Sota valkokankaalla

Stanley Kubrick Full Metal Jacketin (1987) kuvauspaikalla.

Sota on rumaa, sota on kaunista. Sota on hirveää, monesti äärettömän turhaa ja joskus elintärkeää. Se on myös ilmiönä aikojen saatossa kirvoittanut taitelijoista ja kirjailijoista lukuisia maalauksia ja lukemattomasti kirjallisuutta, mutta viimeisen sadan vuoden aikana myös suunnattoman määrän elokuvia. Vaikka viime aikoina on suomalaisessa blogosfäärissä taisteltu IR-sotaa eräiden The Ulkopolitistin blogistien ja Suomen Muuttuvien Koordinaattien Hiski Haukkalan välillä, tällä kertaa – kenties rauhansopimuksen ehtojen hioutuessa – voi tyytyä nojatuolisotimiseen ja katsella sota-elokuvia. Foreign Policyn Tom Ricks on tehnyt vastaavan (reaktiona LA Timesin hömelöön listaan), ja löytyypä vastaavantyylinen lista suomalaisestakin blogosfääristä, vaikkakin hieman toiselta kantilta. Tässä postauksessa Ulkopolitistit paljastavat, mitkä sota-elokuvat heitä hätkähdyttävät, viihdyttävät ja liikuttavat. Lista ei toki ole kaikenkattava, mutta tässä joitakin mestariteoksia sodasta, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua:

Ensimmäinen maailmansota

• Kunnian polut (1957). Niitä harvoja sodanvastaisia elokuvia, jotka toimivat myös itsenäisinä taideteoksina. Kubrick kuvaa ranskalaisen komentoketjun ja sen byrokratian aiheuttamaa mielettömyyttä mikroskooppisen tarkasti. Elokuvan esittäminen kiellettiin Ranskassa aina vuoteen 1975 asti, ja mielenkiintoisena historian sivujuonteena Saksan viranomaiset harrastivat eräänlaista “deutschlandizerungia” siirtämällä elokuvan julkaisua kahdella vuodella välttääkseen välirikkoa Ranskan kanssa.
• Gallipoli (1981). Nuoret australialaiset sotilaat joutuvat Winston Churchillin takia Turkkiin katastrofaalisin seurauksin. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhautasota ja sen päättömät hyökkäykset ovat raastavaa katseltavaa. Elokuvassa on myös yksi sotaelokuvahistorian liikuttavimmista loppukohtauksista.

Lisäksi: All Quiet on the Western Front, Black Adderin neljäs tuotantokausi

Toinen maailmansota

• Tuntematon sotilas (1955): Edvin Laineen versio on ainoa oikea ja edelleen on klassinen suomalainen sotaelokuva. Myös kirja on lukemisen arvoinen.
• Tuntemattomat sankarit (1969) Jean-Pierre Melvillen hieno kuvaus Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta Vichyn Ranskassa. Mestariteos, joka kuvaa bellum omniumia ja yleistä toivottomuutta paremmin kuin yksikään muu elokuva. Kehenkään ei voi luottaa, eikä selviytymisestä (niin omasta kuin Ranskan) ole mitään takeita.
• A Bridge Too Far (1977), tahi “Kuinka ei pitäisi suunnitella operaatiota”.  Elokuva kertoo Market Gardenin epäonnistuneesta operaatiosta sekä pääesikunnan että kentän tasolla. Hyvästä näyttelijäkaartista huolimatta, elokuvan pituus vie pois tarinasta – kolmetuntinen elokuva toimisi lyhyempänäkin.
• Voittamaton ykkönen (1980). Selviytymisen kronololgia, jota kuvataan Big Red One -divisioonaan kuuluvan joukkueen taipaleen kautta. Sotaelokuva, joka tiukkuudessaan saa kaikki muut näyttämään lällykamalta – ko. joukoissa mukana ollut Samuel Fuller tunnetusti ohjasi elokuvan Luger  ja sikari kädessään. ”Sodassa mikään ei ole kunniakasta, paitsi selviytyminen”, Fuller totesi elokuvansa tiimoilta.
• Das Boot (1981): hieno psykologinen henkilökuvaus saksalaisen sukellusveneen miehistöstä. Miljöö toimii äärimmäisen hyvin ja onnistuneesta kokonaisuudesta kertoo kuinka elokuva onnistuu olemaan hyvinkin kiinnostava vaikka elokuvassa lopulta tapahtuu yllättävän vähän.
• Grave of the Fireflies (1988). Traagisessa animaatioelokuvassa kuvataan kahden orvoksi jääneen lapsen elämää sodan runtelemassa Japanissa. Vaikka kyse onkin animaatiosta, ovat päähenkilöt ja miljöö elokuvassa käsinkosketeltavan aidontuntuisia. Saa karpaasinkin kyyneliin.
• Veteen piirretty viiva (1998): James Jonesin romaaniin perustuva, kenties clausewitzilaisin sotaelokuva, joka kuvaa sodankäyntiä ennen muuta ihmisen toimintana. Malick kuvaa runollisin ottein mieletöntä “lihamyllyä” keskellä kauneinta luontoa Guadalcanalissa.
• Band of Brothers (2001), kuvaa kronologisesti Easy-komppanian matkaa toisessa maailmansodassa D-Daystä toisen maailmansodan loppumiseen Euroopassa. Elokuva keskittyy, hienoista taistelukohtauksista huolimatta, enimmäkseen kuvaamaan komppanjan aseveljien välille syntyneen siteen kuvaamiseen, erityisesti äskettäin menehtyneen Richard “Dick” Wintersin ja Lewis Nixonin välillä. Stephen Ambrosen kirjaan perustuva minisarja saa Saving Private Ryanin näyttämään lähinnä huonolta b-elokuvalta.

Lisäksi: Patton, Schindler’s List, Empire of the Sun, Defiance, The Bridge on the River Kwai

Kylmä sota

• Tohtori outolempi (1964). Kubrickin mestariteos on veitsenterävä ja hyytävä satiiri kylmästä sodasta ja yltiörationaalisuudesta ydinaseiden maailmassa. Huikea pelon, paranoian ja päättömyyden kuvaus.
• Thirteen Days (2000). Sitä monesti unohtaa, miten lähellä ydinsodan kuilun reunaa koko maailma tanssi Kuuban ohjuskriiisin aikana vuonna 1962. Siinä missä Tohtori Outolempi on kuvitteellinen hahmo, olivat tämän elokuvan osapuolet (jotka eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan) ja valinnat totisinta totta – ja se on pelottava ajatus.
• Sodan oppitunnit (2003). Tämä Errol Morrisin dokumenttielokuva on oikeastaan “vain” pitkä haastattelu, jossa Robert McNamara, kylmä soturi, kertoo ajastaan Yhdysvaltain puolustusministerinä Kuuban ohjuskriisin ja Vietnamin sodan aikana. McNamara ei virheistään huolimatta elokuvassa juurikaan pyytele anteeksi, mutta havaittavissa on kuitenkin jonkinlaista katumusta. Elokuva paljastaa – niin kuin monella tapaa koko kylmä sota – moraalisesti erittäin harmaita ja vaikeita alueita.

Lisäksi: Charlie Wilson’s War, The Hunt of Red October, On the Beach

Afrikka ja Lähi-Itä

• Breaker Morant (1980), Buurisota. Brittisotilaat joutuvat syytettyinä sotaoikeuteen buurilaisten sotilaiden teloituksista. Elokuvassa yhdistyvät erittäin mielenkiintoisella tavalla vastasissitoiminnan moraaliset ongelmat, Britannialainen ylemmyydentunne sekä intistä tuttu ns. “p**** valuu aina alas komentoketjua pitkin” -käsite. Loppukohtauksen pienieleinen dramaattisuus myös peittoaa monet räiskintävoittoiset sotaelokuvat mennen tullen.
•  Taistelu Algeriasta (1966), Algerian sota. Elokuva sissi- ja vastasissitoiminnan raakuudesta: FLN:n suorittamat terrori-iskut Algiers’n eurooppalaisessa osassa saavat vastinparikseen Ranskan armeijan systemaattiseen kidutukseen ja paikoin teloituksiinkin perustuvan taktiikan. Kuten todellisuudessa, taistelu kaupungista voitetaan, mutta niin kyseenalaisin keinoin, että sota maasta hävitään. Mielenkiintoisena seikkana voi mainita, että elokuva on kuvattu lähes kokonaan amatöörinäyttelijöitä käyttäen. Elokuvasta on järjestetty näytöksiä myös Pentagonissa mm. Irakin sodan alkuvaiheessa.
• Operation Thunderbolt (1977), Uganda.  Tämä israelilainen elokuva kertoo operaatio Entebbestä, jolloin israelilaiset kommandot vapauttivat siepatun lentokoneen matkustajineen Ugandassa.  Genrena kommandoleffa on harvoin syvällinen, mutta tässä tapauksessa on saatu mukaan kiitettävästi yleisempää tapahtumien kulkua.
• Lord of War (2005), Afrikan konfliktit. Vaikkei elokuva olekaan sota-elokuva perinteisessä mielessä, kuvaa se hyvin konflikteja esimerkiksi Keski-Afrikassa, jossa pienet epäkansalliset ryhmittymät jatkavat väkivallan kierrettä halpojen Kalashnikovien voimin. Elokuvassa asekauppias Yuri Orlov (jonka hahmo todennäköisesti perustuu vastikään tuomittuun Viktor Boutiin) myy aseita minne tahansa, mutta joutuu loppujen lopuksi kohtaamaan tekonsa seuraukset. Varsin jännä seikka on, että ennen elokuvan lopputekstejä muistutetaan katsojaa siitä, että eniten aseita maailmassa myyvät kuitenkin Yhdysvallat, UK, Ranska, Kiina ja Venäjä – YK:n turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä.
• Waltz with Bashir (2008), ensimmäinen Libanonin sota. Tässä Israelilaisessa animaatiossa tarinan kertojana on elokuvan ohjaaja Ari Folman, joka yrittää päästä käsiksi Libanonin sodan aikaisiin muistoihinsa, ja selvittää osallisuuttaan Sabran ja Shatilan joukkomurhassa. Osittain surrealistisissa ja unien- ja muistojensekaisissa tunnelmissa päästään sukeltamaan sodan traumaattisiin puoliin erittäin voimakkaalla tavalla. Myös Max Richterin säveltämä soundtrack on aivan uskomaton.

Vietnam

• Ilmestyskirja. Nyt (1979). Coppolan psykedeelinen vista sodasta mielentilana. Karmivuus ja eeppisyys eivät ole koskaan yhdistyneet valkokankaalla tavalla, jolla Coppola sen (Wagnerin ja käsikirjoittaja John Miliuksen suosiollisella avustuksella) välittää kuuluisassa helikopterihyökkäyskohtauksessa.
• Full Metal Jacket (1987). Klassikko, jossa sodan brutaalius todella sekoittaa sotilaiden pään. Anekdoottina mainittakoon, että legendaarista Drill Instructor Hartmania esittää elokuvassa oikeasti kessuna merijalkaväessä palvellut Ronald Lee Ermey.

Lisäksi: Platoon, We Were Soldiers, Good Morning Vietnam

Kylmän sodan jälkeiset konfliktit

• Hotel Rwanda (2004), Ruandan sisällissota: On hyvin hankalaa käsitellä aihetta kuten kansanmurhaa olematta saarnaava tai vähättelevä.  Kaikenkaikkiaan Hotel Rwanda onnistuu käsittelemaan aihetta suhteellisin hyvin, kumpaankaan sortumatta.
• Mark Bowdenin kirjaan perustuva Black Hawk Down (2001) kuvaa hyvin jalkaväkijoukkojen modernin sodankäynnin tämänhetkistä kehityssuuntaa: hyvin (ja kalliisti) koulutetut erikoisjoukot toimivat eksoottisissa paikoissa, tässä tapauksessa Somaliassa, ottaen vastuuta tehtävistä, jotka eivät suoranaisesti heille kuulu. Elokuvan keskittyessä enimmäkseen kuvaamaan erittäin vaikeaa tilannetta eristyksissä olevien erikoisjoukkojen ja somalimilitanttien välillä – kampanjassa, joka oli monella tapaa poliittinen painajainen – elokuva onnistuu kuitenkin myös avaamaan erikoisjoukkojen ainutlaatuista toimintaa, sekä mottoa “leave no man behind,” jota elokuvan yhden päähahmon, Hootin, lyhyt monologi elokuvan lopussa kuvastaa varsin hyvin.
• Generation Kill (2008) on Evan Wrightin kirjaan perustuva minisarja, joka kertoo BHD:n tapaan yhtälailla vaativan tehtävän eteen joutuvasta, huonosti varustetusta erikoisjoukosta (merijalkaväen tiedustelukomppania) Irakin sodan (2003) alkuhetkinä. Minisarjan keskittyminen kampanjan kuvaamiseen armeijan sisäisen byrokratian ja urakeskeisten upseerien henkilökohtaisten agendojen kautta tekee siitä varsin omalaatuisen, Clausewitzin “kitkaa” kuvaavan projektin.

Lisäksi: Armadillo, Restrepo

Entä te, arvon lukijat: mitkä tältä listalta puuttuvat klassikot olisivat teidän mielestänne ehdottomasti kuuluneet parhaimpien sotaelokuvien joukkoon? Lisää ehdotuksesi alle!

Hyvää syntymäpäivää The Ulkopolitist!

Kuvakaappaus The Ulkopolitist -sivun ensimmäisestä luonnoksesta, päivätty 27.4. 2011. Onneksi niistä ajoista on hiukan kehitytty…vai onko?

Hyvät lukijat,

Alkukeväästä 2011 istui Helsingin Kaisaniemessä eräässä suomalais-irlantilaisessa ravintolassa kuusi nuorta suomalaista pohtimassa suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun tilaa. Keskustelun kurjan tilan parantamiseksi päätettiin tuolloin perustaa Suomen ensimmäinen riippumaton kansainvälisen politiikan ilmiöitä ja Suomen ulkopolitiikkaa käsittelevä blogi, The Ulkopolitist.

Loppu on historiaa, ja tänään tuleekin kuluneeksi tasan vuosi The Ulkopolitistin ensimmäisestä postauksesta! Viimeisen 365 päivän aikana blogikollektiivimme jäsenet ovat kirjoittaneet yli 170 artikkelia monista eri aiheista, EU-politiikasta ja Syyrian tilanteesta lähtien aina Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun ja presidentinvaaleihin. Blogia on tänä aikana luettu yli 40 000 kertaa, joista eniten tuli maaliskuussa presidentinvaalin kirvoittamana (6445 vierailua).  Kuva alla havainnollistaa, mitä 365 päivää uudenlaista ulkopoliittista keskustelua pitää sisällään.

Blogin kannalta tärkeitä merkkipaaluja on ensimmäisen vuoden aikana ollut useampi. Kesällä The Ulkopolitist sai ensimmäisen kerran mediahuomiota, kun Aamulehden Nettikampa-palstalla suositeltiin  blogia ja sanottiin sen “yrittävän mahdotonta”  - tähän asti on kuitenkin päästy, monesti myös venettä keikuttaen. Presidentinvaalien jälkeen julkaistiin puolestaan The Ulkopolitistin avoin kirje vastavalitulle Tasavallan Presidentti Sauli Niinistölle, jossa peräänkuulutettiin aktiivisempaa ulkopolitiikkaa ja avoimempaa keskustelua. Hiljattain pääsimme myös tenttaamaan muuan toista Niinistöä, Vihreiden puheenjohtajaa, ympäristöministeri Ville Niinistöä hänen ja puolueen ulkopoliittisista kannoista.

Blogin lukijamäärän kasvu on myös kehittynyt melkoisesti vuoden aikana: siinä missä ensimmäisten 20,000 vierailun rajan rikkoutumiseen meni melkein kahdeksan kuukautta, ropisivat seuraavat 20,000 klikkausta rikki reilussa neljässä kuukaudessa. Ehkä eniten kertoo päivittäisten vierailujen keskiarvo, joka on noussut heinäkuun 2011 lukemista (keskimäärin 86 vierailua/päivä) melkoisesti: nyt The Ulkopolitistia lukee päivittäin keskimäärin yli 200 lukijaa – kiireisimpinä päivinä blogissa vierailee lähes tuhat lukijaa.

Mistä te, hyvät lukijat, sitten olette kiinnostuneita? Kuten sadannen postauksemme kunniaksi, kerrataan tässä hieman suosituimpia aiheita ja artikkeleita. Luetuimpien juttujen seuraan on poliittisen terrorismin lisäksi liittynyt etikettiterrori:

• Sauli Niinistön karmea etikettimoka? Katso kuvat
• Abu Sulaiman al-Nasser, Suomen kauhu?
• Vieraskynä: Sana, jota ei saa sanoa
• Suomen IR-twitterati
• Breivik ja vastajihadismi: Näkymä norsunluutornista

Klikatuimmat linkit puolestaan paljastavat, että moni lukijoistamme pitää Putin-sarjakuvista:

• The Economistin kartta asevelvollisuuden levinneisyydestä
• Ulkopolitistin Facebook-sivu
• Vladimir Putin Action Comics
• Kartta Lähi-idän eri uskonnoista
• Super Putin -sarjakuva

Joka päivä Ulkopolitistiin löytää tiensä moni erilaisten hakukoneiden kautta – ja osa myös hyvinkin erikoisten hakusanojen avulla.  Osaa lukijoistamme vaivaa selkeästi  muutama kansainvälisen politiikan ydinkysymys, esimerkiksi:

• [mitä] “paavo väyrynen lukee”
• “kykeneekö perussuomalaiset yhteistyöhön”
• “mistä eu kritiikki johtuu”
• “mitä tapahtuu kun niinistöstä tulee presidentti”
• “kunniamerkit japanin keisari”
• “kalapuikot”
• “erikoinen tv-taso”
• “pinssin paikka puvussa”
• “kuka on todellisuudessa vladimir putin”

(Toimituksen vinkki: näitä hakutermejä voi käyttää suomalaisten mielenkiinnon kohteiden kartoittamisen lisäksi esimerkiksi haiku-runouden inspiraationa!)

Helmikuusta lähtien WordPress on antanut mahdollisuuden tarkkailla, missä kaikkialla blogia luetaan.  Viimeisen runsaan kahden kuukauden aikana The Ulkopolitistia on luettu 88 eri maasta ja territoriasta.  Olemme näköjään suositumpia Afganistanissa kuin Kanadassa, ja Albaniassa kuin Ahvenanmaalla.

Mutta mihin suuntaan The Ulkopolitistin tie seuraavien 365 päivän aikana? Seuraavan vuoden aikana olemme avaamassa omat verkkosivut, otamme mukaan lisää kirjoittajia, tarjoamme yhä enemmän näkyvyyttä vierasblogisteille ja yritämme saada The Ulkopolitistin vakionaamoja näkyviin blogin ulkopuolellakin. Muistutuksena myös lukijoillemme, että mikäli teitä kiinnostaa olla osana uudenlaisen ulkopoliittisen keskustelun luomista, The Ulkopolitist ottaa vastaan ja julkaisee vieraskyniä, jotka ovat käsitelleet niin ajankohtaisia aiheita kuin laajempiakin kysymyksiä.

Näin lopuksi ennen kaikkea kiitos teille, hyvät lukijat, tuesta jota olette antaneet blogille. Tulkoon tästäkin vuodesta kommentin- ja keskusteluntäyteinen!

Terveisin,

The Ulkopolitist

The Ulkopolitistin haastattelussa Ville Niinistö

Kuva: Janne Suhonen/valtioneuvoston kanslia

The Ulkopolitist haastatteli huhtikuun lopulla Vihreiden puheenjohtajaa, ympäristöministeri Ville Niinistöä. Haastattelu on ensimmäinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Sarjan ensimmäisessä osassa puheenjohtaja Niinistö avaa sekä omia että puolueensa näkemyksiä maailmanpoliittisen järjestelmän rakenteesta ja epäkohdista, Suomen ja EU:n roolista maailmassa, sekä maamme ulkopoliittisesta keskustelusta.  

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UP: Millaisen näkökulman tai narratiivin kautta Vihreät jäsentävät maailmanpolitiikkaa?

VN: Voi ajatella, että on erilaisia tapoja jakaa suomalaista ulkopoliittista ajattelua. Monet lähtevät siitä, että on niitä, jotka korostavat kylmän sodan ajan peruilta olevaa [ajattelua, jossa] pyritään olemaan suurvaltapolitiikan ulkopuolella ja tasapainoilemaan asioihin sopeutuvana, sovittelevana toimijana. Sitten on vahva transatlanttinen ajattelutapa, ja erilaisia variaatioita näistä, joissa painottuu suhtautuminen keskeisiin suurvaltoihin. Meille [Vihreille] ei ole olennaista se, minkä maan kavereita ollaan, vaan se, että meillä on arvopohjainen ulkopolitiikka, joka lähtee globaalista näkökulmasta. Nykyaikana ensisijainen turvallisuuspoliittinen viitekehys on koko maailmanjärjestys. Meillä on valtavan isoja globaaleja ympäristöriskejä ja ilmastonmuutokseen liittyviä uhkia, kuten ilmastopakolaisuus. Vihreille tärkeää on se, että me edistämme humaaneja, kestävän kehityksen mukaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistäviä arvoja johdonmukaisesti meidän ulkopolitiikassa. Tätä kautta voidaan luoda myös turvallisempaa maailmanjärjestystä.

UP:Teidän tavoitteet tuntuvat perustuvan havaittuihin epäkohtiin maailmanjärjestyksessä. Millaisena näette tämän maailmanjärjestyksen?

VN: Meillä on ongelmana nykyisessä maailmanjärjestyksessä ensinnäkin se, että meillä on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu, länsimaakeskeinen maailmanjärjestys, joka ei kata kaikkia keskeisiä globaalin oikeudenmukaisuuden aloja, ja jossa toisaalta valtatasapaino ei vastaa nykyisiä maiden välisiä valtasuhteita. Meidän keskeinen haaste ja mahdollisuus globaalilla järjestelmätasolla lähivuosikymmeninä on sellaisen kansainvälisen oikeusjärjelmän luonti, joka kestää sen, että on nousevia valtoja, jotka eivät ole välttämättä edes kovin demokraattisia, ja joilla voi olla hyvin erilaiset tarpeet kehittää globaalia maailmanjärjestystä muuhun suuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimaiden tulisi myös noudattaa kyseistä järjestelmää. Haluamme demokratisoida globaalin päätöksenteon koskee se sitten ympäristöriskejä tai talousjärjestelmän rakenteellisia riskejä. Tämä demokratisointi koskee myös sitä, että me haluamme, että myös muilla kuin länsimailla on erinäisissä kansainvälisissä elimissä enemmän sanottavaa, vaikka tietysti toivomme, että demokratia ja ihmisoikeusarvot ovat samalla vahvasti tässä kehityksessä mukana.

UP: Miten Vihreät näkee Suomen ulkopoliittisen aseman maailmassa? Onko Suomella painoarvoa epäkohtien korjaamisessa?

VN: Mielestäni juuri arvopohjainen ulkopolitiikka on se [alue],  jossa meillä on painoarvoa. Meillä ei ole valtapoliittisessa, tavallaan perinteisessä mielessä suurta painoarvoa, jos ajattelee meidän geopoliittista sijaintia tai muita asioita. Kuitenkin pohjoismainen brändi on sellainen, mikä maailmalla tunnetaan.  Koko nousevan maailman ulkopuolella on se [alue], jossa meillä olisi vaikutusvaltaa pohjoismaisen brändin ja sen arvostuksen kautta. Kiinaa, Afrikan maita ja Intiaa kiinnostaa ympäristöteknologia ja siihen liittyvä osaaminen. Toisaalta Suomella ei ole siirtomaavaltahistoriaa tai länsimaisen hegemonia-ajattelun historiaa, jolloin meillä on mahdollisuus tällä alueella. Näppituntumani on, että yksi syy Durbanin sopimuksen syntymiseen on se, että sovimme Ruotsin ja Tanskan ministereiden kanssa ensiksi yhdessä ajavamme EU:n sisällä sellaista linjaa, joka kannattaa luontevaa tasa-arvoista dialogia kehitysmaiden kanssa saadaksemme kehitysmaaryhmän – Afrikan maat, latinalaisen amerikan maat – takaa haastamaan Kiinan ja Intian liikkumaan. Meillä oli iso vaikutus siihen, että EU rupesi tekemään niin kuin me halusimme. Voi sanoa, että Pohjoismailla oli keskeinen rooli siinä, että Durbanissa saatiin kovempi tulos aikaan kuin kukaan odotti, vaikkei itse sopimus välttämättä vielä riitäkään.

EU:n rooli maailmassa ja pohjoismainen viitekehys

UP:  Mikä on EU:n ulkopoliitinen rooli? [Euroopan ulkosuhdehallinto] EEAS:äähän ei voi kutsua menestykseksi, ja toisaalta Suomella ei ole ollut selkeää roolia EU:n [ulkopoliittisessa] viitekehyksessä.

VN: EU:n ulkopolitikkahan on ollut vähän hakusessa viime vuosina. Ilmastoneuvotteluissa EU tosin palasi taas veturin paikalle, mikä palauttaa uskoa EU:n pehmeään voimaan. Tietysti EU:n ulkopoliittinen asema kärsii siitä, että talouskriisi on uutisoitu näyttävämmin EU:n osalta kuin Yhdysvaltain tai Aasian, mutta on kuitenkin virheellistä vetää tästä se johtopäätös, että tämä estäisi meitä olemasta vahva ulkopoliittinen toimija. Meillä on edelleen yhteenlaskettu BKT ja toisaalta EU:n osuus globaalista kehitysyhteistyöstä on ylivertainen verrattuna mihin tahansa maahan – Yhdysvallat jää tässä kauas. Meillä on pehmeää valtaa, jota pitäisi osata käyttää niin, että me luomme muita maanosia ja maaryhmiä arvostavia suhteita näihin maihin, kuitenkin siten, että saamme samalla vietyä eurooppalaista arvopohjaa eteenpäin – oikeudenmukaista oikeusregiimiä, tasapainoista ja ympäristöriskit huomioivaa kauppapolitiikkaa. Talouden sääntelyssä voi sanoa, että EU on selkeästi se voima, joka voimakkaimmin ajaa veroparatiiseihin puuttumista ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, joita tarvitaan. Näihin talousjärjestelmään ja kehitysympäristöön liittyvissä kysymyksissä EU:lla on mahdollista ottaa johtajuus, jolloin pikkuhiljaa johtajuus vahvistuu myös perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

UP: Puhuit pehmeästä voimasta. Näetkö, että EU:lla on tarvetta perinteisemmälle voimalle turvallisuusalalla ja sotilaallisella alalla?

VN: Tämä on kaiken kaikkiaan hankala kysymys. Jos arvioidaan mihin sotilaallista valtaa käytettäisiin, niin EU:han on rakentanut nopean toiminnan joukkoja, joita ei kuitenkaan ole tarvittu. Näkisin ehkä kuitenkin, että EU:lla on yhteensopivien joukkojen kautta luonteva suhde Naton, minkä myötä se voi osallistua merkittäviin kansainvälisiin operaatioihin – mielellään sellaisiin, joilla on YK:n siunaus takanaan. Nato on turvallisuus- ja sotilasorganisaationa kaikkein nopein ja toimintakykyisin reaktiota vaativissa tilanteissa. EU:n oma sotilaallinen turvallisuusorganisaatio olisi päällekkäinen olemassa olevien rakenteiden rinnalla. Sen sijaan kansalliset puolustusvoimat kehittävät toimintaansa yhteensopivaksi muiden EU-maiden kanssa. Suomen tapauksessa puolustusvoimien yhteensovittaminen muiden pohjoismaiden kanssa on vain järkevää; asehankinnathan ovat kalliita. Samalla tämä sitoo meidät läheiseen pohjoismaiseen kumppanuuteen turvallisuuspolitiikassa.

UP: Tasavallan presidenttihän on nimenomaan ottanut esille sharing & pooling –idean. Miten pohjoismaista sharing ja pooling –konseptia voisi mielestäsi toteuttaa?

VN: [Norjan entisen puolustus- ja ulkoministeri Thorvald] Stoltenbergin raportti Pohjoismaiden neuvostolle oli varsin laaja selvitys siitä, mitä kaikkea voidaan tehdä.  Näen, että ase- ja järjestelmähankinnoissa voitaisiin tehdä enemmän yhteistyötä. Meri- ja ilmavalvonnassahan yhteistyötä on jonkin verran jo tehty ja Islannin ilmatilaa valvovat muiden maiden valvontakoneet. Toki yhteistyön lisääntyminen herättää myös periaatteellisia kysymyksiä esimerkiksi sen suhteen, kuinka pitkälle Suomi haluaa mennä. Ainakin hankinnoissa pyritään varmistamaan yhteensopivuus ja kustannustehokkuus. Ihan kaikkea ei myöskään tarvitse nykyaikana hankkia itse. Pitää arvioida, mitkä turvallisuusriskit ovat olennaisimpia meidän kannalta ja hankkia niihin valmius. Nk. tukevissa valmiuksissa voidaan tehdä yhteishankintoja, tai ainakin varmistaa että jollakin meitä lähellä sijaitsevalla maalla on sama valmius. EU:n sisälläkin on tosiaan tätä jonkun verran tehty, siitä ei ole vain pidetty kovin paljon meteliä.

UP: Suomi on edelleen sotilaallisesti puolueeton. Voiko Suomi nojautua tällaiseen sharing & pooling tai smart defence –mentaliteettiin ilman poliittista sitoumusta?

VN: Tässä tullaan kysymykseen siitä, miten kattava EU:n voimassaoleva takuujärjestelmä oikein on, ts. missä määrin me olemme sitoutuneet auttamaan toisia. Ruotsihan taitaa olla yksi harvoista valtioista, joka on linjannut antavansa apua kansainvälisissä kriisitilanteissa. Meillä tulkinta on vähän epäselvempi. Mielestäni tästä pitäisi käydä avointa keskustelua: onko meillä halua, voimmeko me sitoutua tähän? Mitä me toisaalta edellytämme muilta?  Näkemykseni on, että Suomi on turvallisuuspoliittisesti liittoutunut osana EU:ta, jonka kanssa meillä on yhteisiä intressejä. EU:n poliittinen liitto on niin vahva, että turvallisuuspoliittiset aspektit nousevat myös vahvoiksi. Tämä ei kuitenkaan kata perinteistä maanpuolustuksen kenttää, vaan on luonteeltaan rajatumpi turvallisuuspoliittinen liittouma.

UP:  EU:n kohdalla toinen problemaattinen kenttä on ollut energiamarkkinat, jossa jäsenmailla on erilaiset intressit. Voidaanko EU:n laajuinen ratkaisu saavuttaa jossakin vaiheessa?

VN: EU:han pyrkii yhtenäistämään energiapolitiikkaansa. Se on äärimmäisen järkevää ja vihreälle politiikalle iso sektori, koska tarvitsemme kestävää, uutta energiapolitiikkaa. Tässä tiivistyykin [energiapolitiikan] ulko- ja turvallisuuspoliittinen aspekti huoltovarmuudessa ja omavaraisuudessa. Mitä varmemmin EU:n sisäiset sähkömarkkinat saadaan toimimaan, sitä varmemmin huoltovarmuus ja omavaraisuus toimivat. [Tässä hyödynnetään ns.] smart bindejä, joilla voidaan tuottaa tehokkaimmin sähköä siellä missä se on kulloinkin kannattavinta, minkä ohella siirtoverkot, modernit super gridit, siirtävät sähköä tehokkaasti ilman suurta hävikkiä Euroopan toiselta laidalta toiselle.

EU:n energiantuotannossa on mahdollista vahvistaa vähäpäästöisen energiatalouden rakentamista voimakkaasti. Tässä onkin iso poliittinen kysymys: mitä resurssitehokkaamman ja vähäpäästöisemmän yhteiskunnan me rakennamme, sitä vähemmän me olemme riippuvaisia energiataloudessa ja ulkopoliittisessa toiminnassa – hyvin yksinkertaista. Suomihan voi toimia ensisijaisesti kansallisesta omavaraisuusnäkökulmasta, mutta on selvää, että sen rinnalla on vahvistettava EU:n sisäistä sähkömarkkinatoimintaa ja kilpailua.

Suomen ulkopoliittinen (epä)diskurssi

UP: Siirrymme Suomen ulkopoliittisen diskurssin heikkoon nykytilaan. Onko tämä sukupolvikysymys?

VN: Olen ollut aikaisemmin ulkopolitiikan tutkija, tein Suomen ulkopolitiikan murroksesta väitöskirjaa ja olen tutkinut ulkoministeriön historiaa, mitä kautta suomettumisen ulkopolitiikan diskurssi on tuttu. Yksi ongelma, miksi suomettuminen on jättänyt suomalaiseen sieluun syvän trauman on se, että meillä ulkopoliittinen keskustelu on kautta aikain ollut luokattoman huonoa. Se on lähtöisin juuri suomettumisen itsesensuurista, joka lamaannutti kaiken älyllisen keskustelun Suomen ulkopolitiikan eri vaihtoehdoista ja toisaalta se käytykin keskustelu oli myös ideologisesti todella värittynyttä. Tästä ei ole uskallettu täysin normalisoitua, sillä ulkopoliittisessa keskustelussa puhutaan aika vähän siitä, mitkä Suomen ulkopoliittiset linjat ja arvot ovat, ja mitä niillä pyritään edistämään. Ongelma on tietysti se, että meillä on tosi huono pooli yhteiskunnalliselle keskustelulle, myös nuoremmassa sukupolvessa. Meillä on yliopistoissa jonkun verran yhteisöjä missä käydään keskustelua, mutta ei kauhean vahvasti. On tietysti hienoa, että blogimaailmassa herää keskustelua [ulkopolitiikasta], sillä perinteisesti päivälehdet ovat tarttuneet tähän todella huonosti.

UP: Virossa ulkopoliittisen keskustelun kulttuuri on muuttunut aivan eri tasolle kuin Suomessa. Mitkä rakenteet tai tekijät selittävät tämän? Onko Suomi jotenkin uniikki tapaus? 

VN: Meille ei ole tullut sellaista murrosta, jossa konsensuspolitiikka olisi pitänyt murtaa. Meillä on tapahtunut hidas murros siitä, että ne jotka eivät saaneet edistää toivomaansa länsisuuntautumista kylmän sodan aikana, tekivät sen yhtä vaivihkaa ja salaillen kansalta 1990-luvulla, kuin ne jotka edistivät päinvastaista linjaa aiemmin. Ei haluttu käydä kovinkaan laajaa julkista keskustelua siitä, miksi Euroopan Unioni on Suomen suunta ja miksi euroon pitää liittyä, vaikka kyse oli keskeisistä asioista. Euroahan ei alistettu kansanäänestykselle niin kuin Ruotsissa, koska meillä poliitikot pelkää keskeisissä ulkopoliittisissa valinnoissa kansaa. Se johtuu varmasti aika paljon siitä, että meillä ei ole käyty ulkopoliittista keskustelua. Kansalaisilla ei ole myöskään ollut mahdollisuutta muodostaa kovinkaan valistunutta käsitystä ulkopolitiikasta, kun tietoa ei tule mistään – näitä kysymyksiä pitää ensin avata. Pitäisi myös saada politiikan ulkopuolelta yhteiskunnallisia keskustelijoita ja toimijoita, jotka voisivat nostaa sitä esille ja haastaa keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä politiikan ulkopuolelta. Ruotsissa päivälehtien ulkopoliittinen keskustelu on tasoltaan laveaa, sillä palmelainen konseptihan oli, että koko maailma on Ruotsin toimintakenttä ja kaikki maailman asiat olivat Ruotsille kiinnostavia asioita. Juttujen sävy päivälehdissä oli, että ”maailmalla tapahtuu tätä ja tätä, mitä Ruotsi voisi tehdä?” Suomessa ajatellaan, että meidän vaikutuspiirin ulkopuolella on tämä muu maailma ja siellä on ilmiöitä. 

UP: Jos sinulla olisi kyky muuttaa Suomen ulkopoliittista keskustelua, niin mitkä kolme asiaa tai teemaa muuttaisit?

VN: Ainakin sen, että tiedostaisimme, että me voimme vaikuttaa kaikkiin maailman asioihin. Globaali maailmanjärjestys on todellakin Suomelle relevantti kysymys, johon meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Viime vuosinahan on Suomessa puhuttu siitä, että viime hallitus nosti rauhanrakentamisen keskeiseksi konseptiksi. Se ei voi tarkoittaa sitä, että meillä on vain Pekka Haavisto ja Martti Ahtisaari. Meillä on kuitenkin Ulkopoliittinen instituutti, yliopiston tutkimuslaitokset, ja joukko ihmisiä jotka käyvät keskustelua näistä maailman ilmiöistä.

Toisena olisi se, että nähtäisiin ulkopolitiikka muunakin kuin sotilas- ja turvallisuuspolitiikkana. Neuvostoliitto ei ole enää hyökkäämässä Suomeen. Meidän tulisi ymmärtää, että ympäristöriskit ovat todennäköisin turvallisuuspoliittinen riski. Tämän ohella meidän tulisi laventaa käsitystämme ja tunnistaa ns. pehmeän ulkopolitiikan rooli. Se on relevanttia ulkopolitiikkaa, jopa relevantimpaa kuin suppea ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Kolmantena muuttaisin keskustelun sellaiseksi, että uskallettaisiin keskustella kaikista tabuista ja että tabuja ei enää olisi. Tällaisessa tilanteessa voitaisiin käydä valistunutta dialogia keskeisten poliittisten päättäjien, mediavaikuttajien, asiantuntijoiden ja kansalaisten kesken.

Ulkopolitiikan to do -lista: Niinistön 10 haastetta

Sunnuntaina 12.2.2012, julkaistiin Aamulehdessä The Ulkopolitistin avoin kirje tulevalle presidentille, Sauli Niinistölle. Kirjeessä annettiin Niinistölle ehdotuksia ulkopoliittisen urakan suuntaviivoiksi. Artikkelin kylkeen Aamulehti oli toivonut “top-10 työlistaa uudelle valtionpäämiehelle”, jossa olisi kymmenen tärkeintä ulkopolitiikan osa-aluetta. Otsikkotasolla Top 10 -listassa on kuitenkin mahdotonta käsitellä tyhjentevästi, miksi nämä aiheet valikoitiin saati mihin otsikolla edes  viitataan.  Keskustelun avaamiseksi Ulkopolitist  laajentaa näkemyksiään siitä, mitä ulkopoliittisia haasteita Suomi kohtaa lähitulevaisuudessa ja mihin suuntaan Suomen ulkopolitiikan tulisi kehittyä.

1. Parempi ulkopoliittinen keskustelu

Toimiakseen, demokratia vaatii valistunutta kansalaiskeskustelua, eikä ulko- ja turvallisuuspolitiikka ole poikkeus. The Ulkopolitist on kirjoittanut Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja keskustelukulttuurista aikaisemminkin. Julkinen keskustelu Suomessa, sikäli kun sellaista voidaan todeta edes olevan, muodostuu parhaimmillaan jo valmiiksi kaivettujen ideologisten ja puoluepoliittisten poteroiden kautta. Surullisinta ulkopoliittisessa diskurssissa on kuitenkin sen  jo vuosikymmeniä noudattama paikallinen historisismi, jossa asioita ja kantoja perustellaan lähestulkoon ainoastaan sillä, että ne ovat olleet olemassa ennenkin. Olisikin jo korkea aika, että ulkopoliittisten linjojen ja päätöksien pohjalta tapahtuvaan julkiseen keskusteluun saataisiin faktat ja rationaalinen argumentaatio mukaan.

Perustuslakimuutoksien seurauksena presidentin rooli ei ole enää toimia ulkopolitiikan ja ulkosuhteiden mikromanageerajana, vaan pikemminkin Suomen ulkopolitiikan suurien parametrien asettajana: mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, mitä viestiä Suomi kuuluttaa maailmalle ja mitkä maat koemme vertaisryhmäksemme.   On maan edun mukaista jos nämä parametrit ovat hyvin perusteltuja, johdonmukaisia, ja ennen kaikkea avoimia; tämän toteuttamiseksi tarvitaan aktiivista keskustelua, eikä konsensushenkeä.  Puoluepolitiikasta irroitettuna, presidentti on avainasemassa edistämään tätä tarpeellista keskustelua ja samalla varmistamaan, ettei se jää vain käytävillä käytäväksi.

2. YK-turvallisuusneuvostokampanja

Paikka YK:n turvallisuusneuvostossa on kiistatta Suomen tärkein yksittäinen ulkopoliittinen projekti tällä hetkellä. Pienelle maalle jäsenyys on harvinaista herkkua: Suomi on ollut vain kaksi kertaa turvallisuusneuvoston jäsen (1969-1970, 1989-1990), eikä varmaan pyrkine uudestaan ennen kuin vasta 2030-luvulla.  Jäsenyyden aikana Suomen vaikutus kansainvälisissä suhteissa  korostuu moninkertaisesti, joka tarjoaa Suomelle ainutlaatuisen tilaisuuden muokata maailman kansainvälispoliittista debattia. Lokakuussa 2012 huipentuva kampanja on  loppumetreillä, mutta mikään ei ole varmaa. Johtuen salaisesta äänestystavasta, kirjalliset lupaukset ovat vain suuntaa-antavia. Nyt vaaditaankin aktiivista kampanjointia, valtiomiestason osallistumista ja oma-aloitteista lobbausta.

Mikäli Suomi valitaan turvallisuusneuvostoon lokakuussa, on oltava valmiita toimimaan vastuullisena ja aktiivisena jäsenenä.  Sinne ei kannata hakea ollakseen hiljaa. Jäsenenä Suomi voi asettaa pienen (mutta tärkeän) osan neuvoston agendasta, mutta tärkein osuus on kriisitilanteihin reagoidessa jolloin Suomen maltillinen ja viisas kanta voi painaa hyvinkin paljon.

3. & 4. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suunta

Tällä hetkellä Suomen puolustusvoimat ovat merkittävien haasteiden edessä. Puolustusvoimauudistus alentaa ainakin hetkellisesti maamme kykyä ylläpitää nykyistä maanpuolustuskykyä: vuoteen 2015 mennessä  reservin koko pienenee merkittävästi, ja puolustusvoimien budjetista tullaan leikkaamaan n. 825m€. Maalle, jonka puolustusvoimien budjetti on vain n. 2,7 miljardia euroa, leikkaustarve on merkittävä. Myös tulevaisuudessa maanpuolustukseen käytettävissä olevat resurssit tulevat suhteellisesti vähenemään, ja entistä suurempi osa rajallisista resursseista joudutaan käyttämään tulevaisuudessa materiaalihankintoihin (materiaalihankintojen hintataso nousee arviolta 5-8% vuosittain).

Tämä tarkoittaa, että toistaiseksi sotilaallisesti liittoutumaton Suomi joutunee nojaamaan kansainväliseen yhteistyöhön myös puolustuksen  osalta. Suomen turvallisuuspolitiikka tulee olemaan pienoisessa suvantovaiheessa seuraavaan selontekoon asti, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna, mutta on silti selvää, että kansainvälisen yhteistyön merkitys Suomen turvallisuudelle tulee nousemaan. Nyt olisi hyvä aika avata keskustelua siitä, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä tulee olemaan Suomen maanpuolustukselle: kenen kanssa yhteistyötä halutaan ja voidaan tehdä, miten, ja millä osa-alueilla.

5. Ihmisoikeuksien ja talouspolitiikan sovittaminen

Leijonan osa suomalaisten kauppataloudellisten etujen valvonnasta tapahtuu Euroopan unionin sisällä. Eurooppalainen sisämarkkina-alue on ollut eurooppalaisen integraation tärkein tukipilari, ja erityisesti viennistä riippuvaisen – ja kauppataseen alijäämästä kärsivän –  valtion kannalta on selvää, että sitä tulee kehittää entisestään, esimerkiksi vapauttamalla palveluiden ostamista rajojen yli. Eurooppa ei saa linnoittautua korkeiden tullimuurien taakse ja valtiontuista yrityksille pitää asteittain luopua. Tämä on sekä eurooppalaisten kuluttajien että kehitysmaiden tuottajien etu; räikeimpänä esimerkkinä yhteinen maatalouspolitiikka, joka surkeuttaa kehitysmaiden viljelijöiden asemaa. EU on kuitenkin vain osa kokonaiskuvasta. Niin kauan kun kansallisvaltiot asettavat tullimuureja, suomalaiset yritykset tarvitsevat lobbaustukea. Suomen edustustojen paikalliset kontaktit ja kauppadelegaatiot luovat uusia mahdollisuuksia viennille. Erityisen tärkeää on avata suhteita nouseviin talousmahteihin – tästä hyvänä esimerkkinä ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin äskettäinen vierailu Brasiliaan.

Ihmisoikeuksia ja talouspolitiikkaa ei tule nähdä vastakkaisina tavoitteina. Talouden vapauden ja ihmisoikeuksien toteutumisen välillä on vahva korrelaatio. Suomalaisilta yrityksiltä tulee edellyttää korkeita standardeja kehitysmaissa jo pelkästään siitä itsekkäästä syystä että kerran rakennettua brändiä tulee vaalia. Ihmisoikeuksien edistäminen ja talouspolitiikka ovat olleet ja tulevat vastaisuudessakin olemaan tasapainottelua, jossa ei aina löydy oikeita ratkaisuja. Ihmisoikeuksien korostaminen ja periaatteista kiinnipitäminen voi usein olla parempaa ja kestävämpää kehitysapua kuin varsinaisen rahan antaminen. Kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautalan aloitteesta tehty päätös lopettaa suora rahan antaminen Nicaraguan itsevaltaiselle ihmisoikeuksia rikkovalla hallinnolle on pitkään odotettu askel kohti suoraselkäisempää politiikkaa (Yle uutiset, 16.2.2012).

6. Suhteet suurvaltoihin – Venäjä, Yhdysvallat, Kiina

Suurvaltapolitiikka tekee paluun moninapaiseen maailmaan siirryttäessä. Näin ollen suhteet suurvaltoihin ovat tärkeässä roolissa Suomen kaltaisen pikkuvaltion ulkopolitiikassa. Tärkeimmät suurvallat Suomen kannalta ovat Venäjä, Yhdysvallat sekä kasvavissa määrin Kiina.

Vaikka Halonen hoitikin pääasiassa suhteet Venäjään hyvin, fakta on että Suomen ja Venäjän välinen “erityinen suhde” on mennyttä, ja Suomen tulee löytää uusia keinoja saadakseen äänensä kuuluviin. Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista, ja hetkenä jolloin Suomen vienti on heikossa kunnossa, Venäjä-suhteen taloudellinen tärkeys korostuu. Yhtälailla on kuitenkin tärkeä muistaa, että koska Venäjä ei kuulu Euroopan mantereen turvallisuutta hallinnoiviin poliittisiin instituutioihin – EU ja Nato – Suomen etujen mukaista toimintaa on pyrkiä parantamaan Venäjän suhdetta sekä integraatiota molempiin organisaatioihin – erityisesti kauppa- ja turvallisuuspolitiikan saralla, kuitenkin unohtamatta omaa turvallisuuttaan.

Parantamista sen sijaan löytyy suhteista Washingtoniin, sillä Halosen aikakaudella suhteet eivät ole olleet erityisen hyvät. Suhde Yhdysvaltoihin on Suomen kannalta kuitenkin tärkeä, sillä maa on EU:lle tärkeä taloudellinen yhteistyökumppani, sekä Euroopan turvallisuuden takaaja. Kuten Hiski Haukkala toteaa kirjassaan Suomen Muuttuvat Koordinaatit, on Suomen etujen mukaista, että Yhdysvallat säilyy myös eurooppalaisena suurvaltana, sillä se vakauttaa Eurooppaa. Suomen tulisi omalta osaltaan pyrkiä sitouttamaan Yhdysvaltoja Eurooppaan parhaansa mukaan.

Kiinan-politiikka asettaa Suomen moraalisten haasteiden eteen. Globaaliksi talousmahdiksi noussut Kiina on potentiaalisesti erittäin tärkeä kauppakumppani, mutta Suomen täytyy löytää sopiva tasapaino kaupallisten sekä ihmisoikeuskysymysten välillä. Yhtäältä Suomen ei kannata aggressiivisesti vaatia Kiinaa käyttäytymään sisäpoliittisesti länsimaisten arvojen mukaisesti, mutta toisaalta Suomen ei tule myöskään unohtaa, että Kiinassa on merkittäviä epäkohtia, joiden poistamiseksi kansainvälisen yhteisön tulisi toimia. Näitä kysymyksiä tulisi kuitenkin pohtia muistamalla, että pakottamalla Kiinan tilanne ei kuitenkaan muutu, ja tiukan Kiinan-politiikan heijastumista Suomen kauppapoliittisiin intresseihin tulisi välttää.

7. Kehitysyhteistyö

Suomi on vahvasti omistautunut kehitysyhteistyöhön, ja korostaa sen tärkeyttä kansainvälisessä kontekstissa.  Nykyisestä taloudellisesta ahdingosta huolimatta, Suomi ei aio leikata kehitysyhteistyöhön varattuja rahoja.  Juuri tästä syystä on entistä tärkeämpää, että ne varat käytetään hyvin.

Viime viikolla Suomi hyväksyi uuden kehityspoliittisen ohjelman, joka asettaa kehy-politiikan suuntaviivat.  Kehityskysymykset saavat varsin hyvää ja ansaittua huomiota, mutta poliittisten kysymyksen huomiointi on jäänyt vähemmälle. Esimerkiksi puhuttaessa ihmisoikeuksista, sosiaali-taloudellisaspektejen lisäksi on selviä poliittisia ongelmia, myös niissä maissa joihin Suomi on pitkäaikaisesti sitoutunut (Afganistan, palestiinalaishallinto ja etelä-Sudan). Julkisesti Suomen pyrkimyksena on kehitysyhteistyön kokonaisvaltaistaminen osaksi kestävän rauhan rakentamisen pakettia – tämä kokonaisvaltaisuus samalla edellyttää Suomelta selviä poliittisia kannanottoja demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan puolesta kehitystyökumppaneissaan.

8. Kestävä kehitys ja ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos on Kööpenhaminan flopin jälkeen pitkälti kadonnut kansainvälisestä keskustelusta. Odotukset COP-16 ja COP-17 kokouksia Cancunissa ja Durbanissa kohtaan olivat lähes olemattomia. Euroopan talouskriisin syövereissä maaginen kahden celsiusasteen tavoite alkaa olla unohdettu, vaikka ilmastonmuutos uhkana ei ole hävinnyt mihinkään.  Yksin Suomi ei pysty nostamaan ilmastonmuutosta kansainväliselle asialistalle tai sumplimaan kansainvälistä ilmastosopimusta, mutta kenties sen ei tarvitsekaan. Kansainvälisen ympäristöpolitiikan asiantuntija, tohtori Robert Falkner esimerkiksi on ehdottanut, että nyt, kattavien ilmastosopimusten epäonnistuttua, tulisi valtioiden keskittyä asteittaisiin ilmastosopimuksiin. Suomi voisi omalta osaltaan olla rakentamassa esimerkiksi alueellista tai temaattista ilmastosopimusta, kenties pohjoismaiden kesken tai vaikkapa teknologiaan liittyen. Tulee muistaa että Suomella on ilmastonmuutoksen suhteen myös oma lehmä ojassa: arktisten alueiden sulaminen saattaa hyvin epävakauttaa lähiympäristöämme ja luoda kilpajuoksun luonnonvaroista.

9. Kriisinhallinta ja rauhanturvaustoiminta

Suomalaiset usein korostavat maamme mainetta rauhanturvatoiminnassa ja rauhantyössä – totuus on kuitenkin vähemmän ruusuinen.  Meillä on vain yksi Martti Ahtisaari ja noin 250 sotilasta ja satakunta siviiliä maailmalla kriisejä hallitsemassa.  Emme ole rauhanturvaamisen “kääpiö” – mutta Suomen aktiivisuuden surkastumisesta voimme vain syyttää itseämme.

Julkinen keskustelu siitä, mikä on Suomen rauhanturvatoiminnan yhteys kansalliseen etuun on hyvin rajallista.  Ideologialla on osansa, mutta yleisesti ottaen syitä on kaksi: Suomen arvovallan ja maineen kohottaminen (prestige), ja sotilaiden koulutus, joka heijastuu myös maanpuolustukseen. Tavoitteet kuitenkin hukkuvat semanttiseen suohon jossa termejä sota, kriisinhallinta (siviili- ja sotilaallinen), rauhanturvaaminen käytetään merkitsemän samoja tosiasioita.  Poliittisesti oikeanlaisen kriisinhallintaoperaation määrittäminen on hankalaa, ja tulos on se, että on hyvin hankala selittää kansalaisille, miksi Suomi vetäytyy Afganistanista, on menossa Libanoniin, mutta pidättäytyi Libyasta.

Yksi tapa jolla tilannetta voisi kohentaa, olisi kohdentamalla enemmän resursseja siviilikriisinhallintaan.  Jos tavoitteena on parantaa Suomen mainetta ja vaikutusvaltaa kansainvälisesti, voisi esimerkiksi kasvattaa sitä osuutta kehitysyhteistyön määrärahoista joka allokoidaan siviilikriisinhallinnan asiantuntijoille ja suomalaisten sijoittamiseen kansainvälisiin instituutioihin.

10. Suhteet naapurimaihin

Suhde Suomen monella tavalla tärkeimpään ja haastavimpaan naapuriin on käsitelty jo kohdassa 5. Jäljelle jäävät Pohjoismaat ja Baltia. Näistä Suomella on ollut erityisen läheiset suhteet Viroon ja Ruotsiin. Menneinä vuosikymmeninä Suomi on usein katsonut Ruotsin kansankodista mallia, mutta nykyään mallin tarjoaa entistä useimmin Viro. Viro on ylivoimaisesti vaurain, vakain ja edistynein entisen Neuvostoliiton tasavalloista. Suomi voisi ottaa oppia virolaisen tietoyhteiskunnan kehittyneisyydestä sekä Euroopan ehkä liberaaleimmasta talousjärjestelmästä. Myös naapurimaa Ruotsissa tehtyjä uudistuksia – jotka ovat monella tapaa olleet täkäläisiä kauaskatsoisempia – on syytä tarkkailla kovalla silmällä.

Konkreettinen toimenpide, jolla Suomi voi edelleen parantaa suhteitaan naapureihin ja edesauttaa Itämeren alueen vakautta on osallistua yhdessä Ruotsin kanssa Baltian-maiden ilmatilaa valvovaan Nato-operaatioon. Se osoittaisi oikeaa naapurihenkeä ja olisi konkreettinen askel kohti tiivimpää Pohjoismaista puolustusyhteistyötä (Eurasia Daily Monitor, 9.2.2012).

Avoin Kirje Niinistölle

Kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä 12.2.

Arvoisa tuleva tasavallan presidentti Sauli Niinistö,

Onneksi olkoon, teidät on valittu Suomen valtionpäämieheksi. Astutte virkaan 1. maaliskuuta, ja sitä ennen teillä on varmasti paljon kiireitä, mutta toivottavasti myös aikaa pohtia tulevia virkavuosia.

Haluamme tällä avoimella kirjeellä antaa teille matkaan mukaan muutamia mietteitä, kun valmistaudutte ulkopoliittiseen urakkaanne. Olkoon tämä siis tervehdys tulevalle presidentille suomalaisesta blogosfääristä!

Yksi tärkeimmistä asioista, joihin voitte vaikuttaa on keskustelukulttuuri.

Suomessa ulkopoliittista keskustelua värittävät monesti konsensushakuisuus, sulkeutuneisuus ja vanhakantaisuus. Päätökset tehdään liian usein ilman rakentavaa kansalaiskeskustelua.

Presidentin tehtävä on herätellä keskustelua, ei kuopata sitä lähtömetreillä. Esimerkiksi Libya-operaation aikana annettiin presidentin kansliasta ymmärtää, ettei Suomi ole osallistumassa mihinkään operaatioon – ennen kuin yhteiskunnallista keskustelua oli käyty ensinkään.

Muutosta, miksei?

Kun tulitte valituksi presidentiksi, sanoitte että ette usko muutokseen muutoksen vuoksi. Suomalaista ulkopoliittista keskustelua kuitenkin vaivaa ajattelutapa, jonka mukaan muutosta kannattaa välttää muutoksen välttämisen vuoksi. Ulkopoliittisten linjausten parasta ennen -päivämäärä saattaa kuitenkin monesti olla ummessa nopeammin kuin presidentti ehtii tokaista ”perinteinen ja hyväksi havaittu”.

Vanhassa pysyminen ei siis saisi olla itseisarvo siinä missä muutoskaan.

Suomessa ulkopolitiikasta tehdään monesti puoluepolitiikan väline sillä seurauksella, että nyanssit sekä kansainvälinen näkökulma häviävät. Todellisuudessa kansainvälisen politiikan kiemurat taipuvat huonosti puoluepoliittiselle vastakkainasettelulle.

Tässä presidentin rooli puoluepolitiikan ulkopuolelta tulevana äänenä on ensiarvoisen tärkeä, varsinkin kun presidentin valtaoikeuksia karsitaan. Presidenttiyden vastuisiin kuuluu sanoa myös epäsuosittuja asioita silloin, kun kansallinen etu sen vaatii.

Kansainvälisyys ja aktiivinen ulkopolitiikka eivät 21. vuosisadalla ole ylellisyys, vaan elinehto. Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä Suomen tulee ottaa rohkeampi rooli ulkopolitiikassa, joka toivottavasti kulkee käsi kädessä aktiivisen ulkopoliittisen keskustelun kanssa.

Suomen YK-turvallisuusneuvostokampanjan loppuun vieminen sekä ulkopolitiikan johtaminen mahdollisella turvallisuusneuvostokaudella 2013–14 tuleekin olla yksi tasavallan presidentin ykköstehtävistä. Vastuullisena kansainvälisen yhteisön jäsenenä Suomen täytyy kuitenkin ottaa kantaa myös vaikeisiin poliittisiin kysymyksiin.

Esimerkiksi Syyrian tapausta ei ole vieläkään kommentoitu. Jättäisikö Suomi turvallisuusneuvostossakin aiheesta tyhjän äänen?

Keskustelua, kiitos!

Kansainvälistä lähestymistapaa vaativat myös perisuomalaiset haasteet.

Puolustusvoimien uudistus ja leikkaukset vaativat, että presidentti ylipäällikkönä jatkaa keskustelua maanpuolustuksen suunnasta. Puolustuspolitiikan tulee lähteä liikkeelle uhkakuvien tunnustamisesta, ja presidentin pitääkin pystyä kertomaan suomalaisille mitä tarkoitusta asevoimat palvelevat.

Vasta sitten voidaan miettiä, mitkä ovat parhaat keinot – olivat ne sitten kansainvälistä kriisinhallintaa tai poteroihin kaivautumista – päästä maanpuolustuksen tavoitteeseen. Myös puolustusyhteistyötä harkittaessa tulee presidentin miettiä tarkkaan, millaista yhteistyötä tavoitellaan, kenen kanssa ja miksi.

Talouspolitiikassa tulevat korostumaan yhtäaikaisesti Eurooppa-ulottuvuus, ihmisoikeudet, kehitysyhteistyö sekä ulkomaankauppa.

Näiden yhteensovittaminen eettisesti haastavassa toimintaympäristössä sekä presidentin kyky perustella vaikeitakin päätöksiä tulevat olemaan merkittävä haaste, oli kyse sitten kaupasta Kiinan kanssa tai kehitysyhteistyön sitomisesta demokraattisiin arvoihin.

Maailma tulee muuttumaan presidenttikauden aikana: Suomi jatkaa ikääntymistään, Euroopan integraatio on vaakalaudalla ja nousevat suurvallat jatkavat luultavasti kurssillaan.

Suomi voi kuitenkin menestyä kaiken tämän keskellä järkevällä ulkopolitiikalla.

Tämä puolestaan edellyttää parempaa, koko kansalaisyhteiskunnan kattavaa ulkopoliittista keskustelua, ja tässä asiassa presidentti toimikoon malliesimerkkinä.

Toivotamme onnea ja menestystä haasteiden ratkomisessa.

The Ulkopolitist ja presidentinvaalit 2012

Huomenna, sunnuntaina 5. helmikuuta 2012, valitaan Suomelle presidentti vähintään seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Vaalitaival on ollut pitkä: osa ehdokkaista on ollut esillä jo kesällä, 8 kuukautta sitten. Matkan varrella The Ulkopolitist on kommentoinut vaalikoneita, analysoinut ehdokkaita ja kritisoinut keskustelua. Tänään, vaalipäivän aattona, on aika kerrata hiukan menneitä puheenvuoroja.

 

Vaalikauden avasi syyskuussa Jussi Schumanin artikkeli, Harmaan eri sävyt, joka käsitteli EMU-keskustelua ja presidenttiehdokkaiden kantoja euroon. Juttua innoittamassa oli varsinkin presidenttiehdokas Paavo Väyrysen hurja avaus Pohjoismaisesta rahaliitosta, “Pohjolan Kruunusta”, joka jäi kenties kaikkien onneksi vain ehdotukseksi.

“On kuitekin ikäväkseen todettava, että tällä hetkellä polittisella tasolla käytävä EMU-keskustelu on Suomessa yksinkertaistavaa, visiotonta ja jämähtänyttä – toisin sanoen hyvää eurooppalaista keskitasoa.” - Jussi Schuman, Harmaan eri sävyt – EMU-keskustelu ja presidentinvaalit 26.9.2011

 

Marraskuussa oli Synkeän yksinpuhelun vuoro puuttua ulkopoliittiseen vaalikeskusteluun antamalla presidenttiehdokkaille lukuehdotuksia. Helsingin yliopistolla 15.11. järjestetyssä paneelissa ei kuultu ulkopolitiikan saralla avauksia, joten bloggaajamme koki aiheelliseksi suositella ehdoikkaille kansainvälisen politiikan merkkiteoksia vuosikymmenien varrelta, Kissingeristä Aunesluomaan.

“Mitään uusia ulkopoliittisia avauksia ei tulla näkemään, ja ehdokkaat tulevat pysymään poteroissaan. – - Tämä asiapohjainen hiljaiselo verrattuna retoriseen ilotulitukseen tulee ymmärrettäväksi kun pitää mielessä rationaalisten ehdokkaiden – niin yleisen kuin yksittäiset – prioriteetit:

1. Tulla valituksi

2. Olla mokaamatta ja tulla valituksi ensimmäisellä kierroksella.

3. Toteuttaa jumalallinen tehtävä tulla valituksi Suomen kansan johtajaksi.

4. Päästä fiksuna ehdokkaana toisella kierrokselle ohi entisten isojen puolueiden ehdokkaiden.

5. Toivoa ettei puolueelle tule mahalaskua häkellyttävän eduskuntavaalituloksen jälkeen.

6. Kostaa maakuntien kaunaisille satraapeille Linnan-juhlakutsujen avulla.

7. Hoppas att dom ska inte glömma att jag faktiskt kandiderar också.”

- Synkeä yksinpuhelu, Mitä tasavallan presidentin tulee lukea kansainvälisestä politiikasta? 16.11.2011

 

Artikkelissa Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu puolestaan puitiin ehdokkaiden Nato-kantoja sekä vaalien tiimoilla aiheesta käytyä keskustelua. Mies Ulkosuomalainen kiinnitti huomiota siihen, että ehdokkaiden parissa käytiin asiallisen Nato-keskustelun sijaan kisaa siitä, kuka ensimmäisenä ja jyrkimmin irtisanoutuu Natosta. Paavo Väyrynen esimerksi syytti kanssaehdokkaitaan Nato-kantojen piilottelemisesta.

“Kaikki ehdokkaat vastustavat Suomen Nato-jäsenyyttä tulevalla vaalikaudella.- – Nato-jäsenyyden kannattamisesta on tullut poliittinen leima, jota ehdokkaat pyrkivät kaikin keinoin välttämään.” Mies Ulkosuomalainen, Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu 23.11.2011

 

Turvallisuuspoliittisilla aiheilla jatkoi Sunnuntaistrategisti ja The Ulkopolitistin ensimmäinen vaalikonevahti. Kirjoituksessa tutkailtiin HS.fi:n vaalikonetta, ja eritoten sen Libya-osuutta. Sunnuntaistrategisti argumentoi, että vaalipaneelit usein edesauttavat keinotekoista vastakkainasettelua, joka puolestaan vääristää ulkopoliittista keskustelua.

“Helsingin vaalikone vastauksineen todennäköisesti paljastaa äärimmäisen vähän siitä, mitä mieltä ehdokkaat ovat Suomen valitsemasta turvallisuuspoliittisesta päätöksestä Libyan operaation yhteydessä. Luomalla täysin keinotekoisen vastakkainasettelun vaihtoehtojen välille, he pahimmillaan edesauttavat väärän ja yksinkertaistavan mielikuvan syntymistä” Sunnuntaistrategisti, Vaalikonevahti: Helsingin Sanomat, Libya ja kriisinhallinta 24.11.2011

 

Seuraavana vaalikonevahdin kynsiin joutui MTV3.fi:n vaalikone. Taivaanrannanmaahari kiinnitti jutussaan huomiota vaalikoneen tekniseen toteutukseen sekä ulkopoliittisiin kysymyksiin. Maikkarin vaalikone sisälsi kyllä olennaisia kysymyksiä ulkopolitiikasta, mutta myös harhaanjohtavia kysymyksiä muista aiheista. Vaalien alla The Ulkopolitist on useasti yrittänyt painottaa, että tasavallan presidentin päätäntävalta rajoittuu lähes yksinomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan – aiheisiin, joista on käyty paikoin luvattoman kehnoa keskustelua.

“Tämän, kuten muidenkin vaalikoneiden, keskeinen ongelma piileekin siinä että tärkeät ulkopoliittiset kysymykset jäävät helposti muiden, kenties suurelle yleisölle mielenkiintoisempien aiheiden jalkoihin.” Taivaanrannanmaahari, Vaalikonevahti: MTV3.fi ja presidentin tehtävä 16.12.2011

 

Ulkopoliittisen keskustelun tasosta parantamisen varaa löysi myös vieraskynäilijä, vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Kirjoituksessaan Andersson nosti esille muun muassa Nato-keskustelun puutteeita, Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan sivuuttamisen sekä Suomen asekaupasta vaikenemisen.

“Presidenttiehdokkaiden tulee selkeästi linjata minkälaisella strategialla vakautta, rauhaa ja kehitystä halutaan edistää maailmanlaajuisesti – ja keiden kanssa. Kuitenkin vaikuttaa, että presidentinvaalien kampanjoinnissa on ollut harvinaisen vaikeaa saada aikaan ulkopoliittisesti mielenkiintoista keskustelua.” – Li Andersson, The Ulkopolitistin vieraskynä 20.12.2012

 

Vaalien ensimmäinen kierroksen jälkeen, Niinistön ja Haaviston läpipääsyn varmistuttua, teki Mies ulkosuomalainen katsauksen ehdokkaiden ulkopoliittisiin kantoihin – vain todetakseen etteivät ne eroa juurikaan. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota myös puolivillaisiin perusteluihin, koukeroisiin ilmaisuihin sekä dogmaattisuuteen. Juttu onkin mainio yleiskatsaus Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun!

“Yleisesti ottaen ja jopa hieman yllättäen ehdokkailla on loppujen lopuksi hyvin paljon yhteistä: kumpikin suhtautuu Euroopan unioniin positiivisesti, kannattaa Suomelle aktiivista ulkopolitiikkaa, on konservatiivinen suhtautumisessaan Venäjää kohtaan ja korostaa viennin tärkeyttä. – - Ehdokkaat eivät haasta Suomen perinteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia pilareita: liittoutumattomuutta, laajamittaista asevelvollisuutta ja ”pieni mutta moniosaava Suomi” -hypeä. Tässä suhteessa sekä Sauli että Pekka on pienoinen pettymys.” Mies ulkosuomalainen, Kaksi ehdokasta, yksi ulkopolitiikka 27.1.2012

 

Niinistön ja Haaviston turvallisuuspoliittisia kantoja puolestaan tarkasteli (kukas muukaan kuin) Sunnuntaistrategisti. Varsin kattavassa analyysissä kuvataan – kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteitä käyttäen – Pekka Haavisto liberaalina institutionalistina ja Sauli Niinistö melko tyylipuhtaana realistina. Haavisto korostaa uhkien monimuotoisuutta sekä turvallisuuskäsitystä Niinistön keskittyessä perinteisempään maanpuolustukseen, kukin siis omaa koulukuntaansa edustaen. Sunnuntaistrategisti olikin poikkeuksellisesti varsin tyytyväinen turvallisuuspoliittisista aiheista esitettyihin kantoihin:

“Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. – - [Niinistön ja Haaviston kannat] antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.” Sunnuntaistrategisti, Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin 28.1.2012

 

The Ulkopolitistin viimeisin vaaliaiheinen kirjoitus oli Synkeän yksinpuhelun alkuviikosta julkaistu artikkeli presidentin perustuslaillisesta asemasta. Kirjoituksen mukaan presidentin valtaa karsitaan huomattavasti 1. maaliskuuta voimaan astuvan perustuslain muutoksen myötä. Synkeä yksinpuhelu kuitenkin huomauttaa, että nimitysoikeuden ja arvojohtajuuden kautta presidentillä voi vielä olla todellista vaikutusvaltaa.

”Presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa, ei omaa sananvaltaa EU:n suhteen eikä saa enää nimittää kansliapäälliköitä… onko hän täysin vallaton? Ei. Vahvalla mandaatilla valitulla suositulla presidentillä on luonnollisesti paljon pehmeää epävirallista vaikutusvaltaa. Tämän lisäksi tasavallan presidentillä säilyy iso osa tämän vaikutusvallan kovasta ytimestä, nimittäin nimitysvallasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen.” Synkeä Yksinpuhelu, Perustuslain muutos ja puolivallaton presidentti Niinistö? 1.2.2012

 

Vuoden 2012 presidentinvaalien seuraaminen on huomisen jälkeen takanapäin, ja sitten onkin taas aika siirtyä uusiin aiheisiin. Näillä puheilla ja näillä teksteillä The Ulkopolitist kiittää ja kuittaa näiden vaalien osalta!

Lopuksi, kansalaiset, muistakaa käyttää äänioikeuttanne! Oheisessa kuvassa äänestysohjeet:

Ulkopolitistin kirjasuositukset joululomalle

Joulun ollessa jo täällä ja tapahtumarikkaan vuoden lähestyessä vääjäämättä loppuaan, on Ulkopolitistinkin ja sen kirjoittajien aika vetäytyä hyvin ansaitulle joululomalle. Kuten kesälomien aikaan, julkaisee Ulkopolitist kirjoittajien kirjavinkkejä, jotka tavalla tai toisella liittyvät blogikirjoituksissa käsiteltyihin aiheisiin. Lukuvinkkien myötä Ulkopolitist kiittää lukijoitaan kuluneesta vuodesta ja toivottaa hyvää joulua ja menestyksekästä uutta vuotta!

Mies Ulkosuomalainen on joulun teemavärin inspiroimana on laatinut Kremlin punaisen sävyttämän lukulistan. Ensiksi kyseessä on Mihail Bulgakovin klassikko The Master and Margarita (1967, suomennettu Saatana saapuu Moskovaan). Vaikka kyseessä on fantasiaromaani, teos tihkuu satiiria ja sen luomat absurdit tilanteet ovat hienoja huvittavuudessaan. Klassikko ei ole helppolukuisin (Mies ulkosuomalaisen ensimmäinen yritys jumittui puoliväliin pitkien Jerusalem-kohtausten uuvuttamana), mutta onneksi on helpompi tapa nauttia kirjan antista. Nimittäin kirjasta on tehty erinomainen venäjänkielinen televisiosarja (2005, joka onneksi löytyy myös Youtubesta).

Puhuttaessa Lähi-idästä useimmille tulee auttamatta mieleen erisorttisia käsityksiä Islamista, öljystä ja terroristeista. Fred Hallidayin Arabia Without Sultans (1974) pureutuu juuri näihin mielikuviin, keskittymällä nimenomaan niihin osiin Arabian niemimaata jossa sheikhit eivät hallitse: marxilaiseen etelä-Jemeniin ja People’s Front for the Liberation of Oman and the Occupied Arabian Gulfin epäonnistuneeseen vallankumoukseen Omanissa. Mainittakoon, että Arabia Without Sultans kirjoitettiin Hallidayn marxilaisnuoruuden aikana. Halliday on myöhemmin puolustanut teoksensa ideologisia oletuksia, mutta tätä kirjaa ei voi suositella Marx-allergikoille.

Kim Jong-Ilin aikana Pohjois-Korean kommunistinen diktatuuri on kansainvälisesti ollut enimmäkseen hilpeyden aihe. On kuitenkin muistettava, että Pohjois-Korean regiimi on brutaali, ja päin vastoin kuin johtajansa, ei ole naurun asia. Tästä hyytävästi muistuttaa The Aquariums of Pyongyang (2001) – joka käsittelee maan gulag-verkostoa, teoksen kirjoittajan omakohtaisen kokemuksen kautta.

Synkeä yksinpuhelu on viime aikoina lukenut Daily Mailin lisäksi 1900-luvun alkupuoliskon historiaa. Kylmän sodan ja sen jälkeiseen maailmaan saa huomattavasti enemmän perspektiiviä kun tarkastelua ei aloita vuodesta 1945, vaan näkee koko vuosisadan jatkuvana prosessina. David Fromkinin A Peace to End All Peace: The Fall of the Ottoman Empire and the Creation of the Modern Middle East tarjoaa kiehtovan tarinan Churchillistä, T.E. Lawrencesta ja kumppaneista sekä kuvittaa siirtomaa-ajan taustan Libanonin, Kurdistanin ja Palestiinan nykyisille etnisille konflikteille; kirjan nimi on peräisin brittien Lähi-Idän joukkojen sodan aikaisen komentajan sotamarsalkka Wavellin Versaillesin rauhansopimuksia koskevasta kommentista. Teoksessa käsitellään myös usein unohdettua Neuvosto-Venäjän onnistunutta yritystä valloittaa takaisin vanhat tsaarin Kaukasuksen ja Keski-Aasian siirtomaat. Fromkinin kirjasta on ilmestynyt hiljattain David Butlerin kirjoittama copycat-versio (Shadow of the Sultan’s Realm: Destruction of the Ottoman Empire and the Creation of the Modern Middle East), joka kannattaa jättää omaa arvoonsa.

Robert C. Tuckerin Stalin in Power: The Revolution from the Above 1928-1941 kirjan teesinä on että Stalinin toinen sisäinen Kremlistä johdettu vallankumous siihen sisäänrakennettuine terrorin, teollistumisen ja keskussuunnittelun dynamiikkoineen muutti venäläistä yhteiskuntaa aivan yhtä paljon kuin ensimmäinen vuoden 1917 vallankumous ja sitä seurannut ajanjakso. Stalinistiset valtarakenteet kestivät aina 1980-luvulle saakka, ja niiden purkaminen johti sekä koko yhteiskuntamallin että siitä seuranneen kylmän sodan olotilan päättymiseen. Kirja on dramaattista luettavaa ja maailmanpolitiikan tutkijalle mielenkiintoista on se miten Neuvostoliiton ulkopolitiikasta muodostui käytännössä Stalinin oma henkilökohtainen ulkopolitiikka, jota ohjasivat samat ennakkoluulot ja vääristymät kuin tämän omaa elämää ja sisäpolitiikkaa. Sekä Fromkinin että Tuckerin aikaa hyvin kestäneet teokset ovat sen verran vanhoja että niiden pitäisi löytyä kirjastoista.

Sunnuntaistrategisti on valinnut tällekin vuodelle jouluherkkujen kyytipojiksi varsin sotapainotteisen lukulistan, jonka parissa välipäiviä on hyvä viettää kinkkua sulatellen. Pääosaa listalla viettää Patrick Porterin Military Orientalism: Eastern War Through Western Eyes vuodelta 2009 (kirja-arvostelu). Kyseessä on yksi ns. kriittisen sotatutkimuksen tärkeimmistä viimeaikaisista teoksista, joka tutkii sitä, miten länsimaiset kulttuurilliset oletukset ja orientalistiset narratiivit vaikuttavat ”lännen” rajojen ulkopuolisten sotien tutkimukseen ja erityisesti niiden ymmärtämiseen puhtaasti kulttuurin kautta. Kirjassaan Porter käy läpi useita eri esimerkkejä, keskittyen kritisoimaan sitä, miten konfliktien ja sotaa käyvien ryhmien käyttäytymisen tulkitseminen puhtaasti kulttuurin kautta on luonut enemmän analyyttisia ongelmia kuin ratkaissut niitä.

Hyvänä vastapainona Porterin teokselle on sotaa aavistuksen laajemmasta näkökulmasta käsittelevä Colin Grayn Another Bloody Century: Future Warfare vuodelta 2005. Kansainvälistä politiikkaa ja sotateoriaa yhdistävä teos pohtii sotateorian valossa sodankäynnin tulevaisuutta tulevalla vuosisadalla. Onko sota kenties nähnyt loppunsa, vai tuleeko se jatkumaan samalla tavalla kuin ennenkin? Pragmaattisen näkökulman ottavan Grayn pääargumentti mukailee Platonia – vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun. Koska sodankäynnin pohjimmaiset syyt ovat pysyneet muuttumattomana jo useita vuosisatoja, on erittäin epätodennäköistä, että 21. vuosisataa kuvastaisi sodan siirtyminen historian roskakoriin.

Jussi Schumanin lista koostuu tällä kertaa kolmesta, viime vinkkeihin verrattuna hieman lyhyemmästä teoksesta. Ensimmäinen kirjavalinta on ranskalaisen filosofin ja yhteiskuntateoreetikon Raymond Aronin Introduction à la philosophie politique : Démocratie et revolution –kirja, joka perustuu Aronin vuonna 1952 École Nationale de l’Administration’issa pitämään luentosarjaan. Vaikka kirja tarjoaa hyvän lähtökohdan yhtieiskuntatieteellisen ajattelun peruskysymyksiin, on teos kaikkea muuta kuin ensimmäisen vuosikurssin tekstikirja. Tarjolla on Aronin tarkan tyylin lisäksi näkökulmia Ranskan ulkopuolella hieman vähemmän tunnettuihin filosofeihin, joista Alain käyköön esimerkkinä.

Toinen kirjavalinta on libanonilaisen Georges Corm’in Libanonin monimutkaista lähihistoriaa ja yhteiskuntaa valottava Le Liban contemporain – Histoire et société. Corm on toiminut pitkällä urallaan eräänlaisena yhteiskuntatieden moniottelijana par excellence, ja julkaissut kirjoja niinkin erilaisista aiheista kuin sivilisaatioiden yhteentörmäyksen myytistä aina kehitysmaiden taloustieteeseen asti. 1990-luvun lopulla Corm ehti toimia maan valtiovarainministerinä. On siis odotettavissa, että miehen Libanon-historiikki käy läpi maan monisyisen historian useammasta näkökulmasta, tarjoten kattavan analyysin maan matkasta sen nykytilaan.

Kenties hieman Mies ulkosuomalaista ja Synkeää yksinpuhelua plagioiden, edustaa viimeinen kirjavalinta neuvostoteemaa. Francis Spuffordin Red Plenty on herkullinen teos, joka ottaa lähtokohdakseen Neuvostoliiton 1950-luvun lopun talousihmeen ja hetkellisen etumatkan Yhdysvaltoihin nähden. Spufford kuvaa yksilötason kautta erään talousjärjestelmän optimointiyrityksiä ja lyhyeksi jäänyttä unelmaa markkinavoimien voittamisesta. Henkilögalleriaan kuuluu niin puolue-eliittiin kuuluvia virkamiehiä ja tiedemiehiä kuin katutrokareita. Kyse on faktapohjaisesta fiktiosta, eli “factionista”, parhaimmillaan. Kirjaan liittyen Schuman suosittelee myös lämpimästi Spuffordin tämän vuoden LSE Literary Festivalilla tallennettua luentoa, unohtamatta yllä linkattua, kirjan omaa sivustoa, joka sisältää mm. rattoisia neuvostovitsejä.

Ulkopolitist palaa sorvin ääreen pian vuodenvaihteen jälkeen.

Sata ulkopoliittista puheenvuoroa

Avaruusnatsit ja meteorisodankäynti löivät noin puoli vuotta sitten The Ulkopolitist -blogin alkutahdit. Sittemmin on blogin aihepiiri laajentunut kattamaan suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun keskeisimpiä ja ajankohtaisimpia aiheita terrorismista, perussuomalaisista ja Suomen Israelin asekaupoista lähtien aina Ottawan sopimukseen ja eurokriisin.  Sadannen julkaisun merkkipaalin kunniaksi on tähän kerätty joitakin tilastoja ja faktoja The Ulkopolitistista ja sen lukijoista.

Tähän päivään mennessä The Ulkopolistia on klikattu yli 17 000 kertaa.  Eniten vierailijoita oli kesäkuussa (3592 klikkausta) Abu Sulaiman al-Nasserin terrorisoitua tiensä suomalaisen lehdistön sivuille – tuolloin oli myös kaikkien aikojen vilkkain päivä (6. kesäkuuta: 604 klikkausta). Sittemmin Abu Sulaimania käsittelevä artikkeli Abu Sulaiman al-Nasser, Suomen Kauhu? on noussut Ulkopolitistin luetuimmaksi artikkeliksi, ja sitä on klikattu yli tuhat kertaa. Artikkeli on sittemmin laajentunut trilogiaksi, ja alkuperäiseen artikkeliin on linkki mm. amerikkalaisen terrorismitutkija Jarret Brachmanin sivuilla.

Suosituimmat kirjoituksemme paljastavat terrorismin, Naton ja Libyan olevan suosittuja aiheita:

• Abu Sulaiman iskee jälleen
• Breivik ja Vastajihadismi: Näkökulma Norsunluutornista
• Terrorismin monet kasvot
• Voiko Natotukseen kuolla?
• Sadan ja yhden yön tarinat: Sota Libyassa ja miksi kaikki menee vieläkin päin Benghazia

Maailmanblogitiikan ja Tiitisen listan lisäksi olemme ajoittain linkittäneet myös muihin sivustoihin.  Tulos on hyvin moninainen:

• Vladimir Putin Action Comics
• Internet Haganahin listaus suosituimmista jihadistisivustoista
• Super Putin
• Sisäasianministeriön Kansallinen terrorismin torjunnan strategia
• Huffington Postin uutisointi Presidentti Obaman päiväyskämmistä

The Ulkopolitistin on moni löytänyt erisorttisten hakujen kautta. Näiden perusteella artikkeliton Ulkopolitist (195 hakua) on suositumpi kuin artikkella varustettu The Ulkopolitist (111 hakua).  Yleisimmät asiahakusanat ovat:

• abu sulaiman al-nasser
• arabikevät
• venäjän presidentinvaalit 2012

Mutta on epäperinteisemmilläkin hauilla blogiimme tultu.  Filosofisten hakujen lisäksi (“mitä ei ole olemassa”, “ei ole syytä epäillä”), substantiivit ovat olleet yllättävän yleisiä (“pettuleipä”, “foil hat”, “kalapuikot”).  Toisaalta, näinkin voi löytää The Ulkopolitistin:

• “tuomioja on pepsodentti”
• “lisälainan otto”
• “pasilan pommi abu”
• “jaakko laakso konsultiksi”

The Ulkopolitistin puolivuotistaipaleelle on osunut myös mediahuomiotakin. Internetin ilmiöitä seuraavalle Aamulehden Nettikampa -sivustolle blogimme päätyi kesäkuun lopussa. Aamulehden toimittaja oli pannut merkille, että ”ryhmä nuoria suomalaisia ulkopolitiikan harrastajia ja seuraajia on perustanut railakkaan blogin nimeltä The Ulkopolitist”, ja arvioi että ”kaikki tämä elämöinti taitaa muuttaa suomalaista keskusteluilmapiiriä enemmän kuin Neuvostoliiton hajoaminen ja Berliinin muurin murtuminen yhteensä.”  Vaikka Ulkopolitist taitaa jäädä kuitenkin kakkoseksi näille maailmanpolitiikan merkkitapahtumille,  yritys on kovaa ja Suomen ulkopoliittisen veneen keikuttaminen on ollut blogin tavoite alusta saakka, vaikka sen Aamulehti olikin määrittelyssään hiukan harhaanjohtava; “The Ulkopolitist yrittää mahdotonta: se yhdistää huumorin Suomen ulkopolitiikkaan.”

Sadan blogiartikkelin ohessa The Ulkopolitistin kirjoittajakatras on ehtinyt sotkeutua myös ulkopoliittiseen kommentointiin muissa medioissa. Ulkopolitistien kirjoituksia on voinut bongata mm. Ulkopolitiikka-lehdessä sekä Helsingin Sanomissa.

Edellisen sadan postauksen aikana The Ulkopolitist on ottanut kantaa moneen ulkopoliittiseen kysymykseen, ja muistuttaisimme, että kaikki vanhat artikkelimme löytyvät Arkistosta ja kirjoittajavalikon kautta voi tarkastella jokaisen kirjoittajan tekstejä erikseen. Seuraavan sadan postauksen aikana Ulkopolitist tulee jatkamaan vanhojen aiheiden käsittelyä, sekä kirjoittaa ison läjän postauksia, jotka elämöivät ulkopolitiikalla. Lukijoiden kannattaa myös odottaa tulevia vierailevien kirjoittajien puheenvuoroja, luvassa on muutama iso yllätys, niin kirjoittajien kuin aihepiirienkin muodossa.

Aivan lopuksi haluaisimme kiittää kaikkia lukijoitamme, ilman teitä tätä blogia ei olisi. Jatkakaa  siis kommentointia ja ottakaa vastaisuudessakin osaa keskusteluun!

ps. Muistuttaisimme myös, että blogin lisäksi meitä voi seurata sekä Facebookissa että Twitterissä.

9/11

Eilen tuli kuluneeksi kymmenen vuotta syyskuun 11. päivän iskuista vuonna 2001. Kuvat  World Trade Centerin torneihin iskeytyvistä lentokoneistä sekä palavasta Pentagonista ovat muodostuneet poliittisiksi ikoneiksi – poliittisen murroksen ja ajanjakson symboleiksi.  Satoja miljardeja tuhlattuja dollareita sekä tuhansia kuolleita sotilaita ja siviilejä myöhemmin voidaan kysyä, miten nuo epätoivon ja järkytyksen täyttämät hetket lopulta tulivat määrittämään kuluneen vuosikymmenen tapahtumia. Oheisessa kirjoituksessa Ulkopolitistin milleniaalit jakavat omia mietteitään siitä, miten nuo tapahtumat muuttivat maailmanpolitiikkaa.

Muutokset Yhdysvaltain ulkopolitiikassa

9/11:n tuoma shokki sai Yhdysvallat pyrkimään oman turvallisuutensa palauttamiseen pakkomielteen lailla. Toisin kuin Euroopassa, Yhdysvaltojen maaperällä ei ole sodittu sitten 1800-luvun, ja sen geopoliittinen eristyneisyys loi maalle laajemman narratiivin absoluuttisesta turvallisuudesta – sodankäynti ja poliittinen väkivalta olivat ongelmia “kaukana jossain,” jossa Yhdysvallat kävi sotimassa yleisen turvallisuuden tai kansallisen intressien nimissä. 9/11 kuitenkin rikkoi tuon illuusion, ja sai aikaan fiksaation turvallisuudentunteen palauttamiseen sekä vastaavanlaisten tapahtumien välttämiseksi tulevaisuudessa.

USA:n ulkopolitiikassa varsinkin ensimmäisten 9/11:sta seuranneiden vuosien ominaispiirteenä olikin pragmaattisen, analyysivetoisen, pitemmän tähtäimen politiikan väistyminen, mistä kouluesimerkkinä toimi Irakin sodan jälkihoidon surullisenkuuluisa toteutus – seurauksena Irakin suistuminen sisällissotaan vuosina 2006-2008. Operaatiosta, jonka hoitamisen olisi pitänyt perustua huolelliseen suunnitteluun ja analyysiin tulikin eräänlainen “näytön paikka” ja hybriksen tyyssija. Kuvaavaa on tuolloisen puolustusministeri Rumsfeldin eräässä vuonna 2005 pidetyssä lehdistötilaisuudessa ilmaistu haluttomuus viitata Irakin kapinallisiin kapinallisina (insurgents) – ongelmiin ei voitu viitata niiden oikeilla nimillä tai juuri muutenkaan, eikä jo päätetyssä toimintastrategiassa voinut olla mitään vikaa.

Murentamalla omia liberaaleja arvojaan syyskuun 11. päivän jälkimainingeissa Yhdysvallat teki itselleen enemmän vahinkoa kuin mitä se kärsi al-Qaidan iskujen seurauksena. Yrittäessään vastata terrorismin uhkaan, Yhdysvaltain ulkosuhteet monien maiden kanssa kärsivät huomattavasti Bushin uhmakkaasta unilateralismista – näitä vaurioita ei Obaman hallinto ole pystynyt kokonaisuudessaan korjaamaan.  Terrorismin vastaisen sodan pahimmat moraaliset ylilyönnit ovat tehneet Guatanamo Baystä ja Abu Ghrabista laajasti tunnistettavia nimiä. Näiden termien taakse kätkeytyy toistaiseksi sisäistämättömät opit siitä, miten liberaalit demokratiat eivät voi käydä sotaa puoliliberaalisin keinoin.

Interventionismin paluu

Kansainvälinen terrorismi ei ole uusi ilmiö, mutta sen päätyminen ulkopolitiikan keskiöön on.  Toisen maailmansodan jälkeen valtio on menettänyt valtaansa ylöspäin kansainvälisille instituutioille, mutta myös alaspäin bin Ladenin ja al-Qaedan kaltaisille yksilöille ja ihmisryhmille.  Vallan diffuusio ja epävaltiollisen toimijoiden merkityksen kasvu kansainvälisessä politiikassa on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta niiden asettaminen turvallisuuspoliittisen diskurssin keskiöön on tapahtunut syyskuun yhdennentoista jälkeen.

Interventiot Irakissa ja Afganistanissa ovat opettaneet paljon niistä rajoista, mitä länsimaiset riskiyhteiskunnat kohtaavat post-modernissa sodankäynnissä. Riskiyhteiskunnan sodankäynnin perimmäinen syy on “tulevaisuus-keskeinen” turvallisuuden palauttaminen – tuleva turvallisuus pyritään turvaamaan intervention avulla ennaltaehkäisemällä potentiaaliset uhkat. Ongelmallista kuitenkin on riskiyhteiskunnan kyvyttömyys kohdata sodankäynnin realiteetteja, erityisesti kykenemättömyys hyväksyä kuolonuhreja sodassa. Riskiyhteiskunnan syy lähteä sotaan tekee sodasta kuitenkin pitkäaikaisen prosessin, jos vihollisena on abstrakti entiteetti kuten al-Qaeda, Islamistinen terrorismi tai terrorismi yleensä, sillä ongelman ratkaiseminen vaatii pitkäaikaista sitoutumista kohdemaahan, sekä kuolonuhrien hyväksymistä niin omien sotilaiden kuin kohdemaan siviilien muodossa. Ongelmallisesti kylläkin, länsimaiden haluttomuus uhrata omaa miehistöään on vienyt sotilaat luomasta turvallisuutta kohdemaan siviileille eristäytyneisiin tukikohtiin, ja miesvoimaa on pyritty kompensoimaan tulivoimalla.

Pitkitetyssä sodankäynnissä, jossa on tarkoitus poistaa abstraktin entiteetin kyky toimia siviiliväestön keskuudessa, keinot ovat olleet riittämättömiä, ja toisinaan luoneet uusia turvallisuusuhkia, kuten sisällissodan Irakissa 2006-2008, sekä Pakistanin talibanisaation, jonka torjuminen tulee olemaan suunnaton haaste kansainväliselle yhteisölle seuraavien vuosien aikana.

USA:n ja lännen taantuma

Yksi näkyvimmistä trendeistä syyskuun yhdennentoista jälkeisellä vuosikymmenellä on USA:n vallan taantuminen – trendi josta saarnaaminen on ollut jo pitkään muodikasta, vaikka todellinen alamäki alkoi vasta 2000-luvulla. Nyt, kun talouskriisi ja alhainen luottamus poliitikkohin ovat tuoneet 9/11:n jälkeisen ulkopolitiikan liki ylitsepursuavien resurssien vaihtoehtokustannukset näkyvämmin esille, käy yhä selvemmin ilmi, että Bushin hallinnon ulko- ja turvallisuuspoliittinen painotus sisä- ja talouspolitiikan kustannuksella on koitunut hyvin kalliiksi. Brownin yliopistossa tehdyn tuoreen arvion mukaan “9/11-sotien” rahalliset kustannukset saattavat nousta jopa neljään triljoonaan dollariin.

USA:n asema ja maine ulkopoliittisena maailmanmahtina on heikentynyt 9/11 jälkeisen ulkopolitiikan johdosta, mutta sen talousmahdin aseman ylläpitämiseksi voi vielä tehdä jotain. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että 9/11:sta seurannutta ulko- ja turvallisuuspoliittista ylireagointia ollaan toteuttamassa myös talouspolitiikan puolella. Tästä esimerkkinä on USA:n velkakaton rutiininomaisesta nostamisen aiheuttama vastustus, josta käytännössä tiettyjen republikaanien myötä tuli rumsfeldmainen “näytön paikka”. Mikäli Yhdysvallat haluaa säilyttää asemansa maailman talousmahtina ja on valmis tekemään työtä sen eteen, on 9/11-iskujen kymmenes vuosipäivä hyvä kohta pistää vähintäänkin retorinen piste sille “tahtopolitiikalle”, joka viimeisen kymmenen vuoden aikana on vahingoittanut Yhdysvaltoja monella eri saralla.

On kuitenkin liioittelua todeta, että kyseessä on Yhdysvaltain ”hukattu vuosikymmen.”  Muiden maiden suhteellinen nousu länteen verrattuna ei tarkoita, että aika jotenkin on ‘menetetty’.  On ollut kauan selvää, että siinä missä Aasia on ollut aliedustettuna kansainvälisessä politiikassa, ovat Eurooppa ja Pohjois-Amerikka olleet yliedustettuina. Ja vaikka hyväksyisi tämän metaforan, niin täytyy muistaa että Eurooppa myös hukkasi 5-7 vuotta samasta vuosikymmenestä. Tälläkin puolella Atlanttia on helppo keskittyä muihin asioihin kuin oman talouden kasvaviin huoliin.

Euroopan maat ovat myös osallisia terrorismin vastaisen sodan toteutukseen ja sen seurauksiin, joista Irak ja Afganistan ovat sen näkyvimmät manifestoinnit. Vaikka jotkut ylpeilevät näiden konfliktejen kritisoinnissa, fakta on että Eurooppa on aivan yhtä osallinen  diskurssin muotoilussa ja terrorismin identifioimisessa keskeisenä uhkana.    Yhdessä, vaikka eri tavoilla, Yhdysvallat ja Euroopan maat haaskasivat arvovaltaansa valitettavan sekavassa suhtautumisessa laajemmalti Islamin uskoon ja uskoisiin.  Samuel Huntingtonin kulttuurien yhteentörmäyksen kaltaiset universalistiset teoriat alkoivat lisätä suosiotaan valistuneemmassakin julkisessa keskustelussa, aivan kuin yhdeksäntoista miestä voisi edustaa kokonaista kulttuuria, tai kuten Huntington asian ilmaisisi, sivilisaatiota.

9/11 tulevaisuudessa

Kiistatta 9/11 säilyy osana amerikkalaista psyykkeä post-modernina Pearl Harborina – kylmän sodan jälkeisen turvattomuuden tunteen suruikonina. Tätä kokemusta me eurooppalaiset emme voi samalla tasolla jakaa; ehkä siksi koska eurooppalaisilla ei ole ollut vastaavaa turvallisuuden tunnetta kuin 9/11-edeltävällä Amerikalla. Eurooppalaisissa mielikuvissa 9/11-aikakautta dominoi Irakin sota ja Euroopan toisarvoisuus Yhdysvaltojen terrorisminvastaisessa kampanjassa. Vaikka Länsi suree yhdessä, Amerikalle tämä muistopäivä on katarttinen ja Euroopalle se on tragedinen.

Jälkeenpäin – tulevaisuuden historioitsijoiden näkökulmasta – on hämmentävää ajatella, että historian suurin sotilasmahti fokusoi niinkin kauaksi aikaa resurssinsa strategisesti marginaalisiin konflikteihin Afganistanissa ja Irakissa. Kymmenen vuotta on hoettu, että al-Qaeda delenda est, mutta toimet sen toteuttamiseksi ovat johtaneet epävarmaan tulokseen. 9/11:n muistopäivänä on selvää, että tämä aikakausi on päättynyt, mutta on epävarmaa mikä sitä seuraa. Varmaa kuitenkin lienee se, että vaikka terrorismi ei ole katoamassa kansainvälisistä suhteista, se tulee tippumaan tärkeysjärjestyksessä.

Päivitys: Ite oot asekauppias

Taannoin Ulkopolitistin Kalashnikov ja Kukkamekko kirjoitti Suomen asekauppapolitiikan etiikan  – tai sen puutteen – ongelmista erityisesti “Saudi-Arabian” asekauppojen yhteydessä.

Vaikka Saudi-Arabia ei ole YK:n aseviennin kieltolistalla, EU:n aseviennin yhteisen kannan mukaan asekauppoja suunniteltaeessa tulisi huomioida ostajan ihmisoikeustilanne. Saudi-Arabiaa on kritisoitu laajasti sen epädemokraattisuudesta ja surkeasta ihmisoikeuksien kunnioittamisesta…

…Herääkin kysymys, mitä seuraava hallitus aikoo asialle tehdä.Vastuulliseksi kansainväliseksi toiminnaksi Suomen asekaupan tilaa voi tuskin kuvailla. Aihe onkin kirvoittanut jo nokittelun ulkoministeri Alexander Stubbin ja Erkki Tuomiojan välillä. Tuomiojan ulkoministerikaudella kun asekauppaa käytiin Stubbin mukaan merkittävästi, vaikka Tuomioja kautensa jälkeen allekirjoitti ICADHin vetoomuksen.

Jarmo Pykälä, jonka ajatuksiin yllämainitussa artikkelissa viitattiin, toi äskettäin Ulkopolitistin tietoisuuteen, että Ulkoministeriö mitä ilmeisemmin on arvioimassa Patrian kranaatinheitinkaupan mahdollisen asevientilupahakemuksen. Asiasta voi lukea lisää Safer Globe Finlandin sivuilla.