Jaakko Hämeen-Anttilan turbaanipäiset olkiukot

Al-Qaidasta liikkuu monenlaista huhua.

Yksi Suomen tunnetuimmista Lähi-itäkommentaattoreista, Jaakko Hämeen-Anttila jakoi äskettäin Suomen Kuvalehdelle mielipiteitään Kalevien tapauksen yhteydessä liittyen al-Qaidaan ja sen olemassaoloon. Hämeen-Anttila sanojensa mukaan ei ”usko koko al-Qaidan aktiiviseen olemassaoloon”  ja hän pitää sitä enemmänkin ajattelutapana kuin organisaationa.

Hämeen-Anttila, jonka mukaan Suomessa al-Qaidaa käsitellään aika tavalla väärin, on varsin oikeassa. Ei niinkään siinä, että al-Qaida ei olisi ”aktiivisesti olemassa”, mitä ikinä se tarkoittaakaan, vaan siinä, että al-Qaidaa käsitellään Suomessa usein väärin. Tästä hyvä esimerkki on muutaman kesän takainen Abu Sulaiman al-Nasserin tapaus, jonka myötä radikalisoituneen jihadifoorumeilla omaa tärkeyttään julistava henkilö maalattiin al-Qaida johtajaksi. Tässäkään tapauksessa ei ole vaikeaa nähdä, miten mediahuomiota herättävä aihe ja vähäinen tietomäärä käsiteltävästä aiheesta voi pahimmillaan tuottaa varsin ongelmallisia näkökulmia. Hämeen-Anttilan kommentin innoittamana tässä kirjoituksessa käsitellään hänen merkittävimpiä väärinymmärryksiään al-Qaidaan liittyen.

1)      ”En usko koko al-Qaidan aktiiviseen olemassaoloon. Se ei pysty organisoimaan maailmanlaajuista toimintaa. Se on pitkälti kuvitelmaa ja fiktiota, enemmänkin ajattelutapa kuin organisaatio.” / ”…missään nimessä al-Qaidaa ei pidä ajatella järjestäytyneenä yhteenliittymänä, jolla on solunsa ja alahaaransa milloin missäkin. Mitään hyvin toimivaa keskusorganisaatiota sillä ei ole ollut pitkiin aikoihin.”

Al-Qaidan olemassaolo joko organisaationa tai ajattelutapana on valitettavan yleinen, ja sitäkin valitettavammin väärässä oleva täysin keinotekoinen kahtiajako. Yksi ei sulje pois toista, eikä al-Qaidaa voida yksinkertaisesti mieltää joko organisaationa tai ajattelutapana.  Vaikka tällaisia näkemyksiä kuulee usein, al-Qaidaan keskittyneiden tutkijoiden piirissä on jo jonkin aikaa ymmärretty al-Qaidan pitävän sisällään elementtejä hierarkisesta organisaatiosta (eli al-Qaidan keskusjohdosta), hajaantuneesta verkostosta, joka koostuu al-Qaidan keskusjohtoon organisatorisesti sidoksissa olevista paikallisjärjestöistä (joiden siteet al-Qaidan keskusjohtoon vaihtelevat, ja joiden päätöksenteossa al-Qaidan keskusjohdon jäsenillä on vaihteleva rooli) sekä sosiaalisesta liikkeestä, jonka jäsenet – al-Qaidaan tai sen paikallisjärjestöihin sitoutumattomat radikalisoituneet yksilöt sekä jihadiliikkeet – jakavat saman ideologian ja maailmankatsomuksen. Mikäli näitä kaikkia kolmea elementtiä ei oteta huomioon – kuten Audrey Kurth Cronin (2011) sekä Leah Farrall (2011) ovat todenneet – al-Qaidan luonnetta, vahvuutta ja toimintaa ei voida täysin ymmärtää.

Al-Qaidan keskusjohdon heikentyminen (mutta ei siis tuhoutuminen), kuten Bruce Hoffman varsin osuvasti on todennut, on avannut oven al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin sirpaloitumiselle. Tämä vaikeuttaa sen tunnistamista tai al-Qaidan näkökulmasta kontrolloimista kuka  on al-Qaidan jäsen, ja mikä on al-Qaidan toimintaa, mutta tämä ei tarkoita että al-Qaidan verkoston jäsenet tai sen keskusjohto olisivat merkityksettömiä (tai keskusjohdon tapauksessa tuhoutuneita) toimijoita tai että al-Qaida olisi olemassa pelkästään ajattelutapana.

On myös hyvä huomioida, että samalla kun länsimaisissa medioissa keskitytään siihen, kuinka monta tunnettua tai tuntematonta jihadistia keskusjohdon riveissä vielä vaikuttaa, keskusjohdon toiminta ei ole enää näiden yksiköiden käsissä, vaan se on siirtynyt keskusjohdon sisäisen hierarkian alemmille jäsenille ja instituutioille. Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan keskusjohto täysin suunnittelisi tai toteuttaisi al-Qaidan maailmanlaajuisen toiminnan. Tämä ei ole ollut keskusjohdon tehtävänä sen jälkeen kun al-Qaidasta kehittyi uudenlainen entiteetti Afganistanin sodan seurauksena.

Toiminnan siirtyessä pääasiallisesti al-Qaidan paikallisjärjestöjen vastuulle, al-Qaidan keskusjohdon ensisijaisena toimintana on ollut etupäässä hyväksyä paikallisjärjestöjen välittömän toimintaympäristön ulkopuolella tehdyt iskut (kuten Irakin al-Qaidan iskut Jordaniassa 2005) sekä inspiroimaan iskuja sosiaalisen jihadiliikkeen jäsenten toimesta. Tämä on seurausta muutoksissa al-Qaidan strategiassa. Al-Qaida pyrkii nyt inspiroimaan, ja mahdollisuuksien mukaan tukemaan (etupäässä rahallisen tuen ja kouluttamisen kautta) pienempiä iskuja, eikä niinkään suunnittelemaan ja toteuttamaan niitä itse (paikallisjärjestöjen ensisijaisten toimialueiden ulkopuolella).

Al-Qaidalla on selkeä organisaatiorakenne (se on olemassa organisaationa), ja sillä on selkeää koordinoitua maailmanlaajuista toimintaa, jossa myös sen keskusjohdolla on oma roolinsa. Al-Qaidan toiminta on kuitenkin siirtynyt lähes kokonaisuudessaan sen paikallisjärjestöille (ympäri Aasiaa, Afrikkaa, Lähi-itää) sekä globaalin jihadiliikkeen radikaalisoituneille yksilöille (erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa). Tämän seurauksena al-Qaidan vaikutusvalta sen oman strategian toteuttamiseksi on luonnollisesti laskenut, mutta tätä ei tulisi liioitella siten, että mitään strategiaa tai koordinoitua maailmanlaajuista toimintaa ei ole.

2)      ”Jos jossain on radikaaleja militantteja muslimeja, niin he julistautuvat hyvin mielellään al-Qaidan osaksi.” / ” Monet pikkutekijät yleensäkin haluavat korostaa olevansa tämän mahtavan järjestön paikallishaara.”

Jos eläisimme Irakin sodan alkuhetkiä vuonna 2003, jolloin al-Qaida oli monella tapaa suosionsa huipulla, Hämeen-Anttila olisi voinut olla enemmän oikeassa. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja al-Qaidan suosio on romahtanut johtuen sen monista ylilyönneistä alueella. Arabikevään myötä alueen jihadisteja seuraavalle tutkijalle onkin ollut mielenkiintoista  huomata, kuinka monet alueella toimintansa arabikevään aikana aloittaneista jihadistiryhmistä yhä jakavat al-Qaidan globaalin jihadismin ideologian ja maailmankatsomuksen (ainakin osittain), mutta eivät eksplisiittisesti tunnustaudu sen jäseneksi tai jaa al-Qaidan poliittisia tavoitteita ja strategisia keinoja. Esimerkkejä tästä löytyy Gaddafin jälkeisestä Libyasta, jossa on perustettu useita uusia jihadistiryhmiä, mutta merkittävin esimerkki löytyy sisällissotaan ajautuneesta Syyriasta, jonka lukuisista jihadistiryhmistä vain yksi – Jabhat al-Nusra – kuuluu virallisesti al-Qaidaan.

Yllämainitun lisäksi on hyvä huomioida, että ”radikaalit militantit muslimit” eivät ole ideologisesti, tai muutenkaan homogeeninen ryhmä. Kuten Fawaz Gerges mainitsi kirjassaan ”The Far Enemy: Why Jihad Went Global” kaikki jihadistit, tai suurin osa jihadisteista, eivät kuulu eivätkä halua kuulua al-Qaidaan. Hämeen-Anttila on varsin oikeassa todetessaan, että on syytä suhtautua hyvin kriittisesti niihin, jotka sanovat olevansa osa al-Qaidaa (tosin eipä al-Qaidan jäsenyyttä näin määritelläkään) – erityisesti länsimaissa iskuja suunnittelevista yksinäisistä susista (vaikka kaikkien yksinäisten susien ei tarvitse kuulua al-Qaidaan ollakseen osa heidän toimintasuunnitelmaansa) –  mutta hänen liioitellut argumenttinsa vääristävät al-Qaidan nauttimaa suosiota jihadistipiireissä sekä eivätkä ota huomioon muiden jihadistiryhmien halua pysytellä erossa al-Qaidasta organisatorisesti. Arabikevään jälkeen tämä kehityssuunta on tulossa entistä näkyvämmäksi.

Al-Qaidan tutkiminen on luonteeltaan varsin haastavaa. Ensikäden tiedon saaminen on äärimmäisen hankalaa, ja avoimesti saatavilla olevan tiedon valossa tiedämme äärimmäisen vähän al-Qaidan sisäisistä päätöksentekoprosesseista. Ymmärrettävästi al-Qaida ei tuota avoimesti tietoa tutkijoiden tarpeisiin, ja Al-Qaidan fragmentoituessa ja globaalin jihadin lokalisoituessa päätöksentekoprosessien tutkiminen on entistä haastavampaa myös siksi rajat al-Qaidan ja muiden toimijoiden välillä hämärtyvät, ja rajat al-Qaidan ja muiden jihadistiryhmien aseellisen toiminnan välillä hämärtyvät. Tiedon vähyys tai hämärtyvät rajat eivät kuitenkaan saa olla tekosyynä tietämättömyydelle, tai sille että syytämme “Yhdysvaltojen sotapropagandaksi”  varsin todenmukaisia arvioita siitä, että al-Qaida on vielä organisaationakin olemassa.

Mitä tiedämme Suomesta Syyriaan lähteneistä?

Suomessa syntynyt Kamal Badri oli ensimmäinen Syyrian konfliktissa kuollut ruotsalainen

Suomessa on vuoden alusta uutisoitu laajalti, kuinka maasta on lähtenyt ”kymmenkunta” henkilöä ottamaan osaa Syyrian konfliktiin, ja huhuja aiheesta on liikkunut viime vuoden kesästä asti.  Tästä huolimatta Syyriaan lähteneistä tiedetään äärimmäisen vähän. Ainoa viimeaikainen konkreettinen tieto on Suomessa syntyneen ruotsalaisnuorukaisen Kamal Badrin kuolema Jabhat al-Nusran ja Syyrian asevoimien välisessä taistelussa tammikuussa. Sen sijaan Suomesta lähteneistä ei ole saatavilla konkreettista tietoa. Vastaamattomia kysymyksiä riittää: kuinka monta henkilöä Syyriaan on tarkalleen lähtenyt ja mitä tarkoitusta varten? Mikä on motivoinut lähtijöitä, ja ovatko he lähteneet Syyriaan oma-aloitteisesti tai rekrytoituina? Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeä kysymys on, kuka Suomessa rekrytoi Syyriaan lähteviä, mitä tarkoitusta varten, ja miten? Kuinka moni Suomesta Syyriaan lähtenyt on päätynyt taistelijaksi?

”Kymmenkunta” lähtijää

Mielenkiintoinen piirre Syyriaan lähtijöihin liittyvässä keskustelussa on, ettei Suojelupoliisi ei ole paljastanut lähtijöiden tarkkaa määrää, vaan Tuomas Portaankorvan mukaan lähtijöitä on noin ”kymmenkunta”. Supolla on asiaa käsittelevässä julkisessa keskustelussa ollut keskeinen rooli - harva muu on tuonut julkisuuteen tietoja mahdollisista Syyriaan lähteneistä. Poikkeuksena on aiemmin käsitelty Husein Muhammedin kirjoitus nimettömästä espoolaisnuorukaisesta, jossa mainittiin myös etnisten suomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten lähteneen.

Radikalisoitumiseen, terrorismiin ja poliittiseen väkivaltaan erikoistuva lontoolaisen King’s College -yliopiston alaisuudessa toimiva ICSR-tutkimuslaitos on tutkimuspaperissaan sen sijaan esittänyt tarkemman arvion, jonka mukaan suomalaisia on tällä hetkellä Syyriassa 12 henkilöä, mutta maahan on Suomesta lähtenyt kaiken kaikkiaan 13 henkilöä. Aaron Zelinin kirjoittamassa tutkimuksessa ei kuitenkaan mainittu näiden lukujen lähdettä, joten niiden luotettavuudesta ei ole varmaa tietoa. Mielenkiintoinen kysymys itsessään on, mistä lähteet on saatu. Tutkimuksessa mainitut luvut perustuvat avoimesti saatavilla olevaan tietoon eri maiden medioissa sekä jihadifoorumeilla, mutta Suomen mediassa vastaavaavia numeroita ei ole mainittu ennen tutkimuksen julkaisemista.

Vaikka raportti herätti Suomessa rajatusti mediahuomiota (HS 3.4. & IS 3.4.), se ei ole johtanut Supon antaman määrän tarkentamiseen – tai lisännyt avoimiin lähteisiin luovutettua tietoa. Turvallisuuspalveluiden varovainen suhtautuminen tiedonjakamiseen vaikeuttaa huomattavasti siviilitutkijoiden työtä. Tämä pätee erityisesti Suomessa, jossa Supon tietoarkisto on käytännössä rajattu ajankohtaisen tutkimuksen ulkopuolelle. Suomessa tiedonsaantia vaikeuttaa myös se, ettei kukaan ei ole ainakaan toistaiseksi pyrkinyt itsenäisesti vahvistamaan Suomesta Syyriaan lähteneiden määrää tai profiilia avoimesti saatavilla oleviin lähteisiin.

Lähtijöiden motiiveista

Motiiveista lähtemiselle on saatavilla äärimmäisen vähän tietoa. Portaankorva on todennut, että suurin osa lähtijöistä koostuu ”nuorehkoista miehistä” eri etnisistä taustoista. Tämä saattaa osaltaan viitata pan-islamististisiin motiiveihin lähtijöiden keskuudessa. Toisaalta, arabikevään innoittamana erityisesti Tunisiasta ja Libyasta on lähtenyt taistelijoita Syyriaan, joiden tarkoituksena on ollut Bashar al-Assadin hallinnon kaataminen. Näiden taistelijoiden lähtö tulisi nähdä osana laajempaa arabikevään vallankumouksellista liikehdintää eikä niinkään islamistisista tai jihadistisista motiiveista – joiden tarkoituksena on muodostaa Islamistinen hallinto Syyriaan.

Kuten The Ulkopolitistissa on aiemminkin kirjoitettu, uskonnolla voi olla merkittävä rooli vapaaehtoistaistelijoiden päätöksissä ottaa osaa konflikteihin, vaikka uskonnolliset syyt ovat usein intiimisti sidoksissa poliittisiin syihin – kuten haluun puolustaa ”uskonveljien yhteisöä” sisällissodassa tai haluun luoda islamilainen hallinto Syyriaan. Johtuen tiedon puutteesta, Suomen tapauksessa tällainen analyysi on spekulatiivista. Perinteisesti muiden maiden konflikteihin vapaaehtoisesti osaa ottavilla voi myös olla monia muunlaisia motiiveja: seikkailunhalu, sinisilmäisyys, tai kuten äskettäisessä YLE:n esittämässä dokumentissa esiintyvän ”Ahmedin” tarina antaa ymmärtää, ”vapaaehtoisuus” itsessään voi olla häilyvää.

Lähtijöiden on nuoria naisia sekä Turun Sanomien mukaan myös Islamiin kääntyneitä suomalaisnuoria (sama argumentti toistuu myös Husein Muhammedin kirjoituksessa). Tässä suhteessa on tärkeä huomata – kuten Portaankorvan kommentti humanitaarisista motiiveista antaa ymmärtää – että Syyrian lähteneiden taistelijoiden määrä on todennäköisesti Zelinin ja Suojelupoliisin antamaa numeroa alhaisempi, olettaen ettei Suomesta ole lähtenyt Syyriaan taistelijoita joista Suojelupoliisi ei ole tietoinen. Tämä johtuu siitä, että osan motiivi Syyriaan lähtemiseksi on ollut humanitaarinen, eikä ole syytä epäillä, että Suomesta Syyriaan lähteneet naiset ovat päätyneet taistelijoiksi.

Jihad-matkailija, palkkasotilas, jihadisti ja vapaaehtoistaistelija

Tiedonpuutteen lisäksi lähtijöiden motiivien selventämistä avoimissa lähteissä on vaikeuttanut se, että julkisessa keskustelussa käytetyt termit ”Jihad-matkailu” ja ”palkkasotilas” ovat tarpeettomasti hämärtäneet lähtijöiden motiivien käsittelyä. ”Jihad-matkailu” ilmestyi alunperin Iltasanomien uutisessa 1.3.2013 Portaankorvan käyttämänä terminä ilman varsinaista selvennystä siitä, mitä kyseinen termi pitää sisällään tai miten sen käyttö valottaa lähteneiden motiiveja. Nelosen uutislähetyksen perusteella jihad-matkailun käytön taustalla näyttää olevan enimmäkseen huoli Suomessa asuvien lisääntyvän matkustuksen konfliktialueille, kuten Somaliaan ja Syyriaan.

Vastaavasti, termi palkkasotilas on äärimmäisen harhaanjohtava. Palkkasotilaalla yleensä viitataan entiseen ammattisotilaaseen tai muuten kokeneeseen taistelijaan, joka myy taitojaan valtiolle, yritykselle tai ei-valtiolliselle toimijalle sopivaa korvausta vastaan. Ulkomailta rekrytoiduilla taistelijoilla on harvoin mitään käytännön kokemusta taistelusta -  kuten ”Ahmedin” esimerkki Somalian konfliktiin liittyen paljastaa – eikä heidän lähtöpäätöstään motivoi raha (jota harvoin on saatavilla samoissa määrin kuin perinteisille palkkasotureille). Vaikka ulkomaisiin konflikteihin vapaaehtoisiksi lähteneille saatetaan joskus maksaa pientä korvausta, ei heitä voi pitää palkkasotureina.

Suomesta nimenomaan taistelemaan lähteneitä tulisi pikemminkin lajitella jihadisteihin ja vapaaehtoistaistelijoihin, ja unohtaa ongelmallisemmat termit ”jihad-matkailu” ja ”palkkasotilas”. Syyrian konfliktin tapauksessa kaksi tärkeintä kategorioita erottavaa osatekijää on lähtijöiden radikalisoituminen (ennen konfliktia) sekä poliittinen tavoite. Siinä missä vapaaehtoistaistelijoiden motiivit saattavat vaihdella, tärkein erotus on se, että mikäli vapaaehtoistaistelijalla on poliittinen tavoite, on se Assadin hallinnon kaataminen konfliktin ja uskonveljiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Jihadisteilla poliittisena tavoitteena sitä vastoin on ”oikeanlaisen” islamilaisen hallinnon luominen Syyriaan Assadin hallinnon kaaduttua.

Toinen tärkeä erotus on taistelijoiden radikalisoituminen ennen konfliktia. Siinä missä jihadistiksi lähtevät ovat vähintään osittain radikalisoituneita (vähimmäisvaatimuksena jihadistisen ideologian ja maailmankatsomuksen jakaminen) ennen konfliktialueelle lähtemistä, uskonnollisesti tai muuten motivoituneet vapaaehtoistaistelijat eivät jaa jihadistista ideologiaa tai maailmankatsomusta, vaan saattavat lähteä alueelle pan-islamismin (ja usein arabikevään) eikä niinkään jihadismin innoittamana. Rajanveto näiden kahden välillä saattaa kuitenkin olla vaikeaa, ottaen huomioon muslimien määrän vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa, sekä erityisesti salafismin yleistymisen Syyriassa.

Rekrytointia vai oma-aloitteisuutta?

Lähtijöiden määrästä ja motiiveista ei ole saatavilla tarkkaa tietoa, mutta on mielenkiintoista kuinka ristiriitaisia lausuntoja on nähty siitä, värvätäänkö Suomesta taistelijoita Syyriaan: Portaankorva on todennut julkisesti, että Suomessa tehdään propagandaa Syyriaan lähtemisen puolesta, kun taas Suomen islamilaisen yhteiskunnan, Syyriassa syntynyt imaami Anas Hajjar ei ole kuullut, että suomalaisista moskeijoista tai islamilaisista yhteiskunnista värvättäisiin taistelijoita Syyrian sisällissotaan.

Se, värvätäänkö Suomesta taistelijoita Syyriaan saattaa osaltaan valottaa sitä, onko Suomessa radikalisoituneita henkilöitä. Koska Syyriaan lähteneiden henkilöiden vaihteleva etninen identiteetti antaa syytä olettaa että osaa lähtijöistä on motivoinut pan-islamistiset tai mahdollisesti myös jihadistiset motiivit, tämä on Suomen turvallisuuden tärkeä keskeinen kysymys. Kuten aiemmin kirjoitin, ”radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta.” Mikäli suuri osa lähtijöistä on rekrytoitu, voi toimia osoituksena siitä, että radikalisoituneiden henkilöiden osuus Suomesta Syyriaan lähteneistä on pieni. Mikäli taas suurin osa on lähtenyt Suomesta oma-aloitteisesti, tai mahdollisesti pienissä ryhmissä, saattaa se taas puoltaa sitä, että Suomesta on lähtenyt radikalisoituneita henkilöitä Syyriaan.

Ottaen huomioon Islamin kohtaaman ”deterritorialisaatio-ongelman”, johon kuuluu myös perinteisten uskonoppineiden auktoriteettiaseman heikkeneminen, on mahdollista että Suomessa tapahtuu värväystä Hajjarin kaltaisten imaamien tietämättä. Tätä tukee myös Turun Sanomissa ilmennyt artikkeli, jossa todettiin, että valtaosa Syyriaan lähteneistä on hankkinut kontaktinsa netin välityksellä – vaikka artikkelissa todettiin värväystoiminnan tapahtuneen myös moskeijoissa. Toisaalta, Portaankorva ei avoimesti myönnä rekrytointiverkostojen toimintaa Suomessa, vaikkakin Suomi on kasvavissa määrin sidoksissa kansainväliseen terrorismiin, joka tuo lisää ulkomaalaista rekrytointitoimintaa Suomeen, mistä Somaliaan päätyneen ”Ahmedin” tarina on hyvä esimerkki.

Rekrytointiverkostojen toiminnan lisäksi mielenkiintoinen kysymys on, minkälaista tämä rekrytointi sisällöltään on. Pyritäänkö Suomesta rekrytoimaan taistelijoita pan-islamistisella narratiivilla, joka korostaa uskonveljien kokemia kärsimyksiä Assadin regiimin sorron kohteena, vai nationalistisella narratiivilla, joka korostaa tarvetta palata Syyriaan paremman tulevaisuuden luomiseksi? Tärkeä kysymys myös on, ottaen huomioon jihadistien roolin Syyrian aseellisten ryhmittymien keskuudessa, onko Suomessa jihadistista ideologiaa ja maailmankatsomusta edistävää rekrytointia, etenkin samankaltaisen maailmankatsomuksen omaavan henkilön Suomen-vierailun tiimoilta.

Uhka turvallisuudelle?

Se, kuinka monta henkilöä Suomesta on lähtenyt Syyriaan, miksi ja miten on akateemisesti mielenkiintoista, mutta käytännöllisesti merkittävää etupäässä valtiollisen turvallisuuden näkökulmasta. Tässä yhteydessä on kaksi merkittävää kysymystä: kuinka moni Suomesta lähtenyt päätyy taistelijaksi Syyriassa, ja palaavatko Suomesta lähteneet taistelijat radikalisoituna ja valmiina suorittamaan terrori-iskuja Suomessa?

Ensimmäiseen kysymykseen Portaankorva on antanut varsin ongelmallisen kommentin: ”kun aamulla lähtee Suomesta, illalla on jo ase kädessä.” Väite on väärä kahdesta eri syystä: ensiksi, Suojelupoliisi ei oman lausuntonsa mukaan tiedä, mihin ryhmiin taistelijoiksi lähteneet ovat päätyneet – joka tarkoittaa myös että Suojelupoliisi ei tiedä ovatko taistelijoiksi lähteneet päätyneet taistelijoiksi ylipäätään. Toiseksi, jokainen vapaaehtoistaistelijaksi pyrkivä ei päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistanin konfliktin yhteydessä taistelukokemusta sai n. 2,000 taistelijaa arvioidun 5,000-20,000 taistelijan joukosta. Vaikka Syyriaan saattaa olla helpompi päätyä kuin Afganistaniin tai Somaliaan, fyysisisiä ja psyykkisiä esteitä taistelijaksi lähtemisen ja taistelijaksi pääsemisen välillä on silti monia.

Terrorismin uhka Suomessa on alhainen, eikä ole syytä olettaa, että Suomella olisi merkittävä radikalisoitumisongelma. Sen sijaan huolestuttavaa on Suomesta lähteneiden mahdollinen radikalisoituminen Syyriassa. Tämä on konkreettinen uhka ottaen huomioon jihadistien – kuten Jabhat al-Nusran – näkyvän roolin taistelussa Assadin asevoimia vastaan sekä salafistien lisääntymisen kapinallisryhmien keskuudessa. Syyrian konfliktin aikana on jo huomattu, kuinka jihadistit pyrkivät rekrytoimaan ja radikalisoimaan ryhmittymiinsä jäseniä vapaaehtoistaistelijoiden riveistä.

Taisteluihin osallistuminen vaatii koulutusta, jonka kautta taistelijat kehittävät taitoja, joita voidaan käyttää myös terrori-iskujen suunnittelussa ja toteuttamisessa Syyrian ulkopuolella. Esimerkiksi Ruotsista lähteneet jihadistit ovat saaneet kokemusta räjähteiden käytöstä Syyriassa. Kuten Thomas Hegghammer kirjoittaa, ulkomailta palanneet radikalisoituneet jihadistit ovat konkreettinen turvallisuusongelma palattuaan, koska he toteuttavat todennäköisemmin onnistuneita terrori-iskuja palattuaan kuin kotimaassaan radikalisoituneet.

On myös mahdollista, että Suomesta palaavat taistelijat muodostavat Suomen turvallisuudelle riskin ilman radikalisoitumista, mikäli palaavat taistelijat jatkavat toimintaansa värvääjinä. Vaikka rekrytointitoiminta ei suoranaisesti ole merkki radikalisoitumisesta tai välttämättä johda siihen, uusien taistelijoiden lähteminen Syyriaan saattaa johtaa heidän radikalisoitumiseen konfliktin aikana. Mahdollista on myös, että Suomesta lähteneet radikalisoituvat konfliktin aikana, ja päättävät jäädä ja taistella jihadiryhmien riveissä Lähi-idässä, joka saattaa lisätä radikalisoitumisriskiä Suomessa.

Nykyisen tiedon valossa Suomesta lähteneistä taistelijoista on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ne vähäiset vastaukset, joita viranomaistahot ovat Suomessa antaneet eivät sisällä merkittävästi tietoa, joten tarkan analyysin esittäminen vapaaehtoistaistelijoiden määrästä, motiivista ja lähtötavasta tai radikalisoitumisriskistä on pakosta valitettavan spekulatiivista.  Tämä osaltaan ehkäisee siviilitutkijoiden mahdollisuutta tuottaa lisätietoa Suomessa asiasta käytävään julkiseen keskusteluun. Husein Muhammed on varsin oikeassa siinä, Suomesta muualle taistelemaan lähteneistä vaaditaan tutkimusta. Tähän tosin tarvitaan Suojelupoliisilta ja muilta viranomaisilta vapaampaa asennoitumista tiedonjakamiseen.

Foliohattujen paraati

Kaikilla meillä on vähintään yksi tällainen kaveri. Hän on henkilö, joka kansainvälispoliittiseshenkisissä illanistujaisissa viimeistään kolmannen tuoppinsa jälkeen rohkaistuu kertomaan näkemyksiään siitä, kuinka viimeisin länsimaiden diplomaattisen painostuksen tai eristysyritysten kohteeksi joutunut maailmanpolitiikan suuruudenhullu väriläiskä – vaikkapa vastikään menehtynyt Hugo Chavez – on uljas oman kansansa (ja ehkä vähän muidenkin) vapauden ja oikeudentajun puolustaja, joka on joutunut länsimaiden karmivan koston kohteeksi vain, koska hänen luontainen karismansa ja vaikutusvaltansa uhkaa länsimaiden ylivaltaa sekä neoliberalistista maailmanjärjestystä.

Tämä henkilö on vastahegemonisti. Hän on lukenut marxilaisen analyysinsa, osaa postkolonialistisen näkökulman nyanssit, ja saattaa viljellä esimerkiksi Antonio Gramscin viisauksia täysin “yllätyksenä ja pyytämättä.” Hän on keskittyy vastustamaan havainnoimaansa länsimaiden ulkopoliittista ylivaltaa, monikansallisten yritysten ja globaalin talouspoliittisen eliitin johtamaa neoliberalistista globalisaatiota. Tämäntyyliset maailmankatsomukset ovat läheisesti sidoksissa mitä ihmeellisempiin – usein ”lännen” tai sen johtaman ”uuden globaalin maailmanjärjestyksen” – salaliittoihin, josta syystä hänen kanssaan keskustelu voi pahimmillaan muistuttaa shakkipeliä siivekästä rottaa vastaan. Mielenkiintoisten näkemysten lisäksi ilman hoitoa jääneen vastahegemonistin usein tunnustaa tuuheasta partakarvoituksesta, eikä vähiten siksi, että heille  Okkamin partaveitsi on tuntematon käsite. Hänen maailmankatsomukseensa usein vaikuttaa eniten oikeamieliset lähteet ja mielipiteet, eikä niinkään niiden sisältö.

Kansainvälisessä politiikassa salaliittohiin uskovia foliohattuja ja salaliittoteorioita riittää. Joku voi uskoa siihen, että ilmastomuutos on luotu länsimaiden geopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi, ja joku toinen siihen, että Yhdysvallat on Etelä-Amerikan poliittisten johtajien syöpäsairauksien takana. Eipä ole kovin yllättävää sekään, että joku uskoo Vietnamin sodan takana olleen riisin. Salaliittoteoreetikot ja foliohatut eivät luonnollisesti ole kansainvälisen politiikan yksityisoikeus, vaan niitä riittää yhteiskunnallisilla aloilla ja mediassa riittämiin. Vastikään Long Play käsitteli näistä kahta artikkelissaan Totuuksien Tavaratalo, joka näytti ainakin suututtaneen toisen käsittelyyn joutuneen foliohattujen kerhon, Verkkomedian, joka varsin ironisesti kirosi ”perinteisen älymystön kirjaviisaiden” kyvyttömyyttä kyseenalaistaa.

Voisi luulla, että harva yliopisto-opiskelija, joka haluaa tehdä uransa tämän tieteistä jaloimman  parissa, haluaa päätyä uudeksi William Blumiksi, Michel Chossudovskyksi tai ryhtyä täysiaikaiseksi toimittajaksi salaliittoteorioita ja satunnaisia reptiliaaniviittauksia vilisevään Verkkomediaan. – tai pohtimaan sionistien maailmanpoliittista mahtia Global Research tutkimuslaitokseen. Uudeksi Noam Chomskyksi tai Julian Assangeksi muutama saattaa halutakin, mutta tämä ehkä on vielä ymmärrettävää ottaen huomioon heidän asemansa ”länsikriittisen” poliittisen aktivismin kansikuvapoikina.

Yhtälailla voisi luulla, että vielä harvempi opiskelijakollega haluaa vastentahtoisesti kuluttaa opiskelu- tai vapaa-aikaansa mitä oudompia, mutta eittämättä mielenkiintoisia – tai vähintään puolihuvittavia – näkökulmia ja argumentteja kuuntelemalla. Usein siihen on varsin hyvä syy, miksi vastaavanlaisten villien ”teorioiden” esittäminen tieteellisessä ympäristössä aiheuttaa hihittelyä ja myötähäpeää, ja niihin uskovat löytävät itsensä akateemisen maailman marginaaleista. Vaikka Verkkomedia saattaa olla mielenkiintoinen ikkuna salaliittoteorioiden ja teoreetikoiden psykologiaan, harva haluaa altistua niille vakavasti otettavina yhteiskuntatieteellisinä argumentteina.

Omiin opiskeluaikojensa kokemuksiin nojaten, ja sisäistä Jeff Foxworthyaan kanavoiden allekirjoittanut jakaa nyt omia kokemuksiaan siitä, mistä orastavan vastahegemonisen ajattelijan salaliittokommandon voi tunnistaa. Kaverisi saattaa olla foliohattuparaatia johtava vastahegemonisti, jos….

1. hänelle ”länsi” on kansainvälispoliittinen blokki, joka toimii yksissä tuumin muita vastaan (enimmäkseen salassa), ja jota muiden kannattaisi yhtälailla yksissä tuumin vastustaa;
2. hänelle ”lännen” ulkopoliittinen toiminta on koordinoitua, etupäässä pahantahtoista imperialismia, neoliberaalista riistoa ja maailmanherruuden ylläpitämistä (kts. öljysodat Libyassa ja Irakissa, tai mineraalisodat Afganistanissa ja Malissa);
3. hänen mielestään lähes kaikkien poliittisten kriisien takana on tavalla tai toisella lännen näkymätön käsi. Usein siihen liittyy vielä useiden valtioiden, virastojen ja  kansainvälisten organisaatioiden laajuinen salaliitto, jonka jäsenistä kukaan ei paljasta totuutta, ellei sitten oikeat mielipiteet omaaville blogspot-bloggareille ja pseudo-journalistiille (kts. Libyan ja Syyrian kansannousut).
4. hänelle BRICS edustaa geopoliittista blokkia, jonka päätehtävänä on vastustaa länsimaiden hegemoniaa (näin tosin saattaa käydä paremmissakin piireissä);
5. hänelle mikä tahansa valtio, joka on ”lännen” painostavan diplomatian kohteena on uhri, joka ei ole tehnyt mitään väärin, ja jota tulee puolustaa (esimerkki Iraniin liittyen);
6. hän suhtautuu ”länsimaiseen valtavirtamediaan” (käsittäen sen yhtenä epämääräisenä kokonaisuutena, joka edistää samaa näkökulmaa) epäluotettavana propagandakanavana….
7. …mutta hänellä ei ole pienintäkään ongelmaa länsimaisen valtavirtamedian mielipiteitä vastustavien blogien tai vaihtoehtoisten medialähteiden sisällön kritiikittömässä omaksumisessa;
8. hän huolestuu suuresti sisäisen opposition murskaamisesta ja länsimaisesta fasismista, kun Occupy-liikkeen jäseniä, globalisaatiota, sotaa, öljynporausta, EU:ta tai Natoa vastustavia aktivisten pidätetään mielenosoitusten yhteydessä…
9. … mutta hänellä ei ole pienintäkään ongelmaa kun hänen kannattamansa johtajat vangitsevat poliittisia toisinajattelijoita, opposition edustajia ja ihmisoikeusaktivisteja säännöllisesti;

Tietoisuus ongelmasta on ensiaskel sen parantamiseen. Pitkään jatkuessaan parantamaton vastahegemoninen maailmankatsomus voi pahimmillaan johtaa runsaan alumiinikerrostuman muodostumiseen päänahan ympärille, vahvistusilluusoihin, hajuaistin häiriintymiseen sekä mielenterveysongelmiin.  Mikäli sinulla tai tuttavallasi esiintyy yllä nimettyjä oireita, ota viipymättä yhteys lähimpään professoriin.

Pakottava(n) diplomatian tarve

Edellisessä postauksessaan kollegani Mies ulkosuomalainen on aivan oikeassa. Diplomatia-keskeinen Syyria-politiikka on optimaalisin tapa hakea ratkaisua Syyrian tilanteeseen – ellei länsimaiden tarkoituksena sitten ole vaikuttaa Syyrian konfliktin kehitykseen tai saada aikaan länsimaisen yhteisön kannalta suotuisa tai hyväksyttävä lopputulos.

Olen aiemminkin (”Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi” sekä ”Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista”) kritisoinut länsimaisen yhteisön virallista linjaa, jonka keskeisinä elementteinä ovat olleet pakotteet ja asevientikielto; konfliktin sovittelu YK:n erikoislähettilään välityksellä; sekä opposition tunnustaminen poliittisesti. Näillä keinoin länsimaisen yhteisön tavoitteena on ollut väkivaltaisuuksien lopettaminen Syyriassa sekä Bashar al-Assadin hirmuhallinnon syrjäyttäminen.

Ottaen huomioon viimeisen kahden vuoden aikaiset kehitykset Syyriassa, on selvää, että länsimaisen yhteisön virallista linjaa voidaan kritisoida niin reaalipoliittisista kuin humanitaarisistakin lähtökohdista; edelleen on havaittavissa, ettei sen valitsemat keinot ole realistiset artikuloitujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Humanitaarisen kritiikin kannalta on huomioitava, miten länsimaat ovat epäonnistuneet yrityksissään puuttua Syyrian humanitaariseen kriisin (joka ei vaikuta pelkästään Syyriassa, vaan myös sitä ympäröivissä maissa, jonne yli miljoona syyrialaista on paennut väkivaltaisuuksia). Vaikka länsimaisella yhteisöllä – toisin kuin kansainvälisellä yhteisöllä – ei ole velvollisuutta puuttua humanitaarisiin kriiseihin aina ja kaikkialla, konfliktin kiihtyminen ja pitkittyminen sekä siitä aiheutunut humanitaarisen kriisin syveneminen on länsimaille huolestuttava kehitys sekä moraalinen epäonnistuminen. Pidättäytymällä pakottavasta diplomatiasta tai sillä uhkaamisesta, länsimaat ovat mahdollistaneet Bashar al-Assadin yritykset turvata hallintonsa äärimmäisellä väkivallalla, jonka kohteeksi on joutunut etupäässä maan siviiliväestö.

Tärkeämmin, Suomen tukema länsimainen politiikka ei ole pelkästään epäonnistunut vaikuttamaan Syyrian sisällissotaan, vaan sitä on tullut konfliktin kehityksen kannalta merkityksetöntä. Länsimaiden asettama asevientikielto ei ole onnistunut estämään Venäjän ja Iranin aseellista tukea Assadille tai muun muassa Qatarista ja Saudi-Arabiasta saapuvaa tukea jihadistiryhmille. Mikäli muiden sanktioiden tarkoitus on ollut vaikuttaa Assadin hallinnon käyttäytymiseen, tai opposition poliittisen tunnustamisen tarkoitus on ollut vauhdittaa väkivaltaisuuksien päättymistä, merkkejä tästä ei ole konfliktin kolmannenkaan vuoden alkaessa nähty. Paremmin ei ole mennyt YK:n erityislähettiläillä, joiden kyky vaikuttaa tilanteeseen on alusta asti ollut olematon, mikä näkyy heidän lähes olemattomissa saavutuksissaan. Tässä valossa erikoislähettiläiden ”saavutusten” – kuten Geneven prosessi – korostaminen länsimaisen politiikan onnistumisena on vähintään kummallinen.

Ottaen huomioon, että näiden keinojen ensisijainen tavoite – ainakin ulkoministeri Tuomiojan mukaan – on ollut ”väkivallan lopettaminen ja osapuolten taivuttaminen demokratiaa toteuttavan ja kaikkien väestöryhmien oikeudet ja turvallisuuden takaavaan neuvotteluratkaisuun” (Tuomiojan blogi, 2.3.2013), voidaan nykypolitiikkaa pitää kategorisesti epäonnistuneena. Sitä vastoin, kuten aikaisemmin olen todennut, pakottavasta diplomatiasta ekplisiittisesti luopuminen on rohkaissut Assadin hallintoa ja mahdollistanut ”psykoottisen” siviileihin kohdistuneen väkivaltakampanjan vailla pelkoa konkreettisista seurauksista.

Huolestuttavammin, tehottomalla politiikalla prokrastinointi on johtanut siihen, että länsimaiden yhteisö ovat katsonut vierestä kun Syyrian konfliktista on muodostunut yhä akuutimpi alueellinen turvallisuusongelma, jonka ratkaiseminen on yhä vaikeampaa, aikaavievempää ja kalliimpaa. Viimeisen vuoden aikana Syyrian konflikti on muuttunut asymmetrisestä sissisodasta täysimittaiseksi sisällissodaksi, jossa sektaarisilla jännitteillä on erityisen suuri rooli; al-Qaida on pesiytynyt Syyriaan ja saanut näkyvän jalansijan oppositiotaistelijoiden keskuudessa (joka näkyy myös siinä, miten opposition hallussa olevia alueita hallitaan); maahan virtaa omaa agendaansa edistäviä jihadisteja ja vapaaehtoistaistelijoita ympäri Lähi-itää sekä länsimaita (mikä entisestään vaikeuttaa neuvotteluratkaisun aikaansaamista); Bashar al-Assad pitäytyy yhä sitkeästi vallassa eikä hänen regiiminsä romahtaminen ole näköpiirissä; ja muiden valtioiden turvallisuuspoliittinen agenda heijastuu konfliktissa yhä näkyvämmin. Mikä pahempaa, Syyrian konfliktin pitkittyminen epävakauttaa sitä sitä ympäröiviä maita, etupäässä Libanonia sekä Irakia – jälkimmäisen kannalta erityisen huolestuttavaa on jihadistien lisääntyvä aktiivisuus Irakin ja Syyrian välisellä rajaseudulla. Jordanian, Turkin ja Israelin turvallisuusongelmia ei voida myöskään ylenkatsoa.

Tämän seurauksena Syyrian kansannoususta on muodostunut kansainvälinen kriisi, jonka ratkaisemisessa tai vähintään kehitykseen vaikuttamisessa länsimailla on selkeät intressit jo artikuloitujen pitkäaikaistavoitteiden lisäksi. Näistä neljä ansaitsee erityisesti alleviivausta: siviileihin kohdistuvan väkivallan rajoittaminen; terroristiryhmien vapaan toiminnan lopettaminen Syyriassa, Assadin hallinnon vallassapysymisen mahdollisuuden sekä  joukkotuhoaseiden käyttön tai proliferaation todennäköisyyden minimoiminen; ja Syyrian konfliktin heijastevaikutusten lakkauttaminen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi länsimaat tarvitsevat kuitenkin uudenlaisia mekanismeja, sillä edellisten keinojen soveltuvuus Syyrian konfliktiin vaikuttamiseksi on vähäinen.

Vaan mitä vaihtoehdoksi? Kollegani on postauksessaan oikeassa kahdessa asiassa. Diplomatiaa ei kannata hylätä (vaan sen pakottavaa elementtiä kannattaa miettiä uudelleen), ja suotuisien oppositioryhmittymien aseistamisessa on omat ongelmansa (jälkimmäisestä pointeista kiinnostuneille suosittelen myös Dan Tromblyn mainiota kirjoitusta aiheesta). Tällä, kuten monella muullakin vaihtoehtoisella mekanismilla – esimerkiksi sotilaallisella interventiolla, lentokieltoalueella – on omat ongelmansa ja seurauksensa. Mutta kuten yllä on argumentoitu, nykyiset mekanismit ovat kaukana ongelmattomista keskeisimmän valuvian ollessa se, ettei oikeanlaisia keinoja vaikuttamaan Assadin haluun käyttää väkivaltaa oman hirmuhallintonsa tulevaisuuden turvaamiseksi ole kyetty löytämään. Näillä epäonnistumisilla on omat seurauksensa: al-Qaidan roolin kasvu, haitalliset heijastevaikutukset naapurimaissa, sekä humanitaarisen kriisin syveneminen.

Jälkiviisaudella varustettuna on helppo todeta, ettei länsimaisen yhteisön politiikka ole kyennyt saamaan aikaan oikeanlaista kehitystä Syyrian konfliktissa, ja sille suotuisan lopputuloksen aikaansaaminen vaatii tässä vaiheessa enemmän resursseja kuin mitä se olisi vaatinut vielä vuosi sitten puhumattakaan konfliktin alkuhetkistä. Vaikka neuvotteluratkaisu olisi paras ja kestävin ratkaisu Syyrian sisällissotaan, kuten kollegani varsin paikkansapitävästi väittää, tämän ratkaisun epätodennäköisyys ei tee siihen tähtäävästä toiveajattelusta järkevää politiikkaa, erityisesti koska sillä välin Syyrian konfliktista on muodostumassa alueellinen turvallisuusuhka, johon reagoiminen muodostuu pakolliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun (jos) konflikti uhkaa länsimaiden turvallisuutta tai niiden keskeisiä intressejä. Syyrian konfliktin kehitys on vienyt sitä vääjäämättä kohti tätä pistettä, vaikka sen saavuttaminen ei luonnollisesti ole varmaa.

Syyrian konfliktin kolmannen vuoden alkaessa, on selvää, että länsimaisen yhteisön tulee miettiä uudelleen, mitä se haluaa saada aikaiseksi Syyriassa, mitkä keinot pystyvät nämä tavoitteet todennäköisimmin – ja kustannustehokkaimmin – saavuttamaan, mitä resursseja se on valmis käyttämään asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, sekä mitä seurauksia valituista keinosta saattaa pahimmillaan syntyä.

Tähän todellisuuteen on herätty viime aikoina Euroopassa – Ranskassa ja Iso-Britanniassa – sekä Yhdysvalloissa. Se, onko oppositioryhmien aseistaminen paras vaihtoehto nykypolitiikalle on keskustelu, jota tulisi seuraavina kuukausina käydä erityisesti Euroopassa. Tätä keskustelua tarvitaan kahdesta syystä: Ensiksi, EU on jälleen kerran osoittautunut kykenemättömäksi toimimaan humanitaaristen kriisien ratkaisemisessa lähiympäristössään, ja tämän tulisi muuttua tulevaisuudessa. Toiseksi, mikäli yksittäiset EU-jäsenvaltiot päätyvät eroamaan virallisesta linjasta, ja aseistamaan oppositiota joko suorasti tai epäsuorasti, tämä pitäisi tehdä tavalla joka ei pahenna Syyrian konfliktia tai aiheuta länsimaiden ja EU:n kannalta negatiivisia turvallisuuspoliittisia seurauksia (kuten Yhdysvalloille kävi Libyassa). Tämä vaatii tarkasti harkittua politiikkaa. Esimerkiksi Ranskan Francois Hollanden uskomus siitä, ettei kapinallisille luovutetut aseet päätyisi vääriin käsiin, ”koska he lupasivat niin”  on äärimmäisen huono lähtökohta asevientikiellon lakkauttamiselle ja oppositioryhmien aseistamiselle.

Länsimaisen Syyria-politiikan ongelman ytimessä on se, ettei hyviä ratkaisuja Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi ole. Aika rajoitetulle ja nopealle täsmäinterventiolle meni kauan sitten ja opposition aseistamisessa on aina ongelmansa. Toisaalta, nykypolitiikka on tehotonta ja siirtää tärkeän ulkopoliittisen ongelman ratkaisua tulevaisuuteen kalliimmalla hinnalla. Ehkäpä länsimaisen yhteisön päätöstentekijöiden olisi aika palata sorvin ääreen kestävän diplomaattisen ratkaisun pilvilinnoistaan, ja miettiä mitä Syyrialle todella pitäisi ja voidaan tehdä ennen kuin konfliktista tulee niin suuri turvallisuusongelma, että länsimaiden laajempaa osallistumista konfliktiin ei enää sanele valinta vaan pakko.

Ajatuksia lennokki-iskuista ja niistä käydystä keskustelusta

Vaikka Yhdysvaltain suorittamista lennokki-iskuista on usein uutisoitu, ne ovat herättäneet Suomessa vähänlaisesti keskustelua. Aihe ei tietysti ole ollut kovin läheinen tai relevantti Suomelle, mutta toisaalta esimerkiksi Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti jaksaa jatkuvasti herättää keskustelua. Piristävä poikkeus vähäiseen keskusteluun oli aikaisemmin tänä vuonna Ajantasan Kaukoputki nimisessä radio-ohjelmassa esiintynyt keskustelu, jossa UPI:n Charly Salonius-Pasternak ja Helsingin yliopiston Teivo Teivainen avasivat mielipiteitään lennokki-iskuista.

Muualla keskustelu lennokki-iskuista on käynyt vilkkaana jo pitkään – erityisesti lennokkiohjelman arkkitehdin, John Brennanin nimitysprosessin aikana. Kuten Kings of Warille postaava David Ucko äskettäisessä postauksessaan on todennut, lennokki-iskuista on tullut uusi cause célèbre Yhdysvaltain terrorisminvastaisia toimia vastustavien keskuudessa, ja oman osansa huomiosta ovat saaneet erityisesti lennokki-iskujen eettiset ja lailliset ulottuvuudet. Sama dynamiikka on nähtävillä myös Suomessa keskustelun vähäisyydestä huolimatta. Osaltaan tämä voi selittyä sillä, että kuuluvin lennokkí-iskuihin kohdistuva kritiikki on usein tullut etupäässä poliittisilta sekä ihmisoikeusaktivisteilta, joka tekee yllämainittuihin kategorioihin keskittyvästä kritiikistä varsin luonnollista, mutta aavistuksen ongelmallista.

Moniongelmainen kritiikki

Tämänkaltaisen debatin keskiössä usein on se, mitä Yhdysvaltojen – joka on toteuttanut suurimman osan tehdyistä lennokki-iskuista – nähdään tekevän väärin, ei oikein. Tällaisessa keskustelussa saatetaan esimerkiksi keskittyä iskujen aiheuttamiin siviiliuhreihin, muttei oteta huomioon niiden – positiivista tai negatiivista – sotilaallista vaikutusta. Yhtälailla tästä perspektiivistä käytävä keskustelu voi käsitellä sitä, mikä oikeus valtiolla on asettaa omia kansalaisiaan lennokki-iskujen kohteeksi, usein unohtaen sen, mikä velvollisuus valtiolla on turvata omat kansalaisensa sellaisilta yksilöiltä tai organisaatioilta, jotka pyrkivät aktiivisesti terrorismin tai muun poliittisen väkivallan harjoittamisen kautta tappamaan kyseessä olevan valtion kansalaisia.

Puhtaasti lennokki-iskujen moraalisiin, eettisiin tai kansainvälisoikeudellisiin ongelmiin keskittyvä analyysi on akateemisesti tarpeellista ja hyödyllistä itsessään. Sen sijaan asiaa samanlaisesta näkökulmasta lennokki-iskuja lähestyvä poliittinen aktivismi – jonka tarkoituksena on vaikuttaa Washingtonin harjoittamaan politiikkaan esimerkiksi pyrkimällä kieltämään lennokki-iskut täysin tai rajoittamaan niiden käyttöä tietynlaisen kansainvälisen lain tulkinnan kautta – on varsin ongelmallista, sillä se ei ota huomioon niitä tekijöitä, jotka usein määrittävät sen, miksi, miten, koska ja ketä vastaan lennokki-iskuja tehdään. Nämä syyt löytyvät valtion keskeisistä turvallisuusintresseistä.

Lennokit, kansainvälinen laki ja sodan todellisuus

Tosiasia on, että lennokki-iskut ovat tulleet jäädäkseen – ainakin siihen asti kunnes aseellisten konfliktien luonne muuttuu sellaiseksi, ettei lennokki-iskuille enää ole tarvetta tai siihen asti että lennokkien tilalle tulee toinen, parempi teknologia. Maat, joilla on lennokkeja, lasketaan useissa kymmenissä (täältä näkee millaiset lennokkivarastot yhdellätoista maalla oli viime vuonna). Ne, joilla lennokkeja on, tulevat laajentamaan lennokkiohjelmiaan: vuosikymmenessä Yhdysvaltain lennokkilaivueen määrä on noussut muutamasta kymmenestä useisiin tuhansiin, ja lennokki-yhteensopivien tukikohtien määrä on myös kasvanut. Iso-Britannia suunnittelee osittain korvaamassa Tornado-sotilaslentokoneitaan lennokeilla. Ja vaikka tähän mennessä pelkästään kolme valtiota (Iso-Britannia, Israel ja Yhdysvallat) ovat käyttäneet aseistettuja lennokki-iskuja,  tämä luku – kuten myös lennokeilla varustettujen maiden määrä – tulee kasvamaan seuraavan vuosikymmenen aikana. Raporttien mukaan tämän vuoden alussa Kiina harkitsi lennokki-iskun suorittamista omassa ”huumesodassaan” Burman aluella (lennokit näyttelevät yhä suurempaa osaa myös Itä-Kiinan merellä), ja maan teollisuus on kehittämässä lennokkeja sen omiin tarkoituksiin sekä globaaleille markkinoille.

Lennokin henkeä ei saada takaisin pulloon idealistisilla vaatimuuksilla sen enempää kuin edellisten  sotateknologioiden, vaan lennokeista on muodostumassa keskeinen osa teollistuneiden maiden asevoimia sekä sotilaallisen voiman käyttöä myös tulevaisuudessa, koska niiden koetaan olevan tarpeellisia. Itse asiassa aseistettujen lennokkien luominen on ollut reaktio varsin konkreettiseen tarpeeseen. Kuten Yhdysvaltain lennokki-iskuohjelmaan kriittisesti suhtautuva Micah Zenko kirjoitti Foreign Policyssä, Presidentti Clinton näki lennokeille tarpeen, koska Osama bin Ladenin eliminoiminen risteilyohjuksilla tuotti liikaa sivullisia kuolonuhreja ja tuhoa. Tämä korostaa monella tapaa sotaa ja sodankäyntiä käsittelevän kansainvälisen lain ja sodankäynnin todellisuuden välistä kitkaa.

Kansainvälisen lain tarkoituksena on ollut luoda kaikissa tilanteissa sotivia osapuolia sitovat lait, jotka pyrkivät rajoittamaan valtioiden käyttäytymistä sodassa. Valtioiden päätöksentekijöille, ja sodankäyntiä käytännössä suunnitteleville sekä harjoittaville sodan universaalit lait sitä vastoin rajoittavat kykyä käydä sotaa tavalla, joka perustuu – ainakin teoriassa – pitkälti clausewitzlaisen perinteen mukaan instrumentaaliseen rationaalisuuteen. Valtioille sota on väline poliittisen ongelman ratkaisemiseksi, ja ratkaisun tulee olla mahdollisimman tehokas. Se minkälaiseksi sota käytännössä muodostuu riippuu kontekstista: ketkä sotivat, missä, koska, ja millä keinoin.

Universaaleista sodan säännöistä muodostuu esteeksi sodankäynnin utiliteetille varsinkin silloin kun sodankäynnin kohteena on al-Qaidan tapainen, valtiolliset rajat ylittävä organisaatio, jolloin sodan luonne eroaa huomattavasti konflikteista, joita silmällä pitäen relevantit lakipykälät on luotu. Näin ollen suurvaltojen yleinen tapa ja perinne tulkita kansainvälistä (ja välillä kansallistakin) lakia tavalla, joka oikeuttaa heidän toimensa, on jatkunut myös lennokki-iskujen yhteydessä. Tarve ja sodankäynnin utiliteetti ovat valtioiden käyttäytymisen kannalta kansainvälistä lakia tärkeämpiä tekijöitä: vetoomukset kansainväliseen lakiin tuskin tulevat lopettamaan tätä historiallista ja yleistä käytäntöä.

Lennokit ja terrorisminvastainen toiminta

Lennokki-iskujen yleistymisen taustalla on se, että niiden nähdään saavuttavan  asetetut tavoitteet kustannustehokkaasti, vailla riskiä omista kuolonuhreista ja rajoittaen samalla vastapuolen siviiliuhrien määrää. Kriittisempi näkökulma oikeutetusti vaatisi lisätutkimusta lennokkien strategisesta tehokkuudesta sekä kustannuksista, mutta tässä yhteydessä päätöstentekijöiden havainnointi lennokki-iskujen kustannustehokkuudesta sekä niiden nauttima laaja suosio ajavat Washingtonin lennokkipolitiikkaa.

Sodassa al-Qaidaa vastaan ja laajemmassa terrorisminvastaisessa toiminnassa huomioitavaa on, että Yhdysvalloilla – ja sen kumppaneilla – on varsin legitiimi huoli siitä, että sen kohteeksi ottanut organisaatio (al-Qaida), verkosto (al-Qaidaan tai sen sisarjärjestöihin ”organisaatiollisesti” sidoksissa olevat terroriryhmät) sekä laajempi sosiaalinen liike (al-Qaidan ideologian jakavat ryhmät ja yksilöt) pyrkivät iskemään poliittisen väkivallan keinoin Yhdysvaltoja (sekä muita länsimaita) kohtaan niiden omien rajojen sisällä sekä globaalisti. Terrorismin vastaisen toiminnan keskiössä on tämän konkreettisen uhkan  torjuminen, joka voidaan tehdä joko suorasti – unilateraalisen toiminnan kautta – tai epäsuorasti antamalla taloudellista, sotilaallista, poliittista tai muuta tukea liittolaisille, jotka pyrkivät torjumaan tätä uhkaa.

Lennokki-iskujen yleistyminen erityisesti Pakistanissa ja Jemenissä kertoo, että monessa tapauksessa epäsuora  tapa torjua terrori-iskuja on epäonnistunut ja jättänyt Yhdysvallat vaille realistisia vaihtoehtoja lennokki-iskuille. Epäonnistumisen takana on lähes poikkeuksetta ollut liittolaisen haluttomuus tai kyvyttömyys torjua uhkaa tehokkaasti. Jemenillä ja Pakistanilla ei ole riittävästi sotilaallista kapasiteettia ehkäistäkseen jihadistiryhmien tai yksilöiden toimintaa omalla alueellaan, eikä niillä – monista eri syistä – ole viimeisen vuosikymmenen aikana ollut halua puuttua ongelmaan sen vaatimalla tavalla. Jälkimmäisen kohdalla on jo pitkään ollut tiedossa, että tietyt elementit Pakistanin hallinnon sisällä antoivat al-Qaidalle ja Talibanille turvasataman Pakistanissa, Jemenissä puolestaan entinen Presidentti Ali Abdullah Saleh käytti usein al-Qaidan uhkaa tekosyynä saadakseen lisätukea Yhdysvalloilta (aiheesta kiinnostuneille suosittelen äskeittäin ilmestynyttä Gregory Johnsenin The Last Refuge kirjaa).

Lennokki-iskut, Jemen ja al-Qaida

Sen sijaan lennokki-iskujen tehokkuudesta on olemassa monta  todistetta. Toistuvat lennokki-iskut ovat osaltaan vähentäneet al-Qaidan keskusjohdon kykyä ottaa aktiivisesti osaa laajemman verkoston operatiivisen toiminnan ohjaamiseen. Toistuvat lennokki-iskut, kuten Osama bin Laden itse myönsi Abottabadista löydetyissä dokumenteissa, pystyivät lähes lopettamaan al-Qaidan toiminnan Waziristanissa. Yhtälailla, AQAP:n amerikkalaiskaksikon, Samir Khanin ja Anwar al-Awlakin henget vaatineessa lennokki-iskussa AQAP:n kyky inspiroida yksittäisiä, al-Qaidan ideologian jakavia yksilöitä terrori-iskuihin länsimaissa kärsi merkittävän kolauksen. Lennokki-iskuilla on toki huonotkin puolensa: ne saattavat johtaa radikalisoitumiseen kohdemaissa, mikäli lennokki-iskuja tehdään liikaa. Alustavia todisteita tästä on löydetty niin Pakistanista kuin Jemenistäkin, vaikka saatavilla oleva tieto ei aina oikeuta radikalisoitumisesta vedettyjä johtopäätöksiä, kuten Christopher Swift ja Clint Watts argumentoivat Jemenin ja AQAP:n tapauksessa.

Tästä huolimatta, Jemenin tapauksessa ja yleisemminkin on helppo olla samaa mieltä Gregory Johnsenin kanssa: lennokki-iskut toimivat parhaimmiten kun kohteena ovat korkean tason johtajat, joilla on joko kriittinen rooli tai tärkeitä taitoja, joiden eliminoiminen aiheuttaa pysyviä hyötyjä, jotka ovat potentiaalisia luotuja haittoja merkittävämmät. Hyvä esimerkki tästä on AQAP:n johtaja Abu Ali al-Harithin eliminoiminen Jemenissä 2002, joka käytännössä tuhosi al-Qaidan kyvyn toimia maassa useiksi vuosiksi (toim.huom. tämä isku vaati GWOT:n ensimmäisen amerikkalaisuhrin). Sen sijaan laajamittainen lennokki-iskujen käyttö ja kyseenalaiset käyttötavat aiheuttavat nykyisin ongelmia Jemenissä. Oikein käytettynä lennokki-iskut ovat varsin tehokas väline taistelussa kansainvälisiä tai tietyillä alueilla toimivia terroristijärjestöjä vastaan.

Myytti eettisestä terrorisminvastaisesta toiminnasta

Yksi argumentti, mitä lennokki-iskujen epäeettisyyttä korostavat harvoin ottavat huomioon, on se, että epäsuora toimintatapa on harvoin vähemmän ongelmallinen, eikä vähiten siksi, että se vaatii hallintojen tukemista, jotka ovat epädemokraattisia, eivät kunnioita ihmisoikeuksia, ja joiden keinot toimia maan terroristiryhmittymiä vastaan ovat moraalisesti ja strategisesti kyseenalaisia. Tätä ongelmaa usein pahentaa se, että paikallisesta ”todellisuudesta” saatu tiedustelutieto on usein peräisin näiltä regiimeiltä, joiden toiminnalla on myös omat tarkoitusperät – kuten regiimin oman turvallisuuden ja pitkäaikaisen avunsaannin varmistaminen.  

Yksi “lennokkikritiikin” heikkouksista onkin, ettei se pyri tarjoamaan vaihtoehtoja Yhdysvaltain – tai muiden lennokki-iskuja tekevien – toiminnalle, jättäen huomiotta ne tavoitteet, joita lennokki-iskuilla yritetään saavuttaa. Hyödyllisempää olisi muistaa, että lennokki-iskuja alettiin käyttämään, koska käytettävissä olevat keinot konkreettisen turvallisuusongelman ratkaisemiseksi eivät riittäneet. Mikäli toiminnan syitä ei oteta huomioon, mitääntekemättömyys voi olla vaihtoehto, mutta jos toiminnan syyt ja haluttu lopputulos otetaan huomioon, monessa tapauksessa mitääntekemättömyys on strategista hulluutta sekä poliittinen itsemurha päätöksentekijöille, jotka sitä ajavat.  Lennokkien käyttö on kaukana ongelmattomasta, mutta implisiittinen oletus mahdollisesta ongelmattomasta toimintatavasta on kansainvälispoliittiselle todellisuudelle vieras.

Sananen tulevaisuudesta

Lennokki-iskut ovat aihe, joka herättää paljon intohimoja, eikä vähiten siksi että kyseisen teknologian laajamittainen käyttö on yleistynyt vasta viimeisen vuosikymmenen aikana, eikä poliittinen päätöksentekoprosessi tai lennokkien hyväksyttävää käyttöä säätelevä kansallinen ja kansainvälinen laki ole pysynyt perässä. Tämä on luonut varsin konkreettisen ongelman Obaman hallinnolle, jonka pitää myös ottaa huomioon al-Qaidaa vastaan käydyn sodan luonne sekä terrorisminvastaisen toiminnan käytännön rajoitteet laajemmin. Kun lennokkien käyttö yleistyy ja käyttäjien määrä kasvaa, on syytä odottaa käyttötapojen vakiintumista – jos ei kansainvälisen lain kautta, niin laajamittaisesti lennokkeja käyttävien suurvaltojen yhteisymmärryksen muodossa.

Ensimmäiset askeleet tähän suuntaan ovat Obaman toisen hallinnon uuden terrorisminvastaisen toiminnan manuaalin julkaisu, joka sisältää hallinnon mielestä hyväksyttävät parametrit lennokki-iskujen käyttämiselle. Samanlaisia dokumentteja voidaan tulevina vuosina odottaa myös muilta suurvalloilta, jotka laajentavat omia lennokkiohjelmiaan. Nämä kehitykset tuskin lopettavat aiheesta käytävää keskustelua. Todennäköisempää on, että keskustelu tulee kiihtymään.

Keskustelun kannalta olisi hyvä, mikäli lennokki-iskujen moraalisia, eettisiä, laillisia, poliittisia sekä sotilaallisia ulottuvuuksia käsittelevät keskustelut yhdistyisivät, mikäli niiden tarkoituksena on muuttaa Yhdysvaltojen tai muiden lennokki-iskuja harjoittavien maiden politiikkaa. Ilman lennokki-iskujen sotilaallisten tarkoitusperien huomioonottamista lennokki-iskuja vastaan kohdistettu kritiikki on usein luonteeltaan ongelmallista tai naiivia, sekä päätöksentekijöiden kannalta pahimmillaan täysin epärelevanttia. Yhtälailla keskustelu, joka ei ota huomioon lennokki-iskujen moraalisia, eettisiä, laillisia ja poliittisia ulottuvuuksia sekä seurauksia on valitettavan puutteellista. Lennokki-iskujen logiikka on sotilaallista, mutta ei irrallaan niitä harjoittavien maiden ulkopolitiikasta. Lennokkien sotilaallisella käytöllä on kansainvälispoliittisia seurauksia, jotka vaikuttavat niitä käyttävien valtioiden asemaan ja arvovaltaan, joka vaatii lennokki-iskujen pohtimista myös laajemmassa viitekehyksessä.

Tähän mennessä lennokkien käyttö – tai pikemminkin niiden seuraukset – on ollut Yhdysvalloille ja Obaman hallinnolle kansainvälispoliittinen ongelma, jota sen pitää seuraavan neljän vuoden käsitellä syvällisemmin kuin Obaman ensimmäisen kauden aikana. Tätä edesauttaisi kovasti se, että asiasta käyty keskustelu niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin pyrkisi käsittelemään lennokkeja ja lennokki-iskuja entistä kokonaisvaltaisemmin – ainakin jos keskustelun tarkoituksena on muuttaa suurvaltojen käyttäytymistä.

Arabikevät ja Al-Qaidan toistuvat muistokirjoitukset

Osama Bin Laden on kuollut, mutta huhut al-Qaidan kuolemasta ovat jälleen osoittautumassa liioitelluksi.

Vaikka lyhyellä aikavälillä al-Qaidan hyökkäykset Lähi-idässä tulisivat nousemaan, pitkällä aikavälillä järjestö on tuomittu tuhoon sen hävitessä taistelunsa Lähi-idän muslimien tuesta. Näin kirjoitti LSE:n professori ja al-Qaidaan erikoistunut tutkija Fawaz Gerges 2011 julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of al-Qaeda.

Gergesin teos on osa laajempaa al-Qaidasta käytävää keskustelua siitä, onko se vahvistunut vai heikentynyt terrorismin vastaisen sodan ja sen jälkeisten tapahtumien – kuten arabikevään ja Osama bin Ladenin sekä useiden muiden johtavien al-Qaidamilitanttien kuolemien seurauksena. Tiiviissä teoksessaan Gerges ottaa vahvan kannan, jonka mukaan al-Qaida ei pelkästään ole heikentynyt fragmentoituneeksi ja marginaaliseksi entiteetiksi, vaan sitä pitää hengissä enää länsimainen päätöstentekijöiden ja akateemikkojen luoma ”terrorisminarratiivi”, joka korostaa al-Qaidan uhkaa puhtaasti omista syistään. Gergesin mukaan al-Qaida ei enää ole eksistentiaalinen uhka länsimaille, eikä se sitä koskaan ole ollutkaan: al-Qaidalta on aina puuttunut suunnitelma uudenlaisen poliittisen järjestyksen luomiseksi, eikä se koskaan ole nauttinut suurta tukea Lähi-idässä.

Tässä Gerges on osittain oikeassa. Al-Qaida ei sinänsä ole koskaan ollut eksistentiaalinen uhka länsivalloille. Järjestön keskeinen rooli esimerkiksi Yhdysvaltain Lähi-idän politiikassa, jossa terrorismintorjunta on ollut yksi tärkeimmistä prioriteeteista viimeisen vuosikymmenen ajan, ei välttämättä ole ollut täysin oikeutettu suhteutettuna al-Qaidan kykyyn toteuttaa terrori-iskuja länsimaita kohtaan. Toisaalta, uhkan ei tarvitse olla eksistentiaalinen vaatiakseen toimenpiteen. Al-Qaidan päätös iskeä Yhdysvaltoja ja muita länsimaita kohtaan teki siitä konkreettisen turvallisuusuhkan, jota vastaan toimiminen ei ole pelkästään oikeutettua vaan myös tärkeää omien kansalaisten ja kriittisen infrastuktuurin turvaamiseksi sekä tulevien terrori-iskujen torjumiseksi.

Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan uhkaan olisi aina tai edes useimmiten reagoitu järkevästi tai tehokkaasti. Kaksi räikeintä esimerkkiä tästä ovat tietysti terrorismin vastaisen sodan utopistinen tavoite tietyn poliittisen väkivallan muodon kukistamiseksi sekä päätös hyökätä Irakiin, joka lisäsi al-Qaidan maailmankatsomuksen ja narratiivin suosiota Lähi-idässä. Kirjassaan Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing The War on Terror yhdysvaltalainen terrorismitutkija Daveed Gartenstein-Ross on osuvasti kuvannut monia muita terrorisminvastaisen toiminnan ongelmia:  sisäpoliittisesti terrorismin vastaisen toiminnan politisointi, terrorisminvastaisten ohjelmien heikko valvonta ja yliresursointi on johtanut tehottomiin ohjelmiin, joiden kyky ehkäistä terrori-iskuja kotimaassa on ollut rajallinen. Yhtälailla ongelmalliset ulkopoliittiset päätökset, kuten Irakin sota sekä Jemenin lennokki-iskujen laajentaminen ovat paikoitellen johtaneet al-Qaidan odottamattomaan vahvistumiseen sekä Yhdysvaltain suhteelliseen heikentymiseen sen käyttäessä liikaa resursseja al-Qaidan kukistamiseksi.

Al-Qaida ei siis välttämättä ole eksistentiaalinen uhka, mutta se ei myöskään tarkoita etteikö al-Qaidan jäsenet pyrkisi iskemään länsimaita vastaan myös tulevaisuudessa. Erityisesti Jemenin tilanne on huolestuttava. Kuten Gartenstein-Ross kirjassaan toteaa, maassa toimiva Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP) on viime vuosina pyrkinyt aktiivisesti iskemään länsimaita vastaan, erityisesti toteuttamalla kustannustehokkaita pommi-iskuja lentokoneissa. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat epäonnistuneet iskuyritykset vuosina 2009 ja 2010, jotka kuitenkin ehkäistiin, kiitos AQAP:sta loikanneen militantin, joka antoi Saudi-Arabian tiedustelupalvelulle tietoa iskusta.

AQAP on pyrkinyt inspiroimaan myös yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa englantia sujuvasti puhuneen Anwar al-Awlakin johdolla. Al-Awlakin ja englanninkielistä Inspire-verkkojulkaisua pyörittäneen Samir Khanin hengen vaatinut lennokki-isku on kriittisesti heikentänyt AQAP:n kykyä inspiroida yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa, mutta sen pääpommintekijän Ibrahim al-Asirin jatkuva ura edustaa merkittävää turvallisuusongelmaa jatkossakin.

Gerges ei välttämättä olekaan oikeassa siinä, että al-Qaida olisi heikentynyt merkittävästi arabikevään seurauksena. Osaltaan tätä selittää Gergesin ongelmallinen oletus, että al-Qaidan nauttima suosio olisi sidoksissa sen kykyyn toimia tai vahvistua. Kuten Ryan Evans tässä arvostelussa toteaa, terroristiliikkeet ovat harvoin massaliikkeitä tai laajaan tukeen nojaavia. Mielenkiintoisesti Jemen on hyvä esimerkki siitä, miten al-Qaida on vahvistunut arabikevään seurauksena. Kirjassaan The Last Refuge:  Yemen, Al-Qaeda, and America’s War in Arabia Jemeniin erikoistunut tutkija Gregory Johnsen kuvaa tarkasti kuinka Jemenin sisäinen kaaos mahdollisti al-Qaidan systemaattisen uudelleenrakennuksen vuosina 2006-2010, jonka myötä like oli valmis hyödyntämään maan kaoottista tilannetta arabikevään aikana erityisesti maan eteläosissa, jossa AQAP pystyi hallitsemaan suuria osia Abyanin maakuntaa yli vuoden ajan ja se on käytännössä pystynyt toimimaan koko maan alueella jo pitkään.

Al-Qaidalle laajaa suosiota tärkeämpää on valtion heikkous, huono turvallisuustilanne sekä hyödynnettävissä olevat yhteiskunnalliset ongelmat. Arabikevään myötä nämä ilmiöt ovat yleistyneet eri puolilla Lähi-itää – ainakin toistaiseksi. Tämän myötä on selvää, että al-Qaida ja sen ideologian jakavat ryhmittymät ovat hyötyneet arabikevään luomasta kaooksesta eri puolilla Lähi-itää. Syyriassa toimii useita al-Qaidan ideologian jakavia liikkeitä ja al-Qaidaan ideologisesti sidoksissa olevat jihadiliikkeet ovat niinikään yleistyneet Egyptissä, Libyassa, Irakissa, Pohjois-Afrikassa ja Malin ympäristössä.

Tämä ei tietysti automaattisesti tarkoita al-Qaidan huomattavaa vahvistumista, joka on monimutkaisempi kysymys ja sidoksissa kahteen merkittävään kysymykseen: a) miten al-Qaida määritellään; ja b) miten al-Qaidan vahvistumista tai heikentymistä mitataan. Tällä hetkellä kumpaankaan ogelmaan ei ole olemassa selkeää, yleisesti hyväksyttävää vastausta, mikä on johtanut erityisesti Yhdysvalloissa laajoihin debatteihin al-Qaidan luonteesta ja kapasiteetista. Tämän valossa Gergesin argumentti terrorisminarratiivista, jonka mukaan länsimaiset akateemikot, poliitikot ja uutismediat eivät juuri poikkea al-Qaidan uhkaa korostavasta ”virallisesta totuudesta” on enemmän poleeminen (ja ongelmallinen) kuin tieteellinen. Tieteelliset keskustelut al-Qaidan uhkasta ovat paljon monimuotoisempia, ja argumentit al-Qaidan heikkenemisestä ovat usein kuultuja, toisin kuin Gerges väittää (don’t believe me? Google it).

Gergesin kirja on suhteellisen tuore lisäys tasaisin väliajoin toistuvaan muistokirjoitusten sarjaan, joiden keskeisenä argumenttina on al-Qaidan ja sen edustaman uhkan siirtyminen historian tuhkakasaan. Kuten Bruce Hoffman, yksi Yhdysvaltojen johtavista terrorismiasiantuntijoista, tässä videossa toteaa, nämä julistukset ovat tähän asti poikkeuksetta osoittautuneet vääriksi. Se mitä al-Qaidasta lopulta tiedetään on hyvin vähäistä, ja yleisesti hyväksytyt totuudet Al-Qaidasta ovat usein osoittautuneet vääriksi uuden tiedon tullessa valoon. Al-Qaidalla – kuten millä tahansa muulla terroristiryhmällä – on luonnollisesti oma parasta ennen -päiväyksensä, johon vaikuttavat vahvasti sen toistuvat epäonnistumiset islamilaisen yhteiskuntajärjestyksen edistämisessä, strategiset ylilyönnit ja väärät taktiset valinnat, joiden seurauksena suurin osa al-Qaidan väkivallasta on kohdistunut Lähi-idän muslimiväestöön – järjestön kannalta huonoin seurauksin. Lienee kuitenkin todennäköistä, että al-Qaidalla tulee vielä olemaan useita valitettavan tuhoisia yllätyksiä hihassaan ennen kuin sen muistokirjoitus esiintyy viimeistä kertaa .

Fawaz Gerges, The Rise and Fall of Al-Qaeda, Oxford University Press (2011): ISBN 978-019-9-79065-4

Daveed Gartenstein-Ross, Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing the War on Terror, Wiley (2011): ISBN 978-111-8-09494-5

Gregory Johnsen, The Last Refuge: Yemen, al-Qaeda, and America’s War in Arabia, W.W. Norton (2012): ISBN 978-039-3-08242-5

Menolippu Syyriaan

Husein Muhammed kirjoitti äskettäin Maailman Kuvalehdessä varsin mielenkiintoisesta tapauksesta, jossa 22-vuotias espoolaisnuorukainen lähti Syyriaan ottamaan osaa maata piinaavaan sisällissotaan ja taistelemaan Bashar al-Assadin hirmuhallintoa vastaan. Tapaus on Suomessa harvinainen, muttei ainutlaatuinen – maasta on aikaisemminkin lähdetty muualle sotimaan.

Osaltaan vastaavanlaisten tapausten taustalla saattaa olla Olivier Royn kuvaama Islamin deterritorialisaatio. Koska jopa kolmannes maailman muslimeista asuu maissa, joissa Islam on vähemmistöuskonto, monet joutuvat tasapainottelemaan identiteettiään globaalin umman – uskovaisten yhteisön – sekä asuinmaansa yhteisön jäseninä. Tästä seuraavan identiteettikriisin seurauksena monet ovat hakeneet identiteetilleen merkitystä Islamin uudenlaisen neofundamentalistisen tulkinnan kautta, jonka myötä se määritellään uudelleen universaalisena ja monoliittisena uskontona, josta tulisi poistaa sekä Islamin ulkopuoliset vaikutteet sekä islamilaisen yhteisön sisäiset kultuurilliset variaatiot. Tämän myötä henkilö samaistuu yhä voimakkaammin ”kuvitteelliseen” globaaliin ummaan, jota määrittää jaettu, yhdellä tapaa tulkittu ja seurattu uskonto.

Tällaiset tulkinnat nojaavat vahvasti salafismiin ja politisoituneissa muodoissaan pan-Islamistisiin aatteisiin. Länsimaisissa yhteisöissä erityisesti toisen ja sitä seuraavien sukupolvien edustajat ovat olleet alttiita neofundamentalistisille tulkinnoille Islamista, varsinkin niissä tapauksissa joissa välittömään ympäristöön integroituminen – syystä tai toisesta – on ollut ongelmallista. Muhammedin kirjoituksesta on vaikea päätellä, onko Islamin deterritorialisaatio tai siitä seuraava identiteettikriisi espoolaismiehen päätöksen takana. Huomioimisen arvoista kuitenkin on, kuinka hänellä ei ole ollut henkilökohtaisia siteitä Syyriaan, joita ilman on vaikea uskoa, että espoolaismies asettaisi itsensä tilanteeseen, joka voi hyvin vaatia hänen henkensä – ellei hän kokisi merkittävää solidaarisuutta oman yhteisönsä uskonveljiä kohtaan.

Vahva samaistuminen globaaliin ummaan ja uskonveljien kärsimykseen on voimakas osasyy päätökseen ryhtyä vapaaehtoistaistelijaksi. Jaetun, ylikansallisen identiteetin vetovoima sekä pan-islamististen aatteiden leviäminen ovat osaltaan selittävät sen, miksi muslimit ovat yliedustettuina vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa (”foreign fighters”). Yhtälailla radikalisoitumisen läpikäyneiden salafi-jihadistien motiiveja tutkinut Marc Sageman on todennut että heidän ajattelussa isommassa roolissa on ulkoryhmään (”out-group”) kohdistuvan vihan sijasta sisäryhmään (”in-group”) kohdistuva ”rakkaus”, joka näkyy konkreettisesti halussa uhrautua uskonveljien ja yhteisen aatteen puolesta. Tämä mahdollistaa sen, että monet radikalisoituneet jihadistit ovat valmiita uhrautumaan paikoissa, joihin heillä ei ole olemassaolevia siteitä.

Ulkomaille taistelijaksi lähteminen ei suoranaisesti ole todiste radikalisoitumisesta, koska syitä vapaaehtoistaistelijaksi lähtemiseksi voi on monia. Saudi-Arabiassa 2000-luvun puolivälissä militanttien motiiveja tutkinut Thomas Hegghammer on luetellut näitä kirjassaan Jihad in Saudi-Arabia. Potentiaalisista syistä yhden identifioi myös Husein Muhammad: seikkailunhalu ja sinisilmäisyys. Muita syitä voi olla vahva samaistuminen uskonveljien kärsimykseen, joka on enenevissä määrin nähtävillä sosiaalisessa mediassa sekä uutiskanavilla. Tämän lisäksi syitä voi tietysti olla vanhempien pakottaminen (ei ehkä sieltä todennäköisimmästä päästä kuitenkaan), tai halu kerätä mainetta ja kunniaa. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan vapaaehtoistaistelijaksi lähtemisen taustalla on yleensä useita eri syitä  – varsinkin mikäli taistelijaksi lähteminen tapahtuu oma-aloitteisesti, mikä on 1980-luvulta lähtien ollut yleisempi toimintamalli.

Tässä onkin Muhammedin kirjoituksen ainoa kompastuskivi. Joko epähuomiossa tai tarkoituksellisesti hän kirjoittaa, että Syyriaan pyritään värväämään uskonsotureita, joka perustuu tietyn ryhmittymän tarkoituksenmukaiseen rekrytointitoimitaan kohdemaassa. Vaikka tällainen ylhäältä johdetun mallin rekrytointia tapahuu, siitä on tullut yhä harvinaisempaa, ja radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta. Tämäntyylisessä prosessissa jihadisteiksi haluavat ja vapaaehtoistaistelijat “rekrytoivat” (tai radikalisoivat) usein itse itsensä solmittujen sosiaalisten siteiden – kuten ystävyys- ja sukulaisuussuhteiden – myötävaikutuksella, lähtevät konfliktialueelle ja pyrkivät liittämään itsensä joko johonkin tiettyyn ryhmään tai taistelemaan tiettyä vihollista vastaan sopivan ryhmän tai ryhmien  riveissä.

Viime vuosina internetin merkitys radikalisoitumiselle on lisääntynyt, mutta tämä ei ole heijastunut ainakaan vielä voimakkaasti rekrytoinnissa. Vaikka internet on merkittävä kanava jihadiryhmittymille esimerkiksi tiedon levittämiseksi, sosiaalisten siteiden merkitys on vielä suuri jihadistien pelätessä muun muassa vakoojien soluttautumista heidän keskuuteensa. Samaa mentaliteettia on havaittavissa myös Syyrian jihadiryhmissä.

Hätäisimpien suomalaisten on hyvä muistaa, ettei jokainen vapaaehtoistaistelijaksi lähtevä päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistaniin jihadin aikana Hegghammer on arvellut, että niistä tuhansista saudeista, jotka lähtivät Afganistaniin (n. 5,000 – 20,000), vain vajaa 2,000 sai konkreettista taistelukokemusta. Yhtälailla Syyriaan pääseminen ei takaa automaattista pääsyä konfliktissa taistelevien paikallis- tai jihadiryhmittymien riveihin. Tämä vaatii joko olemassaolevia siteitä Syyriassa toimivien ryhmien jäseniin tai rekrytoiduksi tulemista paikanpäällä – olettaen, että Syyriaan pääseminen ja aseellisen konfliktin todellisuuteen tottuminen sujuu ongelmitta.

Muhammedin kirjoituksen pohjalta on turha spekuloida, onko tämä nimetön espoolaismies tai muut täältä muualle sotimaan lähteneet radikalisoituneita jihadisteiksi haluavia, vapaaehtoistaistelijoita tai pelkästään seikkailua janoavia sinisilmäisiä nuoria. Mutta kuten kirjoittaja toteaa, ilmiö itsessään on huolestuttava ja tutkimisen arvoinen. Tarvitaan tietoa ja tutkimusta siitä, miksi Suomesta lähdetään muualle sotimaan. Yhtä tärkeää on myös tutkia vapaaehtoistaistelijoita, jotka palaavat maahan. Vapaaehtoistaistelijoiden radikalisoituminen konfliktin aikana on potentiaalinen uhka, vaikka suurin osa vapaaehtoistaistelijoista ei radikalisoidu. Radikalisoituminen ei ole tällä hetkellä merkittävä uhka Suomessa tämän uunituoreen raportin mukaan, mutta Suomesta Syyriaan ja muualle taistelemaan päätyneiden radikalisoituminen on konkreettinen riski, Syyrian tapauksessa tapauksessa salafismin leviämisellä opposition keskuudessa sekä salafi-jihadistien näkyvällä roolilla vastarinnassa on mitä todennäköisemmin radikalisoitumista edistävä vaikutus.

Blogosfäärin tila

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Muuttuvissa Koordinaateissa.

Viime vuoden helmikuussa kirjoitin Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja suomalaisen IR-blogosfäärin tarpeesta. Keskustelunavaus herätti runsaasti huomiota ja päätyi mm. Suomen Kuvalehden nettisivuille ja herätti myös UPI:n Katri Pynnöniemen huomion. Nyt kun eräs Suomen kuuluisimmista ulkopoliittisista blogeista on lopettamassa toimintaansa, on ajankohtaista palata aikaisemmin käsiteltyihin metateemoihin ja pohtia julkisen ulkopoliittisen keskustelun ja blogosfäärin tilaa.

Vielä kerran ulkopoliittisesta keskustelusta

Julkisen keskustelun ongelmat ovat varmasti kaikilla sitä tiiviisti seuraavilla hyvin tiedossa: sisäänpäin kääntyneisyys, konsensusperinne, asiantuntijakultti ja puoluepolitiikasta kumpuava taipumus polarisaatioon ja omalle kuorolle saarnaamiseen hyvinä esimerkkeinä. Tähän voisi lisätä myös Jani Kaarron käsittelemän heimolaisuuden, tai tarkemmin vahvistusvinouman, joka on vahvasti esillä myös ulkopoliittisessa keskustelussa. Esimerkiksi Nato- ja EU-keskusteluissa näkyy vahvasti, kuinka niissä on omaksuttu kantoja, mielikuvia ja paikoittain jopa vanhentuneita tai paikkaansa pitämättömiä faktoja, jotka vastaavat keskustelijoiden omia ennakkokäsityksiä sekä maailmankatsomusta. Tämä on monissa teemoissa johtanut siihen, että usein eri ryhmät puhuvat toistensa ohi – he käyttävät usein eri kieltä ja hahmottavat teemoja täysin eri tavoin. Tätä dynamiikkaa valotti viimeksi Mikael Jungner äskettäisessä kirjoituksessaan koskien äskettäistä rasismikohua.

Tätä vahvistusvinoumaa on vahvistanut varsinaisten asiantuntijoiden vähäinen näkyvyys julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi angloamerikkalaiseen maailmaan verrattuna Suomessa puoluepolitiikan merkitys korostuu, koska muut keskustelijat jotka voisivat haastaa puoluepoliittisia näkökulmia – esimerkiksi ulko- ja puolustusministeriön virkamiehet, puolustusvoimien edustajat, ulkopoliittisten järjestöjen edustajat, kansainvälisen politiikan tutkijat, opettajat sekä jatko-opiskelijat – ovat jättäytyneet julkisen keskustelun ulkopuolelle. Poikkeuksena tietysti asiantuntijoiden jaettu huoli ulkopoliittisen keskustelun ”lässähtämisestä”, ”konsensuksesta”, ”konsensushenkisyydestä”, ”konsensuskulttuurista” ja ”vanhakantaisuudesta”, josta on tullut yksi ulkopoliittisen keskustelun säännöllisesti toistuvista itkuvirsistä.

Oman lisänsä tähän tuo myös perinteisen median vahva monopoliasema julkisen keskustelun sisällöntuotannossa. Kuten aiemmin todettua, ulkopoliittisen keskustelun rajoittuneisuus perinteiseen mediaan rajoittaa merkittävästi keskustelun interaktiivisuutta sekä analyyttista sisältöä: asiantuntijalausunnot ja mielipidekirjoitukset toimivat ainoina väylinä, joiden kautta asiantuntijat tuottavat tietoa. Tähän harvoin sisältyy kuitenkaan yritystä muuttaa tapaa, jolla keskustelua käydään tai haastaa keskustelussa esiintyviä näkemyksiä. Tämä lujittaa valloillaan olevaa päivystävän dosentin syndroomaa.

Huomioitavaa on myös, kuinka Suomesta puuttuu lähes täysin analyyttisen ”pitkän journalismin” perinne  ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskien. Kuvaavaa on, että ensimmäinen pitkän journalismin julkaisu, Long Play, on aloittamassa tämän kuun puolivälissä – eikä tällä hetkellä ole tietoa kuinka paljon ulko- ja turvallisuuspolitiikan tai kansainvälisen politiikan ilmiöt saavat huomiota julkaisussa. Sen sijaan päivittäiset uutisanalyysit ovat usein pinnallisia, yksittäisiä tapahtumia käsitteleviä artikkeleita tai mielipidekirjoituksia. Ne julkaisut, joissa suomalaista ulkopolitiikkaa käsitellään syvällisemmin – kuten Ulkopolitiikka tai Kanava – kärsivät pienestä levikistä (UP:lla n. 4000 ja Kanavalla n. 5600) ja sitä kautta näkyvyydestä. Tämä on johtanut eräänlaiseen ”iltapulu-syndroomaan”, (Iltapulu on ankkalinnalainen lööpeistään tunnettu tabloidilehti, joka on suomennettu Iltasanomien ja Iltalehden inspiroimana), jossa suurinta näkyvyyttä julkisessa keskustelussa nauttivat analyyttisesti pinnalliset kannanotot ja usein myös kärjistävät kannanotot, jotka ilmestyvät päivittäin ilmestyvissä uutislehdissä ja erityisesti iltapäivälehdissä.

Blogosfäärin potentiaalista

Katri Pynnöniemi oli oikeassa mainitessaan, että edellisessä kirjoituksessani (jonka pidempi versio on nähtävillä täällä) blogosfääriä pidettiin ”ideaalitilana” julkiselle keskustelulle. Syitä tälle on kolme. Ensiksi, perinteisessä mediassa varsinaista keskustelua asiantuntijoiden välille tai asiantuntijoiden ja lukijoiden välille ei synny. Semanttisesti onkin aavistuksen harhaanjohtavaa puhua ”keskustelusta”. Kyse on enemmän yksittäisten puheenvuorojen tuottamisesta, jotka harvoin johtavat rakentavaan dialogiin ulkopolitiikasta tai edes ulkopoliittisen keskustelun tilasta – ainakin mikäli julkisen keskustelun tilaa käsittelevän metakritiikin esiintymistahdista voidaan jotakin päätellä. Toiseksi, perinteisessä mediassa sisällöntuotantoa vaivaa tilanpuute ja asiantuntijakultti, joka on osittain johtanut varsin kepeään analyysiin. Katrille mainittakoon, että tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Suomessa olisi todellisia asiantuntijoita tai etteivät asiantuntijat voisi antaa todella hyviä lausuntoja, vaan sitä että julkisessa keskustelussa hyviä ja huonoja asiantuntijalausuntoja on vaikea erottaa toisistaan, ja jälkimmäiset saavat usein enemmän huomiota. Kolmas syy on yksinkertaisesti se, että julkista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käydään yhä enemmän verkossa.

Verkkopohjaisen keskustelun kautta julkisen keskustelun luonnetta voisi lähteä muuttamaan. Sosiaalinen media ja blogosfääri antavat asiantuntijoille työkalun laajentaa lukijakuntaansa sekä ottaa kantaa muiden asiantuntijoiden tuottamaan sisältöön ilman suoranaisia rajoitteita tilan, sisällön tai julkaisuaikataulun suhteen: Internet antaa journalisteille, akateemikoille, tutkijoille ja virkamiehille mahdollisuuden käsitellä haluamiaan teemoja perinteistä mediaa syvällisemmin, analyyttisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.  Julkisella verkkokeskustelulla on potentiaalia muuttaa erilaiset asiantuntijat keskustelijoiksi eikä niinkään perinteisen median lausuntoautomaateiksi. Tämä tosin vaatii useita muutoksia suomalaisessa keskustelukulttuurissa. Tärkeimpinä muutoksina voisi pitää erityisesti nuorempien virkamiesten vapauttamista ”virallisen linjan” taakse asettumisesta, joka vaikeuttaa niin puolustusministeriön, puolustusvoimien kuin ulkoministeriönkin osallistumista julkiseen keskusteluun. Suomessa olisi totuttava myös siihen, että asiat tappelevat, eivät miehet. Kolmanneksi julkiseen keskusteluun osallistuminen tulisi nähdä yhtenä asiantuntijoiden työtehtävänä, mikä olisi iso – mutta lyhyellä aikavälillä epätodennäköinen –muutos monen asiantuntijatehtävissä toimivan henkilön työnkuvassa.

Blogosfäärin teoreettisesta potentiaalista on kuitenkin vielä pitkä matka sen saavuttamiseen. Harva asiantuntija on tähän asti ollut valmis käärimään hihansa ja parantamaan julkista keskustelua yksittäisten kannanottojen, haastatteluiden ja mielipidekirjoitusten ulkopuolella. Mikael Jungneria vapaasti siteeraten, monet ovat täyttäneet kipponsa paukkumaissilla, lasinsa Pepsillä ja ihmetelleet ruudun ääressä julkisen keskustelun laaduttomuutta. Asenteiden muuttumista ei suoranaisesti ole näköpiirissä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska harvalla työnkuvaan kuuluu ”julkisen keskustelun luonteen muuttaminen” ja vielä harvempi saa rahallista korvausta oma-aloitteisesta keskusteluun osallistumisesta perinteisten mediaesiintymisten ja lausuntojen ulkopuolella. Tämä tietysti heijastuu siinä, ketkä ottavat osaa julkiseen keskusteluun verkossa. Esimerkiksi Twitterissä kansainvälispoliittisista ilmiöistä tai ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskustelevia ihmisiä on reilusti alle sata, ja samoista teemoista säännöllisesti bloggaavat voidaan laskea kahden käsin sormin. Suomalainen IR-blogosfääri on vielä monella tapaa lastenkengissä, mutta viime vuonna nähtiin monta askelta oikeaan suuntaan.

Viime vuoden satoa

The Ulkopolitist ja Suomen Muuttuvat Koordinaatit veivät molemmat onnistuneesti läpi ensimmäisen kokonaisen bloggausvuotensa, ja skeneen ilmestyi myös muutama lupaava uusi tulokas, joista erityismaininnan ansaitsevat Matti Pesun Hikipaja sekä Aino Frimanin Ajatuksia rauhasta ja kehityksestä. Molemmat bloggaavat The Ulkopolitistille 2013. Turvallisuus- ja puolustusblogeihin syntyi Jarno Limnéllin blogin rinnalle kaksi uutta blogia: kaksikielinen Random thoughts sekä nimettömän kirjoittajan Ammattisotilas. Mielenkiintoista on myös, kuinka Suomen IR-skenen kummisetä Osmo Apunen avasi bloginsa Aamulehden blogipalstalle, ja myös Helsingin yliopiston Teivo Teivainen aloitti bloggauksen ja twiittauksen vuoden lopulla.

Valitettavasti kuitenkin Suomen Muuttuvien Koordinaattien paketointi tämän vuoden alussa on merkittävä askel taaksepäin Suomen IR-blogosfäärille. Menneen vuoden aikana Hiski Haukkala on ollut niitä harvoja suomalaisia asiantuntijoita, jotka ovat lähteneet osallistumaan julkiseen keskusteluun ja sisäistäneet blogosfäärin merkittävimmän edun perinteiseen mediaan nähden: interaktiivisuuden. Blogit – ja sosiaalinen media – antavat asiantuntijoille mahdollisuuden reagoida niihin mielikuviin ja tulkintoihin, jotka ovat pinnalla julkisessa keskustelussa. Tässä mielessä SMK oli muita asiantuntijablogeja edellä. Vaikka esimerkiksi Risto Penttilän, Heikki Patomäen, Osmo Apusen ja Jarno Limnéllin blogeissa sisältö on paikoitellen varsin asiantuntevaa, he tuntuvat näkevän bloggauksen perinteisenä mielipidekirjoitteluna, josta puuttuu kiinteä side asiasta julkisesti käytyyn keskusteluun. Hiski on kuvannut tätä ”autistisena röhkimisenä”: asioista puhutaan omassa karsinassa, mutta ”varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia… …ei pääse syntymään.” Hiski ansaitsee täyden kunnioituksen siitä, että toisin kuin moni muu metakritiikkiä esittänyt asiantuntija, hän on laittanut itsensä peliin ja lähtenyt mukaan julkiseen keskusteluun omalla panoksellaan, joka näkyi niin twitterissä kuin SMK-blogissa.

Haasteita tulevaisuudelle

SMK:n sulkemisen jälkeen on huomioitava, kuinka suomalainen IR-blogosfääri menettää suurimman nimensä. Tämä heijastuu väistämättä myös siihen, miten se kehittyy tulevaisuudessa. Kaksi keskeisintä ongelmaa ovat tällä hetkellä, mistä saada uusia bloggaajia, jotka tuovat asiantuntijuutta, analysointitaitoa ja tuoreita näkemyksiä, sekä miten parantaa IR-blogosfäärin näkyvyyttä verkon ulkopuolella tapahtuvassa julkisessa keskustelussa?

Huolimatta Merikasarmin huolista ulkopoliittisen keskustelun lässähtämisestä, virkamiehet ovat kuitenkin pysytelleet keskustelun ulkopuolella ja. akateemisissa piireissä dynamiikka on samankaltainen. Virkamiehet, akateemikot ja kansalaisjärjestöjen asiantuntijat pysyttelevät tiukasti omissa karsinoissaan ja suljettujen ovien takana. Valitettavasti tämä mentaliteetti näyttää siirtyneen myös nuoriin opiskelijoihin, jotka eivät joko osaa, uskalla tai halua osallistua julkiseen keskusteluun. Vaarallista tämä on siksi, että näillä näkymin opiskelijoista tuskin kasvaa aikuisia, jotka osallistuvat tähän keskusteluun tulevaisuudessa.

Suurin haaste suomalaiselle IR-blogosfäärille lähiaikoina onkin näiden asenteiden muuttaminen. Julkisen keskustelun luonne ei tule muuttumaan ilman kollektiivista asennemuutosta julkista keskustelua koskien. Merikasarmin ja ja yliopistokampusten asiantuntijat olisi saatava näkemään julkinen keskustelu itseisarvona – ovathan suomalaiset näkökulmat maailman tapahtumiin jo itsessään tärkeitä – ja julkiseen keskusteluun osallistuminen normaalina osana asiantuntijatehtävissä toimimista. Suomalainen keskustelu paranisi merkittävästi, mikäli siihen ottaisi entistä näkyvämmin osaa tutkijat, professorit, opiskelijat, eri asiantuntijat sekä siihen erikoistuneet journalistit muutenkin kuin lausuntoautomaatteina.

Lyhyellä aikavälillä yksi parhaimmista ja todennäköisimmistä tavoista keskustelun vähittäiseksi muuttamiseksi olisi julkisen keskustelun tuominen osaksi opiskelijakokemusta. Opiskelijoita tulisi rohkaista seuraamaan ja osallistumaan julkiseen keskusteluun, koska heille bloggaaminen voi olla helpompaa ajankäytön kannalta, bloggaamisesta saa synergiaa omia opintoja ajatellen, ja kyynisesti todettuna nuoremman sukupolven asenteiden muuttaminen lienee helpompaa kuin kaavoihinsa kangistuneiden akateemisten harmaapartojen, varsinkin kun työpanoksesta tuskin saa rahallista korvausta. Tämä myös tarkoittaa sitä, että opiskelijoille tulisi pyrkiä antamaan tarvittava motivaatio, työkalupakki ja uskallus julkiseen keskusteluun osallistumiseksi ”harmaapartojen” toimesta. Erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa opiskelija-blogit ovat kovaa vauhtia yleistymässä, mutta Suomessa vastaavaa ilmiötä ei vielä ole, mikä on huolestuttavaa. Nykyisen julkisen keskustelun alaisuudessa Suomessa tuskin on kasvamassa uutta asiantuntijasukupolvea, joka on tyytyväinen asioiden nykytilaan. Mutta tämä ei tietysti tarkoita, että nykyopiskelijoista olisi automaattisesti kasvamassa idealisteja, jotka pyrkivät muuttamaan ulkopoliittisen keskustelun luonnetta. Todennäköisempää on, että yhä useampi opiskelija hakee tulevaisuudessa uutisensa, näkökulmansa ja akateemiset vaikutteensa englanninkielisestä aineistosta suomenkielisen keskustelun ja sisällöntuotannon surkastuessa entisestään.

Julkisen keskustelun ja IR-blogosfäärin parantaminen vaatii talkooasennetta ja yritteliäitä yksilöitä. Omalle kollektiivillemme bloggaamisen tavoite on ollut osallistuminen suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun sekä mahdollisuuksien mukaan sen luonteen muuttaminen analyyttisempään ja kansainvälisempään suuntaan. Isona osana tätä on ollut suomalaisen IR-blogosfäärin sekä sosiaalisen median yhteisön kehittäminen. Tämän yhteisön kehityksellä on kuitenkin oltava tavoite: vastaavanlaisten projektien yleistyminen, yhteisön luominen interaktiivisen ulkopoliittisen keskustelun luomiseksi ja näkyvyyden lisäämiseksi yleisessä ulkopoliittisessa keskustelussa ovat tärkeitä suomalaisen IR-blogosfäärin tulevaisuutta ajatellen. Asiantuntevinkaan sisältö ilman laajentuvaa levikkiä ja näkyvyyttä – kuten esimerkiksi Kanavan ja Ulkopolitiikan tapauksessa voidaan todeta – ei kykene tekemään onnistuneita interventiota suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun luonteeseen ja sisältöön, jotka eivät tällä hetkellä täytä nuorta kansainvälisestä politiikasta tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta innostunutta henkilöä innolla ja inspiraatiolla.

Sota, julkinen keskustelu ja suhteellisuusperiaatteen ongelmat

Englantilaissa New Statesman lehdessä oli viime viikolla Alan Johnsonilta varsin mielenkiintoinen kirjoitus Gazan konfliktista, joka käsitteli Israeliin usein kohdistunutta kritiikkiä siitä, kuinka sen voimankäyttö oli edellisessä(kin) Gazan konfliktissa suhteetonta. Asymmetrisessa sodankäynnissä tämä ei ole harvinaista, toisen osapuolen ollessa sotilaallisesti huomattavasti vahvempi, joka heijastuu toisen osapuolen tavassa sotia. Konventionaalisen sotilaallisen voiman tasapainon puuttuessa heikompi osapuoli pyrkii strategisessa käyttäytymisessään vähentämään tai jopa eliminoimaan konventionaalisen voiman epätasapainon käyttämällä epäkonventionaalisia keinoja sodankäynnissään, kuten terrorismia, sissisodankäyntiä ja oman sotilaallisen kapasiteettinsa sijoittamista siviiliväestön keskuuteen.

Kuten Johnson toteaa, konfliktin uhrilukuja katsomalla syytöstä on helppo ymmärtää: viimeisimmässä konfliktissa uhriluvut olivat viisi Israelilaista ja yli 130 palestiinalaista, ja edellisissä konflikteissa erot uhriluvuissa ovat olleet suurempia. Nämä erot ei kuulosta kovin suhteellisilta. Saman argumentin on Suomessa esittänyt muun muassa Sadek Elwan sekä ICAHD:n Bruno Jäntti taannoisessa A-studio: Talkissa. Jättäen huomiotta ohjelman ideologisen vastakkainasettelun tuomat ongelmat – joiden myötä keskustelu keskittyi lähinnä eri osapuolten ideologisten narratiivien edistämiseen ja keskinäiseen sormella osoitteluun – ja analyyttisten, kokonaiskuvaa selventävien puheenvuorojen puutteen, ohjelman perustella on helppo olla samaa mieltä Johnsonin kanssa siitä, kuinka suhteellisen voimankäytön käsite ja sen soveltaminen on ollut ongelmallista julkisessa keskustelussa.

Sotien ja sodankäynnin sääntöjen kodifioinnin taustalla on ollut kansainvälisen yhteisön kollektiivinen halu luoda universaalisti hyväksytyt ja sovelletut parametrit sotimiselle – käsitellen hyväksyttyjä syitä käydä sotaa, hyväksyttäviä tapoja käydä sotaa ja jopa hyväksyttäviä asejärjestelmiä, joita sodassa voi käyttää – sodista johtuvien lieveilmiöiden vähentämiseksi. Sodankäyntiä koskevan lain kannalta keskeisessä roolissa olevaa suhteellista voimankäyttöä voi määrittää oikeutetun sodan teorian (Just War Theory, JWT) ja kansainvälisen lain kautta. Laillisesti suhteellisen voimankäytön määritelmä tulee Geneven sopimuksista, jossa määritellään suhteellinen voimankäyttö siten, että sen aiheuttama haitta siviileille ei saa ylittää odotettua sotilaallista etua, jota voimankäytöllä pyritään saavuttamaan. JWT:ssä suhteellinen voimankäyttö määritetään tarkemmin suhteessa syihin käydä sotaa (Jus ad bellum) ja sodankäynnin tapaan (Jus in bello). Ensimmäinen määrittää suhteellisuuden siten, että sodan kautta saatujen etujen on oltava suhteellisia sen aiheuttamiin haittoihin. Sodankäynnissä voimankäytön suhteellisuutta määrittää periaate, jonka mukaan hyökkäystä ei voi tehdä (sotilaalliseen kohteeseen) mikäli siitä nähdään ennalta koituvan suurempaa haittaa – siviilikuolonuhrien ja loukkaantuneiden muodossa – kuin mitä sotilaallisen iskun tuoman hyödyn arvoidaan olevan.

Ensimmäinen ongelmana tässä kuitenkin on, että sodankäynti harvoin rajaa itseään universaaleihin periaatteisiin. Tapaa – ja syitä – joilla sotilaallista voimaa käytetään muokkaavat muun muassa sitä ympäröivät poliittiset, taloudelliset, yhteiskunnalliset, kulttuurilliset ja sotilaalliset olosuhteet, sekä tapauskohtaiset strategiset ja poliittiset tavoitteet, jotka ovat valtioiden harjoittaman instrumentaalisen sodankäynnin keskiössä. Tämän vuoksi sotaa ja sodankäyntiä koskevan kansainvälisen lain sovellettavuuden erityyppisiin aseellisiin konflikteihin koetaan vaihtelevan valtioiden toimesta – varsinkin ottaen huomioon sen, että pitkittyneille konflikteille, kuten Gazaa ja etelä-Libanonia ympäröiville konflikteille muodostuu usein omat kirjoittamattomat sääntönsä. Näissä tilanteissa sotilaallista voimaa käyttävät valtiot saattavat nähdä kansainvälisen lain olevan ristiriidassa sen tavoitteenasettelun kannalta sopivan sodankäynnin kanssa, jolloin ne siirtävät energiaansa joko kansainvälisen lain tulkitsemiseen sen sodankäyntiä oikeuttavalla tavalla, tai tulkintaan, jonka mukaan kansainvälinen laki ei päde tietynlaisissa tilanteissa (valtioita vastaan toimivat territoriaaliset aseelliset ryhmittymät pyrkivät usein sitä vastoin käyttämään kansainvälistä lakia propagandistisena lyömäaseena). Voimakkaimmin nämä ristiriidat ovat olleet havaittavissa äskettäisen Gazan konfliktin tapaisissa asymmetrisissä konflikteissa, joissa vastakkain ovat asettuneet hyvin koulutetut, varustetut ammattiarmeijat sekä epäkonventionaalisia keinoja suosivat aseelliset ryhmittymät. Johtuen osapuolten välisestä voimaepätasapainosta, heikompi osapuoli pyrkii usein kaventamaan konfliktin voimaepätasapainoa taistelemalla keinoin, joka hyödyntää vahvemman vastustajan rajoituksia ja heikkouksia – ja yksi näistä heikkouksista varsinkin kehittyneille valtioille on kansainvälisen lain ja sodankäynnin todellisuuden välinen ristiriita.

Oman lisänsä tähän dynamiikkaan tuo suhteellisuus-periaatteen toinen merkittävä ongelma: sitä ympäröivät käsitteelliset epäselvyydet konflikteja käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, ja erityisesti käsitteen tulkitseminen ilman sen laillisen määritelmän huomiointia, kuten Amichai Cohen kirjoittaa. Jälkimmäisen kannalta Jäntin ja Elwanin kommentit A-talkissa, jossa rinnastettiin Israelin siviiliuhrien määrää palestiinalaisuhrien määrään (Jäntti) sekä Israelin ja Hamasin sotatoimet toisiaan kohtaan (Elwan), toimivat esimerkkeinä käsitteellisistä epäselvyyksistä, jossa periaatteen laillinen määritelmä vaihdetaan määrälliseen rinnastukseen. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, ettei heidän kritiikeillään ole pohjaa vaan sitä, että siviiliuhrien määrän tai sotatoimien laadun keskinäistä vertaamista ei voi suoranaisesti sitouttaa suhteellisen voimankäytön periaatteeseen, joka on sidoksissa sotatoimista oletettavasti saatuihin hyötyihin sekä siitä aiheutuviin haittoihin siviiliväestölle.

Ongelmallisesti suhteellisuus-periaatteesta puhuttaessa on myös tunnustettava, kuinka subjektiivinen se määritelmällisesti on monilta osin. Esimerkiksi sotilaallisten hyötyjen ja siviiliväestöön kohdistuneiden haittojen määrällistäminen – ja sitä kautta keskinäinen vertaaminen – on äärimmäisen vaikeaa erityisesti sotatoimien aikana, jolloin tietoa yksittäisistä operaatioista, niiden tavoitteista ja ennakoiduista hyödyistä on saatavilla vähän (samanaikaisesti kansalaisjournalistien ja aktivistien kautta sotilaallisten operaatioiden seuraukset siviiliväestölle ovat nähtävillä pikaisesti sosiaalisen median välityksestä, monelle konkretisoiden sodankäynnin haittavaikutukset mutta jättäen hyvin epäselväksi sen hyödyt). Sodan kaaoksessa ulkopuolisen tarkkailijan tilannetaju on kovalla koetuksella, ja argumentit suhteellisuuden puolesta tai vastaan tehdään usein puutteellisin tiedoin.

Tämä on omiaan luomaan tilanteen, jossa molemmat osapuolet, ja osapuolten kantoja edustavat ulkopuoliset toimijat pyrkivät edistämään tiettyjä narratiiveja totuutena, mitä kautta esimerkiksi edellisessä Gazan konfliktissa sosiaalisessa mediassa käyty narratiivisota oli varsin luontainen ja odotettavissaoleva kehitys (asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Jarno Limnéllin ja Lilly Korpiolan kommentteihin A-studio: Streamissa), joka tulee mitä todennäköisimmin korostumaan tulevaisuudessa. Tässä yhteydessä suhteellisuusperiaatteen käytön tarkoitus ei kuitenkaan enää ole säännellä sotaa ja sodankäyntiä laillisena periaatteena vaan toimia retorisena työkaluna, jonka tehtävänä on edistää eri osapuolten luomia narratiiveja sodankäynnistä ja sitä ympäröivästä poliittisesta todellisuudesta.

Ajatuksia modernista sodasta

Ei näin. Kuvan pohjalta on vaikea ymmärtää, mitä se yrittää selventää.

1990-luvun jälkeen sodasta on muodostunut kaksi laajalti hyväksyttyä oletusta, jotka vaikuttavat tänä päivänä niin sodan tutkimukseen kuin sodan ymmärtämiseen osana kansainvälistä politiikkaa. Ensimmäinen näistä oletuksista on se, että valtioiden välinen sota on vähentynyt radikaalisti maailmanpolitiikassa, sen ehkä ollen jopa matkalla historian romukoppaan. Toinen oletus on se, että sodan luonne, eli tapa jolla sotia käydään, on kylmän sodan jälkeen läpikäynyt muutoksen, ja sitä ei voida enää ymmärtää länsimaille tyypillisen clausewitzilaisen sodan käsityksen kautta.

Siinä missä ensimmäinen kysymys on ollut erityisesti kansainvälisen politiikan tutkijoiden (ja satunnaisen pop-markkinoille kirjoittavan tieteilijän) hampaissa – unohtamatta myös suomalaista blogosfääriä, kysymykseen sodan luonteen  muutoksesta ollaan erityisesti paneuduttu strategisen tutkimuksen harjoittajien piirissä.  Viime vuonna aihetta pohtimaan ilmestyi kaksi esseekokoelmaa, norjalaisten Karl Erik Haugin ja Ole Jorgen Maaon toimittama Conceptualising Modern War (Hurst, 2011) sekä Iso-Britannian sotahistoriotsijoiden kiistämättömän kuninkaan Hew Strachanin sekä hänen kollegansa Sibylle Scheipersin toimittama The Changing Character of War (Oxford University Press, 2011).

Kirjat lähestyvät samaa kysymystä, mitä sota tänä päivänä on, eri tavoin. Maaon ja Haugin esseekokoelmassa pääosassa on sodan tulkitseminen tänä päivänä yleisten käsitteiden kuten uusien sotien ja neljännen sukupolven sodankäynnin kautta. Kirjassa mietitään miksi ja miten näitä käsitteitä on käytetty länsimaisessa kirjallisuudessa ja asevoimissa. Strachanin ja Scheipersin toimittama esseekokoelma on taas sidottu Oxfordissa toimineeseen sodan luonteen muutosta tutkivaan ohjelmaan, jonka tarkoitus on tutkia sodan muutosta monitieteellisesti, mm. historiallisista, filosofisista, ja eri yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. Näin ollen kirjan keskipisteessä on kysymys, mikä tarkalleenottaen on muuttunut.

Maaon ja Haugin strategia-painotteisempi kirja jakautuu kolmeen osaan, jolle alkutahdit lyö Hew Strachan alkusanoillaan, jotka muistuttavat läheisesti tätä kirjoitusta vuodelta 2006. Ensimmäinen osio käsittelee modernin sodankäynnin keskeisiä konsepteja, asymmetristä sotaa, neljännen sukupolven sotaa sekä Mary Kaldorin uutta sotaa. Kirjan käytännönläheisyys – useat kirjoittajista ovat palvelleet maidensa asevoimissa – näkyy toisessa osiossa, jossa pyritään selittämään, miten nämä konseptit ovat heijastuneet käytännössä, ja erityisesti miten näiden käsitteiden avulla on yritetty voittaa moderneja konflikteja. Kirjan viimeisessä osiossa tarjotaan muutamia hajanaisia mietteitä, mm. David Kilcullenin toimesta, siitä mitä moderni sota tänä päivänä pitää sisällään.

Kirjan vahvinta antia on niiden paneutuminen käsitteisiin, joiden suosio on ollut merkittävää viimeisen 20 vuoden aikana. Yksi kirjan keskeisimmistä argumenteista onkin olemassa olevien konseptien kykenemättömyys selittää modernien aseellisten konfliktien monimuotoisuutta ja moniulotteisuutta. Osansa tästä saavat erityisesti neljännen sukupolven ja uusien sotien kannattajat (jälkimmäisen teorian ongelmia ja suosiota kuvastaa se, että sille on omistettu kokonainen kappale myös Strachanin ja Scheipersin kirjassa). Mary Kaldorin uusiin sotiin kohdistuva kritiikki alleviivaa muun muassa, kuinka hänen analyysinen kehyksensä ei suoranaisesti analysoi sotaa tai sodankäyntiä vaan niiden taustalta löytyviä poliittisia, kulttuurillisia, sosiaalisia ja taloudellisia syitä, ja kuinka hänen analyysinsä väärinymmärtää – joko tahallisesti tai tahattomasti – Clausewitzin teoreettista viitekehystä siitä, mitä sota on ja voi olla (asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua tähän Bart Schuurmanin kirjoitukseen).

Beatrice Heuserin arvioon  kirjasta on helppo todeta. Kirjan takakannessa ollevassa suosituksessaan hän toteaa teoksen merkittävimmän ominaisuuden olevan se, että se keskittyy paljastamaan tämän hetkisen analyyttisen käsitteistön älyllisesti enemmän ja vähemmän hatarampia ideoita.  Pyyhkeitä kirjalle on kuitenkin jaettava siitä, että se jättää valtioiden väliset sodat käsittelemättä. Vaikka näiden sotien esiintyminen onkin harventunut 1990-luvun jälkeen – toisaalta Strachanin ja Scheipersin kirjassa väitetään tämän olevan yleinen harhakuva, johtuen nykyisten valtioiden välisten sotien rajoittumisesta pikkukahakoihin – valtioiden väliset konfliktit on vielä merkittävä uhkakuva monille kansallisille armeijoille, ja vielä useamman valtion asevoimien päätehtävänä on valtion suvereniteetin ja territorion turvaaminen muilta valtioilta.

Strachanin ja Scheipersin toimittavan kirjan lähtökohdat ovat huomattavasti kunnianhimoisemmat. Monitieteellisen esseekokoelman tarkoituksena on kartottaa, mikä sodassa oikeastaan on muuttunut. Tämän kysymyksen taustalla oli ohjelman osanottajien jaettu näkemys siitä, kuinka suurin osa nykyisistä konsepteista pohjautui huonoon tai pinnalliseen historiantulkitsemiseen – joka korosti tietynlaisia konflikteja ja strategisia käyttäytymismalleja toisten kustannuksella – hämärtäen sitä, mikä oikeasti on muuttunut ja mikä vaan näyttää siltä, että se olisi muuttunut, sekä usein analyyttisesti puutteelliseen strategiseen ajatteluun, mikä oli Maaon ja Haugin kirjan ytimessä, jonka johdosta sodan luonteen ja sen muuttumisen kartoittaminen on ollut ongelmallista.

Kansainvälisen politiikan opiskelijalle kirjan mielenkiintoisinta antia on se, ettei monet historiallisemman näkökulman omaksuneista kirjoittajista eivät usko sodan muuttuneen merkittävästi edes 1990-luvun jälkeen, vaan jatkuvuus on ollut vaihtelevuutta näkyvämpää. Tästä huolimatta monet näkevät, kuinka sodassa on tapahtunut epäsäännöllisiä ja toistuvia muutoksia – kuten palkkasotureiden käyttö, joka on vuorotellen yleistynyt ja marginalisoitunut länsimaisissä suurvalloissa.

Sotien määrissä sitä vastoin näkyy olevan pienoinen muutos. Sisällissotien määrän lisääntyminen 1970-1990 välisenä aikana, jolloin sosialistisen vallankumouksellisuuden suosio oli huipussaan ja dekolonialisoitumisaalto oli korkeimmillaan, johti merkittävään”piikkiin” vastikään itsenäistyneiden valtioiden ajautuessa sisäisiin vaikeuksiin. Tämän lisäksi 1990-luvun alussa tapahtunut tauko perinteisissä valtioiden välisissä sodissa johti ajatukseen siitä, kuinka perinteiset valtioiden väliset sodat olisivat loppumassa, kuten Martin van Creveld argumentoi ironisesti kuukauden Persianlahden sodan päättymisen jälkeen julkaistussa kirjassaan.

Tähän mielikuvaan paneutuva Azar Gat kuitenkin korostaa, kuinka valtioiden väliset sodat ovat vieläkin mahdollista, ja ne saattavat jopa yleistyä, mikäli kapitalistiset ja autoritaariset valtiot saavuttavat merkittävän maailmanpoliittisen aseman. Tämän ajatuksen laajempaa omaksumista ovat kuitenkin ehkäisseet ajatukset siitä, miltä teknologisesti edistyneiden valtioiden välinen sota saattaisi olla. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suursotien varjo leijuu tässä mielessä länsimaisen strategisen ajattelun yllä, joka tämän seurauksena on keskittynyt enimmäkseen sissisodankäyntiin, vallankumoukselliseen sodankäyntiin, globaaliin terrorismiin ja muihin ei-valtiollisten toimijoiden harjoittamien väkivallanmuotojen torjumiseen. Erään nimettömän fanin iloksi todettakoon kuitenkin, että Gat tekee varsin taivuttelevan argumentin siitä, miten suurvaltojen väliset sodat ovat vähentyneet, ja tulevat vähentymään tulevaisuudessakin, mikäli tietyt maailmanpolitiikan keskeiset kehityssuunnat – kohti liberalisaatiota, modernisaatiota, globaalia vapaakauppaa, teknologista innovaatiota ja demokratisaatiota – jatkuvat.

Omassa arviossaan John Nagl kirjoittaa, kuinka kirja haastaa strategian parissa pähkäileviä sotateoreetikkoja ja strategisteja miettimään länsimaisen strategisen teorian ja ajattelun heikkouksia toisen maailmansodan jälkeen, jotka ovat entisestään vaikeuttaneet sotilaallisen voiman onnistunutta käyttöä 1990-luvulla jolloin ei-valtiollisista aseellisista toimijoista on – ainakin toistaiseksi – tullut länsivaltojen merkittävin vihollinen. Aseellisen voiman käyttö näitä vastaan on ollut äärimmäisen ongelmallista, eikä strategisesta ajattelusta ole ollut pelastajaa. Strachanin ja Scheipersin tuottama kirja on kuitenkin hyvä lähtökohta uusien ajatusten kehittämiseksi, joiden pohjalla ei ole historian kapea-alainen tulkinta uusien strategisten konseptien kehittämiseksi vaan nykypäivän sodan muutoksen ymmärtäminen peilaamalla tämän hetken ja tulevaisuuden konflikteja historiaan.

Molempien kirjojen pohjalta voi muodostaa clausewitzilaisille miellyttävän ajatuksen siitä, että hyvä ensi askel – erityisesti sotaa ja strategiaa tutkivien parissa – olisi myös Clausewitzin vieläkin relevantin teorian ymmärtäminen. Kiinnostuneille lukijoille hyvä aloitus tälle on Infinity Journalin hänelle omistama erikoisnumero. Sieltä voi löytää sellaisia ohjenuoria kuin, että jokainen sota on pohjimmiltaan omanlaisena, sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä näköinen, ja universaalien totuuksien löytäminen on äärimmäisen vaikeaa, ellei peräti mahdotonta.

Karl Erik Haug & Ole Jorgen Maao, Conceptualising Modern War. C Hurst & Co Publishers, Kesäkuu 2011, 320 sivua.

Hew Strachan & Sibylle Scheipers, The Changing Character of War. Oxford University Press, Toukokuu 2011, 576 sivua.