Vaaliseuranta: naiset ratkaisevat nämä vaalit – missä on Hillary?

War on women  – sota naisia vastaan. Siinä termi, jolla republikaanien esivaalitaistoa on kuvailtu Yhdysvalloissa. Feministit ovat tiukilla, kun republikaaniväki haluaa tiukentaa aborttioikeuksia ja vähentää perhesuunnittelun tukemiseen tarkoitettuja varoja.

Naisäänestäjien tuki onkin arvioiden mukaan valunut laajalti Obaman taakse. Vaikka republikaanien ilmeiseksi presidenttiehdokkaaksi kirinyt Mitt Romney ei ole kannoiltaan yhä jyrkkä, kuin vanhoilliskristillinen Santorum, hänkään ei ole pystynyt vakuuttamaan naispuolisia äänestäjiä.

Romney edustaa myös henkilökohtaisessa elämässän paluuta menneisyyteen. Ann Romney olisi ensimmäinen presidentin vaimo Mamie Eisenhowerin jälkeen, jolla ei ole yliopistokoulutuksestaan huolimatta lainkaan kodin ulkopuolista työhistoriaa.

Romneyn tuleekin olla tarkkana valitessaan varapresidenttiehdokasta. Kilpakumppani on ratkaiseva tekijä siinä, kursiiko hän kokoon syvenevän railon naispuolisten äänestäjien ja republikaanien välillä. Valintaa koordinoimaan on valittu Romneyn luottokollega Beth Myers, joka toivottavasti ymmärtää oman sukupuolensa äänestäjien tarpeita. Hän tuskin kuitenkaan tekee “dickcheneytä” ja asettaa itseään ehdokkaaksi.

Samaan aikaan Obaman kilpakumppani on myös virallisesti valitsematta. Viimeistään syyskuun puoluekokouksessa vahvistettava pesti on mitä todennäköisimmin edelleen Joe Bidenin. Luotettavan Bidenin vaihtaminen saattaisi olla epäilyttävää tässä vaiheessa, mutta on ehkä silti sääli, ettei Obama ole valinnut kilpakumpanikseen Hillary Clintonia, kuten muun muassa Robert Reich neuvoi jo aikaisemmin. Siitä olisi ollut verraton etu nasten äänien kalastelussa, ja voisi toimia eritoten nyt, kun Hillaryn profiili on saanut outoja lisäpisteitä hittimeemin ansiosta. Hiljattain Hillary bongattiin myös juomasta kaljaa ja tanssimasta villisti, mikä oli joidenkin arvioiden mukaan ilmeisesti ainoastaan hyväksi hänen uuscoolille imagolleen.

Samaan tapaan, kuin Suomessa presidenteille on muodostunut käytännöksi luopua puoluekirjastaan, Yhdysvaltain ulkoministerillä on perinne esiintyä “epäpoliittisena” hahmona, ja Clinton, samoin kuin edeltäjänsä Colin Powell, on kieltäytynyt kampanjoimasta istuvan presidentin rinnalla nykyisessä roolissaan. Toisaalta monista ulkoministeristä on myöhemmin tullut jopa presidenttejä.

Ehkäpä Clinton haluaa pantata kampanjoimista vuodelle 2016, mutta onko vielä liian myöhäistä vaihtaa mieltään?

Vaalilii vaalilallaa — Yhdysvaltain vaalien väliraportti

Elitistinen? Minäkö?

USA:n presidentinvaalit lähestyvät, joten kaivakaa, hyvät lukijat, sipsit ja dipit esiin. Ulkopolitist aikoo aloittaa nimittäin vaaliseurannan aiheesta.

Tässä vaiheessa on vielä hyvin epäselvää, kuka nousee Republikaanien esivaalien johtoon, mutta viihdyttävä esivaalirumba on tähän mennessä ehdottomasti ollut. Varsinainen vaalipäivä on 6. marraskuuta, mutta Grand Old Partyn on määrä asettaa oma ehdokkaansa heinäkuuhun mennessä.

CNN:n eilen julkaisemien lukujen valossa Obamalla on vahva asema tulevissa vaaleissa. Istuva presidentti voittaisi republikaanien esivaaleissa johtoon kirineet Mitt Romneyn ja Rick Santorumin selvällä erolla. “A Politico/George Washington University Battleground Poll released Monday indicates Obama topping former Massachusetts Gov. Mitt Romney 53% to 43% in a hypothetical general election matchup, with the president leading former Sen. Rick Santorum of Pennsylvania 53% to 42%.”

Obama pärjäisi hyvin myös nimeämätöntä republikaaniehdokasta vastaan. “Matched up against a generic GOP opponent in the general election (an unnamed candidate who has not suffered negative attacks during the primary process), Obama has a five-point advantage (50%-45%), up from a dead heat back in November. It’s also telling that the president is at or above 50% in all three general election match ups.”

Mahdollisuuksia voittoon republikaaneilla tietenkin on, mutta puolueen sisäinen kilpailu on edelleen hyvin auki, vaikka kisan asetelma on selkeytynyt kovasti siitä, kun taisto alkoi. Joukon harventuessa jättivät taka-alalle poistuneet, muun muassa Michelle Bachmann ja Herman Cain, jälkeensä joukon yli 60-vuotiaita valkoisia miehiä. GOP:n kisassa jäljellä ovat nyt Rick Santorum, Mitt Romney, Ron Paul ja Newt Ginrich. Tänään ratkeaa, kuka nousee Michiganissa ja Arizonassa, jotka ovat yhdeksäs ja kymmenes osavaltio, joissa esivaali on käyty. Viimeisenä äänestää Utah 26. kesäkuuta. Äänestys näyttää lupaavalta Santorumille ja Romneylle, mutta joidenkin medialähteiden arvioiden mukaan Ron Paul ja Newt Ginrich saattavat taas pärjätä ensi viikon “supertiistaina”, jolloin äänestävät Alaska, Georgia, Idaho, Massachusetts, Pohjois-Dakota, Ohio, Oklahoma, Tennessee, Vermont ja Virginia.

Viimeisessä äänestystä edeltäneessä väittelyssä kumpikaan ennakkosuosikeista ei noussut ratkaisevaan voittoon. Romneyllä on erityisen kovat paineet, Michigan kun on hänen kotiosavaltionsa. Guardianin arvion mukaan Ginrich ja Paul jäivät väittelyssä taka-alalle.

Mitkä sitten ovat Santorumin ja Romneyn heikkoudet vaaleissa? Hassua kyllä, poliittiset kommentaattorit ovat kiinnittäneet huomiota asioihin, joita ei välttämättä heti pitäisi epäedullisina ominaisuuksina juuri USA:n republikaanien esivaalien ollessa kyseessä. Miesten kampanjat saattavat nimittäin kärsiä toisaalta elitistisyydestä ja toisaalta (mahdollisesti tarkoituksenmukaisesti ajoitetusta) kiihkouskovaisuudesta.

Viimepäivien uutisissa on päivitelty sitä, kuinka kirkon ja valtion erottaminen saa Santorumin kuulemma “oksentamaan” ja Romneyn perheellä menee niin mukavasti, että vaimo ajaa kuulemma pariakin eri Cadillacia, joita heillä on kahdessa asunnossaan. Tällainen vaatimattomuus vetoaa varmasti talousvaikeuksissa kiemurtelevan maan äänestäjiin.

Romney on myös myöntänyt, etteivät kaikkein köyhimmät äänestäjät vaivaa hänen päätään. Tämä tuskin yllättää, onhan kyseessä mies, josta tulisi yksi kaikkien aikojen rikkaimmista USA:n presidenteistä, jos hänet valittaisiin.  Mutta miksi se olisi ongelma? Ovathan Yhdysvaltain presidentit kautta aikojen olleet eliitin edustajia. Kuten NPR:N Frank James huomauttaa, presidenttien henkilökohtainen vauraus ei yleensä ole ollut ongelma äänestäjien vokottelussa, mutta USA:n tuloerot ovat historiallisen korkealla, ja Romney tietää sen. Tämä on mahdollisesti tehnyt hänestä epävarmemman, kuin hän olisi muuten ollutkaan kampanjan aikana. James lainaa mediakouluttajaa, jonka mielestä Romneyn kampanjaa voisi jopa auttaa se, että hän olisi rehdisti se rikas jätkä, joka on.

Entä Santorum? Hän on lipsauttanut olleensa aborttioikeuden puolella ennen kongressiin hakemistaan. Syy mielipiteen muuttumiseen oli kuulemma se, että hän “luki tieteellistä kirjallisuutta”. Liittyiköhän siihen vaalimatematiikka millään tavalla? Tätä voimme vain arvailla.

Saattaa kuitenkin olla, että Santorum on yliarvioinut uskonnollisen oikeiston vetoavun vaaleissa. Hänen mielipiteensä tuntuvat kovilta jopa oman puolueen riveissä. Time-lehden Massimo Calabresi arvioi, että hänen jyrkät kantansa saattavat olla jopa epäedullisia ja karkottaa äänestäjiä. Republikaanitkaan eivät, hei, ole kauttaaltaan noin jyrkkiä. Eivät he halua kuulla liittyneensä paholaisen joukkoihin vain, koska he kannattavat ehkäisyä tai homoliittoja.

Santorumin teot ovat tosin hyvin linjassa republikaanien tieteenvastaisen eetoksen kanssa, joten hän voinee rauhassa jatkaa vouhkaamista kuvitteellisista sikiöfarmeistaan. Guardianin aktivistitoimittaja George Monbiot kirjoitti ilmiöstä hiljattain jutun, jossa hän huomautti jopa entisten republikaanien David Frumin ja Mike Lofgrenin todenneen republikaanien elävän omassa fantasiamaailmassaan, jossa ovat voimassa heidän omat versionsa historiasta, taloustieteen lainalaisuuksista ja muista faktoista.

Samaa on sanonut Bill Clintonkin: “I like that about the Republicans; the evidence does not faze them, they are not bothered at all by the facts.” Niin, ei anneta faktojen pilata hyvää tarinaa.

Tai viihdyttävää vaalivuotta.

Vuoden 2012 ennustukset – jäähyväiset Chavezille? Ja miten suuri vaalivuosi muuttaa maailmanpoliittista tasapainoa?

World Economic Forum report on 2012 risks, original at http://reports.weforum.org/global-risks-2012/#ol=maps

 

Suuri poliittisten yllätysten ja myllerrysten vuosi 2011 loppui dramaattisesti Kim Jong Ilin heitettyä veivinsä joulukuussa. Vuodelle 2012 ei olekaan luvassa sen vähempää, kuin Maya-intiaanien äänestämä maailmanloppu (druidien tosin ollessa eri mieltä).

Mitä muuta sitten on odotettavissa?

Vuodenvaihteen molemmin puolin useatkin instanssit ovat tehneet arvioita tulevista poliittisista ja taloudellisista riskeistä sekä konfliteista. Useat onneksi mainioiden infografiikoiden avulla.

Tässä muutama poiminta iloksenne. Hyviä arvioita ja koosteita on varmasti enemmänkin, mutta koska blogautukseni venähti jo näiden katsausten parissa luvattoman pitkäksi, en viitsinyt sitä enempää pidentää. Jutun alle saa linkata mielellään muita artikkeleita, selvityksiä ja tutkimuksia jännästä maailmanloppuvuodesta!

 

1.  Gizmodo lainaa Aviation Weekin analyysiä meneillään olevista ja todennäköisistä konfliktesta vuonna 2012. Toimittaja Jesus Diaz totteaa, ettei kartan mukaan maailma näytä tänä vuonna “kauhean mukavalta paikalta”.

Selvitys jakaa riskialueet kuuteen osioon: Lähi-Itään, Keski- ja Etelä-Aasiaan, Itä-Eurooppaan, Afrikkaan, Itä-Aasiaan ja Oseaniaan sekä Amerikkaan.

Mitään yllättävää sieltä ei varsinaisesti paljastu. Iraniin päin katsahdetaan huolestuneesti jännityksen kiristyessä USA:n ja Israelin suhteen, kun taas Gazassa ja Libanonissa tilanne jatkunee yhtä huonona, kuin nytkin. Syyriassa ja Jemenissä protestit jatkunevat hallituksia vastaan ja yleinen epävakaus islamilaisessa maailmassa on huolestuttanut arabikevään jälkeen.

Keski-Aasiassa huolestuttaa eritoten Afganistan ja Intian rajakiistat Kiinan sekä Pakistanin kanssa ja Itä-Euroopassa Kosovon etniset jännitteet aiheuttavat päänvaivaa. Afrikassa taas viimeaikaisten suurten poliittisten muutosten lisäksi Somalian tilanne ei näytä oleva paranemaan päin eikä myöskään Ugandan tilanne ole merkittävästi parantunut viime vuoden vaalien jälkeen.

Lisäksi Koreoiden tilanne aiheuttaa ilmiselvää huolta pohjoisen johtajanvaihdoksen jälkeen, ja huumekauppa ja narkoterrorismi aiheuttavat ongelmia Amerikassa pohjoisesta etelään. Lopuksi myös tietoturvallisuuteen kiinnitetään huomiota. Stuxnet mainittu.

Jos haluatte nähdä koko tiivistelmän, käykää tsekkaamassa se ja Gizmodon tekemä, Aviation Weeklyn omaa versiota parempi kartta aiheesta.

 

2.  Maailman talousfoorumin melkein viidellä sadalla asiantuntijalla teettämä selvitys pitää suurimpina uhkina taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa. Raportista on myös tehty infografiikka, joka tiivistää riskit kivasti. Ylimmäksi on päässyt kasvihuonepäästöjen lisääntyminen, ja suurimpina riskeinä grafiikassa näkyvät myös hallitsematon väestönkasvu, krooninen fiskaalinen epätasapaino ja mahdolliset hyökkäykset tietojärjestelmiä kohtaan.

Kaiken tämän keskellä on globaali hallinnon kriisi. Tähän liittyy globalisaation vastustaminen, terrorismi, infrastruktuurin mureneminen, korruptio ja romahtaneet tai heikot valtiot.

 

3.  Foreign Policyssä International Crisis Groupin Louise Arbour on koonnut järjestön oman top 10 -listansa.

Yllättäen listalle ei ole päässyt Sudan eikä Pohjois-Korea.

Listalle sen sijaan pääsevät: Israelin ja Iranin välinen kriisi (johon USAn presidentinvaalit tuovat oletettavasti oman mausteensa, Arbour huomauttaa: ehdokkaisiin kohdistunee kampanja-aikaan erityistä painetta tukea Israelia), Afganistan ja Pakistan.

Myös Syyrian tilanne näyttää huolestuttavalta, väkivaltaisen romahduksen ollessa todennäköisempi, kuin rauhaisa vallanvaihdos. Vaalit käydään helmikuun lopulla, jolloin presidentti Ali Abdullah Salehin tulisi väistyä vallasta viimeistään.

Arbour varoittaa myös eri toten Keski-Aasian kriiseistä. Useiden valtioiden “selvitessä tuurilla” rapistuvan infrastruktuurin ja korruption keskellä esimerkiksi Tadžikistan, Keski-Aasian pienin valtio ja entisen Neuvostoliiton köyhin maa, on heikosti varustautunut sisäisiä ja ulkoisia uhkia vastaan. Suhteet eritoten Uzbekistaniin ovat vain huonontuneet eikä vesikiistaa olla saatu ratkaistua.

Burundi saattaa liukua kohti uutta sisällissotaa ja Arbour huomauttaa, että kansainvälisen yhteisön ja erityisesti Afikan Unionin tulisi huomioida Kongon demokraattisessa tasavallassa vallan keskittyminen Kabilan käsiin vaalivilpin näyttäessä hyvin todennäköiseltä.

Somalian oman kriisin lisäksi Arbour muistuttaa että maan suhteet Keniaan ovat kiristyneet viime vuoden aikana ja Kenian ääri-islamistista Al-Shabaab-ryhmää vastaan johtaman aseellisen kampanjan jälkeen erityisesti Kenian etnisen somaliväestön olevan vaarassa.

Myös Venezuelan tilanne on huolestuttava. Presidentti Hugo Chavezin valtakaudella maan henkirikosten vuosittainen määrä on noussut neljästä ja puolesta tuhannesta yli seitsemääntoista tuhanteen. Osa tapauksista on esimerkiksi jengiväkivaltaa, mutta maan korruputoituneet turvallisuusjoukot ovat myös syyllistyneet murhiin ja maassa on valtava määrä aseita vapaasti saatavilla.

Tunisian vaalit menivät yllättävän hyvin ja maa voisikin näyttää esimerkkiä muulle maailmalle, mutta sen sisäinen tilanne on edelleen epävakaa. Myös Burmassa ollaan nähty poliittista vapautumista internetsensuurin vähentyessä, ja useita poliittisia vankeja on vapautettu oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin lisäksi. Arbour kirjoittaakin, että länsimaiden tulisi harkita sanktioiden poistamista ja tukea positiivista kehitystä.

 

4. Myös Carnegie Endowmentin David Rothkopf on tehnyt omat ennustuksensa FP:lle vuodelle 2012, joita en pura tähän yhtä laajasti, mutta jotka kannattaa lukaista (ovat mukavan kompaktissa muodossa). Rothkopf kiinnittää huomiota esimerkiksi Kiinaan, Kiinan ja Intian vaikutusvaltaan Lähi-Idässä, afrikkalaisiin ekstremisteihin ja nurkan takana vaanivaan maailmanlaajuiseen lamaan.

Rothkopf myös ennustaa loppua, tai ainakin merkittävää kriisiä Chavezin ja Castron politiikalle, opposition tullessa kukoistamaan vuonna 2012 Kuubassa ja Venezuelassa. Lopuksi hän mainitsee Stuxnetin ja Venäjän lähitulevaisuudessa siintävän Putinin hankalan paluun presidentin pestiin protestien varjossa.

 

5.  Brittiläiselle neloskanavalle (Channel 4) omia arvioitaan esittelee alueellisiin konflikteihin erikoistunut toimittaja Anthony Tucker-Jones, joka lisää yllä mainittuihin poliittisiin riskeihin esimerkiksi Turkin. Latinalaisessa Amerikassa riskialueisiin kuuluvat hänen mukaansa Kolumbia, Kuuba, Honduras, Meksiko ja Haiti.

Tucker-Jonesin arvio ei tarjoa yllätyksiä, mutta afrikkalaisista konflikteista hän kokoaa kattavamman listan ja kehoittaa kiinnittämään huomiota Kongon demokraattisen tasavallan, Sudanin, Somalian ja Kenian lisäksi Malin ja Nigerin tuaregien itsenäisyyspyrkimyksiin, Zimbabween, Norsunluurannikkoon, Liberiaan ja Nigeriaan.

 

Kiintoisaa luettavaa tarjoavat varmasti myös The Atlanticin juttu, poliittisen riskin konsulttifirma Eurasia Groupin raportti, Marylandin yliopiston Center for International Development and Conflict Managementin selvitys ja Turkish Weeklyn katsaus alkaneeseen vuoteen sekä Economistin teemasivut, jotka sisältävät 2012-uutisia olympialaisista tieteen tuleviin läpimurtoihin.

 

Vaalivuosi 2012

Vuosi 2012 tuo poliittista muutosta useiden vaalien myötä. Vallanvaihdos on edessä muun muassa USA:ssa, Venäjällä, Ranskassa, Egyptissä, Kiinassa ja Meksikossa.

Atlantic huomauttaa, että maat, joissa on tänä vuonna vaalit, kattavat puolet maailman bruttokansantuoteesta ja neljä viidesosaa YK:n turvallisuusneuvostosta. Fareed Zakaria laskee CNN:n blogissaan 59 maan järjestävän jonkun tasoiset vaalit vuonna 2012. Se on yli kolmasosa maailman valtioista. Valtionpäämiestä vaihtavat 26 valtiota ja muutokset vaikuttavat yli puoleen maailman väestöstä.

Huomattavaa on esimerkiksi se, että Kenian parlamentti- ja presidentinvaalit käydään myöhemmin tänä vuonna. Vuoden 2007 presidentinvaalien aiheuttaman kriisin jälkeen monet pelkäävät poliittisen tilanteen jälleen huonontuvan.

Myös Venezuelassa käydään presidentinvaalit myöhemmin tänä vuonna. Kuinka vapaista vaaleista on kyse ja kuka Chavezia vastaan haluaisi kilpailla, jää nähtäväksi.

Jännittävä vuosi lienee siis luvassa, niin kotimaassa kuin maailmanlaajuisestikin. Katsauksen tuleviin vaalikamppailuihin tarjoaa muun muassa Foreign Policy

“Facebook potkaisi meitä kaikkia takamukseen” – Arabikeväästä venäläiseen talveen

Yhden aikakauden loppu?

Hiljattain käydyt Venäjän parlamenttivaalit päättyivät jännittävissä tunnelmissa. Tulosten mukaan valtapuolue Yhtenäinen Venäjä piti asemansa. Puolue menetti 80 paikkaa Duumassa, mutta saavutti kuitenkin yksinkertaisen enemmistön kannatuksen pudotessa 64 prosentista 49,5:een. Käytännössä, vaikka valtapuolueen asema heikentyi, opposition äänisaalis ei kuitenkaan kasvanut tarpeeksi suureksi vaikuttaakseen poliittiseen tilanteeseen.

Mielenkiintoista näissä vaaleissa ei kuitenkaan ole vaalitulos, vaan vaalien jälkeinen reaktio – ja yhä vahvistuva varmuus siitä, etteivät kyseessä olleet vapaat ja demokraattiset vaalit. Tuloksen vihastuttamat, aiemmin poliittisesti passiiviset ihmiset ovatkin aktivoituneet vaatimaan demokratiaa joukolla. Lauantain mielenosoituksiin Moskovassa kerääntyi jopa kymmenien tuhansien ihmisten joukko. Sosiaalisen median rooli on ollut protesteissa merkittävässä asemassa, jopa niin merkittävässä, että poliitikko Ilya Ponomaryov sanoi moskovalaisen radioaseman haastattelussa “facebookin potkaisseen kaikkia takamuksen”.

Vilppiä pidetään lähestulkoon itsestään selvänä, mutta sen metodista on esitetty monenmoisia teorioita katoavasta musteesta ylimääräisten lippujen painamiseen ja äänten ostamiseen. Myös entisistä IVY-maista saapuvia vaalitarkkailijoita on epäilty puolueellisiksi. Verkkolehti Fifin idän-suhteiden asiantuntijan, bloginimimerkki Veli Itäläisen mukaan Kommersantille vuodettu dokumentti paljasti, että vaalivirkailijoita oli ohjeistettu juottamaan toimittajat ja vaalitarkkailijat humalaan. Vaalitarkkailijoiden työtä ilmeisesti myös häirittiin useilla äänestyspaikoilla, ja Golos-järjestön vaalitarkkailijoiden mukaan vilppi saattoi olla pahempaa, kuin edeltävissä vaaleissa. Aktivistien mukaan jopa neljännes äänistä oli väärennettyjä.

Suomessa Facebookissa kiersi viime viikolla linkki mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen Venäjän vaalivilpistä. Rauhanturvaajaksi esittäytyvän Anton Nikolenkon blogissa pyrittiin tilastollisesti todentamaan vaalivilppi.  Se näyttäisikin olevan melko helppoa: kun tarkastellaan äänestysaktiivisuutta, saadaan hyvin erikoisia lukuja. Nikolenko kirjoittaa vaaleissa olleen huomattavan korkea määrä äänestyspaikkoja, joissa äänestämisprosentti oli huimat 80-100%. Kun tarkasteluun otetaan aikaisemmat vaalit, Nikolenko huomaa, että “ilmiö, jossa äänestysaktivisuus käyttäytyy oudosti, on ollut selvä jo aikaisemmin ja vahvistunut joka vaaleissa”. Äänestysaktiivisuus näyttäisi myös korreloivan erityisen suoraan Yhtenäisen Venäjän kannatuksen kanssa.

Nikolenko tarjaa kahta vaihtoehtoista selitystä: “joko äänestäjät usealla äänestyspaikalla järjestäytyvät pyrkiäkseen tiettyyn tasaluku-äänestysprosenttiin tai sitten viranomaiset manipuloivat äänestystuloksia päästäkseen tiettyyn tavoitteeseen”. Vaikka on melko selvää, eteivät luvut vastaa normaalijakaumaa vapaissa vaaleissa, “se ei kuitenkaan vielä todista kuka on vilpin takana tai että siitä on hyötyä”.

Todennäköisin selitys erikoiselle tulokselle on bloggaajan mielestä vaalilipukkeiden järjestelmällinen väärentäminen.  Vilppiä siis melko varmasti tapahtui, mutta sen metodista tai vaikutuksesta lopulliseen tulokseen ei ole varmuutta. Nikolenko ei tietystikään ole yksin epäilyjensä kanssa: aiemmin menneellä viikolla esimerkiksi Gorbatshov jopa vaati vaalien tuloksen mitätöimistä.

Vaikka valtapuolue Yhtenäisellä Venäjällä varmasti onkin jonkun verran legitiimiä kannatusta, sen asema ei ole itsestäänselvä, ja Venäjällä ollaankin haisteltu paranoian vienoa tuoksua ilmassa. Hallinnon tiedossa tuntui olevan, että protesteja olisi luvassa, ja uhkaan oltiin varauduttu jopa huolestuttavan perusteellisesti. Fifin Veli Itäläinen, kertoo hallituksen tilanneen  ”yli 320 000 poliisia ja 11000 ‘sisäisen armeijan’ sotilasta“ turvaamaan vaaleja. Hän kirjoittaa: “Moskovassa mahdollisia protesteja on vastassa kaikkiaan 51 000 hengen joukot, lukuun sisältyy poliisien ja “sisäisen armeijan” sotilaiden lisäksi myös poliisioppilaita, 8 000 yksityistä vartiomiestä eli “tšoppia” ja 10 000 vapaaehtoista järjestyksenvalvojaa eli “družinnikeja“.

New Yorkissa asuva toimittaja Katya Soldak povasi monien muiden tapaan jopa vaalien jälkeistä “Venäläistä kevättä” Forbesissa. Vaikkeivät protestit vielä ole kasvaneet vallankumouksellisiin mittakaavoihin, ne saattavat vielä jatkua ja kasvattaa kannatustaan. Arabikevät-vertaus on siinä mielessä osuva, että Venäjälläkin sosiaalinen media on osoittautunut tärkeäksi kanavaksi saada liikehdintää aikaan. Nettiyhteydet yleistyvät maassa kovaa vauhtia, ja nykyisin jopa 70-80 prosentilla äänestäjistä on arvioiden mukaan yhteys verkkoon.

Facebook- ja Twitter-aktivismin lisäksi esimerkiksi Gazeta.ru-verkkolehden ja Golos-järjestön yhteistyönä pystyyn pistämä sivusto kehoitti ihmisiä käräyttämään vaalivilpin. Siitä on tullut entistä helpompaa kännykkäkameroiden avulla ja erilaisia videoita onkin kiertänyt verkossa. Esimerkiksi eräs Forbes-lehden artikkelin yhteydessä julkaistu video näyttää ilmeisesti vaalilipukkeita ryöstettävän moskovalaiselta äänestyspaikalta. Paikallinen bloggaaja latasi materiaalin Youtubeen ja laittoi linkin sivuilleen. Tämän tyyppinen materiaali onkin lisääntynyt, ja ihmiset kutsuivat muita liittymään protesteihin twitterissä, facebookissa ja muualla. Konstantin Von Eggert kirjoittaa BBC:n verkkosivuilla vaalivilpin paljastamisen olleen mahdotonta ilman Facebookia, Twitteriä tai älypuhelimia.

Hän myös huomauttaa, että Putinin valtakaudesta (2000–8) hyötyneet keskiluokkaiset kolmekymppiset ovat alkaneet kääntyä häntä vastaan korruption, poliittisen tilanteen ja talouskriisin myötä. Monet protestoijista eivät kuuluneet oppositioryhmiin, vaan olivat aktivoituneet mukaan itsenäisesti. Poliittinen propaganda on vaikeaa, kun virallisen informaation ohella on saatavilla myös vaihtoehtoista tietoa.

Verkkoaktivismin suitsiminen saattoi myös vaikuttaa päinvastoin, kun oli ajateltu. Andrei Zolotovin ja Andrew Rothin Johnson’s Russia Listille haastatteleman venäläisen media-asiantuntijan mukaan hyökkäykset vaalitarkkailua harjoittavia nettisivustoja vastaan aktivoi lisää ihmisiä protestiin.

Videoiden autenttisuuta on vaikea todentaa, mutta vaalivilppi tuntuu yhä ilmeisemmältä, ja se turhauttaa ihmisiä. Ehkä Nikolenkon tyyli onkin paikallaan: tilastot paljastavat paljon, silloin, kun muun todistusaineiston autenttisuutta ei voida varmentaa.

Se, johtaako tyytymättömyys poliittiseen järjestelmään Venäjän omaan mellakkakevääseen tai -talveen, jää nähtäväksi. Mutta saattaa olla, että jos Arabikevät saapuu Etelä-Ossetiaan, se saattaa saapua Venäjällekin.

The Atlanticin Jeff Tayleria lainatakseni:  kuka tahansa Venäjällä valtaan nouseekaan, hänen on otettava huomioon uusi, poliittisesti aktiivinen nuoriso.

CIA:n vankilennot – tutkia vai ei?

Helsingin Sanomat julkaisi männäviikolla mielenkiintoisen selvityksen, jonka mukaan Ulkoministeriö ei estänyt CIA:n vankilennoksi epäiltyä konetta laskeutumasta Suomeen, vaikka USA ei suostunut lennon tarkoitusta selvittämään.

Vankilentoihin viitatessa puhutaan tapahtumasarjasta, joka liittyy USA:n vuonna 2001 aloittamaan terrorisminvastaiseen sotaan. USA:ta ja Iso-Britanniaa on syytetty yli kolmen tuhannen terrorismista epäillyn henkilön sieppaamisesta eri maista kuulusteluja varten. Kuulusteltavat on syytösten mukaan lennätetty toisiin maihin, joissa kyseenalaisia metodeja, kuten kidutusta, on voitu käyttää maiden omista laeista välittämättä. Lisäksi CIA:n epäilleen perustaneen laittomia vankiloita useisiin muihin maihin.

Lennot ovat kulkeneet ilmeisesti useiden Euroopan maiden kautta, ja useita maita onkin syytetty kidutuslentojen mahdollistamisesta ja operaation tukemisesta. Näitä lentoja on ilmeisesti myös matkannut Suomen kautta, ja Amnesty onkin pyytänyt Ulkoministeriötä selvittämään lentojen taustat. Ulkoministeriö pyysi selvitystä kolmesta eri lennosta vuosina 2005 ja 2006. Yhdysvallat kieltäytyi tällöin vastaamasta selvityksiin, mikä on ainakin tähän asti riittänyt Ulkoministeriölle.

HS:n selvityksen mukaan:

Suomi ei estänyt Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelun CIA:n vankilennoista epäillyn lentokoneen saapumista Suomeen vuonna 2006.

Suomen ulkoministeriö tiesi, että rekisterinumeroa N88ZL käyttänyttä Boeing 707-lentokonetta epäiltiin yhteyksistä vankilentoihin, sillä ministeriö oli aiemmin pyytänyt Yhdysvalloilta selvitystä siitä, mitä lentokone teki Suomessa, kun se kävi täällä syyskuussa 2004.

Yhdysvallat vastasi toukokuussa 2006 Suomen selvityspyyntöön, ettei se kerro tiedustelutoimintansa yksityiskohdista. Vain kaksi kuukautta tämän jälkeen, heinäkuussa 2006, saman koneen annettiin laskeutua Helsinki-Vantaalle. Se tuli Gambian pääkaupungista Banjulista.

Selvityksiä ja lisää selvityksiä

Ulkoministeri Tuomioja on vedonnut siihen, ettei Ulkoministeriön toimivalta riitä lisäselvitykseen, ja että ministeriö tarvitsisi näyttöä kidutusoperaatiosta. Hän vaikuttaa unohtaneen, että laajaa näyttöä operaatiosta oikeastaan on. Eurooppaan suuntautuneista CIA-lennoista oltiin tehty selvitykset sekä Euroopan neuvoston että Europarlamentin puolesta.

Sveitsiläisen Dick Martyn johtama selvitys Euroopan neuvostolle tuli vuonna 2006 selkeään lopputulokseen siitä, että USA:n laittomasta operaatiosta oli tietoa Euroopan valtioilla. Myöhemmin myös Euroopan parlamentti teetätti asiasta oman selvityksensä samoin tuloksin. Tämän komission varajäseninä oli myös kolme suomalaista: Ville Itälä, Henrik Lax ja Reino Paasilinna.

Tuolloin MEPpinä toiminut Alex Stubb kritisoi blogissaan Europarlamentin mietintöä “sillisalaatiksi, jossa fakta ja fiktio menivät sekaisin”. Olisi erikoista, että näin usea toisistaan riippumaton elin tulisi samantyyppisiin päätelmiin täysin perusteettomasti. Stubb piti raporttia amerikkavastaisena ja äänesti tyhjää mietinnöstä päätettäessä. USA kuitenkin aikanaan myös myönsi napanneensa epäiltyjä ulkomailta – ja Condoleezza Rice jopa puolusteli operaatiota tuolloin.

Vahvojen todisteiden valossa onkin erikoista, että Ulkoministeriö on pyytänyt selvityksen USA:lta vain muutamasta Suomessa käyneestä lennosta. Uusi Suomi kirjoittaa, että ministeriön mukaan kaikki paitsi yksi lennoista on luonteeltaan siviililentoja, eikä niitä näin ollen voi yhdistää laittomaan toimintaan. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että USA peitteli operaatiotaan vuokraamalla siviilikoneita. 

Pallottelua

Ulkoministeriön mukaan ministeriö ei ole se instanssi, jonka asia pitäisi ottaa selvitettäväkseen. On syntynyt mielenkiintoinen pallotteluleikki, Tuomiojan sanoessa “muiden viranomaisten” olevan vastuussa rikosepäilyjen tutkinnasta UM:n sijaan. HS:n mukaan ainakaan KRP:tä ei olla pyydetty virka-apua asian selvittämisessä, eikä asia lehden haastatteleman rikosylikomisario Tero Haapalan mukaan KRP:lle lähtökohtaisesti kuulukaan. KRP on Haapalan mukaan asiassa “lehtitietojen varassa”.

Missä olisi se viranomainen, joka vanhan Truman-herran tapaan toteaisi “the buck stops here”?

Tuomiojan mukaan Ulkoministeriöltä loppuvat keinot selvittää asiaa, ja tutkimukset voisivat edetä vain, jos ministeriö saisi näyttöä että kidutettavia vankeja olisi kuljetettu Suomen kautta. UM:n toiminnasta saattaisi kuitenkin lukea, ettei siellä ollut varmasti ollut alunperin aikomustakaan estää USA:n lentoja.  Eihän lentoja olisi tarvinnut ottaa vastaan, jos rikosepäilyjä oli.

Mitkä valtuudet valtioilla on tutkia lentoja?

Ongelma on hyvä esimerkki kansainvälisen lain heikkoudesta reaalipolitiikan edessä. Ongelma ei ole siinä, etteikö lakeja olisi säädetty, vaan se, että niitä noudatetaan selektiivisesti.

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi ehtikin jo kommentoimaan asiaa HS:lle: Koskenniemen viesti oli yksinkertainen: maailma ei ole täydellinen, eikä nykylainsäädäntö mahdollista lentojen tutkimista ilmailusopimuksien puitteissa. Oikeastaan tämä ei pidä paikkaansa, koska USA:n ohjelma oli ihmisoikeussopimusten ja ilmailulainsäädännön vastainen, ja ainakin Chicagon ilmailusopimuksessa mainitaan valtioiden oikeus tarkastaa lentoja esteettä.

On melko selvää, että USA on rikkonut ainakin Chicagon ilmailusopimusta. Sen mukaan toinen valtio ei saa isäntämaalle ilmoittamatta käyttää lentokenttiä tiedustelu- ja poliisioperatioihin. EUObserver kirjoitti vuonna 2006, että vuokraamalla yksityiskoneita USA näyttäisi myös harhauttaneen EU-valtioita tahallaan.

Lennon laskeutumisen estäminen olisi myös sopimuksen mukaista. Chicagon yleissopimus sanoo, että “Jokainen sopimusvaltio pidättää itselleen oikeuden kieltä tai peruuttaa toisen valtion lentoliikenneyritykseltä todistuksen tai luvan, (–) milloin tällainen lentoliikenneyritys ei noudata sen valtion lakeja, jonka yläpuolella se liikennöi, tai ei täytä tämän sopimuksen mukaisia velvollisuuksiaan”.

Muut Euroopan maat rohkeampia

Lentojen tarkastaminen ei ole myöskään mahdotonta. Tämän todistaa sekin, että Ruotsissa CIA:n kidutuslennoille laitettiin stoppi maan tiedustelupalveluiden suorittamien tarkastusten jälkeen vuonna 2006. Jälkikäteen lennoista voikin toki olla vaikea saada tietoja, mutta sopimukset mahdollistavat kyllä lentokoneiden tarkastamisen esteettä. Ilmailua koskevassa kansainvälisessä sopimuksessa sanotaan, että The authorities of each state shall have the right to search the aircraft of other states on landing or departure, without unreasonable delay. 

Euroopan neuvoston raportti ja YK mainitsivat Ruotsin yhtenä CIA:n operaatiota avustaneista maista. Tämä tuli naapurimaalle kalliiksi, kun valtio myöhemmin maksoi yhdelle kidutetuista puoli miljoonaa kruunua korvauksina myöhemmin. Tuloksena yhteistyön loppumiselle oli diplomaattinen selkkaus USA:n kanssa. Ei ihme sinänsä, jos UM välttelee samaa kohtaloa.

Kansallisia tutkimuksia asiasta on tehty toki muaallakin. Muun muassa Saksassa, Sveitsissä, Espanjassa ja Italiassa tutkittiin rikosepäilyjä. Saksassa tutkimukset johtivat kolmentoista CIA-agentin pidätysmääräykseen.

Kuka tutkisi vyyhteä?

Ulkoministeriössä on selvästi haluttomuutta selvittää vyyhteä. Ulkomaisista raporteista on jo aiemmin ilmennyt, että useita lentoja epäillään CIA:n kidutus- ja kuulusteluoperaation kuuluvaksi. Amnesty listaa yhdeksän muutakin lentoa epäilyttävinä, ja pyysi ministeriötä selvittämään yhteensä kahdeksaa muutakin lentoa viime vuonna, mutta ministeriö ei tarttunut toimeen, vaan pyysi järjestöltä lisätietoja.

Kenen Suomessa pitäisi selvittää totuus CIA:n väitettyjen vankilentojen takana? Tähän mennessä Amnesty ja Helsingin Sanomat ovat kunnostautuneet asian tonkimisessa, mutta tiedotusvälieiden ja ihmisoikeusjärjestöjen harteilla vastuu rikosten tutkimisesta ei varmasti voi levätä. Amnestyn lakiasiantuntija Susanna Mehtosen mukaan ministeriöltä pitäisi löytyä keinot tutkia asiaa. Saa nähdä, pyydetäänkö aiemmasta kolmesta lisäselvitystä, tai muista järjestön listaamista lennoista selvitystä laisinkaan.

Asia ei ole yksinkertainen, ja siitäkin voidaan olla eri mieltä, pitäisikö Suomen tai minkään valtion ylipäätänsä tietää, mitä lentoja sen ilmatilan kautta kulkee ja maan kentille laskeutuu. Loogiselta se tuntuisi. Ruotsin tapauksessa valtio sai maksaa tuntuvat korvaukset avustettuaan, mahdollisesti vastoin tahtoaan, USA:n laitonta operaatiota.

Selvää lienee kuitenkin se, ettei Tuomiojan väite todistusaineiston puutteesta tai toimimisen mahdottomuudesta aivan pidä paikkaansa. Lentojen maahan päästämisen taustalla lienee lähinnä haluttomuus aiheuttaa ongelmia suhteissa USA:han.

Mitä mieltä sinä olet? Kommentoi alle tai facebook-sivullemme.

– Päivitys 3. 11. klo 13.54: Juuri tuleen tiedotteen mukaan Amnesty Internationalin pyytämät lentotiedot julkaistaan ihmisoikeussyistä. Amnesty sanoi perehtyvänsä tietoihin ja jatkavansa asian selvittämistä. Seuraamme asian etenemistä. http://www.formin.fi/Public/default.aspx?contentid=233396&nodeid=15145&culture=fi-FI

USA:n kidutuskampanjaa vastaan on protestoitu laajasti.

Suomi aseistaa ihmisoikeuksia polkevia valtioita edelleen – Hautala haluaa aseviennin tarkkailuun

Jopa 44% Suomen asevientikohteista joutuu Safer Globe Finlandin uusimman asevientiraportin harmaalle listalle. Järjestö huomauttaakin, että asevientilupien tulisi olla yhdenmukaisia Suomen oman ulko- ja turvallisuuspolitiikan, sekä EU:n asevientikriteereiden kanssa.

Rauhan ja turvallisuuden tutkimusverkosto SaferGlobe Finland on julkaissut tänään järjestyksessä toisen asevientiraporttinsa. Siitä käy ilmi, etteivät viime päivinä esillä olleen Patrian lahjusepäilyjen tyyppiset tapaukset ole Suomen aseviennissä ainoa ongelma.

Järjestön tarkoituksena on arvioida raporttien kautta Suomen asevientipolitiikkaa verrattuna toisaalta esimerkiksi EU:n suosituksiin, toisaalta Suomen omaan kehitys- ja ulkopolitiikkaan.

Aseviennin käytännön ja kehitys- sekä ulkopoliittisten tavoitteiden välillä on raportin mukaan usein epäjohdonmukaisuuksia. Aseita viedään useisiin ihmisoikeuksia polkeviin maihin ja konfliktialueille, vaikka tämä on EU:n vientikriteerien vastaista.

Järjestö onkin laatinut raportteihinsa ns. harmaan listan maista, joihin asevientiä tulisi hakita uudelleen. Maissa saattaa olla päällä konflikti, siellä saatetaan polkea ihmisoikeuksia, tai asevienti alueelle saattaa muuten olla ristiriidassa Suomen oman ulko- ja turvallisuuspolitiikan tai EU:n aseviennin yhteisen kannan kanssa. Uusimman raportin mukaan tällaisia maita olisi jopa 44 prosenttia Suomen asevientikohteista, eli 38 maata, kun edellisessä raportissa harmaalle listalle joutui 26 maata. Uusia asevientikohteita olivat vuonna 2009 muun muassa Venäjä ja Meksiko.

Ongelma on kansainvälinen, eikä Suomi ole asiassa yksin. Raportista käykin ilmi, että EU-maat aseistivat Libyaa ja muita Lähi-idän maita merkittävästi vuonna 2009.

“EU-maiden asevienti Lähi-itään kaksinkertaistui edellisestä vuodesta 9,6 miljardiin euroon vuonna 2009. Samoin asevienti Pohjois-Afrikkaan kaksinkertaistui kahteen miljardiin euroon. EU-maista vietiin aseita vuonna 2009 esimerkiksi Libyaan yhteensä 343 miljoonan euron arvosta”, kirjoittavat Pamela Baarman ja Jarmo Pykälä.

Vuonna 2010 julkaistu ensimmäinen asevientiraportti valotti pienasekauppaa, ja nyt julkaistu  raportti keskittyy niin kutsuttuihin kaksoiskäyttötuotteisiin. Kaksoiskäyttötuotteilla tarkoitetaan sotilaalliseen käyttöön soveltuvaa, tai sotilaallisessa toiminnassa keskeisessä osassa oleva siviiliteknologia. Kyseisen teknologian suurimmat kauppa-alueet ovat Lähi-itä ja Aasia, ja merkittävimpien vientikohteiden joukossa on Kiina, Intia ja Turkki. Kannattaakin lukea koko raportti saadakseen kuvan siitä, mitä Suomalaiset yhtiöt vievät, ja minne.

Kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) ehti tuoreeltaan kommentoimaan raporttia, ja kertoi Taloussanomissa, että Suomen asevienti tulisikin ottaa tarkkailuun.

Raportin voi ladata SaferGlobe Finlandin sivuilta PDF-kopiona osoittesta

http://www.saferglobe.fi/tutkimusverkosto/tiedotteet/asevienti2009/.

Pohdintaa Palestiinan tulevaisuudesta – Pitkä tie tunnustetuksi valtioksi ja kansainväliseen oikeuteen

Palestiinan tunnustaminen YK:ssa ei automaattisesti helpota Israelin sotarikosepäilyjen käsittelemistä kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, mutta se on ensimmäinen askel.

On the road to Ramallah. Creative commons license. By Flickr user Robin Iversen Rönnlund

 

Israelin ja Palestiinan välinen ongelmavyyhti saavuttaa uuden vaiheen, kun Palestiinan jäsenyydestä valmistaudutaan äänestämään YK:n turvallisuusneuvostossa. Yleiskokous alkaa tänään ja Israelin ja Palestiinan edustajien puheenvuorot  kuullaan perjantaina.

Obama on etukäteen ilmoittanut USA:n vastustavan Palestiinan tunnustamista ja maa tuleekin mitä todennäköisimmin käyttämään veto-oikeuttaan estääkseen Palestiinan YK-jäsenyyden. Jos jäsenyys kaatuu USA:n vetoon turvallisuusneuvotossa, voi yleiskokous kuitenkin nostaa Palestiinan aseman tarkkailijasta tarkkailijavaltioksi, mutta tämä tarkoittaisi ettei Palestiina edelleenkään olisi täysivaltainen jäsenvaltio. Näin todennäköisesti tuleekin tapahtumaan.

Asia on hankala monestakin syystä esimerkiksi EU:n ja USA:n kaltaisille merkittäville kansainvälisille toimijoille.

EU:n kannattaisi todennäköisesti kannattaa Palestiinan tunnustamista useastakin syystä: tukeakseen arabimaiden käynnissä olevaa demokratisoitumisprosessia ja näyttääkseen tukensa rauhanprosessille. Tätä ovat vaatinet muun muassa rauhannobelisti Martti Ahtisaari Javier Solanan kanssa kirjoittamassaan kolumnissa New York Times -lehdessä.

Solanan ja Ahtisaaren mukaan kahden valtion ratkaisu saattaa vaarantua kokonaan, jos Palestiinaa ei valtiona tunnusteta YK:n puolesta. Kahden valtion politiikka on heidän mukaansa jatkuvan hyökkäyksen alla joka tapauksessa Israelin laajentaessa siirtokuntiaan, ja Netanyahu on jo tuominnut rauhanprosessin mahdottomaksi. Äänestäminen Palestiinan puolesta pitäisi heidän mukaansa rauhanprosessia hengissä omalta osaltaan.

Solana ja Ahtisaari huomauttavat myös, että EU:n pitäisi olla arabimaiden demokratisoitumisen edessä yhdenmukainen, koska Arabikevään kaltaisten tapahtumien jälkeen Palestiinalle selän kääntäminen olisi epäilyttävää kaksinaismoralismia.  He myös huomauttavat, että vuoden 1967 rajoihin tähtäävä ratkaisu myös vahvistaisi Israelin valtion omaa legitimiteettiä.

Myös Guardian huomauttaa, että varsinkin Arabikevään jälkimainingeissa olisi vaarallista jos EU, joka on esittäytynyt demokratiaa kunnioittavana kansainvälisenä toimijana, perääntyisikin Palestiinan ollessa kyseessä, mitä ilmeisimmin USA:n painostuksen alla.

USA on itsekin puun ja kuoren välissä, toisaalla Israelin, toisaalla Saudi-Arabian tyyppisten valtioiden painostuksen alla. Ääni jäsenyyttä vastaan näyttää silti selvältä.

 

Rauhansopimus ja valtiollinen tunnustaminen – kumpi ensin?

Kotimaassa Kristillisdemokraatit ovat vaatineet rauhansopimusta Israelin kanssa ennakkoehtona Palestiinan tunnistamiselle, mutta rauhansopimusta tuskin saadaan aikaiseksi nykyisessä tilanteessa aivan heti. Valtiollinen tunnustaminen olisi askel eteenpäin monessakin suhteessa, kun taas vaatimus rauhansopimuksesta ennen valtion tunnustamista tarkoittaisi sitä, että Palestiina käytännössä jäisi junnavan rauhanprosessin armoille odottamaan valtiollista tunnustusta määrittelemättömäksi ajaksi. Samalla saatettaisiin ottaa takapakkia, koska Israel todennäköisesti jatkaisi laittomien siirtokuntien rakentamista ja tukemista.

Valtion rakentamien onnistuneesti on kiinni paljon muustakin, kuin ulkovaltojen tunnustuksesta, mutta sisäpoliittiset kysymykset muun muassa kilpailevien poliittisten segmenttien välillä ja instituutionaalisen valtionrakentamisprosessin pohtiminen tuskin mahtuvat yhteen blogipostaukseen. Vielä tässä vaiheessa voimme vain arvata, miten Palestiinalaisvaltio tulevaisuudessa saattaisi toimia sisäisesti.

 

Israel oikeuteen sotarikoksista?

Mitä mahdollinen tunnustaminen YK:ssa sitten käytännössä tarkoittaa? Täysin toimivaa valtiota Palestiinasta ei saataisi yhdessä yössä, mutta tunnustamisen poliittiset seuraukset olisivat moninaiset.

Monet lähteet Guardianin artikkelin lisäksi ovat todenneet, että tärkeää olisi muistaa tulevan äänestyksen tarjoavan mahdollisuuden palestiinalaisille tuoda Israelin ihmisoikeusrikkomukset ja sotarikokset mahdollisesti kansainväliseen rikostuomioistuimeen (International Criminal Court, ICC).

Vaikka ICC:lle on esitetty todisteita Israelin joukkojen tekemistä sotarikoksista, tuomioistuin ei ole voinut toimia Israelin vetäydyttyä Rooman perussäännöstä, ja koska Palestiinaa ei olla tunnustettu itsenäiseksi valtioksi, vaikka hallinto vuonna 2009 tunnusti ICC:n päätösvallan.

Nyt tehtävä päätös tarkoittaisi sitä, että Palestiinalaishallinto voisi tuoda tapaukset oikeuden eteen. Tällä saattaisi olla hyviä seurauksia, nimittäin ICC:n tuominen mukaan saattaisi myöskin luoda kansainvälistä painetta rauhanprosessin etenemiseen ja mahdollisesti ennaltaehkäistä sotarikoksia herkimmillä alueilla.

Täysin ongelmatonta tämä ei kuitenkaan olisi. Leedsin yliopiston luennoitsija Alan Craig huomauttaa artikkelissaan Near East Quarterlyssä, että ICC:n tulisi todennäköisesti venyttää valtion merkitystä, sellaisena, kuin se on Rooman peruskirjaan merkitty. Palestiinan valtion tunnustaminen legitiiminä kansainvälisen yhteisön jäsenenä ei ole myöskään kiinni tästä yhdestä äänestyksestä, vaan on pitkä, asteittain etenevä prosessi. Tämä päätös olis prosessin ensimmäinen askel.

Käytännön tasolla oikeustapausten ajaminen ICC:ssä saattaisi myös tyssätä siihen, että kansainväliseen oikeuteen vetoaminen tulisi myös tuomaan negatiivisia seurauksia, koska välit Israeliin – ja sen tärkimpään tukijaan, USA:han, saattaisivat kiristyä entisestiään.

Craig kirjoittaa:

The point to be emphasised here is that if the UN General assembly were to grant Palestine state observer status, the ICC might just stretch a legal interpretation and extend its jurisdiction to the West Bank and Gaza.  

In more general terms, the Palestinian strategy amounts to a demand for inclusion within an international society of states as a state under occupation rather than as a territory yet to achieve independence. With the path to UN membership blocked in the Security Council, and a positive vote in favour of recognition on the cards in the General Assembly, the question is one of predicting the possible consequences of a General Assembly resolution. Whether international organisations are going to be influenced to admit Palestine as a state remains to be seen. 

In practice, the outcome is unlikely to be the sudden inclusion of Palestine among a community of states. Rather, there will be a gradual process of creeping legitimation; the more states and international institutions treat Palestine as a state the more it comes to resemble a state and the greater the legal and political empowerment.

But this is a slow process and to abandon both negotiation and violence in favour of a strategy that Abbas claimed in his New York Times piece would “pave the way for the internationalization of the conflict as a legal matter, not only a political one” and which would allow the PNA “to pursue claims against Israel at the United Nations, human rights treaty bodies and the International Court of Justice” promises more than it can quickly deliver. Especially, if as seems likely, it is accompanied by the withdrawal of US financial support.

Palestiinan valtion tunnistaminen kansainvälisissä tuomioistuimissa ja järjestöissä on siis hidas prosessi, ja ICC:n tuomiovallan käyttäminen helpommin sanottu kuin tehty. ICC:hen vetoamisessa saattaisi olla kynnyksensä myös seuraamusten pelossa.

Solana ja Ahtisaari myöntävät myös, ettei Palestiinan statuksen korottaminen tarkoittaisi välttämättä sitä, että valtion olisi helpompaa saman tien tuoda tapauksia ICC:n eteen, ja EU voisikin yrittää saada Palestiinan kanssa sopimuksen sitä, ettei näin kävisikään vähään aikaan, koska mahdollisuus on aiheuttanut huolta Israelilaissa jo etukäteen.

 

Summa summarum.

YK:n äänestys ei ole yhdentekevä. Palestiinan valtion rakentamiselle sen tunnustaminen, myös tarkkailijavaltiona, on tärkeä askel eteenpäin. Pitkällä tähtäimellä se saattaa jopa jouduttaa rauhanprosessia luomalla uskoa heikkoon rauhanprosessiin ja palestiinalaisten asian etenemiseen – ja täten ennakoivasti vähentämällä väkivaltaisuuksia. Kuten Solana ja Ahtisaari kirjoittavat, palestiinalaiset tarvitsevat signaalin siitä, että heidän asiansa etenee, jotta turhautuneisuudesta kumpuavia väkivaltaisuuksia voidaan hillitä.

Palestiinalaisilla on vahva tahto tulla tunnustetuksi. Tämän puolesta puhuu jo sekin, että Palestiinalaishallinto hakee ensisijaisesti täyttä jäsenyyttä turvallisuusneuvoston kautta, vaikka tulos on melko varmasti kielteinen jo etukäteen, – menemättä suoraan yleiskokoukseen, joka voi myöntää vain tarkkailijavaltion aseman.

Lyhyestä virsi kaunis. Pitäisikö Palestiinan status korottaa YK:ssa? Kyllä.

Tuoko se Israelin sotarikokset kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen? Tämä ei ole vielä varmaa.

Miten itse arvioitte äänestyksen vaikuttavan tulevaisuudessa? Jättäkää kommentteja alle.

Suomalainen valokuvaaja Libyassa

Suosittelemme lämpimästi huippuvalokuvaaja Niklas Meltion blogia.

Meltio on parhaillaan Libyassa, ja raportoi seltä blogiinsa säännöllisesti. Aihemmin hän on kuvannut paljon vaikeilla konflikti- ja kriisialueilla, esimerkiksi Afganistanissa ja Irakissa.

Jotkut saattavat myös muistaa hänen Somalian-raporttinsa, joka julkaistiin taannoin Imagessa. Totisesti tsekkaamisen arvoinen.

Turvallista matkaa, Niklas!

Näyt apuvälineenä poliittisen tulevaisuuden ennustamisessa

Tämän viikon foliohattuartikkeli on niin korkealentoinen, että se saattaa olla liikaa jopa tälle palstalle.

Itsenäisyyspuoleen ehdokkaana eduskuntaan pyrkinyt Jouko Piho nimittäin näkee jos mitä Suomen poliittisessa tulevaisuudessa. Ainakin lähentymistä ekä Viroon että Saksaan on luvassa. Myös “lopun aika” ja Suur-Suomi mainittu.

Kiitos, Jouko, kun jaoit tämän kanssamme.

Voit lukea jutun tästä linkistä.

Blogissaan Jouko muuten myös tilittää muun muassa maailman keskuspankkien omistuksesta sekä Israelin valtion tukemisesta. Että sellaista. Ei lisättävää. Viikon foliohattu-jutun sijaan pitäisikin jakaa foliohattu-tyypin palkinto.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Näkemyksellistä alkuviikkoa kaikille!

Hallitusneuvottelusaaga, kolmen lautasen problematiikka ja miten Stubb sai jäädä Ulkoministeriöön

Courtesy of flickr user smoorenburg under creative commons license.

Hallitusneuvottelut ovat, uskomatonta, mutta totta, vihdoin päättyneet ja Ulkopolitist aikoo nyt työntää nokkansa asioihin. Mieleen nousee heti muutama kysymys.

Ensi vilkaisulla vaikuttaisi siltä, että “kahden lautasen” problematiikka EU:n huippukokousten suhteen helpottuisi ainakin ensi vuoden presidentin vaaleihin asti.