Uusi kylmä sota? Historialliset analogiat ulkopoliittisessa keskustelussa

Paavo Väyrynen totesi taannoin vaalivideollaan (kohdassa 2:30 etäänpäin) että Suomen tulisi jatkaa turvallisella Paasikivi-Kekkosen linjalla, jota hänen mukaansa myös presidentti Halonen edusti virassa ollessaan. Väyrysen mukaan Suomen tulisi ‘säilyttää asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana ja puolueettomana maana’. Economistin Itä-Euroopan kirjeenvaihtaja Edward Lucas totesi kirjassaan The New Cold War (2008), että Venäjän uudessa kilpajuoksussa lännen kanssa on kyse vallasta ja rahasta eikä ideologiasta. Venäjä-tutkija Arto Luukkanen kertoi aamutelevisiossa että ‘Suomalaispolitiikot ovat päätyneet takaisin tähän suomettumisen moodiin. — Suomettumisen refleksi sopii Venäjälle mainiosti.’ Jokaisessa esimerkissä historiallista vertausta käytetään osoittamaan miten nykyisyydessä pitäisi menetellä. Historia opettaa meitä, vai mitä?

Keskeistä brittifilosofi Michael Oakeshottin historiapohdinnoissa (esimerkiksi On History and Other Essays) on oivallus siitä että historia kirjoitetaan aina nykyisyydessä, nykyisyyttä varten. Menneisyys on tietyllä tavalla täysin kadotettua, ja meillä ei ole mitään tapaa päästä yhteyteen sen kanssa. Ainoa mikä meillä on jäljellä on jäänteet –rakennukset, kirjat, maalaukset– joista historioitsija yrittää rekonstruoida johdonmukaisen tarinan. Rosettan kiven löytäminen ei muuttanut historiaa –sitä mitä oli todella tapahtunut– vaan ainoastaan mullisti nykyisyyden käsityksiä menneestä. Oakeshottin mukaan on olemassa kahdenlaista historiaa: sellaista jota tutkitaan sen itsensä vuoksi ja sellaista jota käytetään symbolisina ohjeina nykyisyyttä varten –’vocabulary of symbolic characters (ill-distinguished from mythical figures and from such images as sturdy oaks, snakes in the grass, and the burdensome Albatross)‘. Kertomuksena siitä ketä me olemme ja mitä meidän olisi syytä tehdä –’designed to justify, to make valid practical beliefs about the present and the future, about the world in general‘. Historiasta tulee selkeää ja yksinkertaista; siitä tulee hyvän ja pahan välisen taistelun tuomari. Se kertoo meille, Mika Waltaria mukaillen, miten on aina ollut ja on aina oleva.

Munchenin konferenssin opetus on selvä; appeasement politiikka on moraalitonta ja pahaa tulee vastustaa. Kuten John Keegan totesi Daily Telegraphissa Irakin sodan alla 2003 ‘the history of appeasement does not change. Hitler was once a weak little man–and it was the concessions of the appeasers of his day that allowed him to grow strong‘. ‘Vietnamista’ on tullut päinvastainen vertauskuva turhasta, kalliista ja moraalittomasta sotaseikkailusta. Yuen Foong Khong osoitti kirjassaan Analogies at War miten amerikkalaiset päätöksentekijät päätyivät sotaan Vietnamissa Munchenin negatiivisen ja Korean sodan positiivisen opetuksen kautta. Dien Bien Phuta –joka jälkeenpäin osoittautui parhaimmaksi analogiaksi ei otettu huomioon. Myös pahasti dementoitunut Brezhnevin politbyroo päätyi interventioon Afganistanissa osittain muistellen Tsekkoslovakian, Angolan ja Etiopian ‘onnistuneita’ neuvostointerventioita –sekä Titon Jugoslavian ja Sadatin Egyptin negatiivisia opetuksia liittolaisvaltioista, jotka olivat hypänneet vihollisen puolelle (Rodric Braithwaite, Afgantsy: The Russians in Afghanistan 1979-1989).

Suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa keskeisimmät analogiat liittyvät kylmän sodan aikaan: puolueettomuus, kylmä sota, suomettuminen. Kuitenkin tasapainottelu idän ja lännen välissä on muuttunut tilanteeksi, jossa Suomen ulkopolitiikka joutuu vastaamaan uusiin haasteisiin. Kuitenkin jos kutsumme jokaista kahden valtion suhteiden välistä huonontumista uudeksi kylmäksi sodaksi, käsitteen luonne hämärtyy. Kylmä sotahan viittaa vuosikymmeniä kestäneeseen globaaliin ideologiseen kilpailuun kahden supervallan välillä. Suomettumisella taas viitataan ensisijaisesti Neuvostoliiton epäviralliseen vaikutusvaltaan suvereniteettinsa ja sisäisen poliittisen järjestelmänsä luonteen säilyttäneeseen pieneen naapurivaltioon. Puolueettomuudesta on taas täysin harhaanjohtavaa puhua kylmän sodan päätyttyä; sekä Euroopan unionin että Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä Suomi ei ole puolueeton missään konfliktissa, jossa EU:n jäsenvaltio on osallisena tai johon YK:n turvallisuusneuvosto on ottanut kantaa. Puolueettomuusmantran tarkoituksenahan oli kylmän sodan aikana pitää Suomi suurvaltakonfliktien ulkopuolella sekä vahvistaa Suomen imagoa itsenäisenä suvereenina toimijana eikä pelkästään Neuvostoliiton epätavallisena satelliittina.

Aktiivinen ulkopolitiikka tarvitsee tuekseen analyyttista keskustelua. Puhukaamme uuden kylmän sodan sijasta esimerkiksi suurvaltojen välisten eturistiriitojen syventymisestä Itä-Euroopassa. Puolueettomuuden sijaan Suomesta EU:n ja YK:n jäsenenä, joka on kuitenkin pysyttäytynyt länsimaiden turvallisuusjärjestö Naton ulkopuolella. Suomettumisen sijaan siitä, miten muutokset kansainvälisessä järjestelmässä kuten Euroopan talouskriisi –sekä yksittäisissä suurvalloissa kuten Venäjän putinisaatio– vaikuttavat suomalaiseen sisäpoliittiseen diskurssiin. Tämä ei tarkoita että historiallisia vertauksia tulisi täysin välttää; lähinnä tulisi tajuta että niitä on parempia ja huonompia. Esimerkiksi talvisodan 105 kunnian päivää käsitetään yleensä positiivisena tarinana siitä kuinka pienen Suomen asevelvollisuusarmeija tuli hienosti toiseksi suurta ja mahtavaa karhua vastaan. Olisiko oleellisempaa korostaa sitä miten –Max Jakobssonin Diplomaattien talvisotaa mukaillen– muutokset kansainvälisessä järjestelmässä luovat Suomen ulkopoliittisen toimintaympäristön sekä miten Suomi jäi melkein täysin yksin Neuvostoliittoa vastaan. Kysymykseksi nousee miten Suomi välttää yksinjäämisen tulevaisuudessa?

Hyvää syntymäpäivää The Ulkopolitist!

Kuvakaappaus The Ulkopolitist -sivun ensimmäisestä luonnoksesta, päivätty 27.4. 2011. Onneksi niistä ajoista on hiukan kehitytty…vai onko?

Hyvät lukijat,

Alkukeväästä 2011 istui Helsingin Kaisaniemessä eräässä suomalais-irlantilaisessa ravintolassa kuusi nuorta suomalaista pohtimassa suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun tilaa. Keskustelun kurjan tilan parantamiseksi päätettiin tuolloin perustaa Suomen ensimmäinen riippumaton kansainvälisen politiikan ilmiöitä ja Suomen ulkopolitiikkaa käsittelevä blogi, The Ulkopolitist.

Loppu on historiaa, ja tänään tuleekin kuluneeksi tasan vuosi The Ulkopolitistin ensimmäisestä postauksesta! Viimeisen 365 päivän aikana blogikollektiivimme jäsenet ovat kirjoittaneet yli 170 artikkelia monista eri aiheista, EU-politiikasta ja Syyrian tilanteesta lähtien aina Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun ja presidentinvaaleihin. Blogia on tänä aikana luettu yli 40 000 kertaa, joista eniten tuli maaliskuussa presidentinvaalin kirvoittamana (6445 vierailua).  Kuva alla havainnollistaa, mitä 365 päivää uudenlaista ulkopoliittista keskustelua pitää sisällään.

Blogin kannalta tärkeitä merkkipaaluja on ensimmäisen vuoden aikana ollut useampi. Kesällä The Ulkopolitist sai ensimmäisen kerran mediahuomiota, kun Aamulehden Nettikampa-palstalla suositeltiin  blogia ja sanottiin sen “yrittävän mahdotonta”  - tähän asti on kuitenkin päästy, monesti myös venettä keikuttaen. Presidentinvaalien jälkeen julkaistiin puolestaan The Ulkopolitistin avoin kirje vastavalitulle Tasavallan Presidentti Sauli Niinistölle, jossa peräänkuulutettiin aktiivisempaa ulkopolitiikkaa ja avoimempaa keskustelua. Hiljattain pääsimme myös tenttaamaan muuan toista Niinistöä, Vihreiden puheenjohtajaa, ympäristöministeri Ville Niinistöä hänen ja puolueen ulkopoliittisista kannoista.

Blogin lukijamäärän kasvu on myös kehittynyt melkoisesti vuoden aikana: siinä missä ensimmäisten 20,000 vierailun rajan rikkoutumiseen meni melkein kahdeksan kuukautta, ropisivat seuraavat 20,000 klikkausta rikki reilussa neljässä kuukaudessa. Ehkä eniten kertoo päivittäisten vierailujen keskiarvo, joka on noussut heinäkuun 2011 lukemista (keskimäärin 86 vierailua/päivä) melkoisesti: nyt The Ulkopolitistia lukee päivittäin keskimäärin yli 200 lukijaa – kiireisimpinä päivinä blogissa vierailee lähes tuhat lukijaa.

Mistä te, hyvät lukijat, sitten olette kiinnostuneita? Kuten sadannen postauksemme kunniaksi, kerrataan tässä hieman suosituimpia aiheita ja artikkeleita. Luetuimpien juttujen seuraan on poliittisen terrorismin lisäksi liittynyt etikettiterrori:

• Sauli Niinistön karmea etikettimoka? Katso kuvat
• Abu Sulaiman al-Nasser, Suomen kauhu?
• Vieraskynä: Sana, jota ei saa sanoa
• Suomen IR-twitterati
• Breivik ja vastajihadismi: Näkymä norsunluutornista

Klikatuimmat linkit puolestaan paljastavat, että moni lukijoistamme pitää Putin-sarjakuvista:

• The Economistin kartta asevelvollisuuden levinneisyydestä
• Ulkopolitistin Facebook-sivu
• Vladimir Putin Action Comics
• Kartta Lähi-idän eri uskonnoista
• Super Putin -sarjakuva

Joka päivä Ulkopolitistiin löytää tiensä moni erilaisten hakukoneiden kautta – ja osa myös hyvinkin erikoisten hakusanojen avulla.  Osaa lukijoistamme vaivaa selkeästi  muutama kansainvälisen politiikan ydinkysymys, esimerkiksi:

• [mitä] “paavo väyrynen lukee”
• “kykeneekö perussuomalaiset yhteistyöhön”
• “mistä eu kritiikki johtuu”
• “mitä tapahtuu kun niinistöstä tulee presidentti”
• “kunniamerkit japanin keisari”
• “kalapuikot”
• “erikoinen tv-taso”
• “pinssin paikka puvussa”
• “kuka on todellisuudessa vladimir putin”

(Toimituksen vinkki: näitä hakutermejä voi käyttää suomalaisten mielenkiinnon kohteiden kartoittamisen lisäksi esimerkiksi haiku-runouden inspiraationa!)

Helmikuusta lähtien WordPress on antanut mahdollisuuden tarkkailla, missä kaikkialla blogia luetaan.  Viimeisen runsaan kahden kuukauden aikana The Ulkopolitistia on luettu 88 eri maasta ja territoriasta.  Olemme näköjään suositumpia Afganistanissa kuin Kanadassa, ja Albaniassa kuin Ahvenanmaalla.

Mutta mihin suuntaan The Ulkopolitistin tie seuraavien 365 päivän aikana? Seuraavan vuoden aikana olemme avaamassa omat verkkosivut, otamme mukaan lisää kirjoittajia, tarjoamme yhä enemmän näkyvyyttä vierasblogisteille ja yritämme saada The Ulkopolitistin vakionaamoja näkyviin blogin ulkopuolellakin. Muistutuksena myös lukijoillemme, että mikäli teitä kiinnostaa olla osana uudenlaisen ulkopoliittisen keskustelun luomista, The Ulkopolitist ottaa vastaan ja julkaisee vieraskyniä, jotka ovat käsitelleet niin ajankohtaisia aiheita kuin laajempiakin kysymyksiä.

Näin lopuksi ennen kaikkea kiitos teille, hyvät lukijat, tuesta jota olette antaneet blogille. Tulkoon tästäkin vuodesta kommentin- ja keskusteluntäyteinen!

Terveisin,

The Ulkopolitist

Vieraskynä: Sodasta

Carl von Clausewitzin haamu (1831-) on kuuluisa sotateoreetikko, sosiologi ja filosofi. Tällä hetkellä Clausewitzin haamu jakaa vuotensa kummitellen häntä väärin tulkitsevien akateemikkojen työhuoneita, pelotellen suurimman osan vuotta John Keegania ja Martin van Creveldiä. Clausewitzin haamu harkitsee kesäloman viettämistä Suomessa Hiski Haukkalan terrorisoimiseksi.

Viimeisten viikkojen ajan olen innolla seurannut Suomen kansainvälispoliittista blogistania, sekä Hiskin, Charlyn ja The Ulkopolitistin poikien keskustelua sodasta ja vähän rauhastakin. Erityiset kiitokset haluaisin osoittaa Sunnuntaistrategistille, joka pyysi minua osallistumaan keskusteluun Ouija-lautansa välityksellä. Charlylle sen sijaan totean, että ei kannata luottaa sotahistorioitsijoihin, jotka tulkitsevat tekstejäni Basil Liddell Hartin kautta. Se arvoton liero ja faktojen vääristelijä ei ymmärtäisi ideoitani vaikka lukisi ne yksinkertaistettuna wikipediasta.

Hartin tapaus kuitenkin valottaa varsin keskeistä ongelmaa tekstissäni, joka näin jälkikäteen ajateltuna on kyllä varsin kivuliaasti lukijan kannalta aikansa tuote: saksalaisen romantiikan vaikutus sekä dialektisen metodin käyttäminen on saanut aikaan mitä mielenkiintoisimpia väärinkäsityksiä, joista suurin tuntuu olevan erään nimeltämainitsemattoman sotahistorioitsijan ymmärrys väite siitä, että teokseni on oikeasti helppolukuinen.

Tämä on varmasti myös kirottua Antoine-Henry Jominia varmasti salaa fanittavan Hiski Haukkalan Sunnuntaistrategistille osoittaman kritiikin takana. Kuinka muuten joku voisi kutsua minua ”nojatuolimatkailijaksi,” vaikka palvelin upseerina niin Venäjän kuin Preussinkin asevoimissa, ja olin ensimmäinen länsimainen sotateoreetikko, joka pyrki tutkimaan sotaa ja sodankäyntiä tieteellisesti myös sosiologisina ilmiöinä (vaikka tosin Comte ei ollut sitä vielä sosiologiaksi silloin nimennyt).

Kirjani on kyllä oman aikansa tuote, ja rajoitettu senaikaisen sodankäynnin tutkimiseen, mutta oma analyysini oli huomattavasti tätä laajempi: En pyrkinyt tutkimaan pelkästään oman ajanjaksoni sotaa, vaan luomaan laajemman tieteellisen teorian sodasta, joka ei suinkaan rajoitu ajatukseen länsimaisesta valtioiden välisestä sodankäynnistä. Kalevi Holstinsa lukeneet tietävät tämän laajalti hyväksytty länsimainen käsitys siitä, mitä sota on, mutta sota – kuten kirjani kunnolla lukeneet tietävät – ei itsessään rajoitu tähän, vaan jokainen sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä ja muutenkin ihmisten toiminnan tuote. Toisin sanoen, kuten muutamat teokseni epäselvästi esitetyt argumentit ymmärtäneet teoreetikot ovat jälkikäteen laajentaneet, sodan luonto – vihanpito ja vihollisuus (Hiskille tiedoksi, että käsittelen tätä sodan keskeisenä elementtinä, en sen aiheuttajana), sattuma, alisteisuus politiikalle – ei muutu, mutta sodan luonne – miten sotaa käytännössä käydään ja kenen toimesta – saattaa hyvinkin muuttua. Hew Strachan käsittelee tätä muun muassa varsin hyvin tässä virtuaalisessa paperikäärössä.

Joka tapauksessa, väitteeni on, että sota, luontonsa ulkopuolella, on harvoin avoin universaaleille ”totuuksille” sen luonteesta –  sota on ihmisten toimintaa, ja ihmiset ovat aika monimutkaisia. Sama pätee myös sodan syttymisen syihin (joita en niinkään käsitellyt omassa teoksessani). Tietääkseni elossa olevat poliittiset tieteilijät eivät ole vieläkään löytäneet universaalia teoriaa siitä, miksi soditaan – vaikka yrityksen puutteesta tämä sotatieteen tutkimusalue ei kärsi.

Sama pätee myös ajatukseen ihmisten rauhallisuudesta tai sotaisuudesta, tai yhteiskunnallisista normeista. Sotia käydään (tai ollaan käymättä) monista syistä, ja ne jotka haluavat sotia, yleensä sen tekevät jos siihen kykenevät, joko kiertäen niitä rajoitteita mitä yhteiskunnan sosiaaliset normit niille asettavat – riskiyhteiskunnat käyvät sotaa tavalla, joka minimoi heidän miestappionsa; humanitaarista sodankäyntiä harrastavat yhteiskunnat pyrkivät täsmäiskuin vähentämään siviilitappiota kohdealueella, ja rajoittavat sodankäyntinsä tavoitteet hyvin minimalistisiksi; ja demokratiat, jotka eivät saisi käydä sotaa, käyvät sotaa käymättä sotaa: ne harjoittavat humanitaarisia interventioita, kineettisiä operaatioita, ja täsmäiskuja – tai mahdollisesti unohtaen ne kokonaan, tai pyrkien muuttamaan ilmapiiriä sallivammaksi.

Normit ovat kuitenkin alttiita muutoksille. Esimerkiksi harva ensimmäisen maailmansodan jälkeen – josta minua aiheetta syytettiin parin huonon englantilaisen  sotahistorioitsijan toimesta – olisi voinut ennustaa toista maailmansotaa. Sota kaikkien sotien päättämiseksi on sodittu historian aikana monia kertoja, ja varmasti soditaan tulevaisuudessakin. Se, missä muodossa näitä sotia käydään, on vielä epävarmaa. Se puolestaan ei ole, että niitä tullaan käymään. Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan varustautumalla kivillä ja kepeillä.

Sota on oman aikakautensa ja omien rajoitteidensa tuote kuten kirjoitin jo 1800-luvulla. Aikakaudet vaihtuvat, sotaa käyvät osapuolet vaihtelevat, ja sodankäyntiä rajoittavat yhteiskunnalliset tekijät muuttuvat, mutta ovat ihmiset sitten yksilöinä sitten rauhallisempia tai sotaisampia, sodan luonne muuttuu mahdollistamaan sodan käymistä säilyttäen ennakoimattomuutensa, ja sodan luonto säilyy muuttumattomana. Niin kauan kuin valtiot, yhteiskunnat tai yksittäiset aseelliset ryhmittyvät näkevät, että he voivat aseellisen toiminnan kautta saada muut toimimaan haluamallaan tavalla (hyväksyttävään hintaan), sodat jatkuvat, ja kameleonttini elää ja voi hyvin – se, onko sota eettistä toimintaa on tämän huomioiden toisarvoisen tärkeää.

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

The Ulkopolitistin haastattelussa Ville Niinistö

Kuva: Janne Suhonen/valtioneuvoston kanslia

The Ulkopolitist haastatteli huhtikuun lopulla Vihreiden puheenjohtajaa, ympäristöministeri Ville Niinistöä. Haastattelu on ensimmäinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Sarjan ensimmäisessä osassa puheenjohtaja Niinistö avaa sekä omia että puolueensa näkemyksiä maailmanpoliittisen järjestelmän rakenteesta ja epäkohdista, Suomen ja EU:n roolista maailmassa, sekä maamme ulkopoliittisesta keskustelusta.  

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UP: Millaisen näkökulman tai narratiivin kautta Vihreät jäsentävät maailmanpolitiikkaa?

VN: Voi ajatella, että on erilaisia tapoja jakaa suomalaista ulkopoliittista ajattelua. Monet lähtevät siitä, että on niitä, jotka korostavat kylmän sodan ajan peruilta olevaa [ajattelua, jossa] pyritään olemaan suurvaltapolitiikan ulkopuolella ja tasapainoilemaan asioihin sopeutuvana, sovittelevana toimijana. Sitten on vahva transatlanttinen ajattelutapa, ja erilaisia variaatioita näistä, joissa painottuu suhtautuminen keskeisiin suurvaltoihin. Meille [Vihreille] ei ole olennaista se, minkä maan kavereita ollaan, vaan se, että meillä on arvopohjainen ulkopolitiikka, joka lähtee globaalista näkökulmasta. Nykyaikana ensisijainen turvallisuuspoliittinen viitekehys on koko maailmanjärjestys. Meillä on valtavan isoja globaaleja ympäristöriskejä ja ilmastonmuutokseen liittyviä uhkia, kuten ilmastopakolaisuus. Vihreille tärkeää on se, että me edistämme humaaneja, kestävän kehityksen mukaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistäviä arvoja johdonmukaisesti meidän ulkopolitiikassa. Tätä kautta voidaan luoda myös turvallisempaa maailmanjärjestystä.

UP:Teidän tavoitteet tuntuvat perustuvan havaittuihin epäkohtiin maailmanjärjestyksessä. Millaisena näette tämän maailmanjärjestyksen?

VN: Meillä on ongelmana nykyisessä maailmanjärjestyksessä ensinnäkin se, että meillä on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu, länsimaakeskeinen maailmanjärjestys, joka ei kata kaikkia keskeisiä globaalin oikeudenmukaisuuden aloja, ja jossa toisaalta valtatasapaino ei vastaa nykyisiä maiden välisiä valtasuhteita. Meidän keskeinen haaste ja mahdollisuus globaalilla järjestelmätasolla lähivuosikymmeninä on sellaisen kansainvälisen oikeusjärjelmän luonti, joka kestää sen, että on nousevia valtoja, jotka eivät ole välttämättä edes kovin demokraattisia, ja joilla voi olla hyvin erilaiset tarpeet kehittää globaalia maailmanjärjestystä muuhun suuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimaiden tulisi myös noudattaa kyseistä järjestelmää. Haluamme demokratisoida globaalin päätöksenteon koskee se sitten ympäristöriskejä tai talousjärjestelmän rakenteellisia riskejä. Tämä demokratisointi koskee myös sitä, että me haluamme, että myös muilla kuin länsimailla on erinäisissä kansainvälisissä elimissä enemmän sanottavaa, vaikka tietysti toivomme, että demokratia ja ihmisoikeusarvot ovat samalla vahvasti tässä kehityksessä mukana.

UP: Miten Vihreät näkee Suomen ulkopoliittisen aseman maailmassa? Onko Suomella painoarvoa epäkohtien korjaamisessa?

VN: Mielestäni juuri arvopohjainen ulkopolitiikka on se [alue],  jossa meillä on painoarvoa. Meillä ei ole valtapoliittisessa, tavallaan perinteisessä mielessä suurta painoarvoa, jos ajattelee meidän geopoliittista sijaintia tai muita asioita. Kuitenkin pohjoismainen brändi on sellainen, mikä maailmalla tunnetaan.  Koko nousevan maailman ulkopuolella on se [alue], jossa meillä olisi vaikutusvaltaa pohjoismaisen brändin ja sen arvostuksen kautta. Kiinaa, Afrikan maita ja Intiaa kiinnostaa ympäristöteknologia ja siihen liittyvä osaaminen. Toisaalta Suomella ei ole siirtomaavaltahistoriaa tai länsimaisen hegemonia-ajattelun historiaa, jolloin meillä on mahdollisuus tällä alueella. Näppituntumani on, että yksi syy Durbanin sopimuksen syntymiseen on se, että sovimme Ruotsin ja Tanskan ministereiden kanssa ensiksi yhdessä ajavamme EU:n sisällä sellaista linjaa, joka kannattaa luontevaa tasa-arvoista dialogia kehitysmaiden kanssa saadaksemme kehitysmaaryhmän – Afrikan maat, latinalaisen amerikan maat – takaa haastamaan Kiinan ja Intian liikkumaan. Meillä oli iso vaikutus siihen, että EU rupesi tekemään niin kuin me halusimme. Voi sanoa, että Pohjoismailla oli keskeinen rooli siinä, että Durbanissa saatiin kovempi tulos aikaan kuin kukaan odotti, vaikkei itse sopimus välttämättä vielä riitäkään.

EU:n rooli maailmassa ja pohjoismainen viitekehys

UP:  Mikä on EU:n ulkopoliitinen rooli? [Euroopan ulkosuhdehallinto] EEAS:äähän ei voi kutsua menestykseksi, ja toisaalta Suomella ei ole ollut selkeää roolia EU:n [ulkopoliittisessa] viitekehyksessä.

VN: EU:n ulkopolitikkahan on ollut vähän hakusessa viime vuosina. Ilmastoneuvotteluissa EU tosin palasi taas veturin paikalle, mikä palauttaa uskoa EU:n pehmeään voimaan. Tietysti EU:n ulkopoliittinen asema kärsii siitä, että talouskriisi on uutisoitu näyttävämmin EU:n osalta kuin Yhdysvaltain tai Aasian, mutta on kuitenkin virheellistä vetää tästä se johtopäätös, että tämä estäisi meitä olemasta vahva ulkopoliittinen toimija. Meillä on edelleen yhteenlaskettu BKT ja toisaalta EU:n osuus globaalista kehitysyhteistyöstä on ylivertainen verrattuna mihin tahansa maahan – Yhdysvallat jää tässä kauas. Meillä on pehmeää valtaa, jota pitäisi osata käyttää niin, että me luomme muita maanosia ja maaryhmiä arvostavia suhteita näihin maihin, kuitenkin siten, että saamme samalla vietyä eurooppalaista arvopohjaa eteenpäin – oikeudenmukaista oikeusregiimiä, tasapainoista ja ympäristöriskit huomioivaa kauppapolitiikkaa. Talouden sääntelyssä voi sanoa, että EU on selkeästi se voima, joka voimakkaimmin ajaa veroparatiiseihin puuttumista ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, joita tarvitaan. Näihin talousjärjestelmään ja kehitysympäristöön liittyvissä kysymyksissä EU:lla on mahdollista ottaa johtajuus, jolloin pikkuhiljaa johtajuus vahvistuu myös perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

UP: Puhuit pehmeästä voimasta. Näetkö, että EU:lla on tarvetta perinteisemmälle voimalle turvallisuusalalla ja sotilaallisella alalla?

VN: Tämä on kaiken kaikkiaan hankala kysymys. Jos arvioidaan mihin sotilaallista valtaa käytettäisiin, niin EU:han on rakentanut nopean toiminnan joukkoja, joita ei kuitenkaan ole tarvittu. Näkisin ehkä kuitenkin, että EU:lla on yhteensopivien joukkojen kautta luonteva suhde Naton, minkä myötä se voi osallistua merkittäviin kansainvälisiin operaatioihin – mielellään sellaisiin, joilla on YK:n siunaus takanaan. Nato on turvallisuus- ja sotilasorganisaationa kaikkein nopein ja toimintakykyisin reaktiota vaativissa tilanteissa. EU:n oma sotilaallinen turvallisuusorganisaatio olisi päällekkäinen olemassa olevien rakenteiden rinnalla. Sen sijaan kansalliset puolustusvoimat kehittävät toimintaansa yhteensopivaksi muiden EU-maiden kanssa. Suomen tapauksessa puolustusvoimien yhteensovittaminen muiden pohjoismaiden kanssa on vain järkevää; asehankinnathan ovat kalliita. Samalla tämä sitoo meidät läheiseen pohjoismaiseen kumppanuuteen turvallisuuspolitiikassa.

UP: Tasavallan presidenttihän on nimenomaan ottanut esille sharing & pooling –idean. Miten pohjoismaista sharing ja pooling –konseptia voisi mielestäsi toteuttaa?

VN: [Norjan entisen puolustus- ja ulkoministeri Thorvald] Stoltenbergin raportti Pohjoismaiden neuvostolle oli varsin laaja selvitys siitä, mitä kaikkea voidaan tehdä.  Näen, että ase- ja järjestelmähankinnoissa voitaisiin tehdä enemmän yhteistyötä. Meri- ja ilmavalvonnassahan yhteistyötä on jonkin verran jo tehty ja Islannin ilmatilaa valvovat muiden maiden valvontakoneet. Toki yhteistyön lisääntyminen herättää myös periaatteellisia kysymyksiä esimerkiksi sen suhteen, kuinka pitkälle Suomi haluaa mennä. Ainakin hankinnoissa pyritään varmistamaan yhteensopivuus ja kustannustehokkuus. Ihan kaikkea ei myöskään tarvitse nykyaikana hankkia itse. Pitää arvioida, mitkä turvallisuusriskit ovat olennaisimpia meidän kannalta ja hankkia niihin valmius. Nk. tukevissa valmiuksissa voidaan tehdä yhteishankintoja, tai ainakin varmistaa että jollakin meitä lähellä sijaitsevalla maalla on sama valmius. EU:n sisälläkin on tosiaan tätä jonkun verran tehty, siitä ei ole vain pidetty kovin paljon meteliä.

UP: Suomi on edelleen sotilaallisesti puolueeton. Voiko Suomi nojautua tällaiseen sharing & pooling tai smart defence –mentaliteettiin ilman poliittista sitoumusta?

VN: Tässä tullaan kysymykseen siitä, miten kattava EU:n voimassaoleva takuujärjestelmä oikein on, ts. missä määrin me olemme sitoutuneet auttamaan toisia. Ruotsihan taitaa olla yksi harvoista valtioista, joka on linjannut antavansa apua kansainvälisissä kriisitilanteissa. Meillä tulkinta on vähän epäselvempi. Mielestäni tästä pitäisi käydä avointa keskustelua: onko meillä halua, voimmeko me sitoutua tähän? Mitä me toisaalta edellytämme muilta?  Näkemykseni on, että Suomi on turvallisuuspoliittisesti liittoutunut osana EU:ta, jonka kanssa meillä on yhteisiä intressejä. EU:n poliittinen liitto on niin vahva, että turvallisuuspoliittiset aspektit nousevat myös vahvoiksi. Tämä ei kuitenkaan kata perinteistä maanpuolustuksen kenttää, vaan on luonteeltaan rajatumpi turvallisuuspoliittinen liittouma.

UP:  EU:n kohdalla toinen problemaattinen kenttä on ollut energiamarkkinat, jossa jäsenmailla on erilaiset intressit. Voidaanko EU:n laajuinen ratkaisu saavuttaa jossakin vaiheessa?

VN: EU:han pyrkii yhtenäistämään energiapolitiikkaansa. Se on äärimmäisen järkevää ja vihreälle politiikalle iso sektori, koska tarvitsemme kestävää, uutta energiapolitiikkaa. Tässä tiivistyykin [energiapolitiikan] ulko- ja turvallisuuspoliittinen aspekti huoltovarmuudessa ja omavaraisuudessa. Mitä varmemmin EU:n sisäiset sähkömarkkinat saadaan toimimaan, sitä varmemmin huoltovarmuus ja omavaraisuus toimivat. [Tässä hyödynnetään ns.] smart bindejä, joilla voidaan tuottaa tehokkaimmin sähköä siellä missä se on kulloinkin kannattavinta, minkä ohella siirtoverkot, modernit super gridit, siirtävät sähköä tehokkaasti ilman suurta hävikkiä Euroopan toiselta laidalta toiselle.

EU:n energiantuotannossa on mahdollista vahvistaa vähäpäästöisen energiatalouden rakentamista voimakkaasti. Tässä onkin iso poliittinen kysymys: mitä resurssitehokkaamman ja vähäpäästöisemmän yhteiskunnan me rakennamme, sitä vähemmän me olemme riippuvaisia energiataloudessa ja ulkopoliittisessa toiminnassa – hyvin yksinkertaista. Suomihan voi toimia ensisijaisesti kansallisesta omavaraisuusnäkökulmasta, mutta on selvää, että sen rinnalla on vahvistettava EU:n sisäistä sähkömarkkinatoimintaa ja kilpailua.

Suomen ulkopoliittinen (epä)diskurssi

UP: Siirrymme Suomen ulkopoliittisen diskurssin heikkoon nykytilaan. Onko tämä sukupolvikysymys?

VN: Olen ollut aikaisemmin ulkopolitiikan tutkija, tein Suomen ulkopolitiikan murroksesta väitöskirjaa ja olen tutkinut ulkoministeriön historiaa, mitä kautta suomettumisen ulkopolitiikan diskurssi on tuttu. Yksi ongelma, miksi suomettuminen on jättänyt suomalaiseen sieluun syvän trauman on se, että meillä ulkopoliittinen keskustelu on kautta aikain ollut luokattoman huonoa. Se on lähtöisin juuri suomettumisen itsesensuurista, joka lamaannutti kaiken älyllisen keskustelun Suomen ulkopolitiikan eri vaihtoehdoista ja toisaalta se käytykin keskustelu oli myös ideologisesti todella värittynyttä. Tästä ei ole uskallettu täysin normalisoitua, sillä ulkopoliittisessa keskustelussa puhutaan aika vähän siitä, mitkä Suomen ulkopoliittiset linjat ja arvot ovat, ja mitä niillä pyritään edistämään. Ongelma on tietysti se, että meillä on tosi huono pooli yhteiskunnalliselle keskustelulle, myös nuoremmassa sukupolvessa. Meillä on yliopistoissa jonkun verran yhteisöjä missä käydään keskustelua, mutta ei kauhean vahvasti. On tietysti hienoa, että blogimaailmassa herää keskustelua [ulkopolitiikasta], sillä perinteisesti päivälehdet ovat tarttuneet tähän todella huonosti.

UP: Virossa ulkopoliittisen keskustelun kulttuuri on muuttunut aivan eri tasolle kuin Suomessa. Mitkä rakenteet tai tekijät selittävät tämän? Onko Suomi jotenkin uniikki tapaus? 

VN: Meille ei ole tullut sellaista murrosta, jossa konsensuspolitiikka olisi pitänyt murtaa. Meillä on tapahtunut hidas murros siitä, että ne jotka eivät saaneet edistää toivomaansa länsisuuntautumista kylmän sodan aikana, tekivät sen yhtä vaivihkaa ja salaillen kansalta 1990-luvulla, kuin ne jotka edistivät päinvastaista linjaa aiemmin. Ei haluttu käydä kovinkaan laajaa julkista keskustelua siitä, miksi Euroopan Unioni on Suomen suunta ja miksi euroon pitää liittyä, vaikka kyse oli keskeisistä asioista. Euroahan ei alistettu kansanäänestykselle niin kuin Ruotsissa, koska meillä poliitikot pelkää keskeisissä ulkopoliittisissa valinnoissa kansaa. Se johtuu varmasti aika paljon siitä, että meillä ei ole käyty ulkopoliittista keskustelua. Kansalaisilla ei ole myöskään ollut mahdollisuutta muodostaa kovinkaan valistunutta käsitystä ulkopolitiikasta, kun tietoa ei tule mistään – näitä kysymyksiä pitää ensin avata. Pitäisi myös saada politiikan ulkopuolelta yhteiskunnallisia keskustelijoita ja toimijoita, jotka voisivat nostaa sitä esille ja haastaa keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä politiikan ulkopuolelta. Ruotsissa päivälehtien ulkopoliittinen keskustelu on tasoltaan laveaa, sillä palmelainen konseptihan oli, että koko maailma on Ruotsin toimintakenttä ja kaikki maailman asiat olivat Ruotsille kiinnostavia asioita. Juttujen sävy päivälehdissä oli, että ”maailmalla tapahtuu tätä ja tätä, mitä Ruotsi voisi tehdä?” Suomessa ajatellaan, että meidän vaikutuspiirin ulkopuolella on tämä muu maailma ja siellä on ilmiöitä. 

UP: Jos sinulla olisi kyky muuttaa Suomen ulkopoliittista keskustelua, niin mitkä kolme asiaa tai teemaa muuttaisit?

VN: Ainakin sen, että tiedostaisimme, että me voimme vaikuttaa kaikkiin maailman asioihin. Globaali maailmanjärjestys on todellakin Suomelle relevantti kysymys, johon meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Viime vuosinahan on Suomessa puhuttu siitä, että viime hallitus nosti rauhanrakentamisen keskeiseksi konseptiksi. Se ei voi tarkoittaa sitä, että meillä on vain Pekka Haavisto ja Martti Ahtisaari. Meillä on kuitenkin Ulkopoliittinen instituutti, yliopiston tutkimuslaitokset, ja joukko ihmisiä jotka käyvät keskustelua näistä maailman ilmiöistä.

Toisena olisi se, että nähtäisiin ulkopolitiikka muunakin kuin sotilas- ja turvallisuuspolitiikkana. Neuvostoliitto ei ole enää hyökkäämässä Suomeen. Meidän tulisi ymmärtää, että ympäristöriskit ovat todennäköisin turvallisuuspoliittinen riski. Tämän ohella meidän tulisi laventaa käsitystämme ja tunnistaa ns. pehmeän ulkopolitiikan rooli. Se on relevanttia ulkopolitiikkaa, jopa relevantimpaa kuin suppea ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Kolmantena muuttaisin keskustelun sellaiseksi, että uskallettaisiin keskustella kaikista tabuista ja että tabuja ei enää olisi. Tällaisessa tilanteessa voitaisiin käydä valistunutta dialogia keskeisten poliittisten päättäjien, mediavaikuttajien, asiantuntijoiden ja kansalaisten kesken.

Sodan tulevaisuus ja Hiskin haaste – erä II

Mestari Tzu sanoo:

‘Attack [your opponent] where he is unprepared, appear where you are not expected.’

Käytänkin nyt siis hyväkseni todennäköisesti akateemista vappua viettäneen vastustajani krapul…vappuväsymystä ja ryhdyn asymmetrisen sodankäynnin menetelmiä mukaillen odottamattomaan vastaiskuun. En garde! Ensinnäkin kiitokset Hiski Haukkalalle, joka tarttui haasteeseen sodan tulevaisuudesta. UPI:n Charly Salonius-Pasternak huomasi myös tämän “IR-sodan”, ja lykkäsi lusikkansa mukaan soppaan – ja mikäs sen parempaa suomalaisen blogosfäärin elvyttämistä ajatellen!

Tässä kohtaa taistoa on kuitenkin pakko selkeyttää debattia hiukan. Provokatiivinen twitter-viesti Hiskistä, Pinkeristä ja “man-crushista” ei itse asiassa lähtenyt allekirjoittaneen kynästä, koska alkuperäisen tekstin tarkoitus ei ollut suoraan kritisoida Pinkeriä. Tämä lähinnä siksi, etten ole edes vilkaissut koko opusta Pinkerin varmasti mielenkiintoiseen teokseen vielä ehtinyt syvemmin tutustua. Mutta koska tästä seurasi niin mielenkiintoinen väittely (ja muurahaispesää on niin hauska sohia), on sitä pakko jatkaakin! Voi olla, että eräs kollegoistani jatkaa Pinker-mancrush… tai siis arvoisan professorin argumentin kritisoimista lähitulevaisuudessa, joten heitän tässä toisen hanskan maahan, ja yritän omalta osaltani väistellä kritiikkiä selkeyttää keskustelua.

Väitän nimittäin, että sota on ja tulee olemaan olennainen osa kansainvälistä politiikkaa, eikä sen merkitystä tai logiikkaa tule vastaisuudessakaan aliarvioida. Tämä argumentti puolestaan perustuu kahdelle pilarille: esinnäkin, sodan ja poliittisen väkivallan yleisyys maailmassa tuskin merkittävästi laskee lähiaikoina; toiseksi, vaikka väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi, sen poliittinen merkitys pysyy samana tai kasvaa.

Vaikka Haukkala huomauttaakin, että “kukaan (edes Pinker) ei ole väittänyt, että sota tai väkivalta maailmasta mihinkään tyystin katoaisivat. Nämä ilmiöt ovat varmaan aina kanssamme (tai mistä minä Pinker kukaan sitä voisi tietää!)“, päätyy hän liian hätäisiin johtopäätöksiin sodasta ja anarkian logiikasta:

“Pakottaako anarkian logiikka muka Tanskan ja Ruotsin tai vaikkapa Saksan ja Ranskan armottomaan ja muuttumattomaan turvallisuusdilemmaan ja ikuiseen sotaan? Entäpä USA:n ja Meksikon?Jos nämä perinteiset leppymättömät vihamiehet voivat tehdä keskenään rauhan ja siirtyä toisenlaiseen anarkian logiikkaan, kenties muukin ihmiskunta voi tehdä saman perässä?”

Toisin sanoen: Haukkalan ja Pinkerin mielestä kansainvälinen yhteisö on mitä todennäköisimmin suuntaamassa kohti sosiaalista järjestystä, jossa sodalla on yhä vähemmän jalansijaa. Haukkala Alexander Wendt käyttää sosiologiasta tuttua konstruktivistista ajattelua, ja väittää että järjestys valtiojärjestelmässä on sosiaalinen konstruktio, eli ihmisten itsensä luoma ja (alati muuttuvien) sosiaalisten normien muokkaama. Tästä juontaa juurensa kansainvälisten suhteiden sosiaalista ulottuvuutta kuvaava, ja englantilaisen koulukunnankin puoltama käsite, “kansainvälinen yhteisö”. Tämän vastakohtana puolestaan toimii Waltzin ja neorealistien raa’an materialistinen (sosiaaliset puolet sivuuttava) “kansainvälinen järjestelmä”. Tämä toivottavasti selventää myös maallikoille allekirjoittaneen ja Hiskin välistä semanttista hevosenleikkiä.

Alkuperäisessä tekstissä käytin kuitenkin tarkoituksella anarkisen “järjestelmän” sijaan “yhteisöä”, joka puolestaan on viittaus Hedley Bullin Anarchical Society -teokseen vuodelta 1984. Vaikka Bull oli monissa asioissa väärässä, oli hänen haasteensa neorealisteille tärkeä. Hänen mukaansa valtioidenvälistä kanssakäymistä ei voi selittää ainoastaan puhtaan anarkian logiikalla: kuvaan on mahdutettava mukaan yhteistön sosiaalinen puoli.

Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa rauhanomaisempaa kanssaeloa valtioiden temmellyskentällä eli kansainvälisessä yhteisössä. Vaikka hyväksyisikin, että valtioidenvälisiä suhteita määrittävät arvot, voi sota silti olla valitettavasti osa hyväksyttyjä kansainvälisiä käytäntöjä. Humanitaarisen intervention hyväksyttävyys voi esimerkiksi lisätä sodan yleisyyttä kehittyneiden ja kehittyvien valtioiden kesken, kuten interventiot Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa viimeisen vuosikymmenen aikana antavat ymmärtää. Sudanin ja Etelä-Sudanin välillä paraikaa eskaloituva konflikti osoittaa myös, että kehittyvien maiden välillä sota vaikuttaa olevan edelleen varsin hyväksyttävä keino ratkaista poliittisia ongelmia. Myös mittakaavaltaan valtava, eikä kovinkaan paheksuttu asekauppa länsimaista kehittyviin maihin voi osaltaan lisätä löylyä jo olemassa oleviin tai kyteviin konflikteihin. Salonius-Pasternak kirjoittaakin UPI:n blogissa, että “vaikka sotimisen ja sodan käyttö politiikan välineenä on historiallisessa mittakaavassa vähentynyt, ovat niitä rajoittavat normistot poukkoilleet eri suuntiin sekä positiivisin että negatiivisin seurauksin.” Niin kuin jo The Who tiesi, ei kannata tulla huijatuksi  koska “the new boss [is] same as the old boss”.

Konstruktivistinen näkemys kansainvälisistä suhteista ei siis automaattisesti tarkoita, että valtiot rakentaisivat järjestyksen väkivallattomuuden pohjalle. Esimerkiksi Barry Buzanin näkemyksen mukaan myös uhkakuvat voivat olla “kuvitteellisia”, eli myöskin sosiaalisia  konstruktioita. Ei myöskään ole pakko olla realisti uskoakseen, että valtiot ajavat intressejään jopa väkivaltaisesti silloin, kuin tilanne sitä vaatii – konstruktivismi voikin auttaa meitä ymmärtämään tilanteita, joissa intressit itsessään ovat sosiaalisia rakennelmia tai arvoihin pohjautuvia. Wendtiä mukaillen: anarkia on toden totta sitä, mitä siitä teemme, mutta valitetettavasti konstruktiomme voi olla yhtä väkivaltainen kuin aikaisemminkin – varsinkin, kun väkivaltaisuudella voi olla taustalla todellisia tai kuviteltuja intressejä. Normien kestävyyttä on myös toisinaan syytä kyseenalaistaa, kun vaikuttaa yhä monesti siltä, että valtiot voivat viitata kintaalla normeille. Jo E.H. Carr myönsi, vaikkakin haikeamielisenä, että joskus intressit eivät vain kohtaa, ja silloin lähtevät hanskat pois.

Toinen väittämä sodan merkityksen sitkeydestä on sekin mielestäni perusteltavissa. Vaikka hyväksyisikin, että väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi lähiaikoina, voi silti väittää, että sen poliittinen merkitys ei tule vähenemään. Ihmiset varsinkin länsimaissa ovat yhä herkempiä tappioille sekä riskeille sodassa, ja vaativat hallituksiltaan yhä absoluuttisempaa turvallisuutta. Kun tämän yhdistää trendiin, jossa valtioiden väkivallan monopoli on hajoamassa, on helppo nähdä poliittisen väkivallan merkityksen vain kasvavan tulevaisuudessa. Taas Charlya lainaten: “Sodankäynnin absoluuttinen vähentyminen ei siis välttämättä tarkoita, että sodankäynnin aiheuttamat haittavaikutukset ovat vähentymään päin.”

Tämä kirjoitus paisui teoreettisemmaksi ja pidemmäksi kuin odotin, mutta Sun Tzun sodan teoriaa mukaillen:

“iske kovaa ja odottamatta, pitkiin sanoihin tukeutuen,

käytä IR-teoriaa ja englantilaista koulukuntaa hyväksesi

varsinkin kun vastustajasi on krapulassa”

Ja jos vain vastustajani olisi ottanut tästä vaarin, ei päätä särkisi niinkään kovasti.

Sodan tulevaisuus?

Kuva: ISAFmedia -flickr-tili

Viimeisen vuoden aikana olen kirjottanut blogiin usein sodasta, sen eri ilmentymistä sekä globaalista turvallisuudesta – aina vuoden 2011 rauhanindeksistä ja ydinaseista lähtien, kyberturvallisuuden sekä suomen puolustupolitiikan kautta humanitaariseen interventioon. Sota on ollut siis ollut paljon tapetilla, mutta miltä näyttää sen tulevaisuus? Onko maailma tällä vuosisadalla väkivaltaisempi vai rauhallisempi kuin aikaisemmin? Miltä näyttävät sodat lähitulevaisuudessa? Onko sodalla ylipäänsä tulevaisuutta? Entä mitä tämä merkitsee Suomen puolustuspolitiikalle? Tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa – varsinkin lyhyessä blogikirjoituksessa – mutta kenties kansainvälisen politiikan käsitteet voivat tuoda selkeyttä näihin vaikeisiin kysymyksiin.

Yhdysvaltain puolustusvoimien korkea-arvoisin sotilas, Joint Chiefs of Staffin puhemies kenraali Martin Dempsey, sanoi hiljattain puheessaan Harvardin yliopistolla (tässä video), että maailma on nyt vaarallisempi paikka kuin koskaan aikaisemmin, vaikka valtioidenvälinen sota onkin epätodennäköisempää kuin aikaisemmin. Tätä kenraali Dempsey kutsuu “turvallisuusparadoksiksi”: maailma vaikuttaa entistä turvallisemmalta, vaikkei sitä tosiasiassa ole. Dempseyn mukaan tämä johtuu väkivallan monopolin heikkenemisestä kahdella tavalla.

Ensimmäinen trendi on pitkälle kehittyneen sotateknologian levinneisyys valtioiden kesken, “horisontaalisesti”. Vuonna 1945 oli ainoastaan yhdellä valtiolla maailmassa hallussaan ydinase, kun tänä päivänä tuo luku on virallisesti kahdeksan, ja yhdeksän kun mukaan lasketaan Israel. Lisäksi risteilyohjusten, miehittämättömien lennokkien, sekä etenkin kyberturvallisuuden saralla ovat yhä useammat valtiot tehneet merkittäviä harppauksia. Toisaalta, valtiot ovat tänä päivänä taloudellisesti riippuvaisia toisistaan, eikä Dempsey siten näe valtioidenvälisen sodan uhkaa kovinkaan suurena.

Tämän lisäksi väkivallan monopoli on heikentynyt tuhovoiman vuotaessa valtioilta epävaltiollisille toimijoille, “vertikaalisesti”. Siinä missä aiemmin sodissa käytettävä tuhovoima oli yksinomaan valtioiden hallussa, on tänä päivänä yhä useammalla toimijalla mahdollisuus käyttää väkivaltaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Al-Qaidan, Meksikon huumeparonien sekä Ugandan LRA:n kaltaiset toimijat voivat saada aikaan merkittävää tuhoa, mikä puolestaan haastaa valtioiden yksinoikeutta järjestäytyneen poliittisen väkivallan käyttäjinä.

Kenraali Dempseyn arviot globaalin turvallisuuden ja sodan tulevaisuudesta ovat suureksi osaksi esitetty jossain muodossa aikaisemmin. Norman Angell esimerkiksi väitti jo vuonna 1909 julkaistussa Suuri Illuusio -kirjassaan, että kansainvälinen kauppa tekisi sodasta epäkannattavaa – ja siten epätodennäköisempää. Valitettavasti jo Angellin elinaikana maailma suistui kahdesti valtavan tuhoisiin sotiin taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta huolimatta. Osittain Dempseyn kommentit aiheesta voidaankin nähdä perusteluina Yhdysvaltojen puolustusbudjetin leikkauksille ja uudelle strategialla, jonka mukaan Yhdysvallat pyrkii keskittymään entistä enemmän uusiin teknologioihin perinteisen massa-armeijan sijaan.

Kuvaa tulevaisuudesta, jossa suurin osa sodista käydään valtioiden sisällä ja epävaltiollisten toimijoiden kesken (tai niiden ja valtioiden välillä), on puolestaan maalaillut jo 1990-luvulla Mary Kaldor kirjassaan New and Old Wars. Varsinkin Afganistanin, Keski-Afrikan, Kosovon ja Irakin konfliktien jälkimainingeissa ovat perinteisen sodan loppua olleet monet ennustamassa kerta toisensa jälkeen useat aiheesta kirjottavat. Tämän seurauksena on syntynyt varsin suuri määrä sekä käsitteitä kuvaamaan epäperinteistä sotaa että asiantuntijoita, jotka tutkivat ilmiötä.

Miltä näyttää siis sodan tulevaisuus? Valitettavasti en voi tässä väittää, ettei sitä olisi. Vaikka valtioidenväliseen sotaan eivät tänä päivänä monet usko, tulee se ikävä kyllä olemaan mitä todennäköisimmin osa kansainvälistä politiikkaa vielä pitkän aikaa. Kirjassaan Another Bloody Century brittitutkija Colin Gray esimerkiksi väittää, että koska sodan logiikka ei muutu, tulee tästä vuosisadasta valitettavasti väkivaltainen siinä missä aikaisemmistakin. Monien mielestä sodan logiikka kuitenkin on itsessään ristiriitainen käsite, koska he näkevät soda tuhoisuudessaan täysin epärationaalisena. Kaikessa mielettömyydessään sota eli järjestäytynt väkivalta on ikävä kyllä kuitenkin väline, jonka monet toimijat – olivat ne sitten valtioita tai pienempiä ryhmittymiä – näkevät tapana saavuttaa päämääriään. Irak hyökkäsi vuonna 1980 vallankumouksen runtelemaan Iraniin, koska se halusi vahvistaa asemaansa alueellisena suurvaltana. Iran näki luonnollisesti sodan luovuttamista parempana vaihtoehtona. Yhdysvallat puolestaan tuki kumpaakin osapuolta, koska sen etujen mukaista oli heikentää sekä Irania että Irakia. Lopputuloksena oli kahdeksan vuotta kestäny sota jota taisteltiin varsin perinteisellä tavalla – suurten joukkojen välillä ja verisesti.

Sota ei siis johdu ihmisten pahuudesta tai välttämättä edes epärationaalisuudesta, vaan valtiojärjestelmän luonteesta. Anarkisessa yhteisössä ei voi koskaan olla täysin varma omasta turvallisuudestaan, ja siksi valtiot varautuvat sotiin ja taistelevat niitä – ja maksavat siitä erittäin kalliin hinnan. Pitkällä aikavälillä täytyy varautua myös epätödennäköisiin vaihtoehtoihin, ja siksi Suomikin ylläpitää yleistä asepalvelusta sekä noin 350 000 sotilaan reserviä, ja käyttää vuosittain aseisiin noin 2,8 miljardia euroa – yhtä paljon kuin korkeakoulutukseen ja tutkimukseen. Se, että onko tämä hinta maksamisen arvoinen, on tärkeä kysymys jota Suomen tulee yhteiskuntana pohtia.

Entä rauha, onko sillä tulevaisuutta? Se riippuu siitä, että minkälainen kansainvälinen järjestys tällä vuosisadalla luodaan. On jo viitteitä siitä, että sota on yhä vahvemmin kansainvälisten normien vastaista – tavallaan sosiaalisesti epähyväksyttävää käyttäytymistä kansainvälisessä yhteisössä – mutta valitettavasti se on hinta, jonka monet ovat valmiita maksamaan turvallisuudesta. On kuitenkin mahdollista, että ajan myötä tämä kehitys vahvistuisi ja yhä useammat valtiot olisivat halukkaita rankaisemaan valtioita jotka rikkovat kansainvälisiä normeja, joka puolestaan saattaisi toimia sotaa ehkäisevänä mekanismina. Näin ei kuitenkaan kenties käy – varsinkaan kun ajatellaan, kuinka suuri uhraus sota kansakunnille on.

Dempsey kuitenkin huomauttaa puheessaan, että joskus sitkeätkin ajatukset voivat olla vääriä. Sota on varsin sitkeä ajatus, eikä valitettavasti näytä poistuvan lähitulevaisuudessa. Ajatuksilla on kuitenkin merkitystä, ja siksi onkin tärkeää että myös ikävistä ajatuksista, kuten sodasta, puhutaan sellaisina kuin ne ovat.

Viisi poliittista lautapeliä

Teemalleen uskollisena, mutta ei aina (välttämättä*) niin vakavana, heittäytyy Ulkopolitist tänään lautapelien pariin. Niin kansainvälinen kuin kansallinen politiikka, strategia ja talous tuntuvat toimivan loputtomana inspiraationa ns. aikuisten lautapeleissä, mikä heijastuu alan tarjontaan. Ulkopolitist esittelee nyt viisi enemmän tai vähemmän ulkopoliittista lautapeliä, joissa kansainvälisen politiikan teorisoijat tai muuten vaan diggarit voivat kenties kokeiluttaa maailmankuviaan.

1. Mikäli shakkia ei oteta lukuun, on strategisten pelien ehdoton klassikko ranskalainen “La Conquete du Monde”, eli tuttavallisemmin Risk, tuo maalmanvalloituspeli par excellence. Riskin suosiosta kielii sen hyvin läheisten varianttien ja kloonien määrä aina nettiversioista Facebokiin asti. Idea on tietenkin aataminaikainen – vastustajien murskaaminen globaalin domianssin muodossa. Ainakin klassisen version säännöissä on vuosikymmentenkin jälkeen vähemmänkin kokeneen pelaajan mentäviä aukkoja; mm. Australian rooli turhankin helppona puolustettavana alueena tekee sen valtaamisesta turhankin ennalta-arvattavaa.

Kokeneempien pelaajien kesken pelillä on kuuleman mukaan tapana muuttua eräänlaiseksi metapeliksi, jossa hauskuus koostuu lähinnä kaverin blokkaamisesta.

Muuta: Ei sovellu pasifisteille.

2. Pelimekaanisesti jossain määrin Riskiä muistuttava War on Terror – The Boardgame, satirisoi mehevästi Bushin hallinnon ajan ulkopoliittista linjaa. Peli aiheutti julkaisuvuonnaan 2006 ennalta-arvattavasti pienoisen kohun. Mahdollisista ennakkoluuloista poiketen on peli kuitenkin ainakin mekaniikaltaan ilmeisen syvällinen. Irakin sodan “pohjaa” noudattaen pelaajat “vapauttavat” maita, ja saatuaan öljyä rakentavat alueilleen kaupunkeja ja laajentavat imperiumiaan. Tavallisemmista hyökkäys- ja resurssipeleistä poiketen myös diplomatialla on roolinsa. Pelin aikana hävinneet siirtyvät puolestaan terroristien leiriin, joiden leivissä heillä on mahdollisuus voittaa koko peli – ym. “kohu” syntyi tietenkin tästä.

Pelin tekivät ovat sittemmin julkaisseet myös iPad-version, joka tosin ei ole saanut kaksista vastaanottoa.

Muuta: Pelin uudemmissa painoksissa tulee mukana aina käytännöllinen kommandopipo, jonka pelaajat voivat laittaa päähänsä vaihtaessaan puolta, hieman Scotland Yard -pelistä tutun Mr.X -lippiksen tapaan. Sopii siis myös niille, jotka eivät lautapelaamisesta niin välitä.

3. On hämmentävää, miten niinkin mehevä idea kuin Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto kylmän sodan tuoksinassa on lautapelinä saatu toimivaan vasta vuonna 2005. Erinomaisesti toteutettu Twilight Struggle on kuitenkin todisteena tästä. Puhtaasti kaksinpelinä toimiva peli on ns. korttivetoinen. Pelin keskiössä olevat 110 tapahtumakorttia suovat pelaajalle käytettäessä paitsi tapahtuman saneleman edun, myös operaatiopisteitä. Näillä pisteillä pelaaja voi kasvattaa vaikutusvaltaansa haluamassaan maassa (maan tulee tosin olla “omien” maiden naapurissa), järjestää vallankumouksen, yrittää houkutella maata puolelleen tai parantaa omaa asemaansa avaruuskisassa (hyödyllinen tapa käyttää pisteitä, mikäli kortilla sattuu olemaan positiivisia vaikutuksia myös vastustajalle). Tapahtumakortit jakautuvat liki aristoteliaanisesti kylmän sodan alku-, keski-, ja loppuvaiheeseen. Näin ollen tapahtumakorttien nostot seuraavat ainakin karkeaa historiallisen kronologian kaarta – esimerkiksi Sikojenlahden tapahtumakortti ei voi osua pelin loppuvaiheille. Peli alkaa molemmilla osapuolilla nollasta pisteestä, ja voittaja on joko ensimmäisenä omaan pisteääripäähänsä päässyt (Neuvostoliitolla -20, Yhdysvalloilla +20) tai se kellä on kymmenen kierroksen jälkeen eniten pisteitä.

Tapahtumakorttien pakassa vilahtaa mm. Anwar Sadat ja Fidel Castro.

Muuta: Sopii myös vanhoihin ulkopoliittisiin realiteetteihin jumittuneille.

4. Obaman tulevan vastustajan ratketessa lähiaikoina, on 1960: The Making of a President taas ajankohtainen ja suositeltava peli.

Pelimekaniikka on hyvin pitkälle samankaltainen Twilight Strugglen kera. Kylmän sotimisen sijaan yritetään kampanjoida strategisesti tärkeissä osavaltioissa, vaikuttaa kansallisiin puheenaiheisiin, voittaa TV-debateissa (oma pelimoodinsa), tietenkään viimeisellä ja muusta pelistä erillisellä kierroksellä tapahtuvia vaaleja unohtamatta. Tapahtumakortit vastaavat tässäkin tapauksessa pitkälti historiallista kulkua. Esimerkiksi Kennedyn kampanjatiiminä pelaava voi käyttää Bobby Kennedy -kortin, joka tuo kierroksen ajaksi lisää resursseja. Nixonin tiimi taas voi pelata esim. yllä näkyvän 1960 Civil Rights Act -kortin edukseen.

Twilight Struggleen verrattuna pelikerrat muistuttavat ehkä hieman liiaksi toisiaan, mutta toisaalta yhtä lailla mehukas aihe kompensoi tätä puutetta.

Muuta: Peliin saattaa liittyä erä kivi paperi saksia siitä, kumpi pääsee Kennedyn kampanjatiimiin.

5. Jos yllämainitut pelit tuntuvat kevyiltä, on ns. tosipelaajille olemassa vaihtoehto nimeltä Die Macher. Jonkin sortin klassikkomainetta nauttii tämäkin, alunperin jo vuonna 1986 Länsi-Saksassa julkaistu ja bundestagiin sijoittuva lautapeli. Kylmät faktat – pelaajamääräksi suositellaan neljää tai viittä, ja pelin kesto neljästä viiteen tuntiin. Pelaajat toimivat valitsemansa puolueen puheenjohtajina, johtaen puolueensa (toivon mukaan) vaalivoitosta toiseen. Eri tasoilla pidettäviä vaalikieroksia (l. pelikierroksia) on seitsemän, ja niitä voitetaan yrittämällä saada puolueen arvot (agendakortit) linjaamaan kunkin alueen vaalikansan kanssa.

Mitä enempi vaaleja yksi puolue voittaa, sitä enemmän se voi manipuloida kansan poliittisia tuntoja lähemmäksi puoluetta. Tämä on mahdollista, koska voitetuista vaaleista saa lisää puoluetukea, jolla puolestaan voi hankkia lisää mainontaa. Lopullisessa pisteenlaskussa vaikuttavat vaalivoitot, puolueen uusien jäsenten määrä, mediakontrollin määrä sekä puolueen agendan yhdenmukaisuus kansallisen agenda kanssa. Agendakortteihin eli arvoihin kuuluvat mm. euro, sisäinen turvallisuuspolitiikka, ydinvoima jne. Ikäisekseen peliksi on Die Macher hämmästyttävän ajankohtainen. Peli on ansaitusti poliittisten lautapelien grand old man.

Muuta: Koska Suomi-versio?

*On olemassa ihmisiä, jotka ottavat lautapelaamisen tosissaan.

Tyynenmeren Vuosisata, Eurooppa ja Nato Revisited

UIkoministeri Erkki Tuomioja tapaamassa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenia 23.1.2012. Kuva: NATO

Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.

Humanitäärisen sodan haasteet

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.