Kirja-arvostelu: An Enemy We Created

Viimeisen vuosikymmenen ajan Yhdysvallat ja kansainväliset ISAF-joukot ovat taistelleet, varsin vaihtelevalla menestyksellä, Afganistanissa varsin todellisia uhkia vastaan. 2000-luvun terrorismin vastaisen sodan aikana ja sen jälkeen, al-Qaidan keskusjohto ja useat alueelliset affiliaatit pyrkivät koordinoiman ja inspiroimaan useita iskuja länsimaita vastaan Euroopassa, Yhdysvalloissa sekä Lähi-idän alueella. Al-Qaidan keskusjohdolle suojapaikan Afganistanissa oli 1990-luvun puolivälissä tarjonnut poliittis-uskonnollinen Taliban-liike, joka on vuodesta 2003 asti käynyt alati kiihtyvää sissisotaa Presidentti Hamid Karzain hallintoa sekä Yhdysvaltain johtamaa kansainvälisiä koalitiota vastaan invaasiosta asti.

Alex Strick van Linschotenin ja Felix Kuehinin kirja ”An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970 – 2010” (C Hurst & Company, 2012) väittää, että erityisesti Yhdysvallat loi myös “uuden vihollisen”, johtuen tietämättömyydestä, tiedusteluvirheistä, terrorisminvastaisen sodan maksimista “your either with us or against us,” ja olettamuksiin yleisemmin islamistisesta terrorismista sekä Talibanista ja al-Qaidasta liikkeinä. Tämä vihollinen oli ”TalQaida,” Talibanin ja al-Qaidan muodostama yhteinen rintama (tai liike), al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin ideologian jatke, jonka kautta myös Talibanista muodostui uhka myös kansainväliselle turvallisuudelle.

Linschoten ja Kuehn pyrkivät murtamaan kirjassaan TalQaidan myytin, johon muutama nimekäskin asiantuntija haksahti. E-IR:ssä kirjan arvostellut Christian Dennys on varsin oikeassa todetessaan korostaessaan kirjan historiallista otteen merkitystä. Tutkien laajempia arabivapaaehtoisten verkostoja – joista al-Qaida muodostui 1980- tai 1990-luvulla, riippuen kenen versiota asiasta uskoo – sekä perehtyen Talibanien ja Afganistaniin lähihistoriaan 1980-luvulla Neuvostoliiton miehitystä vastaan käydyn jihadin aikana, Linschoten ja Kuehn kartoittavat varsin yksityiskohtaisesti arabivapaaehtoisten ja Talibanin muodostaneiden afgaanien väliset sosio-ekonomiset, ideologiset, teologiset eroavaisuudet, jotka vaikuttivat varsin konkreettisesti liikkeiden välisiin suhteisiin yhteisestä uskosta huolimatta. Kirja pyrkii luomaan – varsin onnistuneesti – kuvan kahdesta hyvin erillisestä ja erilaisesta liikkestä.

Liikkeiden yhteisestä historiasta – jihad Neuvostoliittoa vastaan on hyvin keskeisessä asemassa molemman liikkeen luomiskertomuksessa ja historiallisessa narratiivissa, sekä molemmat pyrkivät vastustamaan aseellisesti Karzain hallintoa ja ISAF-joukkoja – huolimatta kirjailijat näkevät, että Talibanin ja al-Qaidan ovat pitäneet yhdessä lähinnä ulkoiset tekijät, ja liikkeiden väliset suhteet ovat olleet ongelmalliset alusta asti. Vaikka Taliban kieltäytyi useasti 1990- ja 2000-luvuilla luovuttamasta bin Ladenia Yhdysvaltoihin, syy siihen oli lähinnä halu korostaa sen oman hallinnon uskonnollista legitimiteettiä. Tämä kuitenkin johti Talibanin sisäisen opposition syntymiseen Mullah Omarin johtajuutta vastaan. Osama bin Ladenin johdolla al-Qaidan ja sitä ympäröivien militanttiverkostojen jäsenet puolestaan pysyttelivät enimmäkseen erosta Afganistanin politiikasta, mutta pyrkivät käyttämään Talibania hyväkseen toteuttaakseen omaa kansainvälistä agendaansa, saaden merkittävästi kritiikkiä mm. Abu Musab al-Surilta sekä muilta Pakistanissa asuvilta arabivapaaehtoisilta, jotka tulivat alueelle 1980- ja 1990-luvuilla..

Kirjailijoiden mukaan liikkeiden välisen suhteen dynamiikka on kuitenkin muuttumassa. Afganistanin sodan myötä Talibanin “suhteellisen maltillisen” vanhan sukupolven asema liikkeessä on heikentynyt, ja uusi sukupolvi, joka on ideologisesti radikalisoituneempi ja siten al-Qaidaa lähempänä, on nousemassa näkyvämpään rooliin liikkeessä. Tämä ei Linschotenin ja Kuehnin mukaan tiedä hyvää Afganistanin vakauttamiseen tähtäävälle operaatiolle, jota on alusta asti kärsinyt monista ongelmista. Erityisen huolestuttavaa on, että yhä suurempi määrä afgaaneja näkee, että Yhdysvallat ja kansainvälinen koalitio eivät joko pysty tai halua voittaa Taliban-liikettä sotilaallisesti, koska näin ei ole tähän mennessä käynyt.

Viimeiset vuodet Kandaharissa kenttätutkimusta tehneet (johon kuuluu mm. entisen  Taliban-ministeri Abdul Salam Zaeefin omanelämänkerran toimittaminen) Linschoten ja Kuehn näkevätkin, että muun muassa näistä syistä johtuen neuvotteluiden aika Taliban-liikkeen kanssa on nyt, varsinki koska länsimaiden halu vetäytyä Afganistanista on kasvanut viimeisten vuosien ajan.

Linschotenin ja Kuehnin kirja on Afganistanin lähihistorian sekä Taliban-liikkeen tutkimuksen kannalta varsin merkittävä lisäys olemassaolevaan kirjallisuuteen, erityisesti laajan paikallisen lähdeaineiston käytön ansiosta. Kirja on hyötynyt merkittävästi siitä, että kirjailijat ovat asuneet viimeiset vuodet Kandaharissa, joka on mahdollistanut paikallisten lähteiden haastattelun. Kuten John Conroy huomauttaa, kirjailijat ovat työskennelleet itsenäisesti länsimaiden turvaamien alueiden ulkopuolella, mikä on antanut heille ennennäkemättömän mahdollisuuden tutustua Taliban-liikkeen jäseniin sekä paikalliseen elämään sissisodan sydänalueilla, varsinkin kun kirjailijat puhuvat sujuvasti pashtua, daria and arabiaa. Tämän(kin) vuoksi on helppo yhtyä Anatol Lievenin mielipiteeseen: “This book is one of the best informed, most sophisticated and most insightful works yet to appear on the Afghan Taliban and their relationship to Al-Qaeda.“

Alex Strick van Linschoten ja Felix Kuehn: An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970-2010 (C Hurst & Company 2012, ISBN 978-184-90-4154-6)

Rauha

Jokainen sota tulee eittämättä päättymään joskus. Nyt se hetki on täällä viime viikkoina velloneelle IR-sodalle. Sota oli lyhyt ja armoton, ja aavistuksen ironinen toisen osapuolen pyrkiessä todistamaan sodan heikkoa tulevaisuutta virtuaalisotaa käymällä eikä se säästänyt ketään. Nyt on kuitenkin aika tehdä kompromisseja, ja tarttua Hiskin tarjoamaan tarjoukseen, koska IR-sota on tullut humoristisen elinkaarensa päähän ja Ulkopolitisteja ketuttaa Hiskin armoton tylytys rauha on aina sotaa parempi vaikka molemmille on paikkansa kansainvälisissä suhteissa.

Hyväksymme siis Hiskin rauhanehdotuksen. Twitterissä pahimpia esteitä onkin jo purettu rauhan tieltä, ja huhut kertovat myös salaisesta huippukokouksesta pääkaupungissa, vaikka tätä ei voida vahvistaa. Rauhansopimuksen ehtona on  molemminpuolinen tutustuminen sotakirjallisuuteen. The Ulkopolitistin puolesta uhrautuu Sunnuntaistrategisti, joka on suostunut tutustumaan Pinkerin kirjaan, ja Hiski on suostunut tutustumaan uudestaan Clausewitzin mestariteokseen

Kompromissin hengessä ehdotamme kuitenkin seuraavan muutoksen Hiskin tarjoamiin alkuperäisiin ehtoihin: Sota ei ole kaunista ainakaan Hectorin laulamana

Kestäköön rauha siihen asti, että toinen osapuoli katkeroituu, aseistautuu ja yrittää uudelleen ikuisesti!

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

Clausewitzin kameleontti ja big history

Suomen IR-blogosfääri on liekeissä. SMK:n häpeilemätön, (lähes) provosoimaton hyökkäys The Ulkopolitistia kohtaan on herättänyt jopa Ulkopoliittisen Instituutin huomion. Nyt onkin hyvä aika tulla esiin ja ottaa kantaa ”twitter-provokaatiosta” vihastuneen pihastuneen Kehittyvien Maakuntien Suomen Muuttuvat Koordinaatit blogin pyörittäjän tosiasialliseen sodanjulistukseen.

Aluksi full disclaimer. Kuten Taivaanrannanmaihari mainitsi postauksessaan, hänen kynästään kyseinen provokaatio ei ollut kotoisin. The Ulkopolitistin tweep-in-chiefinä olen itse vastuussa Hiskin haasteeseen johtaneesta tweetistä, mutta annettakoon tämä väärinymmärrys anteeksi heijastaen Hiskin osoittamaa hyvää henkeä. Ja tietysti Hiskille osoitan paavimaisen anteeksipyynnön siitä, kun hän ei ymmärtänyt sanomaani oikealla tavalla, vaan heitti pienoiset “mantrumit.” Tuo kuitenkin tarkoittaa sitä, että osa haasteesta onkin todellisuudessa esitetty tähän suuntaan. Ja toki siihen tartutaan. Hyvässä hengessä, luonnollisesti.

Syy mantrumiin johtaneeseen man-crush provoiluun epäilyyn johtui yhdestä Hiskin esittämästä pointista muuten varsin mielenkiintoisessa puheenvuorossa. Yleisesti varsin objektiiviseen ja terävään arviointiin kykenevä Hiski, kuten itsekin tokaisi, on sokaistunut Pinkerin pitkistä kutreista ja ”totaalisesta parhaudesta,” joka on aavistuksen sumentantanut hänen arviointikykyään (kenen man-crushilla tuollaista vaikutusta ei olisi?), ja saanut hänen puheenvuoronsa muistuttamaan fanitytön kiivasta tilitystä siitä, kuinka Twilight-trilogia määrittelee fantasiaelokuvien genren uudelleen.

Huomioni siis herätti Hiskin väite siitä, että Pinkerin kirjan on ”kenties 2000-luvun merkittävin puheenvuoro sodasta ja väkivallasta.” Toinen full disclaimer. Myönnän, etten ole lukenut Pinkerin kirjaa – kuten ei muutama muukaan sodan ja strategian tutkimuksen parissa aikaansa viettävä lattea muiden rahoilla hipsterikahviloissa hörppivä kroonisesti laiska sosiaalipummi jatko-opiskelija – joten en kommentoi sen sisältöä sen kummemmin, etenkään väkivallan osalta, johon Hiskin arvostelu keskittyi.

Sotaa käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden osalta on kuitenkin todettava, että väite, jonka mukaan tiedettä popularisoiva, big history genreä edustava kirja voisi (edes kenties) olla vuosikymmenen merkittävin teos, on lähinnä omiaan saamaan pupujusseja surullisiksi - varsinkin jos kirja käsittelee, kuten Hiskin arvostelu antaa ymmärtää, enimmäkseen väkivaltaa.  Väite onkin röyhkeydessään sama kuin julistaisi Stephanie Meyerin (Twilightin “kirjoittaja”) merkittävimmäksi kaunokirjailijaksi viimeisen kymmenen vuoden ajalla.

Tiedettä popularisoivilla kirjoilla on toki hyötynsä (tässä vaiheessa täytyy osoittaa kiitokset Charlylle, joka suositteli lukurotaatiooni päätynyttä Diamondin Collapsea). Tieto on aina hyvästä, ja laajemmalle yleisölle yksinkertaistettu tieto uppoaa varmasti paremmin kuin täynnä akateemista jargonia, pitkiä lauseita ja loputtomia nyanssieroja täynnä oleva teksti. Monet sotaa popularisoivat kirjat – kuten esimerkiksi Victor Davis Hansenin Western Way of War – päätyvät kuitenkin lähinnä vääristämään yleistä tietämystä käsittelemästään aiheesta. Tuskin tarvitsee monelta Lähi-itätutkijalta kysyä, mitä mieltä he ovat esimerkiksi Bernard Lewisin Lähi-idän politiikkaa popularisoivista teoksista, tai kansainvälisen politiikan tutkijoilta Samuel Huntingtonin viimeisestä suuresta narratiivista. Kirjat voivat olla merkittäviä, mutta eivät kovin positiivisella tavalla.

En toki väitä, että sama pitäisi automaattisesti paikkansa Pinkerin kohdalla, mutta big historyssä on genrenä monta vaaraa, joista Hiskikin on uskoakseni hyvin perillä: pitkiä ajanjaksoja käsittelevä, temaattisesti fokusoitunut kirjallisuus pohjautuu pitkälti yleistyksille; jatkuvuuden ja laajojen trendien korostamiselle muutosten ja yksityiskohtien huomioimisen kustannuksella; ja kirjailijan omille ennakkoasenteille – jotka saattavat johtaa esimerkiksi lähteiden tulkitsemiseen väärin tai tarkoituksenmukaisesti – joiden huomioiminen on lähes aina lukijan vastuulla. Vaarallista tästä tekee sen, että big history on suunnattu myös niille, joille näiden virheiden huomaaminen on vaikeaa ellei peräti mahdotonta.

Sota itsessään ei toimintana tai ilmiönä sovellu hyvin big history genrelle tai edes akateemisemmille suurille narratiiveille, kuten Gray argumentoi kirjassaan Another Bloody Century – joka myös itse kärsii, ei niin vähänkään ironisesti, monista genren ongelmista. Hyvänä esimerkkinä toimii myös Charlyn suosittelema John Keeganin A History of Warfare, jonka – toisin kuin Pinkerin tiiliskiven – olen itse asiassa lukenut.  Keeganin HoW, joka käsittelee sotaa usean vuosituhannen aikana, ymmärtää sodan lähinnä kulttuurin jatkeena, osaltaan anti-teesinä halveksimalleen Clausewitzille (joka on vähemmän kunniakas traditio eräiden englantilaisten sotahistorioitsijoiden keskuudessa), jota hän kuitenkin tulkitsee virheellisesti.  Ongelmaksi tämä muodostuu erityisesti kirjan lopussa, jossa yliarvioi kulttuurin merkitykstä sodalle ja sodankäynnille, joka on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muodostunut merkittäväksi ongelmaksi sodan tutkimiselle (ja sen seurauksena myös sodankäynnille). Keegan ei ole ainoa kritiikistä kärsinyt. Uusien narratiivien kehittelijät, kuten Martin van Creveld, Mary Kaldor, TX Hammes ja iso liuta muita ovat joutuneet merkittävän kritiikin kohteiksi, eikä syyttä.

Sota on ilmiönä, kuten Charlykin ajoi takaa korostamalla muun muassa normien ja kulttuurin merkitystä, äärimmäisen kontekstisidonnainen ja siten altis merkittävillekin muutoksille (sen suhteen, kuinka ja kuinka usein sotaa käydään), jotka eivät istu lineaariseen tai progressiiviseen käsitykseen historian kulusta, mikä usein on big historyn takana. Sodan historiallinen epälineaarisuus on haaste kelle tahansa suurta narratiivia metsästävälle kirjailijalle.

Ideationaaliset (ja materiaaliset) tekijät tietysti vaikuttavat siihen, kuinka usein sotia käydään ja millä tavoin, mutta Clausewitzin kameleontti näyttää ryömivän esiin kiven alta silloinkin, kun sitä vastustavat normit ovat vahvat, tai olosuhteet epäsuotuisat esimerkiksi poliittisista, sotilaallisista, teknologisista tai taloudellisista syistä.  Valtiot kuitenkin kykenevät sopeutumaan niitä sitoviin normeihin pyrkien käymään sotaa käymättä sotaa sen ”perinteisessä muodossa,” tai kuten Kalevi Holsti argumentoi, siinä muodossa missä se on länsimaisessa kulttuurisidonnaisessa kontekstissa perinteisesti ymmärretty – mikäli se niiden intresseissä on. Kun on haluja, kuten arvoisa kollegani Taivaanrannanmaihari arvioi olevan, on myös keinoja.

Mitä sodasta voi sitten suurilla narratiiveilla sanoa? Ei sitä, että sotien aika on ohi, nyt tai todennäköisesti tulevaisuudessakaan. Se argumentti on kuultu aikaisemminkin (Take it away, Dropkick Murphys!). Sotien  määrä voi olla laskussa, mutta tämä ei luonnollisesti tarkoita pysäyttämätöntä kehityssuuntaa, mikä Pinkerin (ja Hiskin) kunniaksi on todettava kirjailijan huomioineen – ainakin arvostelun perusteella. Paikkansapitävin suuri narratiivi sodasta on se, että sota ilmiönä ei sovi kovin hyvin suurille narratiiveille.

Yksi harvoista sotatieteen mestareista, preussilainen man-crushini Clausewitz tietää kertoa, että sota on monilla tavoin kontekstiensa määrittämä, mutta perusominaisuuksiltaan yllättävän muuttumaton:

Sota ei siis ole vain varsinainen kameleontti, koska se muuttaa hieman luonnettaan jokaisessa konkreettisessa tapauksessa, vaan se on myös vallitsevien peruslinjojensa kannalta kokonaispiirteiltään merkillinen kolminaisuus, joka koostuu peruselementtinsä alkuperäisestä väkivaltaisuudesta, vihasta ja vihollisuudesta, joita on pidettävä sokeana luontoon pohjautuvana vaistotoimintana, todennäköisyyden ja sattuman leikistä, joiden takia siitä tulee vapaata henkistä toimintaa, sekä sen luonteesta politiikan alisteisena välineenä, luonteesta, jonka takia se kuuluu pelkästään järjen toimintakenttään. – Clausewitz, Carl von, saksankielisestä käsikirjaversiosta (Pickert & von Schramm suom. Harri Eskelinen) Art House, Smedjebacken 1998

Kun sodalle relevantit kontekstit muuttuvat, sotien määrä ja luonne muuttuvat niiden mukana. Minkä tahansa narratiivin on tunnustettava tämä tosiasia päästäkseen viisauden alkuun.  Sota sellaisena kuin me (ja Clausewitz) sen ymmärrämme saattaa joskus loppua, mutta se kertoo enemmän mielikuvituksemme rajallisuudesta kuin sodan tulevaisuudesta. Sota on ollut mukanamme pitkään – erilaisissa muodoissa, tuoden esiin pahimpia ja parhaimpia ominaisuuksiamme – ja itse en näe syytä epäillä tämän muuttuvan hyvin, hyvin pitkään aikaan. George Santayanaa lainatakseni, vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun.

Suomen IR-twitterati

Twitter ja muut Web. 2.0/3.0 teknologiat ovat lyöneet itsensä läpi (kts. yllä) monien kansainvälisen politiikan kanssa tekemisissä olevien ryhmien keskuudessa. Opiskelijat, tutkijat, professorit, diplomaatit, poliitikot (vähemmissä määrin Suomessa), ja muuten vaan asiasta kiinnostuneet voivat saada paljonkin tietoa uusista medioista. Abu Sulaiman al-Nasser draaman aikana parhaiten tietoa kotimaiset uutislähteet saivat netistä, erityisesti al-Nasserin kirjoituksista twiitanneen Evan Kohlmannin kautta. Arabikevään kansannousujen aikana twitter oli yksi nopeimmista tavoista päästä perille Sana’an, Kairon, Homsin tai Misratan tapahtumista. Twitteristä on tullut korvaamaton työkalu monille kansainvälistä politiikkaa seuraaville.

Vaikka monelle twitter on vain työkalu omien julkaisujen tai poliittisen agendan mainostamiseen – varsinkin vaalien aikana – se, kuten äskettäinen Foreign Affairsissa julkaistu artikkeli tietää kertoa, on äärimmäisen kätevä työkalu luomaan suurempaa interaktiivisuutta myös paikallisesti – mikä on varsin hyödyllistä suomalaisen IR-keskustelun kannalta. Suomesta löytyykin monta seurattavaa kansainvälistä politiikkaa käsittelevää “tweeppiä,” jotka informoivat seuraajiaan ja herättävät tunteita 140 merkkiä kerrallaan. Uusille twiittaajille voi kuitenkin olla varsin vaikeaa löytää näitä käyttäjiä loputtomasta virrasta. Tämän vuoksi esittelemme Foreign Policyn (ja e-IR:n, joka on koonnut akateemikoista ja jatko-opiskelijoista koostuvan kansainvälisemmän listan) hengessä Suomen IR:n “who’s who” twitterati-listan, josta löytyy viisikymmentä twitterissä julkista keskustelua ulko- ja maailmanpolitiikasta käyvät tweepit.

Blogit/bloggarit

Euroopan rajalla? (@euroopanrajalla) – Turkkiin erikoistuva blogi, ylläpitäjänä Lauri Tainio.

M.K. Lauren (@mklauren) – USA:n politiikkaan painottuvan blogin ylläpitäjä.

Tuomas Koskenniemi (@TuomasKo) – ylläpitää USA:n vaaleihin keskittynyttä blogia Taloussanomien sivuilla.

Akateemikot ja tutkijat

Julian Reid (@JulReid) – Professori, Lapin yliopisto. Erikoistunut biopolitiikkaan.

Leena Malkki (@LeenaMalkki) – Tutkija, Helsingin yliopisto. Erikoistunut terrorismiin & poliittiseen väkivaltaan.

Tomi Huhtanen (@TomiHuhtanen) – Johtaja, Centre for European Studies.

Toby Archer (@TobyinHelsinki) – entinen UPI:n tutkija.

Jemima Repo (@JRepo) – Post-doc tutkija, Helsingin yliopisto.

Hanna Ojanen (@HannaOjanen) – Tutkija, UPI.

Charly Salonius-Pasternak (@charlyjsp) – Tutkija, UPI.

Hiski Haukkala (@HiskiHaukkala) – Kansainvälisen politiikan professori, Tampereen yliopisto. Ylläpitää SMK-blogia.

M-L Hindsberg (@Maijen) – Eurooppaverkosto, Helsingin yliopisto.

Johanna Kentala-Lehtonen (@JohannaKentalaL) – Tutkija, aiheena ilmastonmuutos.

Diplomaatit/MFA

Tiina Heinilä (@THeinilä) – Lontoon suurlähetystö.

Harri Kilpi (@hkilpi) – Ulkoasiainministeriö.

Riia Järvenpää (@riiajarvenpaa) – Ulkoasiainministeriö.

Heli Pietilä (@helipietila) – Ulkoasiainministeriö.

Anne Laanti (@ARLaanti) – USA:n Suomen suurlähetystö.

Poliitikot

Alexander Stubb (@alexstubb) – Eurooppaministeri, Suomen IR-blogosfäärin kantaisä; intohimoinen twiittaaja ja bloggari.

Matti Niemi (@MattiNiemi) – Eurooppanuorten entinen puheenjohtaja.

Tarja Cronberg (@tarjacronberg) – MEP, EP:n Iran-delegaation puheenjohtaja (tili kärsii interaktiivisuuden puutteesta).

Journalistit

Tuomas Niskakangas (@TNiskakangas) – HS:n Washingtonin kirjeenvaihtaja.

Jari Lindholm (@Jarzuli) – Suomen Kuvalehden toimittaja, erikoistunut konflikteihin.

Jarmo Koponen (@jarmokoponen) – Venäjään erikoistunut journalisti.

Petri Burtsov (@pburtsov) – Kampalassa (Uganda) asuva freelancer journalisti.

Antti Ämmälä (@anttiammala) – Ulkomaantoimittaja, Helsingin Sanomat.

Susanna Niinivaara (@SNiinivaara) – Toimittaja, Suomen Kuvalehti.

Heikki Aittokoski (@HeikkiHS) – Ulkomaantoimittaja, Helsingin Sanomat.

Ville Similä (@villesimila) – Toimittaja, Helsingin Sanomat.

Anna-Liina Kauhanen (@al_kauhanen) – HS:n Skandinavian kirjeenvaihtaja.

Jukka Huusko (@juhuus) – HS:n Lähi-idän kirjeenvaihtaja.

Sami Sillanpää (@samisillanpaa) – Toimittaja, Helsingin Sanomat.

Opiskelijat

Tuomas Stöckel (@TuomasStockel) – Lapin yliopisto.  Ylläpitää DSTEU-blogia.

Matti Pesu (@PesuMatti) – Tampereen yliopisto.

Joran Wauters (@StateOddities) – Lapin yliopisto.

Anne Kokkonen (@AnneKokkonen) – Tampereen yliopisto.

Tommi Eskola (@eskolatt) – Tampereen yliopisto.

Mikhail Kurvinen (@ghostmixu) – Turun yliopisto, ylläpitää Venäjää käsittelevää Suuri ja Mahtava blogia.

Muut

Mikko H. Hypponen (@mikkohypponen) – Foreign Policyn listalta löytynyt Kyberturvallisuusekspertti.

Antti Timonen (@AnttiTimonen) – Virkamies, Alex Stubbin puhetorvi.

Ville Kostian (@Kostian_V) – jatkuvasti päivittyvän IR-feedin omistaja.

J. Kuhna (@JKuhna) – tiedusteluanalyytikko, konsultti.

Risto EJ Penttilä (@ristoej) – Kauppakamarin johtaja, entinen IR professori.

Christian Fjäder (@cfjader) – PhD, Sydney University.

Leena Liukkonen (@LLHelsinki)  - Kirjailija, työn alla Venäjä-aiheinen teos.

Juha Mononen (@juhamononen) – ulkopoliittisten twitter-keskusteluiden vakionaama.

Mimosa (@mimou_la) – Post-kolonialistinen ajattelija

Cecilia Pellosniemi (@cpellosniemi) – Suomen vuoden 2012 YK-nuorisodelegaatti.

Catharina Candolin (@candolin2) – kyberturvallisuusguru, Puolustusvoimat. Ylläpitää Kyberturvallisuuteen keskittyvää blogia.

Harri Ohra-aho (@ohra_aho) – Prikaatinkenraali, Puolustusvoimat

Tämän listan on koonnut The Ulkopolitistin tweep-in-chief, Sunnuntaistrategisti. Voit ilmiantaa itsesi, tuttusi tai twitter-kamusi listalle kommentoimalla.

Suomen ulkopoliittinen keskustelu tarvitsee analyyttistä blogosfääriä

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua vaivaa vielä moni perisynti, jotka ovat osaltaan syypäitä siihen, miksi Suomessa keskustelu elää monella tapaa menneessä.   Keskustelu julkisesta ulkopoliittisesta keskustelusta on tarpeen ja ajoittain mukavaa puuhaa, mutta samojen ongelmakohtien iänikuinen esiintuonti ilman ehdotuksia keskustelun parantamiseksi on jokseenkin hyödytöntä, sillä Suomen ulkopoliittisen keskustelun ongelmat ovat laajalti tiedostettuja. Metakeskustelun oleellisinta antia ovatkin ne harvoin kuullut ehdotukset siitä, miten julkista keskustelua tulisi muuttaa.

Keskustelun kasvava siirtyminen perinteisestä mediasta internetiin – erityisesti blogosfääriin ja sosiaaliseen mediaan – heijastuu tällä hetkellä myös ulko- ja kansainvälispoliittisessa keskustelussa. Tämä tulee muuttamaan keskustelun luonnetta, ja se asettaa keskustelijat useiden haasteiden eteen. Nämä haasteet kohtaamalla on kuitenkin mahdollisuus parantaa niitä valuvikoja, jotka herättävät julkista keskustelua kritisoivia kannanottoja.

Asiantuntijuus ilman keskustelua

Yleinen harhaluulo siitä, ettei suomalaisia kiinnosta keskustella ulkopolitiikasta, on väärä. Niin kuin mikä tahansa muu poliittinen aihepiiri, myös ulkopolitiikka herättää intohimoja “kansan syvissä riveissä.” Cision Finlandin vuoden alussa tekemän tutkimuksen mukaan Suomen kymmenen suosituimman poliittisen blogin joukossa oli kolme ulkopoliittisesti sävyttynyttä blogia: Alex Stubbin päiväkirjamainen blogi, sekä suppeita aihealueita käsittelevät englanninkieliset blogit Ari Rusilalta sekä Ralf Grahnilta. Tämän lisäksi, esimerkiksi presidentinvaalien aikana vaalipaneeleissa käyty keskustelu herätti runsaasti kysymyksiä studioyleisössä sekä kotikatsomoissa, kuten Susanna Niinivaara on twitterissä todennut. Pohtimisen arvoinen kysymys kuuluu, miksi tämä mielenkiinto ei ole näkynyt julkisen ulko- ja kansainvälispoliittisen keskustelun tason nousuna?

Yksi ongelmista on asiantuntevan keskustelun rajoittuneisuus perinteiseen mediaan. Valitettavan hyvänä esimerkkinä tästä toimii Ulkopolitiikka-lehti. Ulkopolitiikka on maan ainoa ulkopoliittinen julkaisu, ilmestyen neljä kertaa vuodessa, sen levikin ollessa wikipedian mukaan n. 4000. Digijalanjäljeltään lehti on myös varsin minimalistinen, vaikka lehti on äskettäin avannut itselleen sivun facebookiin. Tästä huolimatta, korkealaatuisen lehden näkyvyys julkisessa keskustelussa on harmittavan vähäistä, minkä voi helposti todeta esimerkiksi google-haulla. Laadultaan ja tematiikaltaan Ulkopolitiikka-lehden tulisi ehdottomasti olla Suomen ulkopoliittisen keskustelun ytimessä. Sen sijaan lehden levikki on äärimmäisen pieni, ja sen näkyvyys verkossa äärimmäisen vähäinen.

Mielenkiintoisena vastakohtana voisi toimia vähemmän perinteistä mediaa edustava Uusi Suomi, joka on etupäässä Puheenvuoro-blogipalstansa kautta ollut verkkokeskustelun synnyttämisen edelläkävijä. Viikottaisia kävijöitä Uusi Suomelta löytyy 254 702 (viikko 12). Mielenkiintoisesti, Uusi Suomen blogipalsta ei kuitenkaan juuri sisällä keskustelua ulkopolitiikasta, muiden poliittisten aihealueiden omiessa keskustelijoiden huomion.  Se vähäinen keskustelu ulkopolitiikasta, mitä Puheenvuorosta löytyy, kärsii julkisen keskustelun perisynneistä, epäanalyyttisyydestä ja puoluepolitisoitumisesta. Usarin palstan tutkiminen paljastaa myös keskeisemmän vian: julkisessa keskustelussa asiantuntijat ja lukijat eivät kohtaa perinteisen median ulkopuolella, jossa aavistuksen kärjistettynä asiantuntijan ja yleisön välinen vuorovaikutus on yksisuuntainen: asiantuntija sanoo totuuden, ja lukija ymmärtää sen hyväksyä.

Keskustelu ilman asiantuntijuutta

Julkista keskustelua käydään yhä enemmän verkossa, on aiheena sitten kunnallis- tai ulkopolitiikka, jossa keskustelijoiden välinen vuorovaikutus on kaksisuuntaista. Jälkimmäisen saralla asiantuntijat eivät kuitenkaan ole vielä löytäneet tietään uusille keskusteluareenoille – suomenkielisiä, analyyttisia ja laajemmin kansainvälis- ja ulkopolitiikkaa käsitteleviä blogeja Suomesta ei juuri löydy siitäkään huolimatta, että blogia pitävät mm. ulkoministerimme Erkki Tuomioja ja kansainvälistä politiikkaa pidemmän aikaa tutkinut Risto E.J. Penttilä.

Yhtenä valitettavimmista esimerkeistä voisi pitää Ulkopoliittista instituuttia, joka julkaisee varsinaisissaan raporteissaan paljon syvällistä analyysiä maailmanpolitiikan eri ilmiöistä ja tapahtumista. Monet tutkijat kommentoivat aktiivisesti perinteisessä mediassa, mutta he eivät pyri synnyttämään keskustelua verkossa. Instituutin verkkosivuilla olevaa blogia päivitetään harvoin, ja se ei ota kantaa tai ole vuorovaikutuksessa muiden julkisten keskustelijoiden kanssa.

Kansalaisjärjestöjen osalta tilanne ei ole parempi. Mm. Atlantti-Seura ja Paasikivi-seura ovat näkymättömiä julkisessa keskustelussa – verkossa tai sen ulkopuolella – vaikka molempien tarkoituksena on kansalaiskeskustelun edistäminen. Molemmat seurat ovat kuitenkin tähän mennessä lähinnä tyytyneet luomaan tietoisuutta oman kannattajaryhmiensä sisäpuolella, jättäen julkiseen keskusteluun vaikuttamisen kansalaistasolla muille. Puolittaisen poikkeuksen tähän luovat mm. Eurooppalaisen Suomen nuorisosiipi Eurooppanuoret, joka pyrkii herättämään keskustelua myös verkossa, vaikka heidän bloginsa kärsiikin analyyttisen materiaalin vähyydestä.

Näyttääkin vahvasti siltä, että siellä missä asiasta keskustellaan, asiantuntijoita ei ole nähtävillä. Se laadukas ulkopoliittinen keskustelu, mitä julkisesti Suomessa käydään, tapahtuu perinteisessä mediassa – radiossa, televisiossa, ja lehtien sivuilla, edustaen etupäässä Hiskin kuvaamaa “autistista röhkintää omalle karsinalle”, on kyseessä sitten ulkopoliittinen julkaisu, tieteellinen instituutti tai kansalaisjärjestö. Verkossa keskustelu on ollut interaktiivisempaa, mutta se kärsii laajalti julkisen keskustelun perisynneistä.

Ulkopoliittisen reaganomicsin loppu

Ei tarvitse olla visionääri nähdäkseen, että keskustelun siirtyminen verkkoon on ilmiö, joka tulee jatkumaan ja kiihtymään. Tämä tarkoittaa myös sitä, että julkisen ulkopoliittisen keskustelun luonne tulee muuttumaan. Julkisen keskustelun valuviat ovat kiinni sen historiallisessa kontekstissa: eristyksessä transatlanttisesta yhteisöstä kylmän sodan aikana. Keskustelun siirtyminen verkkoon on edustaa sille täydellistä antiteesiä: täydellinen vapaus keskustella ulkopolitiikasta millä tahansa tavoin. Tämä on kuitenkin tähän mennessä tapahtunut analyyttisen keskustelun kustannuksella.

Reaganomics-tyylinen ulkopoliittisen keskustelun idea, missä asiantuntijoiden välisen käyvän sivistyneen ja analyyttisen keskustelun toivotaan valuvan kansalaiskeskustelun tasolle, tulisi nyt haudata epäonnistuneena kokeiluna. Asiantuntijoiden röhkiessä omassa karsinassaan, kansalaiset käyvät omaa, asiantuntijoista erillistä keskustelua, oli se toivottua tai ei. Mikäli tämän keskustelun luonnetta ja sisältöä halutaan muuttaa, asiantuntijoiden tulisi jalkautua verkkoon, jossa keskustelu on interaktiivista, ja missä sitä tulevaisuudessa kasvavissa määrin tullaan käymään.

Ne asiantuntijat, jotka ovat uusille areenoille eksyneet, kärsivät vielä eristäytyneisyydestä julkisessa keskustelussa. Tämä puute ei vaivaa pelkästään Suomea, vaan se lienee yleisemmin mannereurooppalainen ilmiö. Potsdamin yliopistossa Saksassa valtio-opin tutkija Ronny Patz, joka on myös eurooppalaisen EU-politiikkaan keskittyvän bloggingportal.eu-sivuston editori, on tutkinut eurooppalaista blogosfääriä, ja todennut, että useista korkealaatuisista blogeista huolimatta eurooppalaista poliittista keskustelua ehkäisee interaktiivisuuden puute. Yksilöt tai mediat eivät keskustele toistensa kanssa, jolloin interaktiivisuus rajoittuu blogistien ja lukijan välille. Tämä ehkäisee varsinaisen keskustelun kehittymistä blogistien välille. Tähän tarvitaan interaktiivista keskustelua niin eri blogien välille kuin blogien ja perinteisen median välille uusien, tai pikemminkin vanhojen, valuvikojen välttämiseksi.

Kaksi pointtia Suomelle

Suomi tarvitsee analyyttisia ulko- ja kansainvälispolitiikkaan keskittyneitä alaa tutkivien tai seuraavien yksittäisten kansalaisten tai ryhmien ylläpitämiä blogeja, jotka lähtevät avaamaan ulkopoliittista keskustelua uusille, kriittisemmille mutta rakentaville näkemyksille. Verkkopohjainen keskustelu, erityisesti blogosfäärin sisällä mahdollistaa perinteistä mediaa tehokkaammin aktiivisen ja interaktiivisen keskustelun, mikä on julkisen keskustelun keskeisimpiä puutteita. Toiseksi, Suomessa olevien yksittäisten blogien tulee jatkossa keskittyä interaktiivisuuteen todellisen keskustelun aikaansaamiseksi. Analyyttisen keskustelun eristyneisyys on merkittävä ongelma perinteisessä mediassa. Vaikka verkkopohjainen julkinen ulkopoliittinen keskustelu on lapsenkengissä, siihen tulisi panostaa.

Mallia aktiivisen blogosfäärin eduista voi hakea angloamerikkalaisessa maailmasta, jossa blogosfäärin merkitys julkisessa keskustelussa on kasvanut merkittävästi. Irakin sodan jälkeinen julkinen ulkopoliittinen keskustelu on kasvavissa määrin siirtynyt sosiaaliseen mediaan ja blogeihin, joiden saama huomio kansainvälisessä mediassa on myös lisääntynyt, varsinkin arabikevään myötä. Esimerkiksi Foreign Affairsin, The Economistin ja Foreign Policyn digitaalinen jalanjälki – jälkimmäisen isännöidessä kansanvälispoliittisen keskustelun nimekkäimpiä blogeja – näkyy julkisessa keskustelussa Atlantin molemmin puolin, ja edustaa merkittävää tietolähdettä myös kotimaisille opiskelijoille ja alasta kiinnostuneille.

Suomen julkinen ulko- ja kansainvälispoliittinen keskustelu kaipaa uusia näkökulmia, pelisääntöjä, ja interaktiivisempia areenoita. Keskustelu Suomen ulkopoliittisen keskustelun puutteista, niin tarpeellista kuin se onkin, on asia, jota tulisi välttää korjaamalla niitä puutteita, jotka näitä kannanottoja ovat synnyttäneet jo toistakymmentä vuotta. Tämä mahdollistaisi irrottautumisen ympäröivän maailman analysoimiseen uudenlaisen keskustelun kautta, jossa avoimuus, analyyttisuus ja ennen kaikkea interaktiivisuus ovat pääosassa. Internet tarjoaa tähän luontevimman areenan. John Stuart Milliä mukaillen, liberaalin yhteiskunnan tärkein etu on juuri julkinen debatti, jossa ideat kilpailevat ja rationaalisen keskustelun myötä päädytään uusiin ja parempiin ulkopoliittisiin visioihin ja toimintatapoihin. Internet sopii tähän tarkoitukseen. Ulko- ja kansainvälispoliittinen blogosfäärimme tarvitsevat omia Angry Birdsejään toimimaan kansakunnan unilukkareina, ja luomaan lisää uudenlaista, rakentavampaa keskustelua.

Tuomioja, Bildt ja Iran: Ajatuksia diplomaattisesta ja sotilaallisesta ratkaisusta

20.3. ilmestyneen New York Timesin sivuilta löytyi aavistus sinivalkoista väriä. Ulkoministeri Erkki Tuomioja oli ruotsalaisen kollegansa Carl Bildtin kanssa kirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa he osoittivat huolensa sotilaallisesta iskusta Irania kohtaan. Tuomioja ja Bildt argumentoivat iskun olevan tarkoituksenvastainen – isku Iraniin mitä todennäköisimmin sinetöisi Teheranin päätöksen ydinaseen rakentamiseksi. Iskun jälkeen olisi vain ajan kysymys koska Iranista tulee ydinasevalta.

Tuomiojan ja Bildtin huoli on aiheellinen. Puheet sodasta ovat aina huolestuttavia, ja kun puhutaan Iranin kaltaisesta maasta, sotilaallisen iskun suorittamisella on mitä todennäköisimmin arvaamattomia ja vakavia seurauksia, jotka luovat niin alueellista kuin globaalia epävakautta.  Tämä osaltaan selittää, miksi sotilaallista ratkaisua ei tähän mennessä ole koitettu, vaikka sillä on vuosia spekuloitu. Alueelliset seuraukset sotilaalliselle iskulle voivat olla pahimmillaan erittäin vakavat, ja Hormuzinsalmen sulkemisella olisi varmasti globaaliin talouteen heijastuvia vaikutuksia, vaikkakin Iran pystyisi parhaimmillaan sulkemaan salmen vain rajalliseksi ajaksi.

Sotilaallista ratkaisua on osaltaan  vaikeuttanut myös Iranin ydinohjelman laajuus. Täydellistä varmuutta kaikkien ydinlaitosten sijainneista ei ole, osa laitoksista sijaitsee asutuskeskuksissa tai niiden lähettyvillä, ja kriittisistä materiaalista, laitteista sekä varaosista on mitä todennäköisimmin olemassa strategiset reservit paikoissa, jonne konventionaalinen sotilaallinen voima ei yllä ilmasta käsin. Iran onkin sotilaallisen iskun uhan myötä pyrkinyt suojaamaan ydinlaitoksiaan sotilaalliselta iskulta.  Iranin ydinohjelman eliminoiminen ei näin ollen voisi olla Irakin Osirakiin vuonna 1981 kohdistuneen iskun toisinto, vaan massiivinen sotilaallinen operaatio, jonka onnistumisesta ei ole takeita – varsinkin ottaen huomioon, että teknologisesti Iranilla on jo kyky rakentaa ydinaseprototyyppi.

Tässä valossa Bildtin ja Tuomiojan Iranin spekulatiivisen ydinaseohjelman yhdistäminen Irakin väitettyihin joukkotuhoaseisiin kuulostaa naiivilta, mitä se eittämättä onkin. Huolestuttavammin, se heijastaa samaa argumenttia kuin (sivulla 3) mitä Iranin regiimi  on esittänyt pyrkiessään vähentämään tukea sotilaalliselle iskulle kansainvälisessä yhteisössä. Se, että Iranin ydinaseohjelma on eräiden tiedusteluraporttien mukaan lakkautettu 2003 (NIE 2007), ei tarkoita sitä, että Iranin ydinohjelmalla ei olisi sotilaallisia tarkoituksia. Itse asiassa, “breakout kapasiteetin” kehittäminen on Iranin ydinohjelman sotilaallisen ulottuvuuden keskiössä. Samaa toteaa myös IAEA:n viimeisin raportti: Iranin toimet antavat vahvasti syytä olettaa, että maa on vähintään luomassa itselleen kapasiteettia luoda ydinaseita erittäin nopeasti, mikäli maa tekee poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi.  Riittäviä todisteita Teheranin poliittisista aikeista ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on oikeassa todetessaan, että diplomatialle on annettu mahdollisuus viimeisen vuosikymmenen aikana ilman merkittävää edistystä. Neuvotteluiden epäonnistumisen syitä voi kuitenkin hakea molemmilta puolilta. Kansainvälisen yhteisön ajama pakotepolitiikka on epäonnistunut saamaan aikaan haluttuja muutoksia Teheranin regiimin käyttäytymisessä, ja vähentänyt Iranin halukkuutta tehdä myönnytyksiä (samaa on argumentoinut myös Tarja Cronberg, joka johtaa EU:n parlamentin Iran–delegaatiota). toisaalta Iranin neuvottelustrategia on alun perinkin perustunut lähinnä viivyttelyyn, sen samalla edistäessä ja laajentaessa ydinohjelmaansa.

Nähtäväksi vielä jää, tarjoavatko uudet neuvottelut muutosta kumpaankaan dynamiikkaan. Viime vuosien edistys – tai pikemminkin sen puute – neuvotteluissa ei kuitenkaan tarjoa monia syitä jakaa Tuomiojan ja Bildtin optimismia: emme voi varmuudella sanoa, onko Iran halukas neuvotteluratkaisuun, tai edes onko se tehnyt poliittista päätöstä ydinaseen rakentamiseksi. On kuitenkin tärkeä huomioida, että sillä välin kun kansainvälinen yhteisö pyrkii panostamaan diplomatiaan – mitä sen luonnollisesti täytyykin tehdä – Iranin ydinohjelma jatkaa edistymistään, ja ikkuna sotilaalliselle iskulle sulkeutuu. Sotilaallinen isku ei voi enää ehkäistä kokonaisuudessaan Iranin tietä ydinasevallaksi, mutta sen on vielä mahdollista hidastaa tätä kehitystä merkittävästi. Diplomatian rinnalla Iranin ydinohjelmaa kohtaan onkin kohdistunut useita iskuja, joiden tarkoituksena on ollut juurikin hidastaa Iranin ohjelmaa.

Viimeistään nyt tulisikin hyväksyä se todellisuus, että Iranin ydinaseistautuminen on enimmäkseen sen omissa käsissä oleva poliittinen päätös. Sotilaalliset ratkaisut – poislukien sotilaallinen operaatio, jonka tarkoitus on syrjäyttää Iranin regiimi, ja asettaa maalle uusi hallinto – voivat vain hidastaa kehitystä, ja diplomaattinen ratkaisu edellyttää regiimin halua ratkaista kiista rauhanomaisesti. Diplomaattisen ratkaisun korostaminen ainoana vaihtoehtona onkin aavistuksen harhaanjohtava – se ei ota huomioon, että Iran on oma toimijansa, joka toimii omien intressiensä ja laskelmiensa pohjalta. Tuomiojan ja Bildtin olisikin tullut huomioida, että diplomaattiselle ratkaisulle omistautuminen tarkoittaa, että Iranin niin päättäessä, on vain ajan kysymys koska siitä tulee ydinasevalta.

Tähän mennessä Teheranin laskelmiin ydinohjelman hyödyistä ja haitoista ei ole pystytty  vaikuttamaan oikein. Sanktiot ovat epäonnistuneet, jatkuva sotilaallisella iskulla uhkaaminen on pahentanut osapuolien välistä luottamuspulaa, ja osittain luottamuspulasta johtuen, neuvotteluissa ei olla edistytty. Mikäli kansainvälinen yhteisö ei pysty merkittävästi vaikuttamaan Teheranin laskelmiin breakout kapasiteetin luomisen hyödyistä ja haitoista uusien neuvotteluiden aikana, Teheran voi halutessaan seurata omia sisäisiä laskelmiaan ydinasevaltojen kerhoon.

Tällä hetkellä oleellisin kysymys kuuluu, voiko Teheranin laskelmia muuttaa pelkästään diplomatiaan nojaten? Varmaa vastausta tähän ei ole. Ydinkiistan pitkittymisen taustalla on kuitenkin kansainvälisen yhteisön epäonnistuminen: se ei ole kyennyt vaikuttamaan Iranin laskelmiin ydinohjelman ja breakout kapasiteetin rakentamisen hyödyistä ja haitoista.  Merkityksellistä on kysyä, muuttaako sotilaallisen iskun uhasta luopuminen tilannetta merkittävästi? Miten se vaikuttaa Iranin laskelmiin? Varmaksi voidaan sanoa vain, että se laskee entisestään ydinaseistautumisen tai nykyisen politiikan jatkamisen haittoja Iranille. Molemmat vaihtoehdot ovat puhtaasti haitallisia kansainväliselle yhteisölle.

Jos kansainvälinen yhteisö todella haluaa, ettei Iranista tule seuraavaa ydinasevaltaa, sen tulee löytää uusia tapoja luoda Iranille uusia haittoja sen käyttäytymisen muuttamiseksi, ydinohjelman kontekstissa ja yleisemmin, samalla kun se tekee kaikkensa Iranin ydinohjelman edistymisen ehkäisemiseksi. Neuvottelupöydässä saatu ratkaisu on paras mahdollinen lopputulos monestakin eri syystä, mutta sotilaallisesta uhkasta luopuminen tässä tapauksessa ei vaikuta ratkaisulta, jota länsimaiden tai kansainvälisen yhteisön kannattaisi kokeilla.

Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi

Blogissamme on viime viikkoina käsitelty niin lukijoiden kuin ulkopolitistienkin toimesta humanitaarista interventionismia, erityisesti Syyrian kontekstissa, mutta myös yleisemmin. Vaikka humanitaarinen interventionismi onkin ongelmallinen käsitteellisesti ja strategisesti, sillä on kuitenkin tarkoituksensa, eikä sen rooli kansainvälisessä politiikassa ole vailla meriittejä.

Tarkan laillisen määritelmän puuttuessa, humanitaarista interventiota voidaan yleisesti luonnehtia sotilaallisen voiman käyttämiseksi toista valtiota (regiimiä) kohtaan sen suorittamien ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi. Tämän ympärille rakentunut humanitäärisen interventionismin idea joka, kuten Taivaanrannamaihari argumentoi, korostaa suojeluvastuun periaatetta: ”mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.” Täysin kiistaton käsite ei kuitenkaan ole. Humanitäärisen interventionismi on aiheuttanut, jos ei ymmärrettävää niin ennakoitavissa olevaa vastustusta mm. Kiinan ja Venäjän regiimeissä, niiden korostaessa valtion koskemattomuutta ja humanitäärisen interventionismin vastaista puuttumattomuusperiaatteen normia.

Venäjän ja Kiinan asennoitumista voidaan tutkia realististen linssien läpi katsoen: molemmat regiimit pelkäävät itse joutuvansa tulevaisuudessa ulkopuolisen sekaantumisen uhreiksi (varsinkin ottaen huomioon sen, että humanitaarisen interventionismin casus belli keskittyy ihmisoikeusloukkauksiin, ja selvää kriteeristöä intervention oikeuttavaan tilanteeseen ei ole), mikäli kyseinen normi vahvistuu koskemattomuus- ja puuttumattomuusperiaatteisiin nähden.

Tämä selittää, miksi Kiina ja Venäjä vastustavat humanitaarista interventionismia. Niille kyseinen vastustus on sidoksissa valtion intresseihin ja ennen kaikkea turvallisuuteen. Sekään tuskin auttaa humanitaaristen interventioiden edistämistä, että Afghanistanin ja Irakin interventiot eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Molemmissa maissa on myös varsin ongelmallinen tapa kritisoida humanitaarista interventionismia ”humanitaarisena imperialismina” – tämä ongelma vainoaa myös länsimaista ja suomalaista vasemmistoa. Imperialismin ja interventionismin käsitteiden rinnastaminen toisiinsa on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista. Siinä missä imperialismi pyrkii lisäämään sitä harjoittavan valtion suoraa poliittista kontrollia tai vaikutusvaltaa väkivaltaisesti, humanitaarisen interventionismin pyrkimyksenä on aseellisen intervention kautta lopettaa ihmisoikeuksia systemaattisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti loukkaavien valtioiden toiminta.

Humanitaarinen interventionismi on ideana positiivinen Suomen kaltaiselle länsimaiselle liberaalille, ihmisoikeuksia kunnioittavalle pikkuvaltiolle. Se pyrkii luomaan kansainvälistä normia, jonka tarkoituksena on saada autoritaariset valtiot noudattamaan ihmisoikeuksia, vakauttaen kansainvälistä järjestelmää ja edistäen turvallisuutta. Taivaanrannanmaiharia mukaillen, mikäli kansainvälisellä yhteisöllä on tarvittavat keinot puuttua käynnissä olevaan kansanmurhaan tai ehkäistä sen aloittaminen, sillä on moraalinen velvoite intervention suorittamiseksi, myös silloin kun YK:n mandaattia ei ole saatavilla, ja parhaimmillaan se myös edistää kansallisia intressejä vakauttamalla konfliktista kärsiviä alueita.

Näin ollen kysymys siitä, miksi Syyriasta käyty keskustelu Suomessa on äärimmäisen interventiovastaista (kuten oli myös Libyan yhteydessä) onkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Erkki Tuomioja kommentoi Helmikuun lopussa, ettei sotilaallista ratkaisua missään tapauksessa olla hakemassa. Tuomiojan kanta heijasti mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteerin Eekku Aromaan esittämää ”pasifistista utopismia”: ”lähtökohtana on, että väkivaltaisuudet saadaan loppumaan välittömästi ja saadaan aikaan tulitauko, jotta humanitaarista apua päästään toimittamaan.” Niin Tuomioja kuin Aromaakaan eivät ole kommentoineet, miten ”lähtökohdasta” päästäisi haluttuun lopputulokseen.

Samaa kantaa on edustanut myös Suomen Lähi-idän Instituutin johtaja Ari Kerkkäinen: “Ainoa käsitettävissä oleva ulospääsyreitti on väkivaltakierteen päättäminen, joka käynnistyisi alueellisista tai paikallisista tulitauoista ja laajenisi käsittämään koko maan.” Niin Tuomioja kuin Kerkkäinenkin painottavat Venäjän painostamista. Kuinka Venäjä saataisiin ”historian väärältä puolelta”, kuten Tuomioja luonnehti, painostamaan Syyriaa, jää epäselväksi. Venäjän signaalit sen sijaan ovat olleet varsin selvät. Sillä ei ole aikomusta lopettaa asekauppaa Assadin regiimin kanssa eikä se aio muuttaa kantaansa, mutta se ei myöskään puolusta Syyriaa aseellista interventiota vastaan.

Poliittinen ratkaisu, niin ideaalinen kuin se Syyrian tapauksessa olisikin, näyttää lähes mahdottomalta tällä hetkellä. Eri mieltä asiasta tuntuu olevan Kofi Annan, joka kävi Syyriassa neuvottelemassa viime viikolla. Annan mainitsi olevansa optimistinen poliittisen ratkaisun suhteen: ”It’s going to be difficult, but we have hope.” Annanin optimistisuus on arvostettavaa, mutta ei realistista. Kuten New York Times artikkelissaan luonnehtii, Assadin regiimillä ei tällä hetkellä ole mielenkiintoa poliittisen ratkaisun suhteen, eikä Syyrian regiimin – tai opposition – väkivallan käytölle näy loppua. Sillä välin poliittisen neuvotteluiden priorisoiminen on heikentänyt sotilaallisen intervention todennäköisyyttä, joka on mahdollistanut rajoittamattoman väkivallankäytön Syyrian oppositioryhmiä kohtaan, jotka eivät ilman ulkopuolista apua pysty haastamaan Assadin asevoimia.

Kun poliittinen ratkaisu näyttää epätodennäköiseltä, kysymys kuuluukin, tulisiko kansainvälisen yhteisön jatkaa poliittisen ratkaisun hakemista kaikesta huolimatta, vai hakea vaihtoehtoista ratkaisua sotilaallisen intervention kautta? Kysymys ei ole helppo, eikä vastaus siihen voi olla yksioikoinen. Humanitäärinen interventio voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin – Syyrian geopoliittisen sijainnin huomioon ottaen kyseessä on merkittävä riski – ja se monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Toisaalta, poliittisen ratkaisun pitäminen ainoana vaihtoehtona puolestaan vapauttaa Assadin regiimin toteuttamaan väkivaltaista strategiaansa, jonka todelliset seuraukset avautunevat kansainväliselle yhteisölle vasta konfliktin päättymisen jälkeen.

Syyrian tilanteen kannalta olisi hyödyllistä todeta kaksi faktaa: Ensinnäkin, Syyrian konflikti ei ole enää puhtaasti sisäinen, vaan Syyria on nähnyt jo useita ulkopuolisia interventioita. Venäjä jatkaa Assadin aseistamista, Iranin tuki regiimille jatkuu, ja oppositioryhmät hakevat sekä saavat aseistusta muilta alueellisilta valtioilta. Poliittisen ratkaisun hakeminen ei siis tarkoita sitä, että konflikti rajautuisi maagisesti pelkästään Syyrian sisäiseksi.  Kysymys kuuluukin, voiko humanitaarisen interventionismin nimissä tehty sotilaallinen operaatio parantaa tilannetta, tai ehkäistä vastaavia tapauksia tulevaisuudessa?

Toisena faktana onkin hyvä tunnustaa, että poliittisen ratkaisun hakeminen – erityisesti tilanteessa, jossa sen saavuttaminen näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä – sotilaallisen ratkaisun kustannuksella ei ole yleisesti eikä Syyrian tapauksessa automaattisesti moraalisesti parempi ratkaisu kuin humanitaarinen interventio. Päin vastoin, Syyrian tilanteessa missä siviileihin kohdistuva väkivalta kiihtyy, se voidaan nähdä myös selänkääntämisenä siviilien kärsimyksille ja suojeluvastuulle. Poliittisen ratkaisun priorisointi – mikä nojaa pelottavasti Venäjän hyväntahtoisuuteen sen intressien kustannuksella – mahdollistaa Assadin regiimin väkivaltaisuudet. Vielä tärkeämpää on huomata, että mitä kauemmas kansainvälisen intervention mahdollisuus on lipunut, sitä intensiivisemmäksi Assadin kampanja on muuttunut.

Aromaan, Tuomiojan ja jossain määrin myös Kerkkäisen peräänkuuluttamat poliittiset ratkaisut sopivat ideaalitilanteisiin, mutta harvoin toteutuvat käytännössä, mikäli konfliktin osapuolet eivät ilmaise haluaan väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että konflikti loppuu vasta kun yksi osapuolista – tai osapuolien välinen liittouma – pääsee väkivallan kautta haluttuun loppuratkaisuun. Se vaatii kuitenkin pitkän ja verisen aseellisen konfliktin. Mitä tahansa moraalisia argumentteja humanitaarista interventiota vastaan voidaan tehdä, potentiaalisten siviiliuhrien pelkääminen samalla kuin oikeiden siviiliuhrien määrä nousee, on kyseenalaista toimintaa vailla moraalista paremmuutta.  Tästä seuraa kysymys, onko Venäjän ja Kiinan kannan osittain jakava Suomikin nyt historian väärällä puolella?

Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista

Eekku Aromaa kirjoitti tänään Fifissä siitä, miten suomalaisten rauhanjärjestöjen mukaan Syyrian tilanteeseen tulisi suhtautua. Voimakeinot tulisi unohtaa, tulitauko on saatava heti aikaiseksi, ja osapuolet olisi saatava neuvottelupöytään. Tavoite on saavuteltavan arvoinen, mutta paljastaa keskeisiä ongelmia pasifististen periaatteiden soveltamisessa kansainväliseen politiikkaan ja Syyrian tilanteeseen.

Ensimmäinen ongelma on virheellinen olettamus siitä, ettei väkivalta voi olla ratkaisu. Päin vastoin, kansainvälisen politiikan tai historian opiskelija voi helposti todeta, että kollektiivinen, organisoitu väkivalta voi monessakin eri tilanteessa olla erittäin tehokas ratkaisumekanismi, riippuen siitä, minkälainen ongelma on kyseessä. Vähemmän yllättäen, näin ajattelee myös Bashar al-Assadin regiimi. Se on pyrkinyt ratkaisemaan sille varsin keskeistä ongelmaa – miten pysyä vallassa – väkivallan kautta. Valtiot – tai regimiit – käyttävät väkivaltaa silloin, kun he näkevät sen olevan niiden etujen mukaista (ts. väkivallan käytön havainnoidut hyödyt ylittävät väkivallan käytöstä koituvat haitat). Yhtälailla kasvavalle joukolle syyrialaisia, väkivallasta on muodostumassa ainoa ratkaisukeino Assadin regiimin vallasta syöksemiseksi rauhanomaisten mielenosoitusten epäonnistuttua tavoitteiden saavuttamisessa.

Tämä liittyy toiseen ongelmaan. Pasifismi, joka luottaa puhtaasti vaihtoehtoisten neuvottelumekanismien hyödyntämiseen, ei pysty tarjoamaan ratkaisua tilanteeseen, jossa eri osapuolet pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa pääosin väkivaltaa käyttämällä. Toisin sanoen, mikäli väkivallattomuus ei ole valmiiksi konfliktin osapuolien agendalla, pasifismi ei tarjoa minkäänlaista mekanismia sille, miten tilanteen voisi muuttaa väkivallattomaksi. Miten esimerkiksi pasifististen periaatteiden soveltaminen väkivallan lopettamiseksi olisi ehkäissyt Basharin isän, Hafezin, aikana toteutetun Haman joukkomurhan 1980-luvulla? Pelkkillä hyvillä aikeilla ja jaloilla tavoitteilla kansainvälisessä politiikassa harvoin kuitenkaan pääsee haluttuihin lopputuloksiin, eivätkä kumpikaan ehkäise Haman kaltaisia joukkomurhia.

On selvää, että Assad pyrkii väkivallan kautta turvaamaan oman regiiminsä tulevaisuuden. Yhtälailla on selvää, että kansainvälisen yhteisön perääntyessä voimankäytön mahdollisuudesta, väkivallan käyttö syyrialaisia siviilejä kohtaan on kiihtynyt, sillä Assad näkee, että väkivallan käytöstä koituvat haitat (ulkopuolisen intervention mahdollisuus) ovat laskeneet.

Väkivaltaisuuksista luopuminen on saavutettavissa oleva tavoite sillä mikään konflikti ei kestä ikuisesti. Tähän tavoitteeseen tulee ehdottomasti myös pyrkiä diplomatian kautta. Pasifismi ei kuitenkaan tässä tehtävässä auta  - Syyrian tilanteen ratkaiseminen vaatii jalojen tavoitteiden lisäksi keinoja, joilla nämä tavoitteet on saavutettavissa.  Tärkeintä  tässä tapauksessa on muuttaa Assadin regiimin näkemystä siitä, että se voi väkivallalla ratkaista ongelmansa ilman uhkaa kansainvälisen yhteisön vastatoimista. Kansainvälisen yhteisön tulee tehdä selväksi, että väkivaltaan pohjautuva strategia kansannousun nujertamiseksi ei ole regiimin etujen mukaista toimintaa, vaan asettaa sen hengenvaaralliseen asemaan.

Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuudesta ei tule missään tapauksessa luopua, vaan sitä tulee käyttää diplomaattisena työkaluna Assadia vastaan. Tätä ei kuitenkaan tule lukea niin, että sotilaalliseen interventioon pitää lähteä kevyesti tai vailla selkeää strategiaa. Päin vastoin, mikäli voimankäyttö kansainvälisen yhteisön osalta tulee välttämättömäksi, sille pitää asettaa saavutettavissa olevat sotilaalliset tavoitteet, ja riittävät resurssit niiden toteuttamiseen. Ennen kaikkea näiden pitää palvella diplomaattista tavoitetta: Assadin regiimin syrjäyttämistä.

Tyynenmeren Vuosisata, Eurooppa ja Nato Revisited

UIkoministeri Erkki Tuomioja tapaamassa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenia 23.1.2012. Kuva: NATO

Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.