Libanonin rakettiseura

Tuskin ketään yllättää, että hakusanat “rocket” ja “Lebanon” tuovat hakukoneen listauksessa esiin mm. listauksen Libanonin eteläläiseen naapuriin tehdyistä raketti-iskuista. Viime vuosina ja kuukausina nämä hakusanat ovat kuitenkin alkaneet tuottaa myös toisenlaisia hakutuloksia. Kuvahaun kärkipään voimme huomata täydetyvän mustavalkoisesta kuvasta, jossa upseeereista ja teekkarihtavista aikalaisista koostuva joukkio poseeraa suuren, Libanonin kansallissymbolina toimivalla seetripuulla koristetun, raketin edessä. Tätä jo pelkän rauhanomaisista lähtökohdista syntymisen takia erikoista, mutta tyystin unohdettua rakettiohjelmaa ja ryhmää käsittelee Joana Hadjithomaksen ja Khalil Joreigen dokumenttielokuva The Lebanese Rocket Society.

Libanonin ja samalla koko Lähi-idän ensimmäinen menestyksekäs rakettiohjelma sai alkunsa vuonna 1960, jolloin pieni ja tuolloin vastikään armenialaisen vähemmistön Beirutiin perustaman, Haigazianin yliopiston innokkaat opiskelijat perustivat “rakettiseuran”, värväten matematiikan professorinsa Manoug Manougianin ryhmän johtajaksi. Amatöörimäinen puuhestelu alkoi muuttua vakavammaksi kun yliopiston opiskelijat alkoivat valmistaa oma-aloitteisesti raketteihin tarvittavaa polttoainetta, jonka myötä myös koelaukaisuista ja niiden valmisteluista alkoi myös kehittyä yhä enemmän yleistä turvallisuutta uhkaavia, kuten varhaisen laukaisualueen läheisen kirkon pihamaalle päätynyt raketti osoitti. Pitkälti tästä syystä maan armeija ja vähitellen myös muut, maineikkaammat yliopistot alkoivat tukea projektia, josta yhä suurempien rakettien onnistuneiden laukaisujen myötä alkoi kehittymään kansallinen projekti ja ylpeydenaihe.

Laukaisujen onnistuessa projekti alkoi kerätä paitsi kansallista myös kansainvälistä mainetta, mikä heijastui myös Libanonin ulkopuolisten tahojen ilmaisemana kiinnostuksena. Manougian itse kertoo, kuinka hänet vedettiin sivuun ja kuskattiin pois virallisilta illalliskutsuilta Hamralaisella sivukujalla sijaitseville epävirallisille jatkoille, jossa eräs kuuluisa ja suosittu presidentti kehui arabiaksi Manougianin johtamaa ryhmää ja pyysi tätä avuksi omaan rakettiohjelmaansa. Manougian ei mainitse johtajan nimeä, mutta ei vaadi suurta mielikuvitusta kuvitella paikalle Egyptin Gamal Abdel Nasser, joka juuri noihin aikoihin oli kärsinyt omaa rakettiohjelmaansa kohdanneesta sabotaasista. Syvällisen pohdinnan eteen Manougian ei kuitenkaan joutunut, sillä hän lähti jo seuraavana päivänä Yhdysvaltoihin suorittamaan maisterintutkintoaan, jääden sivuun rakettiohjelman johtajuudesta.

Kuva: Abbout productions

Yhtäältä akateemisen johtajuuden puutteesta ja toisaalta yhä kasvavan sotilaallisen hyödyn takia projekti ajautui vähitellen armeijan suomaa tukea nauttivasta armeijan johtamaksi. Virallista tai todennettua tietoa siitä, miksi ohjelma loppujen lopuksi ajettiin alas vuosina 1966-67 ei löydy. Projektin pääinsinööri kertoo elokuvassa kuuleensa Libanonin tuolloisen presidentin Charles Helou’n saaneen “virallisen kehoituksen” entiseltä mandaattiherra Ranskalta rakettiohjelman lopettamiseksi, koska länsimaat katsoivat sen uhkaavan liiaksi etelänaapuri Israelia, vaan tämäkin sinänsä mahdollinen selitys on jäänyt todisteiden puuttuessa huhupuheeksi.

Tekijät eivät kuitenkaan tyydy ainoastaan kertomaan Libanonin rakettiohejlman historiaa, vaan he myös pohtivat ohjelman merkitystä maan laajemmassa historiallisessa ja identiteetillisessä kontekstissa ja olisikin väärin esittää elokuva sinä “hauskana” dokumenttina, millaisena jotkut arviot sen tuntuvat hieman sivuuttavan. Erityisen mielenkiintoisena esille nousee kysymys kollektiivisesta muistista ja taiteen roolista sen muokkaamisessa. Voiko taidekokemus palauttaa sodan, poliittisen väkivallan, erimielisyyden ja nyttemmin kulutuksen täyttämään kollektiiviseen muistiin kokemuksia kansallisesta yhtenäisyydestä ja onnistumisesta? Hadjithomaksen ja Joreigen mielestä vastaus on myönteinen, kuten heidän elokuvaan ja rakettiohjelmaan liittyvät ja siitä inspiraationsa ammentavat taideteokset osoittavat. Yksi näistä teoksista on Sharjahin Biennalen yhteydessä toteutettu installaatio “Cedar IV, a reconstruction”, joka koostuu Haigazianin yliopiston kampukselle asetetusta Cedar IV –raketin replikasta. Elokuvakatsojille tekivät näyttävätkin raketti-replikan suunnittelun, valmistuksen ja pystytyksen, unohtamatta tietenkään näiden aikaansaamiseksi vaadittavan kafkamaisen byrokratian läpikäynnin.

Hadjithomaksen ja Joreigen dokumentti ei välttämättä jää mieleen elokuvallisen ilmaisunsa puolesta, sen kertoessa tarinansa varsin perinteisin keinoin puhuvine päineen ja arkistokuvineen, lopun animoitua, vaihtoehtoista tulevaisuutta hahmottavaa osuutta lukuunottamatta. Suurimmaksi osaksi nähtävää perinteistä kuvakerrontaa kuitenkin piristää restauroitu, ensi kertaa julkisuudessa nähtävä kaitafilmimateriaali, joka tuntuu vievän katsojan aivan rakettiohjelman ja koelaukaisujen äärelle. Suurin arvo teoksella on kuitenkin unohdetun jaetun kokemuksen palauttamisessa sekä taiteen ja kollektiivisen muistin suhteen pohdinnassa. Libanonin rakettiohjelma itsessään on historiallinen kuriositeetti, mutta myös osoitus yhteisöllisyyden unelmasta, joka tulevaisuudessa ei toivottavasti ole pelkkää unta.

Joana Hadjithomas & Khalil Joreige: The Lebanese Rocket Society (2012), 93 min

Konkretiaa, kiitos.

Euroopan yhteisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa riittää pohdittavaa. Kuva: Uusi Suomi.

Pitkälti taloudelliset realiteetit ovat viime aikoina herättäneet Suomessa keskustelua turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta yhteistyöstä. Katseet ovat kääntyneet Pohjoismaihin ja Euroopan unioniin. Pohjoismainen puolustusyhteistyö on tällä hetkellä kovassa huudossa, ja se tuokin uutta potkua pohjoismaiseen ulottuvuuteen. Hallituksen päätös lähteä harjoittelemaan Islantiin oli merkittävä poliittinen päätös, joka lisää entisestään tiivistä pohjoismaista yhteistyötä puolustuspolitiikassa.

Entäpä EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö?  Uusimmassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa painotetaan Suomen sitoutumista Euroopan unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Pääministeri Jyrki Katainen vaati ensin Helsingissä ja myöhemmin Strasbourgissa tiiviimpää EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä. Alexander Stubbin kokoama nuorten ryhmä, jossa allekirjoittanutkin oli mukana, visioi unionia, jolla olisi myös kyky toimia sotilaallisesti sen lähialueilla. Libyan ja Malin interventiot ovat osoittaneet, että tämä ei ole tällä hetkellä asianlaita.

Euroopan unioni on jo nyt turvallisuuspoliittinen toimija, ja Suomelle EU-jäsenyys on ollut turvallisuuspoliittinen valinta. Unionilla on yhteinen turvallisuus- ja puoltustuspolitiikka osana yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, oma puolustusvirastonsa, turvallisuusstrategiansa ja kriisinhallintaoperaationsa. Lissabonin sopimuksessa on myös tulkinnanvarainen velvoite kansalliseen avunantoon. Vaikka eurokriisi on pitkälti lamauttanut EU:n turvallisuuspolitiikan kehittymisen, edistystä EU-maiden välisessä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa yhteistyössä tapahtuu tälläkin hetkellä. Niin sanotut Visegrad-maat ovat sopineet yhteisten taistelujoukkojen muodostamisesta osana EU:n taistelujoukkoja. Muodostettavia joukkoja voitaisiin käyttää myös Nato-operaatioissa, ja ne mahdollisesti luovat pohjaa pysyvämmälle turvallisuus- ja puolustuspoliittiselle yhteistyölle Puolan, Unkarin, Tšekin ja Slovakian välillä esimerkiksi yhteisen pataljoonan muodossa.

Vaikka periaatteessa ja rakenteidenkin puolesta unioni tarjoaa mahdollisuuden varsin luoviin, Visegrad-tyyppisiin yhteistyöratkaisuihin, on Kataisella ja kumppaneilla kuitenkin suuria pähkinöitä purtavana pohdittaessa unionin yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja erityisesti sen sisältöä. Tarkoittaako tiivistyvä yhteistyö muun muassa yhteisiä kalustohankintoja ja joukkoja? Jos tarkoittaa, viedäänkö unionia täten puolustusliiton tasolle. On myös pohdittava, millainen olisi tiivistyvän yhteistyön suhde Natoon. Suurin osa unionin jäsenistä on jo Naton jäseniä, ja motivaatio yhteisen puolustuspolitiikan kehittämiseen EU-kontekstissa voi olla vähäistä. Ruotsin puolustusministeri Karin Enström kysyi, mihin tarvitaan Natoa, kun on Lissabonin sopimus. Voi kuitenkin olla, että suurin osa Lissabonin sopimuksen allekirjoittajamaista ajattelee turvallisuuspoliittisia valintoja tehdessä ja yhteistyötä tiivistettäessä toisin päin.

On myös tärkeää huomata, että turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö on osa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen kehittämistä. The Ulkopolitistissa on käsitelty jo unionin yhteisen ulkopolitiikan ongelmia. Ulkosuhdehallinto ei tahdo toimia ja unioni ei löydä yhteistä kantaa lähialueidensa kriiseihin tai saati saa aikaan kollektiivista toimintaa sen naapurustossa. EU:lta puuttuu myös suurstrategia ja sitä myöten intressit, jotka ohjaavat EU:n toimintaa maailmanpolitiikassa. Kaikki tämä johtaa EU:n yhteisen toimijuuden heikentymiseen eikä turvallisuuspolitiikkaa ajatella lähtökohtaisesti yhteisenä vaan kansallisena asiana. Tämänhetkinen EU:n turvallisuuspolitiikka ei siis tuo juurikaan lisäarvoa nyt jo Naton jäseninä oleville maille.

Turvallisuuspolitiikka ei kuitenkaan pelkisty pelkäksi sotilaalliseksi turvallisuudeksi. Unionin Solanan johdolla julkaistu turvallisuusstrategia luokin laajemman turvallisuuskäsityksen, joka ottaa huomioon joukkotuhoaseiden leviämisen, terrorismin, ilmastonmuutoksen ja energiavarmuuden. EU:n tiivistyvän turvallisuuspoliittisen yhteistyön ei siis välttämättä tarvitse keskittyä pelkästään sotilaalliseen yhteistyöhön – itse asiassa yhteistyön tiivistäminen muun kuin sotilaallisen turvallisuuden alueella olisi mahdollisesti helpompaa.

Yhtä kaikki, turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön lisääminen olisi elintärkeää sekä Suomelle että koko Euroopalle. Yhdysvaltojen strategisen painopisteen siirtyminen Aasiaan on jatkuvasti toisteltu teema kansainvälisessä politiikassa. Painopisteen muuttumisella on suuri vaikutus Eurooppaan, jossa puolustuksellinen autonomia ja vastuu lähialueidensa vakaudesta ja turvallisuudesta kasvaa. Onkin huolestuttavaa, jos EU:n kyky ottaa vastaan nämä tehtävät ei kasva samassa suhteessa.

Nato ei välttämättä ole niin suuri kanto eurooppalaisen puolustusyhteistyön kaskessa, miltä näyttää. Yhdysvaltain vetäytyessä Naton Euroopassa olevat voimavarat alkavatkin olla ne, joita eurooppalaisilla itsellään on. Voidaan jopa sanoa, että Naton relevanssi ja toimintakyky ovat pitkälti eurooppalaisista valtioista kiinni, ja täten EU:n ja Euroopan omistajuuden on kasvettava Natossa. Professori Sven Biscop onkin visioinut, että EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa lähdettäisiin kehittämään eurooppalaista puolustusta. Se voisi säilyä Naton yhtenä “pilarina”, mikä mahdollistaisi yhteistoimintakyvyn näiden kahden toimijan kesken muun muassa kriisinhallinnassa. EU:n tiivistyvä turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei siis välttämättä tuhoaisi toimivaa transatlanttista suhdetta vaan saattaisi luoda uuden “post-amerikkalaisen” Naton, jossa taakanjako olisi nykyistä huomattavasti tasaisempaa.

Kuten tekstistä varmasti käy ilmi, eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistäminen ei ole helppo prosessi. Johtuen puolustuksen tärkeästä roolista kansallisvaltiolle turvallisuus- ja puolustusasioiden jakaminen sekä siirtäminen ylikansalliseen päätöksentekoon on vaikeaa. Eurooppalaiset valtiot ovat myös eri instituutioiden jäseniä ja kohtaavat täten erilaisia velvollisuuksia. Ne sijaitsevat geopolitiittisesti erilaisilla alueilla ja niillä on omat turvallisuuspoliittiset ominaispiirteensä. Talouskurimuksen aiheuttamat toimenpiteet eivät myöskään kohtaa muuttuvien maailmanpoliittisten realiteettien kanssa.

Mitä olisi EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö? Onko Kataisen vaatiman yhteistyön ihannetulos sama kuin nuorten visioima tilanne? Tätä on vaikea sanoa, koska julkisessa keskustelussa on ollut valitettavan vähän konkretiaa. Pallo on nyt heitettävä valtiomiestasolle. Kataisen ja ulkopoliittisen johdon tulisi ehdottomasti tuoda konkreettisia ehdotuksia pöydälle liturgisen toiston asemesta, jotta pääministerin itse vaatimaa syvällistä keskustelua voitaisiin käydä. Tulisikin ehdottomasti kysyä, mitä Suomi haluaa EU:lta turvallisuuspolitiikassa. Tämän luulisi olevan erityisen tärkeää, koska EU:n roolia turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa tunnutaan korostettavan erityisesti täällä päin ja koska EU:n roolin edistäminen toisi mahdollisuuksia ulkopoliittisen profiloitumiseen. Avaukset ja peliliikkeet ovat myös tärkeitä, koska jopa eduskuntamme tuntuu olevan epäilevällä kannalla EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suhteen. Jos vastakaikua avausten jälkeen ei kuulu, on katseet yhteistyössä käännettävä toisaalle.

Uncle Ho, why so slow?

Vietnamin valtion ja maan kommunistisen puolueen liput.
Kuva: Wikimedia (Käyttäjä: Dragfyre)

Vielä muutama vuosi sitten Vietnamista povattiin seuraavaa ‘Aasian tiikeriä’ vahvan taloudellisen kasvun valossa. Halpa työvoima ja avoimemmat markkinat houkuttelivat esimerkiksi niin Nokian, Samsungin kuin Fordin laajentamaan tuotantoaan Vietnamiin. Tämä oli maan kannalta yllättävä käänne ottaen huomioon sen historian, joka on perustunut pitkälti maan itsenäisyyden puolustamiseen mm. Ranskaa, Yhdysvaltoja, Kiinaa ja Khmer Rougia vastaan. Maan taloudellinen ja sosiaalinen kehitys jäikin Indokiinassa käydyn suurvaltapolitiikan uhriksi, lopulta altistaen maan kommunismille Kiinan ja Neuvostoliiton tuella. Nyt 21. vuosisadalla geopoliittinen sijainti on Vietnamin talouden – ja sen myötä maan diktatuurin – suurin valtti ja kirous.

Việt Minh:in johtaja ja itsenäisen Vietnamin ensimmäinen pääministeri, Hồ Chi Minh,  jota kansa kutsuu tuttavallisesti Ho-sedäksi, sovelsi Marxismi-leninismiä taatakseen Vietnamille itsenäisyyden länsimaisesta imperialismista, jonka ruumiillistumana kapitalismi nähtiin. Vietnamin sodan runtelema talous ei kuitenkaan elpynyt ennen vuoden 1986 đổi mới uudistuksia, jotka vapauttivat markkinat sosialistisen komentotalouden kourista. Maan tuotanto kasvoi huomattavasti ja maahan tulvi ulkomaalaisia sijoituksia nostaen talouden kasvun keskimääräiseen 7%:iin viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Kasvu on kuitenkin hidastunut ja tiikeri-analogiaa käytetäänkin nykyään jo sarkastisessa sävyssä.

Maan pseudo-liberalisoiminen ‘sosialistiseksi markkinataloudeksi’ jätti valtiolle vallan ja suuren omistusosuuden maan yksityisestä sektorista. Nykypäivän poliitikot ovat paljon kiinnostuneempia käyttämään desentralisoitua ulkomaan ja kotimaan kauppaa omaksi edukseen kuin sosialismin edistämiseen. Tämä on johtanut Jonathan Pincuksen mukaan “valtion asteittaiseen kaupallistumiseen”, joka näkyy tänä päivänä valtionyhtiöiden korruptiona ja siitä seuraavana talouden hidastumisena. Kun valtion eliitit saavat poliittista vaikutusvaltaa suoraan maan liiketoiminnan kautta, valtion sääntelytehtävä sanomattakin vääristyy, jolloin korruption ja taloudellisen kilpailukyvyn välinen negatiivinen korrelaatio korostuu. Kun pankit joutuvat takaamaan huonotuottoista valtionsektoria, valtiokapitalismi on johtanut pankkisektorinkriisiin ja korkeaan inflaatioon. Vietnam  sijoittuu YK:n inhimillisen kehityksen indeksin häntäpäähän – 127.sijalle 141 maan listalla – eikä  heikkenevä talous   helpota varsinkaan niitä 70%  maaseudulla asuvaa ihmisistä, jotka elävät alle 3:lla dollarilla päivässä.

Vaikka on jo kulunut liki 40 vuotta siitä,  kun Vietnam oli viimeksi jakautunut kommunistiseen Pohjois-Vietnamiin ja Yhdysvaltojen tukemaan Etelä-Vietnamin tasavaltaan, on maan kahtiajako edelleen läsnä. Tänä päivänä se ei tosin ole maantieteellinen jako pohjoisen ja etelän välillä, vaan korruptionoituneen valtion ja kansalaisten välillä. Kansalaisten tyytymättömyys politiikkojen kyvyttömyyteen hallita taloutta on johtanut maanlaajuisiin mielenosoituksiin sekä hallituksen tuliseen kritisointiin blogosfaarissa. Vaikka maa onkin hallitusmuodoltaan demokratia, politikkojen paineet taipua kansalaisten mieltymiin ovat hyvin heikot sillä käytännössä äänestää voi vain johtavan kommunistisen puolueen jäseniä. Protestit ovat päättyneet hyvin tehokkaasti aseistettuja poliisivoimia käyttäen ja useita blogisteja on vangittu kymmeniksi vuosiksi viimeaikoina kapinan lietsomisesta.

Taloudelliset tappiot ovat kuitenkin pakottaneet hallituksen jäsenet harkitsemaan uusia taloudellisia uudistuksia, joita pääministeri Nguyễn Tấn Dũng on lupaillut jo vuodesta 2010 saakka, konkreettisten toimien vielä puuttuessa. Tämä ei tule yllätyksenä ottaen huomioon, että hallituksen tehokkuus oli Maailmanpankin luomalla indeksillä vuonna 2010 huikeat -0.31. Pääministeri oli itsekin menettää virkansa osallisuudestaan maan johtavan laivanvalmistaja Vinashinin konkurssiin ajautumisesta, mikä johti Vietnamin luottoluokituksen alentamiseen B2-asteeseen,  joka on maan historian alhaisin. Suurin osa poliittisista tahoista, jotka hyötyvät taloudellisesti nykyisestä valtion itse säätelemästä järjestelmästä, tulevat sanomattakin hidastamaan pikaisia konkreettisia uudistuksia. Skenaario näyttää entistäkin harmaammalta, ottaen huomioon, että maan 500 suurimmasta yhtiöstä 63% on valtion omistamia. Säilyttääkseen legitimiteettinsä pitkällä tähtäimellä on selvää, että jotain on kuitenkin tehtävä talouden elvyttämiseksi. Nämä keinot eivät välttämättä tule kuitenkaan linjaamaan länsimaista liberalismia, vaikka sitä monet sijoittajat kovasti toivovatkin.

Valtiokapitalismin tulevaisuus tulee riippumaan todennäköisesti hallituksen kyvystä hyödyntää Vietnamin geopoliittisia resursseja. Nain argumentoi professori Long S. Le Houstonin yliopistosta, jonka mukaan vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Vietnam on siirtänyt niin taloudellisen kuin ulkopoliittisen fokuksensa ASEAN:in ja Kiinan puoleen ja  vetäytynyt Yhdysvaltojen, Japanin ja EU:n hidastuneiden talouksien välisestä yhteistyöstä. Taloudelliset suhteet  etenkin Kiinan kanssa ovat vahvistuneet ja se on nykyään Vietnamin suurin kauppakumppani. Tämä saattaa vaikuttaa yllättävältä, sillä Vietnam on ollut yksi suurimpia kriitikoista Filippiinien ohella Kiinan vaateista Etelä-Kiinan merellä.

Vaikka Vietnamin johtajat ovat julkisesti kritisoineet Kiinaa agressiivisemmasta käyttäytymisestä Etelä-Kiinan merellä, jolla Vietnamilla on oma aluevaateensa, monien kansalaisten mielestä Vietnamin hallitus ei ole tarpeeksi aktiivisesti torjunut Kiinan tunkeutumista Vietnamin suvereeniselle alueelle. Hallituksen johtajat ovat tunnustaneet, että suuremmalla erimielisyydellä Kiinan kanssa olisi kielteisiä vaikutuksia maan kehitysyhteistyöpolitiikkaan. Siksi Vietnamin retoriikka Kiinaa vastaan on ollutkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Filippiinien hallituksen, jolla onkin huomattavasti pienemmät kauppasuhteet Kiinaan.

Vuonna 2012 Vietnamin virkamiehet lupasivat Kiinalaisille, että aluevaateet eivät saa vaikeuttaa maiden elintärkeitä kahdenvälisiä suhteita. Tällaiset lupaukset ovat asettaneet hallituksen tukalaan asemaan, jossa se on joutunut hajottamaan Kiinan vastaisia mielenosituksia, ja näkyvästi asettumaan ns. ’vihollisen’ puolelle. Mielenosoitusten kieltämiset ja lukuisat pidätykset on tähän mennessä oikeutettu sillä, että ne antavat pelivaraa vihamiehille hyödyntää niitä hallituksen kumoamiseen. Kommunistisen puolueen kotimainen legitimiteetti tulee rappeutumaan entisestään, jos puolueen jäsenet jatkavat sympatisointia Kiinan kanssa hyvittääkseen maan taloudellisia tappioita, etenkin sen valossa, että Kiinan tuonti maahan syö työmahdollisuuksia Vietnamissa. Jos hallitus on kykenemätön puhdistamaan valtionyritysten korruptoituneisuutta ja siten palauttamaan taloudellista kasvua, on vain ajan kysymys milloin Kiinan vastaiset mielenosoitukset alkavat enentyneesti muuttumaan hallituksen vastaisiksi mielenosoituksiksi.

Vietnam on edelleen leimahduspiste Tyynellemerelle palanneessa suurvaltojen välisessä kilpailussa. Vietnamilla on maantieteellinen etu joka voi mahdollistaa maan nousun seuraavaksi tärkeäksi Kaakkois-Aasian keskukseksi, jolla on keskeinen rooli Etelä-Kiinan meren kiistassa. On kuitenkin otettava huomioon, että maan viimeaikoina ilmaisemalla sympaattisuudella Kiinaa kohtaan voi olla merkittäviä seurauksia kiistaa ympyröivään valtojen tasapainoon.

---

Balkanilla kuhisee: Kosovo ja Serbia pääsivät sopimukseen!

Ashtonin on helppo hymyillä kun pääministeriseurana on Kosovon Hashim Thaçi ja Serbian Ivica Dačić.
Kuva: http://www.concilium.europa.eu

Jos Serbian ja Kosovon välisiä suhteita pitäisi kuvata lyhyesti, voisi kertoa näiden kahden käyvän edelleen samaa debattia, jota on jauhettu jo Ottomaani-imperiumin hajoamisesta lähtien. Vaikka Kosovo julistautui itsenäiseksi valtioksi helmikuussa 2008, ei Serbian silmissä Kosovo ole itsenäinen valtio. Eikä tule näillä näkymin koskaan olemaankaan, sillä Kosovo on heidän näkemyksen mukaan osa Serbiaa.

Kosovon sisällä etnisyys Kosovon albaanien ja Kosovon serbien kesken tekee tiukkaa erottelua. Serbit eivät ole tervetulleita naapureita albaanivoittoisiin kaupunkeihin ja päinvastoin. Vain etniseltä taustaltaan romani-, ashkali- ja egyptiläisvähemmistöt voivat ”periaatteessa” asua niin albaani- kuin serbialueilla, joskin heidän asemansa ja se, kuka todellisuudessa toivoo heitä naapureikseen, onkin aivan toinen tarina.

Vallankäytön näkökulmasta Kosovoa johtaa Kosovon albaanit, jonka myötä debatti Kosovon ja Serbian välisistä suhteista on niinikään myös etnisesti värittynyt keskustelu. Keskustelu, joka eskaloitui 1990-luvun lopussa veriseksi sodaksi, ja joka sodan jälkimainingeissa aiheutti etnistä väkivaltaa vielä mm. vuonna 2004. Nyt rauhanaikana tätä elintärkeää keskustelua suhteiden parantamiseksi on käyty EU:n oman Catherine Ashtonin johdolla jo maaliskuusta 2011 lähtien ja vielä huhtikuun alussa neuvottelutilanne suhteiden normalisoimiseksi näytti surkealta.

Voitto Ashtonille

Toissa viikolla neuvotteluissa saatiin kuitenkin aikaiseksi merkittävä sopimus. Historiallista, kuten monet medialähteet ehtivätkin jo julistamaan. Eikä yksistään siksi, että sopimus on merkittävä askel Serbian ja Kosovon välisten suhteiden parantamiseksi vaan myös siksi, että kerrankin kukaan eurooppalaisista päämiehistä tai ulkoministereistä ei löytänyt avauduttavaa työrupeamansa aikana suuren kritiikin kohteeksi joutuneen, ensi vuonna tehtävänsä päättävän, Ashtonin työstä.

Ashtonin aikaansaama 15. kohdan sopimusluonnos otettiin vastaan osaltaan suhteellisen tyytyväisin mielin sekä Pristinassa että Belgradissa. Siis niin tyytyväisin mielin kuin tässä tilanteessa voi, etenkin kun serbien näkökulmasta sopimus vaatii merkittäviä myönnytyksiä. Myönnytyksiä, joista kaikki Kosovon serbit eivät ole samaan mieltä emävaltionsa kanssa ja jotka saivat mielenosoitusten lisäksi Serbian Kosovo-lähettilään eroamaan protestina.

Luonnollisesti sopimuksessa ei myöskään päästy Kosovon itsenäisyyden tunnustamisen tasolle eikä sopimus itsessään takaa sen menestyksekästä toimeenpanoa. Tästä huolimatta sopimuksella saatiin tehtyä tärkeitä päätöksiä Kosovossa asuvan serbiväestön asemasta sekä mm. kiistakysymyksenä olevan Kosovon pohjoisosan hallinnoinnista. Sopimuksen perusteella kyseistä aluetta tulisi jatkossa mm. hallinnoimaan vain ja ainoastaan Kosovon poliisi, sillä lisällä, että johtavaan virkaan nimitettävien etninen tausta tulee olla suhteessa paikalliseen väestöön. Toisin sanoen, siis heidän tulee olla etniseltä taustaltaan serbejä.      

EU-myönteisten kerho

EU-näkökulmasta sopimus sisältää oleellisen kohdan myös siitä, että kumpikaan osapuoli ei pyri olemaan toisen EU-jäsenyyspyrkimysten esteenä. Serbia on jo viime vuonna saanut itselleen jäsenehdokkaan statuksen, joskin kiistat Kosovon kanssa ovat pitäneet neuvotteluiden alkamisen jäissä. Tästä näkökulmasta nyt aikaansaatu sopimus onkin merkittävä askel Serbian etenemisessä EU:n jäseneksi. Kosovon osalta on puolestaan aivan liian aikaista puhua jäsenyysneuvotteluista potentiaalisen jäsenehdokkaan statuksesta huolimatta. Ei vain Serbian vuoksi, vaan yleisesti siksi, että niin kauan kuin Kosovoa käytännössä hallinnoi EULEX ja KFOR, ei Kosovo pysty täyttämään jäsenyyden edellytyksiä.

EU-keskustelussa mielenkiintoisen seikan luo myös se, että kaikesta EU-kriisiviidakosta huolimatta EU on onnistunut säilyttämään markkina-arvonsa laajentumispolitiikassaan ainakin Balkanilla, jossa Kosovon ja Serbian lisäksi EU-elämästä unelmoi myös Albania, Bosnia ja Hertsegovina, Kroatia, Makedonia sekä Montenegro. Kosovon pyrkimysten ohella nämä unelmat vaativat kuitenkin ponnisteluita koko kerholta, jotta kaikki jäsenyysedellytykset olisivat kunnossa. Unelmista voi kuitenkin tulla totta, sillä tällä hetkellä lähimpänä unelmaansa on Kroatia, josta tulee EU:n uusin jäsen 1.heinäkuuta. Onnea heille!

EU vailla visiota Lähi-idässä

Brysselistä katsoen Välimerin eteläinen ranta on vaikuttanut suhteellisen vakaalta ja ennakoitavalta. Ennen vuoden 2011 myllerrystä, yhdessäkään muussa eteläisen Välimeren maassa ei ole vaihtunut valtias viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana – poislukien Israelin ja Libanonin demokratiat.  Yhteistyökumppanit olivat täten tuttuja ja joiden kanssa Euroopalle tärkeitä turvallisuuskysymyksiä voitiin luotettavasti hoitaa. Pohjan tältä järjestelyltä on romuttanut arabikevään kansannousujen ja vallankumouksien aalto, jonka vaikutukselta yksikään presidentti tai kuningas ei ole täysin turvassa.  Arabikevät itsessään toki muodostaa merkittävän haasteen Euroopan unionille, mutta isomman haasteen esittää se, että Eurooppa aluepolitiikkka eriytynyt naapurialueen muuttuvasta todellisuudesta.

Varsinainen EU:n aluepolitiikka Lähi-idässä – tai eteläisiä Välimeren maita, kuten EU retoriikka suosii – on suhteellisen uusi: vasta vuonna 1995 Euro-Mediterranean Partnership (EMP) vihittiin suuren fanfaarin saattelemana. Tästä ei tulisi kuitenkaan tulkita, että Euroopalla ei ollut aluepoliittisia ambitioita sitä ennen.  Pikemminkin, ennen EMP:n luomista, mutta vielä enenevässä määrin sen jälkeen, eurooppalaisen Lähi-idän aluepolitiikan perustavanlaatuinen pilari on ollut tiivis transatlanttinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa.

Historiallisista ongelmista huolimatta, nykypäivänä tiivein transatlanttinen yhteistyö – mutta myös kiihkoisimmat transatlanttiset riidat – nähdään Lähi-idän asioissa: riidat Irakin sodasta repivät Pohjois-Atlantin liitoa, mutta yhteisymmärrys Iranin ja Syyrian hallintojen eristämisestä on vankka. Tämän mahdollistaa vankka käsitys yhteisistä tavoitteista Lähi-idässä, joskin varsin yleisella tasolla: sekä EU, että Yhdysvallat toivoo alueellisen vakauden säilymistä ja demokratian ja vapaamarkkinan leviämistä alueella.

Vahva transatlanttinen linkki Lähi-idässä on tietänyt sitä, että yhteistyökumppaneiden välinen epätasapaino näkyy myös selkeimmiten alueen kysymyksissä: Yhdysvallat johtaa transatlanttista aluepolitiikkaa, ja vaikka joskus Euroopan maat ovat vikisseet, ne ovat lähes aina seuranneet.  Epätasapaino asettaa EU:n välillä hyvin hankalaan välikäteen, sillä EU:n intressien laatu Lähi-idässä eroaa paikoitellen Yhdysvaltojen vastaavista: vakaus on yhteinen etu, mutta EU:lle siihen sisältyy myös kimurantit kauppaan ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Transatlanttiset eriäväisyydet näkyvät toimintatavoissa, joka myös osaltaan korostaa EU:n kyvyttömyyttä toimia sotilaallisissa asioissa. Esimerkiksi Atlantin molemmin puolin puhutaan yhteisestä terrorismin uhasta, mutta siinä missä sen ehkäiseminen on lähtökohta Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, Euroopassa huoli painottuu siihen yhdistettyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Transatlanttista vakautta painottavan aluepolitiikan seurausta on ollut hyvin turvallisuuskeskeinen suhtautuminen Lähi-itään ja siellä nähtyihin muutoksiin. Lyheysti kiteytettynä jaottelu on tehty vakauden tai demokratisoinnin saavuttamisen välillä. Edellinen merkittävimmäksi uhkaksi on määritelty islamistinen terrori, ja sitä tukevat valtiot, jonka ehkäisy vaatii yhteistyötä epädemokraattistenkin valtioiden kanssa; jälkimmäinen olisi ehdottomasti toivottavissa, mutta kontrolloimattomana sen pelätään jouduttavan erilaisten islamistitoimijoiden nousua valtaan, joiden oletetaan toimivan länsivastaisesti. Tätä jaottelua on hyvin vahvasti kritisoitu ensinnäkin siitä, että lähtökohtainen jaottelu on keinotekoinen ja että valintoja on enemmänkin kun vain kaksi, ja toiseksi siitä, että jaottelu surutta yksinkertaistaa kokonaisen poliittisen ajattelun haaran tulkitsemalla sen vain ja ainoastaan haaran erästä terrorismia kannustavan säikeen kautta.  Jaottelu on kuitenkin säilynyt sitkeästi, ja joka on puettu uuteen ”demokratisaatio tai islamisaatio”-asuun arabikevään jälkeen.

Monen eri tekijän yhteisvaikutuksen johdosta, EU kohtaa lähes sietämättömän tilanteen aluepolitiikassaan joka murentaa aikaisemman toimintamallin perusteita. Tässä kohtaa ei ole tarvetta  avata EU:n kohtaamaa syvää sisäistä kriisiä, jonka taloudelliset ja poliittiset ulottuvuudet lamauttavat tehokkaan ulkopolitiikan tuottamisen. Erilaisen ongelman muodostaa transatlanttinen yhteistyön kehittymisen nyt kun Yhdysvallat pienentää ylisuurta jalanjälkeään Lähi-idässä.  Aikana jolloin Washington ylistää ”leading from behind” periaatetta, eikä EU itse generoi johtajuutta, unionin aluepolitiikka kärsii huomattavasta näköalattomuudesta. Viimeisin, ja pitkäaikaisesti haastavin muutos on kuitenkin arabikevät, ja sen tuomat laaja-alaiset muutokset EU:n Lähi-idän yhteistyömaissa ja aluepoliittisessa ympäristössä.

Kuten muidenkin alueellisten toimijoiden tapauksessa EU on omaksunut hyvin varovaisen roolin suhtautumisessaan arabikevättä kohtaan. Arabikevään todellisissa kriiseissä – Egyptissä, Libyassa, Jemenissa ja nyt Syyriassa – EU:n rooli on ollut korkeintaan korkea-arvoisen sivustakatsojan. Turvallisuuskeskeisyydestä huolimatta, EU on kadonnut turvallisuuspolitiikan toimijana alueella, mikä heijastuu Naton uudessa roolissa eurooppalaisten intressien turvaajana Lähi-idässä.

Epävakauden lähteeksi koetaan arabikevään siivittämä islamistitoimijoiden nousu. Historialliset suhteet näihin toimijoihin eivät ole mitenkään loistavia joka osaltaan tuottaa edelleen kiusallisia hetkiä EU:lle. Islamistien ajamiin muutoksiin suhtaudutaan automaattisesti paljon kriittisemmin kuin autokraattisiin edeltäjiinsä. Ongelmia löytyy selvästikin Tunisian Ennahdan tai Egyptin Veljeskunnan johtamissa hallituksissa, mutta nykyinen kritiikki vaikuttaa tekopyhältä suhteutettuna EU:n valmiuden katsoa läpi sormien Ben Alin tai Mubarakin hallinon systemaattisia ihmisoikeusrikoksia.

Varovaisuudestaan huolimatta, EU:n retorinen analyysi tilanteesta on ollut aika pitkälti oikea. Arabikeväässä on nimenomaan kyse pitkän aikavälin muutoksesta, joka vaatii pitkäjänteistä omistautumista demokratian ja oikeusvaltion rakentamiseen. Tässä yhtälössä taloudellisten ongelmien lääkitseminen on elinehto onnistumiselle.

Raha onkin ollut pääkeino millä EU on pyrkinyt reagoimaan arabikevään muutoksiin. Hieman myöhästyneesti, keväällä 2011 EU esitti niin sanotun 3M-politiikan – ”money, markets and mobility” – jonka toteuttamisessa EU korosti, että yhteistyö ei tulisi porkkanien ja keppien kautta vaan ”more for more”-periaatteen kautta.  Alleviivaamaan tätä EU on perustanut erillisen 350 € miljoonan suuruisen rahaston transitiomaille ja on kannustanut EBRD:n investointia Lähi-itään usean miljardin euron edestä.  Myös osana Kansainvälisen valuuttarahaston ja G-8 maiden ”Deauville Partnership”-raamia EU on toiminut kohdistamaan taloudellisia kannusteita eri arabikevään maille.

Taloudellista apua painottava politiikka on tuttu vaikutusväylä EU:lle – esimerkiksi osana Lähi-idän rauhanprosessia – mutta tässäkin EU:n avun suhteellinen painoarvo on vähentynyt.  Vuonna 2011 hieman yhteensä hieman yli 45 € miljardia on luvattu eri arabikevään maille: yli puolet tästä avusta on tullut Persianlahden mailta – Saudi-Arabialta, Qatarilta ja Yhdistyneiltä arabiemiirikunnilta – ja joiden rahalla on tuntuvasti suoraviivaisempia poliittisia tarkoituksia.  Persianlahden maiden rahallinen tuki on ollut ollut oleellinen tekijä Omanin, Jordanian ja Marokon kuningashuoneiden suojelussa kansalaiskritiikkiä kohtaan.

Toki EU:n rahanannossa on poliittisia tarkoitusperiä, sillä suurin osa EU:n myöntämästä avusta on mennyt tukemaan ystävällismielisiä hallintoja Jordaniassa ja Marokossa. Alkuvuodesta 2011 perustettu EU-Jordanian Task Force toimi pikaisena kanavana tarjoamaan Jordanialle miljardien arvoiset tuen nimellistä sitoutumista vastaan. Marokon kosmeettiset muutokset maan perustuslakiin on ylistetty malliesimerkkinä muille arabikevään maille. Kirstun avautuminen on ollut paljon hankalempaa maille, jotka tarvitsisivat vahvempaa EU:n roolia kuten Libya tai Jemen.  Kummankin maan aidosti laajempaan transitioprosessiin EU on uhrannut tuntuvasti pienempiä summia.

EU:lta puuttuu visio siitä mitä se tavoittelee muuttuvassa Lähi-idässä.  Ajatushautomoissa ja direktoraatteissa on virinyt puhetta uudesta paradigmasta EU:n aluepolitiikalle, mutta tämä on ikävän institutionaalis-byrokraattinen tapa käsittää EU:n suhteet naapurustoon. EU:n ongelma ei ole niinkään institutionaalisen yhteistyön kehyksissä – vaikka siinäkin on ongelmia – vaan yhteistyön sisällössä, ja siinä mitä EU on valmis tarjoamaan ja mitä vastaan.  Lähi-idässä EU kohtaa uudenlaisen tilanteen, joka vaatii muutosta sekä EU:n toiminnassa, että toimintamallissa.

Ensimmäiseksi tulisi pohtia transatlantisen siteen uudelleenkalibrointia. Transatlanttinen yhteistyö Lähi-idässä edelleenkin jatkuu, mutta EU:n rooli on passivoitunut entisestään, siitä huolimatta, että Yhdysvaltojen valmius poliitiseen johtajuuteen on myös vähentynyt.  Tämä tilanne ei ole suotuisa EU:lle, sillä liittolaisten intressit Lähi-idässä ovat erilaatuisia ja EU:lle on vain ja ainoastaan hävittävää jos se passivoituu naapurialueensa tapahtumiin. Libyan ja Syyrian tapauksissa Yhdysvallat on ollut valmis antamaan lisää tilaa eurooppalaiselle johtajuudelle Lähi-idässä, nyt olisi oiva aika kehittää EU:n omaa strategista ajattelua Lähi-idän suhteen.

Mallia ei tulisi kuitenkaan ottaa suoraan Ranskan ja Iso-Britannian suurvaltapolitiikasta.  Tämä olisi vaarallinen tie EU:n seurata ja siunata, sillä se ei sovellu kuitenkaan EU-27:lle yhteisönä. Pikemmikin se kytkisi muut EU-maat tukemaan eripuraa ruokkivaa ja EU:n sisäisesti hajottavaa politiikkaa joka pitkällä tähtäimellä vaikeuttaa todellisen EU-strategian realisoinnin.  Se mistä tulisi ottaa oppia neo-imperialististen vaihtoehtojen sijaan on EU:n aikaisemmat onnistumiset uuden rohkeamman aluepolitiikan avauksessa. Esimerkkeinä toimikoot vuoden 1980 Venetsian julistus, kuten myös 2000-luvun alkupuoliskon valmius toimia palestiinalaisalueella ja Libanonissa erillisenä ulkopoliittisena toimijana yhteisten transatlanttisten päämäärien toteuttamiseksi.  Vaikka niitä ei siksi mielletä, EU:lla on intressejä ja ambitioita Lähi-idässä. Ne pitäisi mieltää siksi ja niiden tulisi näkyä politiikan toteutuksessa. Se mitä tulisi kaikin keinoin välttää olisi välinpitämättömyyden leviämistä Välimeren kummallekin puolelle.

Kiinalaista kolonialismia

Helsingin Sanomat kirjoitti maaliskuussa pääkirjoituksessaan Afrikan avanneen itsensä Kiinan kolonialismille. Kirjoituksen päähahmona oli Nigerian keskuspankin pääjohtaja Lamido Sanusi, jonka haastattelua Financial Timesin pääkirjoitus referoi. Pääkirjoituksen keskeisenä viestinä oli, että afrikkalaisten valtioiden tulisi lopettaa Kiinan yltiöpäinen ihailu ja herätä siihen, että Kiina ei suinkaan ole mikään hyväntekijä Afrikassa vaan rahantekijä.

Kirjoitus jättää kuitenkin huomioimatta yhden tärkeän seikan. Kiinalla ei puuttumattomuuspolitiikkansa varjolla ole koskaan ollutkaan tarkoitus ”tehdä hyvää” siten kuin ”hyväntekeminen” länsimaissa määritellään. Kiinan ulkosuhteiden win-win-logiikan mukaisesti kummankin osapuolen tulisi kuitenkin hyötyä, tavalla tai toisella, vaikka tosin kehityspolitiikan saralla Kiina on antanut melko tyhjän lupauksen ”olla tavoittelematta poliittista hyötyä itselleen”.

Pääkirjoitus ehdottaa, että vaikka ”lännen paperit eivät ole puhtaat,… se ei saa estää pohtimasta Kiinan toimintaa Afrikassa. Hyvä tilaisuus tähän tarjoutuu, kun kehittyvien talouksien ryhmä (BRICS) kokoontuu 27. maaliskuuta Etelä-Afrikassa.” Ehdotus on hyvä sinänsä, joskaan tapaamisen päätöslauselmassa ei sivuttu Kiinan kolonialistista roolia mitenkään. Tämä ei ole yllättävää. On melko hankalaa ajatella muiden BRICS-ryhmän maiden kritisoivan Kiinaa, varsinkaan nyt kun maa pumppaa hyvällä tahdilla rahaa Afrikkaan tarjoamalla heille mm. 20 miljardin dollarin lainapaketin seuraavien 3 vuoden periodilla. Luonnollisesti vailla poliittisia reunaehtoja.

Vaikutusvaltaa vai kolonialismia?

Kiinan kolonialistinen rooli, tai kuten esim. The Diplomat toteaa ”imperialismin ja uuskolonialismin riski”, puhuttaa varsin paljon. Kolonialismin sijaan aiheellisempaa kuitenkin olisi ehkä puhua vaikutusvallasta. Kuten Ulkopoliittisen instituutin tutkija Mikael Mattlin kirjoittaa, Kiinan vaikutusvalta perustuu taloudelliseen voimaan, jonka avulla Kiina pystyy tarjoamaan kehitysmaille heidän suuresti ihannoimaa talouskasvua. Tämä trendi on saanut kannatusta etenkin 2000-luvun alkaessa, jolloin Kiinan taloudellinen menestys ja vaikutusvallan lisääntyminen lähti nousuun. Siis samaan aikaan, kun länsimaat fokusoivat katseensa terrorismin vastaiseen sotaan ja ryömivät 2000-luvun lopusta lähtien omissa talousvaikeuksissaan.

Mattlin huomauttaa myös, että Kiina on ollut nykyisen maailmanjärjestyksen suurin hyötyjä sen etenkin nauttiessa vapaamman maailmankaupan mahdollistamasta nopeasta kasvusta. Kasvun myötä Kiina tarjoaa kehittyville maille (eikä pelkästään Afrikkaan vaan myös mm. Latinalaiseen Amerikkaan ja Kaakkois-Aasiaan) juurikin lainoja, joilla se myös tyydyttää omia raaka-ainetarpeita. Tämä näyttäytyy länsimaissa uuskolonialismina monien länsimaiden suhtautuessa edelleen epäluuloisesti Kiinan politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään. Ymmärrettävää sinänsä, sillä onhan kyseessä myös vanhojen siirtomaavaltojen temmellyskentät.

Itä vastaan länsi

Vaikka Kiina olisikin hyötyjä suhteissaan afrikkalaisiin valtioihin, ei ole ollenkaan selvää voidaanko Kiinan roolia talouskumppanina nähdä yhtään sen kolonialistisempana kuin länsimaiden toimia Afrikassa. Etenkin puhuttaessa Yhdysvaltojen roolista, on selvää, että hälytyskellot alkavat soida kun kilpailu vaikutusvallasta kiristyy ja Kiina rynnii kauppakumppanina ohi Yhdysvaltojen. Tämän myötä, mitä ikinä voidaan sanoa Kiinan pyrkimyksistä, eivät Yhdysvaltojen tavoitteet supervaltana ole sinänsä vallankäytön näkökulmasta yhtään sen hyväntahtoisemmat. Ja sama pätee eurooppalaisiin, sillä Kiinan toimet Afrikassa eivät ole juuri mitenkään verrattavissa eurooppalaisten aikaisemmin harjoittamaan kolonialismiin.

Näistä lähtökohdista onkin siis enemmän kuin aiheellista perehtyä myös kiinalaisten näkemyksiin kolonialistisesta roolistaan. Puolustuskanta on helposti arvattavissa, joskin pelkän puolustautumisen lisäksi Kiina tulisi nähdä kolonialismin sijaan menestyksekkäänä kapitalistina. Tämän lisäksi argumentit Kiinan positiivisesta roolista Afrikassa korostavat Kiinan toimivan marginaalimarkkinoilla, sillä vakaampien valtioiden markkinat ovat länsimaisen vaikutusvallan alaisina. Tästä esimerkkinä Sierra Leone, joka ei ole kiinnostanut potentiaalisena talouskumppanina yhtä paljon länsimaita kuin Kiinaa.

Tästä huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia, Kiina liitetään kuitenkin kolonialismiin. Oman hyödyn tavoittelun vuoksi ja siksi, että Kiinan katsotaan olevan täysin välinpitämätön ihmisoikeus- ja korruptiokysymysten suhteen. Ihmisoikeuskysymykset, korruptio ja muut länsimaisen demokratian viholliset ovat tosin melko monimutkainen aihe myös länsimaille itselleen, sillä eipä näyttäneet nämä juurikaan haittaavan länsimaisten yritysten siirtäessä toimintojaan Kiinaan ns. Kiina-ilmiön saattelemana. Siitäkin huolimatta, että jokaisen länsimaisen valtion Kiina-diplomatia-listalla taitaa olla copy-pastena ”muistuta ihmisoikeuksista”.

Kaiken tämän lisäksi, puhuttaessa kolonialismista, on hyvä muistaa, että Kiina itsessään ei suinkaan ole jäänyt huomaamatta länsimaisilta ja japanilaisilta kolonialisteilta. Tämä luulisi olevan tiedossa myös Helsingin Sanomain toimittajilla.

Kuva: http://www.thesierraleonetelegraph.com

Vieraskynä: Amerikkalainen kuva Venäjästä ja uusi poliittinen mielikuvitus

Susanna Hast, YTT, on vieraileva tutkija Genevessä IHEID:ssä ja kumppani Aleksanteri-instituutin huippuyksikössä (Venäjän modernisaation valinnat).

Venäjään liittyvä mielikuvitus on pahasti jämähtänyt kolmenkymmenen vuoden takaiseen asetelmaan sekä pienessä Suomessa että kylmän sodan voittajavaltiossa Yhdysvalloissa. Haluan ravistella tätä jämähtänyttä viholliskuvaa Venäjästä, silläkin uhalla, että olen ajatusteni kanssa aika yksin. Innoittajanani toimii vastikään Rovaniemellä vieraillut R.B.J Walker, joka vaatii kansainvälisten suhteiden tarvitsevan pikaisesti ja kipeästi uudenlaista mielikuvitusta. Täältä pesee! Asetun tietoisesti vallitsevaa paradigmaa vastaan ja kuvittelen Venäjän toisella tavalla.

Kritiikin kohteeksi joutuu Leon Aronin teksti Putinin ulkopolitiikan doktriinista, joka on julkaista 8. maaliskuuta Foreign Affairs lehdessä. Ihan samanlaisia tekstejä amerikkalaisilta tutkijoilta ja kommentaattoreilta olen lukenut jo niin monia, että tarina on hyvin tuttu toistaen samaa vanhaa kaavaa. Aronin kirjoitus edustaa ohutta ja yksipuolista näkökulmaa Venäjän ulkopolitiikkaan ja suurvaltaisuuteen. Se on perusnegatiivinen, poissulkeva ja viholliskuvaa rakentava narratiivi, joka kiteytyy näihin argumentteihin:

1. Venäjä kehittää sotilasvoimiaan ja varustautuu vain pahat aikeet mielessä.

2. Venäjällä vallitsee kohtuuton Nato-vainoharhaisuus.

3. Venäjä pyrkii poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen alueelliseen imperialismiin.

4. Venäjä on Putinin yksivaltaisesti johtama sisäpoliittisesti häiriintynyt valtio.

Toisin sanoen, venäläinen ulkopolitiikka on mielivaltaista ja kaikilla tavoin Yhdysvaltojen intressien vastaista. Mielivaltaista, koska Aronin edustamassa amerikkalaisessa keskustelussa venäläisiä intressejä ei pystytä analysoimaan ja ymmärtämään saati sitten tuomaan edes esiin. Yhdysvaltojen vastaista, koska näyttää siltä, että kaikki mitä Venäjän valtio ulkopolitiikassaan tekee on seurausta pyrkimyksestä vastustaa Yhdysvaltojen valtaa Venäjän naapurustossa sekä sotilaallista epätasapainoa maiden välillä. Tällaisessa analyysissä jää paljon sanomatta siitä, miten venäläiset asiantuntijat ja poliitikot perustelevat ja oikeuttavat maansa ulkopolitiikkaa.

Mitä tulee Venäjän asevoimiin, kaikki valtiot uudistavat asevoimiaan vastaamaan muuttuvaa kansainvälispoliittista tilannetta ja uusia uhkia. Puolustusbudjetin nousu on sinällään huolestuttava kehitys (missä tahansa valtiossa) mutta toistaiseksi Venäjän asevoimien aktiviteetti on kylmän sodan jälkeen ollut paljon vaatimattomampaa kuin Yhdysvaltojen. Tästä syystä venäläiset asiantuntijat pitävät nimenomaan Yhdysvaltoja syypäänä kansainväliseten suhteiden militarisoitumiseen kylmän sodan jälkeen. Tämä on yksi syy Nato-vastaisuudelle. Yhdysvaltojen interventionistinen ulkopolitiikka ja pyrkimykset eristää Venäjä suurvaltojen kerhosta on valliseva venäläinen poliittinen mielikuvitus, joka osaltaan selittää maan ulkopolitiikkaa. Venäjän ulkopolitiikkaa ei voida tuomita ilman, että otetaan huomioon se, miten Venäjällä kansainväliset suhteet kuvitellaan.

Sotilaallisen varustautumisen ohella alueellisen hegemonian pyrkimykset ovat Yhdysvalloista katsottuna pahan valtakunnan katalia juonia – toisin kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen omat hankkeet, tai Euroopan Unionin. Sen lisäksi, että tässä mileikuvituksessa Venäjä on integraatioon pakottava, eivät muut integraatioon osallistuvat valtiot mitenkään hyödy yhteistyöstä Venäjän kanssa. Venäjän integraatio on pelkästään Natoa ja EU:ta vastaan. Venäjän suurvataisuuden redusoiminen alueelliseen hegemoniaan ja ydinaseisiin on yhtä lailla kapeakatseista. Kuka tahansa, joka lukee hieman venäläistä akateemista ja poliittista kirjoittelua huomaa pian kuinka suurelta osin Venäjän suurvalta-asema liitetään kansainvälisen järjestelmän historiaan ja luonteseen, ei niinkään alueelliseen hegemoniaan (Duginia tms. lukuunottamatta). Suurvalta on venäläisille ennen kaikkea kansainvälisen järjestyksen ylläpitäjä sekä kansainvälisen lain määrittäjä ja valvoja.Venäläinen puhetyyli on itse asiassa kuin suoraan englantilaisen koulukunnan teorioista ja sisältää monimutkaisempia päättelyitä ja perusteluita, kuin mitä pinnalliset analyysit Putinin tekemisistä antavat ymmärtää.

Aron viittaa myös vuoden 2008 Etelä-Ossetian sotaan, johon Venäjä on hänen mukaansa yksinomaan syyllinen. Todellisuudessa vieläkään ei voida varmuudella sanoa, ketä sodasta saa lopulta syyttää. EU:n perustama kansainvälinen Heidi Tagliavinin johtama selvitys Etelä-Ossetian sodan syistä vahvistaa sodan alkaneen Georgian puolelta, mutta samalla olevan kaikkien osapuolten vastuulla; kun taas Putin on vahvistanut väitteet siitä, että hän olisi käskenyt Medvedevia aloittamaan toimet, joita oli suunniteltu jo pitkään. Tämä polemiikki on Aronille epäolennaista, koska Atlantin länsipuolella on vedetty omat johtopäätökset, joissa Venäjän toimia selittää sama vanha mielipuolisuus yhdistettynä hegemoniapyrkimyksiin ja Yhdysvaltojen vastustamiseen.

Mutta kaikista eniten minua ihmetyttää kirjoittajan ehdotus Yhdysvaltojen ja Venäjä suhteiden “strategisesta tauosta”, joka on vähintäänkin kyseenalainen. Aronin mukaan nyt olisi hyvä aika strategiseen taukoon, jonka aikana voidaan sisäpoliittisesti keskustella prioriteeteista ja siitä hinnasta, joka tavoitteiden saavuttamisesta ollaan valmiita maksamaan. Aron kuvaa tätä tauoksi sitoutumisesta (engagament), joka ei kuitenkaan merkitse hiljaisuutta tai toimettomuutta. Päinvastoin dialogin väylät tulisi pitää avoinna. Lisäksi Aron korostaa, että Venäjän demokraattisen kehityksen tukemisen tulisi olla Yhdysvaltojen prioriteetti.

Aron siis ehdottaa strategista taukoa mutta kuitenkin keskustelua ylläpitäen. En ymmärrä miten nämä kaksi sopivat yhteen. Mitä muuta strateginen tauko voisi tarkoittaa kuin etääntymistä? Ennen kaikkea, millaisen viestin julkilausuttu strateginen tauko lähettäisi Venäjälle? Edesauttaako Aronin kuva Venäjästä, toisin sanoen, pahan suurvallan mielikuvitus kirjoittajan toivomaa Venäjän demokratiakehityksen tukemista?

Tässä ollaan sellaisen perustavanlaatuisen mutta valitettavasti Venäjä-keskusteluissa unohdetun kysymyksen äärellä, kuin miten voidaan edistää rauhaa ja vakautta puheissa ja teoissa? Eristäytymiset ja tauot kokeiltiin toisen maailman sodan jälkeen. Onneksi huomattiin, että linnoittautumalla ei edistetä kuin näennäistä rauhaa. Etääntyminen sopii huonosti yhteen Aronin peräänkuuluttaman dialogin kanssa, mutta oleellista olisi myös pohtia tarkemmin sitä, mitä dialogin tarkoittaa.

Dialogi tarkoittaa kuuntelemisen taitoa. Dialogia käyvät ovat tasavertaisia keskustelukumppaneita ja molemmat osapuolet avaavat reflektiivisen tilan, jossa ajatuksia voi vaihtaa luottamuksen kautta. Vastuuta dialogin aloittamisesta ja ylläpitämisestä ei voi sysätä toiselle osapuolelle. Vastuu on aina itsellä. Tällainen dialogin harjoittaminen puuttuu länsimaiden ja Venäjän suhteista.

Vaikka arvostelu ja poissulkemisen logiikka on kuinka omaa itseä tai valtiota suojelevaa ja kollektiivista itsetuntoa kohottavaa niin käytännössä se ei johda edistykseen. Vaikka oikeudenmukaisuuden nimissä täytyy tuoda esiin venäläisen yhteiskunnan epäkohtia (jotka ovat todellisia: Putin rakentaa neuvostohenkistä politbyroota, ihmisoikeuksia rikotaan, media ei ole vapaa; on köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä) niin toisaalta poissulkemalla ei edistetä mitään muuta kuin, no, poissulkemista. Luulemme poissulkevamme jonkun Venäjä-nimisen henkilön mutta todellisuudessa poissuljemme ihmiset.

Mielenkiintoisesti Saksalla on Schröderin ja Merkelin kaudella ollut toisenlainen lähestymistapa Venäjään kuin Yhdysvalloilla ja suurella osaa Euroopan maista. Ei se ehkä ihan sellaista lämpöistä ystävyyttä ole ollut mutta toimivaa kumppanuutta kuitenkin. Huomio ei ole kiinnittynyt niinkään Venäjän arvosteluun vaan taloudellisen kumppanuuden vahvistamiseen. Tätä voi kutsua pragmaattiseksi politiikaksi mutta se ei silti tarkoita välinpitämättömyyttä Venäjän valtion ongelmia kohtaan. Voihan olla, että on katsottu ettei kritiikki yksinkertaisesti auta; että Venäjän johto ei siitä muutu, että sitä kritisoidaan. Pragmaattista politiikkaa on sekin, että yrittää edesauttaa yhteistyötä huolimatta siitä, että toisella osapuolella on sellaisia taipumuksia, joita ei hyväksy. Näin Saksa on onnistunut ainakin katkaisemaan kierteen Venäjän poissulkemisen politiikalta.

Toinen esimerkki vaihtoehtoisesta lähestymistavasta on 1970-luvulta, jolloin maailmanlaajuisen buddhalaisen järjestön, Soka Gakkai Internationalin puheenjohtaja, nuori Daisaku Ikeda matkusti Neuvostoliittoon edistämään Japanin ja Neuvostoliiton suhteita, etenkin maiden välistä kulttuurivaihtoa. Matkan johdosta Ikedaa kritisoitiin ankarasti hänen kotimaassaan sekä ulkomailla siitä, miten hän saattoi mennä vierailulle maahan, jossa uskontoja vainottiin. Ikeda puolustautui näillä sanoin: “menen sinne missä on ihmisiä”. Niinpä Ikeda matkusti Neuvostoliittoon ja kohtasi politiikan, koulutuksen ja kulttuurin vaikuttajia sekä tavallisia kansalaisia luoden ystävyyssuhteita. Hän tapasi myös puhemies Kosyginin ja välitti Kosyginin luvalla Kiinaan viestin Neuvostoliiton rauhanomaisista aikeista. Hän ei ottanut esille poliittisesti arkaluontoisia asioita, mutta puhui silti vankkumattomasti rauhan ja väkivallattomuuden puolesta. Hänen vierailunsa johti moniin kokreettisiin opiskelu- ja kulttuurivaihdon projekteihin. Olisiko Ikeda voinut rakentaa siltaa Japanin ja Neuvostoliiton sekä Kiinan ja Neuvostoliiton välille, jos hän olisi lähtenyt arvostelemaan neuvostojärjestelmää ja maan päättäjien toimintaa? Tuskin.

Venäjä ei ole yhtäkuin Putin ja hänen hallintonsa. Venäjä on yhtäkuin ne hmiset, jotka Venäjän valtion rajojen sisällä elävät. Venäjä on myös joukko nuoria, jotka aktiivisesti oman turvallisuutensa uhalla vastustavat Putinia. Tästä syystä minä vastustan Aronin maalaamaa kuvaa Venäjästä Putiniin henkilöitynä valtiona.

Mielestäni olisi jo aika uudistaa Venäjää koskevaa poliittista mielikuvitusta ja puhetapoja. Epäkohtia pitää ja saa tuoda esiin, jotta me tiedämme mitä rajan takana tapahtuu ja voimme yrittää vaikuttaa asioihin. Samalla voisimme myös kokeilla ystävyyden siltojen rakentamista: dialogia, laajempaa kulttuurista vaihtoa sekä keskustelua ja tutkimusta Venäjästä, joka ei perustu Aronin edustamalle poissulkevalle poliittiselle mielikuvitukselle.

Obaman tyttäret ja Israelin tulevaisuus

Obaman vierailun ajaksi Jerusalemin katukuvaan ilmestyi Yhdysvaltain lippuja sekä oheisia kylttejä. Kuva: Timo R. Stewart

Yhdysvaltojen merkittävä taloudellinen, poliittinen ja diplomaattinen tuki Israelille on osa maiden välistä erityissuhdetta. Läheisestä liittolaisuudesta huolimatta – tai sen vuoksi – Yhdysvallat on pitkään ollut avainasemassa myös Israelin ja palestiinalaisten välisissä neuvotteluissa. Maan ”honest broker” status on toistuvasti kyseenalaistettu palestiinalaisten taholta, mutta mitään varteenotettavaa vaihtoehtoakaan ei ole ilmaantunut. Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja hänen Kairossa 2009 pitämänsä puhe herättivät palestiinalaisten keskuudessa toivoa tasapuolisemmasta lähestymistavasta, mutta edistyksen puute kuluneina neljänä vuotena on tuonut paluun pessimismiin.

Mistään nollasummapelistä ei kuitenkaan ole kyse. Presidentti Barack Obaman ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun henkilökemiat eivät selvästikään ole aivan parhaimmasta päästä. Osittain Kairon puheen vuoksi Obamalla on Yhdysvaltain presidentiksi poikkeuksellisen heikko maine Israelissa. Toisaalta Netanjahun selkeästi nauttii vahvaa kongressin suosiota, mikä on lisännyt hänen liikkumatilaansa. Kahdenvälisiä suhteita ovat hiertäneet etenkin Israelin laittomat siirtokunnat, joiden kasvun jäädyttäminen oli tavoite, josta Obaman oli lopulta peräydyttävä. Israel jakoi pienen luunapin suurelle tukijalleen alkuvuodesta 2010 ilmoittamalla varapresidentti Bidenin vierailun aikana kiihdyttävänsä siirtokuntarakentamista entisestään.

Sekä Obama että Netanjahu kuitenkin voittivat omat vaalinsa ja joutuvat vastedeskin toimimaan yhteistyössä keskenään. Obaman viimeviikkoisen Lähi-idän matkan tärkeimpänä tavoitteena näyttääkin olleen korostaa suhteiden olevan kunnossa. Vierailuun kuuluivat jopa koomisia piirteitä saaneet lukuisat vakuutukset ”iankaikkisesta” liittolaisuudesta, jota ei voida rikkoa. Mahdollisten sisäpoliittisten palkintojen lisäksi Obama sai vakuuttelusta myös konkreettisen tuloksen saatuaan jotenkin taivuteltua Netajahun pyytämään pääministeri Erdoganilta anteeksi Mavi Marmaran tapausta.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin suhteen liikettä ei tapahtunut, eikä sitä oltu odotettukaan. Monet palestiinalaiset, Israelin vasemmisto ja Yhdysvalloissa vaikuttavat liberaalit sionistit ovat nähneet, että ”Obama gets it”. Hän ymmärtää konfliktin perusdynamiikan sekä kahden valtion ratkaisun merkityksen sekä Israelille että palestiinalaisille. Jotkut Obaman ensimmäiseen kauteen pettyneet ovat odottaneet hänen kääntyvän kohti Lähi-itää toisella kaudellaan kun sen vaikutuksia jälleenvalinnan mahdollisuuksiin ei enää tarvitse pelätä. Useimmat pettyivät jälleen, mutta ehkä liian aikaisin.

Obama korosti nuorille israelilaisille Jerusalemissa pitämässä puheessa, ettei Israel ole yksin. Hän käsitteli monien israelilaisten tuntemia aiheellisia pelkoja väkivaltaisen ympäristön ja epävarman tulevaisuuden suhteen. Rauhansopimuksien vastustajat ovat vuosikausia rakentaneet näiden pelkojen varaan. Vain ottamalla ne uskottavalla tavalla huomioon on mahdollista rakentaa sisäpoliittinen valmius sopimukselle, joka sisältää Israelin vetäytymisen miehitetyiltä alueilta. Nykyisessä suhteellisen vakaassa tilanteessa hän vetosi myös toiseen pelkoon, joka ei ole yhtä akuutti, mutta sisältää osaltaan tuhon siemenet: Ottaen huomioon väestönkasvun Israelissa ja miehitetyillä alueilla, ainoa keino turvata demokraattisen juutalaisvaltion tulevaisuus on luoda sen rinnalle itsenäinen ja elinkelpoinen palestiinalaisvaltio.

Pitämällä kiinni miehitetyistä alueista Israel riskeeraa oman tulevaisuutensa. Kolmesta tavoitteesta – juutalaisesta valtiosta, demokraattisesta valtiosta ja valtiosta koko Israelin maassa – voi saada vain kaksi, kolmannesta on tingittävä. Asian voi ilmaista vieläkin selvemmin ja on merkittävää, että Yhdysvaltain presidentti teki sen palestiinalaisille puhuessaan. Obama viittasi muutoksen mahdollisuuteen ja siihen, miten myös Yhdysvalloissa oli aika, jolloin hänen tyttärillään ei ollut samoja mahdollisuuksia kun jonkun toisen tyttärillä.

Vertaamalla Israelin miehitystä Yhdysvaltain rotuerotteluun Obama alleviivasi tilanteen vakavuutta, kestämättömyyttä ja sen aiheuttamaa uhkakuvaa Israelin demokratialle. Muuttaako se mitään? Ainakin Israelin vasemmisto on ollut tyytyväinen. Peace Now -järjestön johtaja Yariv Oppenheimer kertoi Obaman puheen johtaneen jonkinlaiseen ”heräämiseen” kuihtuneen israelilaisen rauhanliikkeen riveissä. Näyttää siltä, että Obama on siirtänyt pallon heille.

Pakottava(n) diplomatian tarve

Edellisessä postauksessaan kollegani Mies ulkosuomalainen on aivan oikeassa. Diplomatia-keskeinen Syyria-politiikka on optimaalisin tapa hakea ratkaisua Syyrian tilanteeseen – ellei länsimaiden tarkoituksena sitten ole vaikuttaa Syyrian konfliktin kehitykseen tai saada aikaan länsimaisen yhteisön kannalta suotuisa tai hyväksyttävä lopputulos.

Olen aiemminkin (”Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi” sekä ”Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista”) kritisoinut länsimaisen yhteisön virallista linjaa, jonka keskeisinä elementteinä ovat olleet pakotteet ja asevientikielto; konfliktin sovittelu YK:n erikoislähettilään välityksellä; sekä opposition tunnustaminen poliittisesti. Näillä keinoin länsimaisen yhteisön tavoitteena on ollut väkivaltaisuuksien lopettaminen Syyriassa sekä Bashar al-Assadin hirmuhallinnon syrjäyttäminen.

Ottaen huomioon viimeisen kahden vuoden aikaiset kehitykset Syyriassa, on selvää, että länsimaisen yhteisön virallista linjaa voidaan kritisoida niin reaalipoliittisista kuin humanitaarisistakin lähtökohdista; edelleen on havaittavissa, ettei sen valitsemat keinot ole realistiset artikuloitujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Humanitaarisen kritiikin kannalta on huomioitava, miten länsimaat ovat epäonnistuneet yrityksissään puuttua Syyrian humanitaariseen kriisin (joka ei vaikuta pelkästään Syyriassa, vaan myös sitä ympäröivissä maissa, jonne yli miljoona syyrialaista on paennut väkivaltaisuuksia). Vaikka länsimaisella yhteisöllä – toisin kuin kansainvälisellä yhteisöllä – ei ole velvollisuutta puuttua humanitaarisiin kriiseihin aina ja kaikkialla, konfliktin kiihtyminen ja pitkittyminen sekä siitä aiheutunut humanitaarisen kriisin syveneminen on länsimaille huolestuttava kehitys sekä moraalinen epäonnistuminen. Pidättäytymällä pakottavasta diplomatiasta tai sillä uhkaamisesta, länsimaat ovat mahdollistaneet Bashar al-Assadin yritykset turvata hallintonsa äärimmäisellä väkivallalla, jonka kohteeksi on joutunut etupäässä maan siviiliväestö.

Tärkeämmin, Suomen tukema länsimainen politiikka ei ole pelkästään epäonnistunut vaikuttamaan Syyrian sisällissotaan, vaan sitä on tullut konfliktin kehityksen kannalta merkityksetöntä. Länsimaiden asettama asevientikielto ei ole onnistunut estämään Venäjän ja Iranin aseellista tukea Assadille tai muun muassa Qatarista ja Saudi-Arabiasta saapuvaa tukea jihadistiryhmille. Mikäli muiden sanktioiden tarkoitus on ollut vaikuttaa Assadin hallinnon käyttäytymiseen, tai opposition poliittisen tunnustamisen tarkoitus on ollut vauhdittaa väkivaltaisuuksien päättymistä, merkkejä tästä ei ole konfliktin kolmannenkaan vuoden alkaessa nähty. Paremmin ei ole mennyt YK:n erityislähettiläillä, joiden kyky vaikuttaa tilanteeseen on alusta asti ollut olematon, mikä näkyy heidän lähes olemattomissa saavutuksissaan. Tässä valossa erikoislähettiläiden ”saavutusten” – kuten Geneven prosessi – korostaminen länsimaisen politiikan onnistumisena on vähintään kummallinen.

Ottaen huomioon, että näiden keinojen ensisijainen tavoite – ainakin ulkoministeri Tuomiojan mukaan – on ollut ”väkivallan lopettaminen ja osapuolten taivuttaminen demokratiaa toteuttavan ja kaikkien väestöryhmien oikeudet ja turvallisuuden takaavaan neuvotteluratkaisuun” (Tuomiojan blogi, 2.3.2013), voidaan nykypolitiikkaa pitää kategorisesti epäonnistuneena. Sitä vastoin, kuten aikaisemmin olen todennut, pakottavasta diplomatiasta ekplisiittisesti luopuminen on rohkaissut Assadin hallintoa ja mahdollistanut ”psykoottisen” siviileihin kohdistuneen väkivaltakampanjan vailla pelkoa konkreettisista seurauksista.

Huolestuttavammin, tehottomalla politiikalla prokrastinointi on johtanut siihen, että länsimaiden yhteisö ovat katsonut vierestä kun Syyrian konfliktista on muodostunut yhä akuutimpi alueellinen turvallisuusongelma, jonka ratkaiseminen on yhä vaikeampaa, aikaavievempää ja kalliimpaa. Viimeisen vuoden aikana Syyrian konflikti on muuttunut asymmetrisestä sissisodasta täysimittaiseksi sisällissodaksi, jossa sektaarisilla jännitteillä on erityisen suuri rooli; al-Qaida on pesiytynyt Syyriaan ja saanut näkyvän jalansijan oppositiotaistelijoiden keskuudessa (joka näkyy myös siinä, miten opposition hallussa olevia alueita hallitaan); maahan virtaa omaa agendaansa edistäviä jihadisteja ja vapaaehtoistaistelijoita ympäri Lähi-itää sekä länsimaita (mikä entisestään vaikeuttaa neuvotteluratkaisun aikaansaamista); Bashar al-Assad pitäytyy yhä sitkeästi vallassa eikä hänen regiiminsä romahtaminen ole näköpiirissä; ja muiden valtioiden turvallisuuspoliittinen agenda heijastuu konfliktissa yhä näkyvämmin. Mikä pahempaa, Syyrian konfliktin pitkittyminen epävakauttaa sitä sitä ympäröiviä maita, etupäässä Libanonia sekä Irakia – jälkimmäisen kannalta erityisen huolestuttavaa on jihadistien lisääntyvä aktiivisuus Irakin ja Syyrian välisellä rajaseudulla. Jordanian, Turkin ja Israelin turvallisuusongelmia ei voida myöskään ylenkatsoa.

Tämän seurauksena Syyrian kansannoususta on muodostunut kansainvälinen kriisi, jonka ratkaisemisessa tai vähintään kehitykseen vaikuttamisessa länsimailla on selkeät intressit jo artikuloitujen pitkäaikaistavoitteiden lisäksi. Näistä neljä ansaitsee erityisesti alleviivausta: siviileihin kohdistuvan väkivallan rajoittaminen; terroristiryhmien vapaan toiminnan lopettaminen Syyriassa, Assadin hallinnon vallassapysymisen mahdollisuuden sekä  joukkotuhoaseiden käyttön tai proliferaation todennäköisyyden minimoiminen; ja Syyrian konfliktin heijastevaikutusten lakkauttaminen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi länsimaat tarvitsevat kuitenkin uudenlaisia mekanismeja, sillä edellisten keinojen soveltuvuus Syyrian konfliktiin vaikuttamiseksi on vähäinen.

Vaan mitä vaihtoehdoksi? Kollegani on postauksessaan oikeassa kahdessa asiassa. Diplomatiaa ei kannata hylätä (vaan sen pakottavaa elementtiä kannattaa miettiä uudelleen), ja suotuisien oppositioryhmittymien aseistamisessa on omat ongelmansa (jälkimmäisestä pointeista kiinnostuneille suosittelen myös Dan Tromblyn mainiota kirjoitusta aiheesta). Tällä, kuten monella muullakin vaihtoehtoisella mekanismilla – esimerkiksi sotilaallisella interventiolla, lentokieltoalueella – on omat ongelmansa ja seurauksensa. Mutta kuten yllä on argumentoitu, nykyiset mekanismit ovat kaukana ongelmattomista keskeisimmän valuvian ollessa se, ettei oikeanlaisia keinoja vaikuttamaan Assadin haluun käyttää väkivaltaa oman hirmuhallintonsa tulevaisuuden turvaamiseksi ole kyetty löytämään. Näillä epäonnistumisilla on omat seurauksensa: al-Qaidan roolin kasvu, haitalliset heijastevaikutukset naapurimaissa, sekä humanitaarisen kriisin syveneminen.

Jälkiviisaudella varustettuna on helppo todeta, ettei länsimaisen yhteisön politiikka ole kyennyt saamaan aikaan oikeanlaista kehitystä Syyrian konfliktissa, ja sille suotuisan lopputuloksen aikaansaaminen vaatii tässä vaiheessa enemmän resursseja kuin mitä se olisi vaatinut vielä vuosi sitten puhumattakaan konfliktin alkuhetkistä. Vaikka neuvotteluratkaisu olisi paras ja kestävin ratkaisu Syyrian sisällissotaan, kuten kollegani varsin paikkansapitävästi väittää, tämän ratkaisun epätodennäköisyys ei tee siihen tähtäävästä toiveajattelusta järkevää politiikkaa, erityisesti koska sillä välin Syyrian konfliktista on muodostumassa alueellinen turvallisuusuhka, johon reagoiminen muodostuu pakolliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun (jos) konflikti uhkaa länsimaiden turvallisuutta tai niiden keskeisiä intressejä. Syyrian konfliktin kehitys on vienyt sitä vääjäämättä kohti tätä pistettä, vaikka sen saavuttaminen ei luonnollisesti ole varmaa.

Syyrian konfliktin kolmannen vuoden alkaessa, on selvää, että länsimaisen yhteisön tulee miettiä uudelleen, mitä se haluaa saada aikaiseksi Syyriassa, mitkä keinot pystyvät nämä tavoitteet todennäköisimmin – ja kustannustehokkaimmin – saavuttamaan, mitä resursseja se on valmis käyttämään asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, sekä mitä seurauksia valituista keinosta saattaa pahimmillaan syntyä.

Tähän todellisuuteen on herätty viime aikoina Euroopassa – Ranskassa ja Iso-Britanniassa – sekä Yhdysvalloissa. Se, onko oppositioryhmien aseistaminen paras vaihtoehto nykypolitiikalle on keskustelu, jota tulisi seuraavina kuukausina käydä erityisesti Euroopassa. Tätä keskustelua tarvitaan kahdesta syystä: Ensiksi, EU on jälleen kerran osoittautunut kykenemättömäksi toimimaan humanitaaristen kriisien ratkaisemisessa lähiympäristössään, ja tämän tulisi muuttua tulevaisuudessa. Toiseksi, mikäli yksittäiset EU-jäsenvaltiot päätyvät eroamaan virallisesta linjasta, ja aseistamaan oppositiota joko suorasti tai epäsuorasti, tämä pitäisi tehdä tavalla joka ei pahenna Syyrian konfliktia tai aiheuta länsimaiden ja EU:n kannalta negatiivisia turvallisuuspoliittisia seurauksia (kuten Yhdysvalloille kävi Libyassa). Tämä vaatii tarkasti harkittua politiikkaa. Esimerkiksi Ranskan Francois Hollanden uskomus siitä, ettei kapinallisille luovutetut aseet päätyisi vääriin käsiin, ”koska he lupasivat niin”  on äärimmäisen huono lähtökohta asevientikiellon lakkauttamiselle ja oppositioryhmien aseistamiselle.

Länsimaisen Syyria-politiikan ongelman ytimessä on se, ettei hyviä ratkaisuja Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi ole. Aika rajoitetulle ja nopealle täsmäinterventiolle meni kauan sitten ja opposition aseistamisessa on aina ongelmansa. Toisaalta, nykypolitiikka on tehotonta ja siirtää tärkeän ulkopoliittisen ongelman ratkaisua tulevaisuuteen kalliimmalla hinnalla. Ehkäpä länsimaisen yhteisön päätöstentekijöiden olisi aika palata sorvin ääreen kestävän diplomaattisen ratkaisun pilvilinnoistaan, ja miettiä mitä Syyrialle todella pitäisi ja voidaan tehdä ennen kuin konfliktista tulee niin suuri turvallisuusongelma, että länsimaiden laajempaa osallistumista konfliktiin ei enää sanele valinta vaan pakko.

Diplomatiaa ei kannata hylätä Syyrian tapauksessa

Kuva: Jean-Marc Ferré / YK

Syyrian konflikti tuskin tarvitsee edes esittelyä. Yli 70,000 kuolonuhria ja kaksi vuotta kestänyttä sotaa on yritetty ratkaista erilaisilla kansainvälisillä suunnitelmilla, kannusteilla, pakotteilla ja neuvotteluilla onnistumatta.  Kahden vuoden sotimisen muistomerkin väistyessä valitettavast ei ole syytä olettaa, että tilanne parantuisi tässä lähiaikoina. Tämän turhaantumisen ilmapiirin edistämänä Euroopassa on uudestaan noussut puhetta Syyrian opposition aseistamisesta.  Äänekkäimpinä aseistamisen puolestapuhujana on tuttu  post-imperialistinen parivaljakko Ranska ja Iso-Britannia, joista kumpikin on väläyttänyt mahdollisuutta yksipuolisiin toimiin jos ’EU-25’ ei suostu muuttamaan Unionin kantaa.  Ideaa on vastustanut etupäässä Saksa, jonka kanta on saanut tukea Ruotsilta, Itävallalta ja Suomelta.

On hyvin ymmärrettävää, että suuren tragedian jatkuessa muodostuu suunnaton impulssi tehdä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.  Tässä tilanteessa kuitenkin pitää suurella varauksella suhtautua siihen mitä voi saavuttaa ja siihen mitä seurauksia on omilla teoillaan.  Opposition aseistaminen on lukuisista eri syistä siirto jota tulisi harkita hyvin varovaisesti.  Alla esitän kolme pääsyytä miksi aseistaminen on huono ratkaisu, ja viimeiseksi miksi pyrkimyksiä diplomaattiseen ratkaisuun ei pitäisi hylätä.

Ensinnäkin, aseistaminen ei johda siihen mihin haluamme sen johtavan: opposition aseistaminen ei itsessään lopeta Syyrian konfliktia. On mahdotonta näin etukäteen sanoa jouduttavatko vai pitkittävätkö aseet konfliktin ratkaisua.   Syyrian oppositiolla on jo hallussaan paljon aseita – raskaitakin sellaisia – joten muutama aselasti lisää eurooppalaisia aseita vaikuttaa tähän kokonaisuuteen todennäköisesti pienemmin, kuin mitä retoriikan tasolla elätellään.  Aseistaminen vaikuttaa siten, että se kiihdyttää väkivaltaa Syyriassa, johtaen vain mahdollisesti  opposition sotilaallisiin voittoihin. Jälkimmäinen on se mitä aseistamisen luonnollisesti toivotaan tekevän, mutta monella tavalla suurempi ongelma on Syyrian opposition (poliittisen sekä aseellisen) heikko järjestäytyneisyys.

On myös syytä korostaa, että ei ole mitenkään varmaa, että Bashar al-Assadin poistuminen lopettaa väkivallan Syyriassa. Sota synnyttää oman logiikkansa, joka pitkättää sen käyntiä; Syyriassa on käynnissä sisällissota, jonka pääjako on Assadin hallinon ja sen vastustajien välillä, mutta joka kätkee sisäänsä muita merkittäviä potentiaalisia jakolinjoja. Jopa parhaimmassa tapauksessa – Assadin hallinnon äkillinen luihistuminen – on silti todennäköistä, että matalan tason väkivalta jatkuu, eri aseellisten ryhmien selvitellessä välejään tai kilpaillen vallasta. Irak on tässä suhteessa varoittava esimerkki, jossa nyt kymmenen vuotta myöhemminkin väkivalta jatkuu sinnikkäästi.

Tässä todennäköisessä fragmentoitumisessa aseistaminen edesauttaa eri ryhmien välistä kilpailua. Esitetty idea sitovista takuista siitä, että aseet menevät – ja pysyvät – vain ”meidän” ryhmien kanssa on puhdasta toiveajattelua.  Taktisella tasolla oppositioryhmien yhteistyö on sen verran tiivistä, että erottelu ”meidän” ja ”muiden” opposition välillä on merkityksetöntä.  Länsimaita huolestuttaa eniten jihadistien rooli Syyrian konfliktissa, mutta missä tahansa tapauksessa sisällissodan päätyttyä on varmaa, että Syyriassa tulee olemaan hyvin aseistettuja ja kokeneita ryhmiä, joilla on kyky toimia naapurimaissa (Jordania, Irak, Libanon, Turkki, Israel).

Toiseksi, aseistaminen ei edesauta poliittisen raiteen lukkiutumisen purkamista. Kiistatta Syyrian konfliktin poliittisen raiteen lukkiutuminen suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden intressiristiriidassa on merkittävä este konfliktin ratkaisussa. Tässä valossa aseistaminen edesauttaa opposition aseman vahvistumista hallinnon kustannuksella ja siten pakottaa hallinnon liittolaisineen neuvottelupöytään.  Käytännössä näin on jo toimittu UNSMIS-operaation epäonnistumisen jälkeen; uusia avauksia on vältelty siinä toivossa, että sotilaallisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa osapuolten laskelmiin.  Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole tuonut toivottua tulosta, vaikka opposition aseellinen asema on vahvistunut hitaasti.

Kuten yllä on todettu, on epävarmaa miten aseistaminen oikeasti vaikuttaa konfliktin kokonaisuuteen, mutta on myös hankala nähdä kuinka se johtaisi suurempaan neuvotteluhaluun hallinnon ja liittolaistensa keskuudessa.  Neuvotellun ratkaisun ytimessä oleva idea siirtymästä nojautuu siihen, että on mahdollista saada kumpikin osapuoli sitoutumaan yhteen prosessiin – selkä seinää vasten on hankala luottaa muihin.  Vastaavasti, Venäjä ja Iran ovat toistuvasti korostaneet valmiuttaan jatkaa tukeaan Assadin hallinnolle tai vähintäänkin muille ryhmille jotka ovat valmiita turvaamaan heidän intressinsä.  Venäjä on jo selvästi todennut vastustavansa ideaa ja, että tulkitsee sen olevan nykyisen diplomaattisen raiteen olemuksen vastaista: selvempi EU-rooli opposition aseistamisessa todennäköisesti johtaisi YK-raiteen lopulliseen romahtamiseen.

Tässä yhteydessä usein kuultu huono argumentti on, että tässä lukkiutuneessa tilanteessa  EU:n pitäisi ”ottaa kantaa”, joka jotenkin muuntautuu siksi, että olisi aseistettava yhtä osapuolta.  EU:lla on jo selvä kanta (pdf) Syyrian tapauksessa: väkivallan on lopputtava, nykyinen hallinto on menettänyt oikeutuksensa hallinta, ja kestävä rauha syntyy syyrialaisten kesken löytyvästä yhteisymmärryksestä siitä miten maan tulevaisuus tulisi järjestää. EU on tunnustanut Syyrian kansallisen koalition legitiiminä Syyrian kansan edustajana ja toimeenpannut taloudellisesti merkittävän (poliittinen hyöty on eri kysymys) pakotejärjestelmän (pdf) Syyrian hallintoa vastaan. Aseistamiskysymys pitäisi vähintäänkin käsittää näiden aikaisempien toimien jatkona, eikä jonakin yksittäisenä tempauksena tilanteen muuttamiseksi.

Kolmanneksi, aseistaminen ei auta Syyrian pitkän tähtäimen taloudellisten, humanitaaristen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua, mutta voivat vaikeuttaa niiden ratkaisua. Sotilaallinen konflikti on vain yksi osa Syyrian konfliktia, kestävän rauhan saattaminen Syyriaan edellyttää maata vaivaavien akuuttien ja pitkä-aikaisten ongelmien käsittelyä. Akuuteista ongelmista akuutein on Syyrian katastrofaalinen humanitaarinen tila: rekisteröityjä pakolaisia Syyrian naapurimaissa on yli 1.158.101,  kun vielä vuosi sitten pakolaisia oli 33.000; maan sisällä pakolaisia on arvioitu olevan vielä 3-4 miljoonaa lisää.   Syyrian koulu- ja terveysjärjestelmät ovat romahtaneet ja maan infrastruktuuri yleisemminkin on kärsinyt suunnatonta tuhoa; maan bruttokansantuote on tippunut 18.2% ja köyhyys sekä työttömyys nousseet radikaalisti. Kokonaisuusvaikutukseltaan, Syyrian inhimillisen kehityksen indeksi on romahtanut takaisin vuoden 1993 tasolle – 20 vuoden taantumus kahden vuoden sotimisen seurauksena.

Kaikki nämä ongelmat tulevat vaatimaan pitkän tähtäimen ratkaisuja, jälleenrakennusta ja tukea. Aseellisen konfliktin kiihdyttäminen tekee tämän mahdottomaksi, ja pikemminkin syventää entisestään näitä ongelmia. Pitkällä tähtäimellä, Syyrian valtionrakenteiden säilyttäminen niin ehjänä kuin mahdollista on paras toivo maan jälleenrakennukselle. Poliittinen reformi ja jonkinasteinen de-Ba’athikaatio on kiistattomasti tarpeellista ja välttämätöntä Syyriassa, mutta sekin toteutuu parhaiten, jos jäljellä on jotain mitä uudistaa.   Mitä enemmän konflikti tuhoaa Syyrian valtiota, sitä hankalemmaksi ja kalliimmaksi  maan (jälleen)rakentaminen muuttuu aseiden hiljennettyä.

Ottamalla huomioon nämä kolme tekijää, puollan varovaisesti sitä, että neuvoteltu ratkaisu – ja sitä kautta syntyvä kokonaisvaltainen siirtymäprosessi – on edelleen paras mahdollisuus turvata kestävä rauha Syyriaan. En usko, että tämä on todennäköistä, helppoa tai nopeaa, mutta – valitettavasti – Syyrian konfliktin ratkaisussa helppoja keinoja ei enää  ole. Sodan on annettu syventyä liian kauan ja nyt tarjolla on vain erilaisia huonoja vaihtoehtoja, jotka eivät voi taata onnistumista, tai sitten tulevat merkittävien haittavaikutusten kanssa.

On syytä kuitenkin huomata, että neuvotellusta ratkaisusta puhuttaessa uudellaista ajattelua tarvitaan kipeästi, etenkin sellaista ajattelua, joka esittelee vaihtoehtoja YK:n turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Tällä tasolla uuden sovun saaminen on kovin epätodennäköistä millään tähtäimellä – vaikka jotkut elättävät toivoa, että Venäjä, USA, EU ja Iran saavuttavat yhdessä hengästyttävässä yössä sopivan grand bargainin, joka ratkaisee kaiken Lähi-idässä. Kofi Annan teki parhaansa huonolla kädellä ja UNSMIS oli tämän YK-TN platformin paras yritys. Lakhdar Brahimi, tai seuraajansa jos sellaista tulee, pystyy parhaimmillaan toistamaan saman tempun, mutta tuskin luomaan uutta ymmärrystä siitä miten konflikti ratkaistaan.  Geneven kommunikea (pdf) edustaa kyseisen tason toimivinta tuotosta, ja on nykyinen kehys neuvottelluille – ei ongelmaton sellainen, mutta työstämiskelpoinen.

Pääpainon pitäisi olla siinä, että pyritään löytämään rakenteita, jotka saattavat uskottavan tasapainon eri osapuolten edustajien välillä ja takaa heidän sitoutumisen sellaiseen prosessiin, jonka keinoin Syyrian syvempiä ongelmia voi käsitellä.  Maksimaalisella tasolla, tämä heijastaa Syyrian ”re-mandatisaatiota” laaja-alaisen YK-operaation alaisuuteen, mutta todennäköisempi ratkaisu on jokin muoto, jossa kansainväliset ja alueelliset toimijat avustavat paikallisen uuden järjestelmän syntyä. Luovia ratkaisuja löytyy, mutta resurssi, joka kaikista niistä puutuu on poliittinen tahto.  Ilman sitä, mikään ratkaisumalli ei tule kestämään.  Sen, että rauhan luominen on hankalaa ei pitäisi olla tekosyy sille, ettei sen luomista pitäisi jatkuvasti yrittää.