Junista, rakkaudesta ja muista kansainvälisten instituutioiden metaforista

Rakkaalla lapsella on tunnetusti monta nimeä, mutta ehkä on niinkin, että vihatulla sellaisella on monta metaforaa. Kielikuvat, ja etenkin analogiat tai metaforat, ovat hyvin yleisiä keinoja yksinkertaistaa abstrakteja asioita rinnastamalla tai vertaamalla niitä tuttuihin kohteisiin. Koska politiikka on alati täynnä koukeroisia ja käsittämättömiä asioita, ei ole ihme, että tämä yhteiskunnallinen ala on synnyttänyt lukuisia erilaisia Suomen kieltä rikastuttavia kielikuvia, joilla kansantajuistetaan monimutkaisia kokonaisuuksia. Yksi hieno esimerkki tässä suhteessa on Pohjois-Atlantin liitto – Nato – sillä Suomen ja Naton välistä institutionaalisen epätilan tilan kuvaamista varten on kehitetty lukuisia eri kielellisiä ilmaisuja.

Tässä kirjoituksessa Mies ulkosuomalainen avaa sitä mistä on kyse kun puhutaan Natosta: puhutaanko julkisesta kulkuneuvosta, sairaalloisesta huumatilasta tai kaupparatsun myyntitavarasta?

Optio, ovi vai vakuutus?

Valtakunnan virallinen Nato-analogia on tietysti ”Nato-optio”: se, että Suomella on, tai on olematta, mahdollisuus joskus hakea Naton jäsenyyttä. Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä tämä optio oikeasti tarkoittaa ja siitä onkin väännetty turvallisuuspoliittista debattia sitten sen ensimaininnan 1990-luvulla. Tässä mielessä optio on analogiana kovin epäonnistunut, sillä suurin keskustelu tuntuu olevan sen ympärillä onko edes nimenomaista optiota edes olemassakaan vai onko se vain ”suomalaisen mielikuvituksen tuote”, siitä huolimatta, että se kirjataan uskollisesti toistuvasti Ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon.

Kielikuvana optio on selvästi epäonnistunut ja on syytä etsiä parempaa kuvauskeinoa. Sotilasliiton virallinen metafora on ovi: uusille jäsenkokelaille Naton ”ovi on auki”  joskin oven läpi pääsee vain sopivalla kartalla (MAP, Membership Action Plan). Sopivalla kartalla varustettuina yhdeksän maata on löytänyt tiensä tästä ovesta, vaikka Makedonialla tuntuu olevan ovi edelleen hukassa. Myös Yhdysvaltojen presidentti Obama on mieltynyt ”ovi”-metaforaan kuvailemaan liittouman suhdetta uusiin jäsenmaihin, kuten mahdollisesti Suomeen. Tämä Naton virallinen metafora on saavuttanut jonkun verran suosiota Suomessa ja se on tuonut jonkun verran konkretiaa kansalaiskeskusteluun Suomen liittoutu(matto)mispolitiikasta. Nimittäin, miltä näyttää ”Nato-ovi”? Mahdollisesti kyseinen ovi on avoin – ja jos niin on, sen avoimuus on tärkeä attribuutti: onko se  vain raollaan, levällään, vai sulkeutumassa? – kun taas joidenkin mielestä se on teljetty kiinni.  Ehkä se, onko ovi auki tai kiinni, riippuu katsojan näkökulmasta.

Ovi on kenties turhan binaarinen (auki/kiinni; lukittu/lukitsematon) metafora kuvaamaan Suomen ja Naton monitasoisen suhteen vivahteita. Kuten usein Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa nykyään, on ehkä parempi ottaa skandinaavinen kehys.

Naton pääsihteeri, Fogh Anders Rasmussen, on tanskalainen ja hänen suosima Nato-metaforansa on vakuutus. Kielikuva on hieman samanlainen kuin optio/osake, mutta tämä kyseinen antaa mahdollisuuden suuremmalle nyanssille ja paremmalle kansalaisymmärrykselle: kyllähän jokainen kansalainen tietää, että ”palovakuutusta ei saa enää, kun mökki on tulessa”. Ongelma kuitenkin on, että Rasmussen mainostaa maailmalle Nato-henkivakuutusta, kun taas suomalaiset tarvitsevat puolustuspoliittista palovakuutusta.

Kielletty rakkaus

Ehkä täytyy hakea täysin uudenlaista metaforaa, joka kuvaa paremmin suomalaisessa Nato-keskustelussa ilmenevää väkevää tunteellisuutta. Institutionaalisia suhteita kuvaillaan usein avioliittona, mutta tämän metaforan pääpiirteenä on usein rinnastaa syviä avioriitoja sen taustalla olevaan syvään juridiseen siteeseen. Suomi, kuitenkaan, tunnetusti ei ole missään julkisessa suhteessa tähän instituutioon, paitsi löyhässä kumppanuudessa Valko-Venäjän kaltaisten vertaismaiden kanssa.

Paavo Arhinmäki selvästi näkee Naton avioliittona ja joidenkin Suomessa olevan aviorauhan rikkojia  ja Naton ”salarakkaita”. Salarakkaus onkin ehkä paras mihin moni Natoon mieltynyt pystyy, sillä Suomella selvästi ei ole ulkopoliittista rohkeutta kosintaan; tosin, se että, suomeksi Nato tarkoittaa myös aviomiehen sisarta lisää myös varsin kieron, ja yhtä lailla hyväksymättömän ulottovuuden tähän turvallisuuspoliittiseen kosintaan.

Joidenkin poliitikkojen tapauksessa sotilasliitto herättää kenties turhan suurta ”intoilua”.  Mutta monen tapauksessa Nato-suhtautumisen laadussa ja suurissa tunteissa on pakko olla jotain kiellettyä jopa siinä määrin, että keinotekoisten avusteiden käyttöä on kenties syytä epäillä. Se mitä esitetään viattomana ”ihmelääkkenä” Suomen puolustuspolitiikan ongelmiin onkin dekadentin porvariston sotaorgian afrodisiaakki. Haitat tämän Nato-homeopatian käyttämisestä ovat selviä, sillä Suomessa on todettu useampi tapaus vaarallista ”Nato-kiimaa”. (Suomessa todettu ainakin seuraavat tapaukset: 1,2,3,4). Toisaalta, kukaan joka yhdistää kansainvälisten instituutiot ja kiiman ei selvästikään ole kovin hyvin perillä niiden arjesta. Ehkä siis tämä medikalisoitukin metafora joutaa romukoppaaan.

Kansainvälispolitiinen reittiopas hukassa?

Ehkä on syytä palata peri-suomalaiseen ja ulkopoliittiseen metaforaan, nimittäin junaan. Juna Siperiaan on historiallinen käsite, joskin Suomelle tärkeämpi on uusi 1990-luvulla rakennettu länsiraide Brysseliin. Miltei 20 vuotta myöhemmin on olemassa tietty yhteisymmärrys, että EU-juna ei näköjään vienyt ihan oikeaan puolustuspoliittiseen loppuosoitteeseen; mutta tämän on korvannut uusi poliittinen raide – nimittäin Pohjois-Atlantin Express, tai kansankielellä Nato-juna. Keskustelu onkin siis seurannut, että olisiko aika nousta Nato-junaan ja viesikö se Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sopivaan päämäärään?

Tämä kansan ja kansanedustajien suosima metafora on saavuttanut suosiota sen monialaisuudesta. Toki voi puhua verrannollisista raideista, asemista, junan tahdista ja muista matkustajista mutta kirjavampi kieliseppo voi avata vaikka keskustelun Nato-junan ravintolavaunusta ja sen tarjoilusta. Kuten Lehti raportoi Nato-junan tilanteesta:  ”Ovi on vielä auki. Juna ei vielä mennyt, asema on yhä auki, lippu on leimaamatta, konduktööri kohtaamatta, ravintolavaunussa häppäri, häiritsevät juopot heitetty ulos Orivedellä, metafora ei vielä kussut punttiin.”

Suurin ongelma tuntuu olevan, että Suomen kansainvälispoliitinen reittiopas ei toimi. Esimerkiksi kansanedustajat ovat usein väitelleet Nato-junan aikataulusta: Alexander Stubb vakuutti, että ”Nato-juna ei ole vielä mennyt”, mutta viime sykysynä suuressa salissa Annika Lapintie kertoi varmasti viimeisen vuoron jo lähteneen.  Nina Suomalainen hämmentyi, että nukuimmeko aseman ohi vai onko mahdollista vaihtaa toiseen kulkupeliin. On myös olemassa näkemys, jonka mukaan Nato-juna on yhtäkkäiä pysähtynyt ja että mahdollisesti presidentti Niinistö toimisi mekaanikkona, joka käynnistäisi junan. Moinen operaatio ei ole Ville Itälän mielestä tarpeen, sillä hän on suhteellisen varma, että lisävuoroja olisi tulossa – Nato-juna kun on kuulemma aikaisemmin pysähtänyt ottamaan lisää asiakkaita.

Mahdollisesti kyseessä on Schrödinger mallinen juna, sillä juna on joko liikkeessä tai ei, mahdollisesti samanaikaisesti, mutta emme voi saada junan liikkeestä varmuutta ilman, että tahattomasti lukitsemme suunnan. Ehkä junien malleista puhuminen kuitenkin on liian suuri abstraktion taso – metaforien hyödyntämisen taustalla on kuitenkin pyrkimys yksinkertaistaa asioita. Suomalaiseen Nato-keskusteluun on usein kaivattu ”realismia”, ja kiistaton tosiasia on se, että Suomella on sama raideleveys Venäjän kanssa.

Islannin ilmavalvonta – saaga ulkopoliittisesta kiirastulesta

Kuva: NASA

Pitkän kiemurtelun jälkeen huhtikuun puolivälissä Suomen hallitus päätti osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan.  Lähes vuoden kestänyt kädenvääntö muutaman Hornetin lähettämisestä on vielä vaille eduskunnan siunausta ja puolustusministerin allekirjoitusta mutta vihdoin näyttää siltä, että tämä tarina – tai pohjoismaisemmin saaga – on saamassa päätöksensä.

Prosessi Suomen osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan on ollut luonteeltaan erikoinen ja täynnä äkkinäisiä käänteitä. Siksi prosessia on syytä kerrata, sillä kysymys Islannin ilmavalvonnasta on vuoden mittainen tarina Suomen ulkopolitiikasta ja ulkopoliittisesta päätöksentekoprosessista.

Islanti: uuden pohjoismaisuuden suunnannäyttäjä?

Idea Suomen osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan nostettiin ensimmäisen kerran esille vuonna 2009 osana Stoltenberg-raporttia, joka luetteli eri mahdollisia pohjoismaisia yhteistyöhankkeita. Vuodesta 2008 lähtien on Nato valvonut Islannin ilmatilaa ja koska Tanskalla ja Norjalla on ollut isohko rooli tässä operaatiossa, esitti raportti pohjoismaiden osallistujamaiden määrän laajentamista Suomen ja Ruotsin Naton rauhankumppanuusohjelman kautta.

Stoltenbergin esitys tyrmättiin. Naton puolelta ehdotus, jonka mukaan ei-Nato-maat (kuten Suomi tai Ruotsi) olisivat vastuussa Nato-maan (Islannin) puolustamisesta sai ymmärrettävästi kielteisen vastauksen. Suomessa operaation Nato-kehys koettiin olevan liian ongelmallinen, eikä orastava pohjoismainen yhteistyö ollut riittävän suuri kannuste. Molemmin puolin idea ilmavalvonnan osallistujakannan laajentamisesta haudattiin iloisin mielin.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja niin myös päätöksenteon lähtökohdat. Taloudellisen niukkuuden ja smart defensen aikana Naton linjaus on muuttunut entistä suopeammaksi uusia kumppanuusjärjestelyitä ja osallistuttamista kohtaan. Suurimmat muutokset kuitenkin tapahtuivat Suomessa: presidentinvirkaan valittiin edeltäjäänsä tuntuvasti vähemmän Nato-kriittinen Sauli Niinistö, ja puolustusministeriksi nousi pohjoismaista yhteistyötä vahvasti kannattava Carl Haglund.

Niinistöläisestä ulkopolitiisesta linjasta ei voi vielä puhua, mutta hänen kautensa aikana pohjoismaisuus on – eri syistä ja puutteistaan huolimatta – saanut uudenlaista painoarvoa ulkopoliittisena identiteettinä ja sisällönantajana. Kuluneen vuoden aikana Suomessa ajatus pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistämisestä on saanut paljon huomiota – sopivasti juuri ennen kuin Suomi aloitti Nordefco-puheenjohtajuuden tammikuussa 2013.

Ei siis ihme, että tässä valossa toukokuussa 2012 Suomen mahdollisuutta osallistua Islannin ilmavalvontaan lähdettiin selvittämään ”myönteisessä hengessä.” Hanketta erillisesti korostettiin pohjoismaisena yhteistyöaloitteena, jonka yhteydessä Suomen osallistuminen on rinta rinnan sidottu Ruotsin kantaan.  Toinen tärkeä edellytys mahdolliselle osallistumiselle oli se, että Suomen panos Islannissa on perin vaatimaton: kyse oli alunperinkin 4-6 Hornetin lähettämisestä kolmen viikon harjoittelujaksolle joka toteutettaisiin yhdessä muiden (pohjois-)maiden kanssa pohjoismaan ilmatilassa. Kokonaiskustannuksiltaan Islantiin meneminen vastaisi suurinpiirtein kotimaassa harjoittelua. Tässä yhteydessä alkuperäinen ehdotus lopulta toteutuikin.

Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternak näki Islannin ilmavalvontaan osallistumisen muodostavan peräti uuden ulkopoliittisen linjan ja muodostavan Suomen puolustusvoimille ”uuden tehtävän.” Mutta muutos ei ole ihan niin huima, pikemminkin kyse on matalan kynnyksen hyödyistä: vaatimaton harjoitusoperaatio antaisi hyödyllisiä ulkopoliittisia irtopisteitä ja toisi edes jonkun verran konkretiaa pohjoismaiseen yhteistyöhön. Näin ollen kun pääministeri Katainen viiime lokakuussa pohjoismaiden pääministerien tiedotustilaisuudessa kertoi Suomen osallistuvan Islannin ilmanvalvontaan, oli haittoja osallistumiselle hankala nähdä.

Islanti: salaovi Natoon?

Mark Twainia mukaillen suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa ei voi tehdä avausta törmäämättä Natoon. Näin kävi myös Islannin tapauksessa. Tosin poikkeuksellista on se, että suurimmat varaukset eivät tulleet suinkaan oppositiolta (jonka olettaisi nostattavan kohua poliittisten irtopisteiden toivossa) vaan hallituksen sisältä.  Etenkin Vasemmistoliitto ja SDP nostivat varauksia ja kritisoivat epäselvyyttä siitä, mikä ”[Islannin-]operaation suhde Natoon” on.

Islannin ilmavalvontaoperaatiosta käyty keskustelu muuttuikin tilanteeksi, jossa toinen toisensa perään rupesi mittanauhan kanssa tarkastelemaan toisiko tämä osallistumispäätös senttiä tai edes milliä ”lähemmäksi” Natoa.  Perussuomalaisten turvallisuuspoliittinen doyen Jussi Niinistö näki päätöksessä vaanivan hallituksen ”transatlanttinen into.” Sen sijaan potentiaalinen solidaarisuus pohjoismaita kohtaan katosi kuin tyhjään ilmaan. Demarin päätoimituksen mukaan ”Islannin ilmavalvonta ei myöskään tue mitään Islannin itsenäistä puolustusta, koska sellaista ei ole. Se tukee korkeintaan sotilasliitto Naton puolustusta.” Vaihtoehtoisesti, ja kenties jopa pahemmin, Nato pistää  Islannissa Suomen sotilasliiton maksumieheksi ja tekemään Naton työn Islannissa.

Useimmille on selvää, että ulkopoliittiset identiteetit eivät ole toisensa poissulkevia – Islanti (tai Tanska ja Norja) voivat olla samalla Nato-maita ja Pohjoismaita – ja että operaatio Islannissa voi heijastaa kumpaakin olematta vain yhtä. Islannin ilmavalvonta on tässä mielessä vain surullista jatkoa pitkäaikaiselle dysfunktionaaliselle Nato-keskustelulle. Suurin todellinen kiistakapula siinä voiko Suomi osallistua Islannin ilmavalvontaan liittyy tunnistuslentoihin: yhtäältä on olemassa juridinen kysymys siitä, sopiiko tehtävä puolustusvoimien laissa määriteltyihin tehtäviin ja toisaalta myös poliittisesti arka kysymys siitä, olisivatko hävittäjät aseistettuja – ja jos niin jouduttaisiinko käyttämään aseita venäläisiä Islannin ilmatilan tunkeutujoita vastaan. Jälkimmäinen kysymys oli moninkertaisesti vaikeampi, vaikkakin skenaario, jossa se muodostaisi ongelman on äärettömän epätodennäköinen (tunnistuslentoja itsessään on vähän, eikä niissä olla koskaan käytetty aseita) ja vaikka niin kävisikin olisi ongelma helposti vältettävissä pienellä valmistelulla (Suomi ei toteuttaisi tunnistuslentoja).  Pelottelu – Natosta ja aseiden käytöstä – oli kuitenkin tehokasta, sillä valmistelu kariutui ajauduttuaan vastatuuleen.

Islanti: ulkopoliitisen päätöksenteon byrokratisointi

Vastatuulen koittaessa päätöstä Suomen osallistumisesta lykättiin, ja sitten  marraskuussa vielä uudemman kerran. Alkuvuodesta valittiin vielä sopiva lykkäsmuoto, joka minimoisi siitä käytävän keskustelun. Kaiken kaikkiaan osallistumispäätöksen pitkittäminen on tarpeettomuudestaan johtuen hämmentävää.

Puolustusministeri Haglundilla olisi ollut valtuutus päättää  itsenäisesti Suomen (aseettomasta) osallistumisesta Islantiin kansainvälisenä harjoitustoimena. Tämä valtuutus myös nautti Suomen hallituksen lokakuussa vahvistetusta periaatteellisesta myönteisestä kannasta. Päätöksen kierrättäminen eduskunnan kautta on tässä mielessä puhdas konsensuspolitiikan lisä. Kuitenkin Islannin operaation osallistumisen yksinkertainen päätös päätyi monimutkaisen prosessin osana kaikkien ulkopoliittisten päätöstentekoelinten kautta vahvistettavaksi.

Parhaan kafkamaisen esimerkin Islanti-keskustelun lykkäämisen perusteluista löytää SDP:n keskuudesta, jonka ”eduskuntaryhmä on asiaa käsitellessään päätynyt siihen, että hanke ei ole ryhmälle valmis päätettäväksi, vaan siihen on syytä palata. Ryhmä on vienyt kantansa puolueen hallitusryhmän tietoon.” Keskustelu Islannista ajautuikin prosessikeskeiseen sivuraiteeseen siitä mikä on sopiva tapa tiedottaa eduskuntaa. Kaikki osapuolet päätyivät yhteisymmärrykseen, että on tarve ’selvittää’ ”järeällä menettelyllä” Islannin ilmavalvonta-operaatio eduskunnalle – ja kysymys muuntautuukin siihen tulisiko antaa eduskunnalle raskas selonteko vai yksinkertaisempi selvitys.

Kuten yllä on todettu, kumpikin lisävaihe on sinänsä tarpeeton, eikä muuta osallistumisen lähtökohtia tai tavoitteita, mutta sen sijaan byrokratisointi antaa arvokasta poliittista turvaa turhan araksi koetulle päätökselle. Byrokraattisen kiirastulen läpikäynyt prosessi on nyt kuitenkin täydellinen toimeenpanoon. Se mikä oli aikaisemmin jotain, jota Jussi Niinistö piti ”täysin mahdottomana ja järjettömänä ajatuksena“ muuttui täysin kun paljastuikin, että kyseessä on “kansainvälinen harjoitus, josta on saatavilla selvää hyötyä Suomen ilmavoimien suorituskyvylle.“ Valon näki myös Paavo Arhinmäki: eduskuntakäsittelyn seurauksena ”koko hankkeen luonne muuttui täysin ja siksi voimme hyväksyä yhteispohjoismaiseen harjoitustoimintaan osallistumisen.“

Käytännössä, vaikka epätodennäköinen tunnistuslentoasetelma selventyi, ei mitenkään voida puhua totaalisesta hankkeenmuutoksesta. Ironiaa lisää se, että nimenomaan Naton vaatimuksesta Suomen (ja muiden kumppanuusmaiden) osallistuminen tulisi olla aseetonta. Nato ja pohjoismaa Norja suorittavat mahdolliset kiusalliset tunnistuslennot, mikäli tilanne niin vaatii. Näin ollen idea siitä, että Islannin operaation ’todellinen luonto’ selvisi vasta hiljattain on silkkaa palturia. Keskustelun ailahtelusta huolimatta on yli vuoden ollut suhteellisen selvää, mistä Islannin ilmavalvontaan osallistumisessa faktisesti on kyse.

Mietteitä ulkopoliittisesta päätöksentekemättömyydestä

Aika näyttää onko tämä päätöksentekemättömyysprosessi vähän rakastetun six-pack-hallituksen sivutuote vai pysyvämpi piirre suomalaisessa ulkopoliittisessa päätöksentekoprosessissa. Islanti on tässä suhteessa hyvin samanlainen kuin Libyan tapaus toissavuonna, jossa päätöksentekoa lykättiin ja lykättiin ennen kuin Suomen kanta ja sen painoarvo oli suuressa skaalassa mitätön. Tarve määritellä Suomen osallistuminen Naton tosiasiallisen roolin ympärille tuotti kummassakin tapauksessa suunnattomasti ongelmia.

Kuitenkin päätöksentekemättömyys nostaa esille kaksi mielenkiintoista ominaisuutta Suomen tämänhetkisen ulkopolitiikan sisällössä:

• Aie korvaa toiminnan: Suomi nykyään ilmoittaa valmiudestaan tehdä jotain paljon ennen kuin se on mahdollista tehdä. Islannista keskuskeltiin aikeena miltei puoli vuotta enne kuin aie oli toteuskelpoinen; vastaavasti keskustellussa sijoitetaan suomalaisia rauhanturvaajia vaikka minne (Libya, Syyria) ennen kuin oikeita pyyntöjä on esitetty. Hieman kuten turvallisuusneuvostokampanjan aikana se, että puhutaan oikeista asioista riittää antamaan vaikutelmaa, että asioita oikeasti tehdään.

• Osallistumispäätösten kytkeminen muiden maiden päätöksiin: Islannin ilmavalvonnassa on kiinnostavaa, että Suomen osallistuminen lähtökohtaisesti sidottiin Ruotsin osallistumispäätökseen. Se, että suvereeni maa sitoo oman turvallisuuspolitiikan aktiivisuuden muiden maiden valmiuteen osallistua on harvinaista, mutta Suomen tapauksessa yllättävän yleistä.  Hieman samalla tavalla Suomen osallistumispäätös Unifiliin palatessa oli sidottu Irlannin valmiuteen ottaa johtovastuu.  Voi toki olla päteviä teknillisiä syitä sitoa osallistuminen laajempiin kokonaisuuksiin (esimerkiksi EU:n taistelujoukot), mutta syynä tuntuu yhtä usein olevan poliittisen vastuun ja siitä seuraavan riskin hälventäminen.

Suomettuminen maailmanpolitiikassa

Mikä yhdistää Ukrainaa, Taiwania, Irakia, Venäjää ja hieman mutkan kautta Suomea? Kaikki nämä maat kohtaavat yhteisen uhkan: suomettumisen vaaran. Suomettuminen – finlandization – oli yksi kylmän sodan loppupuoliskon tunnetuimpia käsitteitä, jonka laajan käytön myötä entistä vähemmän liittyi itse Suomen kohtaamaan ulkopoliittiseen dilemmaan suhteissaan suurvaltanaapuriinsa. Käsite jäi historiankirjoihin Neuvostoliiton hajoamisen kanssa, mutta yllättäen termi on taas palannut hitaasti suosioon parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Käsiteen soveltamista on myös maantieteellisesti laajennettu, kun uusia suomettajia ja suomettuneita on tunnistettu ympäri maailmaa.

Vanha suomettuminen

”Klassinen” suomettuminen on sidottu Venäjään, naapureihinsa ja Eurooppaan. Siksi ei ole kovin ihmeellistä, että Venäjän ulkopoliittisen nousun myötä 2000-luvulla on taas palautunut huoli ja puhe suomettumisesta ja suomettajista Venäjän lähi-alueella. Etenkin 2008 Georgian sodan tuoman shokin jälkeen tämä tulkinta palautui vahvasti länsimaiseen diskurssiin, kuta kuinkin niin, että Venäjän aggressivinen ulkopolitiikka (ks. ”Putin-doktriini”) ei pyri Neuvostoliiton palauttamiseen tai muuhun sellaiseen simplistiseen imperialismiin vaan hienovaraisempaan naapurimaitensa ulkopolitiikan kontrollointiin, jättäen eräänlaisen sisäpoliittisen autonomian – eli suomettaa naapurinsa.

Tätä tulkintaa seuraten, eri kirjoittajat ovat tunnistaneet suomettumisen merkkejä Georgiassa, Azerbaidžanissa, Ukrainassa – ja joidenkin mukaan itseasiassa koko Eurooppa on suomettunut Venäjän vahvan ulkopolitiikan edessä. Tässä kontekstissa ”suomettuminen” ei juurikaan tuonut analyyttista lisäarvoa selittämään miten Venäjän ja lähi-alueensa ulkopoliittiset suhteet toimivat, vaan toimia varoittavana esimerkkinä maan ulkopolitiikan subversiivisestä luonteesta; eittämättä, ne jotka varoittavat suomettumisen vaaroista ovat suositelleet vahvempaa tai vähintäänkin ”realistisempaa” suhtautumista Venäjään. Kuitenkin ajan myötä, ja koetun uhan laannuttua, samalla myös viittaukset suomettumiseen pikkuhiljaa väistyivät – siitä huolimatta, että tosiasiallinen tilanne Venäjän ja naapurivaltioittensa välillä ei ole varsinaisesti muuttunut.

Käsitteenä, suomettumisen tapauksia on haettu kauempaakin; esimerkiksi Lähi-idästä, jossa vastaava pelottelun funktio on ollut päällimmäinen. Iranin islamilaisen tasavallan vaikutusvalta ja rooli Lähi-idässä on jo kauan ruokkinut erilaisia enemmän tai enimmäkseen vähemmän uskottavia teorioita ulkopolitiikkansa tarkoituksesta. Ei siis pitäisi tulla ihmeenä, että Iranin ulkopolitiikan tavoitteena on heikkojen naapurivaltojen suomettaminen: sisällissotaa kärsivä Irak on useimmiten mainittu tässä kontekstissa, mutta nyt on myös koko Persianlahden suomettuminen mainittu vaarana. Jälleen kerran suomettumisesta varoittavat advokoivat vahvoja toimenpiteitä tilanteen ehkäisemiseksi.

Kiina: uusi suomettaja

Siinä kun Venäjän ja Iranin rooli suomettajana ei ole juurikaan epäanalyyttisuudessaan kovin uskottava ja juontuu enemmän vahvaa vastaulkopolitiikkaa kannattavien keskenäisestä diskurssista, akateemisesti kiinnostavampi esimerkki suomettumisesta/suomettajasta löytyy kauko-idästä. Kiinan nousu globaaliksi suurvallaksi vaikuttaa monintasoisesti aluelliseen voimatasapainoon, joten on ollut tarve ymmärtää miten ”kiinattuminen” vaikuttaa kahdenvälisiin suhteisiin.

Andrew Krepinevich on rinnastanut rauhanomaisen nousun (peaceful rise) suomettamiseen: nousun osana Kiina pyrkii kontrolloimaan naapurimaiden ulkopolitiikan sisältöä, mutta ei pyri replikoimaan neuvostoliittomaista sateliittivaltiojärjestelmää joka osittain koituikin sen tuhoksi. Ulkopoliittisen itsesensuurin huoli painaa vahvemmiten Kiinan naapureissa ja tämän kaltaista suomettumista on pelätty Koreoissa, Vietnamissa – jopa alueellisella tasolla ASEAN’issa. Hieman erikoisesti, myös Venäjässä on niitä jotka manaavat Kiinan suomettavan Venäjän – vaikka huoli Siperian ”menetyksestä” heijastaa enemmänkin tiettyä ulkopoliittisia neurooseja kuin todellisuutta (1990-luvulla lyhytaikaisesti puhuttiin siitä kuinka länsi suomettaa Venäjän).

Pelottaminen on tietty merkittävä osa suomettumiskeskustelusta kauko-idän kontekstissa, mutta sen taustalla on kuitenkin muuttuva ja alati kehittyvä voimatasapaino jonka johdosta on tarve kehitellä uusia tapoja ymmärtää pienvaltoiden roolia kasvan suurvallan vieressä (ja joidenkin valtoiden tapauksessa kahden suurvallan puristuksessa). Kiinnostavimman debaatin kohteena on ollut Taiwanin ulkopoliittinen asema ja se tulisiko Taiwanin suomettua?

Näin kysyi akateemikko Bruce Gilley’n paljon huomiota herättäneessä artikkelissa Foreign Affairs -lehdessä. Gilley näki Suomen kylmän sodan mallin toimivana tapana säädellä suurvaltakonfliktia Kiinanmerellä, ja peräti ainoana toimivana keinona sovittaa poliittisen autonomian ja taloudellisen integraation tarpeen ilman sotilaallista selkkausta. Gilley’n kirjoitus pyrkii suomettumisen ilmiön analyyttiseen käsittelyyn, ja nojaakin tulkinnassaan tanskalaisen Hans Mauritzin teokseen suomettumisesta ”soveltuvana politiikkana” (adaptive politics). Kuitenkin Gilley’n tulkinta Suomen kylmän sodan ruusuisuudesta ja Taiwan ulkopolitiikan vaihtoehdoista herätti paljon kritiikkiä, eikä vähintenkään taiwanilaisten keskuudessa.

 Sopiiko puhua suomettumisesta?

Suomettuminen on vaikea termi käyttää analyyttisesti; sitä esittävien päätarkoitus on usein pelotella naapurivallan ulkopolitiikalla, ja sitä kritisoivat usein jättävät kritiikkinsä hyvin pinnalliselle tasolle. Hyvin usein kun puhutaan onko jokin maa suomettunut niin takerrutaan historiallisen vertauksen ongelmiin: täsmääkö jokin hetki sitä nimenomaista Suomen ulkopoliittista kohtalonhetkeä ja – jos kuten useimmiten käy – se ei täsmää, niin sitten koko suomettumisanalogia on turha. Tämä on väärä tapa lähestyä koko asettelua; suomettumis-vertauksen tarkoitus on (tai vähintäänkin pitäisi olla) korostaa yhtäläisyyksiä pienvaltoiden tilanteissa kun ne kohtaavat yksin suurvaltanaapurin asettaman ulkopoliittisen paineen.

Hyvin pitkälti koko asettelu palautuu perinteiseen tasapainoilu tai myötäily (balancing versus bandwagoning) -dilemmaan. Suomettumisen mallin – jos sitä siksi voidaan kutsua – puolustajat esittävät ulkopoliittisen myötäilyn tarpeellisena strategisena voittona; sillä se on useimmiten ainoa tapa pienvaltioille kompensoida heikouttaan suhteessa suurvaltanaapuriinsa. Vaihtoehtoisesti, suomettuminen on välitila täyden itsenäisyyden ja valtapiiriajattelun välillä, jolla voidaan huomioida kahden kilpailevan suurvallan intressit. Esimerkiksi Suomea esitettiin mallina 1980-luvun lopulla itä-Euroopan maille; malli oli kovin suosittu Washingtonissa – ei niinkään Helsingissä – ennen kuin Neuvostoliiton hajoaminen veti maton alta. Vastaavasti Gilley’n kehotus Kiinan myötäilyyn/suomettumiseen pohjautuu samanlaiseen geopolitiiseen ajatteluun jossa Suomen malli toimii menestyneenä suurvaltakonfliktin purkajana.

Ongelma kuitenkin on, että – ainakin teoreettisella tasolla – on vakuuttavasti todettu, että tasapainoilu on kovin paljon yleisempää kuin myötäily (ks. Kenneth Waltz). Suomettuminen ei ole vapaavalinnaista, vaan seurausta siitä tilanteesta kun tasapainoilu – esim. liittolaisuuksien solminen – ei ole varteenotettava vaihtoehto. Siksi juuri Gilley’n ehdotus yya-sopimukselle Kiinan ja Taiwanin välillä nykytilanteessa on vähintäänkin kummallinen. Kuten Suomen historiallinen tapaus hyvinkin osoittaa, myötäilevän politiikan ongelma on määritellä missä vaiheessa ”realismi” muuttuukin ”rähmäilyksi”.

Rähmäily onkin suomettumisen (pelon) suurin lietsoja. Koko suomettumis-käsitteen synty on sidottu nimenomaan historialliseen pelkoon siitä, että länsi-Eurooppa omaksuu myötäilevämmän asenteen Neuvostoliittoa kohtaan. Se, että ilmiön nimi tuli Suomesta on liki sattumaa – voisimme vaikkapa puhua Suomen ketmanisoitumisesta jos Czesław Miłoszin ajatuksia olisi sovellettu hieman eri tavalla. Lähtökohtainen ongelma suomettumis-termin käytössä on se, että kukaan ei halua suomettua, eikä maan suomettuminen ei koskaan voi olla hyvä asia. Se on geopoliittinen pilkkakirves ja moraalinen tuomio ulkopoliittisesta strategiasta (tämä ilmenee ehkä parhaiten absurdista ajatuksesta Iranista Persianlahden suomettajana). Suomettumisen rinnastaminen myöntyväisyyspolitiikkaan (appeasement) toisaalta redusoi äärimmilleen pienvaltoiden ulkopoliittiset strategiat siihen, että vain tasapainoilu on moraalisesti hyväksyttävää sillä kaikki muu on antautumista. Näinhän selvästi ei ole, ja juuri tämän takia 1980-luvun lopulla suomettumisen termistä luovuttiin akateemisesti (jossa se ei koskaan ollut kovin valtavirtainen): suomettuminen on terminä huono, se on loukkaava, ja harhaanjohtava.

Tästä huolimatta, myötäily ulkopoliittisena strategiana on kiinnostava tutkimuksen lähde, jos sen pystyy irroittamaan suomettumisen painolastista. Ehkä siis onkin aika ruveta puhutaan ketmanista ja ketmanisoitumisesta?

EU vailla visiota Lähi-idässä

Brysselistä katsoen Välimerin eteläinen ranta on vaikuttanut suhteellisen vakaalta ja ennakoitavalta. Ennen vuoden 2011 myllerrystä, yhdessäkään muussa eteläisen Välimeren maassa ei ole vaihtunut valtias viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana – poislukien Israelin ja Libanonin demokratiat.  Yhteistyökumppanit olivat täten tuttuja ja joiden kanssa Euroopalle tärkeitä turvallisuuskysymyksiä voitiin luotettavasti hoitaa. Pohjan tältä järjestelyltä on romuttanut arabikevään kansannousujen ja vallankumouksien aalto, jonka vaikutukselta yksikään presidentti tai kuningas ei ole täysin turvassa.  Arabikevät itsessään toki muodostaa merkittävän haasteen Euroopan unionille, mutta isomman haasteen esittää se, että Eurooppa aluepolitiikkka eriytynyt naapurialueen muuttuvasta todellisuudesta.

Varsinainen EU:n aluepolitiikka Lähi-idässä – tai eteläisiä Välimeren maita, kuten EU retoriikka suosii – on suhteellisen uusi: vasta vuonna 1995 Euro-Mediterranean Partnership (EMP) vihittiin suuren fanfaarin saattelemana. Tästä ei tulisi kuitenkaan tulkita, että Euroopalla ei ollut aluepoliittisia ambitioita sitä ennen.  Pikemminkin, ennen EMP:n luomista, mutta vielä enenevässä määrin sen jälkeen, eurooppalaisen Lähi-idän aluepolitiikan perustavanlaatuinen pilari on ollut tiivis transatlanttinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa.

Historiallisista ongelmista huolimatta, nykypäivänä tiivein transatlanttinen yhteistyö – mutta myös kiihkoisimmat transatlanttiset riidat – nähdään Lähi-idän asioissa: riidat Irakin sodasta repivät Pohjois-Atlantin liitoa, mutta yhteisymmärrys Iranin ja Syyrian hallintojen eristämisestä on vankka. Tämän mahdollistaa vankka käsitys yhteisistä tavoitteista Lähi-idässä, joskin varsin yleisella tasolla: sekä EU, että Yhdysvallat toivoo alueellisen vakauden säilymistä ja demokratian ja vapaamarkkinan leviämistä alueella.

Vahva transatlanttinen linkki Lähi-idässä on tietänyt sitä, että yhteistyökumppaneiden välinen epätasapaino näkyy myös selkeimmiten alueen kysymyksissä: Yhdysvallat johtaa transatlanttista aluepolitiikkaa, ja vaikka joskus Euroopan maat ovat vikisseet, ne ovat lähes aina seuranneet.  Epätasapaino asettaa EU:n välillä hyvin hankalaan välikäteen, sillä EU:n intressien laatu Lähi-idässä eroaa paikoitellen Yhdysvaltojen vastaavista: vakaus on yhteinen etu, mutta EU:lle siihen sisältyy myös kimurantit kauppaan ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Transatlanttiset eriäväisyydet näkyvät toimintatavoissa, joka myös osaltaan korostaa EU:n kyvyttömyyttä toimia sotilaallisissa asioissa. Esimerkiksi Atlantin molemmin puolin puhutaan yhteisestä terrorismin uhasta, mutta siinä missä sen ehkäiseminen on lähtökohta Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, Euroopassa huoli painottuu siihen yhdistettyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Transatlanttista vakautta painottavan aluepolitiikan seurausta on ollut hyvin turvallisuuskeskeinen suhtautuminen Lähi-itään ja siellä nähtyihin muutoksiin. Lyheysti kiteytettynä jaottelu on tehty vakauden tai demokratisoinnin saavuttamisen välillä. Edellinen merkittävimmäksi uhkaksi on määritelty islamistinen terrori, ja sitä tukevat valtiot, jonka ehkäisy vaatii yhteistyötä epädemokraattistenkin valtioiden kanssa; jälkimmäinen olisi ehdottomasti toivottavissa, mutta kontrolloimattomana sen pelätään jouduttavan erilaisten islamistitoimijoiden nousua valtaan, joiden oletetaan toimivan länsivastaisesti. Tätä jaottelua on hyvin vahvasti kritisoitu ensinnäkin siitä, että lähtökohtainen jaottelu on keinotekoinen ja että valintoja on enemmänkin kun vain kaksi, ja toiseksi siitä, että jaottelu surutta yksinkertaistaa kokonaisen poliittisen ajattelun haaran tulkitsemalla sen vain ja ainoastaan haaran erästä terrorismia kannustavan säikeen kautta.  Jaottelu on kuitenkin säilynyt sitkeästi, ja joka on puettu uuteen ”demokratisaatio tai islamisaatio”-asuun arabikevään jälkeen.

Monen eri tekijän yhteisvaikutuksen johdosta, EU kohtaa lähes sietämättömän tilanteen aluepolitiikassaan joka murentaa aikaisemman toimintamallin perusteita. Tässä kohtaa ei ole tarvetta  avata EU:n kohtaamaa syvää sisäistä kriisiä, jonka taloudelliset ja poliittiset ulottuvuudet lamauttavat tehokkaan ulkopolitiikan tuottamisen. Erilaisen ongelman muodostaa transatlanttinen yhteistyön kehittymisen nyt kun Yhdysvallat pienentää ylisuurta jalanjälkeään Lähi-idässä.  Aikana jolloin Washington ylistää ”leading from behind” periaatetta, eikä EU itse generoi johtajuutta, unionin aluepolitiikka kärsii huomattavasta näköalattomuudesta. Viimeisin, ja pitkäaikaisesti haastavin muutos on kuitenkin arabikevät, ja sen tuomat laaja-alaiset muutokset EU:n Lähi-idän yhteistyömaissa ja aluepoliittisessa ympäristössä.

Kuten muidenkin alueellisten toimijoiden tapauksessa EU on omaksunut hyvin varovaisen roolin suhtautumisessaan arabikevättä kohtaan. Arabikevään todellisissa kriiseissä – Egyptissä, Libyassa, Jemenissa ja nyt Syyriassa – EU:n rooli on ollut korkeintaan korkea-arvoisen sivustakatsojan. Turvallisuuskeskeisyydestä huolimatta, EU on kadonnut turvallisuuspolitiikan toimijana alueella, mikä heijastuu Naton uudessa roolissa eurooppalaisten intressien turvaajana Lähi-idässä.

Epävakauden lähteeksi koetaan arabikevään siivittämä islamistitoimijoiden nousu. Historialliset suhteet näihin toimijoihin eivät ole mitenkään loistavia joka osaltaan tuottaa edelleen kiusallisia hetkiä EU:lle. Islamistien ajamiin muutoksiin suhtaudutaan automaattisesti paljon kriittisemmin kuin autokraattisiin edeltäjiinsä. Ongelmia löytyy selvästikin Tunisian Ennahdan tai Egyptin Veljeskunnan johtamissa hallituksissa, mutta nykyinen kritiikki vaikuttaa tekopyhältä suhteutettuna EU:n valmiuden katsoa läpi sormien Ben Alin tai Mubarakin hallinon systemaattisia ihmisoikeusrikoksia.

Varovaisuudestaan huolimatta, EU:n retorinen analyysi tilanteesta on ollut aika pitkälti oikea. Arabikeväässä on nimenomaan kyse pitkän aikavälin muutoksesta, joka vaatii pitkäjänteistä omistautumista demokratian ja oikeusvaltion rakentamiseen. Tässä yhtälössä taloudellisten ongelmien lääkitseminen on elinehto onnistumiselle.

Raha onkin ollut pääkeino millä EU on pyrkinyt reagoimaan arabikevään muutoksiin. Hieman myöhästyneesti, keväällä 2011 EU esitti niin sanotun 3M-politiikan – ”money, markets and mobility” – jonka toteuttamisessa EU korosti, että yhteistyö ei tulisi porkkanien ja keppien kautta vaan ”more for more”-periaatteen kautta.  Alleviivaamaan tätä EU on perustanut erillisen 350 € miljoonan suuruisen rahaston transitiomaille ja on kannustanut EBRD:n investointia Lähi-itään usean miljardin euron edestä.  Myös osana Kansainvälisen valuuttarahaston ja G-8 maiden ”Deauville Partnership”-raamia EU on toiminut kohdistamaan taloudellisia kannusteita eri arabikevään maille.

Taloudellista apua painottava politiikka on tuttu vaikutusväylä EU:lle – esimerkiksi osana Lähi-idän rauhanprosessia – mutta tässäkin EU:n avun suhteellinen painoarvo on vähentynyt.  Vuonna 2011 hieman yhteensä hieman yli 45 € miljardia on luvattu eri arabikevään maille: yli puolet tästä avusta on tullut Persianlahden mailta – Saudi-Arabialta, Qatarilta ja Yhdistyneiltä arabiemiirikunnilta – ja joiden rahalla on tuntuvasti suoraviivaisempia poliittisia tarkoituksia.  Persianlahden maiden rahallinen tuki on ollut ollut oleellinen tekijä Omanin, Jordanian ja Marokon kuningashuoneiden suojelussa kansalaiskritiikkiä kohtaan.

Toki EU:n rahanannossa on poliittisia tarkoitusperiä, sillä suurin osa EU:n myöntämästä avusta on mennyt tukemaan ystävällismielisiä hallintoja Jordaniassa ja Marokossa. Alkuvuodesta 2011 perustettu EU-Jordanian Task Force toimi pikaisena kanavana tarjoamaan Jordanialle miljardien arvoiset tuen nimellistä sitoutumista vastaan. Marokon kosmeettiset muutokset maan perustuslakiin on ylistetty malliesimerkkinä muille arabikevään maille. Kirstun avautuminen on ollut paljon hankalempaa maille, jotka tarvitsisivat vahvempaa EU:n roolia kuten Libya tai Jemen.  Kummankin maan aidosti laajempaan transitioprosessiin EU on uhrannut tuntuvasti pienempiä summia.

EU:lta puuttuu visio siitä mitä se tavoittelee muuttuvassa Lähi-idässä.  Ajatushautomoissa ja direktoraatteissa on virinyt puhetta uudesta paradigmasta EU:n aluepolitiikalle, mutta tämä on ikävän institutionaalis-byrokraattinen tapa käsittää EU:n suhteet naapurustoon. EU:n ongelma ei ole niinkään institutionaalisen yhteistyön kehyksissä – vaikka siinäkin on ongelmia – vaan yhteistyön sisällössä, ja siinä mitä EU on valmis tarjoamaan ja mitä vastaan.  Lähi-idässä EU kohtaa uudenlaisen tilanteen, joka vaatii muutosta sekä EU:n toiminnassa, että toimintamallissa.

Ensimmäiseksi tulisi pohtia transatlantisen siteen uudelleenkalibrointia. Transatlanttinen yhteistyö Lähi-idässä edelleenkin jatkuu, mutta EU:n rooli on passivoitunut entisestään, siitä huolimatta, että Yhdysvaltojen valmius poliitiseen johtajuuteen on myös vähentynyt.  Tämä tilanne ei ole suotuisa EU:lle, sillä liittolaisten intressit Lähi-idässä ovat erilaatuisia ja EU:lle on vain ja ainoastaan hävittävää jos se passivoituu naapurialueensa tapahtumiin. Libyan ja Syyrian tapauksissa Yhdysvallat on ollut valmis antamaan lisää tilaa eurooppalaiselle johtajuudelle Lähi-idässä, nyt olisi oiva aika kehittää EU:n omaa strategista ajattelua Lähi-idän suhteen.

Mallia ei tulisi kuitenkaan ottaa suoraan Ranskan ja Iso-Britannian suurvaltapolitiikasta.  Tämä olisi vaarallinen tie EU:n seurata ja siunata, sillä se ei sovellu kuitenkaan EU-27:lle yhteisönä. Pikemmikin se kytkisi muut EU-maat tukemaan eripuraa ruokkivaa ja EU:n sisäisesti hajottavaa politiikkaa joka pitkällä tähtäimellä vaikeuttaa todellisen EU-strategian realisoinnin.  Se mistä tulisi ottaa oppia neo-imperialististen vaihtoehtojen sijaan on EU:n aikaisemmat onnistumiset uuden rohkeamman aluepolitiikan avauksessa. Esimerkkeinä toimikoot vuoden 1980 Venetsian julistus, kuten myös 2000-luvun alkupuoliskon valmius toimia palestiinalaisalueella ja Libanonissa erillisenä ulkopoliittisena toimijana yhteisten transatlanttisten päämäärien toteuttamiseksi.  Vaikka niitä ei siksi mielletä, EU:lla on intressejä ja ambitioita Lähi-idässä. Ne pitäisi mieltää siksi ja niiden tulisi näkyä politiikan toteutuksessa. Se mitä tulisi kaikin keinoin välttää olisi välinpitämättömyyden leviämistä Välimeren kummallekin puolelle.

Diplomatiaa ei kannata hylätä Syyrian tapauksessa

Kuva: Jean-Marc Ferré / YK

Syyrian konflikti tuskin tarvitsee edes esittelyä. Yli 70,000 kuolonuhria ja kaksi vuotta kestänyttä sotaa on yritetty ratkaista erilaisilla kansainvälisillä suunnitelmilla, kannusteilla, pakotteilla ja neuvotteluilla onnistumatta.  Kahden vuoden sotimisen muistomerkin väistyessä valitettavast ei ole syytä olettaa, että tilanne parantuisi tässä lähiaikoina. Tämän turhaantumisen ilmapiirin edistämänä Euroopassa on uudestaan noussut puhetta Syyrian opposition aseistamisesta.  Äänekkäimpinä aseistamisen puolestapuhujana on tuttu  post-imperialistinen parivaljakko Ranska ja Iso-Britannia, joista kumpikin on väläyttänyt mahdollisuutta yksipuolisiin toimiin jos ’EU-25’ ei suostu muuttamaan Unionin kantaa.  Ideaa on vastustanut etupäässä Saksa, jonka kanta on saanut tukea Ruotsilta, Itävallalta ja Suomelta.

On hyvin ymmärrettävää, että suuren tragedian jatkuessa muodostuu suunnaton impulssi tehdä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.  Tässä tilanteessa kuitenkin pitää suurella varauksella suhtautua siihen mitä voi saavuttaa ja siihen mitä seurauksia on omilla teoillaan.  Opposition aseistaminen on lukuisista eri syistä siirto jota tulisi harkita hyvin varovaisesti.  Alla esitän kolme pääsyytä miksi aseistaminen on huono ratkaisu, ja viimeiseksi miksi pyrkimyksiä diplomaattiseen ratkaisuun ei pitäisi hylätä.

Ensinnäkin, aseistaminen ei johda siihen mihin haluamme sen johtavan: opposition aseistaminen ei itsessään lopeta Syyrian konfliktia. On mahdotonta näin etukäteen sanoa jouduttavatko vai pitkittävätkö aseet konfliktin ratkaisua.   Syyrian oppositiolla on jo hallussaan paljon aseita – raskaitakin sellaisia – joten muutama aselasti lisää eurooppalaisia aseita vaikuttaa tähän kokonaisuuteen todennäköisesti pienemmin, kuin mitä retoriikan tasolla elätellään.  Aseistaminen vaikuttaa siten, että se kiihdyttää väkivaltaa Syyriassa, johtaen vain mahdollisesti  opposition sotilaallisiin voittoihin. Jälkimmäinen on se mitä aseistamisen luonnollisesti toivotaan tekevän, mutta monella tavalla suurempi ongelma on Syyrian opposition (poliittisen sekä aseellisen) heikko järjestäytyneisyys.

On myös syytä korostaa, että ei ole mitenkään varmaa, että Bashar al-Assadin poistuminen lopettaa väkivallan Syyriassa. Sota synnyttää oman logiikkansa, joka pitkättää sen käyntiä; Syyriassa on käynnissä sisällissota, jonka pääjako on Assadin hallinon ja sen vastustajien välillä, mutta joka kätkee sisäänsä muita merkittäviä potentiaalisia jakolinjoja. Jopa parhaimmassa tapauksessa – Assadin hallinnon äkillinen luihistuminen – on silti todennäköistä, että matalan tason väkivalta jatkuu, eri aseellisten ryhmien selvitellessä välejään tai kilpaillen vallasta. Irak on tässä suhteessa varoittava esimerkki, jossa nyt kymmenen vuotta myöhemminkin väkivalta jatkuu sinnikkäästi.

Tässä todennäköisessä fragmentoitumisessa aseistaminen edesauttaa eri ryhmien välistä kilpailua. Esitetty idea sitovista takuista siitä, että aseet menevät – ja pysyvät – vain ”meidän” ryhmien kanssa on puhdasta toiveajattelua.  Taktisella tasolla oppositioryhmien yhteistyö on sen verran tiivistä, että erottelu ”meidän” ja ”muiden” opposition välillä on merkityksetöntä.  Länsimaita huolestuttaa eniten jihadistien rooli Syyrian konfliktissa, mutta missä tahansa tapauksessa sisällissodan päätyttyä on varmaa, että Syyriassa tulee olemaan hyvin aseistettuja ja kokeneita ryhmiä, joilla on kyky toimia naapurimaissa (Jordania, Irak, Libanon, Turkki, Israel).

Toiseksi, aseistaminen ei edesauta poliittisen raiteen lukkiutumisen purkamista. Kiistatta Syyrian konfliktin poliittisen raiteen lukkiutuminen suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden intressiristiriidassa on merkittävä este konfliktin ratkaisussa. Tässä valossa aseistaminen edesauttaa opposition aseman vahvistumista hallinnon kustannuksella ja siten pakottaa hallinnon liittolaisineen neuvottelupöytään.  Käytännössä näin on jo toimittu UNSMIS-operaation epäonnistumisen jälkeen; uusia avauksia on vältelty siinä toivossa, että sotilaallisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa osapuolten laskelmiin.  Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole tuonut toivottua tulosta, vaikka opposition aseellinen asema on vahvistunut hitaasti.

Kuten yllä on todettu, on epävarmaa miten aseistaminen oikeasti vaikuttaa konfliktin kokonaisuuteen, mutta on myös hankala nähdä kuinka se johtaisi suurempaan neuvotteluhaluun hallinnon ja liittolaistensa keskuudessa.  Neuvotellun ratkaisun ytimessä oleva idea siirtymästä nojautuu siihen, että on mahdollista saada kumpikin osapuoli sitoutumaan yhteen prosessiin – selkä seinää vasten on hankala luottaa muihin.  Vastaavasti, Venäjä ja Iran ovat toistuvasti korostaneet valmiuttaan jatkaa tukeaan Assadin hallinnolle tai vähintäänkin muille ryhmille jotka ovat valmiita turvaamaan heidän intressinsä.  Venäjä on jo selvästi todennut vastustavansa ideaa ja, että tulkitsee sen olevan nykyisen diplomaattisen raiteen olemuksen vastaista: selvempi EU-rooli opposition aseistamisessa todennäköisesti johtaisi YK-raiteen lopulliseen romahtamiseen.

Tässä yhteydessä usein kuultu huono argumentti on, että tässä lukkiutuneessa tilanteessa  EU:n pitäisi ”ottaa kantaa”, joka jotenkin muuntautuu siksi, että olisi aseistettava yhtä osapuolta.  EU:lla on jo selvä kanta (pdf) Syyrian tapauksessa: väkivallan on lopputtava, nykyinen hallinto on menettänyt oikeutuksensa hallinta, ja kestävä rauha syntyy syyrialaisten kesken löytyvästä yhteisymmärryksestä siitä miten maan tulevaisuus tulisi järjestää. EU on tunnustanut Syyrian kansallisen koalition legitiiminä Syyrian kansan edustajana ja toimeenpannut taloudellisesti merkittävän (poliittinen hyöty on eri kysymys) pakotejärjestelmän (pdf) Syyrian hallintoa vastaan. Aseistamiskysymys pitäisi vähintäänkin käsittää näiden aikaisempien toimien jatkona, eikä jonakin yksittäisenä tempauksena tilanteen muuttamiseksi.

Kolmanneksi, aseistaminen ei auta Syyrian pitkän tähtäimen taloudellisten, humanitaaristen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua, mutta voivat vaikeuttaa niiden ratkaisua. Sotilaallinen konflikti on vain yksi osa Syyrian konfliktia, kestävän rauhan saattaminen Syyriaan edellyttää maata vaivaavien akuuttien ja pitkä-aikaisten ongelmien käsittelyä. Akuuteista ongelmista akuutein on Syyrian katastrofaalinen humanitaarinen tila: rekisteröityjä pakolaisia Syyrian naapurimaissa on yli 1.158.101,  kun vielä vuosi sitten pakolaisia oli 33.000; maan sisällä pakolaisia on arvioitu olevan vielä 3-4 miljoonaa lisää.   Syyrian koulu- ja terveysjärjestelmät ovat romahtaneet ja maan infrastruktuuri yleisemminkin on kärsinyt suunnatonta tuhoa; maan bruttokansantuote on tippunut 18.2% ja köyhyys sekä työttömyys nousseet radikaalisti. Kokonaisuusvaikutukseltaan, Syyrian inhimillisen kehityksen indeksi on romahtanut takaisin vuoden 1993 tasolle – 20 vuoden taantumus kahden vuoden sotimisen seurauksena.

Kaikki nämä ongelmat tulevat vaatimaan pitkän tähtäimen ratkaisuja, jälleenrakennusta ja tukea. Aseellisen konfliktin kiihdyttäminen tekee tämän mahdottomaksi, ja pikemminkin syventää entisestään näitä ongelmia. Pitkällä tähtäimellä, Syyrian valtionrakenteiden säilyttäminen niin ehjänä kuin mahdollista on paras toivo maan jälleenrakennukselle. Poliittinen reformi ja jonkinasteinen de-Ba’athikaatio on kiistattomasti tarpeellista ja välttämätöntä Syyriassa, mutta sekin toteutuu parhaiten, jos jäljellä on jotain mitä uudistaa.   Mitä enemmän konflikti tuhoaa Syyrian valtiota, sitä hankalemmaksi ja kalliimmaksi  maan (jälleen)rakentaminen muuttuu aseiden hiljennettyä.

Ottamalla huomioon nämä kolme tekijää, puollan varovaisesti sitä, että neuvoteltu ratkaisu – ja sitä kautta syntyvä kokonaisvaltainen siirtymäprosessi – on edelleen paras mahdollisuus turvata kestävä rauha Syyriaan. En usko, että tämä on todennäköistä, helppoa tai nopeaa, mutta – valitettavasti – Syyrian konfliktin ratkaisussa helppoja keinoja ei enää  ole. Sodan on annettu syventyä liian kauan ja nyt tarjolla on vain erilaisia huonoja vaihtoehtoja, jotka eivät voi taata onnistumista, tai sitten tulevat merkittävien haittavaikutusten kanssa.

On syytä kuitenkin huomata, että neuvotellusta ratkaisusta puhuttaessa uudellaista ajattelua tarvitaan kipeästi, etenkin sellaista ajattelua, joka esittelee vaihtoehtoja YK:n turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Tällä tasolla uuden sovun saaminen on kovin epätodennäköistä millään tähtäimellä – vaikka jotkut elättävät toivoa, että Venäjä, USA, EU ja Iran saavuttavat yhdessä hengästyttävässä yössä sopivan grand bargainin, joka ratkaisee kaiken Lähi-idässä. Kofi Annan teki parhaansa huonolla kädellä ja UNSMIS oli tämän YK-TN platformin paras yritys. Lakhdar Brahimi, tai seuraajansa jos sellaista tulee, pystyy parhaimmillaan toistamaan saman tempun, mutta tuskin luomaan uutta ymmärrystä siitä miten konflikti ratkaistaan.  Geneven kommunikea (pdf) edustaa kyseisen tason toimivinta tuotosta, ja on nykyinen kehys neuvottelluille – ei ongelmaton sellainen, mutta työstämiskelpoinen.

Pääpainon pitäisi olla siinä, että pyritään löytämään rakenteita, jotka saattavat uskottavan tasapainon eri osapuolten edustajien välillä ja takaa heidän sitoutumisen sellaiseen prosessiin, jonka keinoin Syyrian syvempiä ongelmia voi käsitellä.  Maksimaalisella tasolla, tämä heijastaa Syyrian ”re-mandatisaatiota” laaja-alaisen YK-operaation alaisuuteen, mutta todennäköisempi ratkaisu on jokin muoto, jossa kansainväliset ja alueelliset toimijat avustavat paikallisen uuden järjestelmän syntyä. Luovia ratkaisuja löytyy, mutta resurssi, joka kaikista niistä puutuu on poliittinen tahto.  Ilman sitä, mikään ratkaisumalli ei tule kestämään.  Sen, että rauhan luominen on hankalaa ei pitäisi olla tekosyy sille, ettei sen luomista pitäisi jatkuvasti yrittää.

Endgame: Syria

Ensikuulolta voi vaikuttaa hassulta, joillekin jopa loukkaavalta, että Syyrian sisällissodasta on tehty tietokonepeli: Endame: Syria (pelattavissa täällä). Peli onkin saanut eniten huomiota sen heräättämästä moraalinärästä.  Apple kielsi iOS-levityksen, vedoten – aika heikkoon – syyhyn, että peli esittää ”oikeaa” tahoa ja on siten mahdollisesti loukkaava.  Applen tempaus tahattomasti toi paljon enemmän huomiota sitä ennen varsin tuntemattomalle pelille ja synnytti aika kiinnostavan keskustelun siitä miten pitäisi suhtautua yhtäältä itse peliin, ja toisaalta siihen ideaan, että tietokonepeliä käytetään mediana ymmärtää edelleen käynnissä olevaa konfliktia.

Tietokonepeli mediana

Pelin tuottaja – Game the News – on kovin yställisesti koonnut reaktiot (hyvät, huonot, epävarmat) yhteen paikkaan. Myös pelin pääsuunnittelija Tom Rawlings on pyrkinyt vastaamaan kattavasti yleisimpiin kritiikkeihin. Vastauksensa ovat hyvinkin lukemisen arvoisia, sillä ne vähintäänkin provosoivat ajattelua.

Idea konfliktin ”pelaamisesta” ei pitäisi olla turhan vieras; esimerkiksi kaikenlaiset simulaatiot ovat äärimmäisen suosittuja ja yleisiä (kuka kansainvälistä politiikkaa opiskellut ei olisi kuullut malli-YK simulaatioista?).  Ongelma, ehkä on kuitenkin nimenomaan tietokonepelin formaatissa, sillä se nimenomaan yhdistetään nykykulttuurin välittömän tyydytyksen kaipuuseen.  Mutta niille, jotka ovat kokeilleet Endgame: Syriaa on oitis selvää, että tämä peli ei ole missään nimessä ”hauska” tai ”tyydyttävä”.  Se välttää tietokonepeleille tyypillisiä saavutuksen mittareita – ei ole saavutuksia, level-upeja – eikä räjähtäviä örkkejäkään. Etenkin pelin loppu alleviivaa sen, että ei voida puhua ”voittamisesta”: ei ole liehuvia lippuja, ei onnitteluita; vain kuiva rauhanneuvottelut alkavat –ruutu joka äkisti palauttaa pelaajaan ”kokeiletko uudestaan?” tilaan.

Pelin päävaltti on siinä, että se on ajatteleva – eikä viihdyttävä – ja sen kautta kiinnostava kokemus pelaajalle. Rawlings korostaa, että pelin tehtävä ei ole olla tyhjentävä tiedonlähde Syyriasta ja sen konfliktista.  Se ei voi olla täydellinen jo pelkästään siksi, että tilanne kehittyy. Siitä huolimatta, pelin mukana tulee lähdeluettelo (joka ei mainitse vain Wikipediaa) josta pelin seurauksena valveutunut pelaaja voi jatkaa perehtymistä konfliktiin.

Tässä mielessä pelaaminen voidaan rinnastaa muihin uusiin median muotoihin, jotka myös pyrkivät tuota tietoa ihmiselle hyödyntämllä uusia tai epäperinteisiä keinoja. Suoran vertauksen Rawlings tekee Joe Saccon sarjakuviin Palestiinasta, joka myös käsittelee aktiivisia tapahtumisa uuden median keinoin. Samaa ajattelua Endgame: Syriasta jatkaa The Guardianin pohdiskeleva artikkeli pelaamisesta, uutisista ja journalismista – joka, lyhyesti kerrattuna, totetaa, että ilmiö itsessään ei ole sinäänsä kovin uusi, vaikka tämä nimenomainen tapaus ja sen toteutus on herättänyt huomiota.

Onnistuuko Endgame?

Peli voi olla siis uskottava, provosoiva, ja toimiva informaation väylä; mutta onko tämä nimenomainen esimerkki onnistunut? Rawlingsin markkinoinin päävalttina on ollut, että peli/pelaaminen on parempaa kuin yksiulotteinen uutisointi. Pelin sisältämä tieto luo syvemmän, interaktiivisemman tavan perehtyä Syyrian tilanteeseen. Onko siis peli opettavainen, kuten valmistajat väittävät?

Ei oikeastaan, kuuluu lyhyt vastaus. Kuten aikaisemmin mainittu, tämä peli ei ole – eikä formaattina yleisestikään voisikaan olla – kovin syvällinen. Endgame: Syria on tehty kahdessa viikossa, joka on murto-osan murto-osa normaalissa pelisuunnittelun maailmassa, mutta monelle journalismin maailmassa kaksi viikkoa on hyvinkin pitkä aika. Ihan peliteknillisesti saavutus on aika hieno näin lyhyessä ajassa mutta pätevän toteutuksen ei pitäisi verhota sitä, että vaikka Endgame on kompromissi näiden kahden eri maailman välillä se muodostaa jotenkin onnistuneemman ja syvällisemmän vaihtoehdon.

Oleellisesti Endgame: Syria muodostaa hyvin erikoisen meta-journalistisen teoksen, joka heijastaa siitä mistä on keskusteltu eikä siitä mistä pitäisi keskustella: ilmavoiman rooli Syyriassa ja siihen liittyvä kysymys kapinallisten ilmatorjunnasta, ulkoisten toimijoiden rooli ja tuki Syyrian konfliktissa, ja se kaikenkattava kysymys kahden leirin – ”opposition” ja ”hallinnon” – suhteellisesta vahvuudesta. Yhdessä haastattelussa Rawlings mainitseekin, että koko idea Syyria-pelistä idea lähti koko opposition aseistamiskeskustelusta: se onkin, käytännössä, peliteknillisesti minkä ympärillä peli pyörii. Vastaavasti Endgame: Syria on täynnä median dramatiikan tajua. Joka pelikierros, lähestulkoon, tapahtuu jotain suurta – joku aseistaa/tuomitsee jotakuta, joukkomurha tapahtuu, jne – mutta nämä tapahtumat unohtuvat yhtä äkkiä kuin ilmestyivät, ainoastaan jättäen jälkeensä pienen pienen muutoksen ”kannatusmittariin”.

Mutta koska se heijastaa suurta määrää kirjoituksia Syyriasta niin kaikenkaikkiaan peli kuvaa konfliktin eräitä konfliktin dynamiikkoja yllättävän hyvin (ei kuitenkaan ongelmitta). Kannatuksen valitseminen pelin kriittiseksi barometriksi toimii yllättävän hyvin, sillä kannatus on eräällä tavalla loppujen lopuksi se joka määrittää kuka voittaa tai häviää Syyriassa. Samaten sotilaallisen ja poliittisen tapahtumien eritteleminen kahteen eri raiteeseen korostaa osuvasti niiden keskenäisvaikutusta: sotilaallinen voitto voi vetää kannatuksen olemattomiin, kun taas poliittinen voitto voi johtaa sotilaalliseen turmioon. Pelin ”voittaminen” vie aikaa ja siihen tarvitaan sekoitus kansainvälistä tukea ja sotilaallista menestystä.

Ongelmat ovat kuitenkin suuria, etenkin jos ei ole perehtynyt Syyrian konfliktiin. On tyhmiä virheitä, kuten täysin rikkinäinen siviiliuhrilaskuri (yhden kokeilun aikana, kolmen kuukauden sotimisen aikana kuoli vain 95 siviiliä), mutta isommat ongelmat piilevät siinä miten käsitellään konfliktin osapuolia.

Peli ei ota kantaa siihen mitä pelin vastapuolet ”regiimi” ja ”kapinalliset” edustavatkaan.  Vastaavasti näiden kahden osapuolen suhdetta ulkomaailmaan on hyvin heikosti käsitelty siitä huolimatta, että kumpikin alati hyötyy muiden toimijoiden kannanotoista. Lakkaamaton virta tukea osapuolille ranskalaisilta/qatarilaisilta/venäläisilta/iranilaisilta/yhdysvaltalaisilta trivialisoi näiden eri maiden kontribuution konfliktiin ja sen ratkaisuun.  Yhdenkään toimijan motiiveja ei avata: miksi Venäjä auttaa hallintoa, tai miksi Iran auttaa? Vastaavasti, mitä eroa on siinä jos Libya kannustaa kapinallisia tai EU kannustaa kapinallisia?  Muita nimiä lisätään sotilaallisen konfliktin osaksi – Hizbollah, IRGC; PFLP-GC, kurdiryhmät, jihadistit (tai ”mujahidiinit”) – avaamatta yhtään mitä eroa, implikaatioita näiden eri osapuolten osallistumisella on.

Toinen iso ongelma on se, miten suhtaudutaan rauhanneuvotteluihin. Peli päättyy jos pelaaja (kapinallisten edustajana) hyväksyy neuvottelut (tai voittaa sotilaallisesti), riippumatta mitä ehtoja esitetään.  Asetelma laittaa opposition hyvin huonoon valoon. Ylipäätäänsä oletus, että mikä tahansa konflikti päättyy kuin seinään siihen, että osapuolet suostuvat neuvottelemaan on uskomattoman optimistinen.  Tosin, tämä kyllä kertoo hyvin paljon pelin luojien oletuksista – kuten pelin otsikon hyvin amerikkalainen käsite “endgame”‘.

Kokonaisuudessaan, Endgame: Syria on kiinnostava yritys luoda erilainen journalistisen tiedonvälityksen platformi. Se ei onnistu tässä. Meta-journalismina teos on kohtuullinen, mutta se myös vahvistaa journalismissa ilmentyviä puutteita. Eikä sitä voi laskea ”taiteeksi”, sillä sen asettamat moraalidilemmat ovat pinnallisia. Tuottajat ovat tietoisesti haluneet pysyä faktojen maailmassa niin paljon kuin mahdollista, mutta peli ei kykene esittämään Syyrian konfliktin kokonaisuutta sillä se kompastelee omaan tarpeeseensa esitellä eri kokonaisuudesta irrotettuja faktoja.

Onko Paasikiven ajattelusta ulkopolitiikan pelastajaksi?

Viimeisen reilun vuoden aikana on ilmestynyt useampikin kiinnostava teos joka käsittelee Suomen historiaa kylmän sodan aikana. Uusin teos tässä sarjassa on Jukka Tarkan viime sykysynä julkaistu Karhun Kainalossa: Suomen kylmä sota 1947-1990. Tarkan Suomen kylmän sodan historiikki on hyvin pitkälti suomettumisen historiikki, kuten kirjan takakansi kertookin. Kollegani on käynyt läpi sisältöpainotteisemmin kirjan läpi – joten siitä kiinnostuneita suosittelen lukemaan sen tekstin. Tässä arviossa keskityn mielumin teoksen ulkopolittiseen antiin ja nimenomaan kysymykseen siitä, miten Juho Kusti Paasikiven perintöä tulisikaan tulkita.

Suomen ulkopolitiikan grand old man

Enemmän kuin yhdenkään muun poliitikon tapauksessa, voi sanoa suhteellisella varmuudella, että käsitykset ja keskustelu Suomen ulkopolitiikasta perustuu J.K.Paasikiven perintöön. Kenellekään ulkopolitiikan tuntijalle ei Paasikiven-Kekkosen linja ole vieras, vastaavasti siitä polveutuneet käsitteet puolueettomuudesta ja siitä miten Neuvostoliitto/Venäjä-suhteet tulisi hoitaa ovat myös Suomen ulkopolitiikan ruisleipää – hyvää ja kotimaista. On hyvä myös muistaa, että ulkopoliittisen keskustelun keskeisten osallistujien kytkös Paasikiveen: Ulkopoliittinen instituutti ja Ulkopolitiikka-lehti ovat alunperin perustettu kannattamaan Paasikiven-Kekkosen linjaa, kuten nimeään kantava seurakin. Vastaavasti myös blogimme alaotsikko sisältää kumartavan kunnioituksen hänen perintöään kohtaan.

Paasikiven ulkopoliittisena aisaparina on tottakai hänen seuraajansa Urho Kekkonen, mutta hänen harjoittama ulkopoliittiikka nojaa äärimmäisen vahvasti  juuri Paasikiven jättämään perintöön. Tämä ilmiö näkyy selvästi Kekkosen puheissa, jossa hän harrasti viittauksia Paasikiveen ulkopoliittisen puhdasoppisuuden lähteenä (esimerkiksi puheissa vuosina 1959, 1961, 1970). Vastaavastikin, Paasikiven linja, etenkin Kekkosen tulkitsemana, oli enemmänkin kuin pelkkä linjaus – se oli ulkopoliittisen elinehdon sanelu. Kuten Kekkonen totesi puheessa vuonna 1960; ”Paasikiven linja ja sen ratkaiseva merkitys Suomen itsenäisyydelle on historiallinen tosiasia, jota ei minkäänlaisilla kieltämistalkoilla kyetä tekemään olemattomaksi.”

Tarkka ei ryhdykään kieltämään Paasikiven linjaa, tai sitä suoranaisesti kritisoimaankaan. Pikemminkin, hän jatkuvasti huomauttaa kuinka suurmiehen ulkopoliittista perimälinjaa ymmärretään väärin – ja tässä suhteessa sukupolvi toisensa jälkeen on huonommin ymmärtänyt paasikiveläisen opin. Yhdessä kohtaa Tarkka toteaakin, että ”todellisen paasikiveläisen ajattelutavan omaksuminen Suomen turvallisuuspoliittiseen kulttuuriin alkoi vasta Paasikiven päiväkirjojen ilmestymisestä [vuonna 1985], eikä se ole vieläkään lyönyt itseään kunnolla läpi [vuonna 2012].” Implisiittinen huomio tässä on, että suomettumisen ylilyöntejä olisi voinut vältää ymmärtämällä Paasikiveä ”oikein”.

Se ainoa oikea realismi?

Mitä paasikiveläisyys pitää sisällään?

No, miten paasikiveläisyys sitten tulisi ymmärtää? Tarkan kritisoima kekkoslainen/suomettunut tulkinta perustuu yksiselitteiseen geopolitiikkaan – koska suurvalta-Venäjä on naapuri, jolla on legitiimejä intressejä Suomen kohdalle, niin Suomen ulkopolitiikan täytyy perustua tämän seikan ympärille. Paasikiveläisyys on paljon nyansoidumpaa. Pikemminkin se on “reaalipolitiikkaa”, joka perustuu Suomen etuihin, jotka kalibroidaan havaittujen ympäristön muutosten mukaan. Toisaalla Tarkka on todennut paasikiveläisyyden olevan geopolitiikkaa, mutta suhdannesitoista sellaista: ”Poliittinen maantiede muuttuu, ja sen ensisijaisuus tarkoittaa sitä, että Suomen politiikan täytyy elää sen mukana, mitä maailmassa tapahtuu ja miten Suomi muuttuu.” Kylmän sodan kontekstissa Paasikiven linjan edellyttämä Neuvostoliiton intressien tunnustaminen oli ”selviytymisstrategia” – joka on tietynlainen jatko snellmannilaiselle laillisuuslinjalle autonomianaikana (jonka Tarkka noteeraakin loppukaneetissa).

Kuten Paasikivi-seura, Tarkka kuitenkin näkee selvästikin jotain pysyvämpää Paasikiven ajattelussa jonka Suomen ulkopolitiikan harjoittajien tulisi alati muistaa (sen sijaan, että se olisi poikkeuksellisten olojen tuotos joka soveltuu, vain kyseiseen poikkeukselliseen olotilaan). Mutta millainen tämä oppi nykysukupolville sitten on? Sellainen, joka ei orjallista ja yksiselitteistä geopolitiikan tulkintaa (kuten Mackinder tai Spykman harrastivat); käytännössä se on kehotus kansainvälisen poliittisen teorian realistisen koulukunnan oppien soveltamiseen – vaikka tätä selvennystä tehdään aniharvoin. Sovellettuna Venäjän kontekstiin, paasikiveläisyyden tulkinnassa on kyse siitä tulisiko Suomen tasapainoilla (balance) vai myötäillä (bandwagon) Venäjää? (Kollegani on ansiokkaasti käsitellyt tätä kysymystä pienvaltiorealismin keinoin). J.K. Paasikiven kanta vaihteli tähän kysymykseen ja Tarkka onkin identifioinut viisi eri ”Paasikiven linjaa”.  Tarkan tunnistamat eri Paasikiven linjat korostaa, kuinka epäkoherentiksi ulkopolitiikan käsittäminen voi muuttua: miten hyödyllistä on edes puhua paasikiveläisyydestä, jos jokainen olosuhteen muutos tuo uuden iteraation ”Paasikiven linjaan”?

Suomen kylmän sodan kollektiivinen muisti

Nämä pyrkimykset tulkita Paasikiveä nykypäivästä käsin pitää sijoittaa laajempaan käsitykseen kylmän sodan – ja etenkin suomettumisen ilmiön – kollektiivisesta muistista. Tässä suhteessa on kiinnostavaa tuoda mukana mietteitä saksalaiselta kulttuurihistorioitsijalta Wolfgang Schivelbuschilta ”tappion kulttuurista”.

Schivelbuschin lähtökohta on länsimaisen kultuurin kunniakkaan tappion traditio ja siitä syntyvä yhteiskunnallinen prosessi, joka määrittelee kuinka häviämisen traumaa käsitellään. Yhteiskuntien reaktio on monitasoinen; menneisyys kauterisoidaan (”syylliset” määritellään ja heidän edustama näkemys suljetaan pois) ja rekonstruoidaan nykyisten ratkaisujen näkökulmasta (luodaan historiallinen perinne missä sitä välttämättä ei ole); traumaa ei varsinaisesti käsitellä, mutta se esitetään kuitenkin kunniakkaana osana kansakunnan kokemuksia ja sen feeniksmäisen jälleensyntymän lähteenä. Jälleensyntymän oleellinen osa on häviäjän keskuudessa ilmenevä voittajan ihailu ja eräänlainen halu emuloida malliaan.

Suomen tapauksessa tätä kehystä ei voi soveltaa täysin (”voitto” Suomelle ei koskaan ollut varsinainen vaihtoehto; eikä kostonhalukaan siksi ole koskaan vakavasti ilmentynyt), mutta idea kunniakkaasta tappiosta sopii myös hyvin suomalaiseen kulttuuriperinteeseen (ks. Tuntematon sotilas tai Vänrikki Stoolin tarinat). Tappion kulttuuri on yhteiskunallinen ilmiö, mutta sovellettuna kapeasti Suomen ulkopolitiikan tapaukseen, se asettaa keskustelun paasikiveläisyydestä erilaiseen valoon.

Paasikiven kausi Suomen ulkopolitiikan huipulla (1944-1956) toimi vedenjakajana sotaa edeltäneeseen ulkopolitiikkaan. Vaaran vuosien aikana idea Primat der Aussenpolitik‘ista sai juurensa, rauhanneuvotteluiden, valvontakomission ja uusien Suomi-Neuvostoliitto-suhteiden solmimisen aikaan. Menneisyyden käsittely jäi osittaiseksi miehityksen uhan ja sotasyyllisyysoikeudenkäytien aikana. Poikkeuksellinen aika edellytti poikkeuksellista ulkopolitiikkaa; harva tätä on ryhtynyt kiistamään.

Ajan kuluessa poikkeuksesta kuitenkin muodostui sääntö, jonka ikävin ilmiö – ulkopolitiikan nimessä toteutettu sisäpolitiikan jälleenjärjestely – kummittelee edelleen. Se kuinka Paasikivi-Kekkosen linjaa on pyritty jakamaan alkuperäiseen Paasikiven oppiin ja Kekkosen lisäyksiin heijastaa tarvetta erottaa hyväksi todettu poikkeuksellinen ulkopolitiikka ”rähmällään olemisesta” kollektiivissa muistissa. Tässä Kekkonen edustaa suomettumisen ylilyöntejä, Paasikivi ”realismia” – yksi ”huonoa”, yksi ”hyvää”. Yksinkertaistus on huima, mutta silti kovin yleinen; se myös pukee kylmän sodan ajan ongelmat kollektiivisessa muistissa hyväksyttävämpään asuun. Schivelbuschin kuvailu hävinneiden halusta ”keksiä mieluisampi todellisuus” saa hyvän ruumillistuman paasikiveläisessä realismissa: emmehän suomettuneet, tunnustimme vaan ”tosiasiat”.

Tosiasioidien todistelu onkin sarjaongelma aikaa eläneiden teoksissa, joita leimaa tarve käsitellä ja muokata kollektiivista muistia. Nämä teokset kutsuvat itseänsä historiaksi, koska ne hyödyntävät arkistotietoja; mutta arkistotiedon rooli ei ole valaista tuntematonta (useimmiten tieto on ollut julkista jo pitkään), vaan vahvistaa omaa narratiivia tapahtumien kulusta ja niiden ”oikeasta” sisällöstä fetisoimalla arkistojen tarjoamaa legitimiteettiä. Genre toimii cross-cueing’ina, joka vakiinnuttaa ajan kokeneiden käsityksiä tapahtuneesta, mutta toimii myös ‘muistin’ korvaajana niille jotka eivät muista aikaa, kertoen heille, että ‘näinhän se meni’. Tarkan kirja on paljon onnistuneempi kuin moni muu saman genren teos avoimuudessaan ja nyanssissaan – hänen mea culpansa suomettumisesta on hyvää luettavaa tältä tiimalta.

Paasikiven perintö 21. vuosisadalla

Ulkopoliitiikan sisällönantajana Paasikiven rooli nykyään on paljon pienempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta eräänlaisena ulkopolitiikan auktoriteetin lähteenä hänen arvostus on noussut. Viittaukset Paasikiveen ovat palanneet suosioon presidentti Niinistön valinnan myötä kokomuuskytköksen takia. Sen ulkopuolella miehillä ei ole paljon yhteistä, eikä Niinistön ulkopoliitisen ”koosteen” sisällöllä ole juurikaan tekemistä Paasikiven kanssa, lukuunottamatta pinnallisia viittauksia maantieteen rooliin. Myös Perussuomalaiset ovat viljelleet viittauksia Paasikiveen ”realismin” perikuvana turvallissuuspoliittisen keskustelun aikana.

Jos kyse onkin intressipohjaisesta analyysistä ja realistisen koulukunnan soveltamisesta, miksi pitäisi sitä nimittää paasikiveläisyydeksi, joka taas sekoitetaan kaikenlaiseen muuhun? Mielummin kuin pyrkiä kanavoimaan Paasikiveä tukemaan erilaisia ja erinäisiä johtopäätöksiä, olisi parempi avata näitä muillakin kun kutsumalla sitä ”opiksi”, ”reaalipolitiikaksi”, tai ”tosiasioiden tunnustamiseksi”,  sillä loppujen lopuksi nämä tarkoittavat kovin vähän.

Jukka Tarkka, Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota, 1947-1990, Otava (2012): ISBN 978-951-1-25796-7

Seetrivallankumouksen jälkeen

Libanonin monivuosikymmeninen ja raaka sisällissota on ansaitustikin maata käsittelevien historiankirjoitusten ja maan poliittisen järjestelmän analyysien keskeinen huomion kohde. Mutta sisällissodan jälkeisestä ajasta – joka on monella tavalla aivan yhtä kriittinen maan politiikalle – on paljon heikommin kirjallista tuotosta. Muuten mainiot viimeaikaiset Libanonin historiat päättyvät useimmiten sisällissodan päättymiseen, tai viimeistään jättävät lukijan 2000-luvun taitteeseen. Niissä harvoissa kirjoissa jotka käsittelevät Libanonia 1990-luvun jälkeen rajoitteina ovat olleet spesifisyys (Hizbollahista on lukuisia kirjoja) tai vahva journalistinen käsittelytapa (Killing Mr. Lebanon, esimerkiksi). Ajoittaisia policy-papereita lukuunottamatta, Libanonin viimeaikaista poliittista historiaa käsitteleviä teoksia ei ole ollut kovin monta.

Tähän tarpeeseen tulee Are Knudsenin ja Michael Kerrin toimittama artikkelikokoelmateos Libanonista, After the Cedar Revolution, joka nimensä mukaisesti pyrkii käsittelemään viimeisen reilun kymmenen vuoden tapahtumia. Yleisesti suhtaudun hyvin skeptisesti kokoelmateoksiin – niistä turhan usein punainen lanka jää puuttumaan ja ne voivat olla hyvinkin epätasapainosia sisällön kannalta – mutta tällä kertaa toteutus toimii erinomaisesti.

Eri alojen asiantuntijoiden erilaiset kontribuutiot – palestiinalaisleirien väkivallan ”saarekkeista”, Solidere-yrityksen sektaaris-poliitiset tausta-ambitiot, Libanonin armeijan hauraasta rooliista – toimivat koska ne ovat monipuolisia. Lukija kyllästyisi hyvin nopeasti peräkkäisiin artikkeleihin Tulevaisuusliikkeen ja Hizbollahin välisestä valtakamppailusta; tässä teoksessa politiikan ja yhteiskunnan analyysi esitetään kovinkin eri tulokulmien – maantieteen, yhteisöllisen muistin käsitteen, marttyyi-imagon – keinoin, joka tuo raikkautta jo ennestään tuttuihinkin asioihin.

Kirjoittajien komposiittianalyysi on myös omalla tavallaan antoisaa. Esimerkiksi, jokainen kirjoittaja avaa lukijalle Libanonin sektaarisen poliittisen järjestelmän piirteitä hieman erilaisin sanankääntein. Tästä seuraa hauska kuvailu maan säännellyistä mutta epävirallisista vallan instituutioista, kuten myös eri voimaväylien välisestä tasapainosta.  Miten suuressa määrin tulisi painottaa Taifin sopimuksen jälkeistä virallista vallanjakoa,  sen käytännön tasoisia poliittisia seurauksia, tai jatkuvaa de facto jakaumaa Libanonin poliittisten ryhmien välillä?  Kysymys on erittäin relevantti jotta voi käsitellä seetrivallankumouksen jälkeistä aikaa; mutta yksikään kirjoittaja ei väitä, että sitä kautta voi ymmärtää ymmärtämättä sisällissodan jälkeistä siirtymäkautta.

Tästäkin johtuen kirjan keskiössä on edesmennyt pääministeri Rafik Hariri, yhtäältä Libanonin jälleenrakennuksen näennäis-mesenanttina (Hariri rikastui suuresti jälleenrakennuksen yhteydessä) ja toisaalta murhansa synnyttämän skisman takia. On totta, että Libanonin viime vuosikymmenien tapahtumia – seetrivallankumousta, Syyrian vetäytymistä Libanonista, tai maan sektaaris-poliittisten jännitteiden kasvua ja purkautumista vuosina 2006–2008, mutta ei myöskään Beirutin jälleenrakentamista ja uudistunutta ”Sveitsi Välimerellä”-ajattelua – ei voisi kuvitella ilman Hariria. Hänen marttyyrikulttinsa intensiteetti on vähentynyt viime vuosina, mutta se on hienovaraisesti sulautettu Libanonin erikoistuomioistuimen (Special Tribunal for Lebanon, STL) olemassaoloon. STL’ään viitataankin usein “Hariri tribunal“-termillä, vaikka sen mandaattiin kuuluukin vyyhti muita poliittisia murhia. Todennäköistä onkin, että Haririn haamu jatkaakin kummittelua Libanonin päivänpolitiikassa vielä pitkään.

Verrattuna Haririn keskeiseen rooliin, vastarintaliike/poliittinen puolue Hizbollah saa jokseenkin vähemmän palstatilaa vaikka Hizbollahin roolia maaliskuun 8. liittouman johtajana ei suinkaan sivuteta. Syy ei ole, että liike olisi jotenkin vähäpätöinen vaan pikemminkin siksi koska Libanonin politiikassa Hizbollahin kasvavassa määrin sektaarinen toimintamalli ei ole sinäänsä kovin poikkeavaa. Liikkeen libanonisaatio pitää ainakin paikkansa kotimaanpolitiikassa, vaikkakin etelä-Libanon on asia ja areena erikseen (jota valitettavasti kirjassa ei oikein käsitellä).

Hieman yllättäen, kirjan heikoin osa onkin – suhteellisen perinteinen – Libanonin geopoliittisen tilanteen analyysi. Toimituksesta myös vastaavan Kerrin kirjoitus aiheesta painottaa liiaksi ulkopuolisten toimijoiden kykyä sytyttää konfliktia Libanonissa (ja etenkin Kissingerin syyttämiseen Libanonin sisällissodan aiheuttamisesta) – kiteyttäen hyvin kovin yleistä “outside in“-ajattelutapaa Libanonista. Onneksi myöhemmät osat kirjasta paikkaavat tätä heikkoutta, ja osoittavat kovin hyvin kuinka monitasoista onkaan interaktio maan sisäisten toimijoiden ja ulkoisten voimien välillä.

Jo pelkän monipuolisuutensa vuoksi kirjaa on helppo suositella, mutta itse kirjoitusten ohella kirjan toinen suuri anti on sen pitkä lähdeluettelo, joka on varsin hyödyllinen referenssi maan viime vuosien muutosten tutkimista varten. Sanonta menee, että jos luulet ymmärtäväsi Libanonia, niin selvästikin sinun tulisi opiskella maata tarkemmin. Tästä kirjasta on hyvä lähteä tehostamaan tai syventämään ymmärrystä tästä pienestä mutta monimutkaisesta maasta.

 Are Knudsen ja Michael Kerr (toim.), Lebanon: After the Cedar Revolution, Hurst & Co Publishers (2012); ISBN 978-1-84904-249-9

(Kulttuuriset) Vallankumoukset vertailussa: Venäjä ja Iran

Pintapuolisista erilaisuuksistaan huolimatta, vallankumousten vertailulle on yllättävänkin hyviä lähtökohtia olemassa. Maiden vallankumouksissa on paljon yhteistä ja yhteläisyyksien ja poikkeuksien keinoin on mahdollista kerätä vihjeitä vallankumousten systemaattisesta ilmiöstä (kuten Crane Brinton on tehnyt). Arabikevään vallankumoukset ovat  tehokkaasti elvyttäneet transitologian tutkimuksen, mutta myös kasvattaneet vallankumoustutkimuksen ja myös vanhojen klassikoiden (ks. Halliday) suosiota. Valitettavasti kaikki alan tutkimukset ja vertaukset eivät ole yhtä onnistuneita; ja eräs epäonnistunut esimerkki löytyy Ghonceh Tazminin Iranin ja Venäjän vallankumouksia vertaavasta teoksesta.

Modernisaatiota historian ja Hegelin kanssa

Tazmini lähestyy tätä vertailua hieman eri tulokulmasta, modernisaation kautta. Kirjassa on kaksi rinnakkaista raidetta, joista yksi on materialinen modernisaatio, ja toisena sen rinnalla nähtävä kamppailu modernisaation yhteensovittamisesta paikalliseen kulttuuriin. Kirja keskittyykin purkamaan Venäjän ja Iranin tapauksissa kuinka valtio-ohjastettu länsimaisiin malleihin pohjautuva ”modernisaatio” – tai pikemminkin lännettyminen – on vallankumouksen ydin. Eräs ongelma, jota kirjassa ei käsitellä on, että historiasta löytyy lukuisia esimerkkejä ”onnistuneesta” ylhäältä modernisaatiosta: Meijin Japani tai Mustafa Kemalin Turkki – joka oli Reza Pahlavin mallimaa.

Iranin ja Venäjän tapauksissa eräs Tazminin korostamista vallankumousta ruokkivista pääparadokseista on modernisaatiosta syntyvän vallankeskittymisen motiiveissa. Yhtäältä valtio keskittää paljon valtaa modernisaatioprosessin seurauksena (infrastruktuurin, asevoimien ja valtionlaitosten tehostamisen kautta), mutta se ei ole hakukas muokkaamaan poliittista järjestelmäänsä vastaavasti kohti ”modernimpaa” ja edustuksellisempaa mallia (parlamenttien luominen, mutta niiden vallatta jättäminen). Tämä poliittisten instituutioiden ”arkaaisointi” on paradoksaalista, Tazmini toistuvasti korostaa. Ajatus, että tämä epäsymmetrinen modernisaatio voisi olla tietoinen tapa lujittaa yksinvaltaiden valtaa ei näytä tulleen mieleen Tazminille.

Venäjän ja Iranin materiaalisen modernisaation käsittelyssä jää auttamatta vaikutelma, että tapaukset on survottu yhteen pakosta. Kirjaa leimaa syvästi epätasapainoinen käsittely: Iranista puhutaan kolmen eri vaiheen kautta: Reza Pahlavin uudistuskausi, Iranin vallankumous, ja Khatamin uudistukset; Venäjän tapauksessa taas Tazmini on päättänyt puhua Pietari Suuren uudistuksista, Aleksanteri II:n uudistuksista, Nikolai II:n uudistuksista, lyhyesti 1905 vallankumouksesta, lokakuun 1917 vallankumouksesta, lyhyesti Stalinin uudistuksista, Gorbatsovin perestroikasta, ja Putinin valtakaudesta. Epätasapainoisuutta syventää se, että Tazmini ei suinkaan ole Venäjän tai Venäjän historian asiantuntija. Teoksen keskeiset vertailuargumentit olisivat parempia valikoituina; esimerkiksi Venäjän 1917 vallankumouksessa ja Iranin 1979 vallankumouksessa on paljon yhtäläisyyksiä myös modernisaation näkökulmasta. Se miksi Khatamin uudistuksia ei verrata esimerkiksi Neuvostoliiton NEP-politiikkaan tai Stalinin uudistuuksiin – joka täsmää paremmin Iranin 1990-luvun yhteiskunnallista tilannetta – vaan Putinin valtakauteen on täysi mysteeri.

Käsitteellisellä tasolla Tazmini näkee modernisaation hegeliläisenä prosessina, jossa on nähtävissä lukuisia lineaarisia polkuja kohti moderniteetin päämäärää. Perin hegelistisesti Tazminille vallankumous muodostaa antiteesin ylhäältä toteutetulle modernisaation (”modernization from above”) teesille. Tälle antiteesille ja teesille, hän esittää oman synteesinsä kansanlähtöisestä modernisaatiosta (”modernization from below”) Iranin ja Venäjän ”onnistuneiden” esimerkkien perusteella. Tarkentumatta teesien meriitteihin, kirjan suurin synti on jatkuva kompastuminen omaan terminologiaan ja sen tärkeyteen.

Itse modernisaatioprosessi ilmenee yhtäältä länsimaisena kehityksen polkuna (impisiittisesti kyseessä on anglosaksinen liberaali kapitalismi) ja yleisenä teoreettisena käsitteenä, jossa voi olla lukuisia polkuja. Modernisaatioon liittyvän kehityksen materialiset seikat eivät ole koskaan yhtä keskeisiä kultuurillisille – ja mittaamattomille – seikoille, josta johtuen lännettymistä (lännen emulaatiota) ja modernisaatiota käytetään lähes synonyymeinä.  Keskeinen legitimiteetin käsite perustuu pitkälti kehäpäätelmään: vallanpitäjät jotka kohtaavat vallankumouksia kohtaavat myös haasteen legitimiteetissään. Jos he voittavat he olivat legitiimejä, jos he häviävät he eivät olleet legitiimejä. Myöhemmin Tazmini kertookin, että sivilisaatiollisesta lähtökohdasta syntyvä legitimiteetti on ainoa tärkeä sellainen. Näin käsitepainavassa kirjassa on hyväksymätöntä, että avainkäsitteiden avaus pyörii täysin kirjoittajan (syn)teesin ainutlaatuisuuden korostamisen ympärillä. Tässä kuitenkin piilee syvempi ja ylitsepääsemätön ajatuksellinen loukku.

Kansan syvät rivit ja niitä ymmärtävät valtionpäämiehet

Suurin ongelma on, että kotoperäinen ei tarkoita Tazminille paikallisia olosuhteita huomioivaa, vaan nimenomaan kultuurillisesti – tai pikemminkin orientalistisesti – määriteltyä käsitystä aitoudesta Iranin ja Venäjän konteksteissa. Se mikä on aitoa Venäjää Tazminille on määritelty puhtaasti slavofiilisen ja eurasianistisen näkökulman kautta, jonka puhdas sielu on ainutlaatuinen ja yhteensovittamaton minkään muun kanssa (Tazmini myös viittaa venäläiseen sielun käsitteeseen eräänä havainnollistavana tekijänä).  Iran taas muodostuu syvästi konservatiivisesta shiialaisuudesta, jota maustaa – Venäjän kanssa jaettu – itseiskäsitys kunniaakkaasta ja jokseenkin sovistisesti käsitetystä historiasta ja antipatiasta länttä kohtaan. Näiden kahden alkujuurisen sivilisaation olemuksesta, ja kansan tietoisuuksista nousee autoktooninen, ja siten legitiimi ja hyvä, modernisaation polku. Orientalismia täydentää occidentalismi: ”Lännen modernisaatiomalli” on kautta kirjan esiintyvä olkiukko, jota käytetään esittelemään korostamaan Iranin ja Venäjän kehityksen haittapuolia, ja jonka ”hylkääminen” on keskeinen tekijä näiden maiden vallankumouksissa.

Tätä taustaa vasten on hieman yllättävää, että Tazmini hylkää Samuel Huntingtonin sivilisaatioiden yhteentörmäys-teorian, koska se pelkistää vaihtoehtojen määrää (jakauma ei ole vain ole lännen ja ’muiden’ välillä). Vaikka sivuutettaisiin sivilisaatio-lähtöisten teesien yleiset ja merkittävät ongelmat, Tazminin tapauksessa peilaaminen länteen ”otherina” on heikko ratkaisu, sillä Venäjän ja Iranin interaktio länsivaltojen kanssa on laadultaan hyvin erilaista.  Siinä missä silloisen Persian interaktio Britannian (ja Venäjän, vaikka tätä ei mainita kirjassa) kanssa muodostaa perinteisemmän imperialistisen suhteen, keisarillinen Venäjä oli vakiintunut osa eurooppalaista kansainvälistä poliittista järjestelmää. Ongelmallista on myös toteutuneiden vallankumousten esittäminen kulttuurisesti autoktonisina – bolshevikkien esittäminen jotenkin aito-venäläisenä vaihtoehtona on lievästi sanottua kummaa, mutta väite, että Stalinin valtiososialismi on ”eritoten ei-länsimainen teoreettinen konstruktio” on yksinkertaisesti väärässä.

Kirjan tarpeettomin osio koskeekin Tazminin esittämää ”modernization from below”-teesiä:  onnistunut – joskaan ei täysin ongelmaton – modernisaatio on ”synteesi lännestä ja paikallisista olosuhteista”. Synteesinsä esimerkkeinä toimivat Vladimir Putinin ja Mohammed Khatamin uudistukset, joiden pyrkimyksiä ylistetään koska he ”tulkitsevat” (länsimaisen) uudistuksen ”paikallisessa kehyksessä” – josta esimerkkinä voi pitää putinismin kannattamaa ideaa suvereenista demokratiasta. Vastaavanlaista ylistystä tarjotaan Khatamin ”uudelle ja konseptuaalisesti jännälle tielle islamilaiseen moderniteettiin”. Tai Tazminin sanoin, ”Unlike the tsars and Gorbachev, [Putin] did not ‘graft or transplant’ from the west, rather he reformed existing political and economic structures according to Russia’s ‘genetic code’.” Tazmini vielä erikseen hylkää kuvailut Venäjän demokratiasta illiberaalina tai kontroilloituna. Putinismin esittäminen ”kansan tahdosta” kumpuavana valtionmallina on groteski parodia nyky-Venäjästä.

On helppoa ja suotavaa hylätä Tazminin synteesi, mutta – heikosta käsittelystään huolimatta – modernisaation keskeisen roolin korostamisessa Tazmini osuu kiinnostavaan tekijään. Nopean materiaalisen kehityksen seurauksena nähdään hyvin usein sosio-ekonomista dislokaatiota perinteisten ja uusien taloudellisten ja poliittisten mallien kilpaillessa – siitä syntyvä epätasa-arvo on merkittävä tekijä yhteiskunnallisen rauhan rikkojana ja vallankumousten ruokkijana. Etenkin valtio-ohjatussa kehityksessä talouden ja yhteiskunnan järjestäminen tietoisin kriteerein kohti ”kansaa” tai ainakin valtiota voimauttavaa tulevaisuutta tuo eittämättä ristiriitoja, mutta se mikä rooli kulttuurilla on vallankumouksen airueena on taas täysin eri asia – sitä argumenttia Tazminin teos ei ainakaan vahvista.

Ghonceh Tazmini, Revolution and Reform in Russia and Iran: Modernisation and Politics in Revolutionary States, I.B. Tauris (2012): ISBN: 978-1-84885-554-0

Pitkät jäähyväiset: Yhdysvaltain etääntyvä rooli Lähi-idän politiikassa

Presidentti Obama pitämässä “A New Beginning” -puhettaan Kairossa kesällä 2009. Kuva: White House

Kaskun mukaan Gazan kiivaiden taisteluiden aikana tuoreeltaan uudelleenvalittu Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama soitti kollegalleen Egyptin presidentti Muhammed Morsille. Puhelimitse Obama kertoi, että hän toivoi Morsin tekevän töitä tulitauon luomiseksi Israelin ja Hamasin välillä. Morsi vastasi ”Kyllä aion herra presidentti, mutta mitä te aioitte tehdä asian hyväksi?”

Kasku on varmaan liian hyvä ollakseen totta, mutta heijastaa hyvin sitä kuinka suuri muutos on nähtykään Yhdysvaltojen roolissa Lähi-idän politiikassa. Viimeisen kahden vuoden aikana Yhdysvalloille on tuottanut suuria vaikeuksia muokata omaa politiikkaansa ja rooliaan Lähi-idän muutosten myötä – lopputuloksena on ollut hyvin varovainen, pragmaattinen ja tapauskohtainen suhtautuminen arabikevään kokonaisuuteen. Yhdysvaltojen passivinen pragmatismi on vielä hämmentävämpää kun huomioi, että nimenomaan Obama taannoin julisti suurta muutosta Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikassa Kairossa ja omisti ensimmäisen vähäonnisen presidenttivuotensa muutoksen aikaansaamiseksi.

Obaman uuden alun pikainen loppu

Lähi-idällä oli keskeinen rooli presidentti Obaman ulkopoliittisessa linjauksessa ensimmäisen kautensa alusssa. Pääimpulssi tälle oli laaja ymmärrys Obaman hallinnon sisällä siitä, että edeltäjänsä George W. Bushin painottama voimapolitiikka koettiin olevan ongelmien eikä ratkaisujen lähde alkaen aina Irakin-sodan suurenmoisesta sotkusta riitaisaan ”meidän kanssa tai meitä vastaan” –retoriikkaan. Oli selvää, että nojaaminen voimapolitiikkaan yksin ei ollut tuottanut toivottua tulosta, esimerkiksi Iranin tai Syyrian eristämisen yhteydessä. Tässä suhteessa etenkin Lähi-idän kontekstissa Obaman linjaus oli antiteesi Bushin linjalle. Selvin esimerkki tästä on ollut Obaman toimet Irak-operaation päättämiseksi, joka toteutui riippumatta juurikaan siitä minkänlaisen poliittisen tilanteen sen jättäisi jälkeensä.

Voimakeinojen sijaan Yhdysvaltojen tulisi painottamaan pehmeän vallan keinoja ja sen myötä vaikutusvaltaansa Lähi-idässä. Pehmeää valtaa painottavan linjauksen toivottiin purkavan lukuisia esteitä Yhdysvaltojen Lähi-idän-politiikan toteuttamisen edessä, muun muassa Iranin ydinasekiistan ratkaisussa ja Lähi-idän rauhanprosessin edistämisessä. Linjauksen taustalla oli myös uskomus, että lähtökohtaisesti Yhdysvalloilla on toimiva brändi eräänä vakauden ja varauden mallin edustajana, jonka pitäisi toimia paljon paremmin alueella ilman voimapolitiikan tuomia haittoja.

Obaman ensimmäinen presidenttivuosi alkoikin juuri painokkailla eleillä, kuten Obaman Iranin kansalle suunnattu suora Nowruz-tervehdys, jonka oli tarkoitus antaa uutta puhtia diplomaattisille neuvotteluille Iranin ydinaseohjemasta.  Samasta muutoksen halusta viestti arvostetun senaattorin George Mitchellin pikainen nimitys Lähi-idän rauhanprosessin erikoislähettilääksi kuten yleisemminkin Obaman hallinnon tiukempi linja Lähi-idän rauhanprosessin uudelleenkäynnistämisessä. Uuden pyrkimyksen kuitenkin kruunasi hänen Kairossa pitämänsä linjapuhe. Puhe oli ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen presidentiltä Lähi-idässä ja jonka otsikko itsessään kertoi Obaman halusta muuttaa pysyvästi Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa.

Pehmeän vallan korostaminen ei tuonut muutosta Yhdysvaltojen alueellisessa reaalipolitiikassa, vaikka tätä moni olisi toivonutkin. Yhdysvaltojen yleiset intressit Lähi-idässä – alueen vakauden ylläpitäminen ja liittolaisten turvaaminen, kansainvälisen terrorismin ja joukkotuhoaseiden leviämisen ehkäiseminen, demokratian ja vapaiden markkinoiden edistäminen – ja niiden välinen priorisointi on pysynyt varsin samanlaisena. Ristiriitojen ilmentyessä, reaalipolitiikka on aina päihittänyt idealistiset preferenssit. Vaikka GWOT-retoriikka on keventynyt, terrorismin torjunnassa Obama on silti ollut korostuneesti toiminnan presidentti – vaikka valitun keinon tarkoituksenmukaisuus kyseinalaistetaan. Ymmärtämisyritykset Irania kohtaan ovat muuttuneet epäsuoraksi uhkailuksi. Siirtokuntakysymyksessä Israelin vastarinta on pyörtänyt Obaman hallinnon alkuperäisen kannan täysin, ja Obaman hallinto on antanut Lähi-idän rauhanprosessin palata syväjäähän. Obaman uuden linjauksen lopputulos, ironista kyllä, muistuttaa hyvin paljon George W. Bushin toisen presidenttikauden ulkopolitiikkaa.

Menikö arabikevät mönkään?

Arabikevään synty yllätti kaikki toimijat ja valtiot Lähi-idässä, mukaan lukien Yhdysvallat. Suhtautumisessaan aluetta myllertäviin muutoksiin Yhdysvallat on jatkuvasti soveltanut hyvin valikoivaa matalan profiilin politikkaa; yleisellä tasolla kantaa Arabikevään puolesta ja poliittisten siirtymien väkivallan rajoittamiseksi, mutta on kieltäytynyt soveltamasta tätä periaatetta kaikissa arabikevään maissa. Yhdysvallat on reagoinut vaimeasti ystävällismielisten monarkioiden kohdatessa vaikeuksia (Marokko, Jordania ja Bahrain), vuorotellen mietoja kehoituksia reformiin ja painavaa hiljaisuutta liittolaistensa repressiota kohtaan. Kaikissa arabikevään kriiseissä Yhdysvallat on antanut vetovastuun muille toimijoille – Persianlahden yhteistyöneuvostolle Bahrainissa ja Jemenissä, ja länsimaisille liittolaisilleen Libyassa (kuuluisa leading from behind).  Syyrian konfliktinkin jatkuessa on ollut päivänselvää, että Yhdysvallat ei ole valmis johtamaan.

Kevät metaforana muutokselle Lähi-idässä kuvastaa erittäin hyvin Yhdysvaltojen ristiriitaista suhtautumista arabimaailman muutoksen hedelmiin. Yhdysvaltojen – ja myös eurooppalaisten valtioidenkin pitkälti – politiikka Lähi-idässä on ollut turvallisuuskeskeistä: terrorismin torjuntaa, häirikkövaltioiden kuten Iran eristämistä, tai Israelin rauhallisten rajojen ja Lähi-idän rauhanprosessin ylläpitämistä – sekä laajemmasta kylmän sodan tuhkasta syntynyt pyrkimys vakauden tavoitteluun aluella eri keinoin. Vakauden ylläpitämisessä Yhdysvallat on nojannut pitkäaikaisiin, mutta myös epädemokraattisiin liittolaisiinsa alueella: kuudesta MNN-liittolaisesta vain yksi – Israel – on demokraattinen valtio (joskin tämäkin meriitin haastaa varsin epädemokraattinen käytäntö miehitettyjen alueiden suhteen). Muissa merkittävissä yhteistyökumppaneissa – Persianlahden monarkiat, Jordania, Marokko, Egypti ja Jemen – ei demokratia tai ihmisoikeuksien kunniottaminen kovinkaan paljon paremmin kukoista.

Yhdysvallat on tästä huolimatta kauan panostanut demokratisoinnin edistämiseen Lähi-idässä, ja reformiprosessin keskeneräisyys on ollut jatkuva kitkan aihe Yhdysvaltojen suhteissa sen Lähi-idän liittolaisiin, etenkin Egyptin tapauksessa. Poliittisen avautumisen ja turvallisuusintressien yhteensovittaminen ei ole suinkaan ollut mutkatonta; Lähi-idän yksinvaltiaat ovat jo kauan väittäneet, että poliittinen avautuminen voi olla haitallista turvallisuuskysymysten käsittelyssä. Toki haitta ei suinkaan ole poliittinen avautuminen, vaan se minkänlaisia hallitsijoita demokratia saattaa valtaan. Tavalla tai toisella, demokratisaatioprosessin pelätään johtavan anti-amerikkalaisten islamistipuolueiden nousuun, jonka johdosta demokratian sarastukseen alueella suhtaudutaan merkittävin epäilyksin: parhaimmillaan islamistien koetaan olevan hankalia yhteistyökumppaneita ja pahimillaan terroristien liittolaisia. Kysymys on hankala, ja epämiellyttävä. Siksi  Yhdysvaltain politiikka Lähi-idässä on painottanut status quon jatkamista  ”vakauden” nimissä – ainakin ystävällismielisten hallintojen tapauksessa.

”Vakaus tai demokratia” –dikotomia on hyvin keinotekoinen – ja muutenkin huonosti perusteltu teesi – mutta se ei ole vähentänyt sen vetovoimaa.  Arabikevät on elvyttänyt teesin suosiota, koska se on johtanut eri sävyn islamistiryhmien nousuun ympäri Lähi-itää.  Tähän kehitykseen ei tulisi suhtautua mitenkään dramaattisesti. Jo pitkään poliittinen Islam on ollut ainoa mitenkään uskottava ja tunnistettava oppositiosuuntaus Lähi-idässä ja luonteva vaihtoehto vanhan regiimin kaaduttua. Arabikevään ensimmäisen vuoden ja sen tuoman demokratian kukoistuksen lupauksen väistyttä, kevään metafora on turhankin luonnolllisesti siirtynyt huoliin ”islamistisesta talvesta”.

Patoutunut epävarmuus arabikevättä kohtaan purkautui hyvin selkeästi syyskuun 2012 lähetystömellakoiden mediapuinnissa.  Esimerkiksi Benghazin lähetystöiskun tapauksessa – jossa sai surmansa neljä amerikkalaista diplomaattia – keskustelussa ei suinkaan ollut kyse lähetystön turvallisuusjärjestelysistä eikä edes Libyan turvallisuustilanteesta, vaan koko arabikeväästä ja sen ruokkimasta amerikkavastaisuudesta alueella. Surkein puheenvuoro tässä sarjassa oli Newsweekin ansaitusti haukuttu ”Muslim Rage”-kansikuva, mutta ajatus ”muslimiraivosta” ja muut kultuurillisesta erilaisuudesta kumpuavat saivat parrasvalon tässä keskustelussa.  Keskustelun yleinen  pääpiirre oli korostunut  etääntymisen tunne Lähi-idän kehityksiin: uutiskanava CNN veti tehokkaimmiten mutkat suoraksi kysyessään ”oliko arabikevät kaiken tämän arvoinen?”

Sulkeutuiko ikkuna vai avautuiko ovi?

Kaikista arabikevään tapahtumista, lähetystömielenosoitukset ovat suhteellisen huono lähtökohta ryhtyä puimaan Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan kokonaisuuden ”onnistumista” tai ”epäonnistumista”.  Tästä huolimatta, lähetystömielenosoitusten lähtökohdasta syntyi laaja yhteinen käsitys, että nykyinen Yhdysvaltojen Lähi-itä-politiikka ei vaan toimi niin kun toivottaisiin. Ongelmien syitä on vastaavasti kiivaasti etsitty.

Eräs ajatuksenhaara, jota etenkin republikaanit pyrkivät laajalti viljelemään, on niin sanottu “Middle East lost”-teesi. Oleellisesti, jossakin arabikevään polun aikana oli joku optio, jos käytetty oikein, olisi korostanut Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa ja saattanut arabikevään onnelliseen vakauden ja demokratian yhteentulemiseen. Tämä on kuitenkin aikuisten satua, sillä vaihtoehtoiset selitykset siitä juuri, mikä Obaman päätöksistä tai päätösten puutteesta ovat politisoitumisessaan totaalisen epäuskottavia.  Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan ristiriitojen yhteensovittaminen olisi aina ollut mahdotonta ilman radikaaleja muutoksia politiikan sisältöön ja keinoihin – ja niistä ei olla missään vaiheessa puhuttu vakavasti.

Toisen koulukunnan uskottavampi tulkinta on, että tapa, jolla Yhdysvaltain ambitiot ja vaikutusvalta kohtaavat alueella on muuttunut. Absoluuttisesti ja yksinkertaisesti Yhdysvaltojen moniulotteiselle roolille Lähi-idässä ei ole korviketta – mutkan kautta arabikevät on muistuttanut tästä.  Toisaalta, vaikutusvallalla on aina olemassa rajat ja Yhdysvalloille on tullut ne hyvin selvästi vastaan. Yhdysvaltojen varovaisen pragmaattinen suhtautuminen arabikevääseen alleviivaa tietoisuuden tästä. Obaman hallinto on radikaalilla tavalla muuttanut tapaa miten Yhdysvallat käsittää vaikuttamisen Lähi-idässä: lähtien nöyrästä huomiosta, että kaikki ei aina riipu meistä.

Halua uusille poliittisille seikkailuille Lähi-idässä ei ole, ja kuten leading from behind kertookin, Yhdysvallat on mielellään antanut poliittisesti näkyvät pääroolit muille liittolaisilleen arabikevään aluepoliitisen ulottovuuden määrittelemisessä: tämä on suoraan hyödyntänyt yhtäältä Saudi-Arabian ja Qatarin ajamaa monarkistista solidaarisuutta ja toisaalta Ranskan ja Iso-Britannian interventionistisiä seikkailuhaluja.

Kevyempää poliittista sitoutumista Lähi-idässä on ainakin osittain pyritty korvaamaan tiiviimmällä materiaalisella sitoutumisella Lähi-idän liittolaisiinsa auttamaan heitä torjumaan yhteisesti määriteltyjä uhkia. Erikoismyöntöjen ja Foreign Military Financingin keinoin Obaman hallinto on harrastanut eräänlaista tulkintaa nixonilaisesta liittolaisdoktriinista.  Etenkin Persianlahden maille Yhdysvallat on ollut valmis myymään hyvinkin kehittynyttä sotateknologiaa (mukaan lukien kehittynyttä THAAD-ohjustorjuntajärjestelmää), puolustuskapasiteettinsa parantamiseksi. Poliittisesta eripurasta huolimatta, Yhdysvallat on pysynyt Israelin vankkumattomana liittolaisena ja suoraan pyrkinyt rahoittamaan Israelille poliittisesti arvokasta Rautakupoli-ohjustorjuntajärjestelmää.

Tämä kehitys näyttää olevan vailla strategista punaista lankaa. Aseiden myönnöt eivät ole saaneet aikaan vastaavanlaista poliittista solidaarisuutta, jota Yhdysvallat olisi toivonut; epäonnistuminen vaikutusyrityksissä Egyptin sotilashallintoa kohtaan ovat selviä. Toistuva piirre Obaman hallinnon suhtautumisessa Lähi-itään on ollut, että kohdassaan vastoinkäymisiä, hallinto on antanut periksi ja epäonnistumisen seurauksena vähentänyt osallisuuttaan politiikkaan, mistä hyvänä esimerkkinä toimii Irakin vetäytymisneuvotteluiden keskeneräinen loppu. Arabikevään tuomat poliittiset hankaluudet ovat korostaneet sitä, ettei alueelle ei kannata uhrata lisäaikaa,  jonka seurauksena Yhdysvallat on puolivakavasti harkinnut läsnäolonsa supistamista Lähi-idässä.

Obaman hallinnolle arabikevään vastoinkäymiset tarjoavat luontevan oven päästä pois sitoutumisesta alueelle, joka on ollut liiallisen huomion kohde Yhdysvalloille viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Eri strategioden epäonnistumisten jälkeen, uudet näkemykset ovat vähissä. Sen sijaan, että Yhdysvaltojen tulisi vielä entisestään kasvattaa suurta poliittista, taloudellista ja sotilaallista panostustaan Lähi-idässä, on hyvin houkuttelevaa ajatella hyvästien heittämistä Lähi-idälle ja flirttailla ”pivot to Asia”-ajatuksen kanssa.

Suurvallan vallattomuus

Ei ole silti syytä uskoa, että Yhdysvallat onnistuisi tässä hyvästelyssään.  Vaikka halua löytyisikin, niin maailman ainoana suurvaltana Yhdysvallat ei voi luopua roolistaan Lähi-idässä. Syviä liittolaissuhteita ei voi katkaista noin vain, eikä myöskään erottaa Yhdysvaltojen suurvaltaroolia kansainvälisen yhteisön yleisimmistä intresseistä. Ikävä totuus on, että Lähi-itä on vienyt aikaa ja poliittista toimintakykyvä lähes jokaiselta Yhdysvaltain presidentilta sitten alueen valtioiden itsenäistymisen 1940 ja 1950-luvuilla.

Ehkä kuitenkin Obaman toisen kauden aikana nähdään tiettyä Yhdysvaltojen roolin normalisoitumista.  Historiallisesti Yhdysvaltojen politiikka on painottanut status quota Lähi-idässä, tyytyen kevyeen tasapainoiluun alueella ja enemmän materiaaliseen kuin sotilaalliseen rooliin Lähi-idän keskeisenä ulkopuolisena toimijana. Viimeiset kymmenen vuotta – ja etenkin George W. Bushin ensimäisen kauden aikana –  Yhdysvaltojen rooli aluella oli ylisuuri. Terroristimörön asteittainen hylkääminen ja kahden maasodan päättäminen on tässä valossa varsin järkevä pyrkimys kuten myös vaikutusvallan rajojen tunnustaminen.

Ajatus Yhdysvaltain keskeisestä ja ehtymättömästä voimasta Lähi-idän areenalla on hyvin sitkeä, ja elää hyvin sekä amerikkalaista poikkeuksellisuutta kannattavien että itsevannoutuneiden anti-imperialistien keskuudessa, kuten myös taipumus paikallisten toimijoiden agenttiuden kiistämiseen. Arabikevät on ansaitusti osoittanut tämän ajatuksen virheellisyyden – kaikki mitä Lähi-idässä tapahtuu ei suinkaan ole sidottu Yhdysvaltoihin tavalla tai toisella, vaan pikemminkin syntyy paikallisten toimijoiden tahdoista, kyvyistä, niiden kohtaamista rajoituksista ja interaktioista muiden toimijoiden kanssa. Pienentämällä rooliaan Lähi-idässä, Yhdysvallat Obaman johdolla on hyvin kiinnostavalla tavalla osoittanut, että maa ei suinkaan ole kaikkivaltainen, mutta samalla myös sen, että hätäuloskäyntejä ei noin vaan löydy tästä kansainvälisen politiikan solmukohdasta.