Kiina, Filippiinit ja selkkaus merillä

“Lähde elämäsi saaristoristeilylle!”, they said…”Nauti auringosta ja luonnosta!”, they said…

Viime viikolla näytti pahasti siltä, että Kiina ja Filippiinit saattaisivat ajautua avoimeen konfliktiin muutamien Etelä-Kiinan merellä sijaitsevien kivien takia (linkki Google mapsiin). Aluekiistassa on kyse joukosta varsin pieniä saaria, tai isoja kiviä, jotka sekä Filippiinit että Kiina katsovat omikseen. Kiinalaiset kutsuvat aluetta Huangyanin saareksi, Filippiinit puolestaan Panatagin riutaksi. Vaikka maailmassa on sodittu milloin mistäkin turhasta asiasta – oli se sitten turskasta, jalkapallosta, kaukaisista saarista tai pasteijakioskista – on usein kuitenkin takana kiviä merkittävämpiä syitä. Niin on myös tässäkin tapauksessa: selkkauksen osanottajamailla – Filippiineillä, Kiinalla, ja taustapiru Yhdysvalloilla – on kaikilla oma lehmä ojassa (tai laiva lahdessa, miten asian nyt haluaa ymmärtää).

Lyhyellä tähtäimellä tämänhetkisen selkkauksen takana on molemminpuolinen ns. kettuilu, jossa molempien rannikkovartiostot ovat kiusanneet vastapuolen kalastuslaivoja. Huhtikuun alussa Filippiiniläiset yrittivät pidättää kiinalaisten kalastusalusten miehistöä, mutta Kiina pysäytti yrityksen omilla laivoillaan, joka puolestaan melkein johti nokkapokkaan sotalaivojen välillä. Kuun puolivälissä Yhdysvallat puolestaan piti Filippiinien kanssa yhteisen sotaharjoituksen Etelä-Kiinan merellä, johon osallistui yhteensä noin 7,000 sotilasta. Pitkällä tähtäimellä kullakin toimijalla on kuitenkin omat syynsä sotkeentua tilanteeseen.

Kiina ensinnäkään tuskin haluaa konfliktia ASEAN-maa Filippiinien, tai varsinkaan Filippiinien liittolaismaa Yhdysvaltojen kanssa muutamien pahaisten kivien vuoksi (tässä kuva riutan isoimmasta “saaresta”). Silti Kiina julkaisee yhä tiukkasanaisempia lausuntoja asiasta, mutta miksi? Syitä on useita. Ensinnäkin, selkkaus ja sen pitäminen tapetilla on oiva tilaisuus Kiinan kommunistiselle puolueelle kääntää huomiota pois sekä puolueen sisällä myrskyävästä skandaalista Bo Xilain suhteen että diplomaattisesti varsin hankalasta tilanteesta ihmisoikeusaktivisti Chen Guangchengin vuoksi. Tämänkaltaista “sotarumpupolitiikkaa” (kiinalaisten versio siltarumpupolitiikasta) tai virallisemmin “harhautuspolitiikkaa” (engl. diversionary foreign policy) pelaavat usein valtiot, jotka ovat sisäpoliittisesti tulenarassa tilanteessa ja haluavat kääntää kansan huomion ulkopoliittisiin aiheisiin – monesti haastamalla riitaa, ja joskus jopa sotimalla. Radikaalein esimerkki lienee Pohjois-Korea, jonka hallinnon koko olemassaolo nojaa myyttiin aggressiivisista ulkovalloista.

Nämähän sovittelee helposti ennen kuin ehtii “maritime claims reconciliation process” sanoa.

Toiseksi, Pekingin vaatimukset tulee nähdä osana sekä Kiinan strategiaa Etelä-Kiinan merellä että asemaa maailmassa laajemmin. Etelä-Kiinan meren kalastusoikeudet, öljy- ja maakaasuvarannot sekä meren merkitys kauppareittinä (yli puolet maailman rahdista kulkee meren läpi) tekevät alueesta kasvavan Kiinan tulevaisuuden kannalta elintärkeän voimavaran. Muutkin Itä- ja Kaakkois-Aasian maat ovat toki huomanneet nämä seikat, ja vetoavatkin Kiinan kanssa kilpaa kukin mihinkin saadakseen siivun alueen vauraudesta. Kaikki yrittävät maksimoida etuaan, mutta yhteistyön puutteessa päätyvät aiheuttamaan enemmän harmia itselleen ja muille, kun poliittiset jännitteet alueella kasvavat. Luonnonvarojen hamuamisen lisäksi Kiinan yritys kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella on toki myös kunnia-kysymys. Kiina on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut sellaisiin mittoihin, että se voi ensimmäistä kertaa sitten 1700-luvun lopun kokea aitoa ylemmyydentunnetta ja ylpeyttä, joka puolestaan purkautuu paikoin kovasanaisena kansallismielisyytenä.

Kolmanneksi, Kommunistisella puolueella tuntuu jälleen olevan vaikeuksia pitää asioissa eri toimijoita hallinnon sisällä, varsinkin kun kyse on nationalisteista tai Kansan vapautusarmeijasta. Tämä näkemys on selitetty oivasti tässä kattavassa International Crisis Groupin raportissa Etelä-Kiinan meren tulenarkuudesta. Kiinan armeija on jo aikaisemmin osoittanut olevansa eräänlainen musta hevonen päätöksentekoprosessissa: esimerkiksi alkuvuodesta 2011, Yhdysvaltain silloisen puolustusministeri Robert Gatesin vieraillessa maassa, Kiinan armeija päätti – tiettävästi ilman Hu Jintaon suostumusta – koelentää Kiinan ensimmäistä häivehävittäjää (engl. stealth fighter). Varsinkin Bo Xilain skandaalin jälkimainingeissa onkin hyvä muistaa, kuinka vähän hallinnon ulkopuoliset varsinkin Lännessä tietävät kommunistien puolueen toiminnasta ja päätöksenteosta Kiinan kansantasavallassa. Autoritäärisyys ja harvainvalta ei siis suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö eri toimijat hallinnon sisällä voisi kilpailla keskenään.

Filippiinien kannalta tilanne vaikuttaa varsin absurdilta: se vakuuttelee olevansa valmis lähtemään sotaan maan kanssa, jonka puolustusmenot ovat maailman toiseksi suurimmat. Taustalla on kuitenkin totta kai yhteinen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa vuodelta 1951, josta Filippiinien ulkoministeri ei suinkaan unohtanut muistuttaa kaikkia osapuolia. Toisin sanoen Filippiinit harrastavat maailman vanhinta temppua: bluffaamista. Filippiinit ei aio eikä varmasti halua sotia Kiinaa vastaan, tuskin edes Yhdysvaltojen tuella. Ilman Yhdysvaltoja sen mahdollisuudet voimankäyttöön ovat kuitenkin lievästi sanottuna melko rajalliset. Filippiinien laivaston edes etäisesti hyökkäys- ja merikelpoinen osuus kun koostuu kahdesta laivasta: vuonna 1943 vesille lasketusta fregatista, sekä Presidentti Kennedyn aikaisesta, entisestä Yhdysvaltojen rannikkovartioston aluksesta. Kuka ehtii ensimmäisenä hihkaisemaan “bullshit!”?

Pala kauneinta Etelä-Kiinan merta.

Lienee sanomattakin selvää, että Yhdysvallat eivät myöskään halua joutua kolmanteen maailmansotaan näiden kauniiden geologisten muodostumien vuoksi. Toisaalta, Yhdysvaltoja kohtaa tässä tilanteessa vaikea geopoliittinen pulma: jos se antaa Kiinan napata tämän – vaikkakin täysin symbolisen – meri-alueen, voi järjestelystä helposti tulla ennakkotapaus, joka puolestaan pönkittäisi Kiinan itsetuntoa sen toimissa Etelä-Kiinan merellä. Alue on strategisesti tärkeä öljyrohmuille Kiinalle ja Yhdysvalloille, ja varsinkin jos otetaan myös huomioon meri-alueen merkitys kansainväliselle kaupalle.

Voi vain toivoa, ettei Etelä-Kiinan merestä tule tulevaisuuden konfliktien tyyssijaa. Eikä siitä tarvitsekaan: Yhdysvallat ja Kiina voivat pyrkiä ymmärtämään toistensa intressejä alueella ja siten välttää konfliktien eskaloitumisen, joka ei olisi kummankaan intressien mukaista. Vaikein haaste näille kahdelle suurvallalle ei kuitenkaan ole yhden, vaikkakin merkittävän meri-alueen hallinnon sopiminen monen toimijan kesken: vaikeinta tulee olemaan globaalin valtatasapainon muuttuminen. Yhdysvaltojen täytyy hyväksyä se väistämätön seikka, että Kiina tulee olemaan globaalisti merkittävä toimija kansainvälisessä politiikassa – jota se jo alueellisesti onkin. Tämä tulee vaatimaan vaikeidenkin kompromissien tekemistä, varsinkin arvojohtamisen saralla. Yhdysvallat tulee toki seuraavienkin vuosikymmenten aikana olemaan vaikutusvaltainen, mutta se ei tule olemaan sitä yksin. Ja se ei, amerikkalaiset tuntien, tule olemaan helppoa kenellekään.

Kiina – nouseva asemahti?

Pitkään vaikutti siltä, että Kiinan nousu maailmanpolitiikan areenalle tapahtuisi rauhanomaisesti. Vuonna 2003 Kiinan kansantasavallan presidentiksi nousseen Hu Jintaon sisä- ja ulkopoliittista retoriikkaa värittivät puheet “harmoniasta” ja “rauhanomaisesta kasvusta”, eikä Kiinalla vaikuttanut olevan USA:n hegemoniaa haastavia pyrkimyksiä. Viime vuosien aikana Kiinan teot ja retoriikka ovat kuitenkin muuttuneet määrätietoisemmiksi, ja länsimaissa on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota Kiinan rivakasti kasvavaan puolustusbudjettiin. Kysymys lieneekin: mitä Kiinan sotilaallinen vahivistuminen merkitsee maailmanpolitiikan suuntaviivoille, ja tulisiko sen huolestuttaa meitä?

Kiinan sotilaallisesta ja taloudellisesta kasvusta puhuttaessa on yleistä maalailla pelottavia uhkakuvia. The Economist esimerkiksi käsitteli aihetta näyttävässä jutussaan viime viikolla, eikä unohtanut mainita pääkirjoituksessaan, että Kiinan sotavoimien kasvun tahti on “väistämättä” huolestuttavaa. Varmaa onkin, että Kiinan valta alueellisesti ja globaalisti tulee vain kasvamaan seuraavien vuosikymmenten aikana, joka puolestaan vaikuttaa maailmanlaajuiseen valtatasapainoon. Panikoimisen sijaan on kuitenkin tärkeää ymmärtää nämä seuraukset sellaisina kuin ne ovat.

Kiinan vallan kasvu tarkoittaa sitä, että lännen tulee ottaa huomioon Kiinan poliittiset päämäärät ja intressit. Kiinan talouskasvu todennäköisesti hyödyttää myös Yhdysvaltoja sekä muita suurvaltoja, mutta sotilaallisen voiman saralla edistysaskeleet ovat usein ns. nollasummapeliä – valtaa voi hankkia vain toisten toimijoiden kustannuksella. Siinä missä Yhdysvallat NATO-liittolaisineen on voinut toimia melko vapaasti kylmän sodan päättymisen jälkeen, tulee niiden nyt suhtautua vakavemmin Kiinan näkemyksiin maailmanjärjestyksestä. Tästä nähtiin esimakua kun Venäjä ja Kiina torppasivat Syyria-päätöslauselman YK:n turvallisuusneuvostossa helmikuussa. Kiinalla tulee siis olemaan entistä suurempi mahdollisuus käyttää sanavaltaa globaaleissa päätöksentekoelimissä ja puolustaa sille tärkeitä arvoja ja intressejä – kuten suvereniteettiä ja puuttumattomuusperiaatetta.

Muutokset globaalissa valtatasapainossa tapahtuvat kuitenkin varsin hitaasti – useiden vuosikymmenten aikana. On siis tärkeää huomioida, että Kiinan sotilaallisen vallan kasvu vaikuttaa ainakin toistaiseksi pääosin alueelliseen valtatasapainoon. Kiinalla ei tule vielä pitkään aikaan olemaan kapasiteettia voimankäyttöön sen lähialueiden ulkopuolella. Vaikka Kiinan laivastoa uudistetaankin parhaillaan kovaa tahtia, ei sillä ole juurikaan voiman heijastamiskykyä (engl. power projection). Kiinalla on vasta muutama rakenteilla oleva lentotukialus, kun Yhdysvalloilla on 11. Puhe Kiinasta aidosti globaalina asesupervaltana onkin ennenaikaista, vaikka Kiinan kansanrmeijan yli kahden miljoonan sotilaan joukot maailman suurimmat ovatkin. Sapelinkalistelut puolin ja toisin kannattaakin ottaa skeptisesti. Kiinalaiset tietävät tämän, ja he ovatkin tehneet parhaansa kehittääkseen asymmetristä kapasiteettia esimerkiksi kybersodan saralla.

Tämän lisäksi on muistettava, että Kiina tuskin kokee sodan olevan sen intressien mukaista. Siinä missä kylmän sodan vastapuolilla oli lähes olematon määrä kaupallista kanssakäymistä, ovat tämän päivän suurvallat taloudellisesti erittäin riippuvaisia toisistaan. Kiina ja Yhdysvallat käyvät vuosittain kauppaa noin 400 miljardin dollarin arvosta, ja sodalla näiden kahden välillä olisi katastrofaaliset vaikutukset kummankin taloudeen. Kiina on myös varsin riippuvainen esimerkiksi ruuan ja fossiilisten polttoaineiden tuonnista. Kiina on síis toistaiseksi ollut pääosin tyytyväinen pelaamaan kansainvälisten sääntöjen mukaisesti, vaikkei se aina samaa mieltä niistä olisikaan.

Lopuksi on kuitenkin lainattava Otto von Bismarckia (sekä Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin lausuntoa): sotilaallisessa valtatasapainossa kaikkein tärkeintä pitkällä tähtäimellä “kyky toimia, eivät tavoitteet”. Tämän ajatuksen ytimessä on oivallus, että intressit – tai ainakin valtion käsitys intresseistä – voivat muuttua. Näin ollen vaikka toimijalla ei olisikaan lähitulevaisuudessa tavoitteena käydä sotaa, tulee siihen varautua koska poliittiset päämäärät voivat muuttua radikaalistikin. On siis liian aikaista sanoa mitään Kiinan poliittisista tavoitteista ensi vuosikymmenillä – varsinkaan kun kommunistisen puolueen vakaus ei aina ole taattua. Yhtä lailla täytyy Kiinan varautua muiden valtojen toimiin niille taloudellisesti elintärkeällä alueella itä- ja kaakkois-Aasiassa. Seuraavien vuosikymmenten globaali turvallisuus riippuukin siitä, miten itä ja länsi osaavat sovittaa yhteen poliittiset tavoitteensa rauhanomaisesti.

Kiitos tarkkasilmäiselle lukijalle, joka bongasi väärät ilmatukialus -luvut, nyt korjattu! (toim huom.)

Bo Xilain nousu ja tuho

Useat medialähteet uutisoivat näyttävästi viime viikolla poliittisesta kriisistä Kiinan kommunistisen puolueen sisällä. Bo Xilai, Chongqingin maakunnan vaikutusvaltainen puoluepamppu, erotettiin torstaina virastaan poikkeuksellisen julkisesti. Wen Jiabao kritisoi lehdistötilaisuudessa voimakassanaisesti Bon maolaista politiikkaa ja muistutti, ettei paluuta kulttuurivallankumouksen aikoihin ole. Kriisin ytimessä on Wang Lijunin, Chongqingin poliisipäällikön ja Bon kakkosmiehen, loikkausyritys Yhdysvaltoihin sekä tapausta seuranneet paljastukset Bo Xilain brutaalista “korruptionvastaisesta” kampanjasta, jossa Bon poliittiset vastustajat ja paikalliset liikemiehet ovat joutuneet kokemaan varsin karua kohtelua.

Bon erotuksen syitä ja sen merkitystä onkin puitu muutamien viime päivien aikana laajalti eri medioissa, ja esillä on ollut muutamia eri näkemyksiä. The Financial Timesin rohkea artikkeli valottaa Bo Xilain toimia kertomalla liikemiehestä, joka oli joutunut vangituksi ja kidutetuksi Bon kampanjan aikana. The Wall Street Journal puolestaan kertoo tapauksen kuvaavan hyvin Kiinan kommunistisen puolueen kahtiajakoa maolaisen vasemmiston ja kapitalistisen oikeiston välillä.

Aihetta käsittelevä, lauantaina 17.3. julkaistu Helsingin Sanomien pääkirjoitus “Kiina ei kaipaa yksilösuorituksia” ei kuitenkaan saa täysiä pisteitä. Kirjoitus antaa ymmärtää, että “populistinen” Bo Xilai erotettiin koska hän oli liian suosittu ja korosti liiaksi persoonaansa politiikassa. Artikkelissa väitetään, että Bo “lavastettiin” vääräoppiseksi, ja että koko poliittinen skandaali on “lavastustrikki”. Kaiken kukkuraksi Bo kuvataan rehtinä korruptoituneiden virka- ja liikemiesten jahtaajana, jonka Peking koki uhkana – kun tosiasiassa Bo itse yritti peitellä itseensä kohdistuneita korruptiosyytteitä.

Pääkirjoituksen analyysi on siis harhaanjohtavaa. Ensinnäkin, poliittiset jakaumat Kiinan kommunistisessa puolueessa ovat erittäin todellisia, eikä Bo Xilain tapausta voi selittää ymmärtämättä puolueen sisäisiä valtataisteluja, jotka ulottuvat syvälle puolueen historiaan. Aina Deng Xiaopingin alullepanemasta talouden täyskäännöksestä lähtien on puolueen sisällä ollut ideologisia jännitteitä kapitalistisemman modernisaatio siiven sekä Maon perinnön puolustajien välillä. Dengin aloittama radikaali talouden liberalisaatio-ohjelma on vaurastuttanut Kiinaa suunnattomasti, mutta myös tehnyt siitä samalla varsin kapitalistisen valtion, mikä puolestaan ei ole ihastuttanut puolueen vasenta laitaa.

Syytökset Bo Xilaita kohtaan on helppo tulkita tekosyinä, mutta on tärkeää muistaa että hänen kampanjansa Chongqingin liikemiehiä ja poliitikoita vastaan on tämänhetkiselle valtaeliitille raskas takaisku.  Bo Xilain toimet eivät ole ainoastaan ideologinen, vaan varsin konkreettinen uhka Kiinan poliittiselle johdolle. Hyvät suhteet liike-elämän vaikuttajien kanssa ovat Kiinan poliittiselle johdolle elinehto, koska talouskasvu on heille välttämätöntä vallankahvassa pysymiselle. Chongqingin maakunnan talous ei ole kriittinen osa Kiinan kansantaloutta, mutta pienestä alueesta ei suinkaan ole kyse: Bo oli vastuussa alueesta, jonka bruttokansantuote on samaa luokkaa Kazakhstanin, Ukrainan tai Tsekin valtiontalouden kanssa.

Kun otetaan vielä huomioon Wang Lijunia ympäröivä loikkausskandaali ja rikostutkinta, sekä siitä seuranneet paljastukset, alkaa Bon pään saaminen pölkylle olla Pekingille välttämätöntä. Kommunistijohdolle on äärettömän kiusallista, että varsin menestyksekkään maakunnan kakkosmies yrittää loikata Yhdysvaltoihin ja paljastaa tietoja Yhdysvaltain konsulaatille – varsinkin jos otetaan huomioon Kiinan maailmanpoliittinen asema ja kilpailutilanne Yhdysvaltain kanssa.

Jos asioita tarkastellaan tältä kantilta, on yhä selvempää että kyse on paljon muustakin kuin Kiinan yksilövastaisesta kulttuurista tai politiikasta. On tärkeää kuitenkin tunnustaa, että – kuten Adrian Hamilton huomauttaa - autoritääristen valtioiden politiikkaa on usein varsin vaikeaa tutkia. Tietoa on vähän, eikä koskaan voi olla varma kuinka paljon siitä on tahalleen tai tahattomasti julki tullutta tai vääristeltyä. Bo Xilain erottaminen ja julkinen nöyryytys on kuitenkin ankara viesti hallinnolta Bon tukijoille ja puolueen vasemmalle laidalle, joka ei jätä paljoa arvailujen varaan.

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.