Kirja-arvostelu: Vakauden kaipuu

Kylmän sodan päättymistä edeltävät ja seuraavat vuodet muodostavat monella eri tavalla tärkeän ajanjakso Suomen ulkopoliittisessa historiassa. Yya-sopimuksen rautakahle hienovaraisesti hylättiin ja Pariisin rauhansopimuksen rajoitteista luovuttiin; samalla Suomi liittyi uuteen sopimusverkkoon EU-jäsenyydellä ja solmi uusia suhteita vanhoihin naapureihin.  Muutos vuosien 1988–1994 välillä oli moninkertaisesti huimaa ja juurikin siksi muutosten kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.   Teoksessa Vakauden kaipuu pitkän linjan Ulkoasianministeriön virkamies ja alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg ”rekonstruoi” tätä muutoksen aikaa.

Ensinnäkin on todettava, että Vakauden kaipuu on kuvailua eikä tapahtumien dissektiota. Tässä se onnistuukin hyvin ja tarjoaa hyvän seikkaperäisen katsauksen sekä muutoksiin, että ajan henkeen. Suomen ulkopoliittisen johdon viralliset kommentit ja ajatukset, ja ulkopoliittiset kehitykset ovat hyvin esille nostettuja; etenkin Baltian-maiden käsittely on ansiokasta ja yksityiskohtarikas. On kuitenkin harmillista, että – kuten Blomberg toteaa esittelyssä – teos ei sisällä varsinaisesti uutta tietoa.  Ehkä voimme toivoa, että myöhemmin avattavat arkistot paljastavat enemmänkin.

Kirjoittajana Blomberg on varovainen ja tarjoaa harvoin suoraa mielipidettään asiasta, mutta tarkka lukija aistii hienovaraiset piikit.  Teos ei ole helppolukuisin johtuen raporttimaisesta kirjoitustyylistä ja reippaasta passiivin käytöstä.  Miltei 700 sivun pituus ei myöskään auta luettavuutta, ja kirja olisi ytimekkäämpi hieman lyhennettynä. Kirjan merkittävin ongelma ei ole sisällöllinen vaan rakenteellinen. Miltei kronologisesti etenevä teos käsittelee aihepiirtään kuvailemalla ensin maailmanpoliittista kontekstia, jonka jälkeen se siirtyy tarkastelemaan Suomen omaa suhtautumista.  Keskittyminen muun maailman tapahtumiin häivyttää Suomen ulkopolitiikan keskeisyyttä kirjassa – joka on valitettavaa sillä juuri tässä suhteessa kirjalla on eniten annettavaa.  Tämä ratkaisu myös tekee yllättävän hankalaksi seurata Suomen ulkopoliittisen linjan yleistä kehitystä näinä muutosten vuosina.  Ehkä tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä Suomen silloinen ulkopolitiikka vaikutti sirpaleiselta ja reaktiiviselta.

Vakauden kaipuu tai menneisyyden vanki?

Kirjan otsikko paljastaa jo minkä Blomberg kokee ajan keskeiseksi teemaksi Suomen ulkopolitiikan muuttuessa: jatkuva vakauden tavoittelu epävakaissa olosuhteissa. Pääväline jatkuvassa vakauden luomisessa oli puolueettomuuden käsite – sekä poliittinen että sotilaallinen. Loppukaneetissa Blomberg kuvailee vuosien 1988–1994 siirtymää kolmivaiheisena.  Ensin oli kylmän sodan aikainen poliittinen puolueettomuus muttei sotilaallista liittoutumattomuuta yya-sopimuksen takia; sitten tuli siirtymävaihe jolloin Suomi oli täysin liittoutumaton onnistuttua irtaantumaan yya-sopimuksesta; muutosten lopputuloksen, Suomi säilytti sotilaallisen liittoutumattomuuden, mutta lopetti poliittisen liittoutumattomuuden EU-jäsenyydellä.

Mikään näistä vaiheista ei ollut helppo.  Suomen ulkopolitiikka kohtasi merkittäviä rajoitteita yya-sopimuksen ja Pariisiin rauhansopimuksen olemassaolossa ja Suomen diplomatian hienovarainen työ niiden rajoitteiden purkamisessa on ihailtavaa.  Toki tätä näiden muutosten läpiajamista helpotti Neuvostoliiton heikentyminen ja hajoaminen ja uudelleen ilmestyneen Venäjän aulis asenne suhteiden ”resetiin”. Suomen linjaa on kritisoitu yltiövarovaisuudessa, mutta Blomberg esittää hyvinkin kuinka siinä ajassa ja kontekstissa aikaisemmat ratkaisut olivat ymmärrettäviä.  Vanhasta toimintamallista on hankala – eikä uskalla – poiketa. Tosin, ajan muuttuessa varovaisen linjan tuottamat epäkohdat kasvavat.

Tässä suhteessa on Blombergin kuvaus Etyjistä mallina ”sille järjestykselle, jonka suomalaiset halusivat syntyvän kylmän sodan tilalle” on kiinnostava. Näin ei tietenkään käynyt: Euroopan turvallisuusratkaisut, lopulta, keskittyvät lännen ympärille EU:n ja Naton muodossa ja tämä kehitys oli jo selvä 1993–1994.  Suomen ulkopoliittiselle johdolle oli selvää ettei Suomi voisi  jäädä täysin tämän kehityksen ulkopuolelle. Itse jäsenyysneuvotteluita ja suomalaista neuvottelua neuvotteluista vaikeutti kuitenkin sisäiset epävarmuudet ja erimielisyydet – etenkin siitä mitä sisimmissään puolueettomuus tarkoittaa: onko se keino Suomen ulkopoliitisen aseman vakauden edistämiseksi, vai onko se itseisarvo ja poistamaton osa suomalaista sielunmaisemaa?  Entä muuttuuko vastaus jos puolueettomuus ei ole yhteensovitettavissa uuden ja tarpeellisen yhdentymiskehityksen kanssa?

Argumentteja kuultiin puolin sun toisin, mutta lopulta koko semanttinen keskustelu muuttui esoteeriseksi, ja lopulta sellaiseksi, että muuttuvien olosuhteiden johdosta vain Suomessa puoluettomuuden sopiva määritelmä kiinnosti. Suomi hylkäsi poliittisen puoluettomuuden käsitteen ulkopolitiikastaan, mutta Suomi on edelleen sotilaallisesti liittoumaton maa joka ylläpitää itsenäistä puolustusta – vaikka yhdentymisen tien horisontissa oli jo silloin sotilaallinen ulottuvuuskin.  Jo silloin Blomberg selittää, että EU:n myötä sotilaallinen kuulumattomuus länteen – jo sopimusteknillisessä mielessä – vaati aika luovia tulkintoja.  Nykypäivänä, jolloin Suomella on tiivis sitoutuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikaan, ja läheinen yhteistyö Naton kanssa, tilanne on entistä hassumpi.

Yhteinen tie

Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa on kuvailtu eräänlaisena aktiivisena passiivisuutena (”Suomi juoksi kovaa pysyäkseen paikallaan”). Blomberg jatkaa samaa tulkintaa murrosvuosien ajalta.  Aikaisemman eristymisen sijaan, 1990-luvulla Suomella oli kova paine osallistua eri foorumeihin ja yhteisöihin, mutta olla ottamatta vahvoja kantoja jäseneksi päästyään. Etenkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aikana ilmeni suuremmoinen tarve selittää ja avata Suomen asemaa, ja ajoittain merkittäviäkin sisäisiä ristiriitoja ilmeni aseman määrittelemisessä. Blomberg antaa herkullisen esimerkin tästä kun Carl Bildt ja Paavo Väyrynen kävivät samana päivänä kummatkin tapaamassa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakeria ja selittivät maittensa puolustuspolitiikkaa:

”Bildt selitti aamupäivällä, että Ruotsin ulkopolitiikka perustuu sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja riipumattomalle puolustukselle.  Merkityksensä menettävän puolueettomuuspolitiikan korvaisi tiiviimpi suuntautuminen Eurooppaan.  Iltapäivällä Väyrynen puolestaan seliiti Suomen puolueettomuuspolitiikan perustuvan sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja itsenäiselle, uskottavalle puolustukselle.  Ne muodostivat puolueettomuuden ytimen.  Puolueettomuudesta Suomi ei luopuisi. [Hämmentyneelle Bakerille Väyrynen vakuutti, että] Suomen linja on sama kuin Ruotsin.”

Voi kysyä onko tämä rakentavaa epäselvyyttä. Kenties kylmän sodan aikana jolloin puolueettomuuden termin epäselvyys oli omaa antamaan hengitystilaa, mutta olosuhteiden selvästi muututtua sen suoma hyöty on vain kotimaanpoliittinen – ja jopa mahdollisesti ulkopoliittisesti haitallinen. Siinä kun Suomi aikaisemmin pelasi kahta peliä – yhtä lännen kanssa ja toista idän kanssa – nyt Suomi on siirtynyt kahden tason peliin, jossa ulko- ja sisäpolitiikan yleisöt pidetään (tietyissä aiheissa) visusti erillään. Presidentti Ahtisaari kuvaili Suomen EU-liittymistä yksinäisen tien korvaamista yhteisellä väylällä, mutta tässäkin on rakentavaa epäselvyyttä. Edelleen puhutaan yhdestä tiestä, jonka kaistoja, tasoliittymiä ja siltarumpuja ei olla täsmennetty.

Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu: Kylmän sodan loppu ja Suomi, WSOY, 2011. ISBN: 978-951-0-37808-3

Kreikan kriisi – Sisyfoksen urakka vai muutoksen alku?

τὰ πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει (Ta panta rhei kai ouden menei)

“Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.” -Herakleitos (Suom. P.Saarikoski)

Kuten uutisista olemme saaneet lukea, on eurokriisin käsikirjoittajalta jäänyt Herakleitos lukematta. Klassisen draaman kaarella näyttäisimme olevan jälleen kerran käännekohdassa, kaikkien odottaessa 17.kesäkuuta, joilloin alkuperäinen demos antaa tuomionsa paitsi Kreikan kansanedustajista myös Troikan (EU, EKP ja IMF) valvomasta säästösuunnitelmasta.

On ymmärrettävää, kuten Paavo Arhinmäki jokin aika sitten Ykkösaamussa totesi, että kansalaiset haluavat vähintäänkin näpäyttää vanhaa poliittista eliittiä eli konservatiivista Uusi demokratia -puoluetta sekä sosialisteja eli Pasokia.
Tilanne on vähintäänkin erikoinen kreikkalaisten ylivoimaisen enemmistön halutessa pysyä sekä eurossa että EU:ssa vaikka säästösopimuksen välitöntä uudelleenneuvottelua vaativa vasemmistopuolue Syriza nauttii tuoreimpien mittausten mukaan suurinta kannatusta.

Kreikan rakenteellisten uudistusten tarpeellisuuden näkökulmasta uuden hallituksen kokoonpano on kuitenkin käytännössä yhdentekevä. Siksi muodostumaisillaan olevassa uudessa poliittisessa kokoonpanossa on hyvä palauttaa lyhyesti mieliin miksi Kreikka on kriisitilassa.

“Brussels, we have a problem…”

Hallinnollisesti Kreikka on paradoksi. Maan perustuslaki takaa pääministerille laajat, liki presidentilliset, valtaoikeudet, mutta vailla keskitettyjä resursseja. Hallituksen sisäinen koordinaatio on verrattain heikko, ministeriöiden nauttiessa eurooppalaisittain poikkeuksellista autonomiaa suhteessa valtioneuvostoon. Tälle autonomialle tulee kuitenkin käytännössä nopeasti seinä vastaan, sillä yksittäisten ministereiden kyky saada tahtonsa läpi omassa ministeriössään on hyvin rajallinen heikkojen resurssien, monimutkaisten säännöstöjen, ja paikoin jopa lakkouhan takia. Esimerkiksi valtollisessa budjetoinnissa tämä näkyy siten, että kirjanpidollinen tieto on yksityiskohtaisimmillaankin jopa useamman ministeriön aggregaatti. Tällä tasolla on käytännössä mahdotonta harjoittaa  minkäänlaista budjettiseurantaa.

Valtion kassan näkökulmasta merkittävin ongelma on veronkierto. Arvioiden mukaan Kreikka menettää vuositasolla 15 miljardia euroa veronkierron seurauksena. OECD:n tuoreessa raportissa kerrotaan veronkeruun kärsivän juurkin samoista ongelmista kuin maan julkisen sektorin laajemmin – riittämätön infrastruktuuri, huono tiedonvälitys ja huono ohjeistus. Veronkeruuseen ja muuhun julkiseen sektoriin liittyvä korruptio on ollut Kreikassa merkittävää (esim. naapurimaihin verrattuna), lahjusten arvioidun määrän ollessa ennätystasolla juuri vuoden 2008 talouskriisin koittaessa. Tämä korruptio ei suinkaan ole jäänyt vain paikalliselle tasolle, kuten lukuisat, molempiin valtapuolueisiin yhdistetyt skandaalit osoittavat. Viime aikojen suurin lahjusskandaali kytkeytyy saksalaisen Siemensin puhelinvaihdeurakkaan vuoden 2004 olympialaisia varten. Tutkinnassa  yhteensä 15 ministeriä (molemmista valtapuolueista) tunnustivat ottaneensa vastaan lahjuksia. Koska maan lainsäädäntö kuitenkin estää istuvien ministereiden (ja monien muiden korkea-arvoisten poliitikkojen) asettamisen syytteeseen, on vain yksi (entinen) ministeri asetettu syytteeseen skandaalin tiimoilta.   Niinpä demokratian synnynseuduilla, länsidemokratian formaaliset mitat täyttevässä maassa on pitkälle klientelismin ja korruption läpitunkema poliittinen kulttuuri. Kreikkalaiset kutsuvat ilmiötä rousfetiksi, jolla tarkoitetaan oman edun ajamista valtion kustannuksella.

 Myös työmarkkoiden tilanne on kaukana optimaalisesta. Julkinen sektori on kokoonsa nähden yliedustettuna ay-liikkeessä (kuten poliittisessa järjestelmässä yleensäkin), työllisyyslainsäändäntö kankeaa ja hankalaa ja toisaalta sosiaaliturvassa on kehittämisen varaa. Seurauksena on laajan rakenteellisen työttömyyden ohella suuri pimeän työvoiman sektori, joka entisestään pinentää Kreikan veropottia. Kuten alla näkyvästä pylväsdiagrammista näemme, on Kreikalla OECD-maiden suurin harmaan talouden osuus suhteessa BKT:hen.

Harmaan talouden osuus BKT:sta OECD-maissa. Lähde: OECD.

Kreikkalainen salaatti

Tätä taustaa vasten ei ole, kuten mainittua, ihme, että kreikkalaiset äänestäjät näyttäisivät olevan valtapuolueiden pitkän ja katastrofaalisen kauden jälkeen kääntymässä vaihtoehtoisten puolueiden, erityisesti Syrizan, puoleen vaikka haluavatkin pysyä eurojärjestelmässä. Kreikkalainen ekonomisti Andreas Koutas vertaakin EU:n tukea vanhojen puolueiden johtamalle Kreikalle hypoteettiseen tilanteeseen, jossa Länsi-Saksa olisi antanut rahaa Erich Honeckerille ja pyytänyt häntä hajottamaan Stasin ja uudistamaan Itä-Saksan Saksojen yhdentymistä varten. Toisaalta euron ulkopuolelle jääminen luo niin paljon uusia epävarmuustekijöitä vailla merkittäviä hyviä puolia, ettei yhteisvaluutasta eroaminen houkuttele. Näin ollen kansan kannalla on oma, jos kohta epäkäytännöllinen, logiikkansa.

Kreikan talouskriisi on suorasti sen oman järjestelmän ja poliittisen kulttuurin tuote. Ero Irlantiin, Espanjaan ja Portugaliin on merkittävä - toisin kuin nämä kolme maata, voidaan Kreikan väittää olleen de facto konkurssissa ilman varsinaisia ulkoisia tekijöitä (Irlannissa pankkikriisi ja Espanjassa ja Portugalissa eurokriisin leviäminen, vaikka sisäpolitiikallakin oli osansa). Maan jäsenyys EMU:ssa on kuitenkin ulkoistanut nämä ongelmat Euroopan, ja välillisesti koko maailmantalouden tasolle. Kreikan kriisi laukaisi EMU:n näkökulmasta tilanteen, jossa maan fiskaalisella tilanteella on huomattavasti suuremmat vaikutukset kuin sen päälle kahden prosentin osuus EU:n BKT:sta antaisi ymmärtää. Tämän takia Troikan valvomat ehdot rahoitukselle ovat  ymmärrettäviä, vaikka sijaa kasvulle onkin paikoin vaikea nähdä. Syriza voi vaatia apupaketin ehtojen uudelleenneuvottellemista, mikä voi johtaa eroon eurosta. Tämä ei kuitenkaan ole väistämätöntä, sillä vaikka Syriza ja muut säästösopimusvastaiset puolueet yksipuolisesti hylkäisivätkin säästösopimuksen (oppositiosta tai hallituksesta käsin), on kontrolli valtiollisten velkakirjojen koronmaksusta Troikalla, kuten John Dizard FT:ssä kirjoittaa. Tämä kontrolli yhdistettynä rahahanojen kiinni laittamiseen johtaisi todennäköisesti entistä suurempiin ja nopeampiin menoleikkauksiin, Kreikan budjetin tasapainottamisen muuttuessa vielä entistäkin akuutimmaksi. Tilanne on monimutkainen, traaginen ja vähintäänkin epäselvä, mutta yksi asia on varmaa – Kreikka joutuu jatkamaan ja kiihdyttämään rakenteellisia uudistuksiaan, oli vallassa sitten Syrizan tai vanhojen valtapuolueiden muodostama koalitio.

Siksi panta rhei, kävi 17.kesäkuuta pidettävissä vaaleissa miten tahansa.

Kiina, Filippiinit ja selkkaus merillä

“Lähde elämäsi saaristoristeilylle!”, they said…”Nauti auringosta ja luonnosta!”, they said…

Viime viikolla näytti pahasti siltä, että Kiina ja Filippiinit saattaisivat ajautua avoimeen konfliktiin muutamien Etelä-Kiinan merellä sijaitsevien kivien takia (linkki Google mapsiin). Aluekiistassa on kyse joukosta varsin pieniä saaria, tai isoja kiviä, jotka sekä Filippiinit että Kiina katsovat omikseen. Kiinalaiset kutsuvat aluetta Huangyanin saareksi, Filippiinit puolestaan Panatagin riutaksi. Vaikka maailmassa on sodittu milloin mistäkin turhasta asiasta – oli se sitten turskasta, jalkapallosta, kaukaisista saarista tai pasteijakioskista – on usein kuitenkin takana kiviä merkittävämpiä syitä. Niin on myös tässäkin tapauksessa: selkkauksen osanottajamailla – Filippiineillä, Kiinalla, ja taustapiru Yhdysvalloilla – on kaikilla oma lehmä ojassa (tai laiva lahdessa, miten asian nyt haluaa ymmärtää).

Lyhyellä tähtäimellä tämänhetkisen selkkauksen takana on molemminpuolinen ns. kettuilu, jossa molempien rannikkovartiostot ovat kiusanneet vastapuolen kalastuslaivoja. Huhtikuun alussa Filippiiniläiset yrittivät pidättää kiinalaisten kalastusalusten miehistöä, mutta Kiina pysäytti yrityksen omilla laivoillaan, joka puolestaan melkein johti nokkapokkaan sotalaivojen välillä. Kuun puolivälissä Yhdysvallat puolestaan piti Filippiinien kanssa yhteisen sotaharjoituksen Etelä-Kiinan merellä, johon osallistui yhteensä noin 7,000 sotilasta. Pitkällä tähtäimellä kullakin toimijalla on kuitenkin omat syynsä sotkeentua tilanteeseen.

Kiina ensinnäkään tuskin haluaa konfliktia ASEAN-maa Filippiinien, tai varsinkaan Filippiinien liittolaismaa Yhdysvaltojen kanssa muutamien pahaisten kivien vuoksi (tässä kuva riutan isoimmasta “saaresta”). Silti Kiina julkaisee yhä tiukkasanaisempia lausuntoja asiasta, mutta miksi? Syitä on useita. Ensinnäkin, selkkaus ja sen pitäminen tapetilla on oiva tilaisuus Kiinan kommunistiselle puolueelle kääntää huomiota pois sekä puolueen sisällä myrskyävästä skandaalista Bo Xilain suhteen että diplomaattisesti varsin hankalasta tilanteesta ihmisoikeusaktivisti Chen Guangchengin vuoksi. Tämänkaltaista “sotarumpupolitiikkaa” (kiinalaisten versio siltarumpupolitiikasta) tai virallisemmin “harhautuspolitiikkaa” (engl. diversionary foreign policy) pelaavat usein valtiot, jotka ovat sisäpoliittisesti tulenarassa tilanteessa ja haluavat kääntää kansan huomion ulkopoliittisiin aiheisiin – monesti haastamalla riitaa, ja joskus jopa sotimalla. Radikaalein esimerkki lienee Pohjois-Korea, jonka hallinnon koko olemassaolo nojaa myyttiin aggressiivisista ulkovalloista.

Nämähän sovittelee helposti ennen kuin ehtii “maritime claims reconciliation process” sanoa.

Toiseksi, Pekingin vaatimukset tulee nähdä osana sekä Kiinan strategiaa Etelä-Kiinan merellä että asemaa maailmassa laajemmin. Etelä-Kiinan meren kalastusoikeudet, öljy- ja maakaasuvarannot sekä meren merkitys kauppareittinä (yli puolet maailman rahdista kulkee meren läpi) tekevät alueesta kasvavan Kiinan tulevaisuuden kannalta elintärkeän voimavaran. Muutkin Itä- ja Kaakkois-Aasian maat ovat toki huomanneet nämä seikat, ja vetoavatkin Kiinan kanssa kilpaa kukin mihinkin saadakseen siivun alueen vauraudesta. Kaikki yrittävät maksimoida etuaan, mutta yhteistyön puutteessa päätyvät aiheuttamaan enemmän harmia itselleen ja muille, kun poliittiset jännitteet alueella kasvavat. Luonnonvarojen hamuamisen lisäksi Kiinan yritys kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella on toki myös kunnia-kysymys. Kiina on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut sellaisiin mittoihin, että se voi ensimmäistä kertaa sitten 1700-luvun lopun kokea aitoa ylemmyydentunnetta ja ylpeyttä, joka puolestaan purkautuu paikoin kovasanaisena kansallismielisyytenä.

Kolmanneksi, Kommunistisella puolueella tuntuu jälleen olevan vaikeuksia pitää asioissa eri toimijoita hallinnon sisällä, varsinkin kun kyse on nationalisteista tai Kansan vapautusarmeijasta. Tämä näkemys on selitetty oivasti tässä kattavassa International Crisis Groupin raportissa Etelä-Kiinan meren tulenarkuudesta. Kiinan armeija on jo aikaisemmin osoittanut olevansa eräänlainen musta hevonen päätöksentekoprosessissa: esimerkiksi alkuvuodesta 2011, Yhdysvaltain silloisen puolustusministeri Robert Gatesin vieraillessa maassa, Kiinan armeija päätti – tiettävästi ilman Hu Jintaon suostumusta – koelentää Kiinan ensimmäistä häivehävittäjää (engl. stealth fighter). Varsinkin Bo Xilain skandaalin jälkimainingeissa onkin hyvä muistaa, kuinka vähän hallinnon ulkopuoliset varsinkin Lännessä tietävät kommunistien puolueen toiminnasta ja päätöksenteosta Kiinan kansantasavallassa. Autoritäärisyys ja harvainvalta ei siis suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö eri toimijat hallinnon sisällä voisi kilpailla keskenään.

Filippiinien kannalta tilanne vaikuttaa varsin absurdilta: se vakuuttelee olevansa valmis lähtemään sotaan maan kanssa, jonka puolustusmenot ovat maailman toiseksi suurimmat. Taustalla on kuitenkin totta kai yhteinen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa vuodelta 1951, josta Filippiinien ulkoministeri ei suinkaan unohtanut muistuttaa kaikkia osapuolia. Toisin sanoen Filippiinit harrastavat maailman vanhinta temppua: bluffaamista. Filippiinit ei aio eikä varmasti halua sotia Kiinaa vastaan, tuskin edes Yhdysvaltojen tuella. Ilman Yhdysvaltoja sen mahdollisuudet voimankäyttöön ovat kuitenkin lievästi sanottuna melko rajalliset. Filippiinien laivaston edes etäisesti hyökkäys- ja merikelpoinen osuus kun koostuu kahdesta laivasta: vuonna 1943 vesille lasketusta fregatista, sekä Presidentti Kennedyn aikaisesta, entisestä Yhdysvaltojen rannikkovartioston aluksesta. Kuka ehtii ensimmäisenä hihkaisemaan “bullshit!”?

Pala kauneinta Etelä-Kiinan merta.

Lienee sanomattakin selvää, että Yhdysvallat eivät myöskään halua joutua kolmanteen maailmansotaan näiden kauniiden geologisten muodostumien vuoksi. Toisaalta, Yhdysvaltoja kohtaa tässä tilanteessa vaikea geopoliittinen pulma: jos se antaa Kiinan napata tämän – vaikkakin täysin symbolisen – meri-alueen, voi järjestelystä helposti tulla ennakkotapaus, joka puolestaan pönkittäisi Kiinan itsetuntoa sen toimissa Etelä-Kiinan merellä. Alue on strategisesti tärkeä öljyrohmuille Kiinalle ja Yhdysvalloille, ja varsinkin jos otetaan myös huomioon meri-alueen merkitys kansainväliselle kaupalle.

Voi vain toivoa, ettei Etelä-Kiinan merestä tule tulevaisuuden konfliktien tyyssijaa. Eikä siitä tarvitsekaan: Yhdysvallat ja Kiina voivat pyrkiä ymmärtämään toistensa intressejä alueella ja siten välttää konfliktien eskaloitumisen, joka ei olisi kummankaan intressien mukaista. Vaikein haaste näille kahdelle suurvallalle ei kuitenkaan ole yhden, vaikkakin merkittävän meri-alueen hallinnon sopiminen monen toimijan kesken: vaikeinta tulee olemaan globaalin valtatasapainon muuttuminen. Yhdysvaltojen täytyy hyväksyä se väistämätön seikka, että Kiina tulee olemaan globaalisti merkittävä toimija kansainvälisessä politiikassa – jota se jo alueellisesti onkin. Tämä tulee vaatimaan vaikeidenkin kompromissien tekemistä, varsinkin arvojohtamisen saralla. Yhdysvallat tulee toki seuraavienkin vuosikymmenten aikana olemaan vaikutusvaltainen, mutta se ei tule olemaan sitä yksin. Ja se ei, amerikkalaiset tuntien, tule olemaan helppoa kenellekään.

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

Egyptin presidentinvaalit ja kadonnut transitio

Egyptissä kaikki alkoi lupaavasti.  Hosni Mubarakin erottua helmikuussa 2011, arabikevät oli vaatinut ensimmäisen kovan tason arabiyksinvaltiaan.  Valitettavasti, lupaavan alun jälkeen vaallankumous on ajautunut siirtymän sivuraiteelle.  Egyptin siirtymäprosessi on keskittynyt tiettyihin peruspisteisiin – perustuslainmuutos ja uusien vallankäyttäjien äänestämiseen – jotka ovat saavutettu antamatta sisältöä uusille valtuuttetuille instituutioille. Egyptin presidentinvaalit ovat näin ollen vain viimeisin osa pitkää siirtymätarinaa.

Ainakin viimeisimmän mukaan, vaalit pidetään ajallaan toukokuun lopussa (ja todennäköinen toinen kierros kesäkuussa).   Kampanja on kehittynyt hyvin nopealla tahdilla ja ennenarvaamattomiin suuntiin. Esimerkiksi, ilman erillisiä perusteluita Egyptin ylin vaalilautakunta hylkäsi 11 eri presidenttiehdokasta – mukaanlukien Muslimiveljeskunnan johtohahmon Khairat al-Shaterin, karismaattisen salafistin Abu Ismailin ja entisen tiedustelupäällikön ja eminence grisén Omar Suleimanin. Lautakunta viime tingassa palautti ehdokkuuden vain yhdelle niistä – Ahmed Shafiqille, joka oli pääministeri tammikuusta maaliskuuhun 2011.  Nyt 13 eri ehdokasta kilpailevat presidentinvirasta – ja monella eri tavalla, nyt jäljellä olevien ehdokkaiden kilpa on vasta alkanut.

Egyptin siirtymä toki heijastaa eniten Egyptin omia olosuhteita ja kehittyviä voimatasapainoja, mutta maan kulusta voi eritellä muutaman yleispiirteen jotka soveltuvat muihinkin arabikevään valtioille.

Vanha peli, uudet säännöt

Mubarakin erotessa helmikuussa 2011 tuntui siltä, että kaikki on muuttunut.  Nyt vähän yli vuotta myöhemmin on selvää, että vallankumouksen tuomat muutokset eivät ole olleet yhtä laajoja kuin alunperin arveltiin ja toivottiin.  Vallankumouksen keskeinen viesti kansalta oli, ettei Mubarakin aikainen peli enää vetele. Poistamalla Mubarakin vallasta Egyptin armeija osoitti, että he ovat samaa mieltä. Jatkuvaksi ongelmaksi on kuitenkin muodostunut uusien pelisääntöjen luominen.

Osana Mubarakin syrjäyttänyttä palatsivallankaappausta armeijan johdon muodostama SCAF (Supreme Council of Armed Forces) otti ohjat vallankumouksen jälkeisestä siirtymäprosessista. Tämä onnistui sillä ymmärryksellä, että SCAF tarjoasi muutosajaksi vakautta sillä lupauksella, että siirtymän päätyttyä he luopuisivat vallasta.  Kuten luvattu, SCAF on jatkuvasti luonut uusia sääntöjä ja rajoja siirtymäkauden edetessä.  Vaikka tämä oli välttämätöntä, sanelemat sääntönsä eivät kuitenkaan ole johdonmukaisia tai avoimia – osittain siksi, että lukuunottamatta yleistä varauksellista taipumusta, SCAF ei varsinaisesti tiedä mitä tulisi tehdä.  Paikoittain SCAF on suojannut demokraattista muutosta, tehnyt taktisia sopimuksia vakauksen suojaamiseksi, mutta myös torpedoinut joitain kantoja tai vaatimuksia, jotka se on kokenut haitalliseksi omalle asemalleen, ja haastanut riitaa läheisten liittolaisten kanssa.  Muut egyptiläiset ryhmittymät eivät suinkaan ole olleet passiivisia, vaan aktiivisesti haastaneet ja kokeilleet SCAF:n rajoja.

Tässä tilanteessa osapuolet ovat siirtymän vankia. Eri osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että nykytilanne ei ole kestävä ja siitä, että siirtymä on tärkeä ja pakollinen vaihe; kuitenkin, epäluottamuksen vallitessa osapuolten välillä zero-sum ajattelu kukoistaa, joka ei yhtään auta siirtymäprosessiin loppuunsaattamista. Haitallisimmassa muodossa tämä on ilmentynyt vaalikampanjoinnissa. Tarpeettoman monimutkainen vaaliprosessi on ollut hyvä esimerkki kakofonian loppuseurauksesta: egyptiläiset ovat käyneet kuusi eri kertaa uurnilla, hyväksymässä uuden perustuslainmuutoksia ja valitsemassa sekä ylemmän että alemman edustajahuoneet jäsenet monivaiheisissa vaaleissa.  Äänestämisenkin jälkeen demokraattisen siirtymän kulku on edelleen hämärän peitossa ja uhan alla.

Sääntöjen epäselvyys tuo myös hyvääkin.  Vallankumous on avannut Egyptin poliittisen sfäärin ennennäkemättömällä tavalla: vanhan vallan symbolit ovat kadonneet, mutta uusia ei olla vielä löydetty.  Konkreettisesti tämä ilmenee uusien puolueiden symbolivalinnnoissa – vaaleissa on voitu äänestää pölynimurin puolesta tehosekoitinta vastaan.  Vaalien näkyvä kampanjointi on herättänyt keskustelua.  Pitkällä tähtäimellä, arabikevättä seurannut vapaus poliittisessa ilmapiirissä – jopa maissa jossa ei ollut vallankumousta – johtaa uusien poliittisiin muodostelmiin ja uusien sisäpoliittisten rajojen ja sanomattomien sääntöjen luomiseen.

Poliittisten islamistien nousu ja hajaantuminen

Toinen yleisimminkin arabikevään saaman huomion kohde on ollut poliittisen islamin voimakas nousu Lähi-idässä.  Egyptissä alemman ja ylemmän edustajahuoneen vaalit olivat kiistatta islamistipuolueiden murskavoittoja: Muslimiveljeskunnan lähellä oleva Vapaus ja oikeus -puolue on suurin puolue molemmissa edustajahuoneissa, ja vanhollinen salafistipuolue al-Nour toiseksi suurin puolue. Hyvinkin kuitenkin voi olla, että edustajahuoneiden vaalit edustavat kuitenkin näiden puolueiden poliittista kohokohtaa.

Historiallisesti, islamistipuolueiden menestys on ollut suurinta ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa, mutta suosionsa on harvoin ollut yhtä kestavää.   Esimerkiksi Veljeskunnan menestyksen takana on ollut pitkä oppositiohistoria, valmiiksi muodostettu organisaatio  ja laaja tunnistettavuus – suuri valtti kun on ehdolla tusinoittain eri puolueita, mutta näiden suoma etu vähenee ajan myötä ja etenkin silloin kun on otettava vallan vastuu. Jo nyt, edustajahuoneissa islamistipuolueiden kokemattomuus on ollut paljon esillä – kuten myös puoluiden sisäiset rakoilut.

Etenkin Veljeskunnalle valta on tuottanut hankaluuksia sovittaa sisäisiä ristiriitoja.  Vaikka liike ilmoitti ettei aikoinut laittaa ketään ehdolle, Egyptin presidentinvaaleissa kolme eri ehdokasta on tavalla tai toisella sidottu Veljeskuntaan.  Jokainen heistä edustaa liikkeen sisällä hyvin eri suuntauksia: Khairat al-Shater, Veljeskunnan vankilasta vapautettu varajohtaja – ja  myös ehkä suosituin ehdokas ennen kuin hänet ehdokkuutensa kiellettiin; Veljeskunnan ”varaehdokas” ja Vapaus ja oikeus puolueen johtaja Muhammed Morsi, joka edustaa liikkeen konservatiivisempaa siipeä; ja entinen Veljeskunnan johtoryhmän jäsen Aboul Fotouh – joka hakee virkaa itsenäisenä ehdokkaana. Vaikka Fotouh ei ole Veljeskunnan hyväksymä ehdokas ja on liikkeen liberaalisiivestä, Aboul Fotouh nauttii laajasta islamistituesta, salafisteista liberaaleihin.

Veljeskunnan ohella salafistit edustuvat hyvin erilaista poliittista islamia.  Kuitenkin salafistien rooli on yllättävän monipuolinen; menestyksessään populismin ohella oli suhteellinen joustavuutensa verrattuna äärihierarkiseen Veljeskuntaan.  Oman presidenttiehdokkaansa Abu Ismailin vahva ruohonjuurikannatuksensa teki hänestä hetkellisen pop-kulttuuri-ilmiön, mutta hänen karsiuduttua salafistit ovat  valmiita kannattamaan taktisista syistä myös Aboul Fotouhia – ja nimenomaan Veljeskuntaa vastaan.

Poliittiset islamistit ovat pysyvä elementti Lähi-idän politiikassa, siinä missä kristillisdemokraatit Euroopassakin, mutta myytti heidän monoliittisuudestaan on  väärä.  Heidän tilapäinen nousu oli ennakoitavissa, kuten myös siitä seuraava lievä lasku.  Pitkällä tähtäimellä Lähi-idässä taloudelliset haasteet dominoivat, eikä siihen uskonnollinen identiteetti juurikaan auta.  Tällainen tilanne antaa neutraalimmille tahoille, kuten Egyptin presidentinvaalissa Amr Moussan kaltaiselle vanhan kaartin diplomaatille, mahdollisuuden tehdä paluun Egyptin politiikkaan.

Hallinon syvät juuret ja väärä Turkin malli

Egyptin jatkuvat ja kasvavat taloudelliset ongelmat tuovat esille hyvin erilaisen haasteen: kuinka tulisi purkaa Egyptin ancien regimen syvät juuret (”deep state”) – ne vallanrakenteet jotka kannattivat ja ylläpitivät Egyptiä vuosikymmeniä ja jo ennen Mubarakin aikaa?  SCAF, ja siinä istuvat kenraalit, ovat näiden valtarakenteen tuotteita ja joilla on hyvin selviä omia intressejä varjeltavana siirtymän aikana.  Toistaiseksi kenraalit ovat korostaneet haluvansa siviilijohtoisen hallinnon tulevan valtaan presidentinvaalien aikana, mutta on epäselvää miten he suhtautuisivat jos kyseinen hallinto ei huomioisi kenraalien intressejä.  Kiinnostava tapa vaikuttaa peliin – SCAF:n sääntöjenlaatimisen ohella – on ollut laittaa omat ehdokkaansa mukaan presidenttipeliin.  Etenkin Mubarakin oikean käden  Omar Suleimanin pikakääntyminen demokraatiksi on machiavellilaisuudessaan vailla vertaa, mutta kenraalit ovat säilyttäneet itselleen ehdokkaan Ahmad Shafiqin muodossa.  Hän tuskin voittaa, mutta hänen suosionsa ja vaalimenestyksensä antaa vanhan systeemin kannattajille tilaisuuden osoittaa painoarvoaan.

Vanhojen valtarakenteiden murtaminen on arabikevään suurin haaste; ainoastaan Tunisiassa on päästy jotenkuten tämän haasteen yli, muut vallankumouksen kokeneet maat ovat edelleen juuttuneet tähän ongelmaan.  Ajoittain arabikevään yhteydessä puhutaan niin kutsutusta Turkin mallista: kuinka voidaan sovittaa poliittinen islam ja demokraattinen valtionrakenne – viitaten turkkilaisen AK-puolueen menestykseen.  Skeptisismi on tarpeen tämän kanssa, sillä Turkin malli on tuskin ongelmaton Turkissakaan – ja turkkilaiset itse harvoin puhuvat mallin puolesta.  Ehkä kuitenkin olisi syytä olla huolissaan hyvinkin toisenlaisesta Turkin mallista, joka saattaa olla todennäköisempi: islamistien ja anti-islamistien vastakkainasettelu, jossa tasavaltalaisarmeija kokee velvollisuudekseen vahtia uutta järjestelmää omien intressiensä mukaisesti.

The Ulkopolitistin haastattelussa Ville Niinistö

Kuva: Janne Suhonen/valtioneuvoston kanslia

The Ulkopolitist haastatteli huhtikuun lopulla Vihreiden puheenjohtajaa, ympäristöministeri Ville Niinistöä. Haastattelu on ensimmäinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Sarjan ensimmäisessä osassa puheenjohtaja Niinistö avaa sekä omia että puolueensa näkemyksiä maailmanpoliittisen järjestelmän rakenteesta ja epäkohdista, Suomen ja EU:n roolista maailmassa, sekä maamme ulkopoliittisesta keskustelusta.  

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UP: Millaisen näkökulman tai narratiivin kautta Vihreät jäsentävät maailmanpolitiikkaa?

VN: Voi ajatella, että on erilaisia tapoja jakaa suomalaista ulkopoliittista ajattelua. Monet lähtevät siitä, että on niitä, jotka korostavat kylmän sodan ajan peruilta olevaa [ajattelua, jossa] pyritään olemaan suurvaltapolitiikan ulkopuolella ja tasapainoilemaan asioihin sopeutuvana, sovittelevana toimijana. Sitten on vahva transatlanttinen ajattelutapa, ja erilaisia variaatioita näistä, joissa painottuu suhtautuminen keskeisiin suurvaltoihin. Meille [Vihreille] ei ole olennaista se, minkä maan kavereita ollaan, vaan se, että meillä on arvopohjainen ulkopolitiikka, joka lähtee globaalista näkökulmasta. Nykyaikana ensisijainen turvallisuuspoliittinen viitekehys on koko maailmanjärjestys. Meillä on valtavan isoja globaaleja ympäristöriskejä ja ilmastonmuutokseen liittyviä uhkia, kuten ilmastopakolaisuus. Vihreille tärkeää on se, että me edistämme humaaneja, kestävän kehityksen mukaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistäviä arvoja johdonmukaisesti meidän ulkopolitiikassa. Tätä kautta voidaan luoda myös turvallisempaa maailmanjärjestystä.

UP:Teidän tavoitteet tuntuvat perustuvan havaittuihin epäkohtiin maailmanjärjestyksessä. Millaisena näette tämän maailmanjärjestyksen?

VN: Meillä on ongelmana nykyisessä maailmanjärjestyksessä ensinnäkin se, että meillä on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu, länsimaakeskeinen maailmanjärjestys, joka ei kata kaikkia keskeisiä globaalin oikeudenmukaisuuden aloja, ja jossa toisaalta valtatasapaino ei vastaa nykyisiä maiden välisiä valtasuhteita. Meidän keskeinen haaste ja mahdollisuus globaalilla järjestelmätasolla lähivuosikymmeninä on sellaisen kansainvälisen oikeusjärjelmän luonti, joka kestää sen, että on nousevia valtoja, jotka eivät ole välttämättä edes kovin demokraattisia, ja joilla voi olla hyvin erilaiset tarpeet kehittää globaalia maailmanjärjestystä muuhun suuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimaiden tulisi myös noudattaa kyseistä järjestelmää. Haluamme demokratisoida globaalin päätöksenteon koskee se sitten ympäristöriskejä tai talousjärjestelmän rakenteellisia riskejä. Tämä demokratisointi koskee myös sitä, että me haluamme, että myös muilla kuin länsimailla on erinäisissä kansainvälisissä elimissä enemmän sanottavaa, vaikka tietysti toivomme, että demokratia ja ihmisoikeusarvot ovat samalla vahvasti tässä kehityksessä mukana.

UP: Miten Vihreät näkee Suomen ulkopoliittisen aseman maailmassa? Onko Suomella painoarvoa epäkohtien korjaamisessa?

VN: Mielestäni juuri arvopohjainen ulkopolitiikka on se [alue],  jossa meillä on painoarvoa. Meillä ei ole valtapoliittisessa, tavallaan perinteisessä mielessä suurta painoarvoa, jos ajattelee meidän geopoliittista sijaintia tai muita asioita. Kuitenkin pohjoismainen brändi on sellainen, mikä maailmalla tunnetaan.  Koko nousevan maailman ulkopuolella on se [alue], jossa meillä olisi vaikutusvaltaa pohjoismaisen brändin ja sen arvostuksen kautta. Kiinaa, Afrikan maita ja Intiaa kiinnostaa ympäristöteknologia ja siihen liittyvä osaaminen. Toisaalta Suomella ei ole siirtomaavaltahistoriaa tai länsimaisen hegemonia-ajattelun historiaa, jolloin meillä on mahdollisuus tällä alueella. Näppituntumani on, että yksi syy Durbanin sopimuksen syntymiseen on se, että sovimme Ruotsin ja Tanskan ministereiden kanssa ensiksi yhdessä ajavamme EU:n sisällä sellaista linjaa, joka kannattaa luontevaa tasa-arvoista dialogia kehitysmaiden kanssa saadaksemme kehitysmaaryhmän – Afrikan maat, latinalaisen amerikan maat – takaa haastamaan Kiinan ja Intian liikkumaan. Meillä oli iso vaikutus siihen, että EU rupesi tekemään niin kuin me halusimme. Voi sanoa, että Pohjoismailla oli keskeinen rooli siinä, että Durbanissa saatiin kovempi tulos aikaan kuin kukaan odotti, vaikkei itse sopimus välttämättä vielä riitäkään.

EU:n rooli maailmassa ja pohjoismainen viitekehys

UP:  Mikä on EU:n ulkopoliitinen rooli? [Euroopan ulkosuhdehallinto] EEAS:äähän ei voi kutsua menestykseksi, ja toisaalta Suomella ei ole ollut selkeää roolia EU:n [ulkopoliittisessa] viitekehyksessä.

VN: EU:n ulkopolitikkahan on ollut vähän hakusessa viime vuosina. Ilmastoneuvotteluissa EU tosin palasi taas veturin paikalle, mikä palauttaa uskoa EU:n pehmeään voimaan. Tietysti EU:n ulkopoliittinen asema kärsii siitä, että talouskriisi on uutisoitu näyttävämmin EU:n osalta kuin Yhdysvaltain tai Aasian, mutta on kuitenkin virheellistä vetää tästä se johtopäätös, että tämä estäisi meitä olemasta vahva ulkopoliittinen toimija. Meillä on edelleen yhteenlaskettu BKT ja toisaalta EU:n osuus globaalista kehitysyhteistyöstä on ylivertainen verrattuna mihin tahansa maahan – Yhdysvallat jää tässä kauas. Meillä on pehmeää valtaa, jota pitäisi osata käyttää niin, että me luomme muita maanosia ja maaryhmiä arvostavia suhteita näihin maihin, kuitenkin siten, että saamme samalla vietyä eurooppalaista arvopohjaa eteenpäin – oikeudenmukaista oikeusregiimiä, tasapainoista ja ympäristöriskit huomioivaa kauppapolitiikkaa. Talouden sääntelyssä voi sanoa, että EU on selkeästi se voima, joka voimakkaimmin ajaa veroparatiiseihin puuttumista ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, joita tarvitaan. Näihin talousjärjestelmään ja kehitysympäristöön liittyvissä kysymyksissä EU:lla on mahdollista ottaa johtajuus, jolloin pikkuhiljaa johtajuus vahvistuu myös perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

UP: Puhuit pehmeästä voimasta. Näetkö, että EU:lla on tarvetta perinteisemmälle voimalle turvallisuusalalla ja sotilaallisella alalla?

VN: Tämä on kaiken kaikkiaan hankala kysymys. Jos arvioidaan mihin sotilaallista valtaa käytettäisiin, niin EU:han on rakentanut nopean toiminnan joukkoja, joita ei kuitenkaan ole tarvittu. Näkisin ehkä kuitenkin, että EU:lla on yhteensopivien joukkojen kautta luonteva suhde Naton, minkä myötä se voi osallistua merkittäviin kansainvälisiin operaatioihin – mielellään sellaisiin, joilla on YK:n siunaus takanaan. Nato on turvallisuus- ja sotilasorganisaationa kaikkein nopein ja toimintakykyisin reaktiota vaativissa tilanteissa. EU:n oma sotilaallinen turvallisuusorganisaatio olisi päällekkäinen olemassa olevien rakenteiden rinnalla. Sen sijaan kansalliset puolustusvoimat kehittävät toimintaansa yhteensopivaksi muiden EU-maiden kanssa. Suomen tapauksessa puolustusvoimien yhteensovittaminen muiden pohjoismaiden kanssa on vain järkevää; asehankinnathan ovat kalliita. Samalla tämä sitoo meidät läheiseen pohjoismaiseen kumppanuuteen turvallisuuspolitiikassa.

UP: Tasavallan presidenttihän on nimenomaan ottanut esille sharing & pooling –idean. Miten pohjoismaista sharing ja pooling –konseptia voisi mielestäsi toteuttaa?

VN: [Norjan entisen puolustus- ja ulkoministeri Thorvald] Stoltenbergin raportti Pohjoismaiden neuvostolle oli varsin laaja selvitys siitä, mitä kaikkea voidaan tehdä.  Näen, että ase- ja järjestelmähankinnoissa voitaisiin tehdä enemmän yhteistyötä. Meri- ja ilmavalvonnassahan yhteistyötä on jonkin verran jo tehty ja Islannin ilmatilaa valvovat muiden maiden valvontakoneet. Toki yhteistyön lisääntyminen herättää myös periaatteellisia kysymyksiä esimerkiksi sen suhteen, kuinka pitkälle Suomi haluaa mennä. Ainakin hankinnoissa pyritään varmistamaan yhteensopivuus ja kustannustehokkuus. Ihan kaikkea ei myöskään tarvitse nykyaikana hankkia itse. Pitää arvioida, mitkä turvallisuusriskit ovat olennaisimpia meidän kannalta ja hankkia niihin valmius. Nk. tukevissa valmiuksissa voidaan tehdä yhteishankintoja, tai ainakin varmistaa että jollakin meitä lähellä sijaitsevalla maalla on sama valmius. EU:n sisälläkin on tosiaan tätä jonkun verran tehty, siitä ei ole vain pidetty kovin paljon meteliä.

UP: Suomi on edelleen sotilaallisesti puolueeton. Voiko Suomi nojautua tällaiseen sharing & pooling tai smart defence –mentaliteettiin ilman poliittista sitoumusta?

VN: Tässä tullaan kysymykseen siitä, miten kattava EU:n voimassaoleva takuujärjestelmä oikein on, ts. missä määrin me olemme sitoutuneet auttamaan toisia. Ruotsihan taitaa olla yksi harvoista valtioista, joka on linjannut antavansa apua kansainvälisissä kriisitilanteissa. Meillä tulkinta on vähän epäselvempi. Mielestäni tästä pitäisi käydä avointa keskustelua: onko meillä halua, voimmeko me sitoutua tähän? Mitä me toisaalta edellytämme muilta?  Näkemykseni on, että Suomi on turvallisuuspoliittisesti liittoutunut osana EU:ta, jonka kanssa meillä on yhteisiä intressejä. EU:n poliittinen liitto on niin vahva, että turvallisuuspoliittiset aspektit nousevat myös vahvoiksi. Tämä ei kuitenkaan kata perinteistä maanpuolustuksen kenttää, vaan on luonteeltaan rajatumpi turvallisuuspoliittinen liittouma.

UP:  EU:n kohdalla toinen problemaattinen kenttä on ollut energiamarkkinat, jossa jäsenmailla on erilaiset intressit. Voidaanko EU:n laajuinen ratkaisu saavuttaa jossakin vaiheessa?

VN: EU:han pyrkii yhtenäistämään energiapolitiikkaansa. Se on äärimmäisen järkevää ja vihreälle politiikalle iso sektori, koska tarvitsemme kestävää, uutta energiapolitiikkaa. Tässä tiivistyykin [energiapolitiikan] ulko- ja turvallisuuspoliittinen aspekti huoltovarmuudessa ja omavaraisuudessa. Mitä varmemmin EU:n sisäiset sähkömarkkinat saadaan toimimaan, sitä varmemmin huoltovarmuus ja omavaraisuus toimivat. [Tässä hyödynnetään ns.] smart bindejä, joilla voidaan tuottaa tehokkaimmin sähköä siellä missä se on kulloinkin kannattavinta, minkä ohella siirtoverkot, modernit super gridit, siirtävät sähköä tehokkaasti ilman suurta hävikkiä Euroopan toiselta laidalta toiselle.

EU:n energiantuotannossa on mahdollista vahvistaa vähäpäästöisen energiatalouden rakentamista voimakkaasti. Tässä onkin iso poliittinen kysymys: mitä resurssitehokkaamman ja vähäpäästöisemmän yhteiskunnan me rakennamme, sitä vähemmän me olemme riippuvaisia energiataloudessa ja ulkopoliittisessa toiminnassa – hyvin yksinkertaista. Suomihan voi toimia ensisijaisesti kansallisesta omavaraisuusnäkökulmasta, mutta on selvää, että sen rinnalla on vahvistettava EU:n sisäistä sähkömarkkinatoimintaa ja kilpailua.

Suomen ulkopoliittinen (epä)diskurssi

UP: Siirrymme Suomen ulkopoliittisen diskurssin heikkoon nykytilaan. Onko tämä sukupolvikysymys?

VN: Olen ollut aikaisemmin ulkopolitiikan tutkija, tein Suomen ulkopolitiikan murroksesta väitöskirjaa ja olen tutkinut ulkoministeriön historiaa, mitä kautta suomettumisen ulkopolitiikan diskurssi on tuttu. Yksi ongelma, miksi suomettuminen on jättänyt suomalaiseen sieluun syvän trauman on se, että meillä ulkopoliittinen keskustelu on kautta aikain ollut luokattoman huonoa. Se on lähtöisin juuri suomettumisen itsesensuurista, joka lamaannutti kaiken älyllisen keskustelun Suomen ulkopolitiikan eri vaihtoehdoista ja toisaalta se käytykin keskustelu oli myös ideologisesti todella värittynyttä. Tästä ei ole uskallettu täysin normalisoitua, sillä ulkopoliittisessa keskustelussa puhutaan aika vähän siitä, mitkä Suomen ulkopoliittiset linjat ja arvot ovat, ja mitä niillä pyritään edistämään. Ongelma on tietysti se, että meillä on tosi huono pooli yhteiskunnalliselle keskustelulle, myös nuoremmassa sukupolvessa. Meillä on yliopistoissa jonkun verran yhteisöjä missä käydään keskustelua, mutta ei kauhean vahvasti. On tietysti hienoa, että blogimaailmassa herää keskustelua [ulkopolitiikasta], sillä perinteisesti päivälehdet ovat tarttuneet tähän todella huonosti.

UP: Virossa ulkopoliittisen keskustelun kulttuuri on muuttunut aivan eri tasolle kuin Suomessa. Mitkä rakenteet tai tekijät selittävät tämän? Onko Suomi jotenkin uniikki tapaus? 

VN: Meille ei ole tullut sellaista murrosta, jossa konsensuspolitiikka olisi pitänyt murtaa. Meillä on tapahtunut hidas murros siitä, että ne jotka eivät saaneet edistää toivomaansa länsisuuntautumista kylmän sodan aikana, tekivät sen yhtä vaivihkaa ja salaillen kansalta 1990-luvulla, kuin ne jotka edistivät päinvastaista linjaa aiemmin. Ei haluttu käydä kovinkaan laajaa julkista keskustelua siitä, miksi Euroopan Unioni on Suomen suunta ja miksi euroon pitää liittyä, vaikka kyse oli keskeisistä asioista. Euroahan ei alistettu kansanäänestykselle niin kuin Ruotsissa, koska meillä poliitikot pelkää keskeisissä ulkopoliittisissa valinnoissa kansaa. Se johtuu varmasti aika paljon siitä, että meillä ei ole käyty ulkopoliittista keskustelua. Kansalaisilla ei ole myöskään ollut mahdollisuutta muodostaa kovinkaan valistunutta käsitystä ulkopolitiikasta, kun tietoa ei tule mistään – näitä kysymyksiä pitää ensin avata. Pitäisi myös saada politiikan ulkopuolelta yhteiskunnallisia keskustelijoita ja toimijoita, jotka voisivat nostaa sitä esille ja haastaa keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä politiikan ulkopuolelta. Ruotsissa päivälehtien ulkopoliittinen keskustelu on tasoltaan laveaa, sillä palmelainen konseptihan oli, että koko maailma on Ruotsin toimintakenttä ja kaikki maailman asiat olivat Ruotsille kiinnostavia asioita. Juttujen sävy päivälehdissä oli, että ”maailmalla tapahtuu tätä ja tätä, mitä Ruotsi voisi tehdä?” Suomessa ajatellaan, että meidän vaikutuspiirin ulkopuolella on tämä muu maailma ja siellä on ilmiöitä. 

UP: Jos sinulla olisi kyky muuttaa Suomen ulkopoliittista keskustelua, niin mitkä kolme asiaa tai teemaa muuttaisit?

VN: Ainakin sen, että tiedostaisimme, että me voimme vaikuttaa kaikkiin maailman asioihin. Globaali maailmanjärjestys on todellakin Suomelle relevantti kysymys, johon meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Viime vuosinahan on Suomessa puhuttu siitä, että viime hallitus nosti rauhanrakentamisen keskeiseksi konseptiksi. Se ei voi tarkoittaa sitä, että meillä on vain Pekka Haavisto ja Martti Ahtisaari. Meillä on kuitenkin Ulkopoliittinen instituutti, yliopiston tutkimuslaitokset, ja joukko ihmisiä jotka käyvät keskustelua näistä maailman ilmiöistä.

Toisena olisi se, että nähtäisiin ulkopolitiikka muunakin kuin sotilas- ja turvallisuuspolitiikkana. Neuvostoliitto ei ole enää hyökkäämässä Suomeen. Meidän tulisi ymmärtää, että ympäristöriskit ovat todennäköisin turvallisuuspoliittinen riski. Tämän ohella meidän tulisi laventaa käsitystämme ja tunnistaa ns. pehmeän ulkopolitiikan rooli. Se on relevanttia ulkopolitiikkaa, jopa relevantimpaa kuin suppea ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Kolmantena muuttaisin keskustelun sellaiseksi, että uskallettaisiin keskustella kaikista tabuista ja että tabuja ei enää olisi. Tällaisessa tilanteessa voitaisiin käydä valistunutta dialogia keskeisten poliittisten päättäjien, mediavaikuttajien, asiantuntijoiden ja kansalaisten kesken.

Vieraskynä: Afrikka – mahdollisuuksien manner

Lasse Männistö (kok.) on helsinkiläinen kansanedustaja. 

Kuva: NASA.

Afrikka on maantieteellisesti maailman toiseksi suurin maanosa ja sen yli miljardi asukasta muodostavat noin 14,8 % ihmiskunnasta. Luonnonvaroiltaan se on rikas, mutta vielä toistaiseksi taloudellisesti köyhä manner.

Pari vuosikymmentä sitten Afrikka nähtiin “toivottomana mantereena”. Viimeisten kymmenen vuoden aikana kuitenkin kymmenen maailman nopeimmin kasvanutta taloutta on ollut afrikkalaisia. IMF arvioi Afrikan kasvuksi tänä vuona 6 % ja yli 10 %:n kasvuun yltäviä maita on useita.

Syitä muutoksiin on tietenkin monia. Sotiminen on vähentynyt ja vakaus lisääntynyt. Samanaikaisesti raaka-aineiden, erityisesti metallien, kysynnän ja hintojen nousu on kiihdyttänyt Afrikan maiden talouskasvua. Samalla niihin on syntynyt myös tehdastuotantoa ja palvelusektorin työpaikkoja. Erityisesti Kiina on investoinut Afrikkaan ja monet Brics-maat seuraavat sen esimerkkiä. Eikä mikään ihme – Afrikassa on paitsi metalleja, myös öljyä. Näille riittää kysyntää etenkin kehittyvissä talouksissa.

Standard Bankin mukaan noin 60 miljoonaa afrikkalaista tienaa nyt vähintään 3000 dollaria vuodessa ja määrä kasvaa pankin arvioin mukaan vuoteen 2015 mennessä 100 miljoonaan.  600 miljoonalla afrikkalaisella on matkapuhelin ja näistä 10 %:ssa pääsy internetiin.

Summaten voi sanoa, että Afrikassa kasvavat niin talous kuin tämän myötä keskiluokka ja palvelusektorikin. Tämä luo myös paljon kaupallisia mahdollisuuksia. Markkina ei toki ole helppo, mutta jos se olisi helppo, olisi kilpailukin kovempaa.

Vaikeuksia kaupallisen voittokulun tiellä on tietenkin useita: epävakaus, korruptio, puutteellinen lainsäädäntö, kaupan esteet sekä Afrikan maiden heikko kyky tuottaa ja markkinoida vientikelpoisia tuotteita. Mikään näistä ei kuitenkaan ole pysyvää tai vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa.

Meidät suomalaiset tunnetaan maailmalla suoraviivaisesta ja läpinäkyvästä tavastamme toimia. Lisäksi maineemme ongelmien ratkaisijoina on hyvä, olipa kyse sitten rauhanturvaamisesta tai vaikka mobiiliratkaisujen tuomisesta köyhimmälle kansanosalle. Yritystemme laajentuminen Afrikassa tarkoittaisi siis paitsi kaupallisia mahdollisuuksia, myös aktiivista ratkaisujen etsimistä Afrikan ongelmiin.

Meillä on monella sektorilla vielä paljon tekemistä osaamisemme kaupallistamisessa ja paketoimisessa kansainvälisesti skaalautuvaksi liiketoiminnaksi. On esimerkiksi hämmästyttävää, miten jatkuvasta Pisa-menestyksestä huolimatta kukaan suomalainen ei ole onnistunut tekemään suomalaisesta peruskoulusta kansainvälistä vientituotetta.

Tahto ja kaupallinen osaaminen eivät yksin poista haasteita kauppasuhteiden kehitykselle Afrikan ja Suomen välillä. Lisäksi tarvitaan ponnisteluita kaupan esteiden ja rajoitteiden purkamiseksi, suuntaan ja toiseen. Kyse ei ole vain EU:n ja Afrikan maiden välisten kauppasopimusten solmimisesta vaan esimerkiksi Euroopan  maatalouden vientituista. Mikäli näistä luovuttaisiin, kohoaisivat Afrikan edellytykset nostaa omaa tuotantoaan kilpailukyvyssä kohti eurooppalaisia tehomaatalousmaita. Tämä heijastuisi afrikkalaisten elintason nousuna ja kauppasuhteiden syvenemisenä muillakin sektoreilla. Afrikkaa arvioidessa nousee väistämättä esiin, että EU:n kauppa- ja kehityspolitiikan tulisi toimia samaan suuntaan ja koordinaation olla nykyistä vahvempaa.

Tiivistyvät kauppasuhteet mahdollistavat myös länsimaisista lähtökohdista tärkeiden ihmisoikeuskysymysten edistämisen Afrikan mantereella, jossa myös ongelmat ihmisoikeuksien toteutumisessa ovat suurimpia. Tätä roolia voimme tuskin langettaa Afrikassa aktiivisten Aasian maiden vastuulle.

Afrikka ei ole pelkkä kehitysyhteistyön kohde tai väestöreservi, kuten vieläkin länsimaissa usein mielletään. Afrikka on pinta-alalla, luonnonvarojen määrällä sekä väestöllä mitattuna valtava maanosa, jonka merkitys kasvaa ja jonka potentiaali on valtava. Se ei ole yhtenäinen, vaikka sitä niin yllä käsittelinkin, vaan eri valtioiden välillä on suuria eroja. Valtamedian sota- ja nälänhätä-uutisointien ohella mantereelta löytyy muutakin.

Suomi on syrjäinen ja pieni maa. Siksi Suomen ulkopolitiikalla on oltava myös ovia avaava ja tietoisuutta lisäävä rooli. Kehitysavun ohella on yhä enemmän nostettava esiin yksityisen sektorin tarjoamia mahdollisuuksia Afrikan eri maissa, ja toisaalta avattava Afrikan maiden vientimahdollisuuksia Eurooppaan ja Suomeen. Pidemmällä aikavälillä katsottuna kestävien edellytysten luominen menestyvälle liiketoiminnalle on parasta ja tehokkainta kehityspolitiikkaa.

Suomen vienninedistämisen kohdemaina ovat olleet tällä vaalikaudella erityisesti Brics- ja valtiokapitalistiset maat. Vaikka taloudellinen potentiaali onkin Afrikassa lyhyellä aikavälillä pienempi, puolustan silti Suomelta aktiivisempia vienninedistämisponnisteluita myös Afrikassa.

Pitkällä aikavälillä etunojassa Afrikkaan lähteneet ovat suuria voittajia. Tällä tulevaisuuden mantereella on tilausta suomalaiselle osaamiselle.

Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

EVA:n arvo- ja asennetutkimus 2012

Elinkeinoelämän Valtuuskunta (EVA) julkaisi vuosittaisen suomalaisten arvo- ja asennetutkimuksensa tulokset raportissaan viime kuun lopulla. The Ulkopolitist oli paikalla tutkimuksen julkistustilaisuudessa, jonka yhteydessä pääsimme myös jututtamaan raportista vastannutta EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haavistoa. Mitä tutkimus ja huomiota hertättäneet tulokset oikein kertovat suomalaisten asennoitumisesta EU:hun ja Natoon?

Tuloksia, komisario Palmu

Mielenkiintoisimpana yksittäisenä havaintona erottuu suomalaisten suhtautuminen maansa EU-jäsenyyteen. Myönteisesti EU-jäsenyyteen suhtautuvien määrä on vuodessa noussut 37 prosentista peräti 55 prosenttiin. Niin itse luku kuin muutos on suurin koko Suomen EU-jäsenyyden aikana, ts. EU on kyselyn perusteella suositumpi kuin kertaakaan aiemmin Suomen jäsenyyden aikana. Tämä suosio ei kuitenkaan edusta kritiikitöntä näkemystä, sillä raportistssa näkyy paitsi EU-kritiikin legitimaatio yleisemmin, myös selkeä vastustus liittovaltiokehitystä kohtaan. Liittovaltiokehityksen suosio vertautuu mielenkiintoisella tavalla EU:n hajoamisen kannatukseen, sillä molemmat ovat yhtä mitättömästi kannatettuja. Asennoitumisessa EU:n tehokkuuteen on suomalaisten kanta epäkoherentti. 63% vastanneista päätöksentekokyvyn puutetta yhtenä EU:n suurimmista ongelmista, mutta vain 41% on valmis laajentamaan enemmistöpäätöksellä päätettävien asioiden kenttää ja rajoittamaan yksittäisten valtioiden veto-oikeutta.

Tutkimuksesta heijastuu myös tietynlainen klusteroituminen. EU:n kannattajat ovat yhä selkeämmin kokoomuslaisia (83% kokoomuslaisista) tai sosiaalidemokraatteja (76%). Vastaavasti Perussuomalaiset ovat EU-kielteisyyden selkeä ykköspesäke, sillä peräti 59% puolueen äänestäjistä suhtautuvat kielteisesti EU:hun. Toiseksi penseimmin unioniin suhtautuva Vasemmistoliitto seuraa kaukana perässä 26% luvullaan.

Tähän liittyen korostuu sivuhuomiona, että Perussuomalaisten äänestäjien kokema tietämys EU-asioista on suurempi kuin EU-myönteisillä kokoomuslaisilla ja RKP:n kannattajilla. Erittäin tai melko hyvin EU-asioista perillä katsoi olevansa 50% perussuomalaisista, siinä missä Kokoomuksella vastaava luku on 45% ja RKP:llä 49%. Ulkopolitistinkin pääkirjoituksessaan uumoiltua EU-tiedostamisen haastetta kuvaa kuitenkin paremmin yleisen tason luvut. Kaikista kyselyyn vastanneista EU-asioista perillä katsoi olevansa vain yksi prosentti, melko hyvin jyvällä olevien määränkin jäädessä vain 37 prosenttiin. Mitään dramaattista muutosta ei ole tapahtunut kysymyksen tiimoilta viimeksi (2007) saatuihin vastauksiin verrattuna, mutta parannettavaa selkeästi löytyy.

Naton kohdalla tutkimus ei tarjoa yllätyksiä. Kuten gallupeista on jo pidemmällä aikavälillä voinut todeta, on Nato-jäsenyyden kannatus Suomessa alemmalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Tällä hetkellä muotoilun “Suomen tulisi liittyä Natoon” kansa on täysin eri mieltä 40 prosenttia, jokseenkin eri mieltä olevien osuuden jäädessä 25 prosenttiin. Enemmän tai vähemmän innokkaita kannattajia on vain 14 prosenttia. Huipussaan on Nato-kannatus ollut vuoden 1998 kyselyssä 25%. Jo kaksi vuotta myöhemmin tehdyssä kyselyssä näkyy epäilemättä Kosovon sodan tuoma suosion pieneminen, mistä lähtien luvut ovatkin pysyneet selkeästi ko. luvun alapuolella.

Rerum cognoscere causas

Mistä tulokset sitten johtuvat? Yksi tuloksiin hyvin todennäköisesti vaikuttanut tekijä on kyselyn aikana käyty ensimmäisen kierroksen presidentinvaalien kampanjointi. Haaviston mukaan vaalikampanjointi on toddennäköisesti kirkastanut vastaajien mielipidettä. Ensimmäisen kierroksen ehdokkaiden selkeä polarisoituminen EU-myönteisiin ja kriittisiin blokkeihin onkin epäilemättä ollut omiaan äänestäjien selkeämpää identifioitumista suuntaan tai toiseen EU-kysymyksissä.

EU-tietämyksen kohdalla lienee jo selvää, ettei eurokriisin kaikessa monimutkaisuudessaan edesauta suomalaisten eurotietämystä, Sixten Korkmanin tyylisten yrittäjien toimista huolimatta. Haavisto toteaakin, että yhden prosentin lukema kertoo siitä, että asiakysymysten kohdalla luotetaan yhtäältä poliitikkojen ja toisaalta median tulkintoihin siitä, mistä oikein on kysymys. Tuore HS-gallup, jonka mukaan suomalaiset näyttäisivät luottavan talousasioissa eniten juuri hallituksen tulkintaan, nättäisi tukevan tätä käsitystä. EU-kritiikin legitimisaatiota selittänee se, että Suomen jäsenyys harvojen ja valittujen AAA-luottoluokituskerhossa näyttäisi ehkäisseen nk. vakuusgatesta aiheutunutta diplomaattista vahinkoa siinä määrin, että valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen ajama tiukempi linja koetaan menestyksekkäänä.

EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haavisto

Naton kohdalla lienee ilmeistä, että 9/11 jälkeen etunenässä Yhdysvaltain tiimoilta harjoitettu ns. sota terrorismia vastaan on syönyt jonkinlaiseksi maan sotilaspoliittiseksi jatkeeksi koetun puolustusliiton kannatusta, kuten itse raportissakin todetaan. Vaikkei Bush nuorempi koskaan Natoa johtanutkaan, on ko. organisaanio koettu bushilaisen ulkopolitiikan jatkeena. Koska kuitenkin suomalaisten joukkojen osallistuminen Nato-operaatioihin rauhanturvaamisen kontekstissa on kuitenkin laajasti hyväksyttyä ja koska vuoden 2007 kyselyssä vastaajat toivoivat Suomen noudattavan harjoittavan, Ruotsin tapaan, aktiivisempaa ulkopolitiikkaa, on todettava, että Suomen kansainvälisessä puolustuspolitiikassa suomalaisille tuntuu merkitsevän vähintään yhtä paljon se missä kontekstissa asioita tehdään, kuin mitä varsinaisesti tehdään tai päätetään tehdä.

Sähkömetodologia             

Selityksistä huolimatta tulosten hämmentävänkin suuri poikkeavuus aiempaan nähden saattaa herättää kysymyksiä tutkimuksen metodologiasta, etenkin kun kyseessä on ensimmäistä kertaa  sähköisesti toteutettu tutkimus. Haavisto kertoo, että monet tekijät, mm. jo pitkään laskeneet vastausprosentit aiheuttivat tilanteen, jossa kyselyn toteuttamistapaa jouduttiin pohtimaan uudelleen. Eräänlaisen siirtymäkauden aikana kysely toteutettiin rinnakkain sekä paperisena että sähköisesti, jolloin tuloksia vertaamalla pystyttiin varmistumaan verkossa toteutetun kyselyn luotettavuudesta. Näin ollen vaikka vaatimus internet-yhteydestä saattaa joiltain osin vaikuttaa otokseen, on kyseessä paperikyselyihin nuivasti suhtautuvia pienempi ongelma.

Tämän vuoden tutkimuksen yllätyksellisyydestä huolimatta ensi vuoden tutkimuksesta tulee vielä mielenkiintoisempi, sillä vasta tuolloin näemme, onko lukujen muutoksessa kyseessä kestävämmästä sentimentistä vai kirjanpitotermein ilmaistuna ns. kertaerästä.

Vieraskynä: Miksi Turkki ei ole hyökännyt Syyriaan?

Lauri Tainio on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, ja ylläpitää Turkkiin erikoistuvaa Euroopan rajalla blogia, jota voi  seurata myös twitterissä ja facebookissa.

Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan kertoi tiistaina (10.4.) Pekingissä pidetyssä lehdistötilaisuudessa Turkin tutkivan rajaloukkausta ja olevan valmis tarvittaviin toimiin, koska syyrialaisjoukot olivat edellisenä päivänä ampuneet maidenvälisen rajan yli haavoittaen useita henkilöitä. Pääministerin mukana Kiinassa ollut ulkoministeri Ahmet Davutoğlu keskeytti vierailun ja palasi Ankaraan johtamaan diplomaattisia ponnisteluja konfliktin rauhoittamiseksi.

Erdoğanin sanat aloittivat uudestaan jo hiljenneen keskustelun Turkin mahdollisista sotilaallisista toimista Syyriassa. Jo viime syksynä oli uutisoitu Turkin suunnitelmista muodostaa eräänlainen turva- tai puskurivyöhyke Pohjois-Syyriaan, ettei syyrialaisten tarvitsisi paeta maasta (Turkkiin) ja joka toimisi oppositiovoimien tukikohtana. Lisäksi alkukeväästä raportoitiin Turkin valmiudesta muodostaa humanitaarisia käytäviä avun saamiseksi perille pahimmin taisteluista kärsineille alueille.

Rajaloukkauksesta ja Turkin hallituksen kovista sanoista huolimatta, sotilaallinen ratkaisu näyttää yhtä kaukaiselta kuin viime syksynä. Turkki on keskittänyt joukkojen sijaan diplomaattista painetta konfliktin ratkaisemiseksi, mitä voidaan pitää merkkinä Turkin ulkopolitiikan eurooppalaistumisesta.

Turkin ja Syyrian vaikea historia

Turkin ja Syyrian suhteet ovat perinteisesti olleet vaikeat. Nykyistä konfliktia edeltänyt aurinkoisempi ajanjakso ehti kestää vain reilut kymmenen vuotta. Mutta jos nykyisen konfliktin takana on turkkilaisten tuntema sympatia oikeuksia ja vapauksia vaativia syyrialaisia kohtaan, vanhan konfliktin taustalla oli kolme tekijää ylitse muiden: arabien ja turkkilaisten yleisesti ottaen huonot välit, syyrialaisten epäreiluna pitämä rajanveto vuonna 1938 ja Damaskoksen antama tuki Turkin valtiota vastaan taistelevalle Kurdistanin työväenpuolueelle (PKK).

Arabien ja turkkilaisten välejä on vaivannut etenkin heidän yhteinen historiansa. Osmanien valtakunta levisi nykyisen Syyrian alueelle 1500-luvulla, kun sulttaani Selim I:n löi Kairoa pääkaupunkinaan pitäneet mamelukit ja valtasi Syyro-Palestiinan lisäksi Egyptin ja Hijazin alueen. Syyriassa osmanivalta jatkui aina I maailmansotaan asti, jolloin se siirtyi Ranskan hallintaan aina maan itsenäsitymiseen saakka 1944-1946. Balkanin kansojen tavoin monet arabit pitävät osmanien valtakautta nöyryytyksenä ja jopa syynä nykyisiin ongelmiinsa. Nationalistinen historiankirjoitus on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa jälkeen on omaksunut kielteisen kuvan turkkilaisista.

Arabien kielteiseen Turkki-kuvaan ovat vaikuttaneet myös Turkin tasavallan maallisuus ja sen läheiset suhteet Israeliin. Etenkin Atatürkin 1920-luvulla alkaneet uudistukset, kuten kalifaatin lakkauttaminen (1924) ja sekulaari perustuslaki (1928) herättivät pahennusta. Turkin läheinen suhde Israeliin (ja Yhdysvaltoihin) on myös ollut kivi, joka on hiertänyt arabien kengässä. Tilanne on kuitenkin jossain määrin muuttunut Turkin aktivoiduttua islamilaisten maiden järjestössä (OIC) ja pääministeri Erdoğanin profiloiduttua johtavana Israelin kriitikkona ja palestiinalaisten tukijana, kun hän marssi ulos Maailman talousfoorumista 2009 Davosissa.

Syyrian kannalta osmaneista alkanut nöyryytys sai jatkoa, kun Turkki otti Kansainliitossa esiin Ranskan hallinnoimaan Syyriaan kuuluneen Alexandrettan sandžakin aseman. Alueella järjestettiin 1938 kansanäänestys, jonka perusteella se liittyi osaksi Turkkia. Nykyään entinen sandžak tunnetaan Hatayn alueena.

Vuosikymmenten ajan Turkille katkera Syyria osoitti mieltään tukemalla Turkin valtiota vastaan taistelevia, lähinnä vasemmistolaisia ryhmittymiä. Tunnetuin näistä on vuodesta 1984 Turkkia vastaan sotinut PKK. Kurdinationalistisen järjestön johto nautti pitkään elämästään Damaskoksessa ja Syyrian valvomassa Bekaan laaksossa, vaikka Hafiz al-Assad samaan aikaan vei kansalaisoikeudet sadoilta tuhansilta syyriankurdeilta. 1990-luvulla Turkki alkoi lisätä painetta Hafiz al-Assadia kohtaan, jotta Syyria luovuttaisi PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin Turkkiin. Vuosikymmenen lopulla yli 30 000 uhria vaatineelle kurdikysymykselle ei näkynyt loppua ja paine Syyriaa kohtaan kasvoi. Lopulta 1998 Turkki keskitti joukkoja maiden väliselle rajalla ja ilmoitti tulevansa tarvittaessa hakemaan Öcalanin Damaskoksesta, mikäli Syyria ei luovuttaisi häntä. Öcalanin oli pakko poistua Damaskoksesta ja Venäjän, Italian ja Kreikan kautta kulkenut pakomatka päättyi Keniaan, missä turkkilaiset saivat hänet kiinni.

Arabikevät tuhoaa Turkin uuden ulkopolitiikan

Öcalanin vangitsemisen jälkeen Turkki ja Syyria solmivat Adanan sopimuksen, joka pani pisteen Syyrian avoimelle tuelle PKK:lle. Suhteet eivät vielä tästä lämmenneet, mutta kun Turkki ei 2003 lähtenyt mukaan Irakin sotaan, maat alkoivat viimein lähentyä. Samaan aikaan Turkin talous alkoi kasvaa ja maa aktivoitui ulkopolitiikassaan. Nykyisen ulkoministerin Ahmet Davutoğlun hahmottelema naapuriongelmia nolla -teesi (virallinen tulkinta) korosti mm. kaupan roolia keskinäisriippuvuuden ja vakauden luomisessa. Turkin ja Syyrian välit kehittyivät ja maat aloittivat neuvottelut vesiyhteistyöstä, sopivat alustavasti vapaakauppa-alueen muodostamisesta, johon olisivat kuuluneet myös Jordania ja Libanon, ja yhteydenpitoa rajalinjan erottamien perheiden välillä helpotettiin. Lisäksi Turkki pyrki avaamaan neuvottelut Syyrian ja Israelin välillä – aloite, joka sittemmin kaatui Israelin armeijan hyökättyä Gazaan joulukuussa 2008.

Suotuisa kehitys pysähtyi keväällä 2011, kun arabimaiden kadut täyttyivät mielenosoittajista, jotka vaativat korruptoituneiden ja autoritaaristen johtajien siirtymistä syrjään. Tapahtumat Tunisiassa etenivät niin nopeasti, ettei Turkki juurikaan reagoinut siihen. Helmikuussa pääministeri Erdoğan kuitenkin kehotti Egyptin johtajaa Hosni Mubarakia kuuntelemaan kansaansa. Myös yleinen mielipide Turkissa asettui mielenosoittajien puolelle. Turkissa päättäjiä ohjasi ainakin seuraavat neljä kysymystä, joihin he toivoivat saavansa vastauksen:

1. Miten mahdollinen vallanvaihdos vaikuttaisi arabimaiden ja Israelin suhteisiin?
2. Miten nähdyt levottomuudet (vallanvaihdoksesta puhumattakaan) vaikuttavat muihin arabimaihin?
3. Mitä vaikutuksia Egyptin vaikeuksilla on alueen voimatasapainoon?
4. Miten tapahtumat vaikuttaisivat muutenkin suhdanneherkkään talouteen?

Juuri taloudelliset kysymykset ja toisaalta huoli Turkin kansalaisista hidastivat Turkin reaktiota Libyan kohdalla. Vasta kun Turkki oli evakuoinut noin 20 000 kansalaistaan Libyasta, se otti selkeästi kantaa siirtymäajan kansallisen neuvoston puolesta. Libyan sisällissodan alussa arvioitiin, että turkkilaisyritysten tappiot voisivat nousta useisiin miljardeihin euroihin (konfliktin alkaessa pelkästään turkkilaisilla rakennusliikkeillä oli sopimukset 23 miljardin dollarin urakoista), mutta öljyteollisuuden palautuminen ja uudet rakennushankkeet paikannevat suurimman osan kärsityistä tappioista.

Levottomuudet Syyriassa toivat lopulta arabikevään aina Turkin porteille ja lopulta maaperälle. Turkkiin on saapunut virallisesti noin 25 000 syyrialaispakolaista, jotka on majoitettu leireihin rajan tuntumaan. Koska Turkki on tehnyt varaumia kansainvälisiin pakolaissopimuksiin, tulijoita ei tunnusteta pakolaisiksi, ja he ovatkin virallisesti Turkin vieraita. Omilla rahoillaan eläviä ja sukulaisten luona olevien syyrialaisten määrästä Turkissa ei ole esitetty arvioita, mutta voidaan olettaa, että heitäkin on vähintään tuhansia.

Turkki on alusta alkaen tukenut Syyrian oppositiota ja kesäkuun alussa Erdoğan tuomitsi voimakkain sanoin siviileihin kohdistetun väkivallan. Oppositiota edustavan Syyrian kansallisen neuvoston päämaja sijaitsee Istanbulissa, minkä lisäksi se on pitänyt tapaamisia myös Antalyassa. Istanbulissa on kokoontunut myös lähinnä länsi- ja arabimaista koostuva Syyrian ystävät -ryhmä. Turkki on siis asettunut avoimesti Syyrian nykyhallintoa vastaan, mikä estää sen toimimisen välittäjänä ja heikentää maiden suhteita niin kauan kuin Assadin hallinto säilyy vallassa.

Pakolaisvyöry ja Syyrian opposition toiminta Turkissa ovat tuoneet huolen syyrialaisten agenttien toiminnasta Turkissa ja PKK:n soluttautumisesta pakolaisleireille. Syyrian hallituksen edustajat ovatkin onnistuneet sieppaamaan pakolaisia ja viemään heitä takaisin Syyriaan. Syyrian hallinto käyttää varmasti myös hienovaraisempia menetelmiä, kuten seurantaa ja kiristystä saadakseen informaatiota opposition toimista Turkissa.

Kuluvan kevään aikana Turkissa on herännyt huoli konfliktin muuttumisesta uskontoryhmien väliseksi. Koska Syyrian kansallisen neuvoston enemmistö edustaa sunniarabeja, koetaan tuki oppositiolle vastakkainasetteluksi sunnimuslimien ja Syyrian vähemmistöjen välillä. Syvenevä kuilu Syyrian sunnien ja shiialaisen alaviittivähemmistön, johon al-Assad kuuluu, aiheuttaa huolta Turkissa Hatayn maakunnassa, jolla on perinteisesti ollut tiiviit siteet Syyriaan ja jonka arabiväestöstä jopa puolet on alaviitteja. Alueella pelätäänkin, että konflikti voi levitä rajan yli. Huoli konfliktin uskonnollistumisesta (poliittisessa mielessä) koskettaa myös Turkin monimiljoonaista alevivähemmistöä. Heterodoksista islamia edustavalla vähemmistöllä on aikaisempaa kokemusta joutumisesta vainojen kohteeksi – viimeksi 1993, kun 37 henkeä sai surmansa islamistien hyökätessä alevifestivaaleille Sivasissa – ja se on johdonmukaisesti tukenut Turkin valtion sekulaarisuutta.

Kurdilainen välisoitto

Oman lisänsä Turkin ja Syyrian suhteisiin on tuonut PKK:n paluu näyttämölle. Jo viime kesänä oli nähtävissä viitteitä siitä, että Iran ja Syyria olivat valmiita käyttämään PKK:ta välikätenä, jos Turkki ryhtyy toimiin Syyriaa vastaan. Uhka näytti muuttuvan todeksi marraskuussa, kun Syyria salli Saleh Muslimin, PKK:n syyrialaisen haaran Demokraattisen unionipuolueen (PYD) johtajan, palata maahan. PYD on vastustanut sekä Syyrian kansallista neuvostoa (”Turkin sätkynukke”) sekä syyriankurdien kansallista neuvostoa (”Pohjois-Irakin alueellisen hallinnon johtajan Barzanin sätkynukke”). PYD on todistetusti hyökännyt opposition mielenosoituksia vastaan Aleppossa, Afrinissa ja Qamishlissa sekä valvonut tiesulkuja hallituksen puolesta Afrinissa. Järjestö on myös yhdistetty kurdijohtaja Mishaal Tammon murhaan ja useiden kurdiaktivistien uhkailuun.

Koska syyriankurdien poliittinen kenttä on kovin pirstaleinen, PYD on kuitenkin pystynyt kasvattamaan suosiotaan. Se on viimeisen vuoden aikana ollut erittäin aktiivinen ja avannut kulttuurikeskuksia, tarjonnut sosiaaliapua, välittänyt kiistoissa ja jopa toimittanut poliisin tehtäviä pidättäen varkaita. Hyvä organisaatio ja PKK:n (ja Syyrian hallinnon?) tarjoamat resurssit ovat tehneet PYD:stä Syyrian suurimman kurdipuolueen, mutta ilman kurdien enemmistön tukea.

PKK:ssa on perinteisesti ollut paljon syyriankurdeja (joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmannes järjestön taistelijoista) aina johtotehtäviä myöten, kuten Fehman Hûseyn, alias Bahoz Erdal, joka on PKK:n aseellisen siiven (HPG) komentaja. Syyria voi tukea PKK:ta rahallisesti ja aseellisesti sekä tarjota sille tiedustelutietoa ja uusia väyliä soluttautua Turkkiin. Onkin luonnollista, että Turkki on huolestunut PKK:n aseman vahvistumisesta Syyriassa ja sen mahdollisista vaikutuksista Turkin sisäiseen kehitykseen.

Asettuminen Assadin puolelle tai jättäytyminen konfliktin ulkopuolelle, voi kuitenkin vaikeuttaa kurdien neuvotteluasemaa mahdollisen vallanvaihdoksen jälkeen. Toisaalta on myös mahdollista, että PYD:n tavoitteena on vain vahvistaa omaa asemaansa ja valmiuksiaan aseelliseen taisteluun.

Syyria ja Turkin asema Lähi-idässä

Arabikevät on luonut uutta nostetta ajatukselle Turkista roolimallina ”muslimidemokratioille”. Tämän puki sanoiksi aikoinaan Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell, kun hän kehui Turkkia oivaksi esimerkiksi islamilaisesta demokratiasta – seikka jonka Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) hallitus kiisti, koska Turkki ei ole islamilainen demokratia, vaikka maa muslimienemmistöinen onkin.

Erdoğanin johtama AKP on toistuvasti sanoutunut irti uskonnollisen puolueen leimasta, mutta se on samalla ollut otettu saamastaan huomiosta ja ylistyssanoista. Marokossa hallitseva kaimapuolue, Oikeus- ja kehityspuolue (PJD), on pitänyt AKP:tä inspiraationaan. Tunisiassa vaalit voittanut Renessanssipuolue ilmoitti tavoitteekseen sekulaarin perustuslain sen jälkeen, kun Turkin presidentti Abdullah Gül oli vieraillut maassa ja varoittanut tekemästä politiikkaa uskonnon nimissä. Vastaavasti Erdoğan oli jo syyskuussa kehottanut Egyptiä säätämään sekulaarin perustuslain, ja todennut, ettei sekulaarisuus ole uskonnon vihollinen. Syyriassa muslimiveljeskunnan, Syyrian kansallisen neuvoston voimakkaimman ryhmittymän johtaja Muhammed Riad al-Shaqfa on sanonut haluavansa omaksua “AKP:n mallin”.

AKP:stä puhuttaessa on muistettava, että sen politiikka on pitkällisen prosessin tulos, jota on vaikea siirtää sellaisenaan arabimaihin. AKP:n on myös otettava huomioon Turkin sisäiset jännitteet ja uskonnolliskonservatiivisten ja sekulaarisnationalististen voimien ideologinen taisto. Kun Turkin hallitus joutuu lisäksi kuuntelemaan yleistä mielipidettä ulkopolitiikkaa tehdessään, AKP ei voi avoimesti pyrkiä islamilaisen Lähi-idän johtoon. AKP on kuitenkin ajanut läpi monia uudistuksia ja Turkissa on jo vuosia ollut suhteellisen toimiva demokraattinen monipuoluejärjestelmä, josta todistavat mm. ETYJin vaalitarkkailuraportit ja se, että maa aloitti 2005 jäsenyysneuvottelut EU:n kanssa. Mutta tarkemmin katsottuna paljastuu, että Turkki kärsii mm. heikosta ilmaisunvapauden tilasta ja oikeuslaitoksen vakavista ongelmista, jotka kyseenalaistavat sen aseman roolimallina. Tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut suuremmin Turkin imagoon Lähi-idässä, koska arabimaissa ollaan kiinnostuneempia Turkin talouskasvusta, näkyvästä roolista maailmanpolitiikassa ja erityissuhteesta Euroopan unionin kanssa.

Turkin poliittisesti ja taloudellisesti vahvistunut asema ja maan EU-jäsenyyteen kohdistuva vastustus ovat ajaneet sen katsomaan entistä tarkemmin itään ja etelään. Irakista on kasvanut Turkin toiseksi tärkein vientimaa ja Lähi-idän, Afrikan ja Aasian kasvavat markkinat vetävät turkkilaisia puoleensa. Samalla länsimaat, jotka eivät halua sekaantua Syyrian konfliktiin, vaikka vielä Libyan kohdalla ne vetosivat suojeluvastuuseen (R2P), ovat epäsuorasti tarjonneet vastuuta Turkille ratkaisun löytämiseksi (pakottamiseksi?) Syyriassa.

Miksi Turkki ei sitten ole tarttunut tarjottuun mahdollisuuteen ja ryhtynyt ”Syyrian kansan vapauttajaksi”? Tähän on useitakin syitä. Turkin talouskasvu on hidastunut, vaikka vielä viime vuonna talous kasvoi huikeat 8,5 prosenttia, ja maa kärsii kroonisesta vaihtotaseen vajeesta. Onkin arvioitu, että Turkki on pystynyt lykkäämään talouskriisiä Euroopan keskuspankin markkinoille pumppaaman halvan rahan ansiosta. Turkki on jo kärsinyt arabikevään taloudellisesti kielteisistä vaikutuksista ja Euroopan tuijottaessa omaa napaansa Turkin on ollut pakko suunnata uusille markkinoille – myös siksi korkean tason vierailu Kiinaan.

Turkki on osallistunut aktiivisesti sotilaalliseen kriisinhallintaan Korean sodasta lähtien ja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana se on ollut mukana operaatioissa mm. Kosovossa, Afganistanissa ja Libyassa. Nämä ovat kuitenkin olleet monikansallisia operaatioita, joilla on ollut kansainvälisen yhteisön tuki. Miksi se siis lähtisi yksin sotaan, jolta puuttuu mandaatti ja jota länsimaat pitävät liian riskialttiina? Etenkin kun Turkin on varauduttava siihen mahdollisuuteen, että sota leviäisi rajan yli arabi- ja kurdivähemmistöjen kautta.

Kylmän sodan jälkeen Turkki on toiminut kriisialueilla YK:n, ETYJin, EU:n ja NATOn lippujen alla. Se on myös pyrkinyt välittämään eri konflikteissa ja lisännyt suoraa kehitysyhteistyötään. Turkki onkin tukenut kansainvälisen yhteisön pyrkimyksiä ja toisaalta vahvistanut asemaansa aktiivisella diplomatialla. Siksi Turkki keskittyy nyt pehmeään voimaan: vaikuttamiseen (esim. pääministerin Kiinan-vierailu ja aktiivinen toiminta YK:ssa) ja epäsuoraan tukeen Syyrian oppositiolle.

Yksipuolinen hyökkäys Syyriaan ja sotkeutuminen mahdollisesti sekavaan sisällissotaan vaarantaisi Turkin aikaisemmat saavutukset, toisi taloudellisen taakan, jota se ei pystyisi kantamaan, levittäisi konfliktin sen omalle maaperälle ja vaarantaisi Turkin aseman alueellisena voimatekijänä. Siksi Turkki ei aja sotilaallista ratkaisua Syyrian konfliktiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Turkki ei olisi valmis puolustamaan aluettaan tai osallistumaan kansainväliseen operaatioon.