Kirja-arvostelu: Vakauden kaipuu

Kylmän sodan päättymistä edeltävät ja seuraavat vuodet muodostavat monella eri tavalla tärkeän ajanjakso Suomen ulkopoliittisessa historiassa. Yya-sopimuksen rautakahle hienovaraisesti hylättiin ja Pariisin rauhansopimuksen rajoitteista luovuttiin; samalla Suomi liittyi uuteen sopimusverkkoon EU-jäsenyydellä ja solmi uusia suhteita vanhoihin naapureihin.  Muutos vuosien 1988–1994 välillä oli moninkertaisesti huimaa ja juurikin siksi muutosten kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.   Teoksessa Vakauden kaipuu pitkän linjan Ulkoasianministeriön virkamies ja alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg ”rekonstruoi” tätä muutoksen aikaa.

Ensinnäkin on todettava, että Vakauden kaipuu on kuvailua eikä tapahtumien dissektiota. Tässä se onnistuukin hyvin ja tarjoaa hyvän seikkaperäisen katsauksen sekä muutoksiin, että ajan henkeen. Suomen ulkopoliittisen johdon viralliset kommentit ja ajatukset, ja ulkopoliittiset kehitykset ovat hyvin esille nostettuja; etenkin Baltian-maiden käsittely on ansiokasta ja yksityiskohtarikas. On kuitenkin harmillista, että – kuten Blomberg toteaa esittelyssä – teos ei sisällä varsinaisesti uutta tietoa.  Ehkä voimme toivoa, että myöhemmin avattavat arkistot paljastavat enemmänkin.

Kirjoittajana Blomberg on varovainen ja tarjoaa harvoin suoraa mielipidettään asiasta, mutta tarkka lukija aistii hienovaraiset piikit.  Teos ei ole helppolukuisin johtuen raporttimaisesta kirjoitustyylistä ja reippaasta passiivin käytöstä.  Miltei 700 sivun pituus ei myöskään auta luettavuutta, ja kirja olisi ytimekkäämpi hieman lyhennettynä. Kirjan merkittävin ongelma ei ole sisällöllinen vaan rakenteellinen. Miltei kronologisesti etenevä teos käsittelee aihepiirtään kuvailemalla ensin maailmanpoliittista kontekstia, jonka jälkeen se siirtyy tarkastelemaan Suomen omaa suhtautumista.  Keskittyminen muun maailman tapahtumiin häivyttää Suomen ulkopolitiikan keskeisyyttä kirjassa – joka on valitettavaa sillä juuri tässä suhteessa kirjalla on eniten annettavaa.  Tämä ratkaisu myös tekee yllättävän hankalaksi seurata Suomen ulkopoliittisen linjan yleistä kehitystä näinä muutosten vuosina.  Ehkä tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä Suomen silloinen ulkopolitiikka vaikutti sirpaleiselta ja reaktiiviselta.

Vakauden kaipuu tai menneisyyden vanki?

Kirjan otsikko paljastaa jo minkä Blomberg kokee ajan keskeiseksi teemaksi Suomen ulkopolitiikan muuttuessa: jatkuva vakauden tavoittelu epävakaissa olosuhteissa. Pääväline jatkuvassa vakauden luomisessa oli puolueettomuuden käsite – sekä poliittinen että sotilaallinen. Loppukaneetissa Blomberg kuvailee vuosien 1988–1994 siirtymää kolmivaiheisena.  Ensin oli kylmän sodan aikainen poliittinen puolueettomuus muttei sotilaallista liittoutumattomuuta yya-sopimuksen takia; sitten tuli siirtymävaihe jolloin Suomi oli täysin liittoutumaton onnistuttua irtaantumaan yya-sopimuksesta; muutosten lopputuloksen, Suomi säilytti sotilaallisen liittoutumattomuuden, mutta lopetti poliittisen liittoutumattomuuden EU-jäsenyydellä.

Mikään näistä vaiheista ei ollut helppo.  Suomen ulkopolitiikka kohtasi merkittäviä rajoitteita yya-sopimuksen ja Pariisiin rauhansopimuksen olemassaolossa ja Suomen diplomatian hienovarainen työ niiden rajoitteiden purkamisessa on ihailtavaa.  Toki tätä näiden muutosten läpiajamista helpotti Neuvostoliiton heikentyminen ja hajoaminen ja uudelleen ilmestyneen Venäjän aulis asenne suhteiden ”resetiin”. Suomen linjaa on kritisoitu yltiövarovaisuudessa, mutta Blomberg esittää hyvinkin kuinka siinä ajassa ja kontekstissa aikaisemmat ratkaisut olivat ymmärrettäviä.  Vanhasta toimintamallista on hankala – eikä uskalla – poiketa. Tosin, ajan muuttuessa varovaisen linjan tuottamat epäkohdat kasvavat.

Tässä suhteessa on Blombergin kuvaus Etyjistä mallina ”sille järjestykselle, jonka suomalaiset halusivat syntyvän kylmän sodan tilalle” on kiinnostava. Näin ei tietenkään käynyt: Euroopan turvallisuusratkaisut, lopulta, keskittyvät lännen ympärille EU:n ja Naton muodossa ja tämä kehitys oli jo selvä 1993–1994.  Suomen ulkopoliittiselle johdolle oli selvää ettei Suomi voisi  jäädä täysin tämän kehityksen ulkopuolelle. Itse jäsenyysneuvotteluita ja suomalaista neuvottelua neuvotteluista vaikeutti kuitenkin sisäiset epävarmuudet ja erimielisyydet – etenkin siitä mitä sisimmissään puolueettomuus tarkoittaa: onko se keino Suomen ulkopoliitisen aseman vakauden edistämiseksi, vai onko se itseisarvo ja poistamaton osa suomalaista sielunmaisemaa?  Entä muuttuuko vastaus jos puolueettomuus ei ole yhteensovitettavissa uuden ja tarpeellisen yhdentymiskehityksen kanssa?

Argumentteja kuultiin puolin sun toisin, mutta lopulta koko semanttinen keskustelu muuttui esoteeriseksi, ja lopulta sellaiseksi, että muuttuvien olosuhteiden johdosta vain Suomessa puoluettomuuden sopiva määritelmä kiinnosti. Suomi hylkäsi poliittisen puoluettomuuden käsitteen ulkopolitiikastaan, mutta Suomi on edelleen sotilaallisesti liittoumaton maa joka ylläpitää itsenäistä puolustusta – vaikka yhdentymisen tien horisontissa oli jo silloin sotilaallinen ulottuvuuskin.  Jo silloin Blomberg selittää, että EU:n myötä sotilaallinen kuulumattomuus länteen – jo sopimusteknillisessä mielessä – vaati aika luovia tulkintoja.  Nykypäivänä, jolloin Suomella on tiivis sitoutuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikaan, ja läheinen yhteistyö Naton kanssa, tilanne on entistä hassumpi.

Yhteinen tie

Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa on kuvailtu eräänlaisena aktiivisena passiivisuutena (”Suomi juoksi kovaa pysyäkseen paikallaan”). Blomberg jatkaa samaa tulkintaa murrosvuosien ajalta.  Aikaisemman eristymisen sijaan, 1990-luvulla Suomella oli kova paine osallistua eri foorumeihin ja yhteisöihin, mutta olla ottamatta vahvoja kantoja jäseneksi päästyään. Etenkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aikana ilmeni suuremmoinen tarve selittää ja avata Suomen asemaa, ja ajoittain merkittäviäkin sisäisiä ristiriitoja ilmeni aseman määrittelemisessä. Blomberg antaa herkullisen esimerkin tästä kun Carl Bildt ja Paavo Väyrynen kävivät samana päivänä kummatkin tapaamassa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakeria ja selittivät maittensa puolustuspolitiikkaa:

”Bildt selitti aamupäivällä, että Ruotsin ulkopolitiikka perustuu sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja riipumattomalle puolustukselle.  Merkityksensä menettävän puolueettomuuspolitiikan korvaisi tiiviimpi suuntautuminen Eurooppaan.  Iltapäivällä Väyrynen puolestaan seliiti Suomen puolueettomuuspolitiikan perustuvan sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja itsenäiselle, uskottavalle puolustukselle.  Ne muodostivat puolueettomuuden ytimen.  Puolueettomuudesta Suomi ei luopuisi. [Hämmentyneelle Bakerille Väyrynen vakuutti, että] Suomen linja on sama kuin Ruotsin.”

Voi kysyä onko tämä rakentavaa epäselvyyttä. Kenties kylmän sodan aikana jolloin puolueettomuuden termin epäselvyys oli omaa antamaan hengitystilaa, mutta olosuhteiden selvästi muututtua sen suoma hyöty on vain kotimaanpoliittinen – ja jopa mahdollisesti ulkopoliittisesti haitallinen. Siinä kun Suomi aikaisemmin pelasi kahta peliä – yhtä lännen kanssa ja toista idän kanssa – nyt Suomi on siirtynyt kahden tason peliin, jossa ulko- ja sisäpolitiikan yleisöt pidetään (tietyissä aiheissa) visusti erillään. Presidentti Ahtisaari kuvaili Suomen EU-liittymistä yksinäisen tien korvaamista yhteisellä väylällä, mutta tässäkin on rakentavaa epäselvyyttä. Edelleen puhutaan yhdestä tiestä, jonka kaistoja, tasoliittymiä ja siltarumpuja ei olla täsmennetty.

Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu: Kylmän sodan loppu ja Suomi, WSOY, 2011. ISBN: 978-951-0-37808-3

Kirja-arvostelu: An Enemy We Created

Viimeisen vuosikymmenen ajan Yhdysvallat ja kansainväliset ISAF-joukot ovat taistelleet, varsin vaihtelevalla menestyksellä, Afganistanissa varsin todellisia uhkia vastaan. 2000-luvun terrorismin vastaisen sodan aikana ja sen jälkeen, al-Qaidan keskusjohto ja useat alueelliset affiliaatit pyrkivät koordinoiman ja inspiroimaan useita iskuja länsimaita vastaan Euroopassa, Yhdysvalloissa sekä Lähi-idän alueella. Al-Qaidan keskusjohdolle suojapaikan Afganistanissa oli 1990-luvun puolivälissä tarjonnut poliittis-uskonnollinen Taliban-liike, joka on vuodesta 2003 asti käynyt alati kiihtyvää sissisotaa Presidentti Hamid Karzain hallintoa sekä Yhdysvaltain johtamaa kansainvälisiä koalitiota vastaan invaasiosta asti.

Alex Strick van Linschotenin ja Felix Kuehinin kirja ”An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970 – 2010” (C Hurst & Company, 2012) väittää, että erityisesti Yhdysvallat loi myös “uuden vihollisen”, johtuen tietämättömyydestä, tiedusteluvirheistä, terrorisminvastaisen sodan maksimista “your either with us or against us,” ja olettamuksiin yleisemmin islamistisesta terrorismista sekä Talibanista ja al-Qaidasta liikkeinä. Tämä vihollinen oli ”TalQaida,” Talibanin ja al-Qaidan muodostama yhteinen rintama (tai liike), al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin ideologian jatke, jonka kautta myös Talibanista muodostui uhka myös kansainväliselle turvallisuudelle.

Linschoten ja Kuehn pyrkivät murtamaan kirjassaan TalQaidan myytin, johon muutama nimekäskin asiantuntija haksahti. E-IR:ssä kirjan arvostellut Christian Dennys on varsin oikeassa todetessaan korostaessaan kirjan historiallista otteen merkitystä. Tutkien laajempia arabivapaaehtoisten verkostoja – joista al-Qaida muodostui 1980- tai 1990-luvulla, riippuen kenen versiota asiasta uskoo – sekä perehtyen Talibanien ja Afganistaniin lähihistoriaan 1980-luvulla Neuvostoliiton miehitystä vastaan käydyn jihadin aikana, Linschoten ja Kuehn kartoittavat varsin yksityiskohtaisesti arabivapaaehtoisten ja Talibanin muodostaneiden afgaanien väliset sosio-ekonomiset, ideologiset, teologiset eroavaisuudet, jotka vaikuttivat varsin konkreettisesti liikkeiden välisiin suhteisiin yhteisestä uskosta huolimatta. Kirja pyrkii luomaan – varsin onnistuneesti – kuvan kahdesta hyvin erillisestä ja erilaisesta liikkestä.

Liikkeiden yhteisestä historiasta – jihad Neuvostoliittoa vastaan on hyvin keskeisessä asemassa molemman liikkeen luomiskertomuksessa ja historiallisessa narratiivissa, sekä molemmat pyrkivät vastustamaan aseellisesti Karzain hallintoa ja ISAF-joukkoja – huolimatta kirjailijat näkevät, että Talibanin ja al-Qaidan ovat pitäneet yhdessä lähinnä ulkoiset tekijät, ja liikkeiden väliset suhteet ovat olleet ongelmalliset alusta asti. Vaikka Taliban kieltäytyi useasti 1990- ja 2000-luvuilla luovuttamasta bin Ladenia Yhdysvaltoihin, syy siihen oli lähinnä halu korostaa sen oman hallinnon uskonnollista legitimiteettiä. Tämä kuitenkin johti Talibanin sisäisen opposition syntymiseen Mullah Omarin johtajuutta vastaan. Osama bin Ladenin johdolla al-Qaidan ja sitä ympäröivien militanttiverkostojen jäsenet puolestaan pysyttelivät enimmäkseen erosta Afganistanin politiikasta, mutta pyrkivät käyttämään Talibania hyväkseen toteuttaakseen omaa kansainvälistä agendaansa, saaden merkittävästi kritiikkiä mm. Abu Musab al-Surilta sekä muilta Pakistanissa asuvilta arabivapaaehtoisilta, jotka tulivat alueelle 1980- ja 1990-luvuilla..

Kirjailijoiden mukaan liikkeiden välisen suhteen dynamiikka on kuitenkin muuttumassa. Afganistanin sodan myötä Talibanin “suhteellisen maltillisen” vanhan sukupolven asema liikkeessä on heikentynyt, ja uusi sukupolvi, joka on ideologisesti radikalisoituneempi ja siten al-Qaidaa lähempänä, on nousemassa näkyvämpään rooliin liikkeessä. Tämä ei Linschotenin ja Kuehnin mukaan tiedä hyvää Afganistanin vakauttamiseen tähtäävälle operaatiolle, jota on alusta asti kärsinyt monista ongelmista. Erityisen huolestuttavaa on, että yhä suurempi määrä afgaaneja näkee, että Yhdysvallat ja kansainvälinen koalitio eivät joko pysty tai halua voittaa Taliban-liikettä sotilaallisesti, koska näin ei ole tähän mennessä käynyt.

Viimeiset vuodet Kandaharissa kenttätutkimusta tehneet (johon kuuluu mm. entisen  Taliban-ministeri Abdul Salam Zaeefin omanelämänkerran toimittaminen) Linschoten ja Kuehn näkevätkin, että muun muassa näistä syistä johtuen neuvotteluiden aika Taliban-liikkeen kanssa on nyt, varsinki koska länsimaiden halu vetäytyä Afganistanista on kasvanut viimeisten vuosien ajan.

Linschotenin ja Kuehnin kirja on Afganistanin lähihistorian sekä Taliban-liikkeen tutkimuksen kannalta varsin merkittävä lisäys olemassaolevaan kirjallisuuteen, erityisesti laajan paikallisen lähdeaineiston käytön ansiosta. Kirja on hyötynyt merkittävästi siitä, että kirjailijat ovat asuneet viimeiset vuodet Kandaharissa, joka on mahdollistanut paikallisten lähteiden haastattelun. Kuten John Conroy huomauttaa, kirjailijat ovat työskennelleet itsenäisesti länsimaiden turvaamien alueiden ulkopuolella, mikä on antanut heille ennennäkemättömän mahdollisuuden tutustua Taliban-liikkeen jäseniin sekä paikalliseen elämään sissisodan sydänalueilla, varsinkin kun kirjailijat puhuvat sujuvasti pashtua, daria and arabiaa. Tämän(kin) vuoksi on helppo yhtyä Anatol Lievenin mielipiteeseen: “This book is one of the best informed, most sophisticated and most insightful works yet to appear on the Afghan Taliban and their relationship to Al-Qaeda.“

Alex Strick van Linschoten ja Felix Kuehn: An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970-2010 (C Hurst & Company 2012, ISBN 978-184-90-4154-6)

Suurten kertomusten jalanjäljillä

Hiski Haukkalan äskettäin ilmestynyt teos, Suomen Muuttuvat Koordinaatit (Gummerus, 2012), on varsin kunnianhimoinen projekti. Se pyrkii antamaan oman kertomuksensa yhtäältä Suomen historiallisista ulkopoliittisista linjoista ja kertomuksista, ja toisaalta kansainvälisen politiikan merkittävimmistä kehityksistä 2000-luvulla, sekä niistä käytävistä debateista. Herkuleen tehtävän tästä tekee se, että kirjalla on mittaa vain 197 sivua.

Kuten jokainen alan kirjallisuutta lukenut tietää, laajoihin kertomuksiin perustuva kirjallisuus on kunnianhimoista, mutta varsin ongelmallista. Omilla tahoillaan tämän on saanut huomata mm. Francis Fukuyama, Samuel Huntington, ja lähitulevaisuudessa  myös Fareed Zakaria. Kukaan ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija, olla oikeassa kaikesta koko ajan tai omata maagista reseptiä tulevaisuuden ennustamiseksi laajalla mittakaavalla. Kansainvälinen politiikka ei ole luonnontiedettä, tapahtumat eivät etene mekaanisesti, ja muuttuvia tekijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Kristallipalloon katsoneiden Fukuyaman ja kumppaneiden kohtalo odottanee osaltaan myös Haukkalaa.

Toisaalta, kansainvälispoliittisten ilmiöiden ennustaminen ei ole kirjan keskeisintä tai vahvinta antia (Haukkalan argumentit esitellään mm. täällä ja täällä). Keskeistä sen sijaan on se, että teos tutustuttaa lukijansa kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin, tuoden esiin argumentteja puolesta ja vastaan, ennen kirjoittajan oman näkökulman esittelemistä. Ei ole kovin montaa suomalaista kirjaa, joka käsittelisi saumattomasti kaikkia kirjassa mainittuja teemoja.  Vaikka kyseessä ei ole akateeminen kirja sanan varsinaisessa merkityksessä – se ei tee interventioita kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin – Haukkalan teoksen merkittävyys tulee sen pyrkimyksestä tehdä interventio Suomen kansainvälispoliittiseen keskusteluun (ja kuten tämä Suomen tunnetuimmalta poliittiselta foorumilta poimittu lanka tietää kertoa, interventio on todella tarpeen).

Tietotaitonsa ulkomailla saaneen kansainvälisen politiikan puoliammattilaisen näkökulmasta syitä tähän on kolme.

Ensiksi, Haukkala tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen Suomen ulkopoliittiseen historiaan ja kertomuksiin (pääkohdat näkyvissä täällä), joka on erinomainen lähtökohta Suomen ulkopoliittiseen historiaan tutustuvalle lukijalle.  Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin jäi ainakin tämän arvostelijan päähän. Onko Suomessa realistinen ajattelu monopolisoitu pienvaltiorealistien – jonka keskeisenä tekijänä on puolueettomuuspolitiikka – toimesta, vai löytyneekö Suomesta Rudolf Holstin reunavaltiopolitiikan hengessä  traditionaalisia tasapainottelupolitiikan kannattajia, esimerkiksi maan upseerien tai transatlantistien keskuudessa?

Toiseksi, Haukkala tarjoaa varsin asiantuntevan luonnehdinnan Suomen kansainvälispoliittisesta keskustelusta – joka kuulostaa varsin tutulta. Kansainvälispoliittisen epävarmuuden ympäröimässä Suomessa on käännytty sisäänpäin. Kansainvälisistä ilmiöistä tai ulkopolitiikasta ei puhuta, ja sekin vähä keskustelu mitä käydään, käydään etupäässä puoluepoliittisista lähtökohdista.  Ilman näiden faktojen tiedostamista, keskustelu tuskin muuttuu.

Viimeiseksi, Haukkalan kirja tarjoaa interventionsa tavalla, joka avautuu myös laajemmalle lukijakunnalle. Turha jargon ja teoriaan viittailu on vältetty, ja kirjan sävy on paikoitellen keskusteleva. Akateemisesta ylemmyydentunteesta – mikä on monen kirjoittajan ajoittainen kuolemansynti, allekirjoittanut mukaan luettuna – ei ole tietoakaan. Tämä auttaa Haukkalan argumenttien leviämistä valtionhallinnon ja akateemisten kuplien ulkopuolelle, sillä keskustelun mediassa sekä kansalaisten keskuudessa tulee myös muuttua, ja kirjan tyyli edistää tätä tavoitetta.

Uudenlaisen keskustelun synnyttäminen vaatii paljon. Muuttuvan maailman käsittely edellyttää tarkkaa, analyyttista tietoa. Vaikka Haukkalan kirja ei välttämättä edusta parasta mahdollista lähdettä Yhdysvaltain, Kiinan, Venäjän tai valtiokeskeisen kansainvälispoliittisen järjestelmän muutoksiin, se on tällä hetkellä lähes korvaamaton perusteos ihmisille, joilla ei ole aikaa, halua, tai mielenkiintoa seurata kaikkia debatteja kirjan teemoihin liittyen. Keskustelun muuttaminen vaatii myös tietoisuutta Suomen keskustelun esteistä, jotta ne voidaan ylittää. On kyse siten eurokriisistä, Venäjän voimistuvasta ulkopoliittisesta käyttäytymisestä tai Yhdysvaltain asteittaisesta vetäytymisestä Euroopan alueelta, Suomen pitää olla tietoinen ympärillä tapahtuvista muutoksista, ja uudistaa omaa kansainvälistä poliittista keskusteluaan sekä käyttäytymistä niiden pohjalta, mikäli se haluaa jatkaa ”menestystarinaansa.”

Loppupelissä tämä interventio on se, mikä tekee Haukkalan teoksesta arvokkaan teoksen, ja oikeuttaa sen saaman huomion (mm. yhdeltä varsin nimekkäältä tukijalta). Suomen Muuttuvat Koordinaatit on hyvä aloitus ja interventio uuden keskustelun synnyttämiseksi.  Mutta eittämättä se vaikein osuus on vielä edessä, intervention tulee myös saavuttaa tavoitteensa. Julkisen keskustelun muuttaminen saattaa kuulostaa Sisyfokselle sopivalta tehtävältä, mutta se on välttämätöntä.   Tätä silmällä pitäen Haukkala olikin perustanut kirjan nimeä kantavan blogin, jonka tavoitteena on edistää uudenlaista kansainvälispoliittista keskustelua.  The Ulkopolitist suositteleekin kaikille lukijoillensa niin kirjaan kuin blogiin tutustumista.

Aseveljet

Al-Qaidasta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikana spektaakkelimaisen ja tuhoisan terrorismin symboli, sekä islamistisen terrorismin tunnistettavin brändi, jonka lonkerot ulottuvat Marokosta Filippiineille. Saamastaan huomiosta huolimatta, se, mikä al-Qaida tarkalleen ottaen on, miten se syntyi ja mikä järjestön merkitys jihadimaailmassa on, on kuitenkin synnyttänyt suurta keskustelua terrorismin tutkijoiden parissa. Kuten Fawaz Gerges äskettäin julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of Al-Qaeda (2011) toteaa,  al-Qaidan tutkimuksen ympärille on syntynyt miljoonien arvoinen teollisuudenala, joka muokkaa ymmärrystämme al-Qaidasta sekä vaikuttaa toimiimme sen edustaman uhan torjumiseksi.

Osana tätä ilmiötä, libanonilaisen journalistin Camille Tawilin Brothers in Arms: The Story of al-Qa’ida and the Arab Jihadists (2010) käsittelee al-Qaidan historiaa, kertoen al-Qaidan synnystä osaksi monikansallista jihadiverkostoa Afganistanissa 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton vetäydyttyä. Kirjassa keskeisenä argumenttina on, että al-Qaidan syntyä ja ideologista irtaantumista perinteisemmästä jihadismista ei voida ymmärtää ilman, että sitä tulkitaan laajemmassa kontekstissa, jossa keskeisessä  roolissa ovat erityisesti algerialaiset, egyptiläiset ja libyalaiset jihadistit.

Vaikka kirja ei ota osaa al-Qaidasta käytäviin akateemisiin keskusteluihin – liittyen esimerkiksi järjestön luonteeseen, sekä sen käyttämän poliittisen väkivallan erityiseen luonteeseen – Tawilin käyttämä empiirinen aineisto on mittava. Lukuisien haastattelujen ja alkuperäisten tekstien kautta Tawil maalaa värikkään tarinan järjestön synnystä 1980-luvulla Osama bin Ladenin ympärille, ollen lähinnä muutamista henkilöistä koostuva verkosto 1990-luvun puoliväliin asti, jolloin siitä alkoi muovautua organisaatio joka tunnetaan nimellä al-Qaida, ja jonka siteet muualle jihadimaailmaan olivat merkittävät, mutta eivät vailla merkittäviä ongelmia..

Kirjan keskeisintä antia ovat ehdottomasti useiden jihadistien – kuten nykyään Quilliam Foundationissa vaikuttavan libyalaisen Noman Benotmanin – haastattelut sekä kirjoitukset, joiden saaminen olisi lähes mahdotonta länsimaalaisille journalisteille. Lontoossa työskentelevä Tawil onkin kyennyt toimimaan Londonistanin jihadistien keskuudessa 1990-luvulla, jonka aikana luotu kontaktipohja näkyy kirjassa. Tawil luo erityisen kattavan kuvan juuri Algerian ja Libyan jihadistidiasporista, jotka toimivat Lontoossa(kin) aktiivisesti Iso-Britannian avattuaan väliaikaisesti ovet ”islamistisille toisinajattelijoille” (josta juontaa juurensa mm. Abu Qatadan luovutuksesta käytävä kädenvääntö Iso-Britannian ja EU:n välillä). Vähemmälle huomiolle jäävät mm. egyptiläiset jihadistit, joiden sisäiset ristiriidat käsitellään kirjassa jokseenkin pinnallisesti (asian tiimoilta kannattaa tutustua Gilles Kepelin kirjaan Roots of Radical Islam [2005]). Kirjassa lähes olemattomalle huomiolle jäävät myös Persianlahdelta kotoisin olleet jihadistit.

Vaikka al-Qaidan historia onkin tunnettua, siinä on vielä useita epäselvyyksiä. Tawilin kirjan yksi heikkouksista onkin siinä, että se ohittaa näiden epäselvyyksien käsittelyn lähes täysin. Tawil esimerkiksi argumentoi, vaikkakin uskottavasti, sen puolesta että al-Qaida syntyi 1980-luvun päätteessä Afganistanissa, muttei ota suoranaisesti kantaa väitteisiin, joiden mukaan järjestö perustettiin vasta 1990-luvulla Sudanissa.

Tämän lisäksi, käsittelemällä al-Qaidaa laajemmassa kontekstissa, Tawil ehkä ylenkatsoo liikaa järjestön sisäisiä jakolinjoja, kuten Osama bin Ladeniin ja Ayman al-Zawahiriin kohdistunutta kritiikkiä syyrialaisen Abu Musab al-Surin toimesta, joka argumentoi syyskuun yhdennentoista tuhonneen kokonaisen jihadisukupolven. Vaikka Tawil käsittelee kattavasti jihadistien välisiä ristiriitoja keskittyen al-Qaidan ja muiden jihadistien väleihin, al-Qaidan sisäiset ristiriidat jäävät lähestulkoon huomiotta.

Huolimatta muutamista vastaavanlaisista heikkouksista, Brothers in Arms on yksi kattavimmista al-Qaidaa käsittelevistä journalistisista kirjoista.Korvaamattoman materiaalin tutustuttamisen lisäksi Tawilin kirjan keskeisimpiä vahvuuksia on sen myytin murtaminen, että Osama bin Laden tai al-Qaidan tämän hetkinen emiiri Ayman al-Zawahiri olisivat keskittyneet ’kaukaiseen viholliseen’ (far enemy) eli Yhdysvaltoihin sekä sen liittolaisiin jo 1980-luvulta lähtien. Pikemminkin, kuten Tawil painottaa, muutos oli seurausta muutoksessa al-Qaidan jäsenten sekä heidän verkostojensa strategisessa tilanteessa 1990-luvun lopulla, tärkeimpänä jihadistien huono menestys erityisesti Egyptissä, josta suurin osa bin Ladenin lähipiiriä tuli.

Kirjan toinen vahvuus piilee siinä, että se tarjoaa ikkunan myös Libyan jihadistien historiaan. Edellisen hallinnon totalitaarisesta luonteesta johtuen Libyan jihadistien tutkimus on ollut äärimmäisen harvinaista, ja Libyaa käsittelevä terrorismia käsittelevä kirjallisuus on keskittynyt lähinnä valtioterrorin sekä valtion tukeman terrorismin käsittelyyn. Libyan jihadistien tutkimuksesta tekee erityisen ajankohtaisen Gaddafin hallinnon kaatuminen, jonka kautta maan islamistit sekä lukuisat ex-jihadistit ovat päätyneet mukaan osaksi maan uutta poliittista järjestelmää.

Huolimatta muutamista epäkohdistaan, Brothers in Arms on tiivis, informatiivinen ja vieläkin ajankohtainen paketti al-Qaidan kehityksestä, ja se tarjoaa al-Qaidan historiasta kiinnostuneille todellisen lukuelämyksen. Valitettavaa kuitenkin on, että kirja käsittelee al-Qaidan kehitystä 2000-luvulla äärimmäisen pinnallisesti,  vailla laajempaa kontekstia tai syvällistä tutkimusta, jättäen vastaamatta tärkeään kysymykseen: miten 2000-luvun aikaiset muutokset ovat vaikuttaneet al-Qaidan kehitykseen organisaatiollisesti ja ideologisesti. Näihin kysymyksiin Tawil ei valitettavasti vastaa.

Ulkopolitistin kirjasuositukset joululomalle

Joulun ollessa jo täällä ja tapahtumarikkaan vuoden lähestyessä vääjäämättä loppuaan, on Ulkopolitistinkin ja sen kirjoittajien aika vetäytyä hyvin ansaitulle joululomalle. Kuten kesälomien aikaan, julkaisee Ulkopolitist kirjoittajien kirjavinkkejä, jotka tavalla tai toisella liittyvät blogikirjoituksissa käsiteltyihin aiheisiin. Lukuvinkkien myötä Ulkopolitist kiittää lukijoitaan kuluneesta vuodesta ja toivottaa hyvää joulua ja menestyksekästä uutta vuotta!

Mies Ulkosuomalainen on joulun teemavärin inspiroimana on laatinut Kremlin punaisen sävyttämän lukulistan. Ensiksi kyseessä on Mihail Bulgakovin klassikko The Master and Margarita (1967, suomennettu Saatana saapuu Moskovaan). Vaikka kyseessä on fantasiaromaani, teos tihkuu satiiria ja sen luomat absurdit tilanteet ovat hienoja huvittavuudessaan. Klassikko ei ole helppolukuisin (Mies ulkosuomalaisen ensimmäinen yritys jumittui puoliväliin pitkien Jerusalem-kohtausten uuvuttamana), mutta onneksi on helpompi tapa nauttia kirjan antista. Nimittäin kirjasta on tehty erinomainen venäjänkielinen televisiosarja (2005, joka onneksi löytyy myös Youtubesta).

Puhuttaessa Lähi-idästä useimmille tulee auttamatta mieleen erisorttisia käsityksiä Islamista, öljystä ja terroristeista. Fred Hallidayin Arabia Without Sultans (1974) pureutuu juuri näihin mielikuviin, keskittymällä nimenomaan niihin osiin Arabian niemimaata jossa sheikhit eivät hallitse: marxilaiseen etelä-Jemeniin ja People’s Front for the Liberation of Oman and the Occupied Arabian Gulfin epäonnistuneeseen vallankumoukseen Omanissa. Mainittakoon, että Arabia Without Sultans kirjoitettiin Hallidayn marxilaisnuoruuden aikana. Halliday on myöhemmin puolustanut teoksensa ideologisia oletuksia, mutta tätä kirjaa ei voi suositella Marx-allergikoille.

Kim Jong-Ilin aikana Pohjois-Korean kommunistinen diktatuuri on kansainvälisesti ollut enimmäkseen hilpeyden aihe. On kuitenkin muistettava, että Pohjois-Korean regiimi on brutaali, ja päin vastoin kuin johtajansa, ei ole naurun asia. Tästä hyytävästi muistuttaa The Aquariums of Pyongyang (2001) – joka käsittelee maan gulag-verkostoa, teoksen kirjoittajan omakohtaisen kokemuksen kautta.

Synkeä yksinpuhelu on viime aikoina lukenut Daily Mailin lisäksi 1900-luvun alkupuoliskon historiaa. Kylmän sodan ja sen jälkeiseen maailmaan saa huomattavasti enemmän perspektiiviä kun tarkastelua ei aloita vuodesta 1945, vaan näkee koko vuosisadan jatkuvana prosessina. David Fromkinin A Peace to End All Peace: The Fall of the Ottoman Empire and the Creation of the Modern Middle East tarjoaa kiehtovan tarinan Churchillistä, T.E. Lawrencesta ja kumppaneista sekä kuvittaa siirtomaa-ajan taustan Libanonin, Kurdistanin ja Palestiinan nykyisille etnisille konflikteille; kirjan nimi on peräisin brittien Lähi-Idän joukkojen sodan aikaisen komentajan sotamarsalkka Wavellin Versaillesin rauhansopimuksia koskevasta kommentista. Teoksessa käsitellään myös usein unohdettua Neuvosto-Venäjän onnistunutta yritystä valloittaa takaisin vanhat tsaarin Kaukasuksen ja Keski-Aasian siirtomaat. Fromkinin kirjasta on ilmestynyt hiljattain David Butlerin kirjoittama copycat-versio (Shadow of the Sultan’s Realm: Destruction of the Ottoman Empire and the Creation of the Modern Middle East), joka kannattaa jättää omaa arvoonsa.

Robert C. Tuckerin Stalin in Power: The Revolution from the Above 1928-1941 kirjan teesinä on että Stalinin toinen sisäinen Kremlistä johdettu vallankumous siihen sisäänrakennettuine terrorin, teollistumisen ja keskussuunnittelun dynamiikkoineen muutti venäläistä yhteiskuntaa aivan yhtä paljon kuin ensimmäinen vuoden 1917 vallankumous ja sitä seurannut ajanjakso. Stalinistiset valtarakenteet kestivät aina 1980-luvulle saakka, ja niiden purkaminen johti sekä koko yhteiskuntamallin että siitä seuranneen kylmän sodan olotilan päättymiseen. Kirja on dramaattista luettavaa ja maailmanpolitiikan tutkijalle mielenkiintoista on se miten Neuvostoliiton ulkopolitiikasta muodostui käytännössä Stalinin oma henkilökohtainen ulkopolitiikka, jota ohjasivat samat ennakkoluulot ja vääristymät kuin tämän omaa elämää ja sisäpolitiikkaa. Sekä Fromkinin että Tuckerin aikaa hyvin kestäneet teokset ovat sen verran vanhoja että niiden pitäisi löytyä kirjastoista.

Sunnuntaistrategisti on valinnut tällekin vuodelle jouluherkkujen kyytipojiksi varsin sotapainotteisen lukulistan, jonka parissa välipäiviä on hyvä viettää kinkkua sulatellen. Pääosaa listalla viettää Patrick Porterin Military Orientalism: Eastern War Through Western Eyes vuodelta 2009 (kirja-arvostelu). Kyseessä on yksi ns. kriittisen sotatutkimuksen tärkeimmistä viimeaikaisista teoksista, joka tutkii sitä, miten länsimaiset kulttuurilliset oletukset ja orientalistiset narratiivit vaikuttavat ”lännen” rajojen ulkopuolisten sotien tutkimukseen ja erityisesti niiden ymmärtämiseen puhtaasti kulttuurin kautta. Kirjassaan Porter käy läpi useita eri esimerkkejä, keskittyen kritisoimaan sitä, miten konfliktien ja sotaa käyvien ryhmien käyttäytymisen tulkitseminen puhtaasti kulttuurin kautta on luonut enemmän analyyttisia ongelmia kuin ratkaissut niitä.

Hyvänä vastapainona Porterin teokselle on sotaa aavistuksen laajemmasta näkökulmasta käsittelevä Colin Grayn Another Bloody Century: Future Warfare vuodelta 2005. Kansainvälistä politiikkaa ja sotateoriaa yhdistävä teos pohtii sotateorian valossa sodankäynnin tulevaisuutta tulevalla vuosisadalla. Onko sota kenties nähnyt loppunsa, vai tuleeko se jatkumaan samalla tavalla kuin ennenkin? Pragmaattisen näkökulman ottavan Grayn pääargumentti mukailee Platonia – vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun. Koska sodankäynnin pohjimmaiset syyt ovat pysyneet muuttumattomana jo useita vuosisatoja, on erittäin epätodennäköistä, että 21. vuosisataa kuvastaisi sodan siirtyminen historian roskakoriin.

Jussi Schumanin lista koostuu tällä kertaa kolmesta, viime vinkkeihin verrattuna hieman lyhyemmästä teoksesta. Ensimmäinen kirjavalinta on ranskalaisen filosofin ja yhteiskuntateoreetikon Raymond Aronin Introduction à la philosophie politique : Démocratie et revolution –kirja, joka perustuu Aronin vuonna 1952 École Nationale de l’Administration’issa pitämään luentosarjaan. Vaikka kirja tarjoaa hyvän lähtökohdan yhtieiskuntatieteellisen ajattelun peruskysymyksiin, on teos kaikkea muuta kuin ensimmäisen vuosikurssin tekstikirja. Tarjolla on Aronin tarkan tyylin lisäksi näkökulmia Ranskan ulkopuolella hieman vähemmän tunnettuihin filosofeihin, joista Alain käyköön esimerkkinä.

Toinen kirjavalinta on libanonilaisen Georges Corm’in Libanonin monimutkaista lähihistoriaa ja yhteiskuntaa valottava Le Liban contemporain – Histoire et société. Corm on toiminut pitkällä urallaan eräänlaisena yhteiskuntatieden moniottelijana par excellence, ja julkaissut kirjoja niinkin erilaisista aiheista kuin sivilisaatioiden yhteentörmäyksen myytistä aina kehitysmaiden taloustieteeseen asti. 1990-luvun lopulla Corm ehti toimia maan valtiovarainministerinä. On siis odotettavissa, että miehen Libanon-historiikki käy läpi maan monisyisen historian useammasta näkökulmasta, tarjoten kattavan analyysin maan matkasta sen nykytilaan.

Kenties hieman Mies ulkosuomalaista ja Synkeää yksinpuhelua plagioiden, edustaa viimeinen kirjavalinta neuvostoteemaa. Francis Spuffordin Red Plenty on herkullinen teos, joka ottaa lähtokohdakseen Neuvostoliiton 1950-luvun lopun talousihmeen ja hetkellisen etumatkan Yhdysvaltoihin nähden. Spufford kuvaa yksilötason kautta erään talousjärjestelmän optimointiyrityksiä ja lyhyeksi jäänyttä unelmaa markkinavoimien voittamisesta. Henkilögalleriaan kuuluu niin puolue-eliittiin kuuluvia virkamiehiä ja tiedemiehiä kuin katutrokareita. Kyse on faktapohjaisesta fiktiosta, eli “factionista”, parhaimmillaan. Kirjaan liittyen Schuman suosittelee myös lämpimästi Spuffordin tämän vuoden LSE Literary Festivalilla tallennettua luentoa, unohtamatta yllä linkattua, kirjan omaa sivustoa, joka sisältää mm. rattoisia neuvostovitsejä.

Ulkopolitist palaa sorvin ääreen pian vuodenvaihteen jälkeen.

Kriisi, visio ja johtajuus Euroopan unionissa

Jacques Delors

Think Different

Noin kuukausi sitten sattunut Steve Jobsin kuolema kirvoitti poliittiseltakin luokalta varsin pakollisen tuntuisia lausuntoja aina presidentti Obamasta Euroopan parlamentin puheenjohtaja Buzekiin ja Euroopan komission puheenjohtaja Barrosoon asti. Näiden lausuntojen, kuten myös tuhansien lehtijuttujen, perusteesinä oli Jobsin ainutlaatuisuus, paikoin jopa korvaamattomuus yritysjohtajana ja kokonaisen alan innovaattorina. Varsinkin europolitiikan kontrasti Jobsin länsidemokratiassa mahdottomaan päätöksentekomalliin on tietenkin räikeä tilanteessa, jossa EU:n ja euroalueen päätöksenteko velkakriisin keskellä on tuskallisen rumaa ja hidasta, etenkin parhaillaan muutamassa sekunnissa kriisin eri käänteisiin reagoivien markkinoiden määrittäessä pelikentän uusiksi päivittäin. EU:n kaivatessa näitä mahdottomasta mahdollisen tekeviä yksilöitä, on kenties aika palauttaa mieleen eräitä EU:n historian ja integraation kannalta keskeisiä visionäärejä. Ohessa siis (keinotekoisen) typistetty lista Euroopan Unionin syntyyn ja muovautumiseen vaikuttaneita henkilöitä, jotka omalla tavallaan muuttivat maailmaa.

Altiero Spinelli (1907-1986)

Italalianen yhteiskuntatietelijä, joka nuoruudessaan liittyi maansa kommunistiseen puolueeseen. Toimiessaan toisen maailmansodan aikana Italian vastarintaliikkeessä, joutui Spinelli vangiksi Ventotenen saarelle, jossa syntyi kuuluisa Ventotenen manifesti. Vaikka Spinellin poliittinen tausta värittääkin manifestia, se ei kuitenkaan poista sen tärkeyttä kansallisvaltion kritiikkinä ja erityisesti “unionikehityksen” puolustuksena ja esilletuojana. Spinelllillä, joka toimi europarlamentaarikkona kuolemaansa asti, oli myös merkittävä rooli Euroopan yhteinäisasiakirjan (1986) muodostamisessa. Kannatti liittovaltiokehitystä niin vankasti, että piti Delors’in komission alkukautta liian ujona.

Robert Schuman (1886-1963)

Ranskalainen, joskin syntyjään luxemburgilainen, Schuman toimi Ranskan pääministerinä kahteen otteeseen vuosina 1947-1948 ennen tämän jälkeen samana vuonna alkanutta ulkoministerin pestiä. Ulkoministerikaudelle osui EU:n historian kenties tärkein julistus, vuonna 1950 syntynyt, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön muodostamiseen johtanut, nk. Schumanin julistus. Julistuksen sisältöön ja Schumanin filosofiaan vaikuttivat epäilemättä laajat omakohtaiset kokemukset niin ranskalaisesta kuin saksalaisesta kulttuurista. Schumanista oli tullut ranskan kansalainen ensimmäisen maailmansodan jälkeen Elsass-Lothringenin (nyk. Alsace’in ja Lorraine’in alue) alueen siirtyessä Ranskalle, vaikka hän olikin palvellut Saksan armeijassa vain muutamaa kuukautta aiemmin.

Jean Monnet (1888-1979)

EU:n alkutahtien alituinen taustapiru, joka ymmärsi hiilen merkittävän roolin sekä konfliktin aiheuttajana että potentiaalisen rauhan vakiinnuttajana. Ilman hiili- ja teräsyhteisöstä alkanutta gradualismia tulevan Euroopan Unionin tie olisi voinut tyssätä lähtöönsä, kuten Euroopan puolustusyhteisön kaatuminen vuonna 1954 osoitti. Monnet’lla oli rooli yllä mainitussa Schumanin julistuksen valmisteluvaiheessa, mihin mennessä hän oli jo ehtinyt kartuttaa merkittävän poliittisen uran, toimien mm. Franklin Delano Rooselveltin neuvonantajana toisen maailmansodan aikana.

Monnet’n filosofia käy hyvin ilmi klassisessa Ferment of Change –kirjoituksessa, jossa Monnet summaa: “Ihmisluonto ei muutu, mutta kun valtiot ja ihmiset hyväksyvät samat säännöt ja instituutiot…heidän käytös toisiaan kohtaan muuttuu. Tämä itsessään on sivilisaation prosessi.” John F. Kennedy totesi Monnet’n saaneen enemmän aikaan Euroopan integraation saralla 20 vuodessa kuin kukaan muu viimeisen tuhannen vuoden aikana.

Jacques Delors (1925-)

Delors oli kenties merkittävin yksittäinen komission puheenjohtaja, ja ehkä EU:n historian henkilöistä lähimpänä Jobsin tavoin menestyksekkään yritysjohtajan mallia, osin toki itse vakanssistakin johtuen. Delors’in komission aloittaessa vuoden 1985 alussa oli nk. euroskleroosi täydessä kukassaan. Silloinen Euroopan yhteisö oli rypenyt pitkään omassa toimimattouudessaan, jota 70-luvun talouskriisi oli korostanut entisestään. Kahden ensimmäisen kautensa aikana Delors’in komissio vei menestyksekkästi läpi paitsi EU:n sisämarkkinan luoneen Euroopan yhteinäisasiakirjan (1986) myös Maastrichtin sopimuksen (1992), vieden EY:n/EU:n dynamiikan uudelle tasolle.

Maastrichtin sopimuksen yhteydessä on vaikeaa liioitella Delors’in komission keskeistä roolia Euroopan talous- ja rahalition synnyssä, Eurooppa-neuvoston pyydettyä raportin kyseisen liiton mahdollisuudesta. Nk. Delors’in raporttin esitykset toteutuivat lähes sellaisenaan Maastrichtin sopimuksessa. Professori Amy Verdunin mukaan kyse olisi ollut epistemisestä yhteisöstä, jossa Delors’in komissio toimi luottamusta herättävänä eksperttiryhmänä ja eräänlaisena siltana toistensa motiiveja epäilleiden jäsenvaltioiden välillä.

Kriisi ja aika sen jälkeen

Näistä henkilöistä ainoa elossa oleva ja euron kriisin kannaltakin mielenkiintoisin on Jacques Delors. Ei liene kenellekään kovin yllättävää, että Delors alkuperäisen euroskleroosin purkajana on antanut sivusta vähemmän mairittelevia kommentteja Euroopan johtajien, etunenässä Merkelin ja Sarkozyn, toiminnasta kriisin keskellä.

Tässä mielessä juuri nyt Eurooppa tarvitseekin enemmän Delors’in kaltaisia “managereita” kuin Spinellin, Schumanin tai Monnet’n kaltaisia visionäärejä. Euron nykyiselle instituutiopohjalle ei voi löytyä innovaatiota, joka ratkaisisi luonteeltaan akuutteja ongelmia vailla kivuliasta fiskaalista sitoutumista. Enemmänkin kyse on koordinaation puutteesta ja päätöksistä, joita äänestäjien ja veronmaksajien pelossa ei haluta tehdä.

Länsimaiden ja Euroopan velkavyyhdin purkaminen on makrotasolla jatkuva ja väistämätön trendi ainakin keskipitkällä aikajänteellä. Kun euroalueen kriisin akuutein vaihe on ohi ja pöly kunnolla laskeutunut, on kuitenkin toivottavaa että myös Spinellin, Schumanin ja Monnet’n kaltainen laajempi, pitkäkantoisempi ajattelu tekee paluun.

P.S. Nykyisen Eurooppa-ministeri Stubbin ja hänen entisen opettajansa Brent Nelsonin toimittama klassikko, The European Union: Readings on the Theory of Practice and European Integration (2003), lienee edelleen yksi parhaita EU:n integraatioteorian perusteoksia. Teos kerää merkittävimmät Euroopan integraatiota koskevat julistukset ja puheenvuorot ja linkittää ne vielä nykyiselläänkin käytävään akateemiseen keskusteluun Euroopan integraatiosta.

P.P.S Jobsin päädyttyä Applen johtoon vuoden 1996 lopulla, oli yhtiö muutamaa euroalueen maata muistuttavassa tilanteessa – silloisilla toimintakustannuksilla yritys kykenisi rahoittamaan toimintaansa kahden kuukauden ajan, sen jälkeen seuraisi konkurssi. Jobs tajusi, kuten professori Richard Rumelt kirjoittaa kirjassaan Good Strategy/Bad Strategy, että yhtiön on pakko karsia kustannuksia rajulla kädellä ja keskittyä sen ydinosaamiseen. Nämä paikoin kivuliaat päätökset mahdollistivat yhtiön huikean innovoinnin ja kasvun yhdeksi maailman suurimmista yrityksistä vain vähän yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Pahan sektorin oppi

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muuttuu merkittävästi suunnitellun puolustusvoimen uudistuksen myötä. Osa uudistuksista on tarvittu rakenneuudistuksia, osa taas yllättävän syvistä leikkauksista kumpuavia. Tähänastissa uudistusdebattissa huoli Suomen puolustuksen ”uskottavuudesta” on useasti esiintynyt. Keskittyminen uskottavuuteen ei ole millään tavalla uusi ilmiö puhuttaessa Suomen turvallisuuspolitiikasta ja puolustusvoimista – sitä on käytetty Nato-keskustelun ja yleisen asevelvollisuuden tulevaisuuden yhteydessäkin. Osittain jo ennalta arvattavat kannat ovat tulleet esille; eräänä esimerkkinä toimikoon Jaakko Iloniemi. Hänen geopoliittiset argumenttinsa eivät ole kovin vakuuttavia, mutta ministeri osuu naulan kantaa kysyessään: ”Onko siis Suomen turvallisuuspoliittinen asema yhtäkkiä olennaisesti parantunut, kun on tinkimisen varaa?” Turvallisuuspolitiikka ja sen uskottavuus ovat mitä suurimmassa määrin kontekstisidonnaisia. On selvää, että muutoksia kaavailtaessa täytyy pohtia tulevaisuudennäkymiä, mutta myös mennyttä on syytä tarkastella. Miten uskottava Suomen puolustus oli aikaisemmin, esimerkiksi kylmän sodan aikana?

Tätä kysymykstä sivuaa myös Jukka Rislakin Paha Sektori: Atommipommi, kylmä sota ja Suomi -teos (2010). Alaotsikostaan huolimatta kirja käsittelee todellisuudessa kylmän sodan aikaista Suomea, sen suhteita lännen kanssa sekä ydinaseita. Teos on asiallinen ja siinä on paljon tietoa, mutta sen merkittävin ansio on ennestään tuttujen faktojen ja luulojen jälleenjärjestely. Rislakin mielestä Suomen keskeinen dilemma kylmän sodan aikana oli: ”miten kehittää uskottava puolustus, jota sopimuskumppani Neuvostoliittokin vaatii, kun rauhansopimus rajoitti aseistautumista ja länsi vastusti aseiden hankintaa juuri Suomen neuvostoystävyyden ja omien sotilaallisten etujensa takia?”

Suomen kylmän sodan aikainen ulkopoliittinen historia on varsin tunnettua, mutta se, mikä tekee kirjasta kiinnostavan, on ydinaseiden lisääminen tähän yhtälöön. Suomen puolustusvoimat valmistautuivat perinteiseen sotaan eivätkä mielellään huomioineet ydinaseiden tuomia lisäongelmia. Ydinase, ja etenkin ydinsodan mahdollisuus, on vastakohta uskottavalle puolustukselle – siksi ydinaseen uhkaan ei osattu suhtautua realistisesti. Puolustusvoimien asenteesta kertoo, kuinka silloinen upseeri Aimo Pajunen kommentoi happamasti, että ”sotaharjoituksissa keltainen puoli paukuttelee … atomipommeja … siitä huolimatta sininen puoli saavuttaa jos ei voittoa niin ainakin kunniakkaan tasapelin suomalaisen korpisoturin harmaan kivenkin läpäisevällä sisulla.” Eräässä 1960-luvun alkupuolella pidetyssä sotaharjoituksessa puolustavat joukot ”polkivat [ydinpommin räjähdystä] pyörillään pakoon kaasunaamarit päässä.” On selvää, ettei Suomella ole kapasiteettia suojata itseään uskottavasti suurvallan ydinaseilta. Koska puolustusvoimat eivät kykenisi estämään ydinaseita, looginen loppupäätelmä oli, että ainoastaan ”kansan fyysisen olemassaolon säilyttäminen” oli tavoiteltavissa. Käytännön tasolla Suomi varautui ydinsotaan väestönsuojelun parantamisen kautta. Ydinaseiden takia Suomen puolustuksen uskottavuutta ei voinut sotilasteknillisesti taata. Ulkopolitiikasta tuli turvallisuuspolitiikan ydin, ja kylmän sodan aikana tämä tarkoitti puoluettomuuspolitiikkaa.

Puolueettomuus on edelleen keskeinen osa kansallista ulkopoliittista myyttiä. Sen ongelmallista ulottuvuuksista ollaan mieluiten puhumatta. Vaikka puolueettomuus oli tapa sivuttaa puolustuksen uskottavuuden kysymyksiä, kylmän sodan aikana puolueettomuudella oli vakavia vaikutuksia puolustuskykyyn. Sekä Neuvostoliitto että länsivallat olivat samaa mieltä siitä, että Suomi ei kykenisi puolustamaan omaa maaperäänsä. Tästä huolimatta, Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset rajoitteet jäivät voimaan kylmän sodan ajaksi, vaikka yya-sopimus asetti puolustusvaatimuksia. Lopputulema oli, että kumpikin suurvalta epäili sitä, kumman puolella Suomi lopulta oli, ja kumpikin tyrkytti Suomelle ratkaisuja tähän uskottavuuden ”ongelmaan”. Puolueettomuuden tavoittelu oli Suomelle tapa ”juosta koko ajan kovaa, jotta pysyisi paikoillaan”.

Rislakin sanoin, ”sopimusten ja puolustustarpeiden välinen ristiriita oli keskeinen turvallisuuspoliittinen ongelma, jota ei kylmän sodan aikana pystytty kunnolla ratkaisemaan. Siitä ei mielellään puhuttu julkisuudessa.” Ongelmaa ei niinkään ratkaistu kuin että se katosi naapurivaltion romahtamisen takia. Vasta vuonna 1990 Suomi hylkäsi omatoimisesti Pariisin rauhansopimuksen rajoitukset. Tästä huolimatta sotilaallinen puolueettomuus on säilytetty, vaikka poliittinen puolueettomuus on hylätty EU-jäsenyyden myötä (joskaan tätäkään seikkaa ei mielellään tunnusteta).

Mitä tämä tarkoittaa nykypäivän uskottavuuspelkojen ja uudistusangstien kannalta? Koska uskottavuuden kysymys yksinkertaisesti lakkasi olemasta relevantti, vanhan puolustusmallin puolustaminen nimenomaan ”uskottavana” vaihtoehtona on omituista. Puolustusuudistuksien pitää seurata ennakoiduista uhkista. Nykyään ydinaseiden uhka ei ole läheskään yhtä merkittävä kuin kylmän sodan aikana, mutta ”hybridisotien” aikana yleisen asevelvollisuuden suoma etu on vähäinen. Mukaillakseni ministeri Iloniemen sanoja: onko Suomen puolustuksen uskottavuus jotenkin oleellisesti parantunut kylmän sodan päätyttyä, kun sen perustoja ei rohjeta uudistaa?

Jukka Rislakki, Paha Sektori: Atomipommi, kylmä sota ja Suomi. Helsinki: WSOY, 2010.

Muistelmia sodasta

Kesälukemisen aikana kirjoittajan kirjahyllyyn osui samaan aikaan mutta eri syistä kaksi eri veteraanijournalistin muistelmaa. Sattumoisin kumpikin muistelma käsittelee samaa ajanjaksoa: sisällissodan runtelemaa Libanonia, jossa kumpikin journalisti oli kirjeenvaihtajana. Kyseessä ovat Robert Fisk, pitkäaikainen The Timesin ja nyt The Indepedentin kirjeenvaihtaja Beirutissa teoksellaan Pity the Nation: Lebanon at War sekä New York Timesin kolumnisti Thomas Friedmanin From Beirut to Jerusalem. Näiden muistelmien vertailu on kiinnostavaa, sillä lukukokemukset ovat hyvin erilaisia, vaikka kumpikin teos sijoittuu varhaiseen 1980-luvun Beirutiin, ja kuvailee journalistin kokemuksia sodasta ja sen seurauksista.

Robert Fisk on elementissään sotajournalistina, raportoimassa rintamalla, mitä tapahtuu ja missä. Vaikka kirja on kirjoitettu muistelmien muotoon, Fisk henkilönä ei ole kirjan päähahmo. Pääosassa on Libanon, sen maa ja kansa. Fisk tarjoaa lukijalle silmänsä ja kuvailee, kuinka hän itse koki ja todisti yli viisitoista vuotta sotaa Libanonissa (1976 – 1990, itse sisällissotaa). Juuri siksi Fisk on äärimmäisen kyyninen. Hän ei usko kenenkään motiiveihin, vaan kyseenalaistaa auktoriteetin ja propagandan kumouksellisen ironian keinoin. Hänen pilkkakirveensä kuitenkin osuu varsin tasavertaisesti jokaiseen osapuoleen – tässä suhteessa Pity the Nation on selvästi tasapainoisempi kuin Fiskin myöhemmät teokset. Kyynisyydestään huolimatta Fisk kertoo liikuttavasti sodan ihmistragedioista ja sen järjettömyydestä. Kokemus on henkilökohtainen: kappaleet, jotka käsittelevät AP:n toimistopäälikkö Terry Andersonin sieppausta ja monivuotista vangitsemista, ja Fiskin pelkoa ystävänsä puolesta ja samanlaisesta kohtalosta ovat voimakkaita.

Toki teoksessa on moitittavaakin. Jälkiviisaus paistaa vahvasti ja ärsyttävästi läpi. Fisk ei kertaakaan syyllisty virhearviointiin, vaan tietää aina vastauksen kuka-mitä-häh-kysymyksiin. Toinen huono puoli on, että kirjan sävy muuttuu hieman teoksen edetessä. Tämä on ymmärrettävää, sillä suurin osa tekstistä perustuu hänen silloin kirjoittamiinsa artikkeleihin ja muistiinpanoihin. Huomattavaa kuitenkin on, että hänen kriittisyytensä lännen ja Israelin toimintaa kohtaan kasvaa kirjan edetessä. Hän perustelee kritiikkinsä, mutta se alkaa dominoida tekstiä. Yleisesti ottaen Fisk on kuitenkin luonut hyvän tasapainon asia-analyysin ja faktojen sekä viihdyttävän tyylin välillä. Pity the Nation on myös täynnä mitä kummallisimpia ihmisiä ja vielä kummallisempia tarinoita.

Juuri tällaiset kummalliset ihmiset ja hullut tarinat ovat hyvin esillä Friedmanin muistelmissa; faktat ja analyysi jäävät toissijaisiksi. Kirjasta huomaa, että Friedman on hyvä kolumnisti: hänellä on harvinainen kyky jäsentää monimutkaisia teemoja ja asioita analogioiden kautta. Parhaimmillaan vertauksensa ovat oivaltavia ja valaisevia (Lexus and the Olive Tree) mutta toisinaan täysin naurettavia (Arabikevät, josta on ivailtu oivasti). Tämä on ymmärrettävää; kolumni on hankala viestinnän muoto, joka pakottaa kärjistämiseen viittausten sijaan.

Anekdootteja ja analogoita From Beirut to Jerusalemissa riittää: lukija tapaa kulmakappias Sassonin, joka selittää, kuinka saadaan sopu Israelin ja Palestiinan välille, ja oppii, kuinka kalkkuna selittää heimojen välisen dynamiikan lähi-idässä. Friedman myös pudottelee maineikkaita nimiä teoksen läpi varsin ärsyttävällä tavalla.

Friedmanin kirjaa on verrattu kasvutarinaan. Friedman ihmisenä on paljon enemmän läsnä muistelmissaan kuin Fisk omissaan. Tästä huolimatta Friedman pysyttelee etäämmällä Libanonin tragediasta. Kirjoittajan optimistinen luonne paistaa läpi ja valaisee tilanteen absurditeettia synkän huumorin avulla. Empatiaa uhreille riittää, mutta Friedman ei ole elementissään Libanonissa. Hän ei ole Fiskin kaltainen hyvä kenttäraportoija. Beirut-osio kirjasta on kiinnostava, mutta Jerusalem-osio on tuntuvasti vahvempi; Israelin yhteiskunnan introspektio ja ulkojuutalaisuuden dynamiikan kuvaus on edelleen hyvin osuvaa – vaikka onkin 20 vuotta vanhaa.

Mutta miten nämä muistelmat käsittelevät samoja tapahtumia? Oleellisesti sama sisällissodan aikajana toteutuu kummassakin kirjassa (lähes kohta kohdalta 1979 – 1984), mutta käsittelytavat eroavat. Vertailematta rivi riviltä, hyvä mittapuu näille kirjoittajille on terroristi-sanan käyttö. On syystä muistaa, että kumpikin kirjoittaja on suvereeni englannin kielen kirjoittaja ja siten tietoinen hienoisistakin vivahde-eroista. Fisk käyttää useamman sivun pohtiessaan sanan semantiikkaa ja kritisoi vahvasti terroristi/terrorismi-sanojen käyttöä huomauttaen – aivan oikein – että sanaa on lähestulkoon mahdonta käyttää kuvailemaan faktoja neutraalisti. On paljon suotavampaa kuvailla tarkemmin ryhmittymiä ja itse tekoja, sillä:

”…’terrorism’ no longer means terrorism. It is not a definition; it is a political contrivance. ‘Terrorists’ are those who use violence against the side that is using the word….To adopt the word means that we have taken a side in the Middle East, not between right and wrong, good and evil, David and Goliath, but with one set of combatants against another.” (sivu 441)

Samalla tavalla Friedman myös kritisoi sanaa ja etenkin Israelin tapaa soveltaa sitä lähes kaikkiin konteksteihin (”terrorist nurses”). Hän myös huomioi sanan selvän poliittisen luonteen ja etenkin, kuinka sanat palestiinalainen ja terroristi ovat lähes fuusioituneet yhteen. Tästä kritiikistään huolimatta Friedman aika ajoin käyttää sanaa ilman lainausmerkkejä.

Toinen hyvä rinnastus on se, miten journalistimme käsittävät Haman kaupungin tapahtumat – sen, kun vuonna 1982 Assad père päätti verisesti murskata islamistisen veljeskunnan vetämän kansannousun Haman kaupungissa Syyriassa. Kaupunki saarrettiin, eristettiin ja tuhottiin kortteli korttelilta (esimerkki, jota Assad fils näyttää seuraavan). Fisk oli ensimmäinen länsimainen journalisti, joka pääsi raportoimaan Haman tapahtumista. Erinomaisen ja yksityiskohtaisen kuvailun ohella Fisk ei pyri selittämään eikä yleistämään Syyrian hallituksen tekoja; hänelle Hama on esimerkki hallituksen julmuudesta, mutta se on tapahtuma muiden joukossa, olkoonkin äärimmäisen verinen sellainen.

Friedmanille Hama on enemmänkin kuin pelkkä tapahtuma. Friedmankin raportoi Hamasta, mutta hän näkee sen osana paljon suurempaa ilmiötä. From Beirut to Jerusalemissa Hamasta tulee malliesimerkki Lähi-idän politiikasta ja sen asuttavan kansan mentaliteetista. Friedman luo käsitteen Hama-säännöt (”Hama rules, and Hama rules are no rules at all”), joka yhdistää eri alueen poliittiset traditiot luodakseen uuden konseptin, joka selittäisi Lähi-idän raa’at veriteot.  Friedman toteaa myöhemmin Hama-sääntöjen olleen käytössä muallakin, muun muassa Sabran ja Chatilan pakolaisleireillä. (Valittettavasti, Friedman tuntuu pitävän oivalluksestaan)

Haman tapaus erottaa pitkälti Fiskin Friedmanista. Fisk tyytyy kuvailemaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti tapahtumia täydentäen muistelmiaan faktoilla ja yleiskuvalla. Lukija saa kevyesti ohjattuna tehdä päätelmänsä itse. Friedman ei moista vapautta suo: nopea kuvaus tilanteesta riittää antamaan pohjan laajemmalle yleistävälle analyysille, joka näennäisesti selittää koko alueen politiikkaa. Mutta ei pidä unohtaa, että kyse on yleistyksistä.

Pity the Nation on aikamoinen tiiliskivi (uusin painos on vajaa 700 sivua) ja on ehkä turhan yksityiskohtainen maallikolle. Kirja on kuitenkin hyvä niille, jotka ovat kiinnostuneet Lähi-idästä ja Libanonista ja haluat syvällisemmin perehtyä aiheeseen. From Beirut to Jerusalem on kunnioitettavat 600 sivua pitkä, mutta tyyliltään helppolukuisempi. Jerusalem-osa on paras osa kirjasta, mutta Beirutkin on lukemisen arvoinen.

Nämä kirjat käsittelevät kuitenkin mennyttä Libanonia. Kumpikin kirja on kirjoitettu 1990-luvulla eikä siten voi mitenkään huomioda merkittäviä mullistuksia sekä maassa että alueessa sen jälkeen. Mikä on tilanne Libanonissa nykypäivänä? The Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja selvittää.

Ulkopolitistin kirjavinkit kesään

Onko hakusessa mukavaa luettavaa kesälomaksi?

Ajattelitko kenties viettää rentoja lukuhetkiä mökillä, hellittää monotoonisen bussimatkan tylsyyttä, tai tappaa aikaa maailman metropolien kansainvälisillä lentokentillä? Foreign Policyn hengessä Ulkopolitistit antavat kirjasuosituksia lukijoilleen, ja kertovat mitä itse aikovat lukea.

Sunnuntaistrategisti suosittaa Thomas Hegghammerin Jihad in Saudi Arabia: Violence and Pan-Islamism since 1979 -teosta, joka käsittelee Saudi-Arabian, keskeisestä asemaa jihaditoiminnassa kansainvälisesti, sekä Islamisti-militanttien toimintaa maassa (tarkemman arvostelun voit lukea täältä). Norjalainen Hegghammer on yksi suurimmista nousevista tähdistä terrorismin tutkimuksen alalla, ja on työskennellyt mm. Harvardissa ja Princetonissa. Hän on myös yksi jihadismia käsittelevän Jihadica-blogin editoreista.

Aavistuksen historia-painotteisempi Albert Houranin klassikko, A History of the Arab Peoples tulisi löytyä jokaisen Lähi-idästä kiinnostuneen kirjahyllystä. Kirja on yksi harvoista arabikansojen historiaa käsittelevistä yksiosaisista teoksista, joka tarkoittaa myös sitä, että sillä on pituutta vaatimattomat 500 sivua. Teos antaa hyvän perehdytyksen alueesta kiinnostuneelle.

Kesälomalla allekirjoittaneen olisi tarkoitus syventyä hivenen syvällisemmin al-Qaida-aiheiseen kirjallisuuteen. Lukuvuoroaan odottavat mm. Gilles Kepelin editoima Al Qaeda in Its Own Words, Camille Tawilin Brothers in Arms: Al Qai’ida and the Arab Jihadists, vast’ikään murhatun pakistanilaisen journalistin Syed Saleem Shahzadin Inside Al-Qaeda and the Taliban: Beyond Bin Laden and 9/11: 9/11 and Beyond, sekä mikäli aikaa riittää, ICT:ssä vaikuttavan Assaf Moghadamin The Globalization of Martyrdom: Al Qaeda, Salafi Jihad, and the Diffusion of Suicide Attacks.

Mies ulkosuomalainen suosittelee jokseenkin erilaista lukukokemusta menneestä maailmasta. Georg August Wallinin (1811-1853) Tutkimusmatkoilla arabien parissa on hyvä muistutus siitä, että totuus on usein tarua kummallisempaa. Faktat puhukoot puolestaan: Wallin oppi vuodessa arabiaa (persian lisäksi), mukautuu arabiksi omaksuen nimen Abd el-Wali, reissaa kautta lähi-idän ja arabian niemimaata usean vuoden ajan, harrastaen antropologiaa keisarillisen stipendin turvin. Mikäli kirjaharvinaisuutta ei kuitenkaan satu löytymään hyllystä, myös The Media Relations Department of Hizbollah Wishes You A Happy Birthday tarjoaa kevyen viihdyttävää kesälukemista.

Kesän aikana Mies ulkosuomalainen suunnitelee lukevansa toisen klassikkoteoksen, nimittäin Tacituksen Historiae.  Teos on hieno esimerkki poliittisesta teatterista jossa dramatis personae on kirjava, tapahtumien tahti kova, ja jokaisen henkilön tavoitteena Rooman valtakunnan hallitseminen.

Synkeä yksinpuhelu yrittää sateessa kastumisen ja hyttysten karkoittelun lomassa selailla uudestaan ehkä kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen yhteiskuntatieteilijän, Martti Koskenniemen, kirjoittamaa kahta tiiliskiveä. Vuonna 1989 ilmestynyt From Apology to Utopia: The Structure of International Legal Argument, pyrkii muodostamaan kriittisen tulkinnan kansainvälisen oikeuden luonteesta. Koskenniemen mielestä kansainvälinen oikeus on viime kädessä  poliittinen diskurssi, jossa subjektiivisia poliittisia preferenssejä perustellaan oikeuksien ja velvollisuuksien retoriikalla. MyöhempääThe Gentle Civilizer of Nations. The Rise and Fall of International Law 1870-1960 -kirjaa voisi ehkä parhaiten kuvailla historialliseksi sosiologiaksi. Koskenniemi nostaa tarkasteluun keskeisiä Hersch Lauterpachtin ja Hans Morgenthaun kaltaisia henkilöitä ja tarkastelee kansainvälistä oikeuden syntyä ja kehitystä aina toisen maailmansodan jälkeiseen amerikkalaiseen realismiin.

Keveämpää lukemista tarjonnee julkaistaessaan viime syksyllä paljon huomiota saannut Bob Woodwardin Obama’s Wars -kirja, joka pyrkii tarjoamaan kulissien takaa – melko sympaattisen – kuvauksen Afganistania ja Irakia koskevasta päätöksenteosta Obaman lähipiirissä.

Jussi Schumanille palautui arabikevään tapahtumien myötä mieleen kiireen takia keskeytynyt Ranskan vallankumous -lukuprojekti. Eräs tämän aihepiirin ehdottomista klassikoista on Edmund Burken Reflections on the Revolution in France (1790), joka lienee tunnetuin länsimäisen konservatismin - poliittisen filosofian, ei niinkään Iso-Britanniassa toimivan puolueen, vaikka näinkin usein väitetään - lähtölaukauksena. Kirja on kuitenkin paljon näin tylsää mainetta mielenkiintoisempi.  Burken ranskalaisen ystävän kirjeitse lähettämään kysymykseen vastauksena muodostunut kirja on suorasukainen kritiikki Ranskan vallankumousta kohtaan, joka Burken mielestä edusti konkreettisten tavoitteiden siivettämää, Englannin vuoden 1688 “mainion vallankumouksen” vastakohtaa, luoden Burken ennustuksen mukaan lähinnä kaaoksen, eikä kovin kauas tämä ennustus osunutkaan.

Burkesta eteenpäin on Schumanin pyrkimyksenä jatkaa ym. projektia tarttumalla de Tocquevillen Demokratia Amerikassa –klassikon varjoon jääneeseen L’Ancien Regime et la Révolution (1856) –teokseen, josta ensimmäinen englanninkielinen käännös julkaistiin vasta kolme vuotta sitten. Toinen vaihtoehto, mikäli rohkeus moiseen riittää, on tarttua englantilaisen historoitsijan Simon Schaman liki definitiivisenä Ranskan vallankumouksen kuvauksena pidettyyn 750-sivuiseen Citizens (1989) –tiiliskiveen. Jos aurinko ei tuo hikeä pintaan, niin vallankumouksellisen Ranskan juonikuviot viimeistään!

Taivaanrannanmaihari suosittelee Savukeidas -kustannuksen vuonna 2008 julkaisemaa Uusi Atlantis – puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista , joka on ajatuksia herättävä kokoelma Eurooppaa pohtivia esseitä. Vain 150-sivuisessa teoksessa ehditään tutkailla Eurooppaa muun muassa filosofian, historian, sosiologian ja semantiikan näkövinkkelistä. Essee lajityyppinä on esillä koko kauneudessaan ja kauheudessaan: ajatukset ovat tiiviisti ja esteettisesti esitettyjä, mutta karkaavat paikoin pahasti huruiluksi. Suureleinen lässytys on kuitenkin välillä varsin virkistävä vaihtoehto usein kovin tekniselle EU-keskustelulle. Luin teoksen vasta nyt, ja se on edelleen tuore lisäys Eurooppa-keskusteluun – on kiintoisaa huomata näinä vaikeina aikoina, miten tietyt EU:n patologiat kuten jakautuneisuus, ylimielisyys ja utopismi voidaan tulkita myös identiteetin ja filosofiaa keinoin, esimerkiksi kansantaloustieteen lisäksi. Tämän kesän lukulistalla on myös Henry Kissingerin On China.

Kalashnikov ja Kukkamekko valmistautuu mutakylpyyn ja festivaaleihin. Matkalukemistona kassin pohjalla kulkee kevytta, ja siksi lomalle niin sopivaa luettavaa. Kesä on rauhan ja rakkauden aikaa, ja siksikin Jouko Vaanasen toimittama kokoelma Rauhaa, peace – pasifismin klassikoita (Into 2009) onkin niin sopiva pokkari mukaan rannalle tai mokille. Sisältö paljastuu muun muassa Vuorisaarna ja Mohandas Gandhin Miekan oppi Bertrand Russelin ja Tolstoin pohdintojen lomasta. Mukana kassissa on myös jo kertaalleen aloitettu, mutta kesken jaanyt, yli 10 vuotta vanha, mutta edelleen mielenkiintoiselta vaikuttava Alex de Waalin Unohdettujen sotien Afrikka (Like Pystykorvakirja 2000), joka tarttui mukaan muistaakseni viime vuoden Helsingin sosiaalifoorumista. Loppukevennykseksi (heh) suosittelen erinomaisia selvityksia ja raportteja esimerkiksi Sadankomitealle ja Safer Globe Finlandille tehneen tutkija Jarmo Pykälän kirjaa Missä soditaan suomalaisilla aseilla – Suomen asevienti ja sotateollisuus 1998–2007? Opus on julkaistu jo 2009, ja toimii hyvänä pohjana, jos sen päälle jaksaa päivittaa viime aikojen asekaupoista tietoa. Itsehän olen hyväksikäyttanyt Pykälän asiantuntemusta aikaisemmin Suomen asekauppaan liittyvässä blogautuksessani, joka on luettavissa täältä.

Suomalainen konsensus

Eduskuntavaalien jälkitunnelmissa päätin vihdoin lukea pitkään kirjahyllylläni maanneen Lumedemokratia-teoksen (2009). Niille, joille teos ei ole tuttu, kerrottakoon, että kyseessä on provosoivasti argumentointu dissektio Suomesta – sekä yhteiskunnastamme että omakuvastamme – joka paljastaa yhteiskuntamme ‘mädäntyneen’ rakenteen. Lumedemokratian kritiikki kohdistuu kaikkiin suuriin puolueisiin, mutta suurimman kritiikin kohde on suomalaisen poliittisen kulttuurin keskiössä oleva konsensus ja sen edistäjät.

Konsensuksen juuret löytyvät Kekkosen pitkältä valtakaudelta kylmän sodan maailmasta. Tuolloin ajatteltiin, että kekkoslainen konsensus oli tapa vakauteen kylmän sodan epävakaassa maailmassa; poliittinen yhteisymmärrys etenkin ulko- mutta myös kotimaanpolitiikassa oli tapa välttää ei-toivottua huomiota ulkovalloilta. Toisaalta siinä missä yhteisymmärrys on valttia, keskustelu saattaa olla vaarallista. Kekkosen poistuttua kuvioista tätä historiallista ilmiötä on jatkanut kolmipuoluejärjestelmä, joka on kannustanut joustavuuteen puolueiden tavoitteissa, koska millään yksittäisellä poliittisella ohjelmalla ei ole toivoa saavuttaa enemmistöä.

Nykypäivän tilanne on tunnistettava: vaikka puolueiden välillä on aatteellisia eroja, Suomessa suositaan yhteisymmärryksen nimissä suuren enemmistön hallituksia ja vältetään suuria poliittisia riitoja. Tie hallitukseen ei kulje vaalimenestyksen kautta, vaan vaalienjälkeisellä hevosenkaupalla – joustava häviäjä voi päästä hallitukseen joustamattoman voittajan jäädessä oppositioon. Täten hallituskoalitioiden oleellisin piirre on sen harjoittaman politiikan ympäripyöreys, joissa samanlaiset poliittiset tavoitteet säilyvät hallituksen jäsenistä riippumatta. Tulos ei ole, kuten teoksen kirjoittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka tiivistävät:

”kenellekään hyvä ratkaisu, vaan juuri ja juuri riman ylittävä sopu. Se on pienin yhteinen nimittäjä, vähiten vastustusta herättävä vaihtoehto… Suomalaisen demokratian ihanteena ei ole parhaan mahdollisen yhteiskunnallisen ratkaisun etsiminen, vaan kompromissin löytäminen.”

 Ei ihme, että äänestäjille eivät erot politiikassa näy. Helsingin Sanomien maaliskuussa 2010 teettämän gallupin mukaan kolmannes suomalaisista luuli SDP:n olevan hallituspuolue – kiinnostavinta oli, että myös neljännes SDP:n omista kannattajista luuli näin olevan.

Lumedemokratia argumentoikin, että tämä konsensuksen sopupeli luo mahdollisuuksia korruptioon ja vastuuttomaan vallankäyttöön. Tilanne vierauttaa äänestäjät. Jos kaikki ovat loppujen lopuksi samaa mieltä hallituksessa, niin äänellä ei ole väliä. On vain ajan kysymys, milloin vaihtoehdottomuudesta kumpuaa väkevä protestiliike, toteaa Lumedemokratia.

Julkaisunsa jälkeen Lumedemokratia puhutti jonkin aikaa, mutta sitten se katosi tutkasta. Tänä päivänä Lumedemokratian ennustus vaikuttaa hyvin osuvalta: ensin tuli lautakasan aiheuttama eroaminen, puoluekokouksen valitsema uusi pääministeri ja viimeisimpänä suuri jytky.

Osassa kaksi Mies ulkosuomalainen kysyy miten konsensus pärjää perussuomalaisessa Suomessa.