Hyvää syntymäpäivää The Ulkopolitist!

Näistä aiheista The Ulkopolitist keskustelee

Arvon lukijat,

Jälleen kerran on vuosi ehtinyt vierähtää kansainvälispoliittisessa blogosfäärissä.  Ankara IR-sota on päätynyt toisen osapuolen luovuttaessa ansaittuun rauhaan, mutta harva on se päivä kun Suomen kansainvälispoliittisessa blogistanissa on hiljaista.

Tänään The Ulkopolitist-kollektiivi täyttää kaksi vuotta. Sopivia merkkipaaluja saavutettu juuri ennen vuosipäivää: yli 100,000 lukukertaa, 800 FB-fania, yli 8000 twiittiä. Toisaalta, jäipä ainakin yksi rajapyykki saavuttamatta: 2000 Twitter-seuraajan raja on vielä muutaman kymmenen fanin päässä ja blogin kolmassadas postaus odotuttaa itseään ensi syksyyn asti.

The Ulkopolitistia on luettu ympäri maailmaa, muutamaa sitkeää palomuurisaareketta lukuunottamatta. Yleisimpiä maita lukijoidemme keskuudessa ovat Iso-Britannia, Ruotsi, Yhdysvallat, Ranska – ja tietysti – Suomi ykkösenä.  Top 20 maiden joukossa on myös hieman yllättävänä jokerina Jemen, joka on viime päivinä ollut kansakunnan ykköspuheenaihe.

Synttäreiden tiimoilta on myöskin taas syytä kerrata mistä ulkopolitistit ja vierasblogistit ovat kirjoittaneetkaan.  Ulkopolitistissa on käsitelty Syyrian kriisiä ja siihen liittyviä diplomaattisia vaihtoehtoja, Suomen turvallisuusneuvostokampanjan loppua ja sen vaikutusta ulkopolitiikan sisältöön sekä siitä käytävään keskusteluun.  Kultuuri on saanut kiitettävästi tilaa, sillä Frederikin tekstien puinnin lisäksi on tutkittu sotaa ja elokuvallista ilmaisua, James Bondia ja kansainvälistä politiikkaa – ja ehkä harrastettu myös elokuvallista sanaleikittelyä muiden aiheiden lomassa.  Olemme pohtineet vakavasti suomalaista IR-tutkimusta ja, hieman vähemmän vakavasti,  sitä millainen kuninkaallinen Suomi olisi ollut.

Lukijoittemme suosimat kirjoitukset edeltävän vuoden aikana ovat jokseenkin … kirjavia: sodanuhkasta sieppauksiin ja kansanäänestyksestä kansanmusiikkiin:

• Tapaus Kaleva
• Itävalta sanoi “Ja” yleiselle asevelvollisuudelle
• Frederik, suomalainen orientalismi ja poliittinen analyysi
• Venäjä hyökkää Suomeen huomenna lounasaikaan?
• Made in siirto(maa)kunta

Ylivoimaisesti eniten liikennettä ohjaamme Wikipediaan, selittämään arvon lukijoille mistä ihmeestä hölisemme kun yhdistämme Julian Assangen ja kardinaali Mindszentyn, Grover Clevelandin ikityylikkäät viikset ja imperialismin elinvoimaisuuden, tai Keijo Korhosen ja Syyrian. Mutta muita suurien klikkimäärien kohteina ovat olleet:

• Ilkka Luoman kirjoitus Jemen-sieppauksesta ja Mossadin osallisuudesta
• Jarno Liskin avoin kysymys siitä mitä pitäisi ajatella Jemen-sieppauksesta
• Kartta Suomen menetetyistä alueista
• Osmo Apusen puheenvuoro puolustuspoliittisesta keskustelusta
• Urban Dictionary’n selitys siitä mitä ihmettä “pigeon chess” tarkoittaa

On eri tapoja löytää The Ulkopolitist; useimmat tekevät näin joko sosiaalisen median kautta tai sitten hakemalla “ulkopolitist” tai “the ulkopolitist”.  Luovempia teitä blogiimme myös löytää tavanomaisten arkiesineiden kautta (“kalapuikot”), epäloogisten sanarimpsujen (“jemen nato öljy operaatio”) tai joskus hämmentävien kirjoitusvirheidenkin avulla (“gybersodankäynti”).  Myös, voimme tiedottaa, että The Ulkopolitist ei ole matkatoimisto – pahoittelemme heille jotka etsivät Abhaasian matkaa tai olivat uteliaita Syyriaan matkailusta.

Kiitämme vierasblogistejamme kontribuutioistaan ja hyödynnämme tilaisuutta muistuttamaan lukijoita, että tekin voitte tarjota vieraskyniä Ulkopolitistille. Iso kiitos siis Susanna Hastille, Otto Kiviselle, nimettömyydestään tulenkatkuista kritiikkiä saaneelle Jemen-asiantuntijalle, Kaisa Toroskaiselle, Ilmari Käihkölle, Niina Nykäselle ja erityisesti Hiski Haukkalalle, joka ansaitsee kiitosta vieraskirjoituksestaan sekä arvokkaasta tappion hyväksymisestään osastaan IR-sodassa.

Vastaavasti haluamme kiittää haastateltaviamme ajastaan ja aatteistaan: Puolustusministeri Haglund, SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jugner ja Presidentti Ahtisaari.  The Ulkopolitist pyrkii jatkamaan haastattelusarjaansa tulevana vuonna.

Terveisin,
- The Ulkopolitist

Tapaus Kalevasta

Atte ja Leila Kalevan tapauksesta näyttää tulevan Suomen alkukesän suuri mediaspektaakkeli. Itseään moraalisesta käytöksestään ja pidättyväisyydestään selkään taputellut media on panttivankien vapautumisen jälkeen ottanut itselleen vapauden julkaista Kalevien pariskuntaan liittyviä tietoja kuin he olisivat julkisuuden hahmoja. Kansalaiskeskustelussa puolestaan liikutaan salaliittoteorioiden, schadenfrauden ja ”ei meidän verorahoilla” ajattelun välimaastossa.

Atte Kalevan sotilastausta on hämmentänyt monia – vaikka kieltämättä eräitä enemmän kuin toisia. Muutama suomalainen poliitikko ja virkamies ovat jo ehtineet julkisuudessa toteamaan, että vastuu ei ainakaan heidän harteilleen kuulu – Kalevaa yritettiin ”estää” lähtemästä. Johtuisiko tämä sitten siitä, että Kalevien kidnappaus päätyi merkittäväksi uutiseksi jo hyvissä ajoin ennen panttivankien vapautusta, tai siitä että pariskunnan identiteettien julkistamisen jälkeen matkalla on arvioitu kansalaiskeskustelussa olevan vähän vähemmän julkisia syitä – kaikkea mahdollisesta vakoilusta ja sotilastiedustelusta juutalaisten salaliittoon. Paha sanoa. Eräälle on kuitenkin ollut vaikea ymmärtää, kuinka puolustusvoimissa työskentelevä ihminen voisi matkustaa Jemeniin puhtaasti akateemisen kiinnostuksen takia, ja tämä on ollut toistuva teema eri foorumeilla vellovassa kansalaiskeskustelussa, jonka keskeinen kysymys on ”kenen syy”?

On hyvä muistaa, ettei Suomen viranomaisilla ole oikeutta estää ketään matkustamasta. Jokainen Suomen kansalainen on oikeutettu matkustamaan minne tahansa haluaa, ja tätä oikeutta suomalaiset käyttävät kiitettävästi hyväkseen. Muutamat ovat jopa uskaltautuneet konfliktialueille. Suomesta matkustaa säännöllisesti muun muassa journalisteja, kansalaisjärjestön edustajia ja diplomaatteja konfliktialueille ilman vastaavaa huomiota medialta tai kansalaisilta.

Esimerkiksi Syyriaan konfliktin kulkua raportoimaan ovat uskaltautuneet Rauli Virtanen, Niklas Meltio sekä Suomen Kuvalehden Jari Lindholm. Syyriassa on konfliktin aikana käynyt myös Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Ari Kerkkänen. Kalevien kidnappausten jälkeen Jemeniin on uskaltautunut ainakin yksi suomalaisen median edustaja haastattelemaan paikallisia. Esimerkkejä riittää. HS:n kirjeenvahtajana olleessaan Jukka Huusko kävi Siinailla, ja Tommi Nieminen kävi vaalien aikaan Pakistanissa. On mielenkiintoista, miten vastaavanlaisiin matkoihin ei ole kohdistunut kritiikkiä vastuuttomana riskinottona. Oliko edellä mainittujen konfliktialuematkailu yhtä ”väärin matkustettu” tai harkitsematonta kuin Kalevan tapauksessa?

”Väärin matkustettu” toteamuksesta onkin tullut yksi kansalaiskeskustelun taisteluhuudoista. Kovin montaa keskusteluun osallistunutta ei näytä häiritsevän, että tämä perustuu jälkiviisauteen. Kalevan matkan seurausten valossa on ollut helppo alleviivata Jemeniin matkustamisen riskejä, koska tiedämme matkan seuraukset:  onhan Jemenissä siepattu länsimaalaisia aiemmin; lehdissä lukee, että maassa on turvatonta; Ulkoasiainministeriön matkustustiedote varoittaa matkustamasta. Sen sijaan mitä ei ole korostettu on se, että sieppauksen riski Sana’assa on huomattavan paljon pienempi kuin muualla maassa (jossa Atte Kaleva matkusti ilman siepatuksi joutumista), tai että Sana’assa asuu vieläkin useita länsimaalaisia – toimittajia, kansalaisjärjestöjen työntekijöitä, diplomaatteja ja myös tutkijoita. Näiden faktojen korostamiseen tarvitaan syvällisempää tietämystä kohdemaasta, kuin mitä suomalaisesta mediasta tai matkustustiedotteesta on saatavilla.

Tämä ei tietysti tarkoita että Jemeniin matkustaminen olisi riskitöntä, mutta monelta on päässyt unohtumaan että kukaan täysissä ruumiin ja sielun voimissaan oleva ei tarkoituksenmukaisesti pyri asettamaan itseään ja lähimmäistään sellaiseen tilanteeseen ja ympäristöön, jossa todennäköisyys vastaavanlaiselle tapahtumalle – tai pahemmalle – on merkittävä. Joskus oma harkintakyky voi pettää, mutta joskus sattuma voi astua peliin varsin traagisella tavalla.

Pahimmillaan tämän unohtaminen on uhrin syyllistämistä, ja vähimmilläänkin tietämätöntä. On hyvä muistaa, että vapaudenriisto ei koskaan ole uhrin syy vaan niiden, jotka kidnappauksen toteuttivat, siinä avustivat ja mahdollisesti sitä suunnittelivat. Keskustelijoilta on valitettavan usein unohtunut ettemme tiedä varmuudella juuri mitään tapauksen yksityiskohdista. Valitettavan moni myös tuntuu pitävän esimerkiksi Ulkoasianministeriön matkustustiedotetta deterministisenä dokumenttina tai maagisena kristallipallona, joka ennaltamäärää mitä Jemenissä tulee käymään, jos sinne uskaltaa matkustaa.

Mikäli Kalevien matka olisi toteutunut ilman sen suurempaa mediahuomiota, olisiko silloinkin matkalle lähteminen ollut huolimatonta, vastuutonta ja huonoa harkintakykyä? Mitä se kertoo sellaisista suomalaisista kuten Rauli Virtanen, Jari Lindholm tai Niklas Meltio, jotka matkustavat säännöllisesti konfliktialueille?

Jos ”väärin matkustettu” on ollut yksi keskustelun yleisimmistä taisteluhuudoista, ”väärin tutkittu” on valitettavasti myös kuultu taisteluhuuto. Akateemisen vapauden periaate on unohdettu, ja muutama on ääneen pohtinut, että pitikö sitä arabiaa mennä opiskelemaan juuri Jemeniin, tai oliko sitä terrorismia pakko tutkia juuri Jemenissä. Terrorismin tutkiminen on varmasti vaarallisempaa – varsinkin jos yksi metodologinen työkalu on haastattelujen toteuttaminen – kuin esimerkiksi proto-suomalaisiin kansantaruihin keskittyvä diskurssianalyysi, mutta yhteiskunnallisesti on tärkeää ja hyödyllistä tutkia terrorismia, erityisesti siellä missä se on merkittävä ongelma.

Mikäli tarkoitus on tutkia terroristijärjestöjen rekrytointia sekä yksilöiden radikalisoitumista terroristeiksi Jemenissä, arkistotutkimus suomalaisessa kirjastossa on yhtä hyödytöntä kuin vaaratonta. Tässä mielessä on helppo yhtyä Panu Pokkisen mielipiteeseen: ”Parhaiten sen [radikaalin Islamin ja arabian] oppii alkulähteillä - tältä osin Jemen oli napakymppivalinta.” Itsenäisen tutkijan näkökulmasta on ihailtavaa, että joku pyrkii tuottamaan arvokasta materiaalia islamistisesta terrorismista Jemenissä haastattelemalla paikallisia entisiä ja nykyisiä terroristeja, eikä pelkkään kierrätettyyn materiaaliin nojaavaa tusinatutkimusta al-Qaidasta ja muista islamistisista terroristeista, joka on valitettavan yleistä.

Tapaus Kalevaa ympäröivä keskustelu tarvitsee suhteellisuudentajun palauttamista. Pahin rike tätä vastaan – salaliittoteorioiden ja uhrin syyllistämisen lisäksi – on taivastelu verorahojen tuhlaamisesta ja vaatimukset siitä, että lasku ”extreme-matkailijoille” lähetetään perästä. On hyvä muistaa, että tämä on nykyisen lainsäädännön vastaista eikä lakeja voi säätää takautuvasti – ei ainakaan ilman perustuslain muokkausta. Tämä on sinänsä jo keskustelun viemistä epäoleellisille raiteille. On hyvä pitää mielessä, että puhumme kahdesta henkilöstä, jotka juuri viettivät 4,5 kuukautta vankeudessa ilman omaa syytään. He palasivat nyt turvallisesti kotiin.

Hyvä on myös pitää mielessä, että vastaavanlaiset tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia. Mutta silloin kun suomalaiset joutuvat pulaan ulkomailla, tärkeintä ehdottomasti on että valtio tekee kaikkensa tilanteen menestyksekkään ratkaisun saavuttamiseksi. Tämä on kuitenkin yksi ulkoasiainministeriön keskeisistä tehtävistä. Jos tai kun vastaavanlaisia tilanteita saadaan onnellisesti päätökseen tulevaisuudessa, tapaus Kalevan ympärillä velloneen keskustelun yksi keskeisimmistä opeista tulisi olla suhteellisuuden- ja tilannetajun säilyttäminen.

Frederik, suomalainen orientalismi ja poliittinen analyysi

Yes sir, osaan orientalismin

Kukapa meistä ei olisi tulkinnut Tšingis-kaania yömyöhään karaokessa, huonon taustanauhan ja ympäröivän myötähäpeän säestämänä? Tämä orientalistinen helmi tuo vahvasti mieleen 1970-luvun, mutta oikeammin sen ilmentämä tunnelmointi juontaa juurensa valtiollisen Suomen ja sen kulttuurihistorian alkutaipaleelle.

Suomalainen orientalismi ja eksoottinen kaipaus juontaa juurensa 1920-luvulle. Maamme kirjallisuudessa vaikutti tunnetusti Tulenkantajien liike, jonka vaikutteisiin kuului eurooppalaisen modernismin ohella myös sen yhteydestä löydetty orientalismi ja eksotiikka. Jälkimmäinen esiintyi etenkin Katri Valan lyriikassa (”…olen pieni tyttö kuumilla Itämailla, joka illoin hiipii Jumna-joen rannalle, hiljaisten puutarhojen marmoritemppeliin, uhraamaan bel-puun kukkia ja sandaalipuuta Mumtaz-i-Mahalille…” –Taj Mahal, 1924) sekä Olavi Paavolaisen ilmeisen legendaarisissa, orientalistisiksi teemoitetuissa juhlissa.

Musiikin puolella taas supisuomalaisena pidetyn iskelmän eräänlaisena kantaisänä toimi mm. Dallapé-orkesteri, jonka alkulevytyksissä oli monesti havaittavissa vahvan orientalistista ja eksoottista tunnelmointia (mm.  Sulamith, josta Rauli Badding Somerjoki sittemmin levytti oman versionsa); sittemmin myös Toivo Kärjen ja Repe Helismaan 50-luvun sävellystyössä voitiin havaita orientalistisia piirteitä.

Frederik on kuitenkin sanoittajansa/kääntäjänsä Juha Vainion kanssa vienyt suomalaisen orientalismin ja eksotiikan tavoittelun perinteen niin lyriikassa, musiikissa kuin tyylissä uusiin ulottuvuuksiin lisäämällä sekoitukseen vakavasti otettavan yhteiskuntatieteellisen analyysin. Junttidiskon kuninkaaksi itseään tituleeraava Frederik onkin todellisuudessa paitsi viihdetaitelija, myös yhteiskuntatieteilijä par excellence – mies, jolle ei tule edes hiki pintaan rytmiryhmän säestäessä diskokompin tarkalla poljennolla hänen kertomustaan geopoliittisesta moraalittomuudesta (Tšingis-kaani), kestävää analyysiä rentieerivaltioiden synnystä (Sheikki Ali Hassan) tai suomettumisen syväluotaavaa jälkipuintia (Volga). Ulkopolitist valottaa nyt tekstianalyyseillään näitä yhteiskuntatieteellisen analyysin helmiä.

Tšingis-kaani: geopolitikan moraalittomuus

(Sanoitus)

Tšingis-kaanin suunnaton maine verisenä valloittajana on Frederikin version lähtökohta: (”Hirveän miekkansa hilpeä kalistaja… / Maan kauhulla hän täytti”). Tämä ei kuitenkaan ole silkkaa historian esittämistä, vaan kertoja ottaa selvää kantaa esittämällä, että sama voimakeinoja korostava politiikka jatkuu edelleen (”Sapelia käytti… / esimerkin näytti… / hommat niin myös tänään hoidellaan”). Koska perinteisen voimapolitiikan korostaminen on laulun keskiössä (“”Elintilaa huusi tullessaan”) kappaleessa esiintyvä kriittinen ”elintilan” käsite on helppo yhdistää nopeasti viittauksena natsismiin ja lebensraum-käsitteeseen.  Oikeammin elintila on kuitenkin pikemminkin metaforinen viittaus geopolitiikkaan ja sen ruotsalaiseen syntyjuuriin – eritoten Rudolf Kjellénin (1864-1922) valtion antropomorfisointiin.

Teoksessaan Staten som livsform (1916) Kjellén esittää valtion maantieteellisenä organismina, jossa lailliset valtionlaitokset ja yhteiskunta fuusioitu yhteen ”elävänä” olentona.  Täten on väärin tarkastella valtioita lain tai westfalenilaisen suverniteetin näkökulmasta, vaan siihen on suhtauduttava organismina.  Tulkintaa seuraten, osana valtion antropomorfisointia: kansainvälisen politiikan biosfäärissä ”elintila” onkin vain eri tapa ilmaista valtion intressejä – talous, turvallisuus – joiden varmistaminen on tärkeää organismin jatkumiselle. Kjellénin hylkäämä legalistinen valtion tulkinta ilmenee kappaleessa, jossa juridinen ’oikeuden lausunto’ joka viittaa ’lain’ corpukseen on parodian kohde: ”Niin moni nytkin elintilaa itselleen pimittää… / Ja uudet rajat naapurinsa eteiseen nimittää… / Mut heikompi jos kysyy, tää oikenko on? / Niin päätös on ja pysyy, saat lausunnon / Jatkuu aina perinne vain tää”.

Kappaleen terävä moraalinen kärki on toistamisen arvoinen. Kjellénististä metaforaa hyödyntäen kertoja yhdistää geopolitiikan harrastamisen moraalittomaan imperialismiin, joka sitten ruumillistetaan ”sapelinkalistaja” Tšingis-kaaniin. Tšingis-kaanin häikäilemättön ryöstely ja voimankäyttö näyttäytyy myös foneettisen ulottovuuden kautta kappaleen kaikuvassa ja ilkkuvassa naurussa (”hahaha, hohoho”). Voimapolitiikan itseoikeutus, kuten aikaisemmin mainittu, esitetään hyödyntämällä parodiaa, eikä ole myöskään sattumaa, että laulussa sarkastisesti ylistetäänkin Tšingis-kaania ”aikamme valtiomiesten valistajaksi”.

Sheikki Ali Hassan: tarina rentierismistä ja öljyvaraudesta

(Sanoitus)

Todettuaan ensin 1970-luvun alussa sutjakkaasti – Fred Hallidayta uhmaten – ettei Arabiaa ole ilman sulttaneja, siirtyi Freredik käsittelemään Persianlahden alueen äkkivaurastumista ja sen sosiopoliittisia vaikutuksia.

Periorientalistista terminologiaa hyödyntämällä, kappale esittää osuvia kommentteja nopean öljyvaurauden fasilitoiman modernisaation vaikutuksesta perinteiseen yhteiskuntaan.  Huomion kohteena ovat etenkin talouden valjastaminen poliittisiin tarkoituksiin – rentierismi – ja varsin kriittisen tarkastelun kohteena on sen negatiiviset poliittiset vaikutukset.

Jo laulun alussa korostetaan rentierismin perimääritelmää eli sitä kuinka valtiovaraus syntyy puhtaasta maantieteellisestä sattumasta (”kun öljy rikkaudet itään toi / Ei sille sivulliset mitään voi”), ja kuinka tämä matalan osaamuksen varaus hyödynnetään vallan keskittämiseen ja kohdistamiseen (”luonnonvarat ovat kaikki yhdelle ihmiselle valjastettu”). Yleisen persianlahtelaisen nimen – Ali Hassan – jolla on arvotitteli sheikh, keinoin kappale kiinittää kuuntelijan huomion Persianlahden valtioiden vahvoihin rentieerivaltioihin. Kriitisille kansalaisille hän on kuitenkin pelkkä Hassan, joka  edustaa klientelistisen järjestelmän pönkittäjää (“on menossa pankkiin selkä kenossa, Hassan”).

Poliittisen talouden kuvailun sijaan kappale kuitenkin korostaa äkillisen varauden psykologisia vaikutuksia ja etenkin nopean modernisaation tuomaa paradoksia perinteiden ja moderniteetin välillä. Yhtäältä, äkillinen öjyvaraus tuo vahvan vaikutelman kaikkivaltaisuudesta poliittiselle eliitille (”kun öljykenttä Alin elättää / voi kenet tahansa hän selättää / et tunne estettä / hallussas on nestettä Hassan”). Poliittisen eliitin synnyttämä henkilökultti ja etenkin sen tarjoaman legitimiteetin ohuus ja uutuus saa huomiota (”kun ennen häntä tuskin suvaittiin / nyt tehdään patsasta jo Kuwaitiin”).  Kiinnostavin lisäys on kuitenkin egon paisuminen suoranaisena seurauksena öljyntulosta, joka esitetään yhtä nopeatempoisena kuin yhteiskunnan vaurastuminenkin (”mustan kullan mies, päämies/ tää mies, suurmies”).

Varauden vahvistama poliittinen sorto saa tilaa kertosäkessä, jossa viittaus kuohilaaseen toimii metaforana kansan väkisin ostetusta ja emaskuloidusta poliittisen valveutuneisuuden tilasta.  Tilaa annetaan kuitenkin myös anonyymille tyytymättömyydelle (”kaikuu huuto massan”), jonka perimmät juuret löytyvät rentieeri-järjestelmän tuottamissa tuloeroissa joilla on selvä poliittinen kastiulottovuus (”köyhällä on kameli mutta sheikillä Rolls-Royce”). Nerokas loppukaneetti (“patsas on nyt paljastettu”) kertoo  rentierismin alussa vankasti etabloidusta klientelistisestä järjestelmästä, mutta toisaalta myös sen alastomuudesta kansan edessä, mistä arabikevät toimii todisteena.

Volga: verhottu varoitus

(Sanoitus)

Varoitus imperialismin vaaroista saa jatkoa laulusta joka vaikuttaa ensikatsomiselta viattomalta kansanlaululta. Laulu joka kertoo rakkaudesta ja vapauden kaihosta saa kuitenkin synkän tulkinnan jos vertaa  alkuperäisen sävellyksen ystävälliseen sisältöön: Moskau ylistää Moskovan syvää siellullisuutta ja vetovoimaa, Volgassa taas veri valuu liejuun kun paetaan tsaarin miehiä.

Tämän laulun sisältö on syystäkin paljon verhotumpi, koska laulun todellinen aihe on venäläinen imperialismi. Aiheen arkuudesta kertoo sekin, että laulu levytettiin vasta kylmän sodan päätyttyä ja Suomen liityttyä Euroopan unioniin. Sekin, että Moskau on muutunut Volgaksi – Suomen kansan apokryyfiseen synnyinsijaan – on taitava viittaus suomettumisen ankaraan perintöön.

Viittaus Kaspianmereen ei myöskään ole suinkaan sattumaa, vaan on tietoinen viittaus Venäjän historiaan. Kazanin ja Astrahanin kaanikuntien tuho 1500-luvulla olivat ensimmäisiä silloisen Muskoviitti-valtakunnan valloituksia; valloituksia joista ajan myötä syntyi Venäjän keisarikunta.  Kumpikin näistä kaupungeistä sijaitsee Volgan rannalla, ja jälkimmäinen on Volgan suussa liki Kaspianmeren rannalla.

Vesi on perin yleinen muutoksen metafora, joka taitavasti kattaakin laulun nostammat tunteiden ääripäät. Asetelma ”rakkaus tai kuolema tai pelkoa ja vainoa” kuvaakin kovin laajasti suomalaisten historiallista suhtautumista Venäjän imperialismiin (aina taistolaisista, sotiin, venäläistämisyrityksiin ja isovihaan).  Se kuinka laulussa tsaarien miesten lähestyessä nousee ”pelko mittaamaton” kuvastaa hyvin suomalaisten aika ajoin ilmenevää paniikkia puhuttaessa Venäjän sotilaallisesta ylivoimasta.

Sijoittamalla suomalaiset hahmot venäläisille nimille kappale muuttuu viattomaksi – mutta tämä huijaus paljastuu kun myöhemmässä säessä Katiushaan viitataan Katjana.  (Se, että Kazanin ja Astrahanin kaanikuntien valloitus tapahtui vielä Iivana IV. aikana – paremmin tunnettu Iivana julmana – ei liene sattumaa nimenvalinnassa). Kuitenkin, kriittisestä sävystään huolimatta laulu ei ole sotaisa – yrittäessään vastarintaa Ivanin veri virtaa Volgan liejuun – vaan pikemminkin kuuntelijaa kehoitetaan itsenäisyysmieliseen ajatteluun tämän vaaran kohdatessa, sillä: ”villinä ja vapaana sinua ei voi vangita”.

The Ulkopolitistin haastattelussa Carl Haglund

Kuva: STT-Lehtikuva/Valtioneuvoston kanslia

Viime syksynä, kun turvallisuusneuvostokampanjan kirvelevä tappio oli vielä pahin mahdollinen skenaario, ja viime viikkoina kovalla liekillä palanut puolustuspoliittinen keskustelu korkeintaan toimituksen jäsenten villeimmissä unelmissa, The Ulkopolitist tenttasi osana puoluejohtajien haastattelusarjaa RKP:n puheenjohtaja Carl Haglundia ulkopolitiikasta ja Suomen roolista maailmassa. Haastattelu on toinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Edellisellä kerralla haastattelussa oli Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö.

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UPT: Miten RKP hahmottaa maailmanpolitiikkaa?

CH: Tätä kysymystä voi lähestyä monella eri tavalla. Ideologinen tulokulma on tietenkin se, että meidän liberaalit arvot vaikuttavat meidän tapaan katsoa maailmaa. Ihmisoikeudet, oikeudenmukainen globalisaatio, demokratia ja vapaa kauppa ovat ydinkäsitteitä, joiden toteutumista haluaisimme nähdä maailmassa, vaikka käytännössä maailma on tietysti kaukana siitä. Tämä tarkoittaa osaltaan sitä, että Suomen, joka mielestäni kykenee edustamaan kaikkia näitä monella hyvällä tavalla, ja laajemmin EU:n tulisi toimia demokratian, ihmisoikeuksien, vapaan kaupan ja reilun globalisaation edistämiseksi aktiivisesti. Tämä on meidän peruslähtökohta, joka heijastuu kaikkeen meidän toimintaan ja myös ulkopoliittisiin näkemyksiimme.

RKP:llahan on aika pikät perinteet ulkopolitiikassa – vaikka olemme pieni puolue, on puolueemme viitejäseniä ollut merkittävissä tehtävissä Suomen ulkopolitiikassa. Aikoinaan RKP:lla oli uskottava profiili ulkopolitiikassa ja tulimme paljon julkisuuteen ulkopoliittisten kannanottojen kautta. Vuosien mittaan tämä profiili on kuitenkin hieman kuihtunut. Viimeisen 20 vuoden aikana tämä [osaaminen] ei ole kuulunut meidän profiiliin ja tässä tavoitteeni puheenjohtajana onkin nostaa meidän [ulkopoliittista] profiilia.

UPT: Mikä on Suomen rooli tai asema maailmassa? Kuinka paljon Suomella on painoarvoa?

CH: Meidän painoarvo tulee siitä, että olemme arvostettu maa. Lähtökohtaisesti meillä ei ole huonoja suhteita mihinkään maahan, niin kuin monella muulla maalla. Sotilasliittoon kuulumattomana maana meillä on myös tietty etu eräissä asioissa. Rauhanturvaamisessa, kriisinhallinnassa ja rauhanvälityksessä meillä on hyvä imago, joka on pitkän tähtäimen oikealla työllä ansaittu siitä, että Martti Ahtisaari, Elisabet Rehn ja muut ovat kunnostautuneet kansainvälisesti [alan tehtävissä]. Me olemme kansainvälisesti arvostettu kansa, jolla ei ole rasitteita – tämä on meidän vahvuus. Paikka YK:n turvaneuvostossa tekisi Suomelle hyvää, koska se johtaisi siihen, että Suomi joutuisi muodostamaan kantoja kriisiin jos toiseen. Tämä johtaisi vääjäämättä myös siihen, että Suomessa olisi käytävä enemmän ulkopoliittista keskustelua.

Pohjoismainen viitekehys

UPT: Siirrymme pohjoismaiseen viitekehykseen. Millaisena näette sen tulevaisuuden esim. puolustusyhteistyössä?

CH: Henkilökohtaisesti minulla on suuria toiveita tämän suhteen ja kunnianhimotaso on korkealla. Ensi vuonna [2013] minulla on ilo ja kunnia toimia NORDEFCO-puolustusyhteistyöfoorumin puheenjohtajana. Hallitusohjelmassa olemme todenneet, että Suomen tavoitteena on syventää ja tiivistää pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Pohjana syventämiseen ja tiivistämiseen meillä on pohjoismainen solidaarisuusjulistus sekä Stoltenbergin raportti, joka aikoinaan toi aika paljon raikkaita ideoita. Toiveenani on, että NORDEFCO-toiminnalle voitaisiin luoda visio siitä, mikä on se tavoitetila, johon tähdätään. Tässä yhteydessä kyseeseen voi tulla etenkin materiaalinen yhteistyö – jota meillä jo on – ja sen myötä saavutettava tehokkuus ja kustannussäästöt yhteishankintojen ja –huollon kautta. Tämä myös edistäisi yhteistä harjoittelua ja koulutustoimintaa. Henkilökohtaisesti en myöskään poissulje sitä, että harkittaisiin enemmän myös puolustuspoliittista yhteistyötä – ts. yhteistä pohjoismaista puolustusta – päinvastoin. Haasteeksi muodostuu tietenkin kolmen Pohjoismaan Nato-jäsenyys, mutta varsinkin Ruotsin kanssa vain taivas on kattona ja tämä kortti tulisi katsoa. Olemme tilanteessa, jossa voimavarat tulevat olemaan vähäiset ja tämä yhteistyö voisi luoda osaltaan mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Tämä on pitkällä tulevaisuudessa, ja [siksi] tämä on niitä keskusteluita, joita meidän tulisi käydä. Puolustuspolitiikasta, kuten ulkopolitiikasta, puhutaan Suomessa vähän. Puolustusministeriöltä kysytään viikottain teknisluonteisia asioita, mutta Natosta ei käydä mitään syvällisempää keskustelua, ei myöskään sen vaihtoehdoista – puolustuspoliittinen keskustelu puuttuu, sen sijaan puolustuksen rakenteet ja materiaalihankinnat ovat median fokuksessa.

UPT: Onko suomen- ja ruotsinkielisillä kotimaisilla medioilla eroa suhteessa puolustuspoliittisen keskustelun puutteeseen?

CH: Ei minun mielestäni. Luen kymmenen lehteä päivässä – puolet suomeksi, puolet ruotsiksi – ja lisäksi myös kansainvälisiä lehtiä. Minusta suomalaiset lehdet ovat samaa [ryhmää], enkä näe niiden välillä eroja tässä mielessä.

UPT: Entä ero suomalaisen ja ruotsalaisen median välillä – pitääkö eräänlainen klisee Ruotsin avoimemmasta poliittisesta keskusteluympäristöstä paikkansa?

CH: Ruotsin poliittisessa kulttuurissa on ilmiö, jota voisi kutsua termillä världssamvete (vastuu/omatunto maailmasta, toim.suom.). Kun maailmalla tapahtuu vääryyksiä, niin ne ovat heti esillä Ruotsin mediassa ja poliittisessa keskustelussa. Ruotsalaiset päättäjät nousevat barrikaadeille ottamaan kantaa näihin asioihin, kun taas Suomessa – vähän kärjistäen – riidellään hallintouudistuksesta. Minun näkemykseni on, että ulkopoliittinen keskustelu ja fokus on Ruotsissa suurempaa. Världssamvete ei rajoitu vain poliitikkojen keskuuteen, se on osin myös kulttuurikysymys. Tämä näkyy myös siinä, että Ruotsille on itsestäänselvää, että kehitysapuna maksetaan vähintään 0.7% BKT:sta, kun taas Suomessa 0.7% pääseminen tuntuu olevan mahdottomuus. Voisi uskoa, että kansainvälisessä taloudessa elävä kansa ymmärtäisi, ettei kansainväliselle toiminnalle voi antaa varsinaista hintalappua ja unohtaa ne hyödyt, mitä Suomi siitä saa.

Suomi, EU ja Nato

UPT: Euroopan ulkosuhdehallintoa (EUH) ei tähän mennessä ole voitu pitää menestyksekkäänä. Mikä on EU:n rooli tai potentiaali ulkopolitiikassa?

CH: Tähän mennessä EUH ei ole vielä osoittautunut kovin hyödylliseksi. Minulla on se käsitys, että tietyissä kriiseissä esim. Pohjois-Afrikassa ja Haitin maanjäristyksen yhteydessä EUH on toiminut hyvin koordinoivana elimenä kriisiavun välittämisessä. EUH ei ole onnistunut kuitenkaan markkinoimaan niitä asioita, joissa se on onnistunut. Toivon itse, että pitkällä tähtäimellä EUH tuo meidän ulkosuhdehallintoon [uusia] mahdollisuuksia, kuten esim. yhteisiä pohjoismaisia lähetystöjä. Samalla tavalla näen, että EUH:n puitteissa voisi päälähetystöillä tuoda kaikille EU:n kansalaisille turvaa ja palveluita koko maailmassa.

Poliittista hyötyä loisi tietenkin se, että voisimme puhua paremmin yhdellä äänellä suurissa kriiseissä – Syyrian tilanteessa olemmekin aika hyvin onnistuneet tässä ja myös ilmastoneuvotteluissa on onnistuttu aika hyvin. Pitemmän päälle kuitenkin enemmän on saavutettavissa ja suurten jäsenmaiden pitäisikin hyväksyä se, että he ovat mukana luomassa tätä järjestelmää. Tällöin heidän pitäisi antaa vähän enemmän tilaa, eikä lähettää esim. Saksan tai Iso-Britannian ulkoministeriä sooloilemaan heti kun jotain tapahtuu.

Mielestäni [EUH:lta] pääsi syntymään virhe kun kompromissin oloisesti EU:n ensimmäiseksi yhteiseksi ulkoministeriksi valittiin ei-niin-korkean-profiilin poliitikko, vaikka hän onkin ihan pätevä ja asiallinen kaikin puolin. Jos asemaan olisi valittu hänen sijaan kokenut, arvostettu, kansainvälisesti tunnettu poliitikko, niin sillä olisi aivan erilainen painoarvo – olisimme saaneet aisaparin esimerkiksi Hilary Clintonille, nyt näin ei käynyt.

UPT: Suomi on edelleen periaatteellisesti, jos ei täysin faktuaalisesti, sotiaallisesti liittoutumaton. Voiko Suomi edelleen nojautua nykyisenlaiseen liittoutumattomuuteen?

CH: Suomi ei tällä hallituskaudella tule lähestymään mitään sotilasliittoa ja on vain yksi, mitä Suomi voisi realistisesti lähestyä – Nato. Itse en ole mikään Nato-intoilija, mutta en myöskään intohimoisesti vastusta Natoa, vaan minulla on pragmaattinen näkemys asiasta, joka lähtee siitä, että on Suomen etu ylläpitää uskottavaa kansallista puolustusta ja maanpuolustustahtoa. En myöskään usko, että sotilasliiton jäsenyydellä säästäisimme rahaa. Kaikista näistä syistä uskon, että tämä valittu tie on järkevä. Puolustusteknisesti olemme Nato-yhteensopivia, mikä mahdollistaa sen, että voimme osallistua kansainväliseen toimintaan. Nato-kumppanina voimme materiaalihankinnoissa ylläpitää Nato-standardeja ja sen myötä suorituskykyistä puolustusta, mistä parhaana esimerkkinä toimii JASSM-ohjukset, joita olemme luotettavana kumppanina hankkimassa Yhdysvalloista. Näen, että meidän kansainvälinen verkottuminen puolustuksen saralla on enemminkin pohjoismaalaista, jossa meillä on kehittämisen mahdollisuuksia ja joka vastaa kansan tahtoa. Olen puhunut pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittämisestä eri foorumeilla ja myös kirjoittanut siitä lehtiin, enkä muista yhtäkään kielteistä palautetta kansaltakaan.

Kansalaisten keskuudessa tämä on laajasti hyväksytty suunta, Ruotsissa tilanne on sama ja kannatusta löytyy. Näen, että Pohjoismaista yhteistyötä kehittämällä ja pysymällä Nato-kumppanina meillä on parhaat edellytykset toimia. En näe, mitä suurta hyötyä Natoon liittymisestä olisi. En myöskään näe erittäin suurta haittakaan, mutta en näe miten jäsenyys nyt hyödyntäisi meitä. Emme voi jättää omaa puolustustamme kehittämättä, joten säästökeino jäsenyys ei olisi, minkä lisäksi suurin osa Nato-maista käyttää BKT:hen suhteutettuna joka tapauksessa enemmän rahaa puolustukseen.

Suomi ei ole sotilasliitossa, mutta Suomi ei ole liittoutumaton mikä näkyy mm. siinä, että olemme Naton kumppanimaa. Meillä on ns. selkeät siteet länteen, ja joku voisi jopa ilkeästi todeta, että poimimme rusinoita pullasta. Kuitenkin myös Nato-maat hyötyvät kumppanuuksista ja kyseessä on win-win–tilanne. Suomessa unohdetaan usein, että Nato-kumppanuus tuo meille hyötyä vahvistamalla meidän uskottavuutta ja selkärankaa. Jotta Suomi ja Ruotsi eivät päädy tilanteeseen, jossa Nato kokisi meidän poimivan rusinoita pullasta, on tärkeää että mekin autamme. Suomen on oltava auttamisen arvoinen maa, kuten Jaakko Iloniemi aivan oikein aikoinaan totesi. Islannin kohdalla on hyvä muistaa, että avunpyyntöön voi vastata vain kahdella tavalla – “kyllä” tai “ei”. Kysymys ei ole siiitä, että hoitaisimme jonkun Nato-maan asioita, vaan osoituksesta, että Pohjoismailla on yhteistä tahtotilaa tehdä asioita yhdessä.

Ulkopoliittinen keskustelu Suomessa

UPT: Mitkä kolme asiaa muuttaisitte Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa?

CH: Ensimmäiseksi, ja päällimmäisenä, ulkopolitiikasta pitäisi keskustella Suomessa paljon enemmän. Toisena muuttaisin eräänlaisessa tyhjiössä käytävän keskustelun, jossa kansainvälisyydestä ja globalisoitumisesta saatavasta hyödystä pidetään melua talouden tiimoilta esimerkiksi Nokian muodossa, mutta heti kun kansainvälinen toiminta maksaa, lähdetään valittamaan esimerkiksi YK:n turvaneuvostokampanjan hinnasta tai EU:n jäsenmaksusta. Tällainen keskustelu ei ole kovin analyyttista ja kansainvälistymisen hyödyt Suomelle eivät välity kunnolla. Viittaan tässä poliitikkojen keskeiseen keskusteluun – meillä on monesti tutkijatasolla erittäin korkealaatuista keskustelua, mutta laajempi kansalaiskeskustelu, joka ulottuisi päättäjiin puuttuu. Suomessa tarvittaisiin enemmän världssamvetea.

Hyvänä esimerkkinä toimii Perussuomalaiset, jotka toissavuonna esittivät talouden tasapainottamisen keinoiksi EU:n “jäsenmaksun” maksamatta jättämistä ja kehitysavun lopettamista. Suomen ulkopoliittisen keskustelun tasoa heijasti se, ettei kukaan mediasta lähtenyt haastamaan näitä ehdotuksia huomauttamalla, ettei EU:lla ole jäsenmaksua, [tai] kysymällä EU-jäsenyyden taloudellisista hyödyistä tai kehitysmaatuen lopetuksen vaikutuksesta.

The Ulkopolitist toivottaa hyvää vuodenvaihdetta

svensk julskinka, Wikipedia.

Hyvät lukijat. The Ulkopolitistin väki on taas hiljentynyt hetkeksi ja vetäytynyt joululomalle lataamaan akkuja ja miettimään uusia kuvioita vuodelle 2013. Kiitämme kiinnostuksesta ja kannustuksesta, jota olemme vuoden mittaan saaneet. Suosittelemme ircats–blogia joulupöydän antimien sulattamisen kumppaniksi. Toivotamme kaikille hyvää joulua ja rattoisaa vuodenvaihdetta.

Kuninkaallinen Suomi – Katsaus kristallipalloon

Kuningas Kaarle I (r. 1918-1940).

Tieto iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Marraskuun 11. päivänä vuonna 1918 kaksi hyvin erilaista viestiä kantautui Saksasta Suomeen. Ehdottomasti kansainvälisesti tärkeämpi uutinen oli, että Saksa solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa, saattaen loppuun yli neljä vuotta kestäneen maailmansodan, mutta Helsingistä katsoen suurempi uutinen tuli Hessenin prinssiltä, Friedrich Karlilta.  Yli kuukauden harkinnan jälkeen, Friedrich Karl ilmoitti harkinneensa ja hyväksyneensä Suomen eduskunnan kuninkaanvaalien tuloksen: suurella kiitollisuudella – kirjeessä luki – hän ottaisi tämän ”jalon, lahjakkaan, vakavan oikeustajun leimaaman kansan” kuninkuuden vastaan.

Itsenäisen Suomen ensimmäisen kuninkaan tie valtaistuimelleen ei ollut aivan niin mutkatonta kuin voisi ajatella. Ratkaisu valtionmuodosta oli alusta asti ollut geopoliittinen kysymys. Joulukuussa 1917 itsenäistynyt Suomi kärsi ankarasti verisessä vapaussodassaan, jonka seurauksena maa oli yksin ilman selviä ystäviä, selviä vihollisia vastaan. Monarkian toivottiin toimivan vahvana yhtenäisen valtion keskipisteenä, joka auttaisi estämään kapinan uusiutumisia ja varjelevan Suomen etuja; itse monarkin valinnan toivottiin saavan tälle orvolle kansalle tärkeitä kansainvälisiä ystäviä maan turvaamiseksi.

Luontevin vaihtoehto oli Saksan keisarihuone, joka lujittaisi saksalaisten aseveljien sitomista Suomen turvaksi jatkuvaa bolševismin uhkaa vastaan. Hohenzollern-suvun edustajia ei valitettavasti saatu Pohjolan isännäksi, mutta Hessenin kunniakasta aatelissukua suositteli myös sen historialliset siteet Iso-Britannian kuninkaalliseen perheeseen. Myös skandinaavisen kuninkaan mahdollisuutta pohdittiin, mutta muun muassa kielisyistä se vaihtoehto hylättiin. Geopolitiikassaan kuitenkin porvarilliset monarkistit, kuten valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja nuorempi kansanedustaja Juho Kusti Paasikivi, olivat hieman jälkijunassa. Saksan hävittyä sotansa suomalaisten saksalaismielisyys muuttui nopeasti hyödyllisestä haitaksi – ei ollut suuri yllätys, että suomalaiset eivät olleet kovin innostuneita uudesta kuninkaastaan.  Epävarmuudesta huolimatta vuoden 1919 alussa Suomen tuleva kuningas saapui laivalla Turkuun, jossa muutama viikko myöhemmin hänet kruunattiin tuomiokirkossa. Näin nousi valtaan Kaarle I, Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä.

Hankalat varhaisitsenäisyyden vuodet

Kaarle I:n (r. 1919-1940) ensivuodet olivat hyvin vaativia. Heikko ja köyhä uusi valtio joutui kamppailemaan sekä sisäpoliittisen epävakauden että vaativan maailmanpoliittisen tilanteen kanssa. Ulkopolitiikan toteutuksessa, Suomea heikosti puhunut Kaarle I nojasi vahvasti, monesti ruotsinkielisiin ja anglofiileihin, luottopolitiikkoihin. Tärkein näistä hahmoista oli pääministeriksi 1918 nimitetty tsaarinarmeijan upseeri, ja vapaussodan sankari, Carl Gustaf Emil Mannerheim. Saksalaismielisen suuntauksen epäonnistuessa Saksaan liiallisen positiivisesti suuntautuneet valtiomiehet kuten joutuivat siirtymään syrjään – Svinhufvudin tapauksessa lähettilääksi Wieniin, ja tulivat korvatuiksi maailmansodan voittaneisiin liittoutuneisiin positiivisemmin suhtautuneilla hahmoilla. Muutos kesti aikansa. Liittoutuneet tunnustivat Suomen valtion vasta yli vuoden odotuksen jälkeen. Myöhästynyt tunnustus, tuli  quid pro quo‘na Suomen osallistumisesta yritykseen vallata Pietari takaisin vallankumouksellisilta yhteistyössä Britannian ja Ranskan tukeman valkokenraali Judenitsin kanssa syksyllä 1919; Pääministeri Mannerheimin aggressiivinen anti-bolševistinen ulkopolitiikka, ja tuki Itä-Karjalan ja Aunuksen heimosodille, voitti erityisesti ’kommunismin kehtoon kuristamista’ vaatineen Britannian sotaministeri Winston Churchillin ystävyyden.

Vihamielinen suhtautuminen Neuvostoliittoon, ja arvaamattoman itäisen naapurin pelko leimasivat alusta lähtien Suomen ulkopolitiikkaa. Neuvostoliitto muodosti sekä ulkoisen – puna-armeijan muodossa – että sisäisen uhan, sinne paenneiden tuhansien suomalaisten kommunistien ja vannoutuneiden tasavaltalaisaatteen kannattajien myötä. Itärajan toiselle puolelle syntyi vuonna 1920 Edvard Gyllingin johtama Suomen sosialistinen kansantasavalta, joka vaati kuningashuoneen kaatamista ja kansanvallankumousta. Reunavaltiopolitiikan keinoin Suomi pyrki, tosin heikolla menestyksellä, heikentämään Neuvostoliittoa ja kehittämään sotilasyhteistyötä Baltian maiden kanssa. Suomi pyrki myös luomaan ’pohjoisen ulottuvuuden’ Ranskan Keski-Euroopan liittolaisjärjestelmälle, mutta hanke kaatui siihen että Ranska (sekä Tsekkoslovakia) pitivät Saksaa ensisijaisena uhkana itselleen Neuvostoliiton sijaan. Sen sijaan pitkäaikainen ulkoministeri Rudolf Holsti onnistui paremmin konsolidoimaan Suomen suhdetta Iso-Britanniaan. Vapaakauppasopimuksella oli valtava merkitys Suomen puuteollisuudelle, kuten myös hyvälle Britannian-suhteelle. Suomen kuningatar Margaretan läheinen sukulaisuussuhde Windsorin kuningashuoneeseen auttoi antamaan tärkeää hyväksyntää lännessä maalle, joka oli alkujaan Saksan satelliittivaltio.

Maailmansotien välinen Suomi erottautui Itä-Euroopan muista uusista heikoista demokratioista, joilla oli taipumus päätyä autoritaarisiksi regiimeiksi, länsimielisten ammattisotilaiden ja virkamiesten johtamana herrasmiesvaltiona. “Meidän kalevalainen tiemme on evoluutio, eikä revoluutio” kuten kuningas Kaarle totesi avatessaan vuoden 1929 valtiopäivät. Pääministeri, (vuodesta 1933 lähtien) sotamarsalkka, kreivi Mannerheimin asema korostui entisestään Kaarle I terveyden heikentyessä 1930-lopulla. Suomen demokraattisen puolueen (SDP) johtama tasavaltalaisoppositio, joka vaati siirtymistä parlamentaariseen valtiosääntöön, ei koskaan pystynyt vastaamaan Kansallisesta kokoomuspuolueesta ja Ruotsalaisesta puolueesta koostuneen porvarillisen liiton hegemoniaan, joka perustui tasavaltalaisuuden ja kommunismin yhteisiin lähteisiin perustuvaan propagandaan.

Ainoan uhan porvarillisen liiton asemalle muodostikin oikeistolainen Lapuan liike, joka kommunisti- ja tasavaltalaisuhkaan vedoten vaati kruununprinssiksi Kaarlen vanhempaa poikaa Vilppua nuoremman Väinön sijaan. Kai Donnerin kaltaisia Kuninkaallisen Karjala-Seuran intellektuelleja, yleisesikuntapäällikkö kenraali K. M. Walleniuksen tapaisia Saksassa koulutettuja upseereja, ja Vihtori Kosolan johtamia pohjalaisia talonpoikia yhdisti kaikkia syvä epäluottamus kreivi Mannerheimiin henkilöityvää anglosaksista liberalismia kohtaan. Talven 1932 Mäntsälän kapina kuitenkin epäonnistui, hallitusmuoto säilyi muuttumattomana ja kruununperillisenä pysyi Väinö. Saksalaismielisen Svinhufvudin yksiselitteinen tuki lailliselle hallitukselle auttoi kukistamaan kapinan ja edesauttamaan Ukko-Pekan paluun kuninkaan luottamukseen. Prinssi Vilppu pakeni Saksaan, ja menestyi kohtuullisesti sikäläisessä politiikassa. Kuningasperheen musta lammas, toisin kuten hyvä ystävänsä Windsorin herttua, ei edes vanhoilla päivillään Monte Carlossa luopunut vaatimuksestaan kotimaansa kruunuun.

Kiristyvässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomen kuningaskunnalla oli edessään hankalia valintoja. Suomi yritti korostaa pohjoismaista monarkismiaan vastapainona aggressiivisen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton paineille, mutta kehitys jäi puolitiehen koska suhteet Ruotsiin eivät ikinä olleet toipuneet vuoden 1918 toisena Oolannin sotana tunnetusta rajakahakasta, jossa Suomi Saksan Itämeren-laivaston tukemana oli tehnyt lopun ruotsalaisvapaaehtoisten tukemasta ahvenanmaalaisesta separatismista. Vailla selviä liittolaisia, Suomea ei mikään pelastanut talvisodan syttymiseltä. Kuten Max Jakobson kirjoittaa Diplomaattien talvisodassa Suomen kohtalosta ei päätetty 1939 Helsingissä, vaan Berliinissa ja Moskovassa. Tosin Saksan suhtautuminen etupiirisopimukseen oli alusta asti ristiriitainen, johtuen Hitlerin tulevista suunnitelmista Neuvostoliiton suhteen, ja Hermann Göringin sekä prinssi Vilpun johtaman humanitaarisen – kuuluisan ’Finnlands Sache ist unsere Sache’ sloganin alla operoineen – komitean kautta annettu huomattava apu esti Suomen puolustuksen luhistumisen joulukuussa 1939. Karjalan menetyksen ja valtavan evakkohaasteen lisäksi kansakunnan traumaa lisäsi kuningas Kaarle I dramaattinen kuolema 1940 huhtikuussa, Helsingin rautatieasemalla pääministeri Mannerheimin käsivarsilla.

Kuningas Väinö I: monarkian vaaranvuosista huippuhetkiin

Kruununprinssi Wolfgang (r. 1940-1989) tai suomalaiseltaan nimeltään Väinö, oli lähetetty Suomeen heti isänsä kanssa.  Hän oli vain 20-vuotias isänsä noustessa Suomen kuninkaaksi, mutta hän pyrki ymmärtämään tulevaa valtakuntaansa paljon tehokkaammin ja ahkerammin kuin isänsä.  Hän meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa, ja oppi puhumaan suomen kieltä lähes aksentitta (vaikka se pitkän koulutuksen vaatikin).  Nuorena miehenä hänen poliittinen ambitionsa ilmeni vahvasti, ehkä turhankin vakavasti. Huonot välit isänsä korostamiin vanhan kannan poliitikkoihin kuten Mannerheimiin tai Svinhufvudiin – jonka johdosta, vaikka hän olikin kruununperillinen, Väinöllä oli rajallinen asema maansa politiikassa.

Kaarle I:n kuolema ja sotatila loivat kansallisen identiteetin lähteen, jota suvereenilla suomenkielellään Väinö hyödynsi valikoiduissa radiopuheissa. Harva suomalainen ei ole koulussa kuunnellut kuningas Väinön – jälkikäteen sodan jälkeen – nauhoitettuja puheita, jossa tämä oli todennut Summan taistelun jälkeen että ’Harvoin niin monet ovat niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin harvoille”. Talvisodan jälkeen Suomen kuningashuoneen selviytyminen oli heikossa tilanteessa.  Talvisota lujitti maan sisäistä poliittista koheesiota monarkistit ja tasavaltalaiset yhdistäneen asevelihengen myötä, vaikka asetti talouden hyvin heikkoon tilanteeseen; sotasankari Mannerheimin asema poliitikkona oli lähes voittamaton. Jatkosodan aikana Väinö I oli pakkolomalla Pohjanmaalla kuten pitkä eduskuntakin, ja maata hallitsivat Mannerheimin, Svinhufvudin, Waldenin ja Tannerin pieni piiri. Mannerheim-Ribbentrop sopimus oli kova loppu miehelle, joka eniten vaikutti kuningashuoneen selviytymiseen Suomessa. Tämä Mannerheimin uhraus Suomen itsenäisyydelle auttoi Väinöä samalla pääsemään eroon vakavimmasta poliittisesta kilpailijastaan. Uusin historiankirjoitus on kyseenalaistanut Väinön ja hovin nuoremman oppipojan Urho Kaleva Kekkosen passiivisen sivustakatsojan roolit Mannerheimin ja seitsemän muun sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ja teloituksessa Katajanokan vankilassa 21. helmikuuta 1946.

Tästä huolimatta kuningaskunta hädin tuskin selviytyy toisesta maailmansodasta ja pelko siitä että liittoutuneiden valvontakomission Andrei Zhdanov olisi lietsonut kommunisteja tekemään Väinölle samoin kuten Bulgarian kuningas Borikselle tai Romanian Mikaelille ensimmäisenä askeleena kansandemokratian perustamiselle ei ollut tuulesta temmattu. Väinö päätyi nopeasti siihen että ainoa tapa millä monarkia ja Suomi voisi selviytyä tästä uhasta oli huomioimalla Neuvostoliiton intressit ja pyrkimällä voittamaan naapurin suurvallan luottamuksen. Vanhan koulukunnan monarkisti ja edellä mainittu Urho Kekkonen auttoivat Väinöä toteuttamaan tämän ulkopolitiikan täyskäännöksen ja toimivat eduskunnassa Väinön vaikutuskanavina kasvavaa tasavaltalaisaatetta vastaan. Suomen asemaa skandinaavisena monarkiana, mutta sellaisena joka ymmärtää Neuvostoliittoa, yritettiin alleviivata ja suhteet Ruotsin kanssa paranevat vihdoin.

Sodanjälkeisinä vuosina vahvistunut SDP ei ollut koskaan hylännyt ajastusta kuningashuoneen anakronistisuudesta. Pääministeri K. A. Fagerholmin johtamana puolue ehdotti 1961 syvästi politisoitunutta kruununperimyslakiehdotusta, jonka mukaan lapsettomuuden tapauksessa kuningashuone lakkautettaisiin. Kuitenkin vain muutama viikko tämän jälkeen Neuvostoliitto jätti nootin Suomen hallitukselle jossa kyseenalaistettiin Fagerholmin hallituksen sitoutuminen rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaan ja ehdotettiin luottamusta herättäviä ja Pohjolan vakautta edistäviä YYA-sopimukseen liittyviä sotilaallisia konsultaatioita. Nootti rapautti nopeasti Fagerholmin hallituksen – ja sitä myötä sen tasavaltalaisen agendan – kansansuosion ja johti poliittisen kriisiin, jossa kuningas Väinö ennenaikaisten eduskuntavaalien jälkeen nimitti pääministeriksi Kekkosen. Vaikka Kekkosen-Väinön linja johtikin Suomen hataran ulkopoliittisen aseman vakiintumiseen, niin sen hintana kotimainen keskustelukulttuuri rappeutui tiukentuvien lèse majesté pykälien alla.

Tämä kaksiulotteinen ilmiö, josta Länsi-Saksassa puhuttiin väinöttymisenä, johti 1970-luvulle tultaessa asetelmaan, jossa kuningashuoneen kunnian loukkaamisella tai Suomen ulkopoliittisen linjan arvostelemisella (jotka usein tulkittiin samaksi asiaksi tuomioistuinten tuomesta) saattoi helposti tuhota lupaavan uran. Kuninkaan valtaoikeudet mahdollistivat melkein jatkuvan valtiopäivien hajottamisen, ja pääministeri (vuodesta 1973 lähtien) kreivi Kekkosen johtamat virkamieshallitukset, jotka selviytyivät maaseutua suosivaan vaalipiirijakoon perustuvan monarkistisen porvariston niukkaan enemmistöön eduskunnassa. Aika kautta leimannut suomalaiskonservatiivien ja Neuvostoliiton epäpyhä allianssi, jonka tarkoituksena oli estää SDP:n nousu, huipentuu Porkkalan palautukseen 1973 joka hajottaa tasavaltalaisopposition yritykset kaventaa kuninkaan valtaoikeuksia poikkeuslain avulla. Ety-kokous vuonna oli 1975 kuningas Väinön ulkopoliittisen linjan huippuhetki ja symboloi sekä kuningashuoneen aseman että Suomen puolueettomuuden vakiintumista. Väinö oli kuitenkin jo 78 vuotta, ja hänen luottoministerinsä kreivi Kekkonen 75 vuotta. Kummankin terveys heikkeni kovaa tahtia 1980-luvun alussa ja kuninkaan terveydestä tulee valtionsalaisuus. Tilannetta ei parantunut että 1982 kuolleen Kekkosen seuraajaksi pääministeriksi nimitettiin vakavasta alkoholismista kärsinyt Ahti Karjalainen. Suomen 1980-luku muistetaan synkkänä aika ja epävakaana kassakaappisopimuksiin ja saunailtoihin perustuvana välimenokautena, jota dominoi porvarillisen liittouman puheenjohtajaksi ja ulkoministeriksi 1982 noussut Paavo Väyrynen.

Kuninkaat Väinö II ja III: kohti skandinaavista monarkiaa

Wolfgangin yliaktiivisen kuningaskauden jälkeen oli onni, että kuninkaaksi nousi tämän väritön vanhin poika Heikki – Väinö II (r. 1989-1999), joka vanhalla iällään antoi hitaasti pääministerien siirtyä keskiöön eikä häntä kiinnostanut vallankysymykset. SDP nousee ensi kertaa valtaan Mauno Koiviston johdolla, ja Suomi siirtyy de facto parlamentaariseen järjestelmään ja vakaisiin koko vaalikauden kestäviin enemmistöhallituksiin. Väinö II on etäinen kuningas, maassa jota hän ei koskaan oppinut kunnolla  tuntemaan tai rakastamaan; kuningas antoi perustuslaillisten monarkiamielisten muokata vahvasti Suomen sisäistä ja ulkoista politiikkaa. Monarkia ei enää jaa kansakuntaa. Suomi liittyi suoralta kädeltä Euroopan unioniin ja Natoon, pyrkimyksenään eurooppalaistaa maa joka oli jäänyt liiaksi itä-Eurooppaan.

Samaa perinnettä jatkaen kuningas Väinö III (r. 1999 – ) ottaa edustustehtävänsä tosissaan. Suomalainen seuraelämän huipentuu kesäkuun toisena lauantaina vietettävään kuninkaan viralliseen syntymäpäivään, jota juhlistetaan sotilasparaatilla, ulkoilmassa vietettävillä charmanteilla kansanjuhlilla muiden pohjoismaalaisten kansallispäivien tapaan sekä tietysti kuninkaan syntymäpäivän iltavastaanotolla Linnassa. Omistautuneena eurooppalaisena monarkkina, hän ajaa vapaa-ajallaan kuningashuoneen ja kansakunnan parasta etua Monacossa, juhlissa, joista tavallinen kansa voi lukea Kunkku-viikkolehdestä. Väinön henkilökohtaisten suhteiden Silvio Berlusconin, Nicolas Sarkozyn ja Gerhardt Schröderin kaltaisten renesanssivaltiomiesten kanssa, huhutaan antavan Suomelle kokoaan suurempaa vaikutusvaltaa myös Brysselin käytävillä. Nuoren Väinön astuessa valtaan on Suomi tukevasti asemoitunut asemoitunut länteen Nokian vetämän talouskasvun porskuttaessa.  Kuninkaallisessa osaomistuksessa olleen viestintäyhtiön G3-verkon rakennussuunnitelmaan Burundissa liittynyt sijoitusskandaali ei loannut teflon-Väinön mainetta, vaikka toimitus- ja rahoitusjohtajat tuomittiin hovioikeudessa pörssirikoksista ja  työehtolainsäädännön rikkomisesta.

Viime vuosien sisäpoliittisesti vakavimman kohun, jonka nähtiin mahdollisesti vaikuttavan monarkian asemaan, aiheutti 2003 eduskuntavaalien alla hovista pääministeriehdokas Anneli Jäätteenmäelle vuodatetut salaiset asiakirjat koskien pääministeri Paavo Lipposen keskusteluita Yhdysvaltain presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn kanssa. Vuodon nähtiin olevan kuninkaan räikeä yritys palata takaisin merkittävämmäksi poliittiseksi vallankäyttäjäksi, vaikka teorioita eläteltiin myös siitä, että joku hovin sisällä olisi yrittänyt suolata kuninkaan kavennetun perustuslain toivossa. Tämän skandaalin, strippiklubikuvien ja osin myös Björn Wahlroosin ja Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaan kanssa tehtyjen metsästysmatkojen tuottaman kansan ja sen poliittisten edustajien kyllästymisen takia Väino III:n aikakauden perintönä on entistäkin seremoniallisempi monarkki, joka viettää enemmän aikaa Kallessa kuin Linnassa.

Moderni keisariliitto ja arabimonarkioiden kestävyys

Vuonna 1873, Euroopan kohdatessa mantereenlaajuista vallankumouksellista liikehdintää, Venäjän Aleksanteri II, Itävalta-Unkarin Frans Joosef I, ja Saksan Vilhelm I solmivat liiton omien keisarikuntiensa suojaamiseksi vallankumoukselliselta toiminnalta solmimalla kolmikeisariliiton. Vaikka alueelliset ja valtiolliset kontekstit 1800-luvun lopun Euroopan ja 2000-luvun alun Lähi-idän välillä ovat hyvin erilaisia, on mielenkiintoista kuinka arabikevät on tuonut Lähi-idän monarkit yhteen moderniin keisariliittoon.

Arabimonarkioiden yhteentuleminen arabikevään aikana on ollut monella tapaa merkittävä kehitys. Ensinnäkin, sen avulla arabimonarkiat ovat pitkälti onnistuneet välttämään arabitasavaltojen kohtaamaa vallankumouksien aaltoa. Vaikka monarkioissa on esiintynyt mielenosoituksia, vaatimuksia hallintojärjestelmän muuttamiseksi ei ole juurikaan esitetty. Toiseksi, arabikevään tuottama valtatyhjiö ja alueellinen epävakaus on vahvistanut eräiden kuningashuoneiden, erityisesti Saudi-Arabian ja Qatarin, haluja edistää ja ylläpitää kuvaa kaikkien monarkioiden vakaudesta: Saudi Arabia on muun muassa jakanut suuria tukipaketteja Jordanialle, Omanille sekä organisoinut sotilaallisen intervention Bahrainiin, mihin osallistuivat myös Arabiemiraatit sekä Jordania.

Lähi-idän kuningaskuntien suhteellinen vakaus arabikevään aikana ei ole vailla ironiaa ottaen huomioon niiden haavoittuvuuden viime vuosisadalla. Vaikka alueella on vielä kahdeksan monarkiaa – Jordania, Marokko, Kuwait, Bahrain, Saudi-Arabia, Qatar, Oman ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat – alueen kuningaskunnista monet ovat kaatuneet 1900-luvulla modernin Lähi-idän muotoutuessa: Libyassa, Egyptissä, Jemenissä ja Irakissa kuninkaat on vaihdettu presidentteihin 1950- ja 1960-luvuilla arabinationalismin ja tasavaltalaisuusaateen ideologisessa ryöpytyksessä.

Jo 1980-luvulla arabimonarkioiden vakaus on yllättänyt monet tarkkailijat (ks. Nazih Ayubin Over-stating the Arab State) luoden monarkioiden ”poikkeuksellisuutta” (monarchical exceptionalism) korostavalle teorialle paljon huomiota. Kiteytettynä poikkeuksellisuuden teoriaa kannattavat pitävät monarkioita vakaina, koska niillä on kolme merkittävää etua: monarkit nauttivat tasavaltalaiskollegoitaan suurempaa suosiota ja legitiimiyttä; monarkioiden hallintojärjestelmä mahdollistaa paremmin uudistuksien toteuttamisen; ja heidän resurssirikkautensa mahdollistaa kansalaisten sitouttamisen poliittisen järjestelmään  ja etäännyttämisen politiikasta. Ottaen huomioon, että monarkioista yksikään ei ole kaatunut arabikevään aikana – kun taas tähän mennessä neljän eri tasavallan presidentit ovat saaneet lähtöpassit – voidaan kysyä, onko arabimonarkioiden poikkeuksellisuudessa perää?

Tämä näkökulma kärsii monista ongelmista. Ensiksi, kuningaskuntien hallitsijoiden suosiota on käytännössä mahdotonta mitata maissa, jossa vapaata lehdistöä ei ole ja hallitsijoiden kritisointi on suorasti kielletty, kuten Jane Kinninmont väittää arabimonarkioita käsittelevässä artikkelissaan. Väitteitä suosion merkityksestä kuningashuoneiden säilyvyydelle on näin ollen äärimmäisen vaikea todentaa; arabikevään aikana on sitä vastoin huomioitava, kuinka kuningashuoneita vastaan kritiikkiä esittäneitä aktivisteja on vangittu  ainakin Kuwaitissa, Arabiemiirikunnissa, Omanissa, ja Bahrainissa. Yhtä ongelmallisia ovat myös väitteet kuningaskuntien legitiimiydestä, joka usein pohjautuu heimositeisiin tai uskonnolliseen oikeutukseen. Niin heimositeiden kuin uskonnollisen oikeutuksen korostaminen nähdään usein osana arabien ”kulttuuris-poliittista DNA:ta”, joka korostaa monarkioiden legitiimiyttä ja näin ollen selittää myös mielenosoitusten puutteen. Mutta kuten Sean Yom toteaa artikkelissaan Foreign Policyssä, etnosentristen ongelmien – kuten oletuksen, että arabit arvostavat uskonnollisia tai heimopohjaisia itsehallitsijoita kontekstista riippumatta – lisäksi mielenosoitusten puute tai rajallisuus ei tarkoita monarkioiden nauttivan korostetusta legitiimiydestä: tuolla mittarilla jokainen Lähi-idän valtio olisi legitiimi romahtamiseen asti.

Kuningaskuntien uudistuskyvyn korostamisessa on niin ikään omat ongelmansa. Monet arabimonarkioista ovat toteuttaneet – tai pikemminkin suorittaneet – uudistuksia lähinnä kohdatessaan vastoinkäymisiä, todellisten poliittisten uudistuksien jäädessä rajallisiksi, koska haluja niihin on rajatusti. Poliittiset uudistukset esimerkiksi Jordaniassa, Bahrainissa ja Kuwaitissa eivät ole pureutuneet kuningaskuntien todellisiin poliittisiin ongelmiin, mikä ilmenee maiden mittavissa ja toistuvissa mielenosoituksissa. Tämä osaltaan heijastaa myös sitä, etteivät öljyvauraat monarkiat – puhumattakaan köyhemmistä kuningaskunnista – ole täydellisesti onnistuneet etäännyttämään kansalaisia politiikasta.  Pikemminkin vaihtuvat hallitukset ovat muodostaneet erillisen suojakerroksen monarkialle uudistusta vaativien mielenosoitusten torjumisessa (Jordaniassa on nähty viisi eri hallitusta arabikevään aikana; oppositiopuolue PJD:lle on annettu vastuu reformeista ilman valtaa toteuttaa niitä).

Paljon huomiota on kiinnitetty etenkin öljynviennistä saatujen tulojen merkitykseen Persianlahden yhteiskunnallisen vakauden takaajana – toisin sanoen, rentierismin toimivuuteen – jota on esitetty merkittävänä syynä siinä siihen, ettei arabikevät ole rantautunut Persianlahden kuningaskuntiin. Yleisellä tasolla rentierismi on kuitenkin tuottanut hyvin erilaisia ja vaihtelevia tuloksia. Qatarin ja Arabiemiraattien kaltaiset rikkaat monarkiat ovat kyenneet köyhempiä tasavaltalaisserkuksiaan vapaammin jakamaan vaurautta varmistamaan eri ryhmien sitomiseksi poliittiseen järjestelmään. Toisaalta, sama strategia on toiminut huomattavasti heikommin Bahrainissa ja Kuwaitissa, jossa vauraus ei ole estänyt yksinvaltijuuden rajoitusta vaativien laajojen kansalaisliikkeiden syntymistä. Tämä heijastuu myös arabikevään protestiliikkeissa monarkioissa: sekä rikkaat, että köyhemmät monarkiat ovat pyrkineet ratkaisemaan kohtaamaansa kansalaistyytymättömyyttä talouspakettien avulla – maiden sisällä ja myös muille valtioille – mutta rahan menestys on ollut vaihtelevaa. Taloudelliset keinot ovat toimineet tapauksissa joissa sosioekonomiset vaikeudet ovat olleet keskeisiä, kuten  Omanin, Jordanian ja Marokon mielenosoituksissa, mutta ei niinkään Bahrainin, Kuwaitin tai Saudi-Arabian tapauksissa, joissa pääkiistanaiheet ovat poliittisia.

Monarkioiden poikkeuksellisuutta korostavan näkökulman ongelmat kuitenkin ehkä parhaiten paljastaa ylipäätänsä arabikevään aikana nähty tarve Lähi-idän ”keisariliittolle”.  Kuten arabitasavallatkin, arabimonarkiat ovat suhtautuneet arabikevään nostattamaan protestihenkeen vakavana turvallisuusuhkana. Vaikka yksikään kuningas ei ole kaatunut, on monarkioissa nähty arabikevään kirvoittamia mielenosoituksia, joiden perimmäiset syyt löytyvät maiden pitkäaikaisista sisäisistä ongelmista.

Monarkioiden valmius yhteistyöhön vakautensa ja hallintojärjestelmänsä turvaamiseen on merkittävä kehitys, muttei ilman ennakkotapauksia: arabinationalismin ja tasavaltalaisuusaatteen huippuhetkinä monarkiat niin ikään hakivat turvaa myös toisistaan (Arab Federation, GCC), vaikka myös ulkoisten tukijoiden rooli oli tärkeä. Imperialistinen Iso-Britannia ja Ranska ovat kuitenkin historiaa, eivätkä arabimonarkioiden ulkoiset tukijat ole enää yhtä valmiita auttamaan niitä kontroloimaan sisäisiä poliittisia uhkia. Tämän sai todeta arabikevään aikana Ranskan kanssa läheisissä väleissä oleva Tunisia, sekä Yhdysvaltain liittolaiset Egypti ja Bahrain. Sen sijaan, ja tämän johdosta, monarkiat ovat hakeneet turvaa toisistaan. Näyttääkin, että arabimonarkiat ovat viimeisen kahden vuoden aikana tiedostaneet ennakkotapauksen tärkeyden: yhden monarkian kaatuminen on uhka kaikille. Tämän seurauksena monarkiat itse ovat vahvasti pyrkineet näyttämään, ylläpitämään ja edistämään näkemystä omasta poikkeuksellisuudestaan.

Yhdysvaltojen “uusi” presidentti ja Suomi

Kuva: TPK

Eilen käytiin kiistatta tämän vuoden kansainvälispoliittisesti merkittävimmät vaalit. Voittajaksi selviytyi lopulta varsin kirkkaasti edellisten vaalien tapaan Barack Obama.  Ulkopoliittisesti Obaman valinta oli Suomelle kiistatta mielekkäämpi, kuten ulkoministeri Erkki Tuomiojan julkinen helpotus kuvasti. Vaalien jälkeiselle päivälle pohtimisen arvoinen kysymys kuuluu, mitä nyt?

Suomi, USA ja pohjoismainen yhteistyö

Ainoa konkreettinen seuraus Obaman uudelleenvalinnasta lienee, että Bruce Oreck on huojentunut mies, sillä hän voinee odottaa halutessaan jatkavansa suurlähettiläänä Helsingissä. Coloradolainen liikemies saattoi vaaliyönä seurata miten hänen kotiosavaltionsa äänesti Obamaa. Ensialkuun voi todeta itsestäänselvyyden: Suomen ja Yhdysvaltain välinen suhde on paljon tärkeämpi Suomelle kuin Yhdysvalloille, jossa Suomeen kiinnittävät huomiota ainoastaan ulkoministeriön Pohjola-deskin harvat diplomaatit. Suomelle Obaman uuden hallinnon ulkopolitiikassa yksi tärkeimmistä alueista on pohjoismainen puolustuspoliittinen yhteistyö. Yhdysvaltain ja Suomen väliset suhteet ovat pitkään olleet ystävälliset, vaikka erityisesti presidentti Tarja Halosen lausunto Irakin sodan lainvastaisuudesta 2003 haittasi maan suhteita. Suomen näkökulmasta presidentti Sauli Niinistöllä on tarvetta parantaa hieman etääntynyttä suhdetta Yhdysvaltoihin.

Suurin ja tärkein sara Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyölle on Pohjolan puolustusyhteistyö (Nordic-Baltic Eight), sillä se on molemmille luontainen viitekehys.  Suomelle pohjoismainen puolustusyhteistyö on ensisijaisesti poliittista, identiteettiin nojaavaa, ja sitä harjoitetaan Naton puolustusinfrastruktuurin ulkopuolella, mutta Suomessa pitäisi ymmärtää, että sille on luontevaa olla operatiivisesti Nato-yhteensopiva ottaen huomioon, että Tanska, Norja ja Islanti ovat Nato-jäseniä ja se on keskeinen osa heidän turvallisuusjärjestelyitään. Ollakseen varteenotettava puolustuspoliittinen yhteistyöväylä, se myös tarvitsee Yhdysvaltain sitoutumisen projektiin.

Pohjolan puolustusyhteistyö onkin ennen muuta tapa sitoa Yhdysvallat Itämeren-alueen suojeluun tiivisti, USA:n laajempien turvallisuusmuutosten myötä, joiden taustalla ovat niin resurssien ja huomion keskittäminen Aasiaan sekä jossain määrin tulehtuneet suhteet Naton sisällä, jossa Yhdysvallat kokee eurooppalaisten liittolaistensa ottavan liian vähän turvallisuuspoliittista vastuuta. Ajatus Pohjolan puolustusyhteistyöstä on hyödyllinen tapa Yhdysvalloille sitouttaa kaksi sotilaallisesti liittoutumatonta maata Itämeren turvallisuusrakenteisiin. Yhdysvaltojen näkökulmasta Suomen puolustuskyvyn vahvistaminen, esimerkiksi JASSM-ohjuskauppojen, ja Suomen osallistuminen alueellisiin puolustusharjoituksiin, kuten Islannin ilmavalvontaan, on luonteva jatko.

Transatlanttiset suhteet ja Tyynenmeren vuosisata

Itämeren ympärille rakentuvan turvallisuuspoliittisen yhteisön yhteistyön mielekkyys varmasti lähentää Suomea ja Yhdysvaltoja seuraavan neljän vuoden aikana, mutta on kuitenkin muistettava, että USA:n ulkopoliittiset tavoitteet ja toimintatavat eivät tule aina sopimaan yhteen omien toiveidemme kanssa. Eurooppalaisilla valtioilla ja Yhdysvalloilla on perinteisesti hyvin erilaiset käsitykset muun muassa voimankäytön hyväksyttävyydestä sekä valtion etujen ajamisesta ulkopolitiikassa. Seuraavan neljän vuoden aikana Yhdysvaltain ulkopolitiikan toimintatavat eivät hyvin todennäköisesti tule muuttumaan. Lennokkien käyttö, Afganistan sekä Pakistan tulevat varmasti aiheuttamaan tulevaisuudessakin eripuraa.

Mielenkiintoista on myös nähdä, miten Yhdysvaltain ulkopoliittisen painopisteen siirtyminen Aasiaan eli ns. “Pivot to Asia” tulee kehittymään, ja miten siihen reagoidaan vanhassa maailmassa. Obaman hallinto teki Aasiasta ulkopoliittisen pääprioriteettinsa ensimmäisen  kauden jälkimmäisellä puolella, maan pyrkiessä vähentämään jalanjälkeään Lähi-idässä ja lisäämään sitä Aasiassa. Tilanne on kuitenkin muttunut sitten em. periaatepäätöksen: Aasian potentiaalisten talousmahtien kehittyminen on hidastunut, ja Kiinan kehittyminen seuraavaksi globaaliksi supervallaksi näyttää vähemmän varmalta kuin neljä vuotta sitten. Toisaalta arabikevät ja sen jälkeiset tapahtumat – viimeisimpänä vaalidebateissakin puitu Yhdysvaltoihin kohdistunut lähetystöisku – sekä Iranin ydinkiistan pitkittyminen ovat osaltaan pakottaneet fokusta takaisin Lähi-Idän alueelle.

Aasian geopoliittista nousua ennustettiin viimeksi 1990-luvun alussa, jolloin transatlanttisten liittolaisten väliset suhteet heikentyivät Persianlahden sodan jälkeen. Clintonin hallinnon ulkoministeri Warren Christopher mm. osoitti Yhdysvaltain tuohtumusta eurooppalaisiin liittolaisiinsa korostamalla Aasian merkitystä, ja maan Aasian liittolaisten käyttäytymistä USA:ta kohtaan. Tuolloin Aasian nousun kuitenkin katkaisi vuonna 1998 käynnistynyt talouskriisi.

Nähtäväksi siis jää, miten paljon Yhdysvallat kiinnittää huomiota Aasiaan seuraavan presidentin kaudella, ja minkä verran se tapahtuu Euroopan kustannuksella. Ongelmia transatlanttisessa yhteisössä toki riittää. Washingtonista katsottuna Euroopan kykenemättömyys omien velka- ja talouskriisiensä ratkaisemiseksi on haitallista – asia, josta Obama huomautti läpi vaalikampanjansa - ja myös lähes koko mannerta vaivaava asevoimien alasajo on synnyttänyt varsin aiheellista kritiikkiä lähes koko Obaman ensimmäisen kauden ajan. Euroopan lähes totaalinen poliittinen lamaantuminen euro-kriisin seurauksena ei ole vähentänyt ongelmia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Euroopan ongelmat eivät ole ratkeamassa itsekseen, joka saattaa tarkoittaa sitä, että Washingtonin on pakko kiinnittää huomiota yhä enemmän kriisiytyneeseen ”vanhaan maailmaan,” varsinkin Venäjän koetellessa itä- ja pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisia rajoja.

Bushin perintönä imagohaitta

Presidentti Obaman uudelleenvalinta ei sytytä läheskään yhtä suurta intoa kuin hänen valinta neljä vuotta sitten. Tylyksi todellisuuksi on osoittautunut Yhdysvaltojen ulkopoliittisten intressien jatkuvuus.  Toisaalta, näiden intressien jatkuvuus myös tietää sitä, että yhdistävät ja erottavat tekijät Suomen ja Yhdysvaltojen välisissä suhteissa eivät suuresti muutu.  Mielenkiintoisin kysymys seuraavalle neljälle vuodelle onkin, miten George W. Bushin presidenttikausien unilateralismin muokkaamat mielikuvat öykkäröivästä suurvallasta heikkenevät poliittisessa valtavirrassa, jos laisinkaan.

Ylähuulen karvoituksen ylväs maailmanpoliittinen historia

Räkäjarrut. Kalapuikot. Pensselit. Mursut, keikarit, stalinit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Näin marraskuun, tai kuten tosimiehet sitä kutsuvat, movemberin ensimmäisenä päivänä on hyvä uhrata ajatus tai kaksi karvaiselle ylähuulelle, varsinkin koska The Ulkopolitistin toimituksella naamakarvoituksen kasvattaminen saa lähinnä tragikoomisia tai ironisia piirteitä. Toisaalta viikset voivat avittaa kansainvälisen politiikan kiemuroitten hahmottamista – kertovathan ne paljon kantajastaan.

Tiesittekö, että ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, jonka ylähuulelle paikallinen villieläin raahautui kuolemaan, oli Ulysses S. Grant? Naamakarvoituksesta jaloimman pilasi kuitenkin varsin perinteinen parta. Tämä perinne jatkui kahden seuraavan presidentin verran, kunnes Chester A. Arthur pyrki taistelemaan naamakarvainflaatiota vastaan ajelemalla leukaparran pois. Naamakarvoituksen sopivaa tasapainoa saatiin odottaa aina Grover Clevelandin ensimmäiseen presidenttikauteen (1885–1889) asti. Yhdysvaltain historiassa presidentilliset viiksivallut rajoittuivat tämän jälkeen Theodore Rooseveltiin sekä William Taftiin, jonka presidenttikausi lopetti Yhdysvaltain ulkopoliittisen historin imperialistisen vaiheen. Idealistisen Woodrow Wilsonin jälkeen valkoisen talon herrana on vuorotellen ollut toinen toistaan naamakarvattomampia luusereita, joka on korreloinut, varsinkin 1950-luvulta lähtien, maan ulkopoliittisen arvovallan vähenemisenä.

USA ei ole ainoa maa, jossa naamakarvojen krooninen puute on kääntänyt maan kurssin merkittävästä globaalista suurvallasta geopoliittiseen liukumäkeen, joka poikkeuksetta johtaa historian tuhkakasaan. Saman kohtalon koki kylmän sodan aikana moderneista imperiumeista suurin, eli Iso-Britannia. 10 Downing Streetillä viimeisin imperiumia parhaansa mukaan ylläpitänyt viekas viiksiniekka oli Harold MacMillan (1957-1963), jonka viiksettömien edeltäjien käsialaa olivat mm. Suezin kriisi vuonna 1956 – Anthony Edenin käsialaa – lopulta johtaen MacMillanin “viiksekkääseen vallankaappaukseen” . Toki alamäki alkoi jo kauan aiemmin. Eurooppalaisten valtiomiesviiksien kulta-aikoina 1700-luvulla Amerikan itsenäisyysjulistuksen aikana Pääministeri Frederick Northin ja Kuningas Yrjö III:n katastrofaalinen naamakarvoitusvaje löi alkusoinnut tulevan suurvallan itsenäistymiselle.

Sama kohtalo kohtasi myös Neuvostoliittoa, jonka synty ja huippuhetket ovat sidottuja uljaaseen, karvaiseen ylähuuleen. Sosialismin isänä tietysti parrakkaalla Karl Marxilla oli osansa asiaan, mutta Neuvostoliiton historiassa kaksi karvaista ylähuulta oli ylitse muiden. Nämä kuuluivat Vladimir Leninille sekä Joe-sedälle (joiden väliin mahtui vielä Alexei Rykov, jonka ylähuuli ei historiassa ole ansaitsemaansa huomiota saanut. Stalinin kuoleman (1952) jälkeen, Neuvostoliiton alamäki alkoi. Stalin oli viimeinen viiksillä varustettu Neuvosto-johtaja. Yhteensattumaa? Toimituksemme ei ole asiasta kovin varma. Rohkenemmekin väittää, että ylähuulen karvoituksen määrällä ja valtiollisella menestymisellä on suora yhteys. Ai ei vai? Lisätodistelu valaiskoon asiaa; poliittisella viisaudella ja viiksillä varustettu Gandhi onnistui kaatamaan Iso-Britannian imperiumin Etelä-Aasiassa. Viimeisen kuoliniskun imperiumille antoi niinikään viekkailla viiksillä varustettu Gamal Abdel Nasser Suezin taistelukentillä.  Merkittävässä roolissa itäblokin, ja sitä myöten välillisesti Neuvostoliiton, hautaamisessa toiminut Lech Walesa ei puolestaan ainakaan aktiiviaikoinaan ajanut viiksiään viemäriin. Voisitteko kuvitella Solidarnośćia ilman Lechin viiksiä? Emme mekään. Myös silloisen Tsekkoslovakian samettivallankumouksen taustalla oli viiksekäs mies, Vaclav Havel, jonka neuvonantajana toimi niin ikään viiksi-ikonina tunnettu Frank Zappa.

Kansalaiset, medborgare. Tänä vuonna marraskuun aikana tehkää oma velvollisuutenne ja kasvattakaa viikset, ovat ne sitten nasserit, saddamit, sadatit, stalinit, kitchenerit, mursut tai ståhlbergit. Kuten historia näyttää, karvainen ylähuuli on hyväksi maallemme. Tuodaan Suur-Suomi takaisin yhdet viikset kerrallaan, ja ehkä sivussa sitten kasvatetaan tietoutta tärkeistä asioista.

Turvaneuvostokampanjan taipaleen epäonninen loppu

Pitkän ponnistuksen jälkeen Suomen kampanja YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi päättyi häviöön Luxemburgille selvin äänin. Pettymys oli jostain euroviisujen ja jääkiekon maailmanmestaaruustappion välimaastosta – eihän näin pitänyt käydä. Tappio tuli aitona yllätyksenä, sillä jopa kansainvälisesti Suomea pidettiin vahvoilla tätä paikkaa varten. Turvallisuusneuvostokampanjan (YK-TN-kampanja) tulos kuitenkin tulee herättämään kysymyksiä: voittiko Luxemburg vai hävisikö Suomi? Mikä on syy tulokseen?  Miten tämä vaikuttaa Suomen ulkopolitiikkaan?

Ensimmäisen kysymyksen vastaus lienee ääripäiden väliltä.  Luxemburgilla on valtteja – joista suurimmat ovat frankofonisuus ja ensikertalaisuus turvaneuvostossa – joita ei pidä missään nimessä vähätellä etenkään YK-kontekstissa. Liian paljon huomiota ei tule kiinnittää toiseen kierrokseen, sillä viimeinen romahdus on tuttu piirre YK-äänestyksistä: moni maa äänestää ensimmäisen kierroksen jälkeen johtavaa ehdokasta niin, ettei äänestys jatku 2/3 enemmistön puuttuessa (kuten kävi viime vuonna Azerbaidžanille) kahvitauolle pääsemisen nopeuttamiseksi. Ensimmäisen kierroksen tulos – Australia 140, Luxembourg 128, Suomi 108 – on myös paljon tasaisempi, joskin silti pettymyksellinen, kun mitä otsikointi ”rökäletappiosta” antaa ymmärtää. Tästä huolimatta on myös selvää, että Suomen YK-brändi ei myynyt niin hyvin kuin toivottiin ja itse vilpittömästi uskottiin. Tätä heijastaa Martti Ahtisaaren pettymys tuloksiin: hän on henkilökohtaisesti tehnyt paljon kampanjan eteen ja myös Suomikin on korostanut rauhannobelistinsa ansioita suomalaisina ansiona.

TN-äänestyksen tuloksista jää varmasti kalvaamaan Ulkoministeriön keräämä lupausten (165) ja kerrottujen emme-äänestä-teitä (20) määrä. Lupaukset ja etenkin ei-kirjalliset sellaiset toki ovat vain suuntaa-antavia, mutta se kuitenkin herättää kysymyksiä tukijamaiden luotettavuudesta. Salainen äänestystapa estää täyden varmuuden saavuttamisen siitä kuka petti lupauksensa, vaikka YK:n käytäväkeskustelu paljastanee osan ehdokkaista.  Toki Suomi voisi julkaista saamansa kirjalliset lupaukset, mutta tässä reiluuteen nojaavassa naming-and-shaming-linjauksessa ei olisi mitään voitettavaa.

Syiden etsiminen on enemmän masokismia kuin aidosti opettavaista, sillä niistä ei tulla varmuutta saamaan. Oliko ongelma se, että Suomi ei ole yltänyt 0,7% kehitysyhteistyömäärärahoihin? Entä Suomen normaalia alhaisempi osallistuminen YK-rauhanturvaamiseen?  Salamyhkäinen viimeminuutin taktikointi? Ehkä syy onkin, että tarjosimme härskiintynyttä mustikkajauhetta Yleiskokouksen jäsenille? Entäpä viime aikainen EU-änkyröintimme? Äänestyksen tulos korostaa yli kaiken muun YK-diplomatian arvaamattomuutta.

Kiperät kotimaiset jälkilöylyt

Ulkopoliittiselle johdolle tappion karvautta lisää se – normaalisti hieno asia – että YK-TN -hanke nautti aidosti laajaa poliittista suosiota – kuten ulkoministeri Tuomioja korostikin. Päätös jäsenyyden hakemisesta tehtiin Paavo Lipposen toisen hallituksen aikana ja hanketta ovat olleet edistämässä niin sisäisesti kuin keskenään hyvin eriväriset hallitukset.

Tässä valossa tulosten sisäpoliittinen iltalypsy on täysin aiheetonta. Professori Heikki Patomäen pika-arvio ”uskottavuusvajeesta” ei kestä päivänvaloa – absoluuttisesti mitattuna Suomen panos YK-toimintaan on Luxemburgiin verrattuna moninkertainen. Suomen kampanjassa identifioidut ”ongelmat” ovat ideologisia. Patomäen ja muidenkin esille nostama syy on ollut Suomen panostus poispäin kylmän sodan aikaisesta linjauksistaan – joka oli ”kiinnostava ja erikoislaatuinen” Juhana Aunesluoman mukaan.  Jos on ollut jostakin kyse niin pikemminkin siitä, että neutraliteetti on ollut heikkous kampanjoinnissa eikä vahvuus. Yhdysvaltain läheinen liittolainen Australia äänestettiin kirkkaasti läpi ja Suomen päihitti Nato-maa Luxemburg.

Mitäs nyt?

Kampanjan panos on ollut kiistatta arvokasta Suomelle ja tuottaa pitkäaikaista tulosta. Kampanja ei ollut kallis – noin kaksi miljoonaa – mutta on tarjonnut oivan tilaisuuden edistää Suomen ulkopoliittista profiilia jo ennen vaaleja.  Kampanjan aikana Suomi on solminut uusia diplomaattisia suhteita ja luonut uusia kontaktiverkostoja.  Suomi on sponsoroinut useita tärkeitä YK-päätöslauselmia ja aloitteita, kuten YK-rauhanvälitystoiminnan ja naisten roolin vahvistamisessa konfliktin ehkäisyssä – myös kampanjan takia – joiden edistamistä tulee jatkaa. On hyvä, että ulkopoliittinen johto on korostanut jatkuutta Suomen linjassa ja YK-aktiviteetissa. Suomen seuraava YK-TN -yritys sijoittunee 2030-luvulle. Tätä ennen Suomen YK-diplomatian painopisteitä tulee jatkaa ja Suomen ulkopolitiikan asiapainotteisuutta korostaa.