Absoluuttinen hajoamispiste – Britannian konservatiivit ja EU

Lontoon Millbank Tower, jossa konservatiivien päämaja sijaitsee.

Viime tammikuun lopulla Iso-Britannian pääministeri ja konservatiivisen puolueen puheenjohtaja David Cameron piti historialliseksi kuvatun Bloomberg-puheensa, jossa hän linjansi visionsa maansa EU-politiikasta. Britannian EU-jäsenyys tulee neuvotella uudelleen, maan omia etuja enemmän heijastaen, muiden jäsenmaiden kera, minkä jälkeen uusien ehtojen muodostamasta EU-jäsenyydestä järjestään “kyllä vai ei” –äänestys vuoden 2017 loppuun mennessä.

Varsin uhkarohkean linjavedon aikaansaama reaktio noudatti pitkälti ennakko-odotuksia niin sisä- kuin ulkopoliittisesti. Cameronin omassa puolueessa päätöstä kiiteltiin historiallisena niin kansalle lahjoitettavan Eurooppa-politiikan päätäntävallan kohdalla kuin puoluetta jakaneen kysymyksen kohtaamisen tiimoilta. Euroopasta taas kuului kriittisempiä, jos kohta laajalti Iso-Britannian jatkoa EU:ssa toivovia äänenpainoja. Cameronille itselleen kyseessä oli strateginen veto, jonka tarkoituksena oli niin vastata EU:sta eroa vaativan UKIP-puolueen yhä kasvavaan kannatukseen kuin kuopata puolueen itsetuhon tielle useasti ajanut ns. Eurooppa-kysymys, joka oli hajottanut puoluetta Margaret Thatcherin ja etenkin Maastrichtin sopimuksen parlamentissa läpi runnoneen John Majorin puheenjohtajuuskaudella.

Neljässä kuukaudessa tilanne on kuitenkin muuttunut merkittävästi, vanhan kaavan toteutuessa uudessa kontekstissa: ankkuroidessa eurooppapolitiikkansa lähemmäksi puolueensa euroskeptikko-siipeä Cameron tuli avanneeksi jäsenyysvastaisuuden Pandoran lippaan. UKIP-puolueen nöyryyttäessä niin yksittäisten vaalipiirien edustajia korvaavissa ja kunnallisvaaleissa kuin kansallisissa gallupeissa, joista viimeisimmässä puolue keräsi historiansa suurimman kannatuksen, 19%. Cameronin lupauksen ja euroskeptisemmän puolueen menestyksen myötä konservatiivien EU-vastustajat ovat rohkaistuneet vaatimaan lisää nyt kun pohjana on aiemmin vaadittu lupaus kansanäänestyksestä. Tässä kontekstissa viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet poikkeuksellisen erikoisia brittiläisessä politiikassa. Tarkkailijat ovat saaneet kokea paitsi absurdiuden huippua hipovien samaa sukupuolta olevien avioliiton mahdollistavan avioliittolain vastustajien kannanottoja (joiden kommenteista tulee väkisin mieleen paitsi puolueeseen aiemmin liitetty “nasty party” –kuvaus, kuin myös nk. Section 28 –tapaus)  myös ns. loongaten, jossa eräs Cameronia lähellä ollut puoluehenkilö haukkui puolueen kenttäaktiiveja hulluiksi. Kovasta kilpailusta huolimatta tapahtumasarjan varsinainen huipennus koettiin viime viikolla nähdyn poliittiseen tyrmäykseen muodossa, jossa 114 konservatiivien parlamentaarikkoa äänesti hallituksen vuosittaisena linjauksena tunnettua ns. kuningattaren puhetta (Queen’s speech) vastaan, perustellen vastustuksensa sillä, ettei linjauksessa mainittu EU-äänestystä. Vaatimus äänestyksen maininnasta ei opposition ansioista mennyt läpi, ja radikaaleimmat euroskeptikot penäävätkin nyt mahdollisen tulevan äänestyksen kirjaamista lakiin. On siis todettava, ettei puhe kapinalikkeen historiallisesta asemasta ole liioiteltua, sillä historiallinen tarkastelu osoittaa hyvin tilanteen mittakaavan: Nottinhamin yliopiston Philip Cowleyn ja Mark Stuartin tutkimuksen mukaan nykyisen parlamentin hallituspuolueiden kansanedustajat muodostavat toisen maailmansodan jälkeisen historian hallitusvastaisimman.

Eräs tulkinta tapahtumista on, että puolueen “sisäinen yhteiskuntasopimus”, jossa puolueen arvokonservatiivit lupasivat tukensa puolueen “modernisoinnille” hintana vaalivoitosta. Kun vuoden 2010 parlamenttivaalien tuloksena oli vain Briteille harvinainen hallituskoalitio liberaalidemokraattien kanssa, ovat arvokonservatiivit ja euroskeptikot kokeneet Cameronin linjausten olevan avoimen vastustuksen ja jopa halveksunnan arvoisia. Esimerkiksi brittipolitiikkaan ja konservatiivipuolueeseen erikoistunut professori Tim Bale Queen Maryn yliopistosta on todennut, ettei Cameronilla puolueen nykytilanteessa tarpeeksi poliittista pääomaa uudistetun avioliittolain läpiajamiseen, mistä johtuen hänen vastustajien määrä on kasvanut entisestään, etenkin arvokonservatiivien keskuudessa.

Mielenkiintoista onkin, että tällaisessa tilanteessa puoluekentän edustajiin kohdistuneet loongate-tyyliset, Iso-Britannian politiikan kontekstissa varsin arkisista ja yleisistä lausumista syntyneet skandaalit voivat olla puolueenjohtajan näkökulmasta kohtalokkaitakin toimiessaan puoluekentästä ja kanttajista irrallaan olevan, ylimielisen puoluejohtajan narratiivia ja puoluejohtajan vaihdosta tukevien asemaa vahvistavana.  Tukalasta tilanteesta ja muutamista poliittisista haastajista huolimatta ilmeistä korvaajaehdokasta puolueella ei kuitenkaan ole.

Vaikkei Cameronilla ole käsissään mustan keskiviikon kaltaista katastrofia – kuten Majorilla – ja maan talous näyttäisi kenties vihdoin oleman pikkuhiljaa elpymään päin, on tilanteissa yksi merkittävä ero – UKIP-puolue. Tämä ero lieneekin yhtenä merkittävänä syynä sille, miksi Cameron ei voinut jyrätä sittemmin runsaasti kasvanutta euroskeptisten kansanedustajien ydinjoukkoa heti alkuun. On EU:n ja Britannian etujen mukaista, että maa pysyy edelleen EU:ssa  – josta mm. sisämarkkinoiden kohdalla maan elinkeinoelämää edustavan CBI:n johtaja on toistuvasti muistuttanut – ja siksi konservatiivisen puolueen sisäisellä rämpimisellä on laaja, ja enimmäkseen huolestunut, yleisö. Jos puolue ajautuu eräänlaiseen kilpailuun EU-vastaisuuden määrässä UKIP-puolueen kanssa – nykyisen tai uuden puheenjohtajan kera – on suotavaa, että Labour ja liberaalidemokraatit pitävät kantansa ja pysyvät debatin toisella puolella, kuten entinen konservatiivinen ulkoministeri Douglas Howe hieman yllättäen totesi oivallisessa mielipidekirjoituksessaan.

Junista, rakkaudesta ja muista kansainvälisten instituutioiden metaforista

Rakkaalla lapsella on tunnetusti monta nimeä, mutta ehkä on niinkin, että vihatulla sellaisella on monta metaforaa. Kielikuvat, ja etenkin analogiat tai metaforat, ovat hyvin yleisiä keinoja yksinkertaistaa abstrakteja asioita rinnastamalla tai vertaamalla niitä tuttuihin kohteisiin. Koska politiikka on alati täynnä koukeroisia ja käsittämättömiä asioita, ei ole ihme, että tämä yhteiskunnallinen ala on synnyttänyt lukuisia erilaisia Suomen kieltä rikastuttavia kielikuvia, joilla kansantajuistetaan monimutkaisia kokonaisuuksia. Yksi hieno esimerkki tässä suhteessa on Pohjois-Atlantin liitto – Nato – sillä Suomen ja Naton välistä institutionaalisen epätilan tilan kuvaamista varten on kehitetty lukuisia eri kielellisiä ilmaisuja.

Tässä kirjoituksessa Mies ulkosuomalainen avaa sitä mistä on kyse kun puhutaan Natosta: puhutaanko julkisesta kulkuneuvosta, sairaalloisesta huumatilasta tai kaupparatsun myyntitavarasta?

Optio, ovi vai vakuutus?

Valtakunnan virallinen Nato-analogia on tietysti ”Nato-optio”: se, että Suomella on, tai on olematta, mahdollisuus joskus hakea Naton jäsenyyttä. Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä tämä optio oikeasti tarkoittaa ja siitä onkin väännetty turvallisuuspoliittista debattia sitten sen ensimaininnan 1990-luvulla. Tässä mielessä optio on analogiana kovin epäonnistunut, sillä suurin keskustelu tuntuu olevan sen ympärillä onko edes nimenomaista optiota edes olemassakaan vai onko se vain ”suomalaisen mielikuvituksen tuote”, siitä huolimatta, että se kirjataan uskollisesti toistuvasti Ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon.

Kielikuvana optio on selvästi epäonnistunut ja on syytä etsiä parempaa kuvauskeinoa. Sotilasliiton virallinen metafora on ovi: uusille jäsenkokelaille Naton ”ovi on auki”  joskin oven läpi pääsee vain sopivalla kartalla (MAP, Membership Action Plan). Sopivalla kartalla varustettuina yhdeksän maata on löytänyt tiensä tästä ovesta, vaikka Makedonialla tuntuu olevan ovi edelleen hukassa. Myös Yhdysvaltojen presidentti Obama on mieltynyt ”ovi”-metaforaan kuvailemaan liittouman suhdetta uusiin jäsenmaihin, kuten mahdollisesti Suomeen. Tämä Naton virallinen metafora on saavuttanut jonkun verran suosiota Suomessa ja se on tuonut jonkun verran konkretiaa kansalaiskeskusteluun Suomen liittoutu(matto)mispolitiikasta. Nimittäin, miltä näyttää ”Nato-ovi”? Mahdollisesti kyseinen ovi on avoin – ja jos niin on, sen avoimuus on tärkeä attribuutti: onko se  vain raollaan, levällään, vai sulkeutumassa? – kun taas joidenkin mielestä se on teljetty kiinni.  Ehkä se, onko ovi auki tai kiinni, riippuu katsojan näkökulmasta.

Ovi on kenties turhan binaarinen (auki/kiinni; lukittu/lukitsematon) metafora kuvaamaan Suomen ja Naton monitasoisen suhteen vivahteita. Kuten usein Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa nykyään, on ehkä parempi ottaa skandinaavinen kehys.

Naton pääsihteeri, Fogh Anders Rasmussen, on tanskalainen ja hänen suosima Nato-metaforansa on vakuutus. Kielikuva on hieman samanlainen kuin optio/osake, mutta tämä kyseinen antaa mahdollisuuden suuremmalle nyanssille ja paremmalle kansalaisymmärrykselle: kyllähän jokainen kansalainen tietää, että ”palovakuutusta ei saa enää, kun mökki on tulessa”. Ongelma kuitenkin on, että Rasmussen mainostaa maailmalle Nato-henkivakuutusta, kun taas suomalaiset tarvitsevat puolustuspoliittista palovakuutusta.

Kielletty rakkaus

Ehkä täytyy hakea täysin uudenlaista metaforaa, joka kuvaa paremmin suomalaisessa Nato-keskustelussa ilmenevää väkevää tunteellisuutta. Institutionaalisia suhteita kuvaillaan usein avioliittona, mutta tämän metaforan pääpiirteenä on usein rinnastaa syviä avioriitoja sen taustalla olevaan syvään juridiseen siteeseen. Suomi, kuitenkaan, tunnetusti ei ole missään julkisessa suhteessa tähän instituutioon, paitsi löyhässä kumppanuudessa Valko-Venäjän kaltaisten vertaismaiden kanssa.

Paavo Arhinmäki selvästi näkee Naton avioliittona ja joidenkin Suomessa olevan aviorauhan rikkojia  ja Naton ”salarakkaita”. Salarakkaus onkin ehkä paras mihin moni Natoon mieltynyt pystyy, sillä Suomella selvästi ei ole ulkopoliittista rohkeutta kosintaan; tosin, se että, suomeksi Nato tarkoittaa myös aviomiehen sisarta lisää myös varsin kieron, ja yhtä lailla hyväksymättömän ulottovuuden tähän turvallisuuspoliittiseen kosintaan.

Joidenkin poliitikkojen tapauksessa sotilasliitto herättää kenties turhan suurta ”intoilua”.  Mutta monen tapauksessa Nato-suhtautumisen laadussa ja suurissa tunteissa on pakko olla jotain kiellettyä jopa siinä määrin, että keinotekoisten avusteiden käyttöä on kenties syytä epäillä. Se mitä esitetään viattomana ”ihmelääkkenä” Suomen puolustuspolitiikan ongelmiin onkin dekadentin porvariston sotaorgian afrodisiaakki. Haitat tämän Nato-homeopatian käyttämisestä ovat selviä, sillä Suomessa on todettu useampi tapaus vaarallista ”Nato-kiimaa”. (Suomessa todettu ainakin seuraavat tapaukset: 1,2,3,4). Toisaalta, kukaan joka yhdistää kansainvälisten instituutiot ja kiiman ei selvästikään ole kovin hyvin perillä niiden arjesta. Ehkä siis tämä medikalisoitukin metafora joutaa romukoppaaan.

Kansainvälispolitiinen reittiopas hukassa?

Ehkä on syytä palata peri-suomalaiseen ja ulkopoliittiseen metaforaan, nimittäin junaan. Juna Siperiaan on historiallinen käsite, joskin Suomelle tärkeämpi on uusi 1990-luvulla rakennettu länsiraide Brysseliin. Miltei 20 vuotta myöhemmin on olemassa tietty yhteisymmärrys, että EU-juna ei näköjään vienyt ihan oikeaan puolustuspoliittiseen loppuosoitteeseen; mutta tämän on korvannut uusi poliittinen raide – nimittäin Pohjois-Atlantin Express, tai kansankielellä Nato-juna. Keskustelu onkin siis seurannut, että olisiko aika nousta Nato-junaan ja viesikö se Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sopivaan päämäärään?

Tämä kansan ja kansanedustajien suosima metafora on saavuttanut suosiota sen monialaisuudesta. Toki voi puhua verrannollisista raideista, asemista, junan tahdista ja muista matkustajista mutta kirjavampi kieliseppo voi avata vaikka keskustelun Nato-junan ravintolavaunusta ja sen tarjoilusta. Kuten Lehti raportoi Nato-junan tilanteesta:  ”Ovi on vielä auki. Juna ei vielä mennyt, asema on yhä auki, lippu on leimaamatta, konduktööri kohtaamatta, ravintolavaunussa häppäri, häiritsevät juopot heitetty ulos Orivedellä, metafora ei vielä kussut punttiin.”

Suurin ongelma tuntuu olevan, että Suomen kansainvälispoliitinen reittiopas ei toimi. Esimerkiksi kansanedustajat ovat usein väitelleet Nato-junan aikataulusta: Alexander Stubb vakuutti, että ”Nato-juna ei ole vielä mennyt”, mutta viime sykysynä suuressa salissa Annika Lapintie kertoi varmasti viimeisen vuoron jo lähteneen.  Nina Suomalainen hämmentyi, että nukuimmeko aseman ohi vai onko mahdollista vaihtaa toiseen kulkupeliin. On myös olemassa näkemys, jonka mukaan Nato-juna on yhtäkkäiä pysähtynyt ja että mahdollisesti presidentti Niinistö toimisi mekaanikkona, joka käynnistäisi junan. Moinen operaatio ei ole Ville Itälän mielestä tarpeen, sillä hän on suhteellisen varma, että lisävuoroja olisi tulossa – Nato-juna kun on kuulemma aikaisemmin pysähtänyt ottamaan lisää asiakkaita.

Mahdollisesti kyseessä on Schrödinger mallinen juna, sillä juna on joko liikkeessä tai ei, mahdollisesti samanaikaisesti, mutta emme voi saada junan liikkeestä varmuutta ilman, että tahattomasti lukitsemme suunnan. Ehkä junien malleista puhuminen kuitenkin on liian suuri abstraktion taso – metaforien hyödyntämisen taustalla on kuitenkin pyrkimys yksinkertaistaa asioita. Suomalaiseen Nato-keskusteluun on usein kaivattu ”realismia”, ja kiistaton tosiasia on se, että Suomella on sama raideleveys Venäjän kanssa.

Jaakko Hämeen-Anttilan turbaanipäiset olkiukot

Al-Qaidasta liikkuu monenlaista huhua.

Yksi Suomen tunnetuimmista Lähi-itäkommentaattoreista, Jaakko Hämeen-Anttila jakoi äskettäin Suomen Kuvalehdelle mielipiteitään Kalevien tapauksen yhteydessä liittyen al-Qaidaan ja sen olemassaoloon. Hämeen-Anttila sanojensa mukaan ei ”usko koko al-Qaidan aktiiviseen olemassaoloon”  ja hän pitää sitä enemmänkin ajattelutapana kuin organisaationa.

Hämeen-Anttila, jonka mukaan Suomessa al-Qaidaa käsitellään aika tavalla väärin, on varsin oikeassa. Ei niinkään siinä, että al-Qaida ei olisi ”aktiivisesti olemassa”, mitä ikinä se tarkoittaakaan, vaan siinä, että al-Qaidaa käsitellään Suomessa usein väärin. Tästä hyvä esimerkki on muutaman kesän takainen Abu Sulaiman al-Nasserin tapaus, jonka myötä radikalisoituneen jihadifoorumeilla omaa tärkeyttään julistava henkilö maalattiin al-Qaida johtajaksi. Tässäkään tapauksessa ei ole vaikeaa nähdä, miten mediahuomiota herättävä aihe ja vähäinen tietomäärä käsiteltävästä aiheesta voi pahimmillaan tuottaa varsin ongelmallisia näkökulmia. Hämeen-Anttilan kommentin innoittamana tässä kirjoituksessa käsitellään hänen merkittävimpiä väärinymmärryksiään al-Qaidaan liittyen.

1)      ”En usko koko al-Qaidan aktiiviseen olemassaoloon. Se ei pysty organisoimaan maailmanlaajuista toimintaa. Se on pitkälti kuvitelmaa ja fiktiota, enemmänkin ajattelutapa kuin organisaatio.” / ”…missään nimessä al-Qaidaa ei pidä ajatella järjestäytyneenä yhteenliittymänä, jolla on solunsa ja alahaaransa milloin missäkin. Mitään hyvin toimivaa keskusorganisaatiota sillä ei ole ollut pitkiin aikoihin.”

Al-Qaidan olemassaolo joko organisaationa tai ajattelutapana on valitettavan yleinen, ja sitäkin valitettavammin väärässä oleva täysin keinotekoinen kahtiajako. Yksi ei sulje pois toista, eikä al-Qaidaa voida yksinkertaisesti mieltää joko organisaationa tai ajattelutapana.  Vaikka tällaisia näkemyksiä kuulee usein, al-Qaidaan keskittyneiden tutkijoiden piirissä on jo jonkin aikaa ymmärretty al-Qaidan pitävän sisällään elementtejä hierarkisesta organisaatiosta (eli al-Qaidan keskusjohdosta), hajaantuneesta verkostosta, joka koostuu al-Qaidan keskusjohtoon organisatorisesti sidoksissa olevista paikallisjärjestöistä (joiden siteet al-Qaidan keskusjohtoon vaihtelevat, ja joiden päätöksenteossa al-Qaidan keskusjohdon jäsenillä on vaihteleva rooli) sekä sosiaalisesta liikkeestä, jonka jäsenet – al-Qaidaan tai sen paikallisjärjestöihin sitoutumattomat radikalisoituneet yksilöt sekä jihadiliikkeet – jakavat saman ideologian ja maailmankatsomuksen. Mikäli näitä kaikkia kolmea elementtiä ei oteta huomioon – kuten Audrey Kurth Cronin (2011) sekä Leah Farrall (2011) ovat todenneet – al-Qaidan luonnetta, vahvuutta ja toimintaa ei voida täysin ymmärtää.

Al-Qaidan keskusjohdon heikentyminen (mutta ei siis tuhoutuminen), kuten Bruce Hoffman varsin osuvasti on todennut, on avannut oven al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin sirpaloitumiselle. Tämä vaikeuttaa sen tunnistamista tai al-Qaidan näkökulmasta kontrolloimista kuka  on al-Qaidan jäsen, ja mikä on al-Qaidan toimintaa, mutta tämä ei tarkoita että al-Qaidan verkoston jäsenet tai sen keskusjohto olisivat merkityksettömiä (tai keskusjohdon tapauksessa tuhoutuneita) toimijoita tai että al-Qaida olisi olemassa pelkästään ajattelutapana.

On myös hyvä huomioida, että samalla kun länsimaisissa medioissa keskitytään siihen, kuinka monta tunnettua tai tuntematonta jihadistia keskusjohdon riveissä vielä vaikuttaa, keskusjohdon toiminta ei ole enää näiden yksiköiden käsissä, vaan se on siirtynyt keskusjohdon sisäisen hierarkian alemmille jäsenille ja instituutioille. Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan keskusjohto täysin suunnittelisi tai toteuttaisi al-Qaidan maailmanlaajuisen toiminnan. Tämä ei ole ollut keskusjohdon tehtävänä sen jälkeen kun al-Qaidasta kehittyi uudenlainen entiteetti Afganistanin sodan seurauksena.

Toiminnan siirtyessä pääasiallisesti al-Qaidan paikallisjärjestöjen vastuulle, al-Qaidan keskusjohdon ensisijaisena toimintana on ollut etupäässä hyväksyä paikallisjärjestöjen välittömän toimintaympäristön ulkopuolella tehdyt iskut (kuten Irakin al-Qaidan iskut Jordaniassa 2005) sekä inspiroimaan iskuja sosiaalisen jihadiliikkeen jäsenten toimesta. Tämä on seurausta muutoksissa al-Qaidan strategiassa. Al-Qaida pyrkii nyt inspiroimaan, ja mahdollisuuksien mukaan tukemaan (etupäässä rahallisen tuen ja kouluttamisen kautta) pienempiä iskuja, eikä niinkään suunnittelemaan ja toteuttamaan niitä itse (paikallisjärjestöjen ensisijaisten toimialueiden ulkopuolella).

Al-Qaidalla on selkeä organisaatiorakenne (se on olemassa organisaationa), ja sillä on selkeää koordinoitua maailmanlaajuista toimintaa, jossa myös sen keskusjohdolla on oma roolinsa. Al-Qaidan toiminta on kuitenkin siirtynyt lähes kokonaisuudessaan sen paikallisjärjestöille (ympäri Aasiaa, Afrikkaa, Lähi-itää) sekä globaalin jihadiliikkeen radikaalisoituneille yksilöille (erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa). Tämän seurauksena al-Qaidan vaikutusvalta sen oman strategian toteuttamiseksi on luonnollisesti laskenut, mutta tätä ei tulisi liioitella siten, että mitään strategiaa tai koordinoitua maailmanlaajuista toimintaa ei ole.

2)      ”Jos jossain on radikaaleja militantteja muslimeja, niin he julistautuvat hyvin mielellään al-Qaidan osaksi.” / ” Monet pikkutekijät yleensäkin haluavat korostaa olevansa tämän mahtavan järjestön paikallishaara.”

Jos eläisimme Irakin sodan alkuhetkiä vuonna 2003, jolloin al-Qaida oli monella tapaa suosionsa huipulla, Hämeen-Anttila olisi voinut olla enemmän oikeassa. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja al-Qaidan suosio on romahtanut johtuen sen monista ylilyönneistä alueella. Arabikevään myötä alueen jihadisteja seuraavalle tutkijalle onkin ollut mielenkiintoista  huomata, kuinka monet alueella toimintansa arabikevään aikana aloittaneista jihadistiryhmistä yhä jakavat al-Qaidan globaalin jihadismin ideologian ja maailmankatsomuksen (ainakin osittain), mutta eivät eksplisiittisesti tunnustaudu sen jäseneksi tai jaa al-Qaidan poliittisia tavoitteita ja strategisia keinoja. Esimerkkejä tästä löytyy Gaddafin jälkeisestä Libyasta, jossa on perustettu useita uusia jihadistiryhmiä, mutta merkittävin esimerkki löytyy sisällissotaan ajautuneesta Syyriasta, jonka lukuisista jihadistiryhmistä vain yksi – Jabhat al-Nusra – kuuluu virallisesti al-Qaidaan.

Yllämainitun lisäksi on hyvä huomioida, että ”radikaalit militantit muslimit” eivät ole ideologisesti, tai muutenkaan homogeeninen ryhmä. Kuten Fawaz Gerges mainitsi kirjassaan ”The Far Enemy: Why Jihad Went Global” kaikki jihadistit, tai suurin osa jihadisteista, eivät kuulu eivätkä halua kuulua al-Qaidaan. Hämeen-Anttila on varsin oikeassa todetessaan, että on syytä suhtautua hyvin kriittisesti niihin, jotka sanovat olevansa osa al-Qaidaa (tosin eipä al-Qaidan jäsenyyttä näin määritelläkään) – erityisesti länsimaissa iskuja suunnittelevista yksinäisistä susista (vaikka kaikkien yksinäisten susien ei tarvitse kuulua al-Qaidaan ollakseen osa heidän toimintasuunnitelmaansa) –  mutta hänen liioitellut argumenttinsa vääristävät al-Qaidan nauttimaa suosiota jihadistipiireissä sekä eivätkä ota huomioon muiden jihadistiryhmien halua pysytellä erossa al-Qaidasta organisatorisesti. Arabikevään jälkeen tämä kehityssuunta on tulossa entistä näkyvämmäksi.

Al-Qaidan tutkiminen on luonteeltaan varsin haastavaa. Ensikäden tiedon saaminen on äärimmäisen hankalaa, ja avoimesti saatavilla olevan tiedon valossa tiedämme äärimmäisen vähän al-Qaidan sisäisistä päätöksentekoprosesseista. Ymmärrettävästi al-Qaida ei tuota avoimesti tietoa tutkijoiden tarpeisiin, ja Al-Qaidan fragmentoituessa ja globaalin jihadin lokalisoituessa päätöksentekoprosessien tutkiminen on entistä haastavampaa myös siksi rajat al-Qaidan ja muiden toimijoiden välillä hämärtyvät, ja rajat al-Qaidan ja muiden jihadistiryhmien aseellisen toiminnan välillä hämärtyvät. Tiedon vähyys tai hämärtyvät rajat eivät kuitenkaan saa olla tekosyynä tietämättömyydelle, tai sille että syytämme “Yhdysvaltojen sotapropagandaksi”  varsin todenmukaisia arvioita siitä, että al-Qaida on vielä organisaationakin olemassa.

In Memoriam Kenneth Waltz: Kansainvälisten suhteiden fysiokraatti

Tämän viikon maanantaina 88-vuotiaana edesmennyt Kenneth Waltz oli kansainvälisen politiikan tutkimuksen jättiläinen. Hänen perintönsä tulee olemaan kiivaan väittelyn kohde vielä pitkään, mutta sen arvoa tieteenalan hahmottumisessa ei voi yliarvioida. Pitkän elämänsä aikana Waltz pyrki aina ulkopuolisen tarkkailijan asemaan. Samalla hän kuitenkin näki kansainvälisen politiikan teorian ja käytännön yhteyden. Waltz sovelsikin teoreettista ajatteluaan muun muassa Vietnamin ja Irakin sotien vastustamiseen sekä hyperglobalisaatioteorioiden arvosteluun.

Kenneth Neal Waltz syntyi vuonna 1924 Yhdysvaltain keskilännessä Michiganin osavaltiossa saksalaistaustaiseen perheeseen. Vanhemmat eivät olleet käyneet yliopistoa, mutta lahjakas poika päätyi Oberlin Collegen kautta jatko-opintoihin Columbian yliopistoon New Yorkiin. Waltzin ajattelua muokkasivat vahvasti taloustieteet ja poliittinen filosofia, joita hän opiskeli ennen siirtymistään tuntemattoman, lapsen kengissä olleen kansainvälisten suhteiden tutkimuksen pariin.

1940-luvun lopulla kansainvälisten suhteiden tutkimus tarkoitti pitkälti kansainvälisen oikeuden ja sen varaan perustettujen organisaatioiden tutkimusta. Se vähä mitä suurvaltasuhteista sekä sodasta ja rauhasta oli kirjoitettu, oli Waltzin mielestä sekavaa ja puutteellista. Mikä aiheutti sodan toistumisen ihmisyhteisöjen, modernina aikana valtioiden, välillä? Väitöskirjassaan vuodelta 1954 Waltz hahmotteli ilmiön kolme eri analyyttista tasoa, jotka hän nimesi kuviksi (images). Ensimmäinen, psykologinen taso selitti konfliktien syntyä ihmiskunnan luonteella, kun taas toinen taso tulkitsi sotien juontavan valtioiden sisäisestä poliittisesta järjestelmästä. Waltzin mielestä kummankin tason selitykset olivat riittämättömiä, sillä ne eivät pystyneet selittämään minkä takia rauha rikkoontui välillä, mutta ei aina. Sen sijaan Waltz määritteli kolmannen, järjestelmällisen tason, joka toimi perimmäisenä selittävänä tekijänä. Tämä ajatusrakennelma, joka pohjusti hänen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistua magnum opusta Theory of International Politics, määritteli anarkistisen järjestelmän selittävän sotien syttymisen. Tämä uraauurtava teos julkaistiin laajemmalle yleisölle vuonna 1959 nimellä Man, the State, and War.

Samalla kun Waltz mullisti kansainvälisten suhteiden tutkimusta, hän myös koki läheltä kylmän sodan merkittävimpiä vaiheita. Väitöskirjan valmistelu keskeytyi, kun hänet lähetettiin Korean sotaan. Palattuaan sodasta Waltz päätyi myös erään keskeisimmän akateemisen kokouksen sihteeriksi. Vuonna 1954 Rockefeller säätiön rahoituksella kokoontunut ryhmä käsitti merkittävimmät kansainvälisen politiikan tutkijat ja harjoittajat. Nuori tutkija pääsi kuuntelemaan, kun mm. Hans Morgenthau, Reinhold Niebuhr, Walter Lippmann, Paul Nitze ja Dean Rusk väittelivät pienessä ryhmässä kansainvälisten suhteiden teoreettisesta asemasta. Kuten Nicolas Guilhot on kirjoittanut, juuri tässä kokouksessa kansainvälisten suhteiden teoria syntyi. Britanniassa vastaavasta Rockefellerin rahoittamasta ryhmästä kehittyi englantilainen koulukunta, johon kuuluivat mm. Hedley Bull, Herbert Butterfield ja Martin Wight. Waltzilla oli vahvat yhteydet myös tähän pääasiallisesti LSE:n ja Oxfordin akselilla toimineeseen ryhmään.

Vaikka Waltz tunnetaan nimenomaan järjestelmäteoreetikkona, hänen 1960-luvun merkittävin työnsä liikkui toisen kuvan tasolla. Yhdysvaltain ja Britannian ulkopolitiikan eroja käsitellyt Foreign Policy and Democratic Politics sisälsi myös paljon materiaalia, joka myöhemmin esiintyi Theory of International Politicsin sivuilla. Teoksen julkaisun jälkeen Waltz sai professuurin Kaliforniasta Berkeleystä. Vuonna 1979 Waltz oli valmis julkaisemaan pääteoksensa, joka tulisi määrittämään kansainvälisen politiikan teoreettista kenttää aina tähän päivään asti. Kirjassaan Waltz pyrki tekemään sen, minkä ranskalaiset, Ludvig XV aikaiset fysiokraatit olivat tehneet taloustieteessä. Ennen fysiokraatteja taloustieteestä oli puuttunut esimerkiksi sellaiset keskeiset käsitteet kuin kulutus ja tuottaminen. Waltzin mielestä kansainvälisten suhteiden tutkimus tarvitsi samanlaista tiukkaa, järjestelmällistä mallinnusta. Niinpä hän kehitti mallin kansainvälisen politiikan maailmasta, jossa järjestelmää määrittävä periaate on anarkia. Tämä maailmankuva oli tietenkin ikivanha käsitys valtioiden välisistä suhteista, jonka juuret voidaan jäljittää aina Thukydideen saakka. Yhdysvaltoihin se oli rantautunut saksalaisten emigranttien kuten Hans Morgenthaun mukana.  Mutta ensimmäistä kertaa realismilla tulisi olemaan rakenne. Tämä malli ei voinut kuvata kaikkea eikä selittää jokaista maailmanpolitiikan tapahtumaa. Sen sijaan mallin tarkoitus oli auttaa ymmärtämään järjestelmämuutoksia, jotka olivat mullistavimpia ja tärkeimpiä asioita kansainvälisessä politiikassa.

Samalla kun Waltzin järjestelmäteoria mullisti tieteenalan, Waltz keskittyi 1980-luvulla erääseen toiseen kansainvälisen politiikan ei-järjestelmälliseen ilmiöön. Ydinaseet ja niiden käytön seuraukset olivat koko kylmän sodan aikaisen strategisen ajattelun keskiössä. Ydinasevaltioiden määrän rajaaminen ja aseista luopuminen olivat myös aikakauden diplomatian keskeisimpiä hankkeita. Lontoolaisen International Institute for Strategic Studies tutkimuslaitoksen Adelphi-julkaisusarjassa ilmestynyt The Spread of Nuclear Weapons oli Waltzin kontribuutio ydinasekeskusteluun. Se on edelleen yhtä aktuelli kuin ilmestyessään yli kolmekymmentä vuotta sitten. Waltzin viimeinen ulostulo tapahtuikin tämän teeman puitteissa, kun hän viime vuonna kirjoitti Foreign Affairs-lehteen kansijutun Iranin ydinaseen väistämättömyydestä ja sen eduista.

Waltz jatkoi kansainvälisen politiikan pohtimista aina viimeisiin vuosiinsa saakka Columbian yliopiston suojissa.  Vuonna 2008 Aberystwyth juhlisti Waltzin kontribuutiota järjestämällä hänen työtään käsitelleen seminaarin. Hänen vaikutuksensa elää vahvasti myös nykyisessä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa, sillä monet amerikkalaisen akatemian suurista nimistä olivat Waltzin oppilaita. Harvardin Stephen Walt, Stanfordin James Fearon sekä MIT:n Stephen Van Evera ovat eräitä maininnan arvoisia tutkijoita. Siitä missä määrin Waltzin ajatukset ovat edistäneet ajatteluamme kansainvälisestä politiikasta ja auttaneet meitä ratkaisemaan alan ongelmia tullaan varmasti kiistelemään vielä pitkään. Onkin mahdollista, että hänen teoreettisen rakennelmansa orjallinen seuraaminen on kaventanut valtavirtatutkimuksen näköaloja. Toisaalta Ned Lebow ja muut Waltzin kriitikot eivät ole ymmärtäneet hänen työnsä todellista arvoa. Ainoa tapa ymmärtää tätä yhtä 1900-luvun merkittävintä kansainvälisen politiikan ajattelijaa on lukea hänen laajaa ja tiivistä tuotantoaan, sekä sijoittaa se oikeaan yhteiskunnalliseen ja yhteiskuntatieteelliseen kontekstiin.

Hyvää syntymäpäivää The Ulkopolitist!

Näistä aiheista The Ulkopolitist keskustelee

Arvon lukijat,

Jälleen kerran on vuosi ehtinyt vierähtää kansainvälispoliittisessa blogosfäärissä.  Ankara IR-sota on päätynyt toisen osapuolen luovuttaessa ansaittuun rauhaan, mutta harva on se päivä kun Suomen kansainvälispoliittisessa blogistanissa on hiljaista.

Tänään The Ulkopolitist-kollektiivi täyttää kaksi vuotta. Sopivia merkkipaaluja saavutettu juuri ennen vuosipäivää: yli 100,000 lukukertaa, 800 FB-fania, yli 8000 twiittiä. Toisaalta, jäipä ainakin yksi rajapyykki saavuttamatta: 2000 Twitter-seuraajan raja on vielä muutaman kymmenen fanin päässä ja blogin kolmassadas postaus odotuttaa itseään ensi syksyyn asti.

The Ulkopolitistia on luettu ympäri maailmaa, muutamaa sitkeää palomuurisaareketta lukuunottamatta. Yleisimpiä maita lukijoidemme keskuudessa ovat Iso-Britannia, Ruotsi, Yhdysvallat, Ranska – ja tietysti – Suomi ykkösenä.  Top 20 maiden joukossa on myös hieman yllättävänä jokerina Jemen, joka on viime päivinä ollut kansakunnan ykköspuheenaihe.

Synttäreiden tiimoilta on myöskin taas syytä kerrata mistä ulkopolitistit ja vierasblogistit ovat kirjoittaneetkaan.  Ulkopolitistissa on käsitelty Syyrian kriisiä ja siihen liittyviä diplomaattisia vaihtoehtoja, Suomen turvallisuusneuvostokampanjan loppua ja sen vaikutusta ulkopolitiikan sisältöön sekä siitä käytävään keskusteluun.  Kultuuri on saanut kiitettävästi tilaa, sillä Frederikin tekstien puinnin lisäksi on tutkittu sotaa ja elokuvallista ilmaisua, James Bondia ja kansainvälistä politiikkaa – ja ehkä harrastettu myös elokuvallista sanaleikittelyä muiden aiheiden lomassa.  Olemme pohtineet vakavasti suomalaista IR-tutkimusta ja, hieman vähemmän vakavasti,  sitä millainen kuninkaallinen Suomi olisi ollut.

Lukijoittemme suosimat kirjoitukset edeltävän vuoden aikana ovat jokseenkin … kirjavia: sodanuhkasta sieppauksiin ja kansanäänestyksestä kansanmusiikkiin:

• Tapaus Kaleva
• Itävalta sanoi “Ja” yleiselle asevelvollisuudelle
• Frederik, suomalainen orientalismi ja poliittinen analyysi
• Venäjä hyökkää Suomeen huomenna lounasaikaan?
• Made in siirto(maa)kunta

Ylivoimaisesti eniten liikennettä ohjaamme Wikipediaan, selittämään arvon lukijoille mistä ihmeestä hölisemme kun yhdistämme Julian Assangen ja kardinaali Mindszentyn, Grover Clevelandin ikityylikkäät viikset ja imperialismin elinvoimaisuuden, tai Keijo Korhosen ja Syyrian. Mutta muita suurien klikkimäärien kohteina ovat olleet:

• Ilkka Luoman kirjoitus Jemen-sieppauksesta ja Mossadin osallisuudesta
• Jarno Liskin avoin kysymys siitä mitä pitäisi ajatella Jemen-sieppauksesta
• Kartta Suomen menetetyistä alueista
• Osmo Apusen puheenvuoro puolustuspoliittisesta keskustelusta
• Urban Dictionary’n selitys siitä mitä ihmettä “pigeon chess” tarkoittaa

On eri tapoja löytää The Ulkopolitist; useimmat tekevät näin joko sosiaalisen median kautta tai sitten hakemalla “ulkopolitist” tai “the ulkopolitist”.  Luovempia teitä blogiimme myös löytää tavanomaisten arkiesineiden kautta (“kalapuikot”), epäloogisten sanarimpsujen (“jemen nato öljy operaatio”) tai joskus hämmentävien kirjoitusvirheidenkin avulla (“gybersodankäynti”).  Myös, voimme tiedottaa, että The Ulkopolitist ei ole matkatoimisto – pahoittelemme heille jotka etsivät Abhaasian matkaa tai olivat uteliaita Syyriaan matkailusta.

Kiitämme vierasblogistejamme kontribuutioistaan ja hyödynnämme tilaisuutta muistuttamaan lukijoita, että tekin voitte tarjota vieraskyniä Ulkopolitistille. Iso kiitos siis Susanna Hastille, Otto Kiviselle, nimettömyydestään tulenkatkuista kritiikkiä saaneelle Jemen-asiantuntijalle, Kaisa Toroskaiselle, Ilmari Käihkölle, Niina Nykäselle ja erityisesti Hiski Haukkalalle, joka ansaitsee kiitosta vieraskirjoituksestaan sekä arvokkaasta tappion hyväksymisestään osastaan IR-sodassa.

Vastaavasti haluamme kiittää haastateltaviamme ajastaan ja aatteistaan: Puolustusministeri Haglund, SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jugner ja Presidentti Ahtisaari.  The Ulkopolitist pyrkii jatkamaan haastattelusarjaansa tulevana vuonna.

Terveisin,
- The Ulkopolitist

Tapaus Kalevasta

Atte ja Leila Kalevan tapauksesta näyttää tulevan Suomen alkukesän suuri mediaspektaakkeli. Itseään moraalisesta käytöksestään ja pidättyväisyydestään selkään taputellut media on panttivankien vapautumisen jälkeen ottanut itselleen vapauden julkaista Kalevien pariskuntaan liittyviä tietoja kuin he olisivat julkisuuden hahmoja. Kansalaiskeskustelussa puolestaan liikutaan salaliittoteorioiden, schadenfrauden ja ”ei meidän verorahoilla” ajattelun välimaastossa.

Atte Kalevan sotilastausta on hämmentänyt monia – vaikka kieltämättä eräitä enemmän kuin toisia. Muutama suomalainen poliitikko ja virkamies ovat jo ehtineet julkisuudessa toteamaan, että vastuu ei ainakaan heidän harteilleen kuulu – Kalevaa yritettiin ”estää” lähtemästä. Johtuisiko tämä sitten siitä, että Kalevien kidnappaus päätyi merkittäväksi uutiseksi jo hyvissä ajoin ennen panttivankien vapautusta, tai siitä että pariskunnan identiteettien julkistamisen jälkeen matkalla on arvioitu kansalaiskeskustelussa olevan vähän vähemmän julkisia syitä – kaikkea mahdollisesta vakoilusta ja sotilastiedustelusta juutalaisten salaliittoon. Paha sanoa. Eräälle on kuitenkin ollut vaikea ymmärtää, kuinka puolustusvoimissa työskentelevä ihminen voisi matkustaa Jemeniin puhtaasti akateemisen kiinnostuksen takia, ja tämä on ollut toistuva teema eri foorumeilla vellovassa kansalaiskeskustelussa, jonka keskeinen kysymys on ”kenen syy”?

On hyvä muistaa, ettei Suomen viranomaisilla ole oikeutta estää ketään matkustamasta. Jokainen Suomen kansalainen on oikeutettu matkustamaan minne tahansa haluaa, ja tätä oikeutta suomalaiset käyttävät kiitettävästi hyväkseen. Muutamat ovat jopa uskaltautuneet konfliktialueille. Suomesta matkustaa säännöllisesti muun muassa journalisteja, kansalaisjärjestön edustajia ja diplomaatteja konfliktialueille ilman vastaavaa huomiota medialta tai kansalaisilta.

Esimerkiksi Syyriaan konfliktin kulkua raportoimaan ovat uskaltautuneet Rauli Virtanen, Niklas Meltio sekä Suomen Kuvalehden Jari Lindholm. Syyriassa on konfliktin aikana käynyt myös Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Ari Kerkkänen. Kalevien kidnappausten jälkeen Jemeniin on uskaltautunut ainakin yksi suomalaisen median edustaja haastattelemaan paikallisia. Esimerkkejä riittää. HS:n kirjeenvahtajana olleessaan Jukka Huusko kävi Siinailla, ja Tommi Nieminen kävi vaalien aikaan Pakistanissa. On mielenkiintoista, miten vastaavanlaisiin matkoihin ei ole kohdistunut kritiikkiä vastuuttomana riskinottona. Oliko edellä mainittujen konfliktialuematkailu yhtä ”väärin matkustettu” tai harkitsematonta kuin Kalevan tapauksessa?

”Väärin matkustettu” toteamuksesta onkin tullut yksi kansalaiskeskustelun taisteluhuudoista. Kovin montaa keskusteluun osallistunutta ei näytä häiritsevän, että tämä perustuu jälkiviisauteen. Kalevan matkan seurausten valossa on ollut helppo alleviivata Jemeniin matkustamisen riskejä, koska tiedämme matkan seuraukset:  onhan Jemenissä siepattu länsimaalaisia aiemmin; lehdissä lukee, että maassa on turvatonta; Ulkoasiainministeriön matkustustiedote varoittaa matkustamasta. Sen sijaan mitä ei ole korostettu on se, että sieppauksen riski Sana’assa on huomattavan paljon pienempi kuin muualla maassa (jossa Atte Kaleva matkusti ilman siepatuksi joutumista), tai että Sana’assa asuu vieläkin useita länsimaalaisia – toimittajia, kansalaisjärjestöjen työntekijöitä, diplomaatteja ja myös tutkijoita. Näiden faktojen korostamiseen tarvitaan syvällisempää tietämystä kohdemaasta, kuin mitä suomalaisesta mediasta tai matkustustiedotteesta on saatavilla.

Tämä ei tietysti tarkoita että Jemeniin matkustaminen olisi riskitöntä, mutta monelta on päässyt unohtumaan että kukaan täysissä ruumiin ja sielun voimissaan oleva ei tarkoituksenmukaisesti pyri asettamaan itseään ja lähimmäistään sellaiseen tilanteeseen ja ympäristöön, jossa todennäköisyys vastaavanlaiselle tapahtumalle – tai pahemmalle – on merkittävä. Joskus oma harkintakyky voi pettää, mutta joskus sattuma voi astua peliin varsin traagisella tavalla.

Pahimmillaan tämän unohtaminen on uhrin syyllistämistä, ja vähimmilläänkin tietämätöntä. On hyvä muistaa, että vapaudenriisto ei koskaan ole uhrin syy vaan niiden, jotka kidnappauksen toteuttivat, siinä avustivat ja mahdollisesti sitä suunnittelivat. Keskustelijoilta on valitettavan usein unohtunut ettemme tiedä varmuudella juuri mitään tapauksen yksityiskohdista. Valitettavan moni myös tuntuu pitävän esimerkiksi Ulkoasianministeriön matkustustiedotetta deterministisenä dokumenttina tai maagisena kristallipallona, joka ennaltamäärää mitä Jemenissä tulee käymään, jos sinne uskaltaa matkustaa.

Mikäli Kalevien matka olisi toteutunut ilman sen suurempaa mediahuomiota, olisiko silloinkin matkalle lähteminen ollut huolimatonta, vastuutonta ja huonoa harkintakykyä? Mitä se kertoo sellaisista suomalaisista kuten Rauli Virtanen, Jari Lindholm tai Niklas Meltio, jotka matkustavat säännöllisesti konfliktialueille?

Jos ”väärin matkustettu” on ollut yksi keskustelun yleisimmistä taisteluhuudoista, ”väärin tutkittu” on valitettavasti myös kuultu taisteluhuuto. Akateemisen vapauden periaate on unohdettu, ja muutama on ääneen pohtinut, että pitikö sitä arabiaa mennä opiskelemaan juuri Jemeniin, tai oliko sitä terrorismia pakko tutkia juuri Jemenissä. Terrorismin tutkiminen on varmasti vaarallisempaa – varsinkin jos yksi metodologinen työkalu on haastattelujen toteuttaminen – kuin esimerkiksi proto-suomalaisiin kansantaruihin keskittyvä diskurssianalyysi, mutta yhteiskunnallisesti on tärkeää ja hyödyllistä tutkia terrorismia, erityisesti siellä missä se on merkittävä ongelma.

Mikäli tarkoitus on tutkia terroristijärjestöjen rekrytointia sekä yksilöiden radikalisoitumista terroristeiksi Jemenissä, arkistotutkimus suomalaisessa kirjastossa on yhtä hyödytöntä kuin vaaratonta. Tässä mielessä on helppo yhtyä Panu Pokkisen mielipiteeseen: ”Parhaiten sen [radikaalin Islamin ja arabian] oppii alkulähteillä - tältä osin Jemen oli napakymppivalinta.” Itsenäisen tutkijan näkökulmasta on ihailtavaa, että joku pyrkii tuottamaan arvokasta materiaalia islamistisesta terrorismista Jemenissä haastattelemalla paikallisia entisiä ja nykyisiä terroristeja, eikä pelkkään kierrätettyyn materiaaliin nojaavaa tusinatutkimusta al-Qaidasta ja muista islamistisista terroristeista, joka on valitettavan yleistä.

Tapaus Kalevaa ympäröivä keskustelu tarvitsee suhteellisuudentajun palauttamista. Pahin rike tätä vastaan – salaliittoteorioiden ja uhrin syyllistämisen lisäksi – on taivastelu verorahojen tuhlaamisesta ja vaatimukset siitä, että lasku ”extreme-matkailijoille” lähetetään perästä. On hyvä muistaa, että tämä on nykyisen lainsäädännön vastaista eikä lakeja voi säätää takautuvasti – ei ainakaan ilman perustuslain muokkausta. Tämä on sinänsä jo keskustelun viemistä epäoleellisille raiteille. On hyvä pitää mielessä, että puhumme kahdesta henkilöstä, jotka juuri viettivät 4,5 kuukautta vankeudessa ilman omaa syytään. He palasivat nyt turvallisesti kotiin.

Hyvä on myös pitää mielessä, että vastaavanlaiset tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia. Mutta silloin kun suomalaiset joutuvat pulaan ulkomailla, tärkeintä ehdottomasti on että valtio tekee kaikkensa tilanteen menestyksekkään ratkaisun saavuttamiseksi. Tämä on kuitenkin yksi ulkoasiainministeriön keskeisistä tehtävistä. Jos tai kun vastaavanlaisia tilanteita saadaan onnellisesti päätökseen tulevaisuudessa, tapaus Kalevan ympärillä velloneen keskustelun yksi keskeisimmistä opeista tulisi olla suhteellisuuden- ja tilannetajun säilyttäminen.

Libanonin rakettiseura

Tuskin ketään yllättää, että hakusanat “rocket” ja “Lebanon” tuovat hakukoneen listauksessa esiin mm. listauksen Libanonin eteläläiseen naapuriin tehdyistä raketti-iskuista. Viime vuosina ja kuukausina nämä hakusanat ovat kuitenkin alkaneet tuottaa myös toisenlaisia hakutuloksia. Kuvahaun kärkipään voimme huomata täydetyvän mustavalkoisesta kuvasta, jossa upseeereista ja teekkarihtavista aikalaisista koostuva joukkio poseeraa suuren, Libanonin kansallissymbolina toimivalla seetripuulla koristetun, raketin edessä. Tätä jo pelkän rauhanomaisista lähtökohdista syntymisen takia erikoista, mutta tyystin unohdettua rakettiohjelmaa ja ryhmää käsittelee Joana Hadjithomaksen ja Khalil Joreigen dokumenttielokuva The Lebanese Rocket Society.

Libanonin ja samalla koko Lähi-idän ensimmäinen menestyksekäs rakettiohjelma sai alkunsa vuonna 1960, jolloin pieni ja tuolloin vastikään armenialaisen vähemmistön Beirutiin perustaman, Haigazianin yliopiston innokkaat opiskelijat perustivat “rakettiseuran”, värväten matematiikan professorinsa Manoug Manougianin ryhmän johtajaksi. Amatöörimäinen puuhestelu alkoi muuttua vakavammaksi kun yliopiston opiskelijat alkoivat valmistaa oma-aloitteisesti raketteihin tarvittavaa polttoainetta, jonka myötä myös koelaukaisuista ja niiden valmisteluista alkoi myös kehittyä yhä enemmän yleistä turvallisuutta uhkaavia, kuten varhaisen laukaisualueen läheisen kirkon pihamaalle päätynyt raketti osoitti. Pitkälti tästä syystä maan armeija ja vähitellen myös muut, maineikkaammat yliopistot alkoivat tukea projektia, josta yhä suurempien rakettien onnistuneiden laukaisujen myötä alkoi kehittymään kansallinen projekti ja ylpeydenaihe.

Laukaisujen onnistuessa projekti alkoi kerätä paitsi kansallista myös kansainvälistä mainetta, mikä heijastui myös Libanonin ulkopuolisten tahojen ilmaisemana kiinnostuksena. Manougian itse kertoo, kuinka hänet vedettiin sivuun ja kuskattiin pois virallisilta illalliskutsuilta Hamralaisella sivukujalla sijaitseville epävirallisille jatkoille, jossa eräs kuuluisa ja suosittu presidentti kehui arabiaksi Manougianin johtamaa ryhmää ja pyysi tätä avuksi omaan rakettiohjelmaansa. Manougian ei mainitse johtajan nimeä, mutta ei vaadi suurta mielikuvitusta kuvitella paikalle Egyptin Gamal Abdel Nasser, joka juuri noihin aikoihin oli kärsinyt omaa rakettiohjelmaansa kohdanneesta sabotaasista. Syvällisen pohdinnan eteen Manougian ei kuitenkaan joutunut, sillä hän lähti jo seuraavana päivänä Yhdysvaltoihin suorittamaan maisterintutkintoaan, jääden sivuun rakettiohjelman johtajuudesta.

Kuva: Abbout productions

Yhtäältä akateemisen johtajuuden puutteesta ja toisaalta yhä kasvavan sotilaallisen hyödyn takia projekti ajautui vähitellen armeijan suomaa tukea nauttivasta armeijan johtamaksi. Virallista tai todennettua tietoa siitä, miksi ohjelma loppujen lopuksi ajettiin alas vuosina 1966-67 ei löydy. Projektin pääinsinööri kertoo elokuvassa kuuleensa Libanonin tuolloisen presidentin Charles Helou’n saaneen “virallisen kehoituksen” entiseltä mandaattiherra Ranskalta rakettiohjelman lopettamiseksi, koska länsimaat katsoivat sen uhkaavan liiaksi etelänaapuri Israelia, vaan tämäkin sinänsä mahdollinen selitys on jäänyt todisteiden puuttuessa huhupuheeksi.

Tekijät eivät kuitenkaan tyydy ainoastaan kertomaan Libanonin rakettiohejlman historiaa, vaan he myös pohtivat ohjelman merkitystä maan laajemmassa historiallisessa ja identiteetillisessä kontekstissa ja olisikin väärin esittää elokuva sinä “hauskana” dokumenttina, millaisena jotkut arviot sen tuntuvat hieman sivuuttavan. Erityisen mielenkiintoisena esille nousee kysymys kollektiivisesta muistista ja taiteen roolista sen muokkaamisessa. Voiko taidekokemus palauttaa sodan, poliittisen väkivallan, erimielisyyden ja nyttemmin kulutuksen täyttämään kollektiiviseen muistiin kokemuksia kansallisesta yhtenäisyydestä ja onnistumisesta? Hadjithomaksen ja Joreigen mielestä vastaus on myönteinen, kuten heidän elokuvaan ja rakettiohjelmaan liittyvät ja siitä inspiraationsa ammentavat taideteokset osoittavat. Yksi näistä teoksista on Sharjahin Biennalen yhteydessä toteutettu installaatio “Cedar IV, a reconstruction”, joka koostuu Haigazianin yliopiston kampukselle asetetusta Cedar IV –raketin replikasta. Elokuvakatsojille tekivät näyttävätkin raketti-replikan suunnittelun, valmistuksen ja pystytyksen, unohtamatta tietenkään näiden aikaansaamiseksi vaadittavan kafkamaisen byrokratian läpikäynnin.

Hadjithomaksen ja Joreigen dokumentti ei välttämättä jää mieleen elokuvallisen ilmaisunsa puolesta, sen kertoessa tarinansa varsin perinteisin keinoin puhuvine päineen ja arkistokuvineen, lopun animoitua, vaihtoehtoista tulevaisuutta hahmottavaa osuutta lukuunottamatta. Suurimmaksi osaksi nähtävää perinteistä kuvakerrontaa kuitenkin piristää restauroitu, ensi kertaa julkisuudessa nähtävä kaitafilmimateriaali, joka tuntuu vievän katsojan aivan rakettiohjelman ja koelaukaisujen äärelle. Suurin arvo teoksella on kuitenkin unohdetun jaetun kokemuksen palauttamisessa sekä taiteen ja kollektiivisen muistin suhteen pohdinnassa. Libanonin rakettiohjelma itsessään on historiallinen kuriositeetti, mutta myös osoitus yhteisöllisyyden unelmasta, joka tulevaisuudessa ei toivottavasti ole pelkkää unta.

Joana Hadjithomas & Khalil Joreige: The Lebanese Rocket Society (2012), 93 min

Konkretiaa, kiitos.

Euroopan yhteisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa riittää pohdittavaa. Kuva: Uusi Suomi.

Pitkälti taloudelliset realiteetit ovat viime aikoina herättäneet Suomessa keskustelua turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta yhteistyöstä. Katseet ovat kääntyneet Pohjoismaihin ja Euroopan unioniin. Pohjoismainen puolustusyhteistyö on tällä hetkellä kovassa huudossa, ja se tuokin uutta potkua pohjoismaiseen ulottuvuuteen. Hallituksen päätös lähteä harjoittelemaan Islantiin oli merkittävä poliittinen päätös, joka lisää entisestään tiivistä pohjoismaista yhteistyötä puolustuspolitiikassa.

Entäpä EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö?  Uusimmassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa painotetaan Suomen sitoutumista Euroopan unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Pääministeri Jyrki Katainen vaati ensin Helsingissä ja myöhemmin Strasbourgissa tiiviimpää EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä. Alexander Stubbin kokoama nuorten ryhmä, jossa allekirjoittanutkin oli mukana, visioi unionia, jolla olisi myös kyky toimia sotilaallisesti sen lähialueilla. Libyan ja Malin interventiot ovat osoittaneet, että tämä ei ole tällä hetkellä asianlaita.

Euroopan unioni on jo nyt turvallisuuspoliittinen toimija, ja Suomelle EU-jäsenyys on ollut turvallisuuspoliittinen valinta. Unionilla on yhteinen turvallisuus- ja puoltustuspolitiikka osana yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, oma puolustusvirastonsa, turvallisuusstrategiansa ja kriisinhallintaoperaationsa. Lissabonin sopimuksessa on myös tulkinnanvarainen velvoite kansalliseen avunantoon. Vaikka eurokriisi on pitkälti lamauttanut EU:n turvallisuuspolitiikan kehittymisen, edistystä EU-maiden välisessä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa yhteistyössä tapahtuu tälläkin hetkellä. Niin sanotut Visegrad-maat ovat sopineet yhteisten taistelujoukkojen muodostamisesta osana EU:n taistelujoukkoja. Muodostettavia joukkoja voitaisiin käyttää myös Nato-operaatioissa, ja ne mahdollisesti luovat pohjaa pysyvämmälle turvallisuus- ja puolustuspoliittiselle yhteistyölle Puolan, Unkarin, Tšekin ja Slovakian välillä esimerkiksi yhteisen pataljoonan muodossa.

Vaikka periaatteessa ja rakenteidenkin puolesta unioni tarjoaa mahdollisuuden varsin luoviin, Visegrad-tyyppisiin yhteistyöratkaisuihin, on Kataisella ja kumppaneilla kuitenkin suuria pähkinöitä purtavana pohdittaessa unionin yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja erityisesti sen sisältöä. Tarkoittaako tiivistyvä yhteistyö muun muassa yhteisiä kalustohankintoja ja joukkoja? Jos tarkoittaa, viedäänkö unionia täten puolustusliiton tasolle. On myös pohdittava, millainen olisi tiivistyvän yhteistyön suhde Natoon. Suurin osa unionin jäsenistä on jo Naton jäseniä, ja motivaatio yhteisen puolustuspolitiikan kehittämiseen EU-kontekstissa voi olla vähäistä. Ruotsin puolustusministeri Karin Enström kysyi, mihin tarvitaan Natoa, kun on Lissabonin sopimus. Voi kuitenkin olla, että suurin osa Lissabonin sopimuksen allekirjoittajamaista ajattelee turvallisuuspoliittisia valintoja tehdessä ja yhteistyötä tiivistettäessä toisin päin.

On myös tärkeää huomata, että turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö on osa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen kehittämistä. The Ulkopolitistissa on käsitelty jo unionin yhteisen ulkopolitiikan ongelmia. Ulkosuhdehallinto ei tahdo toimia ja unioni ei löydä yhteistä kantaa lähialueidensa kriiseihin tai saati saa aikaan kollektiivista toimintaa sen naapurustossa. EU:lta puuttuu myös suurstrategia ja sitä myöten intressit, jotka ohjaavat EU:n toimintaa maailmanpolitiikassa. Kaikki tämä johtaa EU:n yhteisen toimijuuden heikentymiseen eikä turvallisuuspolitiikkaa ajatella lähtökohtaisesti yhteisenä vaan kansallisena asiana. Tämänhetkinen EU:n turvallisuuspolitiikka ei siis tuo juurikaan lisäarvoa nyt jo Naton jäseninä oleville maille.

Turvallisuuspolitiikka ei kuitenkaan pelkisty pelkäksi sotilaalliseksi turvallisuudeksi. Unionin Solanan johdolla julkaistu turvallisuusstrategia luokin laajemman turvallisuuskäsityksen, joka ottaa huomioon joukkotuhoaseiden leviämisen, terrorismin, ilmastonmuutoksen ja energiavarmuuden. EU:n tiivistyvän turvallisuuspoliittisen yhteistyön ei siis välttämättä tarvitse keskittyä pelkästään sotilaalliseen yhteistyöhön – itse asiassa yhteistyön tiivistäminen muun kuin sotilaallisen turvallisuuden alueella olisi mahdollisesti helpompaa.

Yhtä kaikki, turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön lisääminen olisi elintärkeää sekä Suomelle että koko Euroopalle. Yhdysvaltojen strategisen painopisteen siirtyminen Aasiaan on jatkuvasti toisteltu teema kansainvälisessä politiikassa. Painopisteen muuttumisella on suuri vaikutus Eurooppaan, jossa puolustuksellinen autonomia ja vastuu lähialueidensa vakaudesta ja turvallisuudesta kasvaa. Onkin huolestuttavaa, jos EU:n kyky ottaa vastaan nämä tehtävät ei kasva samassa suhteessa.

Nato ei välttämättä ole niin suuri kanto eurooppalaisen puolustusyhteistyön kaskessa, miltä näyttää. Yhdysvaltain vetäytyessä Naton Euroopassa olevat voimavarat alkavatkin olla ne, joita eurooppalaisilla itsellään on. Voidaan jopa sanoa, että Naton relevanssi ja toimintakyky ovat pitkälti eurooppalaisista valtioista kiinni, ja täten EU:n ja Euroopan omistajuuden on kasvettava Natossa. Professori Sven Biscop onkin visioinut, että EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa lähdettäisiin kehittämään eurooppalaista puolustusta. Se voisi säilyä Naton yhtenä “pilarina”, mikä mahdollistaisi yhteistoimintakyvyn näiden kahden toimijan kesken muun muassa kriisinhallinnassa. EU:n tiivistyvä turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei siis välttämättä tuhoaisi toimivaa transatlanttista suhdetta vaan saattaisi luoda uuden “post-amerikkalaisen” Naton, jossa taakanjako olisi nykyistä huomattavasti tasaisempaa.

Kuten tekstistä varmasti käy ilmi, eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistäminen ei ole helppo prosessi. Johtuen puolustuksen tärkeästä roolista kansallisvaltiolle turvallisuus- ja puolustusasioiden jakaminen sekä siirtäminen ylikansalliseen päätöksentekoon on vaikeaa. Eurooppalaiset valtiot ovat myös eri instituutioiden jäseniä ja kohtaavat täten erilaisia velvollisuuksia. Ne sijaitsevat geopolitiittisesti erilaisilla alueilla ja niillä on omat turvallisuuspoliittiset ominaispiirteensä. Talouskurimuksen aiheuttamat toimenpiteet eivät myöskään kohtaa muuttuvien maailmanpoliittisten realiteettien kanssa.

Mitä olisi EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö? Onko Kataisen vaatiman yhteistyön ihannetulos sama kuin nuorten visioima tilanne? Tätä on vaikea sanoa, koska julkisessa keskustelussa on ollut valitettavan vähän konkretiaa. Pallo on nyt heitettävä valtiomiestasolle. Kataisen ja ulkopoliittisen johdon tulisi ehdottomasti tuoda konkreettisia ehdotuksia pöydälle liturgisen toiston asemesta, jotta pääministerin itse vaatimaa syvällistä keskustelua voitaisiin käydä. Tulisikin ehdottomasti kysyä, mitä Suomi haluaa EU:lta turvallisuuspolitiikassa. Tämän luulisi olevan erityisen tärkeää, koska EU:n roolia turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa tunnutaan korostettavan erityisesti täällä päin ja koska EU:n roolin edistäminen toisi mahdollisuuksia ulkopoliittisen profiloitumiseen. Avaukset ja peliliikkeet ovat myös tärkeitä, koska jopa eduskuntamme tuntuu olevan epäilevällä kannalla EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suhteen. Jos vastakaikua avausten jälkeen ei kuulu, on katseet yhteistyössä käännettävä toisaalle.

Islannin ilmavalvonta – saaga ulkopoliittisesta kiirastulesta

Kuva: NASA

Pitkän kiemurtelun jälkeen huhtikuun puolivälissä Suomen hallitus päätti osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan.  Lähes vuoden kestänyt kädenvääntö muutaman Hornetin lähettämisestä on vielä vaille eduskunnan siunausta ja puolustusministerin allekirjoitusta mutta vihdoin näyttää siltä, että tämä tarina – tai pohjoismaisemmin saaga – on saamassa päätöksensä.

Prosessi Suomen osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan on ollut luonteeltaan erikoinen ja täynnä äkkinäisiä käänteitä. Siksi prosessia on syytä kerrata, sillä kysymys Islannin ilmavalvonnasta on vuoden mittainen tarina Suomen ulkopolitiikasta ja ulkopoliittisesta päätöksentekoprosessista.

Islanti: uuden pohjoismaisuuden suunnannäyttäjä?

Idea Suomen osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan nostettiin ensimmäisen kerran esille vuonna 2009 osana Stoltenberg-raporttia, joka luetteli eri mahdollisia pohjoismaisia yhteistyöhankkeita. Vuodesta 2008 lähtien on Nato valvonut Islannin ilmatilaa ja koska Tanskalla ja Norjalla on ollut isohko rooli tässä operaatiossa, esitti raportti pohjoismaiden osallistujamaiden määrän laajentamista Suomen ja Ruotsin Naton rauhankumppanuusohjelman kautta.

Stoltenbergin esitys tyrmättiin. Naton puolelta ehdotus, jonka mukaan ei-Nato-maat (kuten Suomi tai Ruotsi) olisivat vastuussa Nato-maan (Islannin) puolustamisesta sai ymmärrettävästi kielteisen vastauksen. Suomessa operaation Nato-kehys koettiin olevan liian ongelmallinen, eikä orastava pohjoismainen yhteistyö ollut riittävän suuri kannuste. Molemmin puolin idea ilmavalvonnan osallistujakannan laajentamisesta haudattiin iloisin mielin.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja niin myös päätöksenteon lähtökohdat. Taloudellisen niukkuuden ja smart defensen aikana Naton linjaus on muuttunut entistä suopeammaksi uusia kumppanuusjärjestelyitä ja osallistuttamista kohtaan. Suurimmat muutokset kuitenkin tapahtuivat Suomessa: presidentinvirkaan valittiin edeltäjäänsä tuntuvasti vähemmän Nato-kriittinen Sauli Niinistö, ja puolustusministeriksi nousi pohjoismaista yhteistyötä vahvasti kannattava Carl Haglund.

Niinistöläisestä ulkopolitiisesta linjasta ei voi vielä puhua, mutta hänen kautensa aikana pohjoismaisuus on – eri syistä ja puutteistaan huolimatta – saanut uudenlaista painoarvoa ulkopoliittisena identiteettinä ja sisällönantajana. Kuluneen vuoden aikana Suomessa ajatus pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistämisestä on saanut paljon huomiota – sopivasti juuri ennen kuin Suomi aloitti Nordefco-puheenjohtajuuden tammikuussa 2013.

Ei siis ihme, että tässä valossa toukokuussa 2012 Suomen mahdollisuutta osallistua Islannin ilmavalvontaan lähdettiin selvittämään ”myönteisessä hengessä.” Hanketta erillisesti korostettiin pohjoismaisena yhteistyöaloitteena, jonka yhteydessä Suomen osallistuminen on rinta rinnan sidottu Ruotsin kantaan.  Toinen tärkeä edellytys mahdolliselle osallistumiselle oli se, että Suomen panos Islannissa on perin vaatimaton: kyse oli alunperinkin 4-6 Hornetin lähettämisestä kolmen viikon harjoittelujaksolle joka toteutettaisiin yhdessä muiden (pohjois-)maiden kanssa pohjoismaan ilmatilassa. Kokonaiskustannuksiltaan Islantiin meneminen vastaisi suurinpiirtein kotimaassa harjoittelua. Tässä yhteydessä alkuperäinen ehdotus lopulta toteutuikin.

Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternak näki Islannin ilmavalvontaan osallistumisen muodostavan peräti uuden ulkopoliittisen linjan ja muodostavan Suomen puolustusvoimille ”uuden tehtävän.” Mutta muutos ei ole ihan niin huima, pikemminkin kyse on matalan kynnyksen hyödyistä: vaatimaton harjoitusoperaatio antaisi hyödyllisiä ulkopoliittisia irtopisteitä ja toisi edes jonkun verran konkretiaa pohjoismaiseen yhteistyöhön. Näin ollen kun pääministeri Katainen viiime lokakuussa pohjoismaiden pääministerien tiedotustilaisuudessa kertoi Suomen osallistuvan Islannin ilmanvalvontaan, oli haittoja osallistumiselle hankala nähdä.

Islanti: salaovi Natoon?

Mark Twainia mukaillen suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa ei voi tehdä avausta törmäämättä Natoon. Näin kävi myös Islannin tapauksessa. Tosin poikkeuksellista on se, että suurimmat varaukset eivät tulleet suinkaan oppositiolta (jonka olettaisi nostattavan kohua poliittisten irtopisteiden toivossa) vaan hallituksen sisältä.  Etenkin Vasemmistoliitto ja SDP nostivat varauksia ja kritisoivat epäselvyyttä siitä, mikä ”[Islannin-]operaation suhde Natoon” on.

Islannin ilmavalvontaoperaatiosta käyty keskustelu muuttuikin tilanteeksi, jossa toinen toisensa perään rupesi mittanauhan kanssa tarkastelemaan toisiko tämä osallistumispäätös senttiä tai edes milliä ”lähemmäksi” Natoa.  Perussuomalaisten turvallisuuspoliittinen doyen Jussi Niinistö näki päätöksessä vaanivan hallituksen ”transatlanttinen into.” Sen sijaan potentiaalinen solidaarisuus pohjoismaita kohtaan katosi kuin tyhjään ilmaan. Demarin päätoimituksen mukaan ”Islannin ilmavalvonta ei myöskään tue mitään Islannin itsenäistä puolustusta, koska sellaista ei ole. Se tukee korkeintaan sotilasliitto Naton puolustusta.” Vaihtoehtoisesti, ja kenties jopa pahemmin, Nato pistää  Islannissa Suomen sotilasliiton maksumieheksi ja tekemään Naton työn Islannissa.

Useimmille on selvää, että ulkopoliittiset identiteetit eivät ole toisensa poissulkevia – Islanti (tai Tanska ja Norja) voivat olla samalla Nato-maita ja Pohjoismaita – ja että operaatio Islannissa voi heijastaa kumpaakin olematta vain yhtä. Islannin ilmavalvonta on tässä mielessä vain surullista jatkoa pitkäaikaiselle dysfunktionaaliselle Nato-keskustelulle. Suurin todellinen kiistakapula siinä voiko Suomi osallistua Islannin ilmavalvontaan liittyy tunnistuslentoihin: yhtäältä on olemassa juridinen kysymys siitä, sopiiko tehtävä puolustusvoimien laissa määriteltyihin tehtäviin ja toisaalta myös poliittisesti arka kysymys siitä, olisivatko hävittäjät aseistettuja – ja jos niin jouduttaisiinko käyttämään aseita venäläisiä Islannin ilmatilan tunkeutujoita vastaan. Jälkimmäinen kysymys oli moninkertaisesti vaikeampi, vaikkakin skenaario, jossa se muodostaisi ongelman on äärettömän epätodennäköinen (tunnistuslentoja itsessään on vähän, eikä niissä olla koskaan käytetty aseita) ja vaikka niin kävisikin olisi ongelma helposti vältettävissä pienellä valmistelulla (Suomi ei toteuttaisi tunnistuslentoja).  Pelottelu – Natosta ja aseiden käytöstä – oli kuitenkin tehokasta, sillä valmistelu kariutui ajauduttuaan vastatuuleen.

Islanti: ulkopoliitisen päätöksenteon byrokratisointi

Vastatuulen koittaessa päätöstä Suomen osallistumisesta lykättiin, ja sitten  marraskuussa vielä uudemman kerran. Alkuvuodesta valittiin vielä sopiva lykkäsmuoto, joka minimoisi siitä käytävän keskustelun. Kaiken kaikkiaan osallistumispäätöksen pitkittäminen on tarpeettomuudestaan johtuen hämmentävää.

Puolustusministeri Haglundilla olisi ollut valtuutus päättää  itsenäisesti Suomen (aseettomasta) osallistumisesta Islantiin kansainvälisenä harjoitustoimena. Tämä valtuutus myös nautti Suomen hallituksen lokakuussa vahvistetusta periaatteellisesta myönteisestä kannasta. Päätöksen kierrättäminen eduskunnan kautta on tässä mielessä puhdas konsensuspolitiikan lisä. Kuitenkin Islannin operaation osallistumisen yksinkertainen päätös päätyi monimutkaisen prosessin osana kaikkien ulkopoliittisten päätöstentekoelinten kautta vahvistettavaksi.

Parhaan kafkamaisen esimerkin Islanti-keskustelun lykkäämisen perusteluista löytää SDP:n keskuudesta, jonka ”eduskuntaryhmä on asiaa käsitellessään päätynyt siihen, että hanke ei ole ryhmälle valmis päätettäväksi, vaan siihen on syytä palata. Ryhmä on vienyt kantansa puolueen hallitusryhmän tietoon.” Keskustelu Islannista ajautuikin prosessikeskeiseen sivuraiteeseen siitä mikä on sopiva tapa tiedottaa eduskuntaa. Kaikki osapuolet päätyivät yhteisymmärrykseen, että on tarve ’selvittää’ ”järeällä menettelyllä” Islannin ilmavalvonta-operaatio eduskunnalle – ja kysymys muuntautuukin siihen tulisiko antaa eduskunnalle raskas selonteko vai yksinkertaisempi selvitys.

Kuten yllä on todettu, kumpikin lisävaihe on sinänsä tarpeeton, eikä muuta osallistumisen lähtökohtia tai tavoitteita, mutta sen sijaan byrokratisointi antaa arvokasta poliittista turvaa turhan araksi koetulle päätökselle. Byrokraattisen kiirastulen läpikäynyt prosessi on nyt kuitenkin täydellinen toimeenpanoon. Se mikä oli aikaisemmin jotain, jota Jussi Niinistö piti ”täysin mahdottomana ja järjettömänä ajatuksena“ muuttui täysin kun paljastuikin, että kyseessä on “kansainvälinen harjoitus, josta on saatavilla selvää hyötyä Suomen ilmavoimien suorituskyvylle.“ Valon näki myös Paavo Arhinmäki: eduskuntakäsittelyn seurauksena ”koko hankkeen luonne muuttui täysin ja siksi voimme hyväksyä yhteispohjoismaiseen harjoitustoimintaan osallistumisen.“

Käytännössä, vaikka epätodennäköinen tunnistuslentoasetelma selventyi, ei mitenkään voida puhua totaalisesta hankkeenmuutoksesta. Ironiaa lisää se, että nimenomaan Naton vaatimuksesta Suomen (ja muiden kumppanuusmaiden) osallistuminen tulisi olla aseetonta. Nato ja pohjoismaa Norja suorittavat mahdolliset kiusalliset tunnistuslennot, mikäli tilanne niin vaatii. Näin ollen idea siitä, että Islannin operaation ’todellinen luonto’ selvisi vasta hiljattain on silkkaa palturia. Keskustelun ailahtelusta huolimatta on yli vuoden ollut suhteellisen selvää, mistä Islannin ilmavalvontaan osallistumisessa faktisesti on kyse.

Mietteitä ulkopoliittisesta päätöksentekemättömyydestä

Aika näyttää onko tämä päätöksentekemättömyysprosessi vähän rakastetun six-pack-hallituksen sivutuote vai pysyvämpi piirre suomalaisessa ulkopoliittisessa päätöksentekoprosessissa. Islanti on tässä suhteessa hyvin samanlainen kuin Libyan tapaus toissavuonna, jossa päätöksentekoa lykättiin ja lykättiin ennen kuin Suomen kanta ja sen painoarvo oli suuressa skaalassa mitätön. Tarve määritellä Suomen osallistuminen Naton tosiasiallisen roolin ympärille tuotti kummassakin tapauksessa suunnattomasti ongelmia.

Kuitenkin päätöksentekemättömyys nostaa esille kaksi mielenkiintoista ominaisuutta Suomen tämänhetkisen ulkopolitiikan sisällössä:

• Aie korvaa toiminnan: Suomi nykyään ilmoittaa valmiudestaan tehdä jotain paljon ennen kuin se on mahdollista tehdä. Islannista keskuskeltiin aikeena miltei puoli vuotta enne kuin aie oli toteuskelpoinen; vastaavasti keskustellussa sijoitetaan suomalaisia rauhanturvaajia vaikka minne (Libya, Syyria) ennen kuin oikeita pyyntöjä on esitetty. Hieman kuten turvallisuusneuvostokampanjan aikana se, että puhutaan oikeista asioista riittää antamaan vaikutelmaa, että asioita oikeasti tehdään.

• Osallistumispäätösten kytkeminen muiden maiden päätöksiin: Islannin ilmavalvonnassa on kiinnostavaa, että Suomen osallistuminen lähtökohtaisesti sidottiin Ruotsin osallistumispäätökseen. Se, että suvereeni maa sitoo oman turvallisuuspolitiikan aktiivisuuden muiden maiden valmiuteen osallistua on harvinaista, mutta Suomen tapauksessa yllättävän yleistä.  Hieman samalla tavalla Suomen osallistumispäätös Unifiliin palatessa oli sidottu Irlannin valmiuteen ottaa johtovastuu.  Voi toki olla päteviä teknillisiä syitä sitoa osallistuminen laajempiin kokonaisuuksiin (esimerkiksi EU:n taistelujoukot), mutta syynä tuntuu yhtä usein olevan poliittisen vastuun ja siitä seuraavan riskin hälventäminen.

Uncle Ho, why so slow?

Vietnamin valtion ja maan kommunistisen puolueen liput.
Kuva: Wikimedia (Käyttäjä: Dragfyre)

Vielä muutama vuosi sitten Vietnamista povattiin seuraavaa ‘Aasian tiikeriä’ vahvan taloudellisen kasvun valossa. Halpa työvoima ja avoimemmat markkinat houkuttelivat esimerkiksi niin Nokian, Samsungin kuin Fordin laajentamaan tuotantoaan Vietnamiin. Tämä oli maan kannalta yllättävä käänne ottaen huomioon sen historian, joka on perustunut pitkälti maan itsenäisyyden puolustamiseen mm. Ranskaa, Yhdysvaltoja, Kiinaa ja Khmer Rougia vastaan. Maan taloudellinen ja sosiaalinen kehitys jäikin Indokiinassa käydyn suurvaltapolitiikan uhriksi, lopulta altistaen maan kommunismille Kiinan ja Neuvostoliiton tuella. Nyt 21. vuosisadalla geopoliittinen sijainti on Vietnamin talouden – ja sen myötä maan diktatuurin – suurin valtti ja kirous.

Việt Minh:in johtaja ja itsenäisen Vietnamin ensimmäinen pääministeri, Hồ Chi Minh,  jota kansa kutsuu tuttavallisesti Ho-sedäksi, sovelsi Marxismi-leninismiä taatakseen Vietnamille itsenäisyyden länsimaisesta imperialismista, jonka ruumiillistumana kapitalismi nähtiin. Vietnamin sodan runtelema talous ei kuitenkaan elpynyt ennen vuoden 1986 đổi mới uudistuksia, jotka vapauttivat markkinat sosialistisen komentotalouden kourista. Maan tuotanto kasvoi huomattavasti ja maahan tulvi ulkomaalaisia sijoituksia nostaen talouden kasvun keskimääräiseen 7%:iin viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Kasvu on kuitenkin hidastunut ja tiikeri-analogiaa käytetäänkin nykyään jo sarkastisessa sävyssä.

Maan pseudo-liberalisoiminen ‘sosialistiseksi markkinataloudeksi’ jätti valtiolle vallan ja suuren omistusosuuden maan yksityisestä sektorista. Nykypäivän poliitikot ovat paljon kiinnostuneempia käyttämään desentralisoitua ulkomaan ja kotimaan kauppaa omaksi edukseen kuin sosialismin edistämiseen. Tämä on johtanut Jonathan Pincuksen mukaan “valtion asteittaiseen kaupallistumiseen”, joka näkyy tänä päivänä valtionyhtiöiden korruptiona ja siitä seuraavana talouden hidastumisena. Kun valtion eliitit saavat poliittista vaikutusvaltaa suoraan maan liiketoiminnan kautta, valtion sääntelytehtävä sanomattakin vääristyy, jolloin korruption ja taloudellisen kilpailukyvyn välinen negatiivinen korrelaatio korostuu. Kun pankit joutuvat takaamaan huonotuottoista valtionsektoria, valtiokapitalismi on johtanut pankkisektorinkriisiin ja korkeaan inflaatioon. Vietnam  sijoittuu YK:n inhimillisen kehityksen indeksin häntäpäähän – 127.sijalle 141 maan listalla – eikä  heikkenevä talous   helpota varsinkaan niitä 70%  maaseudulla asuvaa ihmisistä, jotka elävät alle 3:lla dollarilla päivässä.

Vaikka on jo kulunut liki 40 vuotta siitä,  kun Vietnam oli viimeksi jakautunut kommunistiseen Pohjois-Vietnamiin ja Yhdysvaltojen tukemaan Etelä-Vietnamin tasavaltaan, on maan kahtiajako edelleen läsnä. Tänä päivänä se ei tosin ole maantieteellinen jako pohjoisen ja etelän välillä, vaan korruptionoituneen valtion ja kansalaisten välillä. Kansalaisten tyytymättömyys politiikkojen kyvyttömyyteen hallita taloutta on johtanut maanlaajuisiin mielenosoituksiin sekä hallituksen tuliseen kritisointiin blogosfaarissa. Vaikka maa onkin hallitusmuodoltaan demokratia, politikkojen paineet taipua kansalaisten mieltymiin ovat hyvin heikot sillä käytännössä äänestää voi vain johtavan kommunistisen puolueen jäseniä. Protestit ovat päättyneet hyvin tehokkaasti aseistettuja poliisivoimia käyttäen ja useita blogisteja on vangittu kymmeniksi vuosiksi viimeaikoina kapinan lietsomisesta.

Taloudelliset tappiot ovat kuitenkin pakottaneet hallituksen jäsenet harkitsemaan uusia taloudellisia uudistuksia, joita pääministeri Nguyễn Tấn Dũng on lupaillut jo vuodesta 2010 saakka, konkreettisten toimien vielä puuttuessa. Tämä ei tule yllätyksenä ottaen huomioon, että hallituksen tehokkuus oli Maailmanpankin luomalla indeksillä vuonna 2010 huikeat -0.31. Pääministeri oli itsekin menettää virkansa osallisuudestaan maan johtavan laivanvalmistaja Vinashinin konkurssiin ajautumisesta, mikä johti Vietnamin luottoluokituksen alentamiseen B2-asteeseen,  joka on maan historian alhaisin. Suurin osa poliittisista tahoista, jotka hyötyvät taloudellisesti nykyisestä valtion itse säätelemästä järjestelmästä, tulevat sanomattakin hidastamaan pikaisia konkreettisia uudistuksia. Skenaario näyttää entistäkin harmaammalta, ottaen huomioon, että maan 500 suurimmasta yhtiöstä 63% on valtion omistamia. Säilyttääkseen legitimiteettinsä pitkällä tähtäimellä on selvää, että jotain on kuitenkin tehtävä talouden elvyttämiseksi. Nämä keinot eivät välttämättä tule kuitenkaan linjaamaan länsimaista liberalismia, vaikka sitä monet sijoittajat kovasti toivovatkin.

Valtiokapitalismin tulevaisuus tulee riippumaan todennäköisesti hallituksen kyvystä hyödyntää Vietnamin geopoliittisia resursseja. Nain argumentoi professori Long S. Le Houstonin yliopistosta, jonka mukaan vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Vietnam on siirtänyt niin taloudellisen kuin ulkopoliittisen fokuksensa ASEAN:in ja Kiinan puoleen ja  vetäytynyt Yhdysvaltojen, Japanin ja EU:n hidastuneiden talouksien välisestä yhteistyöstä. Taloudelliset suhteet  etenkin Kiinan kanssa ovat vahvistuneet ja se on nykyään Vietnamin suurin kauppakumppani. Tämä saattaa vaikuttaa yllättävältä, sillä Vietnam on ollut yksi suurimpia kriitikoista Filippiinien ohella Kiinan vaateista Etelä-Kiinan merellä.

Vaikka Vietnamin johtajat ovat julkisesti kritisoineet Kiinaa agressiivisemmasta käyttäytymisestä Etelä-Kiinan merellä, jolla Vietnamilla on oma aluevaateensa, monien kansalaisten mielestä Vietnamin hallitus ei ole tarpeeksi aktiivisesti torjunut Kiinan tunkeutumista Vietnamin suvereeniselle alueelle. Hallituksen johtajat ovat tunnustaneet, että suuremmalla erimielisyydellä Kiinan kanssa olisi kielteisiä vaikutuksia maan kehitysyhteistyöpolitiikkaan. Siksi Vietnamin retoriikka Kiinaa vastaan on ollutkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Filippiinien hallituksen, jolla onkin huomattavasti pienemmät kauppasuhteet Kiinaan.

Vuonna 2012 Vietnamin virkamiehet lupasivat Kiinalaisille, että aluevaateet eivät saa vaikeuttaa maiden elintärkeitä kahdenvälisiä suhteita. Tällaiset lupaukset ovat asettaneet hallituksen tukalaan asemaan, jossa se on joutunut hajottamaan Kiinan vastaisia mielenosituksia, ja näkyvästi asettumaan ns. ’vihollisen’ puolelle. Mielenosoitusten kieltämiset ja lukuisat pidätykset on tähän mennessä oikeutettu sillä, että ne antavat pelivaraa vihamiehille hyödyntää niitä hallituksen kumoamiseen. Kommunistisen puolueen kotimainen legitimiteetti tulee rappeutumaan entisestään, jos puolueen jäsenet jatkavat sympatisointia Kiinan kanssa hyvittääkseen maan taloudellisia tappioita, etenkin sen valossa, että Kiinan tuonti maahan syö työmahdollisuuksia Vietnamissa. Jos hallitus on kykenemätön puhdistamaan valtionyritysten korruptoituneisuutta ja siten palauttamaan taloudellista kasvua, on vain ajan kysymys milloin Kiinan vastaiset mielenosoitukset alkavat enentyneesti muuttumaan hallituksen vastaisiksi mielenosoituksiksi.

Vietnam on edelleen leimahduspiste Tyynellemerelle palanneessa suurvaltojen välisessä kilpailussa. Vietnamilla on maantieteellinen etu joka voi mahdollistaa maan nousun seuraavaksi tärkeäksi Kaakkois-Aasian keskukseksi, jolla on keskeinen rooli Etelä-Kiinan meren kiistassa. On kuitenkin otettava huomioon, että maan viimeaikoina ilmaisemalla sympaattisuudella Kiinaa kohtaan voi olla merkittäviä seurauksia kiistaa ympyröivään valtojen tasapainoon.

---