Kirja-arvostelu: Vakauden kaipuu

Kylmän sodan päättymistä edeltävät ja seuraavat vuodet muodostavat monella eri tavalla tärkeän ajanjakso Suomen ulkopoliittisessa historiassa. Yya-sopimuksen rautakahle hienovaraisesti hylättiin ja Pariisin rauhansopimuksen rajoitteista luovuttiin; samalla Suomi liittyi uuteen sopimusverkkoon EU-jäsenyydellä ja solmi uusia suhteita vanhoihin naapureihin.  Muutos vuosien 1988–1994 välillä oli moninkertaisesti huimaa ja juurikin siksi muutosten kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.   Teoksessa Vakauden kaipuu pitkän linjan Ulkoasianministeriön virkamies ja alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg ”rekonstruoi” tätä muutoksen aikaa.

Ensinnäkin on todettava, että Vakauden kaipuu on kuvailua eikä tapahtumien dissektiota. Tässä se onnistuukin hyvin ja tarjoaa hyvän seikkaperäisen katsauksen sekä muutoksiin, että ajan henkeen. Suomen ulkopoliittisen johdon viralliset kommentit ja ajatukset, ja ulkopoliittiset kehitykset ovat hyvin esille nostettuja; etenkin Baltian-maiden käsittely on ansiokasta ja yksityiskohtarikas. On kuitenkin harmillista, että – kuten Blomberg toteaa esittelyssä – teos ei sisällä varsinaisesti uutta tietoa.  Ehkä voimme toivoa, että myöhemmin avattavat arkistot paljastavat enemmänkin.

Kirjoittajana Blomberg on varovainen ja tarjoaa harvoin suoraa mielipidettään asiasta, mutta tarkka lukija aistii hienovaraiset piikit.  Teos ei ole helppolukuisin johtuen raporttimaisesta kirjoitustyylistä ja reippaasta passiivin käytöstä.  Miltei 700 sivun pituus ei myöskään auta luettavuutta, ja kirja olisi ytimekkäämpi hieman lyhennettynä. Kirjan merkittävin ongelma ei ole sisällöllinen vaan rakenteellinen. Miltei kronologisesti etenevä teos käsittelee aihepiirtään kuvailemalla ensin maailmanpoliittista kontekstia, jonka jälkeen se siirtyy tarkastelemaan Suomen omaa suhtautumista.  Keskittyminen muun maailman tapahtumiin häivyttää Suomen ulkopolitiikan keskeisyyttä kirjassa – joka on valitettavaa sillä juuri tässä suhteessa kirjalla on eniten annettavaa.  Tämä ratkaisu myös tekee yllättävän hankalaksi seurata Suomen ulkopoliittisen linjan yleistä kehitystä näinä muutosten vuosina.  Ehkä tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä Suomen silloinen ulkopolitiikka vaikutti sirpaleiselta ja reaktiiviselta.

Vakauden kaipuu tai menneisyyden vanki?

Kirjan otsikko paljastaa jo minkä Blomberg kokee ajan keskeiseksi teemaksi Suomen ulkopolitiikan muuttuessa: jatkuva vakauden tavoittelu epävakaissa olosuhteissa. Pääväline jatkuvassa vakauden luomisessa oli puolueettomuuden käsite – sekä poliittinen että sotilaallinen. Loppukaneetissa Blomberg kuvailee vuosien 1988–1994 siirtymää kolmivaiheisena.  Ensin oli kylmän sodan aikainen poliittinen puolueettomuus muttei sotilaallista liittoutumattomuuta yya-sopimuksen takia; sitten tuli siirtymävaihe jolloin Suomi oli täysin liittoutumaton onnistuttua irtaantumaan yya-sopimuksesta; muutosten lopputuloksen, Suomi säilytti sotilaallisen liittoutumattomuuden, mutta lopetti poliittisen liittoutumattomuuden EU-jäsenyydellä.

Mikään näistä vaiheista ei ollut helppo.  Suomen ulkopolitiikka kohtasi merkittäviä rajoitteita yya-sopimuksen ja Pariisiin rauhansopimuksen olemassaolossa ja Suomen diplomatian hienovarainen työ niiden rajoitteiden purkamisessa on ihailtavaa.  Toki tätä näiden muutosten läpiajamista helpotti Neuvostoliiton heikentyminen ja hajoaminen ja uudelleen ilmestyneen Venäjän aulis asenne suhteiden ”resetiin”. Suomen linjaa on kritisoitu yltiövarovaisuudessa, mutta Blomberg esittää hyvinkin kuinka siinä ajassa ja kontekstissa aikaisemmat ratkaisut olivat ymmärrettäviä.  Vanhasta toimintamallista on hankala – eikä uskalla – poiketa. Tosin, ajan muuttuessa varovaisen linjan tuottamat epäkohdat kasvavat.

Tässä suhteessa on Blombergin kuvaus Etyjistä mallina ”sille järjestykselle, jonka suomalaiset halusivat syntyvän kylmän sodan tilalle” on kiinnostava. Näin ei tietenkään käynyt: Euroopan turvallisuusratkaisut, lopulta, keskittyvät lännen ympärille EU:n ja Naton muodossa ja tämä kehitys oli jo selvä 1993–1994.  Suomen ulkopoliittiselle johdolle oli selvää ettei Suomi voisi  jäädä täysin tämän kehityksen ulkopuolelle. Itse jäsenyysneuvotteluita ja suomalaista neuvottelua neuvotteluista vaikeutti kuitenkin sisäiset epävarmuudet ja erimielisyydet – etenkin siitä mitä sisimmissään puolueettomuus tarkoittaa: onko se keino Suomen ulkopoliitisen aseman vakauden edistämiseksi, vai onko se itseisarvo ja poistamaton osa suomalaista sielunmaisemaa?  Entä muuttuuko vastaus jos puolueettomuus ei ole yhteensovitettavissa uuden ja tarpeellisen yhdentymiskehityksen kanssa?

Argumentteja kuultiin puolin sun toisin, mutta lopulta koko semanttinen keskustelu muuttui esoteeriseksi, ja lopulta sellaiseksi, että muuttuvien olosuhteiden johdosta vain Suomessa puoluettomuuden sopiva määritelmä kiinnosti. Suomi hylkäsi poliittisen puoluettomuuden käsitteen ulkopolitiikastaan, mutta Suomi on edelleen sotilaallisesti liittoumaton maa joka ylläpitää itsenäistä puolustusta – vaikka yhdentymisen tien horisontissa oli jo silloin sotilaallinen ulottuvuuskin.  Jo silloin Blomberg selittää, että EU:n myötä sotilaallinen kuulumattomuus länteen – jo sopimusteknillisessä mielessä – vaati aika luovia tulkintoja.  Nykypäivänä, jolloin Suomella on tiivis sitoutuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikaan, ja läheinen yhteistyö Naton kanssa, tilanne on entistä hassumpi.

Yhteinen tie

Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa on kuvailtu eräänlaisena aktiivisena passiivisuutena (”Suomi juoksi kovaa pysyäkseen paikallaan”). Blomberg jatkaa samaa tulkintaa murrosvuosien ajalta.  Aikaisemman eristymisen sijaan, 1990-luvulla Suomella oli kova paine osallistua eri foorumeihin ja yhteisöihin, mutta olla ottamatta vahvoja kantoja jäseneksi päästyään. Etenkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aikana ilmeni suuremmoinen tarve selittää ja avata Suomen asemaa, ja ajoittain merkittäviäkin sisäisiä ristiriitoja ilmeni aseman määrittelemisessä. Blomberg antaa herkullisen esimerkin tästä kun Carl Bildt ja Paavo Väyrynen kävivät samana päivänä kummatkin tapaamassa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakeria ja selittivät maittensa puolustuspolitiikkaa:

”Bildt selitti aamupäivällä, että Ruotsin ulkopolitiikka perustuu sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja riipumattomalle puolustukselle.  Merkityksensä menettävän puolueettomuuspolitiikan korvaisi tiiviimpi suuntautuminen Eurooppaan.  Iltapäivällä Väyrynen puolestaan seliiti Suomen puolueettomuuspolitiikan perustuvan sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja itsenäiselle, uskottavalle puolustukselle.  Ne muodostivat puolueettomuuden ytimen.  Puolueettomuudesta Suomi ei luopuisi. [Hämmentyneelle Bakerille Väyrynen vakuutti, että] Suomen linja on sama kuin Ruotsin.”

Voi kysyä onko tämä rakentavaa epäselvyyttä. Kenties kylmän sodan aikana jolloin puolueettomuuden termin epäselvyys oli omaa antamaan hengitystilaa, mutta olosuhteiden selvästi muututtua sen suoma hyöty on vain kotimaanpoliittinen – ja jopa mahdollisesti ulkopoliittisesti haitallinen. Siinä kun Suomi aikaisemmin pelasi kahta peliä – yhtä lännen kanssa ja toista idän kanssa – nyt Suomi on siirtynyt kahden tason peliin, jossa ulko- ja sisäpolitiikan yleisöt pidetään (tietyissä aiheissa) visusti erillään. Presidentti Ahtisaari kuvaili Suomen EU-liittymistä yksinäisen tien korvaamista yhteisellä väylällä, mutta tässäkin on rakentavaa epäselvyyttä. Edelleen puhutaan yhdestä tiestä, jonka kaistoja, tasoliittymiä ja siltarumpuja ei olla täsmennetty.

Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu: Kylmän sodan loppu ja Suomi, WSOY, 2011. ISBN: 978-951-0-37808-3

Egyptin presidentinvaalit ja kadonnut transitio

Egyptissä kaikki alkoi lupaavasti.  Hosni Mubarakin erottua helmikuussa 2011, arabikevät oli vaatinut ensimmäisen kovan tason arabiyksinvaltiaan.  Valitettavasti, lupaavan alun jälkeen vaallankumous on ajautunut siirtymän sivuraiteelle.  Egyptin siirtymäprosessi on keskittynyt tiettyihin peruspisteisiin – perustuslainmuutos ja uusien vallankäyttäjien äänestämiseen – jotka ovat saavutettu antamatta sisältöä uusille valtuuttetuille instituutioille. Egyptin presidentinvaalit ovat näin ollen vain viimeisin osa pitkää siirtymätarinaa.

Ainakin viimeisimmän mukaan, vaalit pidetään ajallaan toukokuun lopussa (ja todennäköinen toinen kierros kesäkuussa).   Kampanja on kehittynyt hyvin nopealla tahdilla ja ennenarvaamattomiin suuntiin. Esimerkiksi, ilman erillisiä perusteluita Egyptin ylin vaalilautakunta hylkäsi 11 eri presidenttiehdokasta – mukaanlukien Muslimiveljeskunnan johtohahmon Khairat al-Shaterin, karismaattisen salafistin Abu Ismailin ja entisen tiedustelupäällikön ja eminence grisén Omar Suleimanin. Lautakunta viime tingassa palautti ehdokkuuden vain yhdelle niistä – Ahmed Shafiqille, joka oli pääministeri tammikuusta maaliskuuhun 2011.  Nyt 13 eri ehdokasta kilpailevat presidentinvirasta – ja monella eri tavalla, nyt jäljellä olevien ehdokkaiden kilpa on vasta alkanut.

Egyptin siirtymä toki heijastaa eniten Egyptin omia olosuhteita ja kehittyviä voimatasapainoja, mutta maan kulusta voi eritellä muutaman yleispiirteen jotka soveltuvat muihinkin arabikevään valtioille.

Vanha peli, uudet säännöt

Mubarakin erotessa helmikuussa 2011 tuntui siltä, että kaikki on muuttunut.  Nyt vähän yli vuotta myöhemmin on selvää, että vallankumouksen tuomat muutokset eivät ole olleet yhtä laajoja kuin alunperin arveltiin ja toivottiin.  Vallankumouksen keskeinen viesti kansalta oli, ettei Mubarakin aikainen peli enää vetele. Poistamalla Mubarakin vallasta Egyptin armeija osoitti, että he ovat samaa mieltä. Jatkuvaksi ongelmaksi on kuitenkin muodostunut uusien pelisääntöjen luominen.

Osana Mubarakin syrjäyttänyttä palatsivallankaappausta armeijan johdon muodostama SCAF (Supreme Council of Armed Forces) otti ohjat vallankumouksen jälkeisestä siirtymäprosessista. Tämä onnistui sillä ymmärryksellä, että SCAF tarjoasi muutosajaksi vakautta sillä lupauksella, että siirtymän päätyttyä he luopuisivat vallasta.  Kuten luvattu, SCAF on jatkuvasti luonut uusia sääntöjä ja rajoja siirtymäkauden edetessä.  Vaikka tämä oli välttämätöntä, sanelemat sääntönsä eivät kuitenkaan ole johdonmukaisia tai avoimia – osittain siksi, että lukuunottamatta yleistä varauksellista taipumusta, SCAF ei varsinaisesti tiedä mitä tulisi tehdä.  Paikoittain SCAF on suojannut demokraattista muutosta, tehnyt taktisia sopimuksia vakauksen suojaamiseksi, mutta myös torpedoinut joitain kantoja tai vaatimuksia, jotka se on kokenut haitalliseksi omalle asemalleen, ja haastanut riitaa läheisten liittolaisten kanssa.  Muut egyptiläiset ryhmittymät eivät suinkaan ole olleet passiivisia, vaan aktiivisesti haastaneet ja kokeilleet SCAF:n rajoja.

Tässä tilanteessa osapuolet ovat siirtymän vankia. Eri osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että nykytilanne ei ole kestävä ja siitä, että siirtymä on tärkeä ja pakollinen vaihe; kuitenkin, epäluottamuksen vallitessa osapuolten välillä zero-sum ajattelu kukoistaa, joka ei yhtään auta siirtymäprosessiin loppuunsaattamista. Haitallisimmassa muodossa tämä on ilmentynyt vaalikampanjoinnissa. Tarpeettoman monimutkainen vaaliprosessi on ollut hyvä esimerkki kakofonian loppuseurauksesta: egyptiläiset ovat käyneet kuusi eri kertaa uurnilla, hyväksymässä uuden perustuslainmuutoksia ja valitsemassa sekä ylemmän että alemman edustajahuoneet jäsenet monivaiheisissa vaaleissa.  Äänestämisenkin jälkeen demokraattisen siirtymän kulku on edelleen hämärän peitossa ja uhan alla.

Sääntöjen epäselvyys tuo myös hyvääkin.  Vallankumous on avannut Egyptin poliittisen sfäärin ennennäkemättömällä tavalla: vanhan vallan symbolit ovat kadonneet, mutta uusia ei olla vielä löydetty.  Konkreettisesti tämä ilmenee uusien puolueiden symbolivalinnnoissa – vaaleissa on voitu äänestää pölynimurin puolesta tehosekoitinta vastaan.  Vaalien näkyvä kampanjointi on herättänyt keskustelua.  Pitkällä tähtäimellä, arabikevättä seurannut vapaus poliittisessa ilmapiirissä – jopa maissa jossa ei ollut vallankumousta – johtaa uusien poliittisiin muodostelmiin ja uusien sisäpoliittisten rajojen ja sanomattomien sääntöjen luomiseen.

Poliittisten islamistien nousu ja hajaantuminen

Toinen yleisimminkin arabikevään saaman huomion kohde on ollut poliittisen islamin voimakas nousu Lähi-idässä.  Egyptissä alemman ja ylemmän edustajahuoneen vaalit olivat kiistatta islamistipuolueiden murskavoittoja: Muslimiveljeskunnan lähellä oleva Vapaus ja oikeus -puolue on suurin puolue molemmissa edustajahuoneissa, ja vanhollinen salafistipuolue al-Nour toiseksi suurin puolue. Hyvinkin kuitenkin voi olla, että edustajahuoneiden vaalit edustavat kuitenkin näiden puolueiden poliittista kohokohtaa.

Historiallisesti, islamistipuolueiden menestys on ollut suurinta ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa, mutta suosionsa on harvoin ollut yhtä kestavää.   Esimerkiksi Veljeskunnan menestyksen takana on ollut pitkä oppositiohistoria, valmiiksi muodostettu organisaatio  ja laaja tunnistettavuus – suuri valtti kun on ehdolla tusinoittain eri puolueita, mutta näiden suoma etu vähenee ajan myötä ja etenkin silloin kun on otettava vallan vastuu. Jo nyt, edustajahuoneissa islamistipuolueiden kokemattomuus on ollut paljon esillä – kuten myös puoluiden sisäiset rakoilut.

Etenkin Veljeskunnalle valta on tuottanut hankaluuksia sovittaa sisäisiä ristiriitoja.  Vaikka liike ilmoitti ettei aikoinut laittaa ketään ehdolle, Egyptin presidentinvaaleissa kolme eri ehdokasta on tavalla tai toisella sidottu Veljeskuntaan.  Jokainen heistä edustaa liikkeen sisällä hyvin eri suuntauksia: Khairat al-Shater, Veljeskunnan vankilasta vapautettu varajohtaja – ja  myös ehkä suosituin ehdokas ennen kuin hänet ehdokkuutensa kiellettiin; Veljeskunnan ”varaehdokas” ja Vapaus ja oikeus puolueen johtaja Muhammed Morsi, joka edustaa liikkeen konservatiivisempaa siipeä; ja entinen Veljeskunnan johtoryhmän jäsen Aboul Fotouh – joka hakee virkaa itsenäisenä ehdokkaana. Vaikka Fotouh ei ole Veljeskunnan hyväksymä ehdokas ja on liikkeen liberaalisiivestä, Aboul Fotouh nauttii laajasta islamistituesta, salafisteista liberaaleihin.

Veljeskunnan ohella salafistit edustuvat hyvin erilaista poliittista islamia.  Kuitenkin salafistien rooli on yllättävän monipuolinen; menestyksessään populismin ohella oli suhteellinen joustavuutensa verrattuna äärihierarkiseen Veljeskuntaan.  Oman presidenttiehdokkaansa Abu Ismailin vahva ruohonjuurikannatuksensa teki hänestä hetkellisen pop-kulttuuri-ilmiön, mutta hänen karsiuduttua salafistit ovat  valmiita kannattamaan taktisista syistä myös Aboul Fotouhia – ja nimenomaan Veljeskuntaa vastaan.

Poliittiset islamistit ovat pysyvä elementti Lähi-idän politiikassa, siinä missä kristillisdemokraatit Euroopassakin, mutta myytti heidän monoliittisuudestaan on  väärä.  Heidän tilapäinen nousu oli ennakoitavissa, kuten myös siitä seuraava lievä lasku.  Pitkällä tähtäimellä Lähi-idässä taloudelliset haasteet dominoivat, eikä siihen uskonnollinen identiteetti juurikaan auta.  Tällainen tilanne antaa neutraalimmille tahoille, kuten Egyptin presidentinvaalissa Amr Moussan kaltaiselle vanhan kaartin diplomaatille, mahdollisuuden tehdä paluun Egyptin politiikkaan.

Hallinon syvät juuret ja väärä Turkin malli

Egyptin jatkuvat ja kasvavat taloudelliset ongelmat tuovat esille hyvin erilaisen haasteen: kuinka tulisi purkaa Egyptin ancien regimen syvät juuret (”deep state”) – ne vallanrakenteet jotka kannattivat ja ylläpitivät Egyptiä vuosikymmeniä ja jo ennen Mubarakin aikaa?  SCAF, ja siinä istuvat kenraalit, ovat näiden valtarakenteen tuotteita ja joilla on hyvin selviä omia intressejä varjeltavana siirtymän aikana.  Toistaiseksi kenraalit ovat korostaneet haluvansa siviilijohtoisen hallinnon tulevan valtaan presidentinvaalien aikana, mutta on epäselvää miten he suhtautuisivat jos kyseinen hallinto ei huomioisi kenraalien intressejä.  Kiinnostava tapa vaikuttaa peliin – SCAF:n sääntöjenlaatimisen ohella – on ollut laittaa omat ehdokkaansa mukaan presidenttipeliin.  Etenkin Mubarakin oikean käden  Omar Suleimanin pikakääntyminen demokraatiksi on machiavellilaisuudessaan vailla vertaa, mutta kenraalit ovat säilyttäneet itselleen ehdokkaan Ahmad Shafiqin muodossa.  Hän tuskin voittaa, mutta hänen suosionsa ja vaalimenestyksensä antaa vanhan systeemin kannattajille tilaisuuden osoittaa painoarvoaan.

Vanhojen valtarakenteiden murtaminen on arabikevään suurin haaste; ainoastaan Tunisiassa on päästy jotenkuten tämän haasteen yli, muut vallankumouksen kokeneet maat ovat edelleen juuttuneet tähän ongelmaan.  Ajoittain arabikevään yhteydessä puhutaan niin kutsutusta Turkin mallista: kuinka voidaan sovittaa poliittinen islam ja demokraattinen valtionrakenne – viitaten turkkilaisen AK-puolueen menestykseen.  Skeptisismi on tarpeen tämän kanssa, sillä Turkin malli on tuskin ongelmaton Turkissakaan – ja turkkilaiset itse harvoin puhuvat mallin puolesta.  Ehkä kuitenkin olisi syytä olla huolissaan hyvinkin toisenlaisesta Turkin mallista, joka saattaa olla todennäköisempi: islamistien ja anti-islamistien vastakkainasettelu, jossa tasavaltalaisarmeija kokee velvollisuudekseen vahtia uutta järjestelmää omien intressiensä mukaisesti.

Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

Venäjä ja Syyrian kansannousu

Syksystä lähtien kansainvälinen huomio on enenevässä määrin siirtynyt kohti Syyriaa ja maan syventyvää kriisiä. Erilaisista diplomaattisista yrityksistä huolimatta väkivaltaisuuksille ei näy loppua ja mahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Syyriassa hupenevat kovaa tahtia. Kuitenkin YK:n turvallisuusneuvostossa vahvemman kansainvälisen toiminnan esteeksi on muodostunut Venäjä (ja Kiina, mutta Kiina piiloutuu Venäjän kannan taakse).

Selittämään Venäjän Syyria-kantaa on turvauduttu pitkälti perinteisiin viisauksiin: ensinnäkin, todetaan, että Venäjä on aina vastustanut henkeen ja vereen (muiden) interventioita; toiseksi, onhan Venäjällä ja Syyrialla pitkäaikainen liittolaisuus ja Venäjän investoinnit maassa ovat merkittäviä. Kummassakin tulkinnassa on totuuden jyviä, mutta näiden liiallinen korostaminen kuitenkin verhoaa Venäjän Syyria-politiikan muita tekijöitä ja merkittäviä epäselvyyksiä.

Dialogia, mutta vain tietyillä ehdoilla

Keskeinen pilari Venäjän Syyria-politiikkaa on ollut haluttomuus hylätä Assadin hallintoa. Regiiminmuutosvaatimusten sijaan Venäjä on painottanut reformia, jonka – perinteen mukaisesti – tulisi olla sisäisen dialogin seurausta. Tätä dialogia tulisi käydä regiimin ja rauhanomaisen opposition kanssa – poissulkien aseellisen vastarinnan. Saman logiikan mukaisesti Venäjä edellyttää, että aselepoa tulisi vaatia sekä Syyrian armeijalta että kapinallisilta. Venäjä edelleen kiistää tiettyjä olennaisia konfliktin aspekteja soveltamalla moraaliekvivalenssia kapinallisten ja hallinnon surmatöiden välillä.

Asettamalla hallinnon ja kapinalliset samalla viivalle Venäjä tietoisesti suosii Syyrian hallintoa ja tätä myötä tehokkaasti torpannut vaatimuksia Bashar al-Assadin eroamiseksi – joka on ollut jo kuukausia arabi- ja länsimaiden lähtökohtainen vaatimus tilanteen ratkaisemiseksi. Veto-oikeuden uhalla laadittu Kofi Annanin rauhanmissio heijastaa tätä. Jo valtuutuksensa vuoksi Annanin rauhansuunnitelma joutuu kannattamaan näitä Venäjän tavoitteita – jonka käytännön seurausta on vahvistaa Assadin hallintoa ja heikentää kapinallisten asemaa.

Ei liene yllättävää, että Venäjä ei ole osallistunut arabi- ja länsimaiden järjestämiin ”Syyrian ystävien” kokouksiin. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi Istanbulin kokousta siitä ettei sillä ole valtuuksia puhua kansainvälisen yhteisön puolesta ja korosti, että ainoa foorumi jolla on valtuuksia keskustella Syyrian tilanteesta on YK:n turvallisuusneuvosto. Syyrian kapinallisten aseistamisesta Lavrov jatkoi: ”on päivänselvää, että oppositio ei voi päihittää Syyrian armeijaa vaikka olisi loppuun asti aseistettu, ja aseistamisen tuloksena olisi vain vuosien kestoinen verilöyly.” Osuutensa Syyrian kapinallisten vastustamisessa voi olla epämiellyttävät yhtäläisyydet Venäjän omaan valtarakenteeseen ja terrorismihuoliin Kaukasuksella.

Sinäänsä kiinnostavaa on, että vaikka Venäjä on suojellut Assadin hallintoa, Venäjä on myös pyrkinyt korostamaan ettei ole suinkaan Assadien ystävä; pikemminkin Venäjän johto on perustellut kantaansa viitaten laajempaan Syyrian tilanteen tulkintaan ja etenkin siihen, että muut tähänastiset ehdotukset pikemminkin lietsovat kuin rauhoittavat konfliktia. Tätä tulkintaa Venäjän Syyria-politiikasta on, esimerkiksi, antanut Venäjän YK-lähettiläs  Vitaly Churkin.

Samaten on huomautettava, että Venäjällä ei ole juurikaan merkittäviä intressejä pelissä Syyriassa.  Vaikka Syyria lienee Venäjä parhaimpia ystäviä Lähi-idässä, Syyria ei ole Venäjän liittolainen; osapuolten suhde rakoili etenkin 2000-luvun alkupuolella ja pohjautuu pitkälti kätevyyteen enemmänkin kuin ideologiseen tai muuhun yhtenäisyyteen. Neuvostoaikoina Syyria oli (etelä-) Jemenin kaltainen liittolainen: auliisti vastaanotti aseita ja rahaa, mutta ei juurikaan kuunnellut Moskovan ohjeita eikä pystynyt maksamaan aseistaan (vuonna 2005, Venäjä antoi anteeksi lähes 10 miljardin dollarin velat). Paljon kohuttujen asekauppojen arvo on noin 1.5 miljardia dollaria – vertauksen vuoksi, Venäjän asekauppojen arvo Libyan kanssa oli yli 4 miljardia. Toisin kuin Iran joka on tarjonnut ”repressio-osaamusta” Damaskokselle, Venäjän myymät aseet soveltuvat parhaiten ulkoisen intervention ehkäisyyn – ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjäkoneita ja tutkajärjestelmiä. Venäjä ei ole sitoutunut Assadien hallinnon selviytymiseen peruuttamattomalla tasolla.

Onko Venäjä realistisempi?

Venäjän kantaa on kovin sanoin kritisoitu. Toinen näkemys on, kuten muutama asiantuntija on asian laittanut, on, että Venäjä omaa ”realistisen” näkemyksen Syyrian tilanteesta. Näin ei ole, sillä Venäjän ”realismi” on pikemminkin länsimaiden näkemysten negatiivi. Venäjällä ei ole ollut sen suurempaa Lähi-idän politiikkaa ja kuten muut kansainväliset toimijat se on  suhtautunut sekavasti arabikevään muutoksiin. Omien intressien puutteessa, suhtautuminen Lähi-itään on pitkälti määräytynyt lännen kautta. Libyan tapauksessa Venäjällä oli vaa’ankieliasema YK-valtuutuksen läpimenemisessä; päätös olla vetoamatta oli kiistanalainen. Nyt Syyrian tilanteessa Venäjä nauttii vastaavasta asemasta ja on ominut kovemman linjan interventiota vastaan.

Innokkuus laittaa kapuloita lännen rattaisiin heijastuu erilaisissa salaliittoteoria-painotteisissa analyyseissä jotka kiistävät kansannousun agenttiuden. Esimerkiksi entinen pääministeri Primakov huomautti, että Libyassa ja Syyriassa ”oli alusta asti käynnissä aseellinen kapina hallitsijoita vastaan…He jotka varustivat aseet ja kehottivat niiden käyttöön tulevat eittämättä selväksi ajan kulun myötä”. Korostamalla kapinallisryhmien roolia väkivaltaisuuksissa Venäjä on implisiittisesti toistanut Syyrian regimiin tulkintaa tilanteesta. Diplomaattisella tasolla, Venäjä ei ole paljon näin tehnyt – vedoten mielummin ”tasapainon” tärkeyteen – mutta Venäjän valtion omistama/ohjeistama media on suorasti kierrättänyt  Syyrian regiimin argumentteja. Hyvin pienimuotoisella ja hyvin epätieteellisella katsauksella valtio-rahotteiseen ja ulkomaille suunnattuun Russia Today:n uutisointiin Syyriasta ilmenee mitä kiinnostavimpia ”totuuksia”.

Esimerkiksi paljastuu, että Vapaan Syyrian armeija on ollut Naton ”rahoittama alusta asti” kuten myös länsivaltojen aseistama. Kuitenkaan ulkopuoliset toimijat eivät luota riittävästi paikallisiin, sillä on uutisoitu ulkomaalaisten joukkojen sotivan Syyriassa (ranskalaiset upseerit olivat sen verran kömpelöitä, että heidät pidätettiin Syyriassa). Al-Qaeda sotii lännen kanssa ja toki on muistettava, että ”lännen petrodollarit” ovat ostaneet Arabiliiton. Oikeastaan, koko Syyrian tilanne on CIA:n, MI6, ja Mossadin tiedustelupalveluiden luoma sotku.

On sanomatta selvää, ettei interventio olisi helppoa tai toisi nopeaa ratkaisua Syyrian kriisiin. Intervention ongelmista huolimatta, Venäjä ei suinkaan omaa realistisempaa näkemystä Assadin hallinnon selviytymismahdollisuuksista. Ulkoisesta avusta huolimatta on epäselvää voiko Assadin hallinto lahdata riittävästi kansalaisiaan pysyäkseen vallassa, ja on päivänselvää, että vaikka se onnistuisikin siinä niin regiimin legitimiteetti on pysyvästi mennyttä.  Jäljellä olisi ontto repressiokoneisto, joka on täysin riippuvainen ulkoisesta tuesta – tuskin kestävä tai rauhanomainen ratkaisu. Ironista kyllä samanlaista toiveajattelua Assadien hallinnon selviytymisestä ilmenee myös Hizbollahin ja Iranin keskuudessa, pääosin siksi koska eivät halua ajatella muita vaihtoehtoja.

Onko muutosta nähtävissä?

Toivoa kuitenkin on, että Venäjä luopuu obstruktionismistään. Annanin suunnitelman asettama ukaasi umpeutuu tänään eikä ole tuonut loppua väkivaltaisuuksille.  Epäonnistumisen seurauksena Venäjälle poliittiset kustannukset Assadin kannattamisesta nousevat. Ulkopoliittisesti Venäjä on jo maksimoinut hyödyn Syyriasta: veton keinoin Moskovasta on tullut keskeinen toimija Syyrian kriisissä, jonka kantaa on pakko kuunnella. Annanin suunnitelmat puutteet johtuvat suoraan Kremlin vaatimista muutoksista – ja vaikka Venäjä painostaisikin Damaskosta seuraamaan ohjeita niin Venäjä kyky vaikuttaa Assadin hallinnon laskelmiin on pientä. Se missä Venäjällä on valtaa, on kansainvälisen yhteisön estämisen lopettamisessa.  Venäjä on tietoinen tilanteensa rajoitteistaan: Venäjä ei voi estää sotilaallista interventiota à la Kosovo, mutta voi olla antamatta sille turvallisuusneuvoston siunausta. Venäjä voi jarruttaa ja tätä kautta antaa aikaa Assadin regiimille – mutta jossain vaiheessa Venäjäkin on valmis hylkäämään uppoavan laivan. Kansainväliselle yhteisölle kesti vuosia puuttua Balkanin surmiin. Toivottavasti näin kauan ei tarvitse odottaa Syyrian tapauksessa.

EEAS: Brysselin Frankensteinin hirviö

2011 ei ollut mitenkään erityisen hyvä vuosi eurooppalaiselle ulkopolitiikalle. Haasteita on toki riittänyt: arabikevään myllerrys on sekoittanut pohjois-Afrikkaa ja Lähi-itää, Venäjällä on kruunattu uus-vanha johtaja, Yhdysvaltain strateginen siirtymä Aasiaan hitaasti kiihtyy, ja samalla jatkuva talouskriisi on vienyt suurimman osan unionin ja jäsenmaiden huomiosta. Euroopan matalan profiilin tekee ongelmallisemmaksi se, että vuoden 2011 tuli olla EU:n ulkopolitiikan vuosi. Joulukuussa 2010 käynnistetyn uuden Euroopan ulkosuhdehallinnon (European External Action Service, EEAS) ja korkean edustajan Catherine Ashtonin myötä EU:sta piti tulla yhtenäisempi ja tehokkaampi ulkopoliittinen toimija. On hyvin tiedossa, että näin ei käynyt. Vielä vuosi sitten EEAS julisti kunnianhimoisia maailmanlaajuisia ambitioita – nyt uusi sävel onkin, että EU:n on fokusoitava ydinalueisiin. Mutta miten ollaankaan päästy tähän pisteeseen ja miksi ulkosuhdehallinto ei ole päässyt kunnolla käyntiin?

”Olin janonnut sitä kohtuuttomalla intohimolla; mutta saatuani hankkeeni loppuun sen unelman kauneus oli kadonnut, ja sydämeni täytti syvä kauhu ja inho.” – Voisi olla ulkosuhdehallinon luojien reaktiokomentti EEAS:stä

Kirjallista vertauskuvaa Euroopan ulkosuhdehallinon syntymälle voi hakea Mary Shelleyin Frankensteinista (1818); nimenomaan kirjan nimikköhirviön traagisesta eloonheräämisestä. Olihan Victor Frankensteinkin kunnon eurointegraation lapsi: sveitsiläinen joka harjoitti proto-Erasmusta Itävallassa ja jatkotutkimusta Isossa-Britanniassa ennen siirtymistä arktiseen kenttätutkimukseen. Myös luodaakseen uuden modernin prometheuksensa, Frankenstein integroi, sanan konkreettisessa mielessä, eri kansallisuuksia ja sosiaaliluokkia.

Euroopan ulkosuhdehallinto on tämä päivän Brysselin Frankensteinin hirviö. EEAS lähti kauniista aatteesta – eurooppalaisen integraation edistäminen – ja on tietoinen jatke sille, joka nautti laajaa suosiota ja ymmärrystä. Käytännön toteuttaminen on ollut moninkertaisesti hankalampaa. EEAS on fuusioitu yhteen eri instituutioista, byrokratioista ja funktioista, jonka tulos – kuten hirviönkin – on paljon vähemmän elegantti kuin alun perin oli toivottu. EEAS:n organogrammi (pdf) on hyvin sekava ja sieltä edelleen löytyy tyhjiä avainpestejä. Tulos on ollut kaaottinen; syyskuussa 2011 tilannetta ulkosuhdehallinnossa kuvailtiin seuraavanlaisesti: ”…staff do not know who does what in the organisation. Many cannot get access to email or do not have a working telephone on their desk. Reimbursements for foreign missions, medical fees and children’s school fees are paid months late…Dozens of EEAS embassies abroad do not have computers cleared to send secret files to each other or Brussels, forcing staff to hand-deliver documents. Even Ashton’s private office does not have a top-level-cleared computer.”

Kuten kirjallinen vertauskohteensa, ulkosuhdehallinto on myös jokseenkin orpo instituutio. Pitkän kodittomuuden jälkeen, EEAS on vihdoin löytänyt oman kodin. Mutta kaupungissa jossa rakennusten nimet ovat europyhimysten siunaamia, rakennus tunnetaan vain instituution akronyymillä. EEAS on joutunut alakynteen Brysselin byrokraatioiden välisessä kamppailussa. Komission rooli EEAS:n arjessa on paljon suunniteltua suurempi, ja hallitsee EEAS:n kassanyöriä –saaden veto-oikeuden EEAS:n rahankäyttöön (EIDHR:stä EU-lähetystöjen budjetteihin). Ei ole ihme, että hallinnossa vallitsee heikko työmoraali; osa väestä on jopa palannut entisille työpaikoilleen. Huolestuttavinta tässä on, että merkittävä osa lähtijöistä on senioritason väkeä.

Institutionaaliset ongelmat olivat kuitenkin selvästi ennustettavissa, ja kehitystä on kuitenkin nähty viimeisen puolen vuoden aikana eri teknillis-institutionaalisten ongelmien ratkaisemisessa. Silti ongelmien laajuus on huolestuttavaa, ja heijastaa hallinnon heikkoa johtajuutta. EU:n korkea edustaja Catherine Ashton on saanut osakseen hyvin paljon kritiikkiä, josta kaikki ei suinkaan ole aiheellista. Keskeisin kritiikin kohde on ollut se, että hän on ulkopoliittinen noviisi: oleellisesti vaikka voi olla kokematon johtaja kokeneessa hallinnossa tai kokenut johtaja kokemattomassa hallinnossa, ei voi olla kokematonta hallintoa kokemattoman johtajan alaisuudessa.

Tämän seuraukset ovat olleet selviä. Ashton on omaksunut hyvin vaatimattoman julkisen profiliin, ja välttää kontaktia lehdistön kanssa. Samalla EEAS on jätetty ajelehtimaan ilman Ashtonin johtajuutta, ja se heijastuu EEAS:n institutionaalisessa heikkoudessa – etenkin suhteessa Komissioon. Korkean edustajan tuplahatutus Komission varapresidenttinä on tarkoitettu vähentämään institutionaalista kitkaa. Ashton on kuitenkin hyvin heikosti osallistunut komissaarien kokouksiin – osallistuen noin 40%:iin niistä ja ollut lähettämättä sijaisia. Edeltävään systeemiin verrattuna, institutionaalisessa mielessä, Ashton on ominut entistä vaatimattoman roolin korkealle edustajalle. Ashton nyt toimii oleellisesti koordinaattorin roolissa, eikä siten tarjoa visiota siitä Euroopan ulkopolitiikan tulisi ajaa. Tämä on vielä hämmentävämpää siksi, koska nykyisen institutionaalisen järjestelmän idea on juuri antaa tilaa visiolle, koordinoimisen sijaan. Ulkopolitiikan sisällön kannalta kehitys on ollut huonompaan suuntaan.

Hyvän ja varsin kattavan seikkaperäisen arvion EU:n ulkopolitiikasta tarjoaa European Council for Foreign Relationsin EEAS Scorecard 2012. Arvosana on keskimäärin siinä 7- paikkeilla (C+), aika pitkälti sama tulos kun vuonna 2010 – joskin tämä selittyy sympaattisella tuomaristolla. Heikko arvosana reflektoi Euroopan kohtaamia hankalia olosuhteita ja EEAS:n syntykipuja, mutta kaksi uutta kehitystä on kuitenkin erikseen korostamisen arvoisia. Ensinnäkin, verrattuna vuoteen 2010, keskimäärin EU toimii yhtä huonosti niissä asioissa jotka sujuivat huonosti aikaisemminkin – Kiina ja ihmisoikedet, suhteet Turkkiin, Kypros, ja Kaukasus – mutta niissä asioissa jossa EU toimii hyvin aikaisemmin, toiminta on keskimäärin heikompaa (keskiarvo 2010 A-; 2011 B+). Toisin sanoen, EU:n arkidiplomatia tökkii, ja näin on ollut etenkin turvallisuuspolitiikan suhteen (nyt on kolmas vuosi ilman uutta EU kriisinhallintaoperaatioita, vaikka kriisejä maailmalla edelleen riittää). Toinen merkittävä kehitys on ollut EU:n ulkopolitiikan johtajuuden siirtyminen pois EU:lta takaisin jäsenmaiden vetämiksi (”renationalisaatio”). Etenkin Ranska ja Britannia ovat ajaneet omaa ulkopolitiikkaansa äänekkääseen sävyyn – kampittaen EEAS:aa samalla – muiden EU-maiden vieressä tuskaillen, sabotoiden yhteisiä EU-kantoja. Samalla EU-maiden ulkopoliittinen yhtenäisyys on kärsinyt takapakkia passiivisen Saksan ja Italian myötä. Ulkosuhdehallinon epäonnistumiset eivät suinkaan ole kaikki Ashtonin syytä, mutta hänen johtamistyylinsä muodostaa varmaan suurimman esteen ulkosuhdehallinon pitkän tähtäimen menestymiselle.

Onko hirviöstä kaunottareksi?

Samaa mieltä on merkittävä osa EU:n jäsenmaista (tosin diplomaattisempaan sävyyn). Syys-talven 2011 mittaan, Ashtonille on sadellut teknokratia-painotteisia neuvoja miten voisi parantaa tilannetta ja EU:n ulkosuhdehallinnon tehokkuutta ja vaikuttavuutta maailmalla. Ulkosuhdehallinnon tilanteen heikkoutta kuvaa se, että joulukuussa 12 EU-jäsenmaata asetti syyniin ulkosuhdehallinnon kehityksen. Suurin osa lempeästä kriitikistä kohdistui institutionaalisiin ongelmiin – Komission ja EEAS:n välisiin – mutta myös johtajuuden puutteeseen. Ashton vastasi epäsuoriin syytöksiin, muttei häneen kohdistuvaan kritiikkiin – esimerkiksi hänen heikosta kokoustamisestaan. On äärimmäisen harvinaista, että näinkin yhtenäinen joukko EU-maita kritisoi yhtä itse valikoimaansa EU:n virkamiestä – vaikka niillä on myös omia lehmiä ojassa.

EEAS:n tehottomuuteen liittyvät ongelmat eivät ole kovin helposti ratkaistavissa, sillä ne ovat juurtuneet moneen eri tasoon. Institutionaaliset ongelmat ovat ratkaistavissa, ja johtajuuskin on – viimeistään seuraavan korkean edustajan myötä. EU:n ulkopolitiikan renationalisaatio on etenkin hankalasti peruutettavissa, sillä suuret jäsenmaat tuskin luopuvat asemastaan. Juuri tässä hengessä Tuomioja on mukana tässä jäsenmaiden valituskuorossa hieman surullisemmalla sävyllä – korostaen jäsenmaiden omaa poliittista haluttomuutta yhteiseen ulkopolitiikkaan. Pienellä katkeruudella, Tuomioja muistutti Ashtonia siitä, että hänen tulisi kuunnella pieniä jäsenmaita aktiivisemmin, sille ne ovat hänen ”luontaisia liittolaisiaan” Brysselissä. EU:n vetäytyminen ulkopolitiikasta on Suomelle – ja muille pohjoismaillekin – suuri ongelma; ja tämä harmistus on näkyvin turvallisuuspolitiikan laiminlyönnissä, jossa pohjoismailla on suuri investointi. Etenkin Suomen kaltaiselle pienille EU-maille jos EEAS-hirviötä ei saada muutettua kaunottareksi, se ”mitä oikeastaan tässä häviämme on merkittävyytemme.”

Oikeanlainen rauhanturvaaminen

Yhdestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä suomalaiset ovat jatkuvasti samaa mieltä: rauhanturvaaminen on hyvä periaate, ja Suomen tulisi olla aktiivinen siinä. Tästä samanmielisyydestä huolimatta on jatkuvaa poliittista eripuraa siitä, mikä tulisi käsittää rauhanturvaamiseksi. Tämä eripura on ollut hyvin paljon esillä puhuttaessa Afganistanista, ja kysymys kuuluu: onko Suomen sotilaallinen osallistuminen Afganistanissa rauhanturvatoimintaa vai jotain muuta?  Liian sotaisaksi koetulle Afganistanille vastapariksi on maalailtu pitkäaikaista YK:n Unifil-operaatiota etelä-Libanonissa, jonka rauhanturvaamismeriitit tuntuvat olevan paremmat. Vastakkainasettelu Afganistanin ja Libanon välillä on varsin huono, sillä operaatiot toimivat täysin eri konteksteissa. Se kuitenkin paljastaa, että kuinka oikeanlaisen rauhanturvaamisen etsiminen on muodostumassa Suomen ulkopolitiikan haasteeksi.

Keskeinen ominaisuus rauhanturvaamiskeskustelussa on merkittävä terminologinen epäselvyys.  Ensinnäkin käsitteitä rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta käytetään säännöllisesti ristiin; termit ovat kuitenkin erotettu selvästi sotimisesta/interventiosta – moistahan Suomi ei harrasta.  Toisaalta puhutaan myös sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jälkimmäistä monimutkaistavat linkit pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön ja rauhanvälitykseen.  Merkityserot ovat huomattavia, vaikka vastuu on useimmitten kuulijalla: Suomen valtio puhuu kriisinhallinnasta, poliitikot puhuvat rauhanturvaamisesta. Lopputulos on, että  samankaltaisia termejä käytetään surutta ristiin kuvailemaan samoja tosiasoita, mutta merkittävin vivahde-eroin.  Konkreettisen esimerkin tästä semanttisesta sekaannuksesta tarjosivat presidenttiehdokkaat, jotka ottivat kantaa suomalaisen kriisinhallinnan ainoaan viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun: onko Suomi ”sodassa” Afganistanissa?  Haaviston ja Niinistön vastaustensa synteesi Afganistanista on, että Suomi ei ole sodassa vaikka tilanne onkin sodanomainen, ja siellä olevat suomalaiset sotilaat – myös rauhanturvaajina tunnetut – ovat kriisinhallinnan veteraaneja, eivätkä suinkaan sotaveteraaneja (käsite, joka viittaa näemmä vain 1917 – 1945 sotineisiin).

Semanttinen sekaantuminen heijastaa selvästi artikuloitujen tavoitteiden puutetta.  Selkeitä perusteita sille, mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, ei ole ollut: jokaista mahdollista operaatiota tarkastellaan senhetkisten poliittisten, taloudellisten, ja ideologisten tekijöiden perusteella.  Viimeiseksi mainittu on näistä merkittävin, sillä rauhanturvauksesta on muodustunut sisäpoliittinen mielikuvamagneetti: se on hyvä asia jota on suotavaa kannattaa kaikissa asiayhteyksissä. Vaikka sotilaallisesta kriisinhallinnasta voi olla kovinkin kriittinen, rauhanturvaamista kohtaan suhtautuminen on selvästi suopeampaa.  Eritoten kunniakasta on Suomen aiempi rauhanturvatoiminta Siinain niemimaalla UNEF:ssa, tai muu ”perinteinen rauhanturvatoiminta”.

Retorisesta arvostaan huolimatta absoluuttisesti mitattuna Suomen panostus kriisinhallintaan on viime vuosina ollut pientä: tammikuussa 2012 Suomella oli noin 250 sotilasta, mutta vain 120 siviiliä kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä (jos anteliaasti huomioidaan laskuun mukaan kansainväliseen vaalitarkkailutoimintaan osallistuvat satakunta siviiliä, silti suhde on noin yksi siviili sotilasta kohden).  Kriisinhallintatoiminnan sisällä Suomen panos YK-operaatioihin on supistunut, osittain siksi, että maailmanlaajuisesti rauhanturvaustoiminta on siirtynyt pois perinteisestä, YK-painotteisesta mallista kohti interventio-painotteista sotilaallista kriisinhallintaa, useimmiten alueellisten järjestöjen toteuttamana.

Maailmanlaajuisesta trendistä huolimatta, aate perinteisestä rauhanturvauksesta on Suomessa nauttinut uutta suosiota.  Näin on etenkin ollut puhuttaessa Suomen osallistumisesta Unifiliin, jonka painavin meriitti tuntuu olevan YK-toteutuksen lisäksi se, että suomalaisia on ollut operaatiossa aikaisemminkin. YK-operaatiota on osittain esitetty tietoiseksi korjausliikkeeksi Suomen aikaisempaan – ja oletettavasti erheelliseen – kriisinhallintatoimintaan, joka painottui EU- ja Nato-operaatioihin.  Yhtälailla tätä argumentointia kuultiin vaalien alla, etenkin Pekka Haavistolta.  Toki vaalin aikana Haavistolla oli omat syynsä välttää sanomasta mitään liian Nato-myönteistä – hän korosti mielummin yksiselitteisesti rauhanneuvotteluiden tärkeyttä. Hänen perustelunsa YK-painotteisuuden puolesta olivat asiallisia, mutta lässähtäviä – Haavisto vältti ottamasta kantaa siihen mitä tulisi tehdä niissä tilanteissa joissa YK:n sinibaretit eivät yksinkertaisesti riitä.  Huomattavaa oli kun Haavisto aiheutti pienen lähes-kohun sanomalla, että hän hyväksyisi suomalaissotilaiden osallistumisen kriisinhallintaoperaatioon ilman YK-valtuutusta. (Niinistö oli samaa mieltä)

On korostettava, että Haavisto ei suinkaan ole yksin tässä näkemyksessä, sillä ongelma vaivaa vasemmistoa yleensäkin. Edellisen presidentin hapan suhtautuminen Natoon on hyvin tiedossa, mutta sama vaivaantuneisuus näkyy myös hänen puoluetovereissaan.  Etenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan vaivaantuneisuus puhuttaessa sotilaallisesta interventiosta on silmiinpistävää (Libya, Syyria), ja jolle suurin este Suomen laajemman osallistumisen tiellä on ollut selvän YK-valtuutuksen puute.

Palatkaamme hetkeksi vuoteen 2006, jolloin säädettiiin uutta lakia sotilaallisesta kriisinhallinnasta (2006/211). Tämä uusi laki, joka kumosi edeltävän rauhanturvaamislain (1984/514), poisti vaatimuksen YK-valtuutuksesta Suomen kriisinhallintatoiminnassa.   Lainmuutoksesta kiisteltiin kovasti, koska lain päivittämisen koettiin etääntyvän liian vahvasti jo olemassaolevasta perinteestä.  Muutos koettiin kuitenkin tarpeelliseksi sillä vuoden 1984 jälkeen rauhanturvaaminen on muuttunut sotkuisammaksi ja tapahtuu useammin valtioiden sisäisissä kuin valtioiden välisissä konflikteissa.  Sotilaalliset interventiot ovat yleistyneet, ja samalla YK:n rooli on muuttunut niiden toteuttajasta niiden valtuuttajaksi.  Aivan oikein silloin arvattiin, että Suomelle tulisi kasvava tarve osallistua uudenlaisiin tarpeellisiin, mutta poikkeaviin kriisinhallintaoperaatiohin – kuten silloin esillä olleen EU:n nopean toiminnan joukkojen toimiin Kongossa.

Tuolloin Suomi otti kaksi askelta eteenpäin, mutta yhden taaksepäin.  Suomen disfunktionaalinen Nato-keskustelu johti siihen, että Natoa ei mainita laissa nimeltä (se on ”muu kansainvälinen järjestö” – tosin mahdollisuus sotilaallisesta kriisinhallinnasta Etyj:n mandaatilla koettiin mainitsemisen arvoiseksi). Tämä heijastaa silloista, edelleenkin jatkuvaa poliittista arkuutta puhuttaessa maailman voimakkaimmasta sotilasliitosta.  YK-valtuutuksen tiputtaminen nautti kuitenkin suurta poliittista kannatusta (muutos hyväksyttiin äänin 133 – 24), ja tätä ei niin radikaalia muutosta vastusti  ainoastaan populistinen poliittinen marginaali (Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja  Kristillisdemokraatit).

Nyt kuusi vuotta myöhemmin EU-joukoista on tullut selvä pettymys.  Poliittista tahtoa nopean toiminnan joukkojen käyttämiseen ei koskaan löytynyt, ja nyt joukot ovat kiusallisen muistutuksen lisäksi  vain tuntuva kuluerä.  Jälleen kerran laissa nimeltä mainitsematon nelikirjaiminen mörkö on yksi tärkeimmistä toimijoista tällä saralla – Afganistanissa, Libyassa ja vielä mahdollisesti Syyriassa.

YK:n tärkeyden painottaminen on asiallista ja tarpeellista, mutta ”perinteisestä rauhanturvauksesta” ei saisi muodostaa pakonomaista fetissiä.  Haluttomuus asettaa suomalaisia joukkoja kimurantteihin tilanteisiin on varsin ymmärrettävää, mutta se on myös epärealistista.  Jos rauhanturvaajia lähetetään ainoastaan rauhallisiin paikkoihin on syytä kyseenalaistaa koko operaation tarve. Sen mikä on Suomelle oikeanlaista rauhanturvaamistoimintaa, tulisi lähteä selvistä tavoitteista ja yhteydestä kansallisiin intresseihin.  Suomen maineen karttumisen kannalta on fiksua, että Suomi ajaa itselleen identiteettiä aktiivisena maailmankansalaisena myös rauhanturvaamisen keinoin.  Retorisella tasolla näin edelleenkin on – toki väistämättömäksi ongelmaksi muodostuu se, että suomalaisia rauhanturvaajia on hyvin vähän maailmalla.

Rauhanturvatoiminnan laajentamiselle on hyvin selvä lain säätämä katto:  2000.  Tuolla ei kilpailla kenenkään kanssa, ja puhe ”rauhanturvaamisen suurvallasta” on silkkaa suuruudenhulluutta. Vaikka kattoa nostettaisiin, tosiasia on että Suomella ei ole  halukkuutta lähettää sotilaitaan paikkoihin, joissa kuolema on merkittävä riski.  Tässä valossa puhe ”perinteisestä rauhanturvauksesta” kumpuaa mukavuudenhalusta.  Vakava pyrkimys hankkia rauhanturvausosaamusta vaatisi suopeampaa suhtautumista myös ei niin selkeisiin “sodanomaisiin” operaatioihin, kuten Afganistaniin tai Libyaan.  Tässä suhteessa Niinistön kommentti siitä, että Suomessa tulisi keskustella rauhaanpakottamisesta on epärealistisuudestaan huolimatta tervetullut keskustelunavaus.

Jos taas pyrkimyksenä on kasvattaa Suomen arvostusta ja vaikuttavuutta maailmalla, on muita keinoja olemassa.  Kriisinhallinta on tässä suhteessa – tai ainakin sen pitäisi olla – suhteellisen lyhytkestoista, eikä hyvä pitkäaikaisen vaikutuksen kasvattamiseksi.  Sen toteuttamiseksi pyrkimyksenä tulisi olla Suomen eri kansainvälisten roolien kasvattaminen. Suomalaisia asiantuntijoita tulisi saada ei paitsi korkeimman tason mutta myös keskitason tehtäviin, ja tätä kautta Suomen jatkuvaa kansainvälistä läsnäoloa ja arvostusta voidaan turvata ja laajentaa.

Jemenin epävaalit ja jatkuva kaaos

Kansainvälisen huomion valokiilan siirtyessä Egyptin ja Libyan jälkeen nyt Syyriaan, pieni Jemen on jäänyt unholaan. Viime tammikuusta asti jatkunut, arabikeväästä kumpuava rauhanomainen kansanliike on jo vuoden vaatinut pitkäaikaisen presidentin, Ali Abdullah Salehin, eroa. Marraskuussa tämä toive toteutui, sillä Saleh ilmoitti väistyvänsä virastaan ja allekirjoitti jo kauan esillä olleen siirtymäsopimuksen. Siirtymän merkkipuuna on helmikuun presidentinvaalit – joita Obama on kuvaillut mahdollisena rauhanomaisena siirtymämallina muille arabimaille (ts. Syyrialle). Kauan odotetun siirtymän ensiaskeleet ovat kuitenkin puutteellisia ja näyttävät pikemminkin vahvistavan nykyistä valtajärjestelmää kuin luovan uutta vallankumouksen jälkeistä demokratiaa.

Uuden presidentin valinta on ollut keskeinen osa pyrkimyksiä rauhoittaa Jemenin konfliktia. Salehin eroa ovat vaatineet sekä nuorisovetoinen ja rauhanomainen kansanliike (koska vastustavat korruptoitunutta valtajärjestelmää) sekä Jemenin eliitin sisäinen oppositio, joka on ryhmittynyt Islah-puolueen johtohahmoihin kuuluvan Hashid al-Ahmarin tueksi (koska haluavat asettaa itsensä aitiopaikalle Salehin-jälkeisessä Jemenissä). Sama vaatimus sisällytettiin Gulf Cooperation Councilin (GCC) ehdottamaan siirtymäsopimukseen jo toukokuussa, mutta vasta marraskuussa – maanpaon, paluun ja verisyyksien jälkeen – Saleh lopulta suostui allekirjoittamaan sopimuksen ja luopumaan virastaan.

Tällä viikolla – helmikuun 21. päivä – Jemen meni uurnille valitsemaan uutta presidenttiä. Äänestäjien valintaa eittämättä helpotti se seikka, että tarjolla oli vain yksi ehdokas –vara-presidentti Abd Rabbuh Mansur al-Hadi. Al-Hadi on kiinnostava hahmo siinäkin mielessä, että – kuten Salehista aikoinaan noustessa valtaan 1978 – hänestä tiedetään varsin vähän. Al-Hadi on ollut Salehin varapresidentti vuodesta 1994 lähtien; jossa ominaisuudessa hän on ollut enimmäkseen hiljainen. Lojaliteetin lisäksi, hänen tärkeimpiä ominaisuuksia oli se, että hän on entisestä Etelä-Jemenistä (vaikka loikkasi pohjoiseen jo vuonna 1986) ja täten sopiva hahmo symboloimaan Jemenien yhdistymistä. Vuoden 2011 Jemenin kriisin aikana hän on kahdesti ollut toimiva presidentti – kesällä Salehin siirryttyä haavoittuneena Saudi Arabiaan, ja uudestaan marraskuusta lähtien Salehin siirryttyä ”seremoniaaliseksi” presidentiksi.

Al-Hadin valinta presidentinvirkaan perustuu siihen, että hän on sekä hallituspuolue GPC:n (General Peoples Congress), että oppositiopuolueiden liittouman konsensusehdokas. Konsensusta lujittaa kolme seikkaa: ensinnäkin hän on oleellisesti sidottu regiimiin eikä voi siten irtisanoutua siitä; toiseksi, hän ei ole kuitenkaan ryvettynyt regiimin veritekoihin ja repressioon, tehden hänestä sopivan ehdokkaan hallinnon vastustajillekin; kolmanneksi, ja ehkä tärkeimmäksi, al-Hadilla ei ole omaa tukiryhmää – hänet nähdään heikkona, ja kenties manipuloitavana. Kaiken kaikkiaan al-Hadi on Jemenin eliitille oiva keulahahmo Jemenin poliittiselle siirtymälle. Fyysisesti tämä manifestoituu vaalimainosten ja kuvien kautta: al-Hadin kuvia on ilmestynyt laajalti Sana’assa, korvaten Salehin kuvia. Vastaehdokkaiden puute takaa sen, että vaalitulos on validi riippumatta äänestysprosentista. Vaalit toimivat puhtaasti muodollisena mekanismina Salehin poishivuttamiseen; ajatukseen jonka kanssa – syvän huokaisun kanssa – Salehin vastustajatkin suostuvat menemään vaaliuurnalle.

Presidenttinä al-Hadi nyt löytää itsensä johtamassa kahden vuoden siirtymäkautta. Haasteet ovat lukuisia ja puitteet ratkaista ne vähäisiä. Ensinnäkin al-Hadi tulee kohtaamaan syytöksiä epädemokraattisesta valintatavasta. Vaalien epädemokraattisuutta lisää se, että nykyinen parlamentti on valittu 2003 (uudet eduskuntavaalit oli pitää 2007, lainmuutoksen vaalit siirettiin vuoteen 2009, jolloin siirettiin vaalit vuoteen 2011 – nyt puhutaan toiveikkaasti uusista vaaleista vuonna 2014) ja heijastaa silloista voimatasapainoa, jossa katto-korkealla-seinät-leveällä valtapuolue GPC omii reippaan enemmistön paikoista.

Toinen merkittävä ongelma on se, että Saleh ei suinkaan ole vielä poissa kuvioista. Saleh on edelleen GPC:n puheenjohtaja, ja hänen sukulaisensa kontrolloivat merkittäviä osia Jemenin asevoimista (mm. tasavaltalaiskaartia). Osana siirtymäsopimusta hän ja läheiset liittolaisensa saivat syytesuojan. Suojan laajuutta edelleen määritellään, mutta näissä olosuhteissa on hankala nähdä kuinka Saleh päätyisi tuomioistuimeen. Puhtaasti institutionaalisessa mielessä Salehilla on edelleen asema Jemenissä eikä juridisia esteitä ole putinmaiselle tempaukselle takaisin presidentin virkaan 2014 vaaleissa. Huomattavaa on myös Salehin vaikutus tapahtumien kulkuun. Kuten muissa heikoissa valtioissa, Jemenissä valta ei määräydy instituutioiden mukana vaan henkilökohtaisten yhteyksien ja yhteisöjen kautta. Saleh on ollut erittäin osaava näiden tasapainottelussa, ja jos hän palaa Jemeniin niin hän jatkaa. Tämä nähtiin kesälle jolloin ehdittiin jo toivoa Salehin pysyvästi poistuneen – mutta hänen liittolaisensa onnistuivat sillä välin pelaamaan aikaa mahdollistaen Salehille paluun Jemeniin syyskuussa. Salehin schwarzeneggermaiset muistutukset siitä kuinka ”he’ll be back” tulisi ottaa vakavasti.

Kolmas ja ehkä vakavin ongelma on nykyisen konsensuksen puutteet. GCC-sopimus onnistui sovittamaan yhteen Jemenin eliitin intressit – oleellisesti al-Ahmarien ja Salehien, Saudi Arabian painavalla siunauksella ja kassanyöreillä. Kosolti puhetta on kansallisen dialogin tärkeydestä, mutta sen realisointi on edelleen kaukana. Epäonnistuneessa siirtymässä uusien väkivaltaisuuksien riski on hyvin merkittävä.

Nuorten mielenosoittajien demokraattiset pyrkimykset ovat täysin sivuutettuja nykytilanteessa. He ovat lähes vuoden jatkaneet tuloksettomasti rauhanomaisia mielenosoituksiaan, niihin kohdistetusta väkivallasta huolimatta. Samalla heidän ajamansa syvä muutos on ajautunut sivuraiteille; on epäselvää, ovatko jemeniläiset valmiita jatkamaan mielenosoituksia puutteellista konsensusta vastaan, jos sen hintana on Syyrian kaltainen polku.

Tosin, mielenosoittajien rooli voi olla jo hiipumassa Salehin sivuunastumisen seurauksena.  Monella tavalla huomattavimmat konsensuksen ulkopuolelle jäävät ovat Jemenin kapinallisliikkeet: pohjoisen al-Houthit ja etelän Hirak-liike. Kumpikin kapinallisryhmä omaa pitkän ja monimutkaisen historian suhteissa Sana’ahan, ja siksi ovat ambivalentteja suhtautumisessaan sovintoon. Kumpikin pelkää, ettei intressejään huomioida ja ovat siten valmiita aseitse turvaamaan ne. Kumpikin liike boikotoi vaaleja – etelässä vaalitoimipisteisiin hyökättiin. Al-Hadille nopein tie ongelmiin on heidän huoliensa laiminlyöminen, esimerkiksi uutta perustuslakia luodessa.

Viimeinen konsensuksen ulkopuolella oleva toimija on sellainen joka sen osaksi tuskin haluakaan: Al-Qaeda Arabian niemimaalla (AQAP). Jemen konfliktissa sivuroolissa oleva AQAP, on Jemenin turvallisuustilanteen siivittämänä käynyt aktiivista sotilaallista kampanjaa osissa Jemeniä, erityisesti Abyanin alueella. Kaaoksen avittamana myös Yhdysvallat on käynyt entistä aktiivisempaa vastakampanjaa, lennokkeiden ja jemeniläisten liittolaisten avulla. Vaikka tämä on pieni osa Jemenin kokonaiskonfliktia, AQAP:n kasvu on kuitenkin länsimaiden merkittävin huoli. On kuvaavaa, että Obaman onnittelut jemeniläisille vaaleistaan välitti henkilökohtaisesti hänen anti-terrorismista vastaava neuvonantaja John Brennan.

Jemenin kaaos on siirtynyt uuteen vaiheeseen: eliittisopu on saavutettu, puutteistaan ja sovun ulkopuolille jääneistä huolimatta. Viime kesäkuussa The Ulkopolitist arvioi, että vasta Salehin poistuttua vallasta voi todellinen neuvottelu Jemenin tulevaisuudesta alkaa.
Huomio näyttää pitävän paikkansa edelleen. Jemen kaipaa pikaisia ratkaisuja lukuisiin ongelmiinsa; hyvä paikka aloittaa olisi Jemenin kansallisen konsensuksen laajentaminen.

Syyria, Libanon ja aate Suur-Syyriasta

SSNP-liput liehuvat Hamran kaupunginosassa, Beirutissa

”Our party has found in Damascus the beating heart of the nation … we call on all great Lebanese to realize the truth of the positive role of Syria in preserving Lebanese unity and Arabism.” – Syyrian sosiaalisen kansanpuolueen puoluejohtaja Assaad Hardan

Pieneksi maaksi Libanonin nauttii poliittisten filosofioiden ylitarjonnasta.  Maan politiikka on täynnä värikkäitä hahmoja ja vielä värikkäämpiä puolueita. Vuoden alussa osa Ulkopolitisteista matkasi Libanoniin perehtymään maahan ja sen politiikkaan (ohessa muutama lomakuva). Beirutissa oli hankala olla huomaamatta erästä varsin värikästä puoluetta, nimittäin Syyrian sosiaalista kansanpuoluetta (Syrian Social Nationalist Party, SSNP).

SSNP on sikäli kiinnostava puolue, että se on edustettu sekä Syyrian että Libanonin parlamenteissa – ja istuu myös kummankin maan hallituksessa.  Puolue on tunnettu kahdesta asiasta; ensinnäkin siitä, että puolue kannaattaa aatetta suur-Syyriasta – Irakista Siinainniemimaalle, Kypros mukaanluettuna – mutta eniten SSNP on tunnettu öykkäröivästä miliisistään ja tämän miliisin läheisistä yhteyksistä Damaskokseen.  SSNP:n vahvimpia tukikohtia on Beirutin vilkas ja boheemi kauppa- ja kahvila-alue Hamra, jossa liikkuessa törmää usein puolueen punaiseen hakaristi-hurrikaaniin, joko lipussa tai julisteessa, tai – kuten Christopher Hitchensille kävi – tutustumalla kyseisten julisteiden lähellä olevien virkaintoisiin nuoriin miehiin.  Libanonissa SSNP ei ole ainut laatuaan, sillä samanlaista funktiota ajaa myös Libanonin Ba’athistipuolue, mutta puolueen nykypäiväiselle ”rent-a-thug”-toiminnalle kiinnostavan kontrastin tarjoaa SSNP:n pitkä ja ideologiarikas historia.

SSNP on ensimmäisiä merkittäviä syyrialais-kansallispuolueita perustettu jo vuonna 1932, libanonilaisen ortodoksikristitty Antun Saadehin toimesta. Kuten useat kanssauskovaisensa Saadeh koki pan-syyrialaisuuden – eräänlaisena rotukäsitteenä – paljon tärkeämmäksi identiteettin määrittäjäksi kuin samaan aikaan poliittisesti kehittyvän panarabismin. Saadeh argumentoi suur-Syyrian puolesta, mutta hänen viestinsä ei juuri levinnyt Libanonin tai Syyrian ulkopuolelle.  Maanpaon ja epäonnistuneen semi-vallankaappauksen jälkeen Saadeh teloitettiin Libanonissa 1949. Hänen aatteensa jäivät kuitenkin eloon.  Alunperin sekulaarinen ja antikolonialistinen puolue epäonnistuneen vallankaappauksen seurauksena kehittyi marxilaiseksi puolueeksi.

SSNPn sotilaallinen siipi aktivoitui Libanonin sisällissodan aikan, ja varsinkin Israelin 1982 invaasion jälkeen.  Vuonna 1982 Khalid Alwan, sittemmin vastarintaikonisoitu SSNP-jäsen, ampui kylmäverisesti kaksi israelilaissotilasta Wimpy -nimisessä kahvilassa, Hamrassa.  SSNP:llä on myös kyseenalainen kunnia siitä että he olivat ensimmäisiä hyödyntämään naisitsemurhapommittajia.  Kuitenkin suurin SSNP:n historian ironioista on, että sisällissodan ja Syyrian Libanonin-miehityksen aikana SSNP – joka alunperin verisesti vastusti Ba’athisteja – kehittyi Assadien käskyläiseksi.

Damaskokselle tärkeintä on, että SSNP – Libanonissa ja Syyriassa – kannattaa Assadien hallintoa ja tukee sen toimia kansannousun kukistamisessa.  SSNP:n läsnäolo Hamrassa on korostunut viimeisen vuoden aikana, ja puolueen miliisi osallistunut anti-Assad mielenosoitusten hajoittamiseen.  Tämän väkivallan ja agitpropin käyttö korostuu Syyrian kansannousun kiihtyessä.

Kaksi ehdokasta, yksi ulkopolitiikka

Vaalihuuma muuttuu kohta vaaliyliannostukseksi ja kohta selviää, kenestä tulee seuraava Tasavallan presidentti. Virkaan hakijoita on enää kaksi, ennakkosuosikki Sauli Niinistö ja hieman yllättäen haastajaksi noussut Pekka Haavisto. Ehdokkaat ovat käyneet keskustelua vaikka mistä, mutta edelleen suhteellisen vähän omista ulkopoliittisista näkemyksistään – joka on kuitenkin viran tärkein toimialue. Tämän vuoksi The Ulkopolitist tarkastelee ehdokkaiden ulkopoliittisia kantoja.

Koska toisella kierroksella ehdokkaita on vain kaksi, perinteiset vaalikoneet eivät suuresti auta ehdokkaiden kantojen erittelyssä. Joko ehdokkaat vastaavat samaan kysymyksen kahdella täysin erilaisilla mutta silti valideilla tavoilla, tai toinen on ”osittain” samaa mieltä väitteestä kun toinen on ”täysin”. Muutenkaan vaaleissa ei ole ollut ulkopoliittista vaalikonetta.

Ulkopoliittisen maailmankuvan löytämiseksi on parempi tarkastella ehdokkaiden pidempiä ja paremmin argumentoituja tekstejä, joiden tuottamiseen on käytetty aikaa ja harkintaa (jota ehdokkailla ei ollut vaalitenteissä). Kaksi vaihtoehtoista foorumia ehdokkaiden ulkopoliittisille kannoille on saatavilla Ulkopolitiikka-lehden ja Suomen sotilaan pidemmissä haastatteluissa. Lisämausteena voi käyttää niin sanottua ”Vanhasen vaalikonetta” – entisen pääministerin hieman kaunaisia ulkopoliittisia skenaarioita uudelle Mäntyniemen asukille.

Yleisesti ottaen ja jopa hieman yllättäen ehdokkailla on loppujen lopuksi hyvin paljon yhteistä: kumpikin suhtautuu Euroopan unioniin positiivisesti, kannattaa Suomelle aktiivista ulkopolitiikkaa, on konservatiivinen suhtautumisessaan Venäjää kohtaan ja korostaa viennin tärkeyttä.  Kriittisiä eroja ei oikein löydy.

Ehdokkailla on myös yhteisiä heikkouksia. Muuttuva maailma -klisee on kovassa käytössä ja kumpikin selvittää epäkohdat argumentoinissaan koukeroisin ilmaisuin. Esimerkiksi puhuttaessa Suomen osallistumisesta rauhanturvaoperaatiohin kumpikin kannattaa ajatusta vahvasti, mutta on määrittelemättä sopivia olosuhteita sen tarkemmin. Haavistolle on tärkeää, että ”operaatiossa on selkeä perspektiivi”. Mikä sellainen olisi, ei selviä: Afganistanista sellainen puuttuu, ja Unifil Libanonissa on vahvasti kannatettava. Niinistölle taas rauhanturvaamisessa ”periaatteet, joiden mukaan olemme tehneet käytännön ratkaisuja, ovat oikealinjaisia”. Selvä.

Samanlaisella tavalla ehdokkaiden muuten asiallista Nato-analyysia rasittaa niiden huono argumentointi. Niinistö korostaa, että EU:n yhteisen puolustuspolitiikan kehittämisen ongelmaksi voivat muodostua (ja ovatkin muodostuneet) erimielisyydet EU:n Nato-maiden ja EU:n ei-Nato-maiden välillä. Hän kuitenkin mitätöi argumenttinsa äkkiä varoittamalla, että kansanäänestys olisi tarpeen siitä, ”haluammeko mennä pidemmälle vai emme” – tämä on enemmänkin käsien pesua kuin ulkopolitiikan johtoa. Poliitikon ongelmasta kärsii myös Haavisto, joka jokaisessa kannanotossaan korostaa, että hän ei tässä tilanteessa puolla jäsenyyttä Natossa, mutta samalla korostaa Naton rauhankumppanuuden tuomaa lisäarvoa Suomelle. Hän ei taas täsmennä, miksi jäsenyys on niin vahvasti pois suljettu, jos rauhankumppanuusyhteistyö on Suomelle niin hyödyllistä.

Kumpikin menee täysin solmuun selittäessä kuinka yhteensovitetaan laajamittainen asevelvollisuus ja tarpeelliset leikkauksiin pakottavat puolustusvoimauudistukset. Turvallisuuspolitiikassa kuitenkin ilmenee suurin ehdokkaiden välinen ero: käsitetäänkö ”turvallisuus” laajana yhteiskunnallisena käsitteenä (à la Haavisto) vai suppeammin poliittis-sotilaallisena (à la Niinistö)?

Ehdokkaat eivät haasta Suomen perinteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia pilareita: liittoutumattomuutta, laajamittaista asevelvollisuutta ja ”pieni mutta moniosaava Suomi” -hypeä. Tässä suhteessa sekä Pekka että Sauli on pienoinen pettymys. Muilla ehdokkailla on vahvempia ja persoonallisempia kantoja näihin asioihin; lyhyenä esimerkkinä Lipposen kannanotto siitä, että Suomi on länsimaa – eikä suinkaan liittoutumaton.

Koska Pekka ja Sauli tuntuvat olevan aika pitkälti samaa mieltä isoimmista ulkopoliittisista kysymyksistä, suurin erottava tekijä jommankumman presidenttiydessä ovat erot ehdokkaiden henkilökemiassa ja taustassa. Haavisto on paljon monisanaisempi vastatessaan ulkopoliittisiin kysymyksiin, mikä antaa harkitun vaikutelman. Niinisto taas on suppeampi, mutta altis koukeroisiin ilmaisuihin. Tämä kuitenkaan ei kerro paljoa ”pätevyydestä”: tosiasia on, että vaikka kummallakin on merkittävää kansainvälistä kokemusta, suurin osa siitä rajautuu pitkälti heidän omille lempialueilleen: ympäristö ja talous, joista kumpikaan ei ole presidentin toimialueen keskipisteitä.

Heidän kokemuksensa kuitenkin vaikuttavat heidän maailmankatsomukseensa. Jonkinlaisena arkipolitiikan ulkopuolelta tulevana haastajana Haavisto toisi muutosta presidentinvirkaan. On kuitenkin epäselvää, kuinka kestävää hänen tuomansa muutos olisi, etenkin jos se nojautuu puhtaasti presidentin henkilökohtaiseen arvovaltaan ja asemaan. Puheissaan Niinistö on korostanut muita instituutioita ja järjestelyjä ulkopolitiikan arjen toteuttamisessa, jopa minimoiden omaa osuuttaan muutosten aikaansaamisessa. Sinänsä tämä saattaa olla tarkempi tapa kuvailla presidentin toimivaltaa, mutta se ei ainkaan inspiroi, vaan jättää hieman koivistomaisen harmaan kuvan virasta.

Naton tulevaisuus

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamaton voisi luulla, että Nato-tietämyksen taso yleisessä keskustelussa on varsin korkealla, puhutaanhan Natosta säännöllisin, vaalien tahdittamin väliajoin, ja EU/Emu-jäsenyyden toteutumisen jälkeen Nato on ainoa ulkopoliittisen keskustelun ikiliikkuja. Suomen Nato-kuva on kuitenkin hyvin staattinen, vuosimallia 1992, jossa Neuvostoliiton katoamisen myötä Nato koetaan Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman byrokraattisena ruumiillistumana. Useimmille tämä väite on ilmiselvä karikatyyri: aiheesta on saatavilla paljon tietoa, mutta se ei kuulu julkisessa keskustelussa.

Staattinen Nato-kuva on vaikeuttanut suomalaista keskustelua konflikteista, joissa Nato on ollut keskeisessä roolissa. Tämä näkyy jossain määrin Balkaneilla, enemmän Afganistanissa ja hyvinkin paljon Libyassa. Naton kehitys ei suinkaan ole odottanut suomalaisten mielikuvien kehittymistä. Keskustelun jumittuneisuudesta huolimatta Nato on muuttunut merkittävästi ja yllättävänkin radikaalisti vuosien saatossa. Nyt käynnissä oleva presidentinvaalikampanjointi tarjoaa oivan tilaisuuden keskustelun tason parantamiselle. Paavot Arhinmäki ja Lipponen ovat kummatkin osaltaan vaatineet parempaa Nato-keskustelua. Nöyrästi Mies ulkosuomalainen tarttuu tähän tilaisuuteen.

Hyvä tapa aloittaa Nato-tietämyksen päivittäminen on lukea Naton vuosi sitten julkaisema uusi strateginen konsepti (strategic concept). Vaikka Suomi ja jopa Ruotsi osallistuivat konseptin ideointiin (isännöimällä aiheeseen liittyvän seminaarin), konseptia tuskin noteerattiin Suomessa pienimittaista lehtihuomiota lukuun ottamatta. Se kuitenkin antaitsee huomioita, sillä se määrittelee hyvin Naton oman käsityksen kohtaamistaan uhkista ja roolistaan niiden ehkäisyssä.

Edeltäviin strategisiin konsepteihin verrattuna nykyinen dokumentti on monikertaisesti parempi. Toki dokumentissa on paljon tuttua ja turvallista: kollektiivisen puolustuksen kulmakiven ohella Nato varjelee demokraattista arvomaailmaansa – mutta myös Nato-Venäjä-suhteiden, kriisinhallinnan, kyberturvallisuuden ja aluepuolustuksen kehittämiseen on kiinnitettävä huomiota. Nämä elementit ovat kuitenkin vain tapoja jäsennellä ja järjestellä jo olemassaolevaa Naton toimintapiiriä. Konsepti sisältää kuitenkin paljon uutta etenkin siitä, kuinka Nato käsittää globaalin skaalan toiminnalleen.

Naton sisällä on kauan aikaa puhuttu ”globaalista Natosta” – alueellisen järjestön kehittämisestä maailmanlaajuiseksi liittoksi. Strateginen konsepti ilmentää tätä näkemystä. Strateginen konsepti argumentoi selkeästi, kuinka epavakaus maailmalla vaikuttaa jäsenmaiden turvallisuuteen. Perinteiset ja epäperinteisetkin uhkat voivat ilmestyä kaukaa euro-atlanttisen alueen ulkopuolelta. ”Globaaleihin virtoihin” – meri- ja kommunikaatioväylät ja energiainfrastruktuuri – kohdistuvat uhat ovat kriittisiä. Näiden globaalien uhkien ehkäisemiseksi Naton täytyy ennen pitkää toimia globaalisti. Konsepti viittaakin avoimesti joustavien toimintaosastojen (expeditionary forces) tarpeeseen. Tämä globaali toiminta heijastuu luonnollisesti myös kumppaneiden valinnassa. Nato on paljon kiinnostuneempi uusista yhteistyömahdollisuuksista ja kumppanuuksista eri valtioiden ja järjestöjen kanssa yhteisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Natosta on kehittymässä globaali järjestö.

Toisaalta Nato toimii varovaisesti globaalissa toiminnassa ja suosii operaatioita, jotka keskittyvät merkittävien turvallisuusriskien ehkäisyyn alhaisella poliittisella kustannuksella. Ensimmäinen ”ei-alueellinen” operaatio Afganistanissa on opettanut hyvinkin tehokkaasti, että tärkeäkin missio voi olla hankala toteuttaa. Libya oli Natolle onneksi lyhyt ja suhteellisen kivuton operaatio; intoa yhtään sen pidempään operaatioon tuskin löytyy. Globaalin toiminnan edellytys on voiman projisointi globaalilla skaalalla. Tämä oleellinen osa Naton tulevaisuuden näkymiä vaatii joustavia ja tehokkaita asevoimia, jotka voivat toimia sekä aluepuolustuksen että sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä. Tämä niin kutsuttu ”plug-and-play” -filosofia on toisaalta aivan kohtuuttoman kallista toteuttaa, etenkin talouskriisin aikana.

Talouskurin ohella Nato-operaatioiden tehokkuutta on rajannut siviilikriisinhallinnan työkalujen heikkous. Yritykset luoda kyseisiä siviilityökaluja ovat olleet tehottomia, eikä ole ihme, että Nato on luopumassa näiden tavoittelusta, ja keskittyy sotilaalliseen puoleen. Juuri tästä syntyy paljon hehkutettu ”kokonaisvaltainen lähestymistapa” (comprehensive approach). Kiistatta epäselvä termi kuitenkin korostaa sitä, että Naton sotilaallinen vahvuus tarvitsee yhteensopivia toimintoja, joita se ei voi itse tuottaa. Siksi Nato onkin innostunut laaja-alaisista kumppanuuksista muiden tahojen kanssa. Yhteistyö alueellisten ja paikallisten kumppaneiden kanssa on paljon taloudellisempaa kuin aidosti globaalin toimintakyvyn laatiminen. Laajempi yhteistyö myös hälventää operaatioiden poliittisia ja sotilaallisia riskejä.

Jo institutionalisoidut kumppanuusjärjestelyt, kuten Välimeren dialogiohjelma tai Naton rauhankumppanuusohjelma, eivät jatkossa johda kovin suuriin uusiin synergiaetuihin. Ne maat, jotka toivovat tiivistä yhteistyötä (kuten Suomi ja Ruotsi), toimivat sen mukaisesti, kun taas ne, jotka ovat mukana puhtaasti geopoliittisista kohteliaisuussyistä (kuten Valkovenäjä), eivät. Laajentamalla kumppanuuden käsitettä nykyisten instituutioiden ulkopuolelle Nato on tehnyt kumppanuudesta houkuttelevamman. Kumppanuuden ydin onkin, että se on tapa sovittaa yhteen laajemmat ambitiot hupenevien resurssien kanssa samalla lujittaen Naton kansainvälisen toiminnan legitemiteettiä. Se, kuinka Libyan kriisi saattoi Naton yhteen Ruotsin ja Qatarin kanssa Gaddafin syrjäyttämiseksi, on hyvä esimerkki tästä.

Samanaikaisesti Nato muuttuu entistä enemmän transatlanttisesta sotilaallisesta liittoumasta länsimaiden poliittiseksi järjestöksi. Jäsenyyden ovi on edelleen avoin, mutta sulkeutuu kovaa tahtia. Jäsenkokelaiden eurooppalaisuutta painotetaan korostetaen, että globaali toiminta ei johda globaaliin jäsenkaartiin. Hieman samalla tavalla kuin EU, joka korostaa kansainvälisiä intressejään, Nato käsittää itsensä globaalina turvallisuudentuojana, vaikka onkin pohjimmiltaan alueellinen järjestö. Poliittisella Natolla on useita etuja nykyiseen sotilaspainotteiseen muotoon verrattuna: kynnys poliittiselle kanssakäymiselle transatlanttisen alueen ulkopuolella on paljon pienempi verrattuna sotilaalliseen toimintaan. Myös sotilaalliseen toimintaan verrattuna poliittisen yhteistyön riskit ja velvoitukset ovat tuntuvasti pienemmät.

Strateginen konsepti on vasta tiekartan tasolla: se asettaa strategiset tavoitteet, mutta toimeenpanossa Nato tulee olemaan hyvinkin varovainen ja ajoittain epäkoherentti. Vaikka Nato näkee koko maailman toiminta-alueenaan, tätä ei tulla paljon hyödyntämään. Eniten tätä nähdään niissä tilanteissa, joissa on joko merkittäviä uhkia tai toiminnan riskit ovat pieniä. Libya on konseptin laatijoiden unelma sikäli, että kyseessä oli operaatio, jossa riskit olivat suhteellisen pieniä ja potentiaaliset uhkat merkittäviä. Nato ei toteuta mielellään interventioita, ja esimerkiksi Syyriassa vastaanlainen operaatio ei olisi mahdollista samalla mittakaavalla. Vuoden 2010 strateginen konsepti asettaa hyvinkin realistisen näkemyksen Naton tulevaisuudesta.

Presidenttiehdokkaille ja suomalaiselle Nato-keskustelijoille ehdottaisin seuraavien kysymyksien pohtimista: Naton visio tehokkaasta ja taloudellisesta tulevaisuudesta ovat hyvin yhteensopivia Suomen turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kanssa, joten mitä etuja on tiiviin kumppanuuden jatkamisella suhteessa jäsenyyteen? Toisaalta aluepuolustus ei tule olemaan Naton pääfokuksia lähitulevaisuudessa, joten onko jäsenyyden perustelu tällä harhaanjohtavaa? Onko optioajattelu realistista aikana, jona Nato ei havittele uusia jäseniä ja tosiasia on, että Suomen Nato-jäsenyydestä keskustellaan ainoastaan Suomessa?