Kreikan kriisi – Sisyfoksen urakka vai muutoksen alku?

τὰ πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει (Ta panta rhei kai ouden menei)

“Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.” -Herakleitos (Suom. P.Saarikoski)

Kuten uutisista olemme saaneet lukea, on eurokriisin käsikirjoittajalta jäänyt Herakleitos lukematta. Klassisen draaman kaarella näyttäisimme olevan jälleen kerran käännekohdassa, kaikkien odottaessa 17.kesäkuuta, joilloin alkuperäinen demos antaa tuomionsa paitsi Kreikan kansanedustajista myös Troikan (EU, EKP ja IMF) valvomasta säästösuunnitelmasta.

On ymmärrettävää, kuten Paavo Arhinmäki jokin aika sitten Ykkösaamussa totesi, että kansalaiset haluavat vähintäänkin näpäyttää vanhaa poliittista eliittiä eli konservatiivista Uusi demokratia -puoluetta sekä sosialisteja eli Pasokia.
Tilanne on vähintäänkin erikoinen kreikkalaisten ylivoimaisen enemmistön halutessa pysyä sekä eurossa että EU:ssa vaikka säästösopimuksen välitöntä uudelleenneuvottelua vaativa vasemmistopuolue Syriza nauttii tuoreimpien mittausten mukaan suurinta kannatusta.

Kreikan rakenteellisten uudistusten tarpeellisuuden näkökulmasta uuden hallituksen kokoonpano on kuitenkin käytännössä yhdentekevä. Siksi muodostumaisillaan olevassa uudessa poliittisessa kokoonpanossa on hyvä palauttaa lyhyesti mieliin miksi Kreikka on kriisitilassa.

“Brussels, we have a problem…”

Hallinnollisesti Kreikka on paradoksi. Maan perustuslaki takaa pääministerille laajat, liki presidentilliset, valtaoikeudet, mutta vailla keskitettyjä resursseja. Hallituksen sisäinen koordinaatio on verrattain heikko, ministeriöiden nauttiessa eurooppalaisittain poikkeuksellista autonomiaa suhteessa valtioneuvostoon. Tälle autonomialle tulee kuitenkin käytännössä nopeasti seinä vastaan, sillä yksittäisten ministereiden kyky saada tahtonsa läpi omassa ministeriössään on hyvin rajallinen heikkojen resurssien, monimutkaisten säännöstöjen, ja paikoin jopa lakkouhan takia. Esimerkiksi valtollisessa budjetoinnissa tämä näkyy siten, että kirjanpidollinen tieto on yksityiskohtaisimmillaankin jopa useamman ministeriön aggregaatti. Tällä tasolla on käytännössä mahdotonta harjoittaa  minkäänlaista budjettiseurantaa.

Valtion kassan näkökulmasta merkittävin ongelma on veronkierto. Arvioiden mukaan Kreikka menettää vuositasolla 15 miljardia euroa veronkierron seurauksena. OECD:n tuoreessa raportissa kerrotaan veronkeruun kärsivän juurkin samoista ongelmista kuin maan julkisen sektorin laajemmin – riittämätön infrastruktuuri, huono tiedonvälitys ja huono ohjeistus. Veronkeruuseen ja muuhun julkiseen sektoriin liittyvä korruptio on ollut Kreikassa merkittävää (esim. naapurimaihin verrattuna), lahjusten arvioidun määrän ollessa ennätystasolla juuri vuoden 2008 talouskriisin koittaessa. Tämä korruptio ei suinkaan ole jäänyt vain paikalliselle tasolle, kuten lukuisat, molempiin valtapuolueisiin yhdistetyt skandaalit osoittavat. Viime aikojen suurin lahjusskandaali kytkeytyy saksalaisen Siemensin puhelinvaihdeurakkaan vuoden 2004 olympialaisia varten. Tutkinnassa  yhteensä 15 ministeriä (molemmista valtapuolueista) tunnustivat ottaneensa vastaan lahjuksia. Koska maan lainsäädäntö kuitenkin estää istuvien ministereiden (ja monien muiden korkea-arvoisten poliitikkojen) asettamisen syytteeseen, on vain yksi (entinen) ministeri asetettu syytteeseen skandaalin tiimoilta.   Niinpä demokratian synnynseuduilla, länsidemokratian formaaliset mitat täyttevässä maassa on pitkälle klientelismin ja korruption läpitunkema poliittinen kulttuuri. Kreikkalaiset kutsuvat ilmiötä rousfetiksi, jolla tarkoitetaan oman edun ajamista valtion kustannuksella.

 Myös työmarkkoiden tilanne on kaukana optimaalisesta. Julkinen sektori on kokoonsa nähden yliedustettuna ay-liikkeessä (kuten poliittisessa järjestelmässä yleensäkin), työllisyyslainsäändäntö kankeaa ja hankalaa ja toisaalta sosiaaliturvassa on kehittämisen varaa. Seurauksena on laajan rakenteellisen työttömyyden ohella suuri pimeän työvoiman sektori, joka entisestään pinentää Kreikan veropottia. Kuten alla näkyvästä pylväsdiagrammista näemme, on Kreikalla OECD-maiden suurin harmaan talouden osuus suhteessa BKT:hen.

Harmaan talouden osuus BKT:sta OECD-maissa. Lähde: OECD.

Kreikkalainen salaatti

Tätä taustaa vasten ei ole, kuten mainittua, ihme, että kreikkalaiset äänestäjät näyttäisivät olevan valtapuolueiden pitkän ja katastrofaalisen kauden jälkeen kääntymässä vaihtoehtoisten puolueiden, erityisesti Syrizan, puoleen vaikka haluavatkin pysyä eurojärjestelmässä. Kreikkalainen ekonomisti Andreas Koutas vertaakin EU:n tukea vanhojen puolueiden johtamalle Kreikalle hypoteettiseen tilanteeseen, jossa Länsi-Saksa olisi antanut rahaa Erich Honeckerille ja pyytänyt häntä hajottamaan Stasin ja uudistamaan Itä-Saksan Saksojen yhdentymistä varten. Toisaalta euron ulkopuolelle jääminen luo niin paljon uusia epävarmuustekijöitä vailla merkittäviä hyviä puolia, ettei yhteisvaluutasta eroaminen houkuttele. Näin ollen kansan kannalla on oma, jos kohta epäkäytännöllinen, logiikkansa.

Kreikan talouskriisi on suorasti sen oman järjestelmän ja poliittisen kulttuurin tuote. Ero Irlantiin, Espanjaan ja Portugaliin on merkittävä - toisin kuin nämä kolme maata, voidaan Kreikan väittää olleen de facto konkurssissa ilman varsinaisia ulkoisia tekijöitä (Irlannissa pankkikriisi ja Espanjassa ja Portugalissa eurokriisin leviäminen, vaikka sisäpolitiikallakin oli osansa). Maan jäsenyys EMU:ssa on kuitenkin ulkoistanut nämä ongelmat Euroopan, ja välillisesti koko maailmantalouden tasolle. Kreikan kriisi laukaisi EMU:n näkökulmasta tilanteen, jossa maan fiskaalisella tilanteella on huomattavasti suuremmat vaikutukset kuin sen päälle kahden prosentin osuus EU:n BKT:sta antaisi ymmärtää. Tämän takia Troikan valvomat ehdot rahoitukselle ovat  ymmärrettäviä, vaikka sijaa kasvulle onkin paikoin vaikea nähdä. Syriza voi vaatia apupaketin ehtojen uudelleenneuvottellemista, mikä voi johtaa eroon eurosta. Tämä ei kuitenkaan ole väistämätöntä, sillä vaikka Syriza ja muut säästösopimusvastaiset puolueet yksipuolisesti hylkäisivätkin säästösopimuksen (oppositiosta tai hallituksesta käsin), on kontrolli valtiollisten velkakirjojen koronmaksusta Troikalla, kuten John Dizard FT:ssä kirjoittaa. Tämä kontrolli yhdistettynä rahahanojen kiinni laittamiseen johtaisi todennäköisesti entistä suurempiin ja nopeampiin menoleikkauksiin, Kreikan budjetin tasapainottamisen muuttuessa vielä entistäkin akuutimmaksi. Tilanne on monimutkainen, traaginen ja vähintäänkin epäselvä, mutta yksi asia on varmaa – Kreikka joutuu jatkamaan ja kiihdyttämään rakenteellisia uudistuksiaan, oli vallassa sitten Syrizan tai vanhojen valtapuolueiden muodostama koalitio.

Siksi panta rhei, kävi 17.kesäkuuta pidettävissä vaaleissa miten tahansa.

EVA:n arvo- ja asennetutkimus 2012

Elinkeinoelämän Valtuuskunta (EVA) julkaisi vuosittaisen suomalaisten arvo- ja asennetutkimuksensa tulokset raportissaan viime kuun lopulla. The Ulkopolitist oli paikalla tutkimuksen julkistustilaisuudessa, jonka yhteydessä pääsimme myös jututtamaan raportista vastannutta EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haavistoa. Mitä tutkimus ja huomiota hertättäneet tulokset oikein kertovat suomalaisten asennoitumisesta EU:hun ja Natoon?

Tuloksia, komisario Palmu

Mielenkiintoisimpana yksittäisenä havaintona erottuu suomalaisten suhtautuminen maansa EU-jäsenyyteen. Myönteisesti EU-jäsenyyteen suhtautuvien määrä on vuodessa noussut 37 prosentista peräti 55 prosenttiin. Niin itse luku kuin muutos on suurin koko Suomen EU-jäsenyyden aikana, ts. EU on kyselyn perusteella suositumpi kuin kertaakaan aiemmin Suomen jäsenyyden aikana. Tämä suosio ei kuitenkaan edusta kritiikitöntä näkemystä, sillä raportistssa näkyy paitsi EU-kritiikin legitimaatio yleisemmin, myös selkeä vastustus liittovaltiokehitystä kohtaan. Liittovaltiokehityksen suosio vertautuu mielenkiintoisella tavalla EU:n hajoamisen kannatukseen, sillä molemmat ovat yhtä mitättömästi kannatettuja. Asennoitumisessa EU:n tehokkuuteen on suomalaisten kanta epäkoherentti. 63% vastanneista päätöksentekokyvyn puutetta yhtenä EU:n suurimmista ongelmista, mutta vain 41% on valmis laajentamaan enemmistöpäätöksellä päätettävien asioiden kenttää ja rajoittamaan yksittäisten valtioiden veto-oikeutta.

Tutkimuksesta heijastuu myös tietynlainen klusteroituminen. EU:n kannattajat ovat yhä selkeämmin kokoomuslaisia (83% kokoomuslaisista) tai sosiaalidemokraatteja (76%). Vastaavasti Perussuomalaiset ovat EU-kielteisyyden selkeä ykköspesäke, sillä peräti 59% puolueen äänestäjistä suhtautuvat kielteisesti EU:hun. Toiseksi penseimmin unioniin suhtautuva Vasemmistoliitto seuraa kaukana perässä 26% luvullaan.

Tähän liittyen korostuu sivuhuomiona, että Perussuomalaisten äänestäjien kokema tietämys EU-asioista on suurempi kuin EU-myönteisillä kokoomuslaisilla ja RKP:n kannattajilla. Erittäin tai melko hyvin EU-asioista perillä katsoi olevansa 50% perussuomalaisista, siinä missä Kokoomuksella vastaava luku on 45% ja RKP:llä 49%. Ulkopolitistinkin pääkirjoituksessaan uumoiltua EU-tiedostamisen haastetta kuvaa kuitenkin paremmin yleisen tason luvut. Kaikista kyselyyn vastanneista EU-asioista perillä katsoi olevansa vain yksi prosentti, melko hyvin jyvällä olevien määränkin jäädessä vain 37 prosenttiin. Mitään dramaattista muutosta ei ole tapahtunut kysymyksen tiimoilta viimeksi (2007) saatuihin vastauksiin verrattuna, mutta parannettavaa selkeästi löytyy.

Naton kohdalla tutkimus ei tarjoa yllätyksiä. Kuten gallupeista on jo pidemmällä aikavälillä voinut todeta, on Nato-jäsenyyden kannatus Suomessa alemmalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Tällä hetkellä muotoilun “Suomen tulisi liittyä Natoon” kansa on täysin eri mieltä 40 prosenttia, jokseenkin eri mieltä olevien osuuden jäädessä 25 prosenttiin. Enemmän tai vähemmän innokkaita kannattajia on vain 14 prosenttia. Huipussaan on Nato-kannatus ollut vuoden 1998 kyselyssä 25%. Jo kaksi vuotta myöhemmin tehdyssä kyselyssä näkyy epäilemättä Kosovon sodan tuoma suosion pieneminen, mistä lähtien luvut ovatkin pysyneet selkeästi ko. luvun alapuolella.

Rerum cognoscere causas

Mistä tulokset sitten johtuvat? Yksi tuloksiin hyvin todennäköisesti vaikuttanut tekijä on kyselyn aikana käyty ensimmäisen kierroksen presidentinvaalien kampanjointi. Haaviston mukaan vaalikampanjointi on toddennäköisesti kirkastanut vastaajien mielipidettä. Ensimmäisen kierroksen ehdokkaiden selkeä polarisoituminen EU-myönteisiin ja kriittisiin blokkeihin onkin epäilemättä ollut omiaan äänestäjien selkeämpää identifioitumista suuntaan tai toiseen EU-kysymyksissä.

EU-tietämyksen kohdalla lienee jo selvää, ettei eurokriisin kaikessa monimutkaisuudessaan edesauta suomalaisten eurotietämystä, Sixten Korkmanin tyylisten yrittäjien toimista huolimatta. Haavisto toteaakin, että yhden prosentin lukema kertoo siitä, että asiakysymysten kohdalla luotetaan yhtäältä poliitikkojen ja toisaalta median tulkintoihin siitä, mistä oikein on kysymys. Tuore HS-gallup, jonka mukaan suomalaiset näyttäisivät luottavan talousasioissa eniten juuri hallituksen tulkintaan, nättäisi tukevan tätä käsitystä. EU-kritiikin legitimisaatiota selittänee se, että Suomen jäsenyys harvojen ja valittujen AAA-luottoluokituskerhossa näyttäisi ehkäisseen nk. vakuusgatesta aiheutunutta diplomaattista vahinkoa siinä määrin, että valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen ajama tiukempi linja koetaan menestyksekkäänä.

EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haavisto

Naton kohdalla lienee ilmeistä, että 9/11 jälkeen etunenässä Yhdysvaltain tiimoilta harjoitettu ns. sota terrorismia vastaan on syönyt jonkinlaiseksi maan sotilaspoliittiseksi jatkeeksi koetun puolustusliiton kannatusta, kuten itse raportissakin todetaan. Vaikkei Bush nuorempi koskaan Natoa johtanutkaan, on ko. organisaanio koettu bushilaisen ulkopolitiikan jatkeena. Koska kuitenkin suomalaisten joukkojen osallistuminen Nato-operaatioihin rauhanturvaamisen kontekstissa on kuitenkin laajasti hyväksyttyä ja koska vuoden 2007 kyselyssä vastaajat toivoivat Suomen noudattavan harjoittavan, Ruotsin tapaan, aktiivisempaa ulkopolitiikkaa, on todettava, että Suomen kansainvälisessä puolustuspolitiikassa suomalaisille tuntuu merkitsevän vähintään yhtä paljon se missä kontekstissa asioita tehdään, kuin mitä varsinaisesti tehdään tai päätetään tehdä.

Sähkömetodologia             

Selityksistä huolimatta tulosten hämmentävänkin suuri poikkeavuus aiempaan nähden saattaa herättää kysymyksiä tutkimuksen metodologiasta, etenkin kun kyseessä on ensimmäistä kertaa  sähköisesti toteutettu tutkimus. Haavisto kertoo, että monet tekijät, mm. jo pitkään laskeneet vastausprosentit aiheuttivat tilanteen, jossa kyselyn toteuttamistapaa jouduttiin pohtimaan uudelleen. Eräänlaisen siirtymäkauden aikana kysely toteutettiin rinnakkain sekä paperisena että sähköisesti, jolloin tuloksia vertaamalla pystyttiin varmistumaan verkossa toteutetun kyselyn luotettavuudesta. Näin ollen vaikka vaatimus internet-yhteydestä saattaa joiltain osin vaikuttaa otokseen, on kyseessä paperikyselyihin nuivasti suhtautuvia pienempi ongelma.

Tämän vuoden tutkimuksen yllätyksellisyydestä huolimatta ensi vuoden tutkimuksesta tulee vielä mielenkiintoisempi, sillä vasta tuolloin näemme, onko lukujen muutoksessa kyseessä kestävämmästä sentimentistä vai kirjanpitotermein ilmaistuna ns. kertaerästä.

Rentierismi ja Saudi-Arabia

Saudi Aramcon toimistoja Dhahranissa, Persianlahden rannalla. Lähistöllä sijaitsee maan suurimmat öljyesiintymät.

Toissa viikolla Ulkopolitist käsitteli öljyyn perustuvan talouden haasteita nimenomaan Venäjän viimeaikaisen talouskehityksen kautta. Artikkelissa sivuttiin myös Saudi-Arabian talouspolitiikkaa rentierismin teorian muodossa. Luvatun mukaisesti, keskittyy tämä artikkeli Saudi-Arabian talousmalliin.

Kuten Öljyn kirous -artikkelista kävi ilmi, täyttää rentieerivaltion tunnusmerkit ne valtiot, joissa talousjärestelmän ulkopuolinen resurssi (esim. maantieteelliseen sijaintiin perustuva öljyesiintymä) on pääasiallisena tulonlähteenä kokonaiselle valtiolle. Yhteiskunnan erinäiset kerrokset huipulta alas yrittävät saada itselleen mahdollisimman suuren, samalla kun alimmallakin tasolla toimeentulo ja hyvä elintaso on taattu. Taattua on myös, teorian mukaan, poliittinen passivoituminen, sillä veroitta palveluista ja täystyöllisyydestä nauttiva kansalainen on ikään kuin valtion lahjoma.

Saudi-Arabian luulisi istuvan hyvin tähän teoriaan, mutta onko asia loppujen lopuksi aivan näin yksinkertainen?

Öljyä suonissa?

On totta, että öljyllä on ja on ollut suuri rooli Saudi-Arabian taloudessa, aina ensimmäisten öljyesiintymien löytymisestä ja nykyisen Saudi Aramco:n (entinen Aramco, eli Arabian American Oil Company) perustamisesta lähtien 1930-luvun loppupuolella. Yhteiskunnan puolella mustan kullan vaikutus alkoi kuitenkin näkymään kunnolla vasta myöhemmin. 1970-luvun öljykriisi tarjosi Saudi-hallinnolle huikeat lisätulot kasvaneiden öljytulojen muodossa. Esimerkiksi vuosien 1973-1974 välillä Saudi-Arabian öljyvarantojen arvo nousi peräti 550 prosenttia. Tämä äkkivaurastuminen alkoi vuosikymmenen puolivälin jälkeen näkymään vastikään keskitetyn Saudi-hallinnon toiminnassa, valtiovallan alkaessa jakamaan uusia tuloja suoraan kaikille kansalaisille mm. kattavien sosiaalipalveluiden, terveydenhuollon ja täystyöllisyyden muodossa. Kyseessä oli valtiohallinnon tiimoilta eräänlaisen eudaimonistisen, kansalliseen onneen perustuvan, legitimiteetin peräänkuuluttaminen, kuten Tim Niblock asian ilmaisee, vaikkei sitä kenenkään toimesta ääneen lausuttukaan. Öljyn hinnan alkaessa laskea 1980-luvun puolivälin jälkeen, ja maan väkiluvun kasvun myötä alkoi anteliaasta talouspolitiikasta kehkeytyä todellinen ongelma; alijäämäinen ja markkinoilta haetun lainan kyllästämä budjetti oli vuosittainen ilmiö aina vuosituhannen loppuun asti. Öljytulojen romahduksen ja väestön määrän pikaisen kasvun tiimoilta maan hallinnolla oli siis vähemmän jaettavaa suuremmalle määrälle ihmisiä. Koska pelkkä lainaraha ei riittänyt tukkimaan aukkoa tuloissa, jouduttiin myös yhteiskunnan palveluista tinkimään, kajoamatta kansalle “pyhimmiksi” koettuihin kohteisiin, kuten esimerkiksi verojen perimättä jättämiseen. Täystyöllisyydestä tuli kuitenkin historiaa, minkä seurauksena öljyrahoilla 1980-luvulla koulutetut nuoret saattoivat nyt löytää itsensä tilanteesta, jossa heillä ei työpaikkaa, jonka kyseenalaistaminen ei käynyt kenelläkään edes mielessä. Koettua vääryyttä ei ainakaan auttanut se seikka, että 1990-luvulle tultaessa valtiosektori edusti 40% tarjotusta työstä. Niinpä maan hallinto joutui vaikeaan tasapainotteluun yhtäältä tarkkaan harkittujen ja kohdennettujen leikkausten ja toisaalta lisääntyneen velanoton kanssa. Vallassa pysymisen näkökulmasta valtaeliitti onnistuikin, sillä merkittäviä poliittisia uhkakuvia ei esiintynyt julkisen sektorin supistuksista ja merkittävästä tuloerojen kasvusta huolimatta. Hallinnon ja sen klienteelin onnistui käyttää sopivaa sekoitusta kovisa ja pehmeitä instituutioita, koersiota ja tulonsiirtoja. Alueellisia yleistyksiä on kuitenkin turha lähteä hakemaan, kuten arabikevät osoittaa.

Yllä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Saudi-Arabian kohdalla kyse olisi ollut poliittisesti täysin “ostetusta” tai passivoituneesta kansakunnasta. Etenkin Persianlahden sodan (1990-1991) tuomalla 500 000 amerikkalaisella sotilaalla oli jonkinlainen rooli poliittisena katalyyttinä.  Loppuvuodesta 1990 47 saudinaista protestoi maan naisille langetettua de facto ajokieltoa, vedoten Yhdysvaltain naispuolisten sotilaiden vapauteen ajaa autoa vailla ongelmia. Protestiin osallistuneista moni pidätettiin, ja osa menetti jopa työpaikkansa. Virallisempaa poliittista edustaa liikemiesten ja ulaman erilliset, edustamiensa ryhmien  ehdottamia muutoksia vaatineet kirjelmät. Kenties näitä ennakoiden, perusti kuningas Fahd paikallisen majlis al-shuran, eli eräänlaisen neuvoa-antavan, 150 jäsenestä koostuvan instituution, jonne viime vuodesta lähtien on sallittu myös naispuolisia jäseniä.

On tärkeää huomata, että uudistusten vaatijoiden laatimat kirjelmät olivat suurimmaksi osaksi julkisia. Mistään demokratian mallimaasta ei tietenkään ole kyse, mutta kuva apoliittisesta kansasta on karikatyyri.

Segmentoitunut klientelismi

Öljyntulojen laskemista seuranneet ongelmat selvittivät Saudi-Arabian johdolle öljypohjaisen talouden ongelmat. Verrattaen mittavia talousuudistuksia lähdettiin suunnittelemaan tosissaan 1990-luvun lopulta lähtien, mutta viime vuosikymmenen loppupuolella oli vain osa uudistuksista toteutunut. Kuitenkin rentieristisen logiikan mukaan uudistuksista ei olisi toteutettu yhtäkään. Mikä selittää asian laidan?  Saudi-hallintoa tutkineen Steffen Hertogin mukaan kyse on vuosien saatossa öljyrahan ansioista muodostuneesta hallintorakenteesta, joka on vertikaalisesti integroitunut, mutta muutoin vahvasti segmentoitunut. Koska öljyraha valui vakituisesti valtion ylemmistä rakenteista alaspäin, ei eri instituutioilla ollut syytä ole tekemisissä keskenään. Itse perusilmiö, eli klientelismi, on sama kuin esimerkiksi Syyriassa, mutta öljytulojen maustama valtiokehitys on luonut sille pirstaleisuuden ominaispiirteen.

Tässä kohtaa törmäämme rentierismin toiseen suureen ongelmaan; se käsittelee valtiota yksittäisenä ja homogeenisenä toimijana. Näin ollen se ei voi olla hyödyksi Saudi-Arabian kaltaisen hallintorakenteen toiminnan kuvaamisessa.

Kenties rentierismiä kannattaa loppujen lopuksi ajatella, ainakin Saudi-Arabian kohdalla, historiallisena terminä, enemmänkin talousteoreettisena yksinkertaistuksena, joka kuitenkin osittain pätee tiettynä, melko lyhyenä ajanjaksona maan historiassa.

Öljyn kirous

Venäjän presidentinvaalien jälkeen ovat maan talous ja tulevan presidentin vaalilupaukset olleet tapetilla mm. luottoluokitusyhtiö Fitchin toimesta. Huolenaiheena on ollut paitsi mittavien vaalilupausten hinta, myös Venäjän talouden liiallinen painottuminen energiavientiin yhtäältä taloudellisen volatiliteetin ja toisaalta rakenteellista uudistukselta välttymisen kannalta. Tuorein tilastotieto vahvistaa huolen. Kuten alla näemme, on vuoden 2010 vientitilastojen valossa ilmiselvää, että energiavienti, etenkin öljyn ja maakaasun muodossa, todellakin muodostaa leijonan osan maan viennistä lähes seitsemänkymmenen prosentin osuudellaan. Oljyn merkityksestä kertoo myös mielenkiintoinen, muttei odottamaton, tilastohavainto vaihtotaseen ja öljyn hinnan vahvasta korrelaatiosta.

Historiallisesti tilanne ei ole uusi siinä mielessä, että energiavienti on ollut kansantalouden kannalta merkittävää jo entiselle Neuvostoliitolle, jonka kohdalla 70-luvun öljyn hinnan nousu mahdollisti välttämättömien talousuudistusten siirtämisen hamaan tulevaisuuteen. Onko siis kyse eräänlaisesta historian toistosta, josta mieleen saattaa tulla paitsi Neuvostoliitto myös rentierismin oletetut mallimaat kuten Kuwait tai Saudi-Arabia? Tässä yhteydessä on hyvä suorittaa pikainen rentierismin merkityksestä yhteiskuntatieteellisenä terminä.

Lähde: IMF

Rentierismiä vai Hollannin tauti?

Kenties tunnetuin määritelmä rentierismistä on egyptiläisen ekonomistin, hiljattain valtiovarainministerin virasta eronneen Hazem Beblawin pohjautuva määritelmä, jonka pohjana ovat, nimeä myöten, Adam Smithin ja David Ricardon opit. Beblawin mukaan rentieerivaltion ytimessä on  maantieteelliseen sijaintiin ja luonnonvaroihin perustuva valtiolähtöinen talous. Puhtaimmillaan kyseessä on eräänlainen palkitsemisjärjestelmä, missä varsinaista lisäarvoa tuottavia yksilöitä (esim. öljynporaukseen erikoistuneita insinöörejä) on verrattain varsin vähän suhteessa resurssien jakajiin ja käyttäjiin. Yhteiskunta jakautuu tässä mallissa erinäisiin kerroksiin, joista jokainen kykynsä mukaan yrittävää saada mahdollisimman suuren palan luonnon suomasta resurssin vauraudesta. Tämän prosessin sivutuotteena työn ja palkkion välinen suhde katkeaa. Näin ollen Beblawin mukaan esimerkiksi Saudi-Arabian kansalainen, joka vielä taannoin pääsi nauttimaan valtion takaamasta työpaikasta, passivoituu poliittisesti – eihän kellään, joka saa valtion takaaman täysihoidon maksamatta veroja voi olla valitettavaa. “Ei veroja ilman edustusta” muuntuu “ei veroja, ei edustusta” –muotoon, Beblawi toteaa.

Jopa Lähi-Idän öljyvaltioiden – beblawilaisittain rentieerivaltioita, par excellence - kontekstissa voidaan puhua tästä “klassisesta” rentierismistä yksinkertaistavana, sillä esimerkiksi juuri Saudi-Arabiassa* ei voida puhua täysin poliittisesti passivoituneista ja poliittisen äänensä “myyneistä” kansalaisista. Vaikka osa rentieerivaltion piirteistä toki toteutuu Venäjän kohdalla, ovat viimeistään maan viimeaikaiset vaaliprotestit merkki siitä, ettei venäläisiä äänestäjiä voi kutsua poliittisesti passiivisiksi pahalla tahdollakaan.

Koska rentieerivaltion piirteet toteutuvat pitkälti lähinnä maan makroekonomisella tasolla, onkin  hedelmällisempää puhua Venäjästä nk. Hollannin taudin mahdollisena uhrina. Termi kuvaa tilannetta, jossa maan energiasektori kasvaa muiden talouden sektoreiden kustannuksella. On kenties omituista miettiä Venäjää öljyvarantonsa uhrina vielä, mutta liiallisessa tuotannollisessa öljyriippuvuudessa pysyminen aiheuttaa todellisia riskejä kansantaloudelle. 

Talousuudistusten välttämättömyys 

Viime kädessä Venäjän talouden luokittelu rentieristiseksi tai epärentieristiseksi on lähinnä akateemista, ainakin talouden näkökulmasta. Päivän Financial Timesin mukaan edessä ovat synkät taloudelliset näkymät, sillä maan vaihtotase näyttäisi kääntyvän negatiiviseksi noin 3-4 vuoden päästä. Viimeisen yhdentoista vuoden aikana on öljyn hinta nelinkertaistunut, mikä on heijastunut valtiollisen budjetin alituissa kasvussa ja kolminkertaistuneissa reaalipalkoissa. Öljyn hinnan tulisi kaksinkertaistua, jotta meno voisi jatkua nykyisellään. Hinnannousun sivutuotteena syntyisi globaali lama, jolla olisi vaikutuksena myös Venäjän talouteen – yhtälö on toisin sanoen mahdoton. Jäljelle jää kolme vaihtoehtoa – lainamarkkinoiden käyttäminen, ruplan devalvointi ja/tai valtiollisen budjetin leikkaaminen – joista vain yksi, budjetin (vähittäinen) pienentäminen, on talouden näkökulmasta kestävämpi, pidemmän aikavälin ratkaisu. Tässä yhteydessä on myös huomioitava, että juuri öljyn hinnan nousu on pitänyt maan budjetin ylijäämäisenä talouskriisin pahimman vuoden (2008-9) jälkeen.

Vuosia paitsi länsimaisten taloustutkimuslaitosten (mm. OECD:n Venäjä-raportti viime syksyltä) myös Venäjän ylimmän poliittisen johdon peräänkuuluttamat talousuudistukset näyttävät nyt todennäköisimmiltä kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvulla. Koska kuitenkaan Venäjän tai Neuvostoliiton lähihistoria ei tarjoa esimerkkiä onnistuneista talousuudistuksista – päinvastoin – ja koska Venäjän nykyhallinnon todellisen kannatuksen takana on öljyn siivettämän talouskasvun sivutuotteena kasvaneista eläkkeistä nauttivia äänestäjiä, on kuitenkin erittäin todennäköistä, että uhkaavasta taloustilanteesta huolimatta ei uudistuksia nähdä vielä vähään aikaan, jos silloinkaan.

* Ensi kirjoituksessa lisää Saudi-Arabian taloudesta ja rentierismistä.

Demokratia Ranskassa

Kajottuaan jo Yhdysvaltain presidentinvaaleihin ei Ulkopolitist malta olla kajoamatta gallien tuleviin vaaleihin – onhan Ranskan presidentinvaalit ja niiden merkitys mm. eurooppalaiselle talouspolitiikalle noteerattu näilläkin leveysasteilla. Dominique Strauss Kahnin yksityiselämän skandaalien (joissakin piireissä tutumpi terminologialla DSK@IMF, WTF) tehdessä miehestä Ranskan poliittisen elämän persona non gratan, näytti hetken aikaa siltä, että Nicolas Sarkozy pääsisi helpolla pyrkimyksissään uusia mandaattinsa. Viime syksynä ratkennut sosiaalidemokraattien kisa puolueen presidenttiehdokkuudesta antoi kuitenkin kisan voittaneelle Francois Hollandille kosolti julkisuutta ja oivan alun hänen kampanjalleen, samalla kun Nicolas Sarkozy ryvettyi ratkaisemattoman eurokriisin keskellä. Voidaan todeta, että Hollande’illa, joka voitti presidenttiehdokkuuskisassa puolueensa puheenjohtajan Martine Aubryn, oli niinistömäisesti tarpeeksi etäisyyttä poliittiseen keskiöön olematta kuitenkaan ennestään tuntematon hahmo politiikassa. Kun tähän päälle lasketaan istuvan presidentin yleinen epäsuosio ja neljä kuukautta Hollande’in jälkeen ilmoitettu presidenttiehdokkuus, on Hollande’in nopea nousu helpompi ymmärtää. Tuoreimmat kannatusmittaukset lupaavat haastajalle 3.5% etumatkaa vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Kaksi kaupunkia

Kenties mielenkiintoisimmillaan on Ranskan presidentinvaalien kampanjointi ollut suhteessa Iso-Britanniaan. Viime syksynä Elysee-palatsin ja 10 Downing Streetin välit kiristyivät melkoisesti Britannian Eurooppa-politiikan tiimoilta, Sarkozyn mm. todetessa Cameronin menettäneen “hyvän mahdollisuuden pitää turpa kiinni”. Iso-Britannian poisjäänti EU:n uudesta vakaussopimuksesta, jota Sarkozy oli keskeisesti neuvottelemassa, ei auttanut asiaa lainkaan. Cameron on kuitenkin viime aikoina korostanut julkisuudessa hyviä suhteitaan Ranskaan ja Sarkozyyn, hyvissä ajoin ennen vaalipäivää. Vaikka näkemyseroja löytyy etenkin euron ja Cityn aseman kannalta varsin epäedullisen transaktioveron suhteen, ovat ne siinä määrin suuremmat Hollande’in kanssa, että preferenssi ehdokkaiden välillä on selvä. Cameronin tuella, implisiittisellä tai suoralla, ei kuitenkaan ole juurikaan merkitystä maassa asuvien 400 000 ranskalaisen vakuuttamisessa suuntaan tai toiseen. Toisin kuin hugenotit 1600-luvun lopulla, on sumuisilla saarilla asuvista ranskalaisista, joista 55% asuu Lontoossa, suuri osa muuttanut maahan työn (ja/tai siihen liittyvän verotuksen) seurauksena. Tämä joukkio on perinteisesti koostunut ylempään keskiluokkaan kuuluvista “asiantuntijoista”, jotka ansaitsevat selkeästi mediaanituloa enemmän ja äänestävät Sarkozyn porvarillista UMP-puoluetta. Selvää on, että näiltä äänestäjiltä tuskin heruu sympatiaa Hollande’in ehdotukselle 75% veroluokasta yli miljoona euroa vuodessa ansaitseville. Britannian ranskalaisten ekspatriaattien demografia on kuitenkin muuttunut viime vuosina mielenkiintoisella tavalla. Yhä useampi ranskalainen maahanmuuttaja työskentelee finanssisalan ulkopuolella, saaden elantonsa bonuksien sijaan normaalin kuukausipalkan muodossa. Tämä käänne oli havaittavissa jo vuoden 2007 presidentinvaaleissa, joissa Sarkozy voitti silloisen sosiaalidemokraattien kandidaatin Ségolène Royalin “vain” 53.3% ääniosuudella. Tämä hiukan yllättävä tilastotieto ei ole jäänyt Hollande’ilta huomaamatta, miehen kampanjakierroksen saapuessa viime viikolla Lontooseen. Lontoosta, “Ranskan kuudenneksi suurimmasta kaupungista”, on tullut ranskalaisen politiikan taistelutanner siinä missä emämaan suurkaupungeistakin.

Ne toiset vaalit ja Suomi

Presidentinvaalien tuoksinassa ovat Ranskan kesällä järjestettävät parlamenttivaalit jääneet vähemälle huomiolle, mikä on hallintomuodoltaan presidenttivetoisemmassa poliittisessa järjestelmässä ymmärrettävää.  Vaalien hämmästyttävin piirre on tiedettävästi Ranskan ensimmäisenä maana maailmassa luomat, ekspatriaatteja edustavat ulkomaan vaalipiirit. Jokaisen maailmankolkan kattavia ulkomaan vaalipiirejä on yhteensä yksitoista, joista kustakin valitaan yksi edustaja Assemblée national’iin. Esimerkiksi kolmanteen ulkomaiseen vaalipiireen, eli Pohjois-Euroopan vaalipiiriin kuuluvat Iso-Britannia, Irlanti, Baltian maat sekä Pohjoismaat, Suomi mukaanlukien. Näin ollen Suomessa asuvilla ranskalaisilla tulee ensi vaalien jälkeen olemaan suoraan heidän asioistaan vastaava edustaja.

Kovin yllättävä ei ole tieto siitä, että suurin osa tähän mennessä ilmoittautuneista Pohjois-Euroopan vaalipiireissä käytävien parlamenttivaalien ehdokkaista asuu juuri Lontoossa. Suomalaisittain erikoista on euroskeptisen Mouvement républicain et citoyen –puolueen jäsenen, helsinkiläisen Bruno Guillardin ehdokkuus. Guillardkaan ei voi välttyä “Ranskan kuudenneksi suurimmassa kaupungissa” kampanjoinnilta. Niin näissä vaaleissa kuin läpi historian pysyvät Pariisin ja Lontoon “kohtalot” toisiinsa oudosti kietoutuneina.

JK. Charles Dickens kuvaa tätä yhteenkietoutumaa klassikkoromaanissaan A Tale of Two Cities (suom. Kaksi kaupunkia). Teos on ladattavissa ilmaiseksi täältä.

Viisi poliittista lautapeliä

Teemalleen uskollisena, mutta ei aina (välttämättä*) niin vakavana, heittäytyy Ulkopolitist tänään lautapelien pariin. Niin kansainvälinen kuin kansallinen politiikka, strategia ja talous tuntuvat toimivan loputtomana inspiraationa ns. aikuisten lautapeleissä, mikä heijastuu alan tarjontaan. Ulkopolitist esittelee nyt viisi enemmän tai vähemmän ulkopoliittista lautapeliä, joissa kansainvälisen politiikan teorisoijat tai muuten vaan diggarit voivat kenties kokeiluttaa maailmankuviaan.

1. Mikäli shakkia ei oteta lukuun, on strategisten pelien ehdoton klassikko ranskalainen “La Conquete du Monde”, eli tuttavallisemmin Risk, tuo maalmanvalloituspeli par excellence. Riskin suosiosta kielii sen hyvin läheisten varianttien ja kloonien määrä aina nettiversioista Facebokiin asti. Idea on tietenkin aataminaikainen – vastustajien murskaaminen globaalin domianssin muodossa. Ainakin klassisen version säännöissä on vuosikymmentenkin jälkeen vähemmänkin kokeneen pelaajan mentäviä aukkoja; mm. Australian rooli turhankin helppona puolustettavana alueena tekee sen valtaamisesta turhankin ennalta-arvattavaa.

Kokeneempien pelaajien kesken pelillä on kuuleman mukaan tapana muuttua eräänlaiseksi metapeliksi, jossa hauskuus koostuu lähinnä kaverin blokkaamisesta.

Muuta: Ei sovellu pasifisteille.

2. Pelimekaanisesti jossain määrin Riskiä muistuttava War on Terror – The Boardgame, satirisoi mehevästi Bushin hallinnon ajan ulkopoliittista linjaa. Peli aiheutti julkaisuvuonnaan 2006 ennalta-arvattavasti pienoisen kohun. Mahdollisista ennakkoluuloista poiketen on peli kuitenkin ainakin mekaniikaltaan ilmeisen syvällinen. Irakin sodan “pohjaa” noudattaen pelaajat “vapauttavat” maita, ja saatuaan öljyä rakentavat alueilleen kaupunkeja ja laajentavat imperiumiaan. Tavallisemmista hyökkäys- ja resurssipeleistä poiketen myös diplomatialla on roolinsa. Pelin aikana hävinneet siirtyvät puolestaan terroristien leiriin, joiden leivissä heillä on mahdollisuus voittaa koko peli – ym. “kohu” syntyi tietenkin tästä.

Pelin tekivät ovat sittemmin julkaisseet myös iPad-version, joka tosin ei ole saanut kaksista vastaanottoa.

Muuta: Pelin uudemmissa painoksissa tulee mukana aina käytännöllinen kommandopipo, jonka pelaajat voivat laittaa päähänsä vaihtaessaan puolta, hieman Scotland Yard -pelistä tutun Mr.X -lippiksen tapaan. Sopii siis myös niille, jotka eivät lautapelaamisesta niin välitä.

3. On hämmentävää, miten niinkin mehevä idea kuin Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto kylmän sodan tuoksinassa on lautapelinä saatu toimivaan vasta vuonna 2005. Erinomaisesti toteutettu Twilight Struggle on kuitenkin todisteena tästä. Puhtaasti kaksinpelinä toimiva peli on ns. korttivetoinen. Pelin keskiössä olevat 110 tapahtumakorttia suovat pelaajalle käytettäessä paitsi tapahtuman saneleman edun, myös operaatiopisteitä. Näillä pisteillä pelaaja voi kasvattaa vaikutusvaltaansa haluamassaan maassa (maan tulee tosin olla “omien” maiden naapurissa), järjestää vallankumouksen, yrittää houkutella maata puolelleen tai parantaa omaa asemaansa avaruuskisassa (hyödyllinen tapa käyttää pisteitä, mikäli kortilla sattuu olemaan positiivisia vaikutuksia myös vastustajalle). Tapahtumakortit jakautuvat liki aristoteliaanisesti kylmän sodan alku-, keski-, ja loppuvaiheeseen. Näin ollen tapahtumakorttien nostot seuraavat ainakin karkeaa historiallisen kronologian kaarta – esimerkiksi Sikojenlahden tapahtumakortti ei voi osua pelin loppuvaiheille. Peli alkaa molemmilla osapuolilla nollasta pisteestä, ja voittaja on joko ensimmäisenä omaan pisteääripäähänsä päässyt (Neuvostoliitolla -20, Yhdysvalloilla +20) tai se kellä on kymmenen kierroksen jälkeen eniten pisteitä.

Tapahtumakorttien pakassa vilahtaa mm. Anwar Sadat ja Fidel Castro.

Muuta: Sopii myös vanhoihin ulkopoliittisiin realiteetteihin jumittuneille.

4. Obaman tulevan vastustajan ratketessa lähiaikoina, on 1960: The Making of a President taas ajankohtainen ja suositeltava peli.

Pelimekaniikka on hyvin pitkälle samankaltainen Twilight Strugglen kera. Kylmän sotimisen sijaan yritetään kampanjoida strategisesti tärkeissä osavaltioissa, vaikuttaa kansallisiin puheenaiheisiin, voittaa TV-debateissa (oma pelimoodinsa), tietenkään viimeisellä ja muusta pelistä erillisellä kierroksellä tapahtuvia vaaleja unohtamatta. Tapahtumakortit vastaavat tässäkin tapauksessa pitkälti historiallista kulkua. Esimerkiksi Kennedyn kampanjatiiminä pelaava voi käyttää Bobby Kennedy -kortin, joka tuo kierroksen ajaksi lisää resursseja. Nixonin tiimi taas voi pelata esim. yllä näkyvän 1960 Civil Rights Act -kortin edukseen.

Twilight Struggleen verrattuna pelikerrat muistuttavat ehkä hieman liiaksi toisiaan, mutta toisaalta yhtä lailla mehukas aihe kompensoi tätä puutetta.

Muuta: Peliin saattaa liittyä erä kivi paperi saksia siitä, kumpi pääsee Kennedyn kampanjatiimiin.

5. Jos yllämainitut pelit tuntuvat kevyiltä, on ns. tosipelaajille olemassa vaihtoehto nimeltä Die Macher. Jonkin sortin klassikkomainetta nauttii tämäkin, alunperin jo vuonna 1986 Länsi-Saksassa julkaistu ja bundestagiin sijoittuva lautapeli. Kylmät faktat – pelaajamääräksi suositellaan neljää tai viittä, ja pelin kesto neljästä viiteen tuntiin. Pelaajat toimivat valitsemansa puolueen puheenjohtajina, johtaen puolueensa (toivon mukaan) vaalivoitosta toiseen. Eri tasoilla pidettäviä vaalikieroksia (l. pelikierroksia) on seitsemän, ja niitä voitetaan yrittämällä saada puolueen arvot (agendakortit) linjaamaan kunkin alueen vaalikansan kanssa.

Mitä enempi vaaleja yksi puolue voittaa, sitä enemmän se voi manipuloida kansan poliittisia tuntoja lähemmäksi puoluetta. Tämä on mahdollista, koska voitetuista vaaleista saa lisää puoluetukea, jolla puolestaan voi hankkia lisää mainontaa. Lopullisessa pisteenlaskussa vaikuttavat vaalivoitot, puolueen uusien jäsenten määrä, mediakontrollin määrä sekä puolueen agendan yhdenmukaisuus kansallisen agenda kanssa. Agendakortteihin eli arvoihin kuuluvat mm. euro, sisäinen turvallisuuspolitiikka, ydinvoima jne. Ikäisekseen peliksi on Die Macher hämmästyttävän ajankohtainen. Peli on ansaitusti poliittisten lautapelien grand old man.

Muuta: Koska Suomi-versio?

*On olemassa ihmisiä, jotka ottavat lautapelaamisen tosissaan.

Syyria – henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin logiikka

Al-Assadin veljekset 1980-luvun alussa (vas. Rifaat, oik. Hafez).

“Personal politics…function to regulate power in the state. [G]overnance is [in this case] more a matter of seamanship and less one of navigation – that is staying afloat rather than going somewhere.” -Jackson & Rosenberg, ‘Personal Rule in Black Africa’ (1982)

Syyrian tapahtumat ja niiden kirvoittamat kansainvälisen yhteisön reaktiot (Kiinan ja Venäjän tapauksessa niiden puute) ovat Suomessakin olleet tapetilla, sitä myöten kun uutisointi pääministerin tikeistä ja tulevan tasavallan presidentin liikkeistä GPS-laitteen tarkkuudella antavat tilaa.

Viime viikonloppuna maailmaa järkyttänyt, arviolta yli 200 kuolonuhria vaatinut Homsin pommitus on jatkunut alkuviikosta, eikä lähitulevaisuus anna aihetta optimismille. Monessa Syyriaan kohdistuvassa tilanneanalyysissa korostuu assadilaisen valtaeliitin oletettu uskonnollinen homogeenisuus, ja Assadien oman uskonhaaran eli shiialaisuuden alle kuuluvien alaviittien eräänlainen valtion haltuunotto. Todellisuudessa kuva on kuitenkin monimutkaisempi, ja tämän kuvan hahmottaminen on olennaista yritykselle ymmärtää Syyrian nykytilanteen tapahtumia.

Lähtökohtana Assadien hallinnon kehitykselle voidaan pitää Yhdistyneen arabitasavallan, eli Egyptin ja Syyrian valtioliiton, alasajoa Syyrian vuoden 1961 sotilasvallankaappauksen seurauksena. Vallankumous mahdollisti sosialismia ja panarabismia sekoittavan, Irakin puolella sittemmin Saddam Husseinin johtamana tunnetun, Ba’ath-puolueen uudelleen perustamisen muutaman vuoden tauon jälkeen. Puolue tarvitsi nopeasti uusia jäseniä, joita eri ryhmittymät rekrytoivat lähinnä lähipiireistään. Näin puolueen jo olemassa olevat ryhmittymät vahvistuivat entuudestaan ennen sen hajoamista vuonna 1966 kahteen osaan, panarabisteihin (gawmi) ja regionalisteihin (qutri). Näin ollen Syyrian tulevan johtajan Hafez al-Assadin onnistui hyödyntää omaa alaviiteista koostuvaa klikkiään jälkimmäisen aseman vahvistamisessa ja myöhemmin oman valta-asemansa luomisessa järjestämänsä vuoden 1970 vallankaappauksen seurauksena. Tämän jälkeen Assad toki keskitti ja ylensi nopealla tahdilla alaviitteja tärkeimpiin asemiin niin armeijassa kuin turvallisuus- ja tiedustelupalveluissa. Syyrian Ba’ath-puoluetta tai maan hallintoa ym. instituutiouden ulkopuolella alaviivit eivät kuitenkaan suhteellista määräänsä suuremmasta edustuksesta huolimatta kontrolloineet. Esimerkiksi julkisen talouden investoinnit eivät mitenkään erityisesti painottuneet alaviittien alueille. Samalla Assad vanhemman hallinto harjoitti taitavaa klientelismiä, hankkien poliittista tukea kohdistetulla etuisuuksien jakamisella. Maaseudulla varakkaammat viljelijät, uskonnollisesta ja etnisestä taustastaan riippumatta, saivat puhdistuksien jäljiltä useita merkittäviä virkoja Ba’ath-puolueen paikallisista osastoista. Tämän lisäksi hallinnon toimeenpanema maanviljelysvero pakotti pienviljelijät hakemaan työtä isommilta tiloilta, vieden keskipalkan tuntuvasti alemmalle tasolle. Maan tapaa kuvaa hyvin myös kriisinhallintastrategia, joka esimerkiksi luonnonkatastrofin kohdalla koostuu lähinnä rahaa kylien silmäätekeville jeepeillä jakavista sotilaista. Vastaavia esimerkkejä klientelismistä olisi omaksi artikkeliksi asti. Olennaisena osana esimerkeissä on lähes aina vallan ja resurssien niukka ja kohdennettu jakaminen. Klientelismin logiikka henkilökeskeisessä hallinnossa on aina valta-aseman säilyttäminen, ei koskaan valtion, sen instituutioiden tai kansalaisten hyvinvointi sikäli kun ne eivät suoraan hyödytä hallitsijaa.

Niinpä Assadin perheen (toistaiseksi) onnistuneen vallassapysyminen takana on monimuotoisempi ja laajempi hajota ja hallitse –strategia kuin pelkästään alaviittien tai edes muiden vähemmistöjen suosiminen ryhmänä, jos kohta näitäkään keinoja ei ole sopivissa tilaisuuksissa jätetty käyttämättä. Assadien vallan “reseptissä” on vallan henkilöitymisen ohella kyse äkkiseltään mahdottomalta tuntuvasta tasapainosta yhtäältä valtion instituutioiden kapasiteetin, ja toisaalta korruption välillä; instituutioiden tulee siis olla tarpeeksi vahvoja ylläpitääkseen järjestystä, mutta myös muovattavissa kulloisenkin tilanteen ja etenkin hallitsijan tahdon (useasti esim. liiallisesta korruptiosta tai väärästä poliittisesta mielipiteestä johtuvien puhdistusten) mukaan.

Viime kädessä Syyrian kaltaisessa henkilökohtaisen hallinnon maassa valtion instituutiot henkilöityvät aina maan johtajaan. Yleisesti ottaen hallitsijan ja valtion välittömästä turvallisuudesta vastaavalla tasolla pelkkä saman uskontokuntaan tai sen alakategoriaan kuuluminen ei enää riitä, vaan on siirryttävä nepotistmiin – onhan kokonaisuutena kyse eräänlaisesta pretoriaanikaartista. Esimerkiksi maan pitkäaikainen puolustusministeri, sunnitaustainen Mustafa Tlass, oli Hafez al-Assadin vanha ystävä sotilasakatemian ajoilta. Tässä mielessä alaviittius on siis vain yksi niistä parametreistä, joita oman hallitsijan valtaverkoston rakentaminen toisinaan vaatii ja suosii. Toisaalta Assadeilla ei ole ollut halua rakentaa liikaa valtaa omille uskontokuntalaisillekaan poliittisen järjestäytymisen uhan takia. Niinpä myös alaviittien omia sisäisiä ristiriitoja on paikoiten käytetty hyväksi, liiallisen järjestäytymisen estämiseksi. Syyrian tilanne ei siis ole aivan niin yksioikoisesti “alaviit vastaan muut “-tilanne kuin asiasta käydyn keskustelun ja uutisoinnin tiimoilta voisi olettaa. Vaikka on selvää, että juuri alaviiteilla on paljlon menetettävää, on sitä myös lukuisilla muilla vähemmistöillä sekä enemmistöön kuuluvilla valtaeliitin jäsenillä tai heitä lähellä olevilla.

Arabikevään tapahtumat tuovat selkeästi esiin henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin rajat selviytymisen mekanismina. Rajat voivat tulla esiin muutoinkin. 30 vuotta sitten tapahtuneesta traagisesta Haman joukkomurhasta vastuussa olevan Rifaat al-Assadin tapaus osoittaa, että aina ei nepotismikaan riitä. Nykyisin Lontoossa prameasti asustava, vuoden 1984 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen isä ja siitä asti maanpaossa elänyt Rifaat kun on Hafezin veli. Ei liene kovin yllättävää, että Rifaat on ilmoittanut myös vastustavansa Bashar al-Assadia.

JK: Lontoon International Institute for Strategic Studies (IISS) järjesti eilen mielenkiintoisen paneelikeskustelun Syyrian tilanteesta Kiinan ja Venäjän resoluutiovastustuksen jälkeen. Paneelikeskustelun voi ladata tästä.

Sisällissodan uhka ja valtiokehityksen esteet Irakissa

Viime kesänä Ulkopolitist käsitteli Toby Dodgen luennon kautta Irakin pääministeri Nuri Al-Malikin asemaa maan politiikassa. Dodge totesi, että vaikka siviiliuhreja vaativan väkivallan  al-Malikin toimissa kytee todellinen itsevaltiuden kehittymisen riski tai jopa eräänlainen paluu Saddam Husseinin –ajan tyyliseen hallintotapaan. Puoli vuotta myöhemmin, kuten olemme viimeisen kuukauden sisällä joutuneet lukemaan, turvallisuustilanne Irakissa on selkeästi heikkenemään pain. Tuhoisin episodi sattui 22.joulukuuta kun 16 pommiräjähdystä saman päivän aikana tappoi 72 ja haavotti 272 bagdadilaista. Tätä pommi-iskujen sarjaa seurasi mm. 5.tammikuuta 70 kuolonuhria niinikään Bagdadissa vaatinut isku sekä eteläisessä Basran kaupungissa viime lauantaina shiaalaisten pyhiinvaeltajien keskellä tapahtunut isku, jossa 50 ihmistä menehtyi.

Tapahtumat kielivät poliittisen väkivallan luonteen muuttuneen kohdennetuista täsmäiskuista yhä enemmän viime vuosilta tutun terrorin suuntaan. Vaikka iskut tapahtuivatkin välittömästi Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen, kuten asian tiimoilta tapahtuvan uutisoinnin yhteydessä usein todetaan, olisivat iskut toteutuneet lähes varmasti vaikka joukkomäärä olisikin pysynyt Joulukuun alun tasolla. Todennäiköisenä katalyyttinä näille uusille iskuille on al-Malikin antama pidätysmääräys  sunnitaustaisesta varapääministeri Tariq al-Hashemista, jota al-Maliki on syyttänyt shiiataustaisten virkamiesten murhien edesauttamisesta. Ainakin osissa iskuista vastuun on ottanut Mesopotamian Al Qaeda, joka yrittänee luoda väkivaltaa eri sektien välille. Sisällissodan uhasta on viimeisimpänä vihjaillut vuosina 2004-2005 Irakin pääministerinä toiminut, itsekin shiiataustainen, Ayad Allawi, joka vaatii uutta yhteiskuntasopimusta tai vähintäänkin uusia vaaleja ja al-Malikin siirtymistä syrjään uuden sisällissodan välttämiseksi.

Historia toistaa tässä tilanteessa itseään, paitsi väkivallan myös siihen johtaneiden rakenteiden suhteen. Kuten jo mandaattiaikana ja Ba’ath-puolueen valtakaudella, on al-Malikin Irakissa kaksi eri valtiota – ensimmäinen on virallisten valtiollisten instituutioiden muodostama, toinen epävirallinen, vaihtoon ja henkilökohtaisiin suhteisiin pohjautuva verkosto.  Vaikka al-Maliki  onkin jossain määrin saanut  keskusvaltion aseman provinsseja myöten vuonna 2008 aloittamallaan operaatiolla, on hän kuitenkin samalla keskittänyt valtaa itselleen, nimittämällä mm. tiedustelupalvelun ja muiden turvallisuusorganisaatioiden ohtoon lähipiiriläisiään. Malikilaisen paradoksin parhaimpana esimerkkinä toiminee al-Malikin ym. operaatiossa ansiokkaasti suoritunut armeijan upseeri, joka suorituksensa jälkeen siirretiin mitättömään bagdadilaiseen toimistopestiin väärän taustansa ja suuren menestyksensä johdosta. Tässä mielessä al-Malikin väitteisiin al-Hashemin toiminnasta on suhtauduttava vähintäänkin epäillen.

Syyt al-Malikin toimintaan ovat kuitenkin melko selkeät; vuoden 2010 parlamenttivaaleissa al-Malikin johtama, useista puolueista koostuva Oikeusvaltio-ryhmä tuli vasta toiseksi 24.2% äänisaaliilla, pitkälti väkivallan tasaantumisen ansiosta vuonna 2008 ja sen jälkeen. Kuten Ulkopolitistissa aiemmin todettiin, on Irakissa sittemmin esiintynyt arabikevään yhteydessä laajaa tyytymättömyyttä al-Malikin hallintoa kohtaan. Asema “varjovaltion” johtajana tarjoaa mahdollisuuden kansanvallasta riippumattomaan valtaan, joka on vaalikausia ja Irakin tuulista politiikkaa kestävämpää.

Räjähdysherkällä tilanteella on vaikutuksensa myös kuolonuhrien ulkopuolella. Vaikka väkivallan nousu ei sisällissotaan asti kehittyisikään, on tilanne jo nyt valtiokehitystä haittaavassa pisteessä. Poliittisesti epäselvässä maastossa, jossa paikka paikoin on kyse viran lisäksi elämästä ja kuolemasta, on selvää, että henkilökohtaiset suhteet ja niiden verkosto nousee entistä suurempaan asemaan – valtion institutionaalisen kapasiteetin kasvun kustannuksella.

Diktatuurin ytimessä – pohdintoja elokuvasta “The Autobiography of Nicolae Ceausescu”

“After all, a dictator is simply an artist who is able to fully put into practice his egotism. It is a mere question of aesthetic level, whether he turns out to be Baudelaire or Bolintineanu, Louis XVI or Nicolae Ceausescu.” -Andrei Ujica, elokuvaohjaaja

Kuten niin useasti aiemminkin, on tämäkin linssin läpi tallentunut historiallinen hetki huonon kuvanlaadun ja amatöörimaisen kuvauksen läpitunkema. Jossain päin Romaniaa sijaitsevassa improvisoidussa oikeussalissa istuu vanha pariskunta kuusissakymmenissään, kaksi notaareina toimivaa armeijan upseeria sekä kuvan ulkopuolella toimiva kuulustelija. “En anna lausuntoa!”, mies toteaa uhmakkaasti syytökseen kansanmurhasta. Mies on tietenkin Romanian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja Romanian kansantasavallan presidentti Nicolae Ceausescu, nainen hänen vaimonsa Elena, josta oli viimeistään 80-luvulla muodostunut tärkeä osa hallintoa ja henkilökulttia. Codan sijoittaminen alkuun on tarpeellista seuraavan kolmen tunnin kuvaston ja elokuvan hahmon ymmärtämiseksi.

Andrei Ujican teos, The Autobiography of Nicolae Ceausescu, on häkellyttävä. Se ei vaivaudu selittämään Ceausescun valtakauden katastrofaalisia ja traagisia seuraamuksia edes valtion tasolla, yksilötasosta puhumattakaan; näkökulma pysyy kiinni tiukasti Ceausecun tasolla eli henkilökultin ytimessä. Esimerkiksi Securitaten, kenties itäblokin pahamaineisimman turvallisuusorganisaation, massiivisesta toiminnasta ei mainita sanaakaan. 1980-luvulle tultaessa näköpiiriin saapunut talouskriisi vilahtaa juhlapuheissa, joissa kansaa kehotetaan entistäkin uutterampaan työntekoon, jotta kovaa vauhtia kasvanut ulkomaanvelka saadaan maksettua. Vaikka emme seuraamuksia näekään, tietää Keski-Euroopan historian suhteen vähemmänkin valistunut katsoja lopputuloksen.

Kronologista rakennetta noudattava elokuva käy kestonsa aikana läpi niin Ceausescun perhe-elämää kuin mahtipontisia valtiovierailuja. Mao Tse Tungin isännöimä valtiovierailu Kiinaan paljastaa presidentin, joka on kotonaan tutulta tuntuvan masinoidun ihailun kohteena, mutta on epäröivän ja epävarman oloinen kahdenkeskeisissä kanssakäymisissä Kiinan johtajan kanssa. Nixonin, joka tuntuu olevan aina osana mielenkiintoisimmissa kylmän sodan aikaisissa arkistopätkissä, valtiovierailu Bukarestiin on liki surrealistinen pompöösiydessään. Suomalaisittain mielenkiintoista on yllättävän pitkä episodi vuoden 1975 ETYK-kokouksesta, jos kohta Kekkosen kaljun bongaamisen Ujica, ikävä kyllä, evää (suomalaiselta) yleisöltään.

Teos on paitsi syväluotaava katsaus itsevaltiaan psyykeeseen, myös erään, kovin muita muistuttavan, henkilökultin luonteeseen, ja vaikka se paikoin tuntuukin kuvien tulvan keskellä kavalkadimaiselta – elokuvan ranskalaisen DVD-julkaisun kylkiäisenä tulee vihkonen, jossa koko henkilögalleria käydään läpi – , on selvää, ettei aiheen näin tarkka käsittely olisi mahdollista ilman tätä rakennetta. Voisi helposti kuvitella, että Ujican teos on parempi portti Romanian traagiseen lähihistoriaan kuin tavanomaisempi dokumenttielokuva tai –sarja Ceausescun valtakaudesta. Se onnistuu herättämään kysymyksiä, joihin haluaa löytää vastauksia.

Ohjaajan ylläolevaan kommenttiin viitaten on ilmiselvää, että juuri esimerkiksi Baudelairen runous ei ilman irvokkuutta vertaudu Ceausescun taiteelliseen näkemykseen ja tekoihin. Mutta hahmottaessaan diktaattorien suhdetta taiteeseen, ja heidän taiteen “totaalistamisessa”, Ujica lienee oikeassa. Esimerkkinä toimii mm. Hitlerin taidekontrolli ja entartete kunstina eli rappiotaiteena pannaan laittama moderni taide; tapahtuma, josta meitä on viimeksi muistutettu Perussuomalaisten viime eduskuntavaalien vaaliohjelmasta löytyneen vitsin muodossa. Kenties paras esimerkki Ujican teesistä on Pohjois-Korean massaliikuntatapahtumat, käsittämättömän tarkoilla ajoituksilla toimivine koreografioineen. Tapahtumien tarkoituksena on ilmentää Juche-aatteen ylintä muotoa, jossa yksilö alistuu yhteisön edulle, ja tässä tapauksessa myös Kim Il-Sungin ja vastikään edesmenneen poikansa taiteelliselle maulle.

Vaikkei Ujica elokuvalla varsinaista formaattia ole luonutkaan, olisi vastaavanlaisen teoksen näkeminen esimerkiksi juuri Kim Il-Jongista mielenkiintoinen.

P.S. Kenties paras yksilötason kuvaus elämästä Ceausecun hallinnon aikana on 80-luvun lopulle sijoittuva Cristian Mungiun synkkä, mutta hieno “4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää”.

Traileri : The Autobiography of Nicolae Ceausescu

Unkarin talouskriisi – kaikuja Itävalta-Unkarista ja Suomesta

Haluatko Unkarin florintteja halvalla? Moody’silla on sinulle tarjolla alennuskoodi: Baa3.

Euroalueen nytkähtäessä kriisikokous toisensa jälkeen kohti harmagedonnin reunalla sijaitsevaa pakkosopimusta ja pelastusta, on euroalueen naapurimaiden – Iso-Britanniaa ja Ruotsia lukuunottamatta – tilanne jäänyt vailla suurempaa huomiota. Toissa viikolla uutiskynnys kuitenkin rikottiin Suomessakin, kun Unkari joutui pyytämään kansanväliseltä valuuttarahasto IMF:ltä apua jo toistamiseen sitten vuoden 2008 finanssikriisin ja toisaalta Moody’sin tiputettua maan luottoluokituksen alimpaan Baa3-sijoitusluokkaan. Unkarin synkeä talouskehitys on kuitenkin laajemman huomion arvoinen useammastakin syystä.

Ensinnäkin, Unkarissa tapahtuva pankkitoiminta on käytännössä täysin ulkomaisissa, erityisesti itävaltalaisissa käsissä. Kolmen suurimman itävaltalaisen pankin Ersten, Raffeisenin ja Bank Austrian yhteenlaskettu velananto on entisissä itäblokin maissa suurempi kuin Itävallan BKT, ja toisaalta Unkarin osuus tästä potista on suurempi kuin yhdelläkään muulla maallla. Näin ollen Unkarin ajautuminen lamaan voisi pahimmillaan aiheuttaa konkurssin yhdelle tai useammalle näistä pankeista. Kukin voi tykönään kuvitella, miten näiden pankkien pelastaminen vaikuttaisi Itävallan AAA-luottoluokitukseen. Näin teki myös Itävallan keskuspankki, joka paitsi vaati maansa pankkeja täyttämään Basel III –ehdot jo vuodesta 2013 lähtien ja hankkimaan markkinoilta lisäpääomitusta, myös asetti tiukat raamit itävaltalaisten pankkien ulkomaisten tytäryhtiöiden lainanannolle, sillä uusien vaatimusten myötä uusien lainojen suhde talletuksiin ei saa ylittää 110%. Tämäkään ratkaisu ei kuitenkaan ole ongelmaton – esimerkiksi Unkarin yksityisen sektorin lainalähteiden kuivuessa on vaikeaa kuvitella kulutuksen toipuvan ainakaan lähiaikoina, mikä taas lisää laman ja sitä myöten pankkien luottotappioiden riskiä.

Unkarin tilanteesta tekee mielenkiintoisen myös sen nykyisen taloudentilan yhtymäkohta Suomen 1990-luvun alun lamaan. Kuten Suomessa laman kynnyksellä, on unkarilaisten kotitalouksien ulkomaisena valuuttana nostetun lainan määrä merkittävä, ja yhteenlasketun valuuttariskin määrä uhkana taloudelle. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa silloinen hallitus jopa aloitti valistuskampanjan ulkomaisina valuuttoina nostettujen lainojen valuuttariskistä. Kampanjan vaikutus oli marginaalinen ja tilapäinen. Alla olevasta kuvasta näemme, kuinka viime vuoden toisen kvartaalin lopulla Unkarin kotitalouksien ulkomaan valuutassa nostettu laina vastasi jo 40 prosenttia maan BKT:sta. Sveitsin frangeina ja euroina nostettujen lainojen valuuttariskit ovat jo paikoin toteutuneet, mutta tilanne voi mennä vielä huomattavasti pahemmaksi, etenkin jos florintti devalvoidaan.

Lähde: Zerohedge

Viimeisin käänne tilanteessa on pääministeri Orbanin hallituksen vihjailu talouskurin lykkäämisestä jopa vuoteen 2016 asti. Tämä on sinällään ymmärrettävää, mutta on vaikeaa nähdä miten Unkari voi parantaa luottoluokitustaan ja lainakorkoaan synkkien näkymien ja Orbanin paikoin poukkoilevan politiikan keskellä. Toisaalta IMF tuskin tulee suostumaan Orbania tyydyttäviin velkaehtoihin, minkä Orban itsekin tietää hyvin kieltäydyttyään IMF:n vaatimasta talouskurista viime vuonna.

Unkarin matka talouskriisin käänteissä on ollut surullinen yhdistelmä huonoa ja poukkoilevaa talouspolitiikkaa, joka ei puuttunut ulkomaan valuutassa nostetun (asunto)lainan kasvavaan edullisuuteen suhteessa maan omassa valuutassa nostettuun lainaan. Sopii toivoa niin Unkarin kuin euroalueen kannalta, ettei rajun taipaleen huipuksi muodostu Suomen 90-luvun alun laman kaltainen talouden syväjäätyminen. Juuri nyt tämä vaihtoehto ei näytä kovin epätodennäiköiseltä.