Libanonin rakettiseura

Tuskin ketään yllättää, että hakusanat “rocket” ja “Lebanon” tuovat hakukoneen listauksessa esiin mm. listauksen Libanonin eteläläiseen naapuriin tehdyistä raketti-iskuista. Viime vuosina ja kuukausina nämä hakusanat ovat kuitenkin alkaneet tuottaa myös toisenlaisia hakutuloksia. Kuvahaun kärkipään voimme huomata täydetyvän mustavalkoisesta kuvasta, jossa upseeereista ja teekkarihtavista aikalaisista koostuva joukkio poseeraa suuren, Libanonin kansallissymbolina toimivalla seetripuulla koristetun, raketin edessä. Tätä jo pelkän rauhanomaisista lähtökohdista syntymisen takia erikoista, mutta tyystin unohdettua rakettiohjelmaa ja ryhmää käsittelee Joana Hadjithomaksen ja Khalil Joreigen dokumenttielokuva The Lebanese Rocket Society.

Libanonin ja samalla koko Lähi-idän ensimmäinen menestyksekäs rakettiohjelma sai alkunsa vuonna 1960, jolloin pieni ja tuolloin vastikään armenialaisen vähemmistön Beirutiin perustaman, Haigazianin yliopiston innokkaat opiskelijat perustivat “rakettiseuran”, värväten matematiikan professorinsa Manoug Manougianin ryhmän johtajaksi. Amatöörimäinen puuhestelu alkoi muuttua vakavammaksi kun yliopiston opiskelijat alkoivat valmistaa oma-aloitteisesti raketteihin tarvittavaa polttoainetta, jonka myötä myös koelaukaisuista ja niiden valmisteluista alkoi myös kehittyä yhä enemmän yleistä turvallisuutta uhkaavia, kuten varhaisen laukaisualueen läheisen kirkon pihamaalle päätynyt raketti osoitti. Pitkälti tästä syystä maan armeija ja vähitellen myös muut, maineikkaammat yliopistot alkoivat tukea projektia, josta yhä suurempien rakettien onnistuneiden laukaisujen myötä alkoi kehittymään kansallinen projekti ja ylpeydenaihe.

Laukaisujen onnistuessa projekti alkoi kerätä paitsi kansallista myös kansainvälistä mainetta, mikä heijastui myös Libanonin ulkopuolisten tahojen ilmaisemana kiinnostuksena. Manougian itse kertoo, kuinka hänet vedettiin sivuun ja kuskattiin pois virallisilta illalliskutsuilta Hamralaisella sivukujalla sijaitseville epävirallisille jatkoille, jossa eräs kuuluisa ja suosittu presidentti kehui arabiaksi Manougianin johtamaa ryhmää ja pyysi tätä avuksi omaan rakettiohjelmaansa. Manougian ei mainitse johtajan nimeä, mutta ei vaadi suurta mielikuvitusta kuvitella paikalle Egyptin Gamal Abdel Nasser, joka juuri noihin aikoihin oli kärsinyt omaa rakettiohjelmaansa kohdanneesta sabotaasista. Syvällisen pohdinnan eteen Manougian ei kuitenkaan joutunut, sillä hän lähti jo seuraavana päivänä Yhdysvaltoihin suorittamaan maisterintutkintoaan, jääden sivuun rakettiohjelman johtajuudesta.

Kuva: Abbout productions

Yhtäältä akateemisen johtajuuden puutteesta ja toisaalta yhä kasvavan sotilaallisen hyödyn takia projekti ajautui vähitellen armeijan suomaa tukea nauttivasta armeijan johtamaksi. Virallista tai todennettua tietoa siitä, miksi ohjelma loppujen lopuksi ajettiin alas vuosina 1966-67 ei löydy. Projektin pääinsinööri kertoo elokuvassa kuuleensa Libanonin tuolloisen presidentin Charles Helou’n saaneen “virallisen kehoituksen” entiseltä mandaattiherra Ranskalta rakettiohjelman lopettamiseksi, koska länsimaat katsoivat sen uhkaavan liiaksi etelänaapuri Israelia, vaan tämäkin sinänsä mahdollinen selitys on jäänyt todisteiden puuttuessa huhupuheeksi.

Tekijät eivät kuitenkaan tyydy ainoastaan kertomaan Libanonin rakettiohejlman historiaa, vaan he myös pohtivat ohjelman merkitystä maan laajemmassa historiallisessa ja identiteetillisessä kontekstissa ja olisikin väärin esittää elokuva sinä “hauskana” dokumenttina, millaisena jotkut arviot sen tuntuvat hieman sivuuttavan. Erityisen mielenkiintoisena esille nousee kysymys kollektiivisesta muistista ja taiteen roolista sen muokkaamisessa. Voiko taidekokemus palauttaa sodan, poliittisen väkivallan, erimielisyyden ja nyttemmin kulutuksen täyttämään kollektiiviseen muistiin kokemuksia kansallisesta yhtenäisyydestä ja onnistumisesta? Hadjithomaksen ja Joreigen mielestä vastaus on myönteinen, kuten heidän elokuvaan ja rakettiohjelmaan liittyvät ja siitä inspiraationsa ammentavat taideteokset osoittavat. Yksi näistä teoksista on Sharjahin Biennalen yhteydessä toteutettu installaatio “Cedar IV, a reconstruction”, joka koostuu Haigazianin yliopiston kampukselle asetetusta Cedar IV –raketin replikasta. Elokuvakatsojille tekivät näyttävätkin raketti-replikan suunnittelun, valmistuksen ja pystytyksen, unohtamatta tietenkään näiden aikaansaamiseksi vaadittavan kafkamaisen byrokratian läpikäynnin.

Hadjithomaksen ja Joreigen dokumentti ei välttämättä jää mieleen elokuvallisen ilmaisunsa puolesta, sen kertoessa tarinansa varsin perinteisin keinoin puhuvine päineen ja arkistokuvineen, lopun animoitua, vaihtoehtoista tulevaisuutta hahmottavaa osuutta lukuunottamatta. Suurimmaksi osaksi nähtävää perinteistä kuvakerrontaa kuitenkin piristää restauroitu, ensi kertaa julkisuudessa nähtävä kaitafilmimateriaali, joka tuntuu vievän katsojan aivan rakettiohjelman ja koelaukaisujen äärelle. Suurin arvo teoksella on kuitenkin unohdetun jaetun kokemuksen palauttamisessa sekä taiteen ja kollektiivisen muistin suhteen pohdinnassa. Libanonin rakettiohjelma itsessään on historiallinen kuriositeetti, mutta myös osoitus yhteisöllisyyden unelmasta, joka tulevaisuudessa ei toivottavasti ole pelkkää unta.

Joana Hadjithomas & Khalil Joreige: The Lebanese Rocket Society (2012), 93 min

Libanon – taistelukentästä leikkikentäksi

Jo Beirutin, surmatun entisen pääministeri, Rafik Haririn mukaan nimetyltä lentokentältä keskustaan saapuessa on vaikeaa olla huomaamatta lukuisten mainostaulujen esiin tuoman poliittisen mainonnan; jokaisella puolueella ja ryhmittymällä tuntuu olevan tarve pönkittää (paikka paikoin edesmenneiden ja martyroitujen) johtajiensa statusta, olivat vaalit lähitulevaisuudessa tai ei. Julisteiden tyylissä välittömän huomion kiinnittää tahatonta komiikkaa aiheuttava kitsch, joka on tyylissään kaukana yhtäältä tarkasti suunnitellusta länsimaisesta mielikuvamainonnasta ja toisaalta parhaimmasta propagandataiteen avantgardismista. Kaoottisen ja piittaamattoman liikenteen säestämän matkan lähestyessä keskustaa näköpiiriin ilmaantuu sodassa tuhoutuneen keskustan uudet ja/tai rakenteilla olevat, luksuaaliset, tornitalot, joiden mainokset lupaavat täyttää hedonistisimmatkin haaveet “palasta taivasta” tai osuudesta “ikuiseen osoitteeseen”.

Yllä mainitut piirteet ovat yleinen osa pitkän sisällissodan (1975-1990) jälkeistä Libanonia, joka on jossain määrin edelleen traumatisoitunut yhteiskunta, niin poliittisesti – kuten esimerkiksi Mies ulkosuomalaisen viime keväänä arvioimasta, vuoden 2005 jälkeistä politiikkaa käsittelevästä After the Cedar Revolution –kirjasta voi lukea – kuin henkisesti. Jälkimmäisen tilaa käsittelee American University Beirutissa sosiologian emeritusprofessorina toimiva Samir Khalaf viime vuonna julkaistussa kirjassaan Lebanon Adrift – From Battleground to Playground.

Khalafin arvio Libanonin yhteiskunnallisesta kehityksestä ja henkisestä nykytilasta ei säästele tekijänsä kotimaata. Sisällissodasta vielä toipuvan ja edelleen sisäisten (ja ulkoisten) poliittisten eturistiriitojen kanssa painiva maa ja sen kansalaiset ovat sosio-kultturisesti huolestuttavassa tilassa. Yhtäältä heikon valtion ja sodan karaiseman yhteiskunnan osallisten vallitsevana piirteenä on uudesti syntynyt heimoistuminen (retribalization), jonka ilmentymänä toimii halu sulkeutua omaan yhteisöön tai jopa tilaan (yllä mainittujen luksuaalisten tornitalojen muodossa). Oman identiteetin muodostuminen ja sen pohjalta toimiminen juuri heimon tai sektin kautta ei tietenkään Libanonin historiallisessa kontekstissa ole uusi asia, mutta edelleen heikoksi identiteetin ja sosio-ekonomisten palvelujen tarjoajaksi jäänyt valtio ei ainakaan ole Khalafin mukaan estänyt sektipohjaisten identiteettien vahvistumista, pikemminkin päinvastoin luokkien ja sektien hakeutuessa maantieteellisesti kaltaistensa pariin. Tässä mielessä sektiin pohjautuva tunnustuksellisuus (confessionalism) voidaan Khalafin mukaan jakaa kahteen rooliin. Yhtäältä se toimii diskriminaatiota ja palvelujen jakoa helpottavana kuin identiteetillisen ylepeyden lähteenä toimivana tunnusmerkkinä (emblem) ja toisaalta kollektiivisena suojakilpenä (armor) muiden instanssien muodostamaa, keksittyä tai todellista, uhkaa vastaan. Mitä heikompi tunnusmerkillinen rooli sektiin pohjautuvalla identiteetillä on, sitä suurempi on sen rooli suojakilpenä: mitä vähempi niin taloudellinen kuin sosio-politiinen pääoma, sitä kriittisemmäksi sen puolustaminen muuttuu.

Toisena sosio-kultuurisen kehityksen piirteenä toimii valikoidun muistinmenetyksen siivettämä kulutushysterian/-terapia, jossa tavoiteltu identiteetti on suorassa yhteydessä kykyyn hankkia rahaa, valtaa ja ennen muuta näkyvyyttä. Pyrkimykset uuteen, individualistiseen kulutukseen pohjautuvan identiteetin luomiseen näkyy mm. kauneusihanteissa: ennen lähinnä marginaali-ilmiönä pidettyyn plastikkakirurgiaan törmää Libanonin televisiossa ja Beirutin kadulla tämän tästä. Näin ollen yleinen, sodasta toipuvien yhteiskuntien maltillisuus ja säästäväisyys on kääntynyt Libanonin tapauksessa päälaelleen yhteiskunnallisten ihanteiden keskittyessä kulutuksen, luksuksen ja spektaakkelin avittaman unohduksen ympärille. Khalaf toteaakin sosiologien isää Emile Durkheimia jaottelua lainaten libanonilaisen nyky-yhteiskunnan nostavan epäpyhän/profaanin pyhän asemaan ja toisaalta myös päinvastoin, uskonnollis-poliittisten ryhmittymien viihteellistäessä yhä enemmän uskonnollista viestiään pyrkimyksissään vastata kulutusyhteiskunnan luomalle haasteelle.

Stencil-maalaus beirutilaisen rakennuksen seinällä huhtikuussa 2013.

Kirjan nimessä esiintyvää leikkikentän metaforaa Khalaf käyttää eräänlaisena ideaalityypillisenä Libanonin “henkisen tilan” kuvaajana. Leikkikenttä on tässä kontekstissa inhimillisten intohimojen sääntelystä vapaa, leikkimielinen, niin paikallista kuin kansallista keinottelua suosiva ja vaativa vapaa-alue, joka elää spektaakkelista ja vaurauden näyttämisestä. Selvää on, ettei tällainen lyhytnäköinen hedonismi ole hyväksi kansallisen tason toimintaa vaativille haasteille, joistan Khalaf mainitsee mm. ympäristöpolitiikkaan ja terveydenhuoltoon liittyvät kysymykset.

Kirjan kirjoittaja ei – tietoisena siitä, että Libanonin negatiivisia erityispiirteitä kiihdyttävät globaalit trendit, joihin maa ei kyseisellä tasolla voi niinkään vaikuttaa – ehdota niinkään yleistä ratkaisua Libanonin henkiseen ajopuutilaan, vaan peräänkuuluttaa moraalisen suunnan löytämistä jostain Durkheimin (intohimojen rajoittaminen esimerkiksi uskonnolla ja myyteillä) ja Weberin (yltiörationaalinen nyky-yhteiskunta tarvitsee piristystä) välistä. Toisin sanoen, Libanonin tulisi Khalafin mukaan löytää moraalinen suunta kadottamatta sille ominaista jovialiteettia ja joie de vivreä, joiden nykyinen sidos vaurauteen on ongelmallinen.

Khalafin kirja on erittäin mielenkiintoinen ikkuna nykyisen Libanonin kollektiiviseen mielentilaan ja sen sisäisiin ristiriitoihin. Se ei niinkään avaa Libanonin poliittista järjestelmää, toisin kuin esimerkiksi Tom Najemin tiivis ja suositeltava poliittinen yleiskatsaus Lebanon – The Politics of a Penetrated Society (2012), vaan toimii pikemminkin maan poliittisen järjestelmän luomien ongelmien vaikutusten kuvauksena. Sellaisena kirja toimikin erinomaisesti ja on suositeltavaa luettavaa kaikille Libanonin nykytilanteesta kiinnostuneille.

Samir Khalaf, Lebanon Adrift – From Battleground to Playground, Saqi Books (2012); ISBN 9780863564345.

Ulkopolitiikka ja elokuvallinen ilmaisu

Kuva: D.Ross / U.S. Navy

Viime keväänä Ulkopolitist kävi läpi ja kokosi toimitukseen vaikutuksen tehneet sotaelokuvat, muodostaen listan, joka koostui niin klassikoista kuin hieman harvemmin nähdyistä teoksista. Mutta entä varsinainen ulkopolitiikan ja sen harjoittamisen tai luomisen kuvaus? Sota on elokuvalle – aivan kuten jo aiemmin maalaustaiteelle ja valokuvalle – antoisa aihe, perimmiltään visuaalinen ja ihmisen olemassaolon ääritilan kuvauksen mahdollistava konteksti. Ulkopolitiikkassa on elokuvallisen ilmaisun näkökulmasta kyse haastavammasta aiheesta jo pelkän määritelmänsä vuoksi: sota koostuu määritelmällisesti kineettisestä toiminnasta, siinä missä ulkopolitiikkaa voidaan pitää lähinnä prosessina. Sota-aiheiden suosio elokuvatuottajien keskuudessa ei kuitenkaan ole täysin yksipuolistanut ulkopolitiikan kuvaamista elokuvassa. Ulkopolitiikan elokuvallisen ilmentymisen voi jakaa karkeasti ottaen kahteen kategoriaan niin ruudulla kuin kankaalla; yhtäältä sellaisiin teoksiin, joissa ulkopolitiikka on selkeästi ja näkyvästi – vaikkakin paikoin ohimennen – osana koomista tai traagista kerrontaa ja toisaalta sellaisiin teoksiin, joissa ulkopolitiikka ja sen teoriat esiintyvät alaviitteenä, luoden mahdollisuuden tulkintaan kansainvälisten suhteiden silmälasien läpi. Ohessa (epätäydellinen) katsaus enemmän tai vähemmän ulkopolittisesti mielenkiintoisiin elokuviin ja sarjoihin.

Ulkopolitiikka näkyvänä elementtinä

Koska ulkopolitiikan – kuten muunkin politiikan – harjoittaminen on prosessi, on luontaista, että juuri televisiosarja on tunnetuimpien ulkopolitiikkaa tavalla tai toisella käsittelevien teosten yleisin formaatti. Draamatuotannon puolella kyseenalaistamatonta kuninkaanviitaa pitää yllään Aaron Sorkinin Valkoisen talon poliittista koneistoa ansiokkaasti valottava West Wing (1999-2006), jossa Martin Sheenin esittämä presidentti Josiah Bartlet mm. pohtii fiktiivisen Qumarin valtion ministeriin kohdistuvan tappokäskyn antamista (tämän paljastuttua terroristiksi) sekä neuvottelee rauhan Israelin ja palestiinalaisten välillä. Mielenkiintoista on, että sarjassa sekoitetaan sekä oikeita (ja niiden ja niiden toisinaan oikeita, toisinaan fiktiivisiä johtajia) että keksittyjä valtioita; esimerkiksi yllä mainittu fiktiivinen Qumar on useamman Persianlahden maan eri (terästetyistä) ominaisuuksista kasattu komposiittivaltio.

West Winginsä on katsonut – ja epäilemättä myös Machiavellinsä lukenut –  tanskalainen käsikirjoittaja Adam Price, jonka luoma Vallan linnake (Borgen, 2010-13) on niittänyt ansaittua mainetta pohjoismaiden lisäksi myös Iso-Britanniassa.  Fiktiivisen tanskalaisen pääministerin Birgitte Nyborgin taipaleesta kertovassa sarjassa on yllättävän useita pistoja ulkopolitiikkaan (Tanskan pienuuden huomioon ottaen) asialle omistettujen jaksojen muodossa, vaikka sarja keskittyykin pääministerin ja hänen kaartinsa machiavellimäiseen poliittiseen taktikointiin ja hankalaan yksityiselämään. [Spoiler-varoitus] Toisen tuotantokauden loppuun mennessä Nyborg on joutunut selvittämään Tanskan jossain määrin ongelmallista suhdetta Grönlannin itsehallintoon, käynyt Afganistanissa ja punninnut poisvetämistä/ylläpitoa, empinyt (sujuvalla ranskalla) miettiessään Tanskan edustajaa Euroopan komissioon sekä järjestänyt rauhanneuvottelut Kööpenhaminassa kahden, kovasti Pohjois- ja Etelä-Sudania muistuttavan valtion välillä.

Vähintään yhtä mielenkiintoista kuin ulkopolitiikan dramaattinen käsittely, on sen käsittely satiirin keinoin, niin valkokankaalla kuin ruudussa. Kubrickin Tohtori Outolempi (Dr.Strangelove, 1964) on paitsi elokuvallisten ansioidensa myös sävyvalintansa perusteella kuningassarjassa – satiiri ja farssi ei ollut, suhteellisen pian Kuuban kriisin jälkeen, mitenkään ilmeinen tapa käsitellä ydinsodan teemaa, kuten erinomaisen Sidney Lumetin samasta aiheesta samana vuonna ohjaama, huomattavasti vakavamielisempi Pommin varjossa (Fail-safe) todistaa.

Billy Wilderin ulkopolitiikkaa kylmän sodan kaupankäynnin kantilta puiva, aliarvostettu Yks’, kaks’, kolme (One, Two, Three, 1961) on hervottoman hauska satiiri yritysjohdon ja politbyroon kohtaamisesta. James Cagneyn esittämän, Itä-Saksan markkinoita tavoittelevasta Coca-Colan maajohtajan ja kokisen reseptiä halajavan politbyroon jäsenten kaupanhieronta venyy siinä määrin kosteisiin mittasuhteisiin, että Nikita Hruštšovin muotokuvakin saa kyytiä – vain paljastaakseen Stalinin vastaavan. Wilderin teos ei virkistävyydessään kumartanut mihinkään suuntaan, minkä vuoksi se eli omaa elämäänsä myös Suomen ulkopolitiikassa. Hyvän päälle ymmärrettiin meillä liiankin hyvin, sillä Wilderin teoksen esittäminen kiellettiin maassamme “neuvostovastaisena” aina vuoteen 1986 asti.

Television puolella BBC:n 1980-luvulla tuottamat Kyllä, herra ministeri sekä jatko-osa Kyllä, herra pääministeri ovat tietenkin nykysatiirin ikuisia klassikoita, joissa on myös ulkopolitiikan tiimoilta luotu kuolemattomia lausahduksia; sanan säilästä saavat useasti osansa esimerkiksi silloinen EEC-politikointi sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Luonnollisena jatkajana tälle perinteelle on Briteissä toiminut alati luovan kiroilun maailmanennätyksiä rikkova Politiikan nappula (The Thick of It, 2005-2012) sekä ulkopoliittisesta näkökulmasta eritoten kyseisestä sarjasta johdettu elokuva In the Loop (2009), joka keskittyy kovin Alistair Campbellin oloisen spin doctorin Malcolm Tuckerin yrityksistä pitää omat ministerit (ja paikoin amerikkalaiset) Irakin sotaa valmistelevan mediastrategian tiukassa ruodussa. Sekä sarjan että elokuvan luoja/ohjaaja Armando Iannucci onnistuu tehtävässään sen verran hyvin, että vähäinenkin usko analyyttisen (ulko)politiikan harjoittamiseen karisee (yhteiskuntatieteilijälle katkeransuloisen) naurunkippuran keskellä varsin nopeasti.

Ulkopolitiikka alaviitteenä

Ulkopolitiikka ja sen teoriat voivat myös toimia eräänlaisena alaviitteenä silloin kun ne eivät ole suoraan framilla. Hobbesilaisen luonnontilan bellum omnium sekä niin kansainvälisen valtiojärjestelmän kuin paikallisen lain ja järjestyksen romahdus toimii taustana lukuisissa post-apokalyptissa kertomuksissa aina Mad Maxista, The Walking Deadiin, joista molemmissa “maailmanloppu” saa alkunsa ainakin näennäisesti ulkoisista tekijöistä (Mad Maxin valmistumisvuonna ajankohtainen öljyn loppuminen, zombitauti). Oma lukunsa on pian elokuvanakin julkaistava World War Z, joka sarjakuvamuodossaan käy YK:n erikoisjärjestön jäsenen kirjaamana zombie-epidemian globaaleja ja merkittäviä geopoliittisia vaikutuksia. Ei siis ole ihme, että kansainvälisten suhteiden teoriat ja zombit kirjassaan yhteensovittanut professori Daniel Drezner on tunnustautunut sen suureksi faniksi – vaikkakin kirjan sovittaminen elokuvaksi on hänen mielestään karsinut sen parhaan kansainvälispoliittisen annin.

Ulkopolitiisia alaviitteitä voi kuitenkin löytyä myös maailmanloppua kepeämmästä draamasta. Ulkopolitiikan prestiisilehti Foreign Affairs julkaisi hiljattain televisiosarjoja käsittelevän liitteen, jossa kansainvälisten suhteiden akateemikot ja analyytikot käyvät läpi ulkopoliittisista ja historiallisista näkökulmista suosittuja televisiosarjoja. Esimerkiksi Suomessakin pyörivästä Game of Thronesista voi hyvällä syyllä löytää hobbesilaista realismia, mutta Massachusetts-Amhurstin Charli Carpenter oikoo liittessä käsityksiä sarjasta realpolitikin ihannointina, sillä pinnan alta löytyy muutakin. Samassa numerossa toinen suosikkisarja, Homeland, saa kritiikkiä Richard Falkenrathilta; vaikka sarjassa käsitellään oikeita GWOT-dilemmoja esimerkiksi lennokkien tiimoilta, on sarjan agenteilla toiminnanvapaus, joka ei vastaa oikeiden CIA-agenttien valtuuksia.

Cinéma vérité

Tähän asti olemme hieman rikollisesti keskittyneet vain fiktioon, dokumenttien kustannuksella. Selvää on, että tälle puolelle laajennettuna voi tarkasteluun lisätä lukuisia mielenkiintoisia elokuvia. Näistä kenties suorimmin ulkopolitiikkaan liittyy Errol Morrisin, viime vuoden listassammekin mainittu, erinomainen Sodan oppitunnit (The Fog of War, 2003), joka perustuu Yhdysvaltain entisen ulkoministerin, Vietnamin sodan keskivaiheeseen asti toimineen Robert Macnamaran haastatteluihin.

Niinkin pienestä genrestä kuin EU-dokumenttielokuvasta löytyy yksi ehdoton helmi The Road to Europe –teoksen (Fogh Bag Facaden, 2003) muodossa. Tanskan yleisradion tuottama dokumentti kuvaa häkellyttävän rehellisesti Tanskan entisen pääministerin Anders Fogh Rasmussenin vetämää EU:n laajentumisneuvotteluiden loppurutistusta vuoden 2002 ja sai aikaan paljon ja jopa leikkauspyyntöjä Tanskan pääministerin kansliasta. Pyynnön motiivina lienee dokumentin paikoin vähemmän mairitteleva kuva Rasmussenista uusia jäsenmaita runsaasti kovistelevana ja armottomana neuvottelijana sekä valtiopäämiesten käytäväkeskusteluiden suora tallentuminen. Kohtaus, jossa Chirac perustelee kantaansa maataloustukien määrästä tuleville uusille jäsenmaille kuin isä pojalla voisi olla kaksitasoista peliteoriaa tutkivan akateemikon määritelmä märästä unesta. Kenties muistettavin kohtaus dokumentissa on kuitenkin kohtaus, jossa Rasmussen pyytää kameraa jäämään neuvotteluhuoneen ulkopuolelle kun Puolan kanssa maataloustuista käytävässä viimeisessä neuvottelussa. Leikkaus seuraavaan kohtaukseen paljastaa täysin kalpeana huoneesta poistuvan Puolan pääministerin – sopu on saavutettu, mutta tuleva satikuti kotona on takuuvarmaa.

Kyseessä on esimerkki siitä, että elokuvallinen ilmaisu voi olla väylä uusien tulokulmien luomiselle tai vanhojen kiteyttämiselle – Chiracin tapauksessa jälkimmäinen on totta – myös ulkopolitiikasta kerrottaessa. Tässä yhteydessä elokuvallisella faktalla ja fiktiolla on yhteiset laatukriteerit; hyvä elokuva/dokumentti/televisiosarja raamittaa kohteensa tai aiheensa hyvin ja kertoo siitä jotakin mielenkiintoista, jota emme välttämättä aiemmin olleet huomanneet, joskus jopa viihdyttävästi.

JK. Ulkopolitiikka ja sen harjoittaminen voi esiintyä menestyksekkäästi elementtinä ja teemana myös sarjakuvassa – Ranskassa paikallisen ulkoministeriön sijainnin mukaan nimetty, ja entisen ulkoministerin Dominique de Villepain’in olemuksesta inspiraationsa napannut, Quai d’Orsay on ollut menestys niin arvioiden kuin myynnin perusteella.

Persianlahden GCC-maiden työmarkkinat ja ulkomaalaisten työntekijöiden tilanne

Viime kirjoituksessa käsittelin institutionaalista muutosta rentieerivaltioiden koulutusohjelmien kautta. Kasvutalouksien luoma koulutetun työvoiman tarve ja edes jonkinasteinen omavaraisuus ovat tiedostettuja ongelmia, mutta alueen verrattaen pieni institutionaalinen kapasiteetti ja haasteen mittavuus ovat tehneet kaikille selväksi, että talouden haasteisiin vastavan koulutusjärjestelmän luomisessa menee vielä pitkään. Työnvoiman puute (“kouluttamattoman” etenkin, mutta myös koulutetun) on luonut tarpeen työntekijöiden rekrytoinnille ulkomailta, joka on muodostanut Persianlahden maissa tilanteen, jossa jokaisessa alueen maassa on merkittävä määrä työperäisiä maahanmuuttajia, osassa enemmän kuin kansalaisia (Bahrain, Kuwait, Qatar, Yhdistyneet arabiemiraatit; Qatarin kohdalla jopa yli 90% työvoimasta on ulkomaista.) Minkälaiset ovat ja miten toimivat näiden maiden työmarkinat ja millainen on työperäisen maahanmuuttajan rooli tällaisessa yhteiskunnassa?

GCC-maiden demografisia lukuja vuoden 2010 tiedoilla. Lähde: N.Lori / IFRI

Kafala-järjestelmä

Ensituntumalta erikoisena (suhteessa huutavaan työvoiman tarpeeseen), mutta myös leimaavana piirteenä Persianlahden alueen työmarkkinoilla voi pitää niiden epävirallisuutta. Tilannetta kuitenkin selittää laajemman jakson paitsi rentierismin muodostamat hidasteet institutionaaliselle kehitykselle, myös eritoten juuri 2000-luvun alun huikea talouskasvu ja siitä seurannut rakennusbuumi. Koska virallinen työvoimaa käsittelevä hallinto ja viralliset työmarkkina-instituutiot eivät ole kyenneet vastaamaan tähän kysyntään, tapahtuu työvoiman tarjonta pääasiallisesti epävirallisten kanavien kautta.  Käytännössä tämä toteutuu esimerkiksi siten, että paikallinen, hyvin verkostoitunut ja byrokratian tunteva yrittäjä hankkii itselleen työviisumeita ja- lupia yli tarpeensa myydäkseen ne eteenpäin näihin keskittyvillä pimeillä markkinoilla. Mitä lähempänä tilapäisten työviisumien välittäjä on hallitsijasukua, sitä suurempi on hänen välittämiensä työviisumeiden volyymi; itse suvun jäsenet ovatkin tässä suhteessa etulyöntiasemassa. Ansaintalogiikkaan kuuluu paitsi viisumeiden myyminen, myös “sponsorina” toimiminen, jossa expatriaatille tarjotusta työstä lunastetaan esimerkiksi kuukausittainen maksuerä palkkapidätyksen muodossa. Tälle, kuvaamalleni ns. kafala-järjestelmälle ominaista on, että lupapäätösten locus on hyvin keskittynyt (yleensä kunkin maan sisäministeriö, joka ei ole lupapäätösten/käännytysten suhteen tilivelvollinen) mutta toisaalta myös hajanainen. Lukuisten, toisiinsa liittymättömien “sponsoreina” toimivien kansalaisten/yrittäjien vastuulle jää rooli järjestelmän valvojina ja portinvartijoina. Käytännössä tämä tarkoittaa työntekijöiden kannalta erittäin jäykkiä työmarkkinoita, joissa esimerkiksi työpaikan vaihtaminen tai maahan tietyksi aikaa jääminen on sponsorista kiinni, sillä mitään suoraa kytköstä näillä “väliaikaisiksi työntekijöiksi” luokitetuilla ihmisillä ei byrokratiaan ole.

Epävirallisten työmarkkinoiden ylläpitämiselle on insentiivejä yhtäältä kansallisen päätöksenteon ja toisaalta narratiivin tasolla. Koska (paikoin huikean) talouskasvun pyörien koetaan pyörivän työmarkkinoiden näkökulmasta tarpeeksi hyvin, ja koska rentieerimalli luo muutoinkin haasteita kattaville institutionaalisille (jota epävirallinen työmarkkinajärjestelmäkin edustaa) muutoksille, ovat suuret ja äkkinäiset muutokset hyvin epätodennäköisiä ulkomaisen työvoiman olosuhteiden parantamisen suhteen. Toisaalta ulkomaisten työntekijöiden hyväksyminen maiden kansalaisiksi ja täysiversiseksi osaksi yhteiskuntaa loisi – varsinkin Arabiemiraattien ja Qatarin kohdalla – ainakin jonkinasteisen särön korostettuun kansalliseen kuvaan maista, joiden taitavalla resurssien käytöllä ja politiikalla onnistui päästä alueelliseksi ja jopa kansainväliseksi tekijöiksi omaa taustaa ja perinteitä unohtamatta; “tilapäisesti” maassa vierailevat työntekijät ovat vierailijoita, eivät merkittäviä tekijöitä maan historiassa ja sen luomisessa. Kyseessä oleva narratiivi on – rentieerivaltioille tutun palveluista, työmahdollisuuksista ja rahasta muodostuvan “kansalaispalkan” – ohella tärkeä osa hallitsijasukujen kommunikoimaa hallintojärjestelmän legitimaatiota. Näin ollen työmarkkinapolitiikka heijastaa tätä valtiollista tasapainoilua kansainvälisen talouden ja talouskasvun asettamien vaatimusten sekä eräänlaisen perinteen vaalimisen välillä. Huomion arvoista on, että oikeassa suhteessa molemmat pönkittävät hallinnon viestiä poliittisesta legitimiteetistä, mikä osaltaan selittää sen paradoksin, jossa sama maa voi yhtäältä isännöidä korkean tason kansainvälisen politiikan kokouksia ja toisaalta olla haluton julistamaan sellaisia työvoimapoliittsia uudistuksia, joita globaalin talouden kautta yhä enemmän Persianlahden valtioihin kytköksissä olevat länsimaat pitävät itsestäänselvyyksinä.

Tässä vaiheessa on syytä huomioida Saudi-Arabian hieman muista GCC-valtioista poikkeava tilanne. Vaikka nuorisotyöttömyyttä esiintyy muissakin GCC-valtioissa, on maan työmarkkinoiden dynamiikka muita alueen maita kärjistyneempi, maahanmuuttovoittoisen työvoiman alkaessa jo vaikuttamaan nuorten saudien työllisyystilanteeseen. Työttömyys maassa on tällä hetkellä lähteestä riippuen 10-20% tasolla, alle 20-vuotiaiden muodostaessa työttömistä kaksi kolmasosaa. Koska maan väkiluku on Qatariin verrattuna yli kymmenkertainen ja Yhdistyneisiin arabiemiraatteihinkin verrattuna yli kolminkertainen, on nuorisotyöttömyyden hoitaminen vahvan väestökasvun kokeneessa Saudi-Arabiassa ns. perinteisellä mallilla, eli tulonsiirojen lisäämisellä, hyvin hankalaa. Jo ennestään arabikevään tiimoilta kasvatettu julkinen budjetti vaati (ollakseen tasapainossa) vuonna 2011 80 dollarin/barreli hinnan kun vielä vuonna 2008 luku oli 49 dollaria/barreli. Riskinä on, että öljytulojen riippuvuudesta pois pyrkivä maa altistaa taloutensa yhä enemmän öljyn markkinahinnalle ja sen muutoksille.

Expatriaattien näkökulma

Tällä hetkellä kenties paras tilanne expatriaattityövoiman kannalta on ennen arabikevään vaikutuksia suhteellisen progressiivisena pidetyssä Kuwaitissa, jossa viime kuussa voimaan astunut uusi työlaki tuo merkittäviä parannuksia työntekijöiden perusoikeuksiin, taaten mm. palkallisen loman kansallisina pyhäpäivinä, viikoittaisen vapaapäivän, vähintään 30 lomapäivää vuodessa sekä kuun ensimmäiselllä viikolla tapahtuvan palkanmaksun. Moinen lainsäädännölinen kehitys on kuitenkin, ikävä kyllä, melko poikkeuksellista (eikä senkään implementointi sellaisenaan ole taattua), ja kuten todettua, yleisesti ottaen expatriaattien asema on Persianlahden maissa toissijainen ja erittäin heikko maiden kansalaisiin verrattuna, kuten esimerkiksi Human Rights Watchin raporteista voi lukea.

Matalapalkkaisiin ulkomaisiin työntekijöihin kohdistuvista väärinkäytöksistä ja paikoin räikeästäkin hyväksikäytöstä huolimatta mistään passivoiduista, minkä hyvänsä kohtalon hyväksyvistä ihmisistä emme voi puhua. Ulkomaisten työntekijät ovat paikoin pystyneet muodostamaan omanlaisensa identiteetin ja yhteisöjä virallisen yhteiskunnan heihin kohdistamasta sosiaalisesta ja kulttuurisesta poissulkemisesta huolimatta ja toisaalta esim. paikallisessa perheessä työskenteleminen saattaa avata ajan saatossa ulkomaiselle työntekijälle näkymiä ja kontakteja viralliseen yhteiskuntaan sekä pelkän työvoiman ulkopuoleisen roolin, vaikka oma kytkös kafala-järjestelmään ja osarooli “virallisena epävirallisena” säilyy yli eläkeiän, josta perhe maksaa “työnä”.  Myös suoraa tyytymättömyyden ilmaisua työolosuhteista ilmaantuu järjestöjen kannanottoina (esim. Federation of Indian Muslim Assocations Kuwaitissa) tai, harvemmin, jopa suoran työtaistelun muodossa. Omanin Muscatissa tuhannet lentokentän uutta terminaalia rakentaneet aasialaiset työntekijät menivät lakkoon viime tiistaina protestoidakseen heidän kollegan kuolemaan johtaneen työmaan puutteellisia turvallisuuskäytäntöjä vastaan.

Työmarkkinapolitiikan turvallistaminen

Palatkaamme vielä viime aikoina vienninedistysmatkan tiimoilta suomalaisissa uutisissakin esiin nostetun Qatarin hätkähdyttävään tilastotietoon, joka siis kertoo yli 90% maan työvoimasta olevan ulkomaista: jos suurelta enemmistöltä näistä työntekijöistä puuttuu perustavanlaatuisia perusoikeuksia, eikö tilannetta voisi Arabikevään valossa nähdä regiimin näkökulmasta turvallisuusriskinä? University of Massachusetts, Amhurstin David Mednicoffin mukaan näin onkin, ja juuri ulkomaisten työntekijöiden aseman ja suuren määrän näkeminen turvallisuusriskinä on aiheuttanut varsinkin matalapalkkaisiin kohdistuvan työmarkkinapolitiikan “turvallistamisen”, jossa työmarkkinoihin liittyvää politiikkaa käsitellään ensisijaisesti juuri turvallisuusseikkana. Tämä kehitys on ulkomaalaisten työntekijöiden kannalta luonnollisesti epätoivottavaa, sillä se tekee tilanteen muuttumisesta entistäkin epätodennäköisempää.

Rentierismi ja institutionaalisten uudistusten haasteet

King Abdullah University of Science and Technology:n kampusaluetta.

Viime syksyllä kirjoitin Persianlahden maiden valtiollisista sijoitusrahastoista, joiden yhtenä (välillisenä) tavoitteena on talouden monipuolistaminen ja pyrkimys eroon yhdestä tulonlähteestä eli öljystä. Persianlahden alueen talouksien yhteen nivoutuvat rakenteelliset ongelmat juontavatkin juurensä pitkälti juuri öljyn luomaan rentierismin talousmalliin, jonka voidaan sanoa ilmentyvän öljytulojen jakona kansalaisille eräänlaisena kansalaispalkkana. Tämä klientelistinen (ts. hallitsijasuvun ja heidän “asiakkaittensa” suoraan taloudellis–poliittiseen vuorovaikutukseen perustuva) järjestelmä kehittyi Persianlahden öljymaissa valtiokeskeiseksi ja osaksi valtiollisia instituutioita suurten öljyesiintymien ja –tulojen myötä.

Näin jo aiemmin vakiintuneiden hallitsijasukujen valtion ja sen instituutioiden rooliksi muodostui – joko välillisesti tai välittömästi – öljytulojen jakaminen kustakin hallitsijasuvusta alas muodostuvan hierarkian mukaan, kuitenkin siten, että tavallisen kansalaisellakin oli lupa odottaa kattavien peruspalveluiden lisäksi mm. taattu työpaikka. On huomattava, että vaikka rentieerivaltioiden keskeiset piirteet ovat yhteneväisiä erottavat edelleen merkittävät merkittävät tekijät, kuten esimerkiksi väkiluvun määrä suhteessa öljytuloihin: rentieerimalli on “puhtaampi” epäpolitisoitujen kansalaisten mielessä Qatarissa tai Arabiemiiraateissa (Dubain taannoisesta konkurssista huolimatta) kuin esimerkiksi Saudi-Arabiassa, jossa  huomattavasti suuremman väkiluvun (n. 28 miljoonaa versus Qatarin vain noin 250,000 omaa kansalaista) tyydyttäminen painii haasteena täysin eri luokassa. Varsin yleisellä – usein nyanssia kaipaavalla -  tasolla rentierismitalouden malli selittää, miksi Persianlahden öljytaloudet ovat paikoin olleet hitaampia kohtaamaan globalisaation paljastamia haasteita talouksiensa rakenteissa: öljytalous on lyhyellä tähtäimellä ennen muuta vahvistanut ja pönkittänyt hallitsijasukujen asemaa jonkinlaisen uuden poliittisen dynamiikan luomisen sijaan. Kilpailu maan sisäisistä hedelmistä ja pääsystä isojaon lähteelle on luonut poliittisen ympäristön, jossa pitkälle ulottuvia institutionaalisia uudistuksia on ollut vaikeaa viedä läpi.

Yksi kipeimmin toimintaa kaipaavista rakenteellisista ongelmista on alueen maiden verrattaen alhainen, ja toisaalta talouskasvun vaatima, koulutustaso. Koulutus ei ole etenkään yliopistotasolla vastannut työmarkkinoiden tai huikealla vauhdilla kasvavan talouden ja investointien tarpeita. Niinpä alueen maat ovat joutuneet rekrytoimaan liki koko työvoimansa ulkomailta aina korkeakoulutetuista projektijohtajista aina esimerkiksi Nepalista saapuvaan rakennusmieheen asti. Alueen maiden kansalaisille on suurimmaksi osaksi jäänyt rooli lähinnä ylimitoitetulla julkisella sektorilla, eräänlaisena öljyrahojen mahdollistamana tulonsiirtona sekin. Tuloksena on itseään vahvistava dynamiikka, jossa ministeriöt ovat yhä kyvyttömämpiä tai jopa haluttomampia toteuttamaan uudistuksia, vaikka myös tämän dynamiikan ulkopuolisilla tekijöillä, kuten esim. ulamalla on merkitystä.

Viime aikoina olemme kuitenkin saaneet lukea suomalaisen koulutusjärjestelmän vientihankkeista ainakin Arabiemiraateissa ja Saudi-Arabiassa (osana laajempaa reformihanketta), johon tässä tekstissä esimerkkinä keskityn. Onko jokin siis muuttumassa?

Saudi-Arabian koulutusuudistukset ja pyrkimys kohti tietoyhteiskuntaa

Havaittu tarve koulutusjärjestelmän uusimiseen ei ole Persianlahden maissa uusi. Saudi-Arabiassa Al-Saudin hallitsijasuku on pyrkinyt uudistamaan koulutusjärjestelmää jo Kuningas Faisalin aikakaudella (1964-1975), mutta hallitsijasuvun tärkeä rooli uskonnollisen legitimiteetin nauttijana ja siihen liittyen ulaman ja sen osien korostama uskonnollisen opin rooli ja reformin vastustus opetuksessa pysäytti ja paikoin peruutti jo kaavailtuja uudistuksia, resurssien toisaalta virratessa 1980-luvulle tultaessa yhä enemmän uskonnolisiin yliopistoihin. Saudien 1980-luvulla kokema taloudellinen taantumakaan ei edesauttanut kipeästi kaivattuja uudistuksia, sillä Persianlahden sota ja Yhdysvaltain joukkojen astuminen pyhälle maalle vievät hallitsijasuvulta poliittisen liikkummavaran koulutusuudistusten suhteen: uudistusten väkinäinen läpivieminen olisi jakanut jo ennestään jakaantunutta ulamaa ja nakertanut sen tarjoamaa legitimiteettiä entisestään.

1990-luvun puolivälin jälkeen koulutuksen tilanne oli synkkä: yli 75% valmistuneista ilmoittivat opinaloikseen humanismin tai uskonnolliset opinnot. Kriittistä pistettä lähenevän ongelman tiimoilta uudistuksia alettiin toteuttamaan kiertoteitse, yksityisten yliopistojen perustamisen kautta. Liike-elämän eliitit ajoivat hanketta yksityisellä rahoituksella ja kuninkaallisilla suhteille/suojeluksella ohi mm. opetusministeriön, joka koettiin tehottomaksi ja liikaa ulamaa kuulevaksi. Näin aiemmin kiellettyjä oppiaineita kuten kansainvälistä lakia ja muita perinteisesti ulkomailta hankittujen asiantuntijoiden oppiaineita alettiin opettamaan samalla kun legitimiteettiä ja laatuvalvontaa haettiin kansainvälisten standardien piiristä. 2000-luvun loppuun mennesssä yksityisten, julkisia vapaammin opettavien, yliopistojen ja korkeakoulujen määrä oli kasvanut jo suuremmaksi julkisten. Täydellisestä itsenäisyydestä ei kuitenkin näidenkään laitosten kohdalla voi puhua, sillä maan opetusministeriöllä on lopullinen sanavalta mm. opetusohelmien kohdalla: harmaita alueita riittää ja yksityisten yliopistojen vapauden rajat ovat veteen piirretty viiva, vaikkakin liikkumatilaa löytyy julkisia vastineita enemmän. Erillisen tapauksen muodostavat ns. huippuyliopistot, kuten King Abdullah University of Science and Technology, joka on ainakin tähän asti ollut kokonaan opetusministeriön vallan ulkopuolella – em. yliopisto määrättiin kuningas Abdullahin päätöksellä suoraan öljy-yhtiö Saudi Arabian Oil Companyn hallintaan, ohi maan byrokratian.

Muutosten laatu ja määrä on siis Saudi-Arabian kohdalla suorassa yhteydessä maan poliittisiin tasoihin ja niiden määrittelemään poliittiseen liikkumatilaan, eikä kansallisen tason uudistuksia voi odottaa lähiaikoina. Huomion arvoista on myös, että pääsy laadukkaamman koulutuksen piiriin oli vielä 2000-luvun lopulla kiven alla: pääsy tasokkaisiin yliopistoihin kotimaassa tai ulkomaissa vaati käytännössä hyvillä suhteilla varustetun sponsorin tai välittäjän.

Tässä yhteydessä on helppo huomata, etteivät esimerkiksi suomalaisten myymät ja johtamat pilottiprojektit ole vielä tae laajemmasta muutoksesta tai tietyn mallin käyttöönotosta – ne ovat parhaimmillaan pieni osaratkaisu monimutkaiseen ongelmaan, jossa paikallinen (poliittinen) konteksti on vähintään yhtä tärkeää kuin tieteellisinkin keinoin objektiivisesti hyväksi todetut opetusmallit.

Vaikka kullakin Persianlahden öljymaalla on ollut oma strategiansa koulutusjärjestelmänsä uudistamiseen (Saudi-Arabian ulkopuolella voimattomammat ulamat antavat vapaammat kädet), on mielenkiintoista huomata, mikä näitä strategioita yhdistää: erikoisjärjestelyt, joissa byrokratia/ministeriöt ja muut joustamattomina ja tehottomina nähdyt vanhat instituutiot kierretään esimerkiksi säätiöiden (Qatar Foundation) tai muiden organisaatioiden kautta (Abu Dhabi Education Council), joilla on suorempi yhteys kunkin maan johtoon. Tämä – ja kasvustrategiat Abu Dhabi Economic Vision 2030 sekä Qatar National Vision 2030 – kielii siitä, että näissäkin maissa asia on huomattu ja sitä pidetään tärkeänä. Institutionaalinen kapasiteetti toteuttaa uudistukset on kuitenkin, varsinkin Saudi-Arabian kohdalla, asia erikseen.

 

Pohdintoja taloustieteestä ja käyttäytymisestä

“[I]f we are to do our job as economists, if we are to provide a sufficient explanation of matter which every definition of our subject-matter necessarily covers, we must include psychological elements.” – Lionel Robbins

Taloustieteellä on ollut kriisintäyteisinä viime vuosina erityisen huono maine. Kaduntallaaja on havainnut alati jälkikäteen yltiöoptimistisiksi osoittautuneita talousennusteita, kun taas akateemisemmalla puolella Nassim Nicholas Talebin kaltaiset kriitikot ovat kyseenalaistaneet koko tieteenalan ja sen epistemologian. Ihmettelevien joukkoon ei ole vaikea liittyä, sillä jos taloustieteen merkittävin mittari nimenomaan tieteenä on sen ennustuskyky a priori –oletuksista huolimatta – kuten neo-klassisen taloustieteen suurnimi Milton Friedman väitti – on kieltämättä erikoista, että teknis-formalistinen taloustiede on säilyttänyt näennäisen asemansa “yhteiskuntatieteiden fysiikkana”. Eräällä tavalla ongelmatikka kiteytyy kuningatar Elisabet II:n London School of Economicsissa syksyllä 2008 Lehman Brotherisin konkurssin jälkeen esittämään kysymykseen: kuinka on mahdollista, että ekonomistit eivät pystyneet ennakoimaan näin suurta kriisiä?

Kuninkaalliselta taholta heitetty haaste alkoi pian saamaan vastakaikua. Vaikka monet keskittyivät itse taloustieteen tilan sijasta talouspolitiikkaan –  regulaation uudistaminen ja lisääminen nautti suurinta kannatusta, vaikka taloustieteen vastuusta vapauttavia ja regulaation syytteeseen asettaviakin löytyi – alkoi akatemian sisällä itää myös eräänlaisen tiedealallisen itsetutkiskelun siemen. Tämän liikkeen merkillepantavina voimina esiintyivät ns. käyttäytymistieteellisen taloustieteen akateemikot kuten Robert Shiller ja George Akerlof, jotka kirjassaan Animal Spirits korostivat psykologian roolia makrotaloudessa. John Maynard Keynesiltä lainatulla, ihmisen luottamuksen ailahtelevuuden mukaan nimetyllä kirjallaan Shiller – joka muutamaa vuotta aiemmin oli tuottanut lommoja rationaalisten odotuksien teoriaan vertaamalla diskontattujen osinkojen arvon tasaista nousukehitystä varsin volatiileihin osakehintoihin – ja Akerlof halusivat ravistella kollegoitaan korostamalla ihmisten kognitiivisia rajoitteita taloudellisina toimijoina, jalona tavoitteena juurruttaa valtavirrassa harrastetun taloustieteen epistemologia ja metodologia psykologisemmalle pohjalle.

Uudeksi ei ajatusta psykologian roolista taloustieteessä kutsua hyvällä tahdollakaan. Oikeammin kyse on pikemminkin melko nuoren tieteenalan matka filosofis-psykologisesta lähestymistavasta täsmälliseen ennustamiseen, formalismin keinoin.  Esimerkiksi Adam Smithin (Wealth of Nationsiin verrattuna) suhteettoman tuntematon esikoisteos The Theory of Moral Sentiments  (1759) käsittelee lukuisia sittemmin käyttäytymistieteellisen taloustieteen avainkäsitteiksi muodostuneita konsepteja kuten altruismia, liiallista varmuutta (overcofidence) ja häviön/tappion yliarviomista (loss aversion).  Kuitenkin se prosessi, jossa moraalifilosofian alkoi muovautumaan taloustieteeksi alkoi yllättävän pian. Käänteentekevässä roolissa olivat osiltaan John Stuat Mill ja Jeremy Bentham, joista etenkin jälkimmäinen loi pohjaa rationaaliselle, oman etunsa maksimoivalle homo economicukselle “hedonistisen calculuksen” konseptilla. Varsinainen voittokulkunsa matemaattinen taloustiede aloitti jo 1800-luvun lopulla Léon Walrasin yleisen tasapainon käsitteen kautta, jossa pyrkimyksenä oli kokonaisen kansantalouden hintojen mallinnus. Vielä vähän myöhemmin John Maynard Keynes ja hänen oppi-isänsä Alfred Marshall suosivat proosaa kaavojen sijaan (Marshallin väitetään kehoittaneen heittämään kaikki matemaattiset todistelut takkaan), mutta toisen maailmansodan jälkeisessä teollisessa yhteiskunnassa Paul Samuelsonin matemaattisen taloustieteen klassikoksi muodostuneelle Foundations of Economic Analysis –oppikirjalle oli tilausta. Kuvaavaa on, että yhden marginalismin isän, Marshallin, oppikirjat korvattiin Samuelsonin teoksella, jolloin formalismista ja täsmälliseen ennustamiseen pyrkimisestä tuli normi. Muutamaa pioneeria lukuunottamatta psykologia teki paluun taloustieteeseen vasta 1970-luvun lopulla, Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn julkaistessa klassikoksi muodostuneen artikkelinsa prospektiteoriasta, joka osoitti kohdehenkilöiden potentiaalisen häviön yliarvioimisen, toisin kuin odotetun hyödyn teoria olisi antanut olettaa.

Palatkaamme historiakatsauksen jälkeen Elisabet II:n kysymykseen, muokaten sitä omiin tarkoitusperiimme sopivaksi: olisivatko taloustieteilijät voineet paremmin ennustaa 2000-luvun lopun laman, jos he olisivat harjoittaneet psykologisempaa versiota taloustieteestä? Vaikka kysymys on kutkuttava, on vastausta vaikea antaa. Esimerkiksi talouskriisin suhteellisen harvoihin ennustajiin kuulunut Nouriel Roubini ei ainakaan tunnetusti lukeudu käyttäytymistieteitä soveltavaksi ekonomistiksi.

On myös huomioitava se, että vaikka esimerkiksi Kahnemanin ja Tverskyn laboratorio-olosuhteissa suoritetut kokeet täyttävät ehdottomasti popperilaisen falsifionnin kriteerit ja ovat toistettavissa, on tämän eräänlaisen mikrotason havainnon siirtäminen talouspoliittiselle tasolle varsin erilainen ja huomattavasti suurempi haaste.

Käyttäytymistieteelinen taloustiede ei siis ole korvaamassa (makro)taloustiedettä nykyisellään eikä se ole välttämättä lääke iänikuisille makrotalouden haasteille, mutta sillä voi hyvinkin olla “juurille palauttava” rooli taloustieteen (toivonmukaisessa) siirtymisessä kauemmas ideaalityypeistä. Mielenkiintoisia viitteitä tästä antaa uusinta uutta edustava “neurotaloustiede”, jossa esimerkiksi professori Oliver Oullier’n tulokset antavat viitteitä rationaalisen ja emotionaalisen päätöksenteon dikotomian teennäisyydestä, jonka sijaan kyse olisi pikemminkin toisistaan erottamattomasta yksiköstä, ts. emo-rationaalisuudesta.

 JK. British Academyn kuningattarelle laatima vastaus ladattavissa tästä.

Quo Vadis, Britannia?

Vaikka konservatismin ja euroskeptisyyden yhdistelmällä on Iso-Britanniassa pitkät perinteet, harva olisi voinut ennakoida vielä kaksi vuotta sitten, että euroskeptikkojen modernissa mittakaavassa iänikuiset vaatimukset uudesta EU-jäsenäänestyksestä nousisivat korkealle maan poliittisella agendalla. Perjantaina pääministeri David Cameron kuitenkin pitää Eurooppaa koskevan linjapuheensa, jonka ennakoidaan sisältävän paitsi Britannian EU:lta vaatiman päätösvallan alueet, myös ilmoituksen vaatimusten tiimoilta tehdyn uuden EU-sopimuksen käyttämisestä äänestyksessä. Kuvaavaa on, että Cameronin puhetta jouduttiin siirtämään diplomaattisen selkkauksen pelossa, sillä alunperin puhe olisi pidetty Élysée-sopimuksen 50-vuotisjuhlapäivänä. Koska päätösvallan siirtäminen takaisin EU:lta Britannialle vaatii kaikkien 26 muun maan suostumuksen, ei Britannian lähteminen pois EU:sta ole pitkään aikaan, jos koskaan, näyttänyt näin todennäköiseltä.

Jos ja kun euroskeptisyys on pysyvämpi piirre britiläisessä politiikassa, niin miksi Cameron ammentaa eurokriittisyyden lähteestä juuri nyt? Merkittävänä tekijä toimii konservatiivisen hallituksen harjoittaman talouskurin luoma epäsuosio – talouden huono tila näkyy tuoreimmissa kannatusluvuissa Labour-puolueen 12 prosentin etumatkana konservatiiveihin. Samoista luvuista käy myös ilmi EU:sta eroa vaativan United Kingdom Independence Partyn (UKIP) huikea nousu marginaalipuolueesta hallituskumppani Liberaalidemokraattien suoraksi haastajaksi kolmanneksi suurimman puolueen tittelistä, tämän hetkisen yhden prosentin erotuksen mahtuessa virhemarginaaliin.  Kantoja jyrkentää myös Cameronin puolueensa puheenjohtajavaaleissa euroskeptikoille antama, ja vuonna 2009 toteutettu lupaus erota puolueena Euroopan parlamentin porvareiden EPP-ryhmästä koska EPP:n nähtiin suhtautuvan liian myönteisesti federalismiin. Kun EU kriisin pakottamana tiivistää yhteistyötään ja perussopimukset joutuvat ainakin jonkinasteisen muutoksen kohteeksi, kokevat konservatiivien euroskeptikot tilanteen eräänlaisena Maastricht 2.0:na. Asenteita voisi kuvata kahdella subjektiivisella maksiimilla – “Ei liittovaltiolle!” ja toisaalta “Nyt, jos koskaan”, jälkimmäisen viitatessa mahdollisuuteen heivata EU osin tai kokonaisuudessaan ulos saarivaltiosta.

EU:n tasolla Cameronin toiminta on kenties järkevintä nähdä Robert Putnamin lanseeraamaan peliteoreettisen konseptin eli kaksitasoisen pelin ja ns. Schellingin konjektuurin kontekstissa. Näiden teorioiden perusteella kotimaan kovaääniset euroskeptikot toimivat vaatimuksineen Cameronille paitsi taakkana, myös Brysselissä käytävien neuvotteluiden ja vaatimusten pönkittäjänä. Brittien näkökulmasta optimaalinen skenaario olisi, että EU-kumppaneiden silmissä Britannian poislähdön kustannus muodostuisi niin suureksi, että kumppanit taipuisivat ainakin suurimmaksi osaksi myönnytyksiin. Ongelmana kuitenkin on, että EU:n kollektivinen tahtotila ei keskellä eurokriisiä taivu Britannian vaatimusten priorisointiin tai edes huomiointiin. Voimamaista Ranska on pitänyt Britannian hanketta nillityksenä alusta alkaen ja myös Saksan Angela Merkelin kärsivällisyys on lopussa – tuskin kukaan haluaisikaan siirtää fokusta kriisinratkaisusta potentiaalisen uuden kriisin luomiseen.

On esitetty, ettei brittien jäsenyydellä EU:ssa ole merkitystä. Esimerkiksi FT:n Wolfgang Münchaun mielestä britit eivät ole olleet todellisia EU-jäseniä sen jälkeen kun he päättivät jäädä pois eurosta, eli EU:n todellisesta ytimestä. Eron myötä EU:n ei tarvitsisi kärsiä aina vastahakoisista briteistä. Virallisella tasolla tällaista kyllästymistä ei sen sijaan ole esitetty, päinvastoin, kuten esimerkiksi Herman van Rompuyn vetoomukset osoittavat.

 Brittien oman kansallisen edun kannalta tilanne on hämmentävämpi. EU:n sisämarkkinat ovat Britannian suurin yksittäinen “vientikumppani” ja on vaikea nähdä, että kaupankäynnin ehdot säilyisivät kaikkien jäsenmaiden kanssa ennallaan – toisin kuin Münchau väittää – ja Britannialle yhtä edullisella tasolla ainakaan lyhyellä tähtäimellä. Suuryritysten edustajilta tuleva viesti on liki poikkeuksetta korostanut EU:n ulkopuolella olemisen taloudellisia haittoja ja jo pelkän tähän mennessä syntyneen epävarmuuden kustannuksia.

Tilanne on Cameronille eittämättä hänen poliittisen uransa hankalin. Lisäongelmia luo asymmetrinen panostus – euroskeptikoilla ei ole mitään hävittävää, siinä missä hävitessään uhkapelinsä Cameron joutuu suurempaan epäsuosioon paitsi euroskeptikkojen myös kansan keskuudessa, mikä johtanee todennäköiseen vaalitappioon. Tilanne, jossa Britannian bluffi paljastetaan ja ero EU:sta koittaa lienee tuskin sekään voitto Cameronille. Obaman hallinnon interventio ja muistutus Yhdysvaltain halusta nähdä Britannian jatkavan EU:ssa on tuonut esiin sen tosiasian, ettei maa voi diplomatiassaan laskea liikaa pelkästään Yhdysvaltain kanssa jakamansa ns. “special relationshipin” varaan.

Totuus on, että Britannian lähtiessä EU:sta hurraata huutaisivat ja karvaisia käsiään taputtaisivat vain paatuneimmat euroskeptikot eikä juuri kukaan muu. Kuten pääministeri Katainen ilmaisi Cameronille, EU ilman Britanniaa on “kuin fish and chips ilman chipsejä; se ei ole ateria.” Kuka eurooppalainen nyt haluaisi jäädä ilman ateriaa?

Uskonnon ylikorostettu rooli Lähi-idässä

Mubarakin jälkeisen Egyptin uusimpien poliittisten kiemuroiden yhteydessä Muslimiveljeskunnan uskonnollinen komponentti on taas noussut pääosaan narratiivissa, jonka mukaan kesällä valitun presidentti Morsin marraskuinen päätös julistaa päätöksensä lain ylipuolelle on osa veljeskunnan suunnitelmaa islamisoida Egypti. Tämä vähintäänkin implisiittisesti orientalistinen ja essentialistinen (islam historiallisena arabiyhteiskunnan ytimenä) näkökulma on sikäli huono, että se unohtaa täysin maan poliittisen ja sosiaalisen ympäristön sekä kontekstin. Egyptin Muslimiveljeskunta on nykytilanteessa ennen muuta strateginen ja rationaalinen poliittinen toimija (sikäli kuin voimme ylipäätänsä puhua monoliitista), eikä sokeasti hinnalla millä hyvänsä teokratiaan pyrkivä homogeeninen yksikkö. Tämä on kuitenkin vain viimeinen etappi essentialistisessa ja uskonnon kausaliteettia ylikorostavassa ajattelussa, jonka suurimpia nimiä ovat Bernard Lewis ja Samuel Huntington.

Lontoon Birkbeckin yliopiston emeritusprofessori Sami Zubaidan lähtökohta Beyond Islam –teoksessa on nimen mukaisesti Lähi-idän yhteiskuntahistoriaa sosiologisemman linssin läpi; islamin rooli Lähi-idässä ei ole ollut dominoiva ja pelkästään muovaava, vaan se on yksi niistä komponenteista, jotka ovat olleet vuorovaikutuksessa alati muuttuvan yhteiskunnan kera. Aiemmin julkaistuista esseistä ja luennoista koostuva teos luotaa läpi Lähi-idän yhteiskuntia, tutkien perinteisesti uskonnon suuresti muovaamina pidettyjä tasoja kuten politiikka, identiteetti ja kaupankäynti/rahoitus. Zubaidan kirjotusten pääteesi on, että moderniteetti toimi Lähi-Idässä aivan kuten lännessä (ja monasti myös lännen tuomana tai lännestä tuotuna, kuten Turkin tapauksissa), erotellen sekularisaation kautta uskonnon omaksi alueekseen, pois yhteiskunnan muista tasoista (disembedding of religion from society). Pohjimmiltaan kyse on kapitalismin tuomasta syvästä muutoksesta yhteiskuntasuhteisiin, kuten Euroopassakin. Moderniteetin jälkeen uskonnon korostaminen ja puritanismi on toiminut poliittisena instrumenttina niin reformeja toteuttaneen, mutta uskonnon nimissä lännen agenteiksi demokraatteja ja perustuslaillisia haukkuneen Ottomaanien sulttaani Abdülhamid II:n (hallitsijakausi 1876-1909) kuin Muslimiveljeskunnalla ja siitä irronneilla liikkeillä. Yksi veljeskunnan nopean kasvun syistä onkin ollut sen mahdolllistama eliitin ulkopuolinen poliittinen väylä ja rekrytointikanava. Esi-modernina aikakautena Zubaidan mukaan uskonnolliset johtajat (l. ulama) olivat ennen muuta poliitikkoja, jotka käyttivät uskonnollista asemaansa kulloisenkin poliittisen agendansa mukaisesti – ts. uskonto oli syvemmin sisäänrakkettuna vallan rakenteisiin. Saudi-Arabia lähestyy hallitsijamuodoltaan esi-modernin tyylistä mallia, mutta koska maan ulaman vaikutusvallan voidaan todeta heikenneen merkittävästi 1900-luvun puolivälin jälkeen, on Iran velayat-e-faqih –doktriinillaan lähempänä kyseistä mallia.

Mielenkiintoinsena ja ajankohtaisena tangettina Zubaida käy em. tasojen ohella myös läpi islamilaista rahoitusta, joka on viime aikoina ollut tapetilla globaalilla rahoitussektorilla alati kasvavana sektorina. Näennäisesti toiminta on yhteensopivaa tulkitun koronkiskonnan kiellon (riba) – jota esimerkiksi 1700-luvun Ottomaanien Sharia-tuomioistuimet eivät pitäneet ongelmallisena – mutta tämä vasta 1970-luvulla käynnistynyt rahoitusmarkkinoiden alasektori joutui ongelmiin Egyptissä toimintamallia haettaessa mm. Ponzi-huijauksesta. Nykyään yhteensopiva rahoitus hoidetaan mm. pidempien maksuaikojen ja enemmän tai vähemmän päivänvaloa kestävien instrumenttien kautta. Abu Dhabi Islamic Bankin toimitusjohtaja Tirad Mahmud kiteyttikin osuvasti FT:n haastattelussa islamilaiseksi pankkitoiminnan käytännönläheisyyden todetessaan haastattelijalle, ettei hänen pääkonttorinsa ole moskeija – hänen johtamansa pankin palvelut ovat avoinna kaikille. Yksi islamilaisen pankkitoiminnan houkuttimista onkin ollut sen finanssikriisin jälkimainingeissa parempana koettu riskienhallintakyky, vaikkakin Dubain spektaakkelimainen konkurssi loi loven tähän ajatteluun. Lyhyesti todettuna, myös islamilaisen rahoituksen voi hyvin sanoa olevan paitsi modernin kapitalismin myös modernin uskonnontulkinnan lopputuote.

Koska poliittinen islamismi ja sen tulkinnat Islamista ovat syntyneet nimenmaan reaktiona sekularisaatioon, voidaan Zubaidan teesin pohjalta todeta itse uskonnon muuttuneen yhteiskunnallisen muutoksen tiimoilta. Tässä mielessä Zubaida vaikuttaisi olevan samoilla linjoilla Central European Univerityn professori Aziz Al-Azmehin kanssa, joka niin ikään esseistä koostuvassa kirjassaan Islams and Modernities argumentoi nykypäivän islamistien vaatimuksen “paluusta” perinteiseen islamistiseen yhteiskuntaan olevan postmoderni konstruktio – eihän paluuta voi suorittaa malliin, jota ei koskaan ollut olemassakaan. Al-Azmehin mukaan etenkin 9/11:n jälkeen vastakkain olivat ajatusten tasolla toisiaan vahvistavat ja essentialismiin pohjautuvat peilikuvat, Huntington ja Bin Laden, orientalismi ja oksidentalismi. Poliittisen Islamin Al-Azmeh näkee lähteneen kunnolla käyntiin vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen, eritoten reaktiona infitahille eli Egyptin presidentti Anwar Sadatin käynnistämille rakenteellisille talousuudistuksille. Kontrasti nasseristiseen arabisosialismiin oli kasvaneiden tuloerojen muodossa erityisen hyvä luomaan maaperää radikalisoitumiselle ja uuden, oman menneisyytensä luoville fundamentalisteille. Kuten Zubaida, Al-Azmeh toteaa islamismin olevan moderniteetin, ei tradition, lapsi.

Sekä Zubaidan että Al-Azmehin kirjoja on helppo suositella Lähi-idän sosiologiasta sekä uskonnon ja valtion/yhteiskunnan suhteesta yleisemmin kiinnostuneille, mutta varoituksen sanana on todettava, etteivät kirjat sovellu mökki- tai viihdelukemiseksi – niin tiiviisti ovat niiden ajatuksia herättävät ideat muotoiltu.

Sami Zubaida: Beyond Islam – A New Understanding of the Middle East (2011, IB Tauris)

Aziz Al-Azmeh: Islams and Modernities, 3.painos (2009, Verso)

Persianlahden talous- ja rahaliitosta

 Viime kuussa Ulkopolitstin valtiollisia sijoitusrahastoja käsittelleessä kirjoituksessa allekirjoittanut uhosi käsittelevänsä Persianlahdelle kaavailtua talous- ja rahaunionia (Gulf Monetary Union, GMU) tarkemmin. Tänään palaamme aiheeseen. Alunperin maiden talous- ja rahaliiton olisi pitänyt olla toiminnassa jo vuonna 2010, jolloin myös nykyinen eurokriisi käynnistyi. Vaikkei Euroopan kriisi ole ainkaan lisännyt poliittista tahtoa rahaunionin perustamiseksi, olisi aivan liian yksinkertaistavaa pitää tätä pääsyynä hankkeen kaatumiseen. Mistä siis on kyse?

Historiallisia pyrkimyksiä yhteiseen talousalueeseen

GCC-maiden yhteinen hanke talousalueen perustamiseksi ei ole uusi; ensimmäiset yritykset yhteysen valuutan muodostamiseksi tapahtuivat jo 1970-luvun puolivälissä, jolloin Bahrainin, Qatarin, Kuwaitin ja Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien (UAE) suunnittelema Persianlahden dinaari kaatui suureksi osaksi rajakiistojen aiheuttamaan Saudi-Arabian poisjäämiseen. EU:n kärsiessä vielä euroskleroosista muodostivat Persianlahden (tuolloin keskenään sotivia Irania ja Irakia lukuunottamatta) valtiot vuonna 1981 Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvoston (Gulf Cooperation Council, GCC). Talousliiton kannalta merkittävää oli perustamisen yhteydessä seuraavana vuonna ratifioitu Unified Economic Agreement, jonka 22.artikla sitoo jäsenmaat koordinoimaan raha- ja finanssipolitiikkaansa sekä perustamaan yhteisvaluutan. Poliittista tahtoa asian selvittämiseen nähtiin kuitenkin vasta 2000-luvun alussa, jolloin vuonna 2009 raporttinsa viimein julkaissut selvitysryhmä sai mandaatin työnsä aloittamiselle.

Vuoteen 2006 tultaessa oli Oman jo menettänyt uskonsa yheisvaluutan lanseerauksen aikatauluun. Vakavampaa oli kuitenkin UAE:n  jättäytyminen projektin ulkopuolelle raportin julkaisuvuonna 2009. Hankkeen (ja päätöksen) poliittisesta luonteesta kertoo jotain se, että UAE ilmoitti jäyttäytymisestään sen jälkeen kun se oli protestoinut uuden keskuspankin sijoittamisesta Saudi-Arabian pääkaupunkiin Riadiin; Abu Dhabi olisi ollut sille huomattavasti mieluisampi vaihtoehto. Poliittisten erimielisyyksien vallitessa on syytä kysyä, onko yhteisvaluutalla taloudellisia edellytyksiä?

Valuutta-alueen hyödyt ja haitat

Perinteinen taloustieteen tarjoama malli rahaliiton mielekkyyden arvioimiselle on ns. optimaalisen valuutta-alueen (OCA) teoria, joka lyhykäisyydessään koostuu valuutta-alueen perustamisen muodostamien kustannusten arvioimisesta sen tuomia hyötyjä vasten. Nopealla silmäyksellä GCC-alue näyttää hyvältä kandidaatilta, onhan mailla yhteinen kieli, kulttuuri, historia ja vientituote (öljy). Epäoptimaalisuuksiakin on löydetty mm. talouksien sulkeutuneisuuden ja eriävien fiskaalipolitiikkojen suhteen. Varsinaista konsensusta siitä muodostavatko GCC-maat optimaalisen valuutta-alueen ei  – kuten ei EMU:nkaan tiimoilta ennen sen aloittamista – kuitenkaan löydy. Perinteisesti pahimpana valuutta-alueen kustannuksena pidetty rahapolitiikan suvereniteetin menetys ei juuri GCC-maita (Kuwaitia lukuunottamatta) koske, sillä ne ovat sitoneet valuuttansa liikkeet Yhdysvaltain dollariin. Toisaalta myönteisenä vaikutuksena toimiva nk. Rose-vaikutus eli valuutta-alueen sisäisen kaupankäynnin vahvistuminen ei juuri vaikuta GCC-maissa, joiden keskinäinen kaupankäynti on hyvin pienellä tasolla. Yhteisvaluutan myönteisistä vaikutuksista maiden vaikutusvaltaan globaalissa taloudessa (ja sitä koskevissa päätöksissä) voi sen sijaan olla varma.

OCA-lähestymistapa ei siis anna kovin selkeää kokonaiskuvaa tilanteesta, sen jättäessä hankkeen poliittiset ja institutonaaliset ulottuvuudet kokonaisanalyysin ulkopuolelle. Mikäli yhteisvaluutta ja sen toteutumisen vaatimat instituutiot onnistuisivat luomaan pohjan taloudelliselle yhteistoiminnalle, ml. rakennemuutoksille, voisi liiton hyvin olettaa jo siten olevan kustannuksiensa väärtti.

Aina vain politiikkaa

Taloustieteen tarjoama analyysi ei ole tässä(kään) kontekstissa hyödytön, mutta loppujen lopuksi merkittävimmät selittäjät löytyvät politiikan saralta, niin euroalueella kuin GCC-maissa. Markkinoiden ohella Euroopan yhteisvaluutan kohtalo on pitkälti Ranskan presidentti Hollande’in ja Saksan liittokansleri Merkelin käsissä. Mikä olisi tilanne Persianlahdella?

Saudi-Arabia olisi GMU:n toteutuessa ns. “Saksan roolissa”, mistä talousluvut kertovat muiden maiden näkökulmasta karua kieltään. Liki puolet GCC-alueen BKT:sta on Saudi-Arabiassa, maa-alueesta yli 80% ja yritysten agregoidusta markkina-arvosta niin ikään liki puolet. Liiton toteutuessa muiden osallisten kannalta poliittisesti ongelmallista olisi, että euroalueelta tuttua, Ranskan kaltaista tasapainottajaa ei alueelta löydy. Esimerkiksi väestöltään ja BKT:ltaan verrattaen melko piskuisen Qatarin kohdalla liiton poliittinen hyöty on kaukana yksioikoisesta – on vaikea nähdä, miten maan rooli korkean profiilin ulkopoliittisena toimijana hyötyisi jäsenyydestä talousliitossa, päinvastoin.

Saudi-Arabian kannalta on syytä huomioida, että vaikka se yhteisen talousliiton suurimpana äänenkäyttäjänä lisäisi taloudellista vaikutusvaltaansa, on sillä ollut myös huoli (talous)poliittisen itsemääräämisoikeutensa vähenemisestä maan sisäpoliittisen vakauden näkökulmasta. Esimerkiksi Irakin sodan (2003) yhteydessä maa ei antanut Yhdysvaltain operaatiolle julkista tukeaan – toisin kuin Yhdistyneet arabiemiraatit, Qatar, Bahrain ja Kuwait – vaikka kyseessä on Yhdysvaltain tärkein alueellinen liittolainen. Aivan viime aikoina tämä ei kuitenkaan ole estänyt maan pyrkimyksiä muuttaa GCC:n luonnetta kohti poliittista liittoa tai konfederaatiota. Tämä poliittisen integraation hanke on kuitenkin tyssännyt muiden GCC-maiden innottomuuteen, poikkeuksena vain jo ennestään Saudi-Arabiaa lähellä oleva Bahrain. Vaikka arabikevään jälkeen sisäpoliittinen vakaus onkin noussut myös muille alueen maille prioriteetiksi, kuten Bahrain ja nyttemmin myös Kuwait ovat saaneet huomata, eivät nämä ja Iranin luoma ulkoinen uhka ole riittäneet integraatioon asti. Tämä kertoo osaltaan myös entistä huonommista edellytyksistä menetyksekkäälle talousliiton implementoimiselle, jonka menestyminen puolestaan korreloi vahvasti (talous)poliittisen suvereniteetin luovuttamisen kanssa, kuten euroalueen kriisi osoittaa.

Paradoksi on siis alueellinen, sillä juuri talous- ja rahaliitto voisi luoda GCC-maille ne yhteiset institututionaaliset edellytykset, joita alueen talouksien diversifiointi, ja siten vastaaminen paikallisen ja globaalin talouden haasteisiin vaatisi. GMU:n toteutuminen lähitulevaisuudessa näyttää kuitenkin tällä hetkellä epävarmemmalta kuin koskaan aiemmin – vallan osittainenkaan luovuttaminen kansalaisille tai alueelliselle talouselimelle kun ei näytä olevan alueen yhdenkään hallitsijan agendalla, vaikka virkamiestasolla liiton tärkeys ymmärretäänkin. Tämä on sääli, sillä maiden keskinäinen kilpailu ei pitkässä juoksussa hyödytä yhtäkään GCC-maata.

Poliittisen päätöksenteon arviointi

Ennustaminen kansainvälisessä politiikassa on tunnetun hankalaa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt esim. Paavo Väyrystä (Euroopan kahtiajaon pysyvyys, Neuvostoliiton jatkuvuus), lukuisia Pohjois-Korean asiantuntijoita, Bernard Lewisiä (irakilaisten suhtautuminen amerikkalaisten miehitykseen) ja lukuisia muita. Yhteistä näille henkilöille on väärä positiivinen (jokin tulee tapahtumaan) ennustus, joka nyttemmin näyttäytyy lähinnä koomisessa valossa. Väyrystä on juuri kenenkään, varsinkaan kansainvälisillä kentillä, vaikeaa ottaa tosisaan asiantuntijana – sen sijaan pyongjangologien ja Lewisin ajatukset ovat joillekin, poliittisia päätöksiäkin tekeville, vielä käypää valuuttaa. Osaavatko asiantuntijat siis ennakoida oman alansa – tässä tapauksessa laajan kv.politiikan – tapahtumia ylipäänsä kadunmiestä paremmin? Tähän kysymykseen Philip Tetlock hakee vastauksia kirjassaan Expert Political Judgement.

Tetlockin kirjan muoto on pitkään kestäneen tutkimusprojektin tulosten esittely, jonka pohjana on lähtökohta siitä, että ns. hyvää päätöksentekoa voi tutkia kahden pääparametrin avuin: 1) kuinka hyvin henkilökohtaiset analyysit korreloivat objektiivisesti havaittavan maailman kanssa 2) henkilökohtaisen ajattelun/uskomusten koherenssi ja päivittäminen uuden todistusaineiston edessä. Kirjan julkaisuun mennessä (2005) Tetlock oli teetättänyt 18 vuoden aikana 28 000 ennustetta kansainvälisiä suhteita koskien ko. alan akateemikoilta, journalisteilta, tiedusteluanalyytikoilta ja think tankkien jäseniltä. Vastanneiden keskimääräinen työhistoria oli 12 vuoden pituinen, joten mistään noviiseista ei ollut kyse; kysymysten asettamat ennustepyynnöt puolestaan koskivat eri kansainvälisten suhteiden osa-alueilta (valtiokehitys, talousennusteet jne.) lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä.

Merkittävintä (tai edes kovin merkittävää ylipäänsä) Tetlockin tulosten mukaan ei ollut se kuka (sosiaalisella tai institutionaalisella taustalla ei ollut merkitystä) tai mitä ajattelee – esimerkiksi keynesiläiset taloudessa tai realistit kv. politiikassa eivät olleet sen parempia ennustamisessa kuin neoklassislaiset tai konstruktivistit  – vaan se miten ajattelee. Eri tyylin ajattelijat kirja jakaa karkeasti ottaen – Isiah Berlinin kuuluisaa esseetä ja sen kategorisointia lainaten – kahteen ryhmään: siileihin ja kettuihin. Näistä ensimmäiset ovat yhden idean eksperttejä, jotka ulottuvat ydinalueensa prinsiipeistä, hakien (luotuja tai todellisia) kytköksiä osaamisalueeseensa. Jälkimmäiset ovat puolestaan eräänlaisia generalisteja ja eklektikkoja, jotka eivät vanno yhden suuren idean nimeen, eivätkä heijasta samanlaista itsevarmuutta ennustamisessa kuin siilit. Koska ketut ovat yhtäältä valmiimpia päivittämään uskomuksiaan uusien todisteiden valossa ja toisaalta eivät ole yhtä varmoja ennustamastaan, on heidän asiantuntemuksensa ennustusten osumina mitattuna parempaa. Siilit puolestaan puolustavat päivittämättömiä näkemyksiään mm. ajoituksella (ei vielä, mutta vuonna x), poliittisesta maailmankatsomuksesta riippumatta. Huomion arvoista on, että tutkimuksen parhaiten ennustushaasteistaan suoriutuneet, jotka kuuluivat kettuihin, suhtautuivat itse ennustamiseen skeptisesti. Monimutkaisessa maailmassa henkilökohtainen ennustaminen ei Tetlockin tulostenkaan valossa, tietenkään, ole helppoa. Lohtua ei myöskään lisää se, että yksinkertainenkin malli tai tilastollinen algoritmi päihittää parhaatkin ketut, jotka kuitenkin ennakoivat sentään kadunmiestä paremmin. Mallitkin ovat toisaalta ainakin taloustieteen saralla, lievästi ilmaistuna, ongelmallisia, kuten esim. riskimallinnuksen kyvyttömyys vuoden 2008 talouskriisin tapahtumien ennakoimisessa kertoo.

Tetlockin kirja ei ole lukukokemuksena helpoimmasta päästä, mikä johtuu kirjan tiedeartikkelimaisesta rakenteesta: vaikka metodologiaa ja matemaattisempaa todistelua käsittelevät kappaleet ovat mukana päätekstistä erillisinä liitteinään, poikkeaa kirja useasti tieteen filosofian ja metailun taipaleelle, mikä saattaa ymmärrettävästi ärsyttää joitakin lukijoita. Näin ollen Tetlockin kirja vaatii kenties kohtuuttoman paljon aikaa, keskittymiskykyä ja jopa yhteiskuntatieteiden perusteita satunnaisemmalta lukijalta verrattuna esimerkiksi Tetlockin kollegan, Daniel Kahnemanin niin ikään lyhyessä ajassa pienoiseksi klassikoksi nousseeseen Thinking, Fast and Slow –teokseen, joka on huomattavasti helppolukuisempi.

Entä mikä sitten on Tetlockin tutkimustuloksistaan vetämä johtopäätös? Kaikessa lyhykäisyydessään se, ettei liberaalin yhteiskuntajärjestyksen tuottama ideoiden ja informaation markkina ole riittävä melunsuodattaja johtuen yhtäältä, mikäli edes haluamme löytää optimaalisen emmekä “mieleisemme” ehdokkaan, heurestiikastamme (esim. taustalla ja ulkonäöllä voi olla argumentteja suurempi merkitys) ja toisaalta kognitiivisista “harhoistamme”. Kun katsoo esimerkiksi julkaisumaa USA:n presidentinvaalien tiimoilta käytyä julkista keskustelua, on Tetlockin lopputulemasta helppo olla yhtä mieltä. Hurja kilpailu massamediamarkkinoilla on kuitenkin tuottanut puoluekytköksistä vapaiden faktantarkistuspalveluiden muodossa sellaisia suodattimia, jotka lienevät Tetlockin, ja kenen tahansa rationaalista analyysiä rakastavan, mieleen. Siilit tarjoavat jääräpäisyydessään helposti markkinoitavia narratiiveja (à la Huntingtonin “kulttuurien yhteentörmäys”), minkä vuoksi Tetlockin tutkimustulokset ja niiden julkaisu on ollut ensiarvoisen tärkeä teko. *valtiotietelijän hatunnosto*

Philip E. Tetlock: Expert Political Judgement. How Good Is It? How Can We Know? (Princeton, 2005), 321s.