Konkretiaa, kiitos.

Euroopan yhteisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa riittää pohdittavaa. Kuva: Uusi Suomi.

Pitkälti taloudelliset realiteetit ovat viime aikoina herättäneet Suomessa keskustelua turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta yhteistyöstä. Katseet ovat kääntyneet Pohjoismaihin ja Euroopan unioniin. Pohjoismainen puolustusyhteistyö on tällä hetkellä kovassa huudossa, ja se tuokin uutta potkua pohjoismaiseen ulottuvuuteen. Hallituksen päätös lähteä harjoittelemaan Islantiin oli merkittävä poliittinen päätös, joka lisää entisestään tiivistä pohjoismaista yhteistyötä puolustuspolitiikassa.

Entäpä EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö?  Uusimmassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa painotetaan Suomen sitoutumista Euroopan unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Pääministeri Jyrki Katainen vaati ensin Helsingissä ja myöhemmin Strasbourgissa tiiviimpää EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä. Alexander Stubbin kokoama nuorten ryhmä, jossa allekirjoittanutkin oli mukana, visioi unionia, jolla olisi myös kyky toimia sotilaallisesti sen lähialueilla. Libyan ja Malin interventiot ovat osoittaneet, että tämä ei ole tällä hetkellä asianlaita.

Euroopan unioni on jo nyt turvallisuuspoliittinen toimija, ja Suomelle EU-jäsenyys on ollut turvallisuuspoliittinen valinta. Unionilla on yhteinen turvallisuus- ja puoltustuspolitiikka osana yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, oma puolustusvirastonsa, turvallisuusstrategiansa ja kriisinhallintaoperaationsa. Lissabonin sopimuksessa on myös tulkinnanvarainen velvoite kansalliseen avunantoon. Vaikka eurokriisi on pitkälti lamauttanut EU:n turvallisuuspolitiikan kehittymisen, edistystä EU-maiden välisessä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa yhteistyössä tapahtuu tälläkin hetkellä. Niin sanotut Visegrad-maat ovat sopineet yhteisten taistelujoukkojen muodostamisesta osana EU:n taistelujoukkoja. Muodostettavia joukkoja voitaisiin käyttää myös Nato-operaatioissa, ja ne mahdollisesti luovat pohjaa pysyvämmälle turvallisuus- ja puolustuspoliittiselle yhteistyölle Puolan, Unkarin, Tšekin ja Slovakian välillä esimerkiksi yhteisen pataljoonan muodossa.

Vaikka periaatteessa ja rakenteidenkin puolesta unioni tarjoaa mahdollisuuden varsin luoviin, Visegrad-tyyppisiin yhteistyöratkaisuihin, on Kataisella ja kumppaneilla kuitenkin suuria pähkinöitä purtavana pohdittaessa unionin yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja erityisesti sen sisältöä. Tarkoittaako tiivistyvä yhteistyö muun muassa yhteisiä kalustohankintoja ja joukkoja? Jos tarkoittaa, viedäänkö unionia täten puolustusliiton tasolle. On myös pohdittava, millainen olisi tiivistyvän yhteistyön suhde Natoon. Suurin osa unionin jäsenistä on jo Naton jäseniä, ja motivaatio yhteisen puolustuspolitiikan kehittämiseen EU-kontekstissa voi olla vähäistä. Ruotsin puolustusministeri Karin Enström kysyi, mihin tarvitaan Natoa, kun on Lissabonin sopimus. Voi kuitenkin olla, että suurin osa Lissabonin sopimuksen allekirjoittajamaista ajattelee turvallisuuspoliittisia valintoja tehdessä ja yhteistyötä tiivistettäessä toisin päin.

On myös tärkeää huomata, että turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö on osa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen kehittämistä. The Ulkopolitistissa on käsitelty jo unionin yhteisen ulkopolitiikan ongelmia. Ulkosuhdehallinto ei tahdo toimia ja unioni ei löydä yhteistä kantaa lähialueidensa kriiseihin tai saati saa aikaan kollektiivista toimintaa sen naapurustossa. EU:lta puuttuu myös suurstrategia ja sitä myöten intressit, jotka ohjaavat EU:n toimintaa maailmanpolitiikassa. Kaikki tämä johtaa EU:n yhteisen toimijuuden heikentymiseen eikä turvallisuuspolitiikkaa ajatella lähtökohtaisesti yhteisenä vaan kansallisena asiana. Tämänhetkinen EU:n turvallisuuspolitiikka ei siis tuo juurikaan lisäarvoa nyt jo Naton jäseninä oleville maille.

Turvallisuuspolitiikka ei kuitenkaan pelkisty pelkäksi sotilaalliseksi turvallisuudeksi. Unionin Solanan johdolla julkaistu turvallisuusstrategia luokin laajemman turvallisuuskäsityksen, joka ottaa huomioon joukkotuhoaseiden leviämisen, terrorismin, ilmastonmuutoksen ja energiavarmuuden. EU:n tiivistyvän turvallisuuspoliittisen yhteistyön ei siis välttämättä tarvitse keskittyä pelkästään sotilaalliseen yhteistyöhön – itse asiassa yhteistyön tiivistäminen muun kuin sotilaallisen turvallisuuden alueella olisi mahdollisesti helpompaa.

Yhtä kaikki, turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön lisääminen olisi elintärkeää sekä Suomelle että koko Euroopalle. Yhdysvaltojen strategisen painopisteen siirtyminen Aasiaan on jatkuvasti toisteltu teema kansainvälisessä politiikassa. Painopisteen muuttumisella on suuri vaikutus Eurooppaan, jossa puolustuksellinen autonomia ja vastuu lähialueidensa vakaudesta ja turvallisuudesta kasvaa. Onkin huolestuttavaa, jos EU:n kyky ottaa vastaan nämä tehtävät ei kasva samassa suhteessa.

Nato ei välttämättä ole niin suuri kanto eurooppalaisen puolustusyhteistyön kaskessa, miltä näyttää. Yhdysvaltain vetäytyessä Naton Euroopassa olevat voimavarat alkavatkin olla ne, joita eurooppalaisilla itsellään on. Voidaan jopa sanoa, että Naton relevanssi ja toimintakyky ovat pitkälti eurooppalaisista valtioista kiinni, ja täten EU:n ja Euroopan omistajuuden on kasvettava Natossa. Professori Sven Biscop onkin visioinut, että EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa lähdettäisiin kehittämään eurooppalaista puolustusta. Se voisi säilyä Naton yhtenä “pilarina”, mikä mahdollistaisi yhteistoimintakyvyn näiden kahden toimijan kesken muun muassa kriisinhallinnassa. EU:n tiivistyvä turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei siis välttämättä tuhoaisi toimivaa transatlanttista suhdetta vaan saattaisi luoda uuden “post-amerikkalaisen” Naton, jossa taakanjako olisi nykyistä huomattavasti tasaisempaa.

Kuten tekstistä varmasti käy ilmi, eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistäminen ei ole helppo prosessi. Johtuen puolustuksen tärkeästä roolista kansallisvaltiolle turvallisuus- ja puolustusasioiden jakaminen sekä siirtäminen ylikansalliseen päätöksentekoon on vaikeaa. Eurooppalaiset valtiot ovat myös eri instituutioiden jäseniä ja kohtaavat täten erilaisia velvollisuuksia. Ne sijaitsevat geopolitiittisesti erilaisilla alueilla ja niillä on omat turvallisuuspoliittiset ominaispiirteensä. Talouskurimuksen aiheuttamat toimenpiteet eivät myöskään kohtaa muuttuvien maailmanpoliittisten realiteettien kanssa.

Mitä olisi EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö? Onko Kataisen vaatiman yhteistyön ihannetulos sama kuin nuorten visioima tilanne? Tätä on vaikea sanoa, koska julkisessa keskustelussa on ollut valitettavan vähän konkretiaa. Pallo on nyt heitettävä valtiomiestasolle. Kataisen ja ulkopoliittisen johdon tulisi ehdottomasti tuoda konkreettisia ehdotuksia pöydälle liturgisen toiston asemesta, jotta pääministerin itse vaatimaa syvällistä keskustelua voitaisiin käydä. Tulisikin ehdottomasti kysyä, mitä Suomi haluaa EU:lta turvallisuuspolitiikassa. Tämän luulisi olevan erityisen tärkeää, koska EU:n roolia turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa tunnutaan korostettavan erityisesti täällä päin ja koska EU:n roolin edistäminen toisi mahdollisuuksia ulkopoliittisen profiloitumiseen. Avaukset ja peliliikkeet ovat myös tärkeitä, koska jopa eduskuntamme tuntuu olevan epäilevällä kannalla EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suhteen. Jos vastakaikua avausten jälkeen ei kuulu, on katseet yhteistyössä käännettävä toisaalle.

Balkanilla kuhisee: Kosovo ja Serbia pääsivät sopimukseen!

Ashtonin on helppo hymyillä kun pääministeriseurana on Kosovon Hashim Thaçi ja Serbian Ivica Dačić.
Kuva: http://www.concilium.europa.eu

Jos Serbian ja Kosovon välisiä suhteita pitäisi kuvata lyhyesti, voisi kertoa näiden kahden käyvän edelleen samaa debattia, jota on jauhettu jo Ottomaani-imperiumin hajoamisesta lähtien. Vaikka Kosovo julistautui itsenäiseksi valtioksi helmikuussa 2008, ei Serbian silmissä Kosovo ole itsenäinen valtio. Eikä tule näillä näkymin koskaan olemaankaan, sillä Kosovo on heidän näkemyksen mukaan osa Serbiaa.

Kosovon sisällä etnisyys Kosovon albaanien ja Kosovon serbien kesken tekee tiukkaa erottelua. Serbit eivät ole tervetulleita naapureita albaanivoittoisiin kaupunkeihin ja päinvastoin. Vain etniseltä taustaltaan romani-, ashkali- ja egyptiläisvähemmistöt voivat ”periaatteessa” asua niin albaani- kuin serbialueilla, joskin heidän asemansa ja se, kuka todellisuudessa toivoo heitä naapureikseen, onkin aivan toinen tarina.

Vallankäytön näkökulmasta Kosovoa johtaa Kosovon albaanit, jonka myötä debatti Kosovon ja Serbian välisistä suhteista on niinikään myös etnisesti värittynyt keskustelu. Keskustelu, joka eskaloitui 1990-luvun lopussa veriseksi sodaksi, ja joka sodan jälkimainingeissa aiheutti etnistä väkivaltaa vielä mm. vuonna 2004. Nyt rauhanaikana tätä elintärkeää keskustelua suhteiden parantamiseksi on käyty EU:n oman Catherine Ashtonin johdolla jo maaliskuusta 2011 lähtien ja vielä huhtikuun alussa neuvottelutilanne suhteiden normalisoimiseksi näytti surkealta.

Voitto Ashtonille

Toissa viikolla neuvotteluissa saatiin kuitenkin aikaiseksi merkittävä sopimus. Historiallista, kuten monet medialähteet ehtivätkin jo julistamaan. Eikä yksistään siksi, että sopimus on merkittävä askel Serbian ja Kosovon välisten suhteiden parantamiseksi vaan myös siksi, että kerrankin kukaan eurooppalaisista päämiehistä tai ulkoministereistä ei löytänyt avauduttavaa työrupeamansa aikana suuren kritiikin kohteeksi joutuneen, ensi vuonna tehtävänsä päättävän, Ashtonin työstä.

Ashtonin aikaansaama 15. kohdan sopimusluonnos otettiin vastaan osaltaan suhteellisen tyytyväisin mielin sekä Pristinassa että Belgradissa. Siis niin tyytyväisin mielin kuin tässä tilanteessa voi, etenkin kun serbien näkökulmasta sopimus vaatii merkittäviä myönnytyksiä. Myönnytyksiä, joista kaikki Kosovon serbit eivät ole samaan mieltä emävaltionsa kanssa ja jotka saivat mielenosoitusten lisäksi Serbian Kosovo-lähettilään eroamaan protestina.

Luonnollisesti sopimuksessa ei myöskään päästy Kosovon itsenäisyyden tunnustamisen tasolle eikä sopimus itsessään takaa sen menestyksekästä toimeenpanoa. Tästä huolimatta sopimuksella saatiin tehtyä tärkeitä päätöksiä Kosovossa asuvan serbiväestön asemasta sekä mm. kiistakysymyksenä olevan Kosovon pohjoisosan hallinnoinnista. Sopimuksen perusteella kyseistä aluetta tulisi jatkossa mm. hallinnoimaan vain ja ainoastaan Kosovon poliisi, sillä lisällä, että johtavaan virkaan nimitettävien etninen tausta tulee olla suhteessa paikalliseen väestöön. Toisin sanoen, siis heidän tulee olla etniseltä taustaltaan serbejä.      

EU-myönteisten kerho

EU-näkökulmasta sopimus sisältää oleellisen kohdan myös siitä, että kumpikaan osapuoli ei pyri olemaan toisen EU-jäsenyyspyrkimysten esteenä. Serbia on jo viime vuonna saanut itselleen jäsenehdokkaan statuksen, joskin kiistat Kosovon kanssa ovat pitäneet neuvotteluiden alkamisen jäissä. Tästä näkökulmasta nyt aikaansaatu sopimus onkin merkittävä askel Serbian etenemisessä EU:n jäseneksi. Kosovon osalta on puolestaan aivan liian aikaista puhua jäsenyysneuvotteluista potentiaalisen jäsenehdokkaan statuksesta huolimatta. Ei vain Serbian vuoksi, vaan yleisesti siksi, että niin kauan kuin Kosovoa käytännössä hallinnoi EULEX ja KFOR, ei Kosovo pysty täyttämään jäsenyyden edellytyksiä.

EU-keskustelussa mielenkiintoisen seikan luo myös se, että kaikesta EU-kriisiviidakosta huolimatta EU on onnistunut säilyttämään markkina-arvonsa laajentumispolitiikassaan ainakin Balkanilla, jossa Kosovon ja Serbian lisäksi EU-elämästä unelmoi myös Albania, Bosnia ja Hertsegovina, Kroatia, Makedonia sekä Montenegro. Kosovon pyrkimysten ohella nämä unelmat vaativat kuitenkin ponnisteluita koko kerholta, jotta kaikki jäsenyysedellytykset olisivat kunnossa. Unelmista voi kuitenkin tulla totta, sillä tällä hetkellä lähimpänä unelmaansa on Kroatia, josta tulee EU:n uusin jäsen 1.heinäkuuta. Onnea heille!

EU vailla visiota Lähi-idässä

Brysselistä katsoen Välimerin eteläinen ranta on vaikuttanut suhteellisen vakaalta ja ennakoitavalta. Ennen vuoden 2011 myllerrystä, yhdessäkään muussa eteläisen Välimeren maassa ei ole vaihtunut valtias viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana – poislukien Israelin ja Libanonin demokratiat.  Yhteistyökumppanit olivat täten tuttuja ja joiden kanssa Euroopalle tärkeitä turvallisuuskysymyksiä voitiin luotettavasti hoitaa. Pohjan tältä järjestelyltä on romuttanut arabikevään kansannousujen ja vallankumouksien aalto, jonka vaikutukselta yksikään presidentti tai kuningas ei ole täysin turvassa.  Arabikevät itsessään toki muodostaa merkittävän haasteen Euroopan unionille, mutta isomman haasteen esittää se, että Eurooppa aluepolitiikkka eriytynyt naapurialueen muuttuvasta todellisuudesta.

Varsinainen EU:n aluepolitiikka Lähi-idässä – tai eteläisiä Välimeren maita, kuten EU retoriikka suosii – on suhteellisen uusi: vasta vuonna 1995 Euro-Mediterranean Partnership (EMP) vihittiin suuren fanfaarin saattelemana. Tästä ei tulisi kuitenkaan tulkita, että Euroopalla ei ollut aluepoliittisia ambitioita sitä ennen.  Pikemminkin, ennen EMP:n luomista, mutta vielä enenevässä määrin sen jälkeen, eurooppalaisen Lähi-idän aluepolitiikan perustavanlaatuinen pilari on ollut tiivis transatlanttinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa.

Historiallisista ongelmista huolimatta, nykypäivänä tiivein transatlanttinen yhteistyö – mutta myös kiihkoisimmat transatlanttiset riidat – nähdään Lähi-idän asioissa: riidat Irakin sodasta repivät Pohjois-Atlantin liitoa, mutta yhteisymmärrys Iranin ja Syyrian hallintojen eristämisestä on vankka. Tämän mahdollistaa vankka käsitys yhteisistä tavoitteista Lähi-idässä, joskin varsin yleisella tasolla: sekä EU, että Yhdysvallat toivoo alueellisen vakauden säilymistä ja demokratian ja vapaamarkkinan leviämistä alueella.

Vahva transatlanttinen linkki Lähi-idässä on tietänyt sitä, että yhteistyökumppaneiden välinen epätasapaino näkyy myös selkeimmiten alueen kysymyksissä: Yhdysvallat johtaa transatlanttista aluepolitiikkaa, ja vaikka joskus Euroopan maat ovat vikisseet, ne ovat lähes aina seuranneet.  Epätasapaino asettaa EU:n välillä hyvin hankalaan välikäteen, sillä EU:n intressien laatu Lähi-idässä eroaa paikoitellen Yhdysvaltojen vastaavista: vakaus on yhteinen etu, mutta EU:lle siihen sisältyy myös kimurantit kauppaan ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Transatlanttiset eriäväisyydet näkyvät toimintatavoissa, joka myös osaltaan korostaa EU:n kyvyttömyyttä toimia sotilaallisissa asioissa. Esimerkiksi Atlantin molemmin puolin puhutaan yhteisestä terrorismin uhasta, mutta siinä missä sen ehkäiseminen on lähtökohta Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, Euroopassa huoli painottuu siihen yhdistettyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Transatlanttista vakautta painottavan aluepolitiikan seurausta on ollut hyvin turvallisuuskeskeinen suhtautuminen Lähi-itään ja siellä nähtyihin muutoksiin. Lyheysti kiteytettynä jaottelu on tehty vakauden tai demokratisoinnin saavuttamisen välillä. Edellinen merkittävimmäksi uhkaksi on määritelty islamistinen terrori, ja sitä tukevat valtiot, jonka ehkäisy vaatii yhteistyötä epädemokraattistenkin valtioiden kanssa; jälkimmäinen olisi ehdottomasti toivottavissa, mutta kontrolloimattomana sen pelätään jouduttavan erilaisten islamistitoimijoiden nousua valtaan, joiden oletetaan toimivan länsivastaisesti. Tätä jaottelua on hyvin vahvasti kritisoitu ensinnäkin siitä, että lähtökohtainen jaottelu on keinotekoinen ja että valintoja on enemmänkin kun vain kaksi, ja toiseksi siitä, että jaottelu surutta yksinkertaistaa kokonaisen poliittisen ajattelun haaran tulkitsemalla sen vain ja ainoastaan haaran erästä terrorismia kannustavan säikeen kautta.  Jaottelu on kuitenkin säilynyt sitkeästi, ja joka on puettu uuteen ”demokratisaatio tai islamisaatio”-asuun arabikevään jälkeen.

Monen eri tekijän yhteisvaikutuksen johdosta, EU kohtaa lähes sietämättömän tilanteen aluepolitiikassaan joka murentaa aikaisemman toimintamallin perusteita. Tässä kohtaa ei ole tarvetta  avata EU:n kohtaamaa syvää sisäistä kriisiä, jonka taloudelliset ja poliittiset ulottuvuudet lamauttavat tehokkaan ulkopolitiikan tuottamisen. Erilaisen ongelman muodostaa transatlanttinen yhteistyön kehittymisen nyt kun Yhdysvallat pienentää ylisuurta jalanjälkeään Lähi-idässä.  Aikana jolloin Washington ylistää ”leading from behind” periaatetta, eikä EU itse generoi johtajuutta, unionin aluepolitiikka kärsii huomattavasta näköalattomuudesta. Viimeisin, ja pitkäaikaisesti haastavin muutos on kuitenkin arabikevät, ja sen tuomat laaja-alaiset muutokset EU:n Lähi-idän yhteistyömaissa ja aluepoliittisessa ympäristössä.

Kuten muidenkin alueellisten toimijoiden tapauksessa EU on omaksunut hyvin varovaisen roolin suhtautumisessaan arabikevättä kohtaan. Arabikevään todellisissa kriiseissä – Egyptissä, Libyassa, Jemenissa ja nyt Syyriassa – EU:n rooli on ollut korkeintaan korkea-arvoisen sivustakatsojan. Turvallisuuskeskeisyydestä huolimatta, EU on kadonnut turvallisuuspolitiikan toimijana alueella, mikä heijastuu Naton uudessa roolissa eurooppalaisten intressien turvaajana Lähi-idässä.

Epävakauden lähteeksi koetaan arabikevään siivittämä islamistitoimijoiden nousu. Historialliset suhteet näihin toimijoihin eivät ole mitenkään loistavia joka osaltaan tuottaa edelleen kiusallisia hetkiä EU:lle. Islamistien ajamiin muutoksiin suhtaudutaan automaattisesti paljon kriittisemmin kuin autokraattisiin edeltäjiinsä. Ongelmia löytyy selvästikin Tunisian Ennahdan tai Egyptin Veljeskunnan johtamissa hallituksissa, mutta nykyinen kritiikki vaikuttaa tekopyhältä suhteutettuna EU:n valmiuden katsoa läpi sormien Ben Alin tai Mubarakin hallinon systemaattisia ihmisoikeusrikoksia.

Varovaisuudestaan huolimatta, EU:n retorinen analyysi tilanteesta on ollut aika pitkälti oikea. Arabikeväässä on nimenomaan kyse pitkän aikavälin muutoksesta, joka vaatii pitkäjänteistä omistautumista demokratian ja oikeusvaltion rakentamiseen. Tässä yhtälössä taloudellisten ongelmien lääkitseminen on elinehto onnistumiselle.

Raha onkin ollut pääkeino millä EU on pyrkinyt reagoimaan arabikevään muutoksiin. Hieman myöhästyneesti, keväällä 2011 EU esitti niin sanotun 3M-politiikan – ”money, markets and mobility” – jonka toteuttamisessa EU korosti, että yhteistyö ei tulisi porkkanien ja keppien kautta vaan ”more for more”-periaatteen kautta.  Alleviivaamaan tätä EU on perustanut erillisen 350 € miljoonan suuruisen rahaston transitiomaille ja on kannustanut EBRD:n investointia Lähi-itään usean miljardin euron edestä.  Myös osana Kansainvälisen valuuttarahaston ja G-8 maiden ”Deauville Partnership”-raamia EU on toiminut kohdistamaan taloudellisia kannusteita eri arabikevään maille.

Taloudellista apua painottava politiikka on tuttu vaikutusväylä EU:lle – esimerkiksi osana Lähi-idän rauhanprosessia – mutta tässäkin EU:n avun suhteellinen painoarvo on vähentynyt.  Vuonna 2011 hieman yhteensä hieman yli 45 € miljardia on luvattu eri arabikevään maille: yli puolet tästä avusta on tullut Persianlahden mailta – Saudi-Arabialta, Qatarilta ja Yhdistyneiltä arabiemiirikunnilta – ja joiden rahalla on tuntuvasti suoraviivaisempia poliittisia tarkoituksia.  Persianlahden maiden rahallinen tuki on ollut ollut oleellinen tekijä Omanin, Jordanian ja Marokon kuningashuoneiden suojelussa kansalaiskritiikkiä kohtaan.

Toki EU:n rahanannossa on poliittisia tarkoitusperiä, sillä suurin osa EU:n myöntämästä avusta on mennyt tukemaan ystävällismielisiä hallintoja Jordaniassa ja Marokossa. Alkuvuodesta 2011 perustettu EU-Jordanian Task Force toimi pikaisena kanavana tarjoamaan Jordanialle miljardien arvoiset tuen nimellistä sitoutumista vastaan. Marokon kosmeettiset muutokset maan perustuslakiin on ylistetty malliesimerkkinä muille arabikevään maille. Kirstun avautuminen on ollut paljon hankalempaa maille, jotka tarvitsisivat vahvempaa EU:n roolia kuten Libya tai Jemen.  Kummankin maan aidosti laajempaan transitioprosessiin EU on uhrannut tuntuvasti pienempiä summia.

EU:lta puuttuu visio siitä mitä se tavoittelee muuttuvassa Lähi-idässä.  Ajatushautomoissa ja direktoraatteissa on virinyt puhetta uudesta paradigmasta EU:n aluepolitiikalle, mutta tämä on ikävän institutionaalis-byrokraattinen tapa käsittää EU:n suhteet naapurustoon. EU:n ongelma ei ole niinkään institutionaalisen yhteistyön kehyksissä – vaikka siinäkin on ongelmia – vaan yhteistyön sisällössä, ja siinä mitä EU on valmis tarjoamaan ja mitä vastaan.  Lähi-idässä EU kohtaa uudenlaisen tilanteen, joka vaatii muutosta sekä EU:n toiminnassa, että toimintamallissa.

Ensimmäiseksi tulisi pohtia transatlantisen siteen uudelleenkalibrointia. Transatlanttinen yhteistyö Lähi-idässä edelleenkin jatkuu, mutta EU:n rooli on passivoitunut entisestään, siitä huolimatta, että Yhdysvaltojen valmius poliitiseen johtajuuteen on myös vähentynyt.  Tämä tilanne ei ole suotuisa EU:lle, sillä liittolaisten intressit Lähi-idässä ovat erilaatuisia ja EU:lle on vain ja ainoastaan hävittävää jos se passivoituu naapurialueensa tapahtumiin. Libyan ja Syyrian tapauksissa Yhdysvallat on ollut valmis antamaan lisää tilaa eurooppalaiselle johtajuudelle Lähi-idässä, nyt olisi oiva aika kehittää EU:n omaa strategista ajattelua Lähi-idän suhteen.

Mallia ei tulisi kuitenkaan ottaa suoraan Ranskan ja Iso-Britannian suurvaltapolitiikasta.  Tämä olisi vaarallinen tie EU:n seurata ja siunata, sillä se ei sovellu kuitenkaan EU-27:lle yhteisönä. Pikemmikin se kytkisi muut EU-maat tukemaan eripuraa ruokkivaa ja EU:n sisäisesti hajottavaa politiikkaa joka pitkällä tähtäimellä vaikeuttaa todellisen EU-strategian realisoinnin.  Se mistä tulisi ottaa oppia neo-imperialististen vaihtoehtojen sijaan on EU:n aikaisemmat onnistumiset uuden rohkeamman aluepolitiikan avauksessa. Esimerkkeinä toimikoot vuoden 1980 Venetsian julistus, kuten myös 2000-luvun alkupuoliskon valmius toimia palestiinalaisalueella ja Libanonissa erillisenä ulkopoliittisena toimijana yhteisten transatlanttisten päämäärien toteuttamiseksi.  Vaikka niitä ei siksi mielletä, EU:lla on intressejä ja ambitioita Lähi-idässä. Ne pitäisi mieltää siksi ja niiden tulisi näkyä politiikan toteutuksessa. Se mitä tulisi kaikin keinoin välttää olisi välinpitämättömyyden leviämistä Välimeren kummallekin puolelle.

180 miljardin pikavoitto?

Oxfamin johtajan, Barbara Stockingsin mukaan köyhyys voitaisiin ratkaista hyvin yksinkertaisesti. Oxfamin tekemän laskelman mukaan maailman 100 rikkainta voisivat nimittäin omaisuudellaan poistaa äärimmäisen köyhyyden maailmasta, sillä heidän viime vuoden tulot riittäisivät korjaamaan köyhyyden moninkertaisesti. Osoittamatta ketään henkilökohtaisesti (jonka kuitenkin pystyy melko helposti tekemään esim. Forbesin listan perusteella), äärimmäisen köyhyyden tarvittavat varat saataisiin katettua jopa neljä kertaa. Summana tämä tarkoittaa n. 180 miljardia euroa. Höpönlöpö, sanon minä.

Tämän summan lisäksi Oxfam hyökkää asian tiimoilta julkaisemassaan raportissa rikkaiden kimppuun myös argumentoimalla äärimmäisen rikkauden olevan epäeettistä, taloudellisesti tehotonta, poliittisesti korruptoivaa, yhteiskunnallisesti jakavaa sekä tuhoisaa ympäristölle. Nämä argumentit muodostavat yhdessä pääsanoman äärimmäisen rikkauden ja sen muodostaman eriarvoisuuden haitallisuudesta. Tästä sanomasta huolimatta, osa maailman 100 rikkaasta tekee jo nyt, toki henkilökohtaisen omaisuuden kartuttamisen ohella, työtä maailman köyhyyden poistamiseksi. Trendinä tämä on tosin saanut kannatusta lähinnä länsimaista kotoisin olevien keskuudessa, josta esimerkkinä Forbesin listan kakkossijalla oleva Bill Gates. Hän on raaskinut nykyarvoltaan 61 miljardin dollarin (n. 46 miljardin euron) omaisuudesta lohkaista pienen palasen myös hyväntekemiseen Bill & Melinda Gates Foundationin nimissä.

Behgjet Pacolli, Kosovon rikkain mies, ei yllä 420 miljoonan euron nettoarvollaan 100 rikkaimman joukkoon, mutta antaa suhteellisuusmittarin perusteella mielekkään ajatusalustan äärimmäisen rikkauden ja eriarvoisuuden tarkasteluun. Mielekkään siksi, että keskipalkka Kosovossa on 262 euroa/kk, työttömiä on n. 45 prosenttia ja (mittaushaasteista johtuen) vaihtelevasti n. 34 – 48 prosenttia elää YK:n kehitysohjelman mukaan köyhyysrajan alapuolella.  Lisämausteen asiaan tuo se, että 70 prosenttia väestöstä on alle 35-vuotiaita ja nuoriso- ja nuorten aikuisten työttömyysprosentti on jopa 73.

Näitä lähtökohtia vasten Pacollin omaisuutta voi hyvin verrata miljardööriin. Varsinkin kun Pacolli ei myöskään ole mikä tahansa liikemies vaan Kosovon varapäämisteri ja on vastuussa Kosovon ulkosuhteiden ohella ulkomaisista sijoituksista. Lisäksi Pacolli on toiminut Kosovon itsenäistyessä presidenttinä, joskin vain lyhyen aikaa, ja on yhtiönsä Mabetex Groupin nimissä rakentanut Kosovon ohella myös mm. huomattavan osan Kazakstanin infrastruktuurista.

Mutta mihin Pacollin rahat sitten riittäisivät? Vaikka rakennuksiin ja infrastruktuuriin ylipäätään investoiminen on tärkeää etenkin taloudellisen kehityksen kannalta, ei se ole kriittisin kohde kun puhumme äärimmäisen köyhyyden poistamisesta. Pacollilla olisi henkilökohtaisesta omaisuudestaan varaa panostaa infrastruktuurin lisäksi myös köyhyyden kriittisimpiin kohtiin; vähentämällä köyhyyskuilua esimerkiksi terveydenhuollon saatavuuden, koulutusmahdollisuuksien lisäämisen ja työllistämisen lähtökohdista. Siis panostamalla teemoihin, joiden parissa myös Euroopan unioni ja YK:n kehitysohjelma vaihtelevalla menestyksellä parhaillaan touhuaa köyhyyden poistamiseksi.

Näistä touhuista huolimatta köyhyys on kuitenkin moniulotteinen ongelma, eikä Kosovon tapauksessa tuone köyhyydenpoistamiseen yhtään apuja se, että yksi Kosovon yhteiskunnallisen toimivuuden keskeisistä haasteista, korruptio, nielee rahaa päivittäin. Kosovo ei toki ole tämän ongelman kanssa ainut valtio maailmassa, mutta jos Pacollin roolia Kosovossa peilaa esim. Oxfamin väitteeseen poliittisesta korruptiosta, eivät Pacollia vastaan asetetut korruptiosyytteet luo kovin imartelevaa imagoa Pacollille.

Köyhyyden moniongelmallisuuden myötä onkin hyvä pohtia, onko kasa rahaa ollenkaan ratkaisu? Eipä juuri, sillä 180 miljardia on summana kuin täysin päätön lottovoitto (ei mitään tekemistä ”syntyä Suomeen”- argumentin kanssa), ilman, että sille on tarkoituksenmukainen tehtävä. Oxfamin argumenteista huolimatta, raha ei yksistään ole ratkaisu köyhyyteen. Eikä ratkaisu myöskään ole pelkästään rikkaiden moralisointi esim. luksustuotteiden kulutuksesta, kuten Oxfamin raportti, järjestön sanomaa julistaen, tekee. Se missä kyseinen raportti jättää kriittisen tyhjiön avaamaansa keskusteluun on, että argumentti 180 miljardin potista ei jalostu toimintaehdotuksiksi. Oxfam ei tarjoa mitään vastausehdotusta köyhyyden tiimoilta tärkeimpään kysymykseen: miten äärimmäisen rikkauden ja eriarvoisuuden ongelma käytännössä ratkaistaan.

Myös laskutoimituksena Oxfamin ehdottama pikavoitto on ongelmallinen. Kuten Matti Tyynysniemi Helsingin Sanomien kolumnissa huomauttaa: Oxfamin laskelma moninkertaisesta köyhyydenpoistamisesta ei ole mahdollinen. Tämän lisäksi köyhyyden poistaminen maailmasta tarvitsee paljon enemmän kuin 180 miljardia euroa. Huomattavasti enemmän, sillä se, että maailman väestö saadaan nostettua hätäisesti yli 2 dollaria/päivä tasolle, ei tee vielä autuaaksi.

Oxfamin argumentoinnin ja köyhyydenpoistamiseen yleisesti liittyvästä ongelmallisuudesta huolimatta, keskustelu rikkaiden roolista köyhyyden poistamisessa on enemmän kuin tervetullutta. Sikäli siis Oxfam on ihan hyvällä asialla, mutta hieman heikoin avauksin.

Kuva: http://www.mediacenter.dw.de

Itävalta sanoi “Ja” yleiselle asevelvollisuudelle

Itävaltalaiset antoivat siunauksensa yleisen asevelvollisuuden jatkumiselle

Tammikuun 20. päivä Itävalta järjesti ensimmäisen suoran, neuvoa-antavan kansanäänestyksensä liittotasavallan historiassa. Äänestyksellä ratkaistiin 143 vuotta vanhan instituution, asevelvollisuuden, kohtalo. Itävallan poliittinen johto lupasi sitoutua lopputulokseen huolimatta äänestyksen neuvoa-antavasta luonteesta. Lopulta 60 prosenttia äänensä antaneista kannatti yleisen asevelvollisuuden säilyttämistä, ja näin yleisen asevelvollisuuden jatkuminen sinetöitiin. Miehistä 64 prosenttia tuki asevelvollisuutta, kun taas 55 prosenttia naisista oli nykymallin kannalla. Syksyn gallupeissa äänestyksestä povattiin alunperin paljon tiukempaa, mutta lopulta asevelvollisuutta kannatti selkeä enemmistö. Äänestysprosentti itsessään jäi 49 prosenttiin. Syksyllä povattiin äänestysprosentin suhteen huomattavasti kovempia lukemia. Koska kuitenkin lähes puolet äänioikeutetuista antoi äänensä, suoraa kansanvaalia voidaan alppimaan päättäjien mukaan harkita myös muissa kysymyksissä.

Kuten The Ulkopolitist syksyllä asiaa jo alusti, vastakkain olivat kahden hallituspuolueen ehdotukset. Sosiaalidemokraatit (SPÖ), puolustusministeri Norbert Darabosin johdolla, ajoi asevelvollisuuden lopettamista ja siirtymistä ammattiarmeijaan liittokansleri Werner Faymannin ollessa lähinnä taustalla. Tukea aloitteelleen SPÖ sai myös Itävallan vahvalta bulevardilehdistöltä. Konservatiivinen ÖVP populistisen FPÖ:n tuella kannatti yleisen asevelvollisuuden säilyttämistä, samassa rivissä seisoi myös Itävallan asevoimat, Bundesheer. Jörg Haiderin perustama Itävallan tulevaisuudenliitto BZÖ kulki omaa tietään ja kehotti ihmisiä boikotoimaan kahden valtapuolueen masinoimaa äänestystä, jolla on puolueen mukaan lähinnä puoluepoliittiset päämäärät.

Kuten syksyisessä tekstissä tuli ilmi, Itävallassa siviilipalvelus on hyvin merkittävässä roolissa. Lähes 75 prosenttia asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta äänestäneistä ilmoitti, että siviilipalveluksen säilyttäminen oli tärkein syy kyllä-ääneen. Itävallan asevoimilla on taas ollut tärkeä rooli katastrofiavun antajana. Iso osa äänestäjistä ei uskonut ammattiarmeijan tarttuvan tarpeen tullen lapioon tai olevan valmis heittelemään hiekkasäkkejä esimerkiksi tulvatilanteen sattuessa. Varsinkin alppialueiden äänestäjien vaakakupissa katastrofiavun painoarvo oli suuri. Varsin mielenkiintoista oli, että vain murto-osa äänestäjistä sanoi antaneensa äänensä puoluekannan mukaan, ja harva perusteli äänestyskäyttäytymistään turvallisuuspoliittisin näkökannoin. Huvittavana esimerkkinä puoluelojaalisuuden rakoilemisesta oli, että boikottia ehdottaneen BZÖ:n kannattajat rahtautuivat uurnille noin viisikymmentäprosenttisesti.

Keskustelu ei osunut napakymppiin Keski-Euroopassakaan

Kuten Suomessa, asevelvollisuus on Itävallassa varsin tunteita herättävä instituutio, mikä väistämättä heijastuu aiheesta käytävään keskusteluun. Varsinaisesti puolustuspolitiikaan liittyviä kannanottoja oli hyvin kitsaasti, ja populistiset ja jokseenkin erikoiset kannanotot nostivat aina ajoittain päätään. Itävallassa asevelvollisuus on mielellään liitetty suosittuun puolueettomuuteen, ja varsinkin FPÖ heitti asian tiimoilta lisää vettä myllyyn. Myös SPÖ pyrki parhaansa mukaan vetoamaan äänestäjien tunteisiin, jotta nuoria miehiä rasittava “pakkopalvelus” voitaisiin lopettaa. ÖVP kunnostautui kamppailun edetessä varsin erikoisella ajatuksella, jossa se näki asepalvelun keinona integroida maahanmuuttajia yhteiskuntaan. Ajatus oli hieman omituinen ottaen huomioon, että reilusta 6000 18-vuotiaasta maahanmuuttajamiehestä vain noin 20 prosentilla on Itävallan kansalaisuus.

Saksalainen sotasosiologi Ines-Jacqueline Werkner kritisoi Itävallassa käytyä keskustelua. Hänen mukaansa keskustelu keskittyi lähinnä puolesta-vastaan-argumentteihin, ja merkittävät turvallisuus- ja yhteiskuntapoliittiset kriittiset näkemykset loistivat poissaolollaan. Taloudelliset näkökulmat dominoivat suuresti keskustelua. SPÖ yritti vakuuttaa äänestäjät ammattiarmeijan kustannustehokkuudesta, kun taas ÖVP ja Bundesheer yrittivät toppuutella ja osoittaa, että yleinen asevelvollisuus on huomattavasti halvempi vaihtoehto.

Arvovaltatappio puolustusministerille ja bulevardilehdistölle

Välittömästi vaalituloksen tultua lehdistön huomio kääntyi asevelvollisuuden lopettamista ajaneen puolustusministeri Daraboksen suuntaan. Koska koko muutosyritys henkilöityi niin vahvasti puolustusministeriin, erospekulaatiot alkoivat. Darabos kuitenkin sanoi, että hän aikoo pysyä virassaan, sillä äänestys koski ministerin mukaan yleisen asevelvollisuuden eikä hänen toimikautensa lakkauttamista. Darabos saakin edelleen puoluetoverinsa, liittokansleri Faymannin täyden tuen. Keskustaoikeistolainen Die Presse -lehti kritisoi äänestyksen jälkeisessä pääkirjoituksessaan Darabosia ja toteaa, että hänen tulisi näyttää olevansa ministeri eikä vain “puoluesotilas”, joka on puolueensa voimahahmojen talutusnuorassa.

Yleisen asevelvollisuuden säilyttäminen oli myös jonkinlainen niskalenkki populismista tai vähintäänkin muistutus bulevardilehdistön vallan rajoista. Itävallassa on muutama vahva lehti, jolla on kytköksiä muun muassa SPÖ:hön ja joka edustaa niin sanottua bulevardijournalismia. Sille on ominaista lehtien korkea painosmäärä, lyhyet ja tunteisiin vetoavat sekä skandaalihakuiset artikkelit. Lehdet ovat myös hyvin rikos- viihde- ja urheilupainotteisia. Malliesimerkki Itävallassa kyseisestä journalismista on Kronen Zeitung. Vaalitappio olikin näpäytys juuri kyseiselle lehdistölle, joka yritti muuttaa valtaansa poliittiseksi mandaatiksi. Tulos kertoikin siitä, että vaaleja ei voida  voittaa pelkästään “bulevardeilla.”

Katse eteenpäin

Vaikka yleinen asevelvollisuus Itävallassa säilyykin, on se väistämättä muutoksen kourissa. Itävallan asevoimia uhkaa tulevaisuudessa taloudellinen romahdus, jos kuluja ei saada leikatuksi. Tulevana vuonna leikkauksia joudutaan tekemään muun muassa harjoituksiin ja polttoainekuluihin. Muutos on välttämätön. Sen tietää myös puolustusministeri Darabos, joka ensi töikseen vaati lisäresursseja, vaikka hän oli kuitenkin asevoimien reformoinnin suhteen skeptinen.

Bundesheerin korkea-arvoisin upseeri, pääesikunnan johtaja Edmund Entacher toivoi  myötätuulta puolustusvoimien reformille. Järjestelmän ylläpitoon meneviä kuluja tulisi vähentää mutta sotilaiden määrää lisätä. Asepalveluksesta tulisi tehdä myös houkuttelevampi. ÖVP:n puolelta uudistuksia luvataan, ja sisäministeri Johanna Mikl-Leitner sanoikin, että kesään mennessä reformin suhteen pitäisi tapahtua jotain ja että päättäjät ovat saanet kansalta tehtäväksi Bundesheerin uudistamisen. Mikl-Leitnerin mukaan järjestelmään ylläpitämiseen meneviä kuluja pyritäänkin leikkaamaan 70 prosenttia. Sisäministeri totesi myös, että hänen mielestään siviilipalvelusta tulisi asepalveluksen ohella uudistaa avaamalla se vapaaehtoispohjalta naisille.

The Ulkopolitistissa ennustetiin syksyllä, että Itävallassa käytävä asevelvollisuuskeskustelu herättäisi mielenkiintoa myös Suomen suunnalla. Onhan näiden kahden maan turvallisuuspoliittinen orientoituminen sama, ja Suomessa on myös käytössä yleinen asevelvollisuus, joka on puolustusratkaisumme ytimessä. Näin ei kuitenkaan käynyt, jos medianäkyvyys toimii kiinnostuksen mittarina. Itävallan tapahtumat on tähän mennessä kuitattu muutamalla pienellä uutisella ja tiistain Helsingin Sanomien pääkirjoituksella ilman sen syvempää tutustumista käytyyn debattiin. Jos ja kun reformitoimet Itävallassa alkavat, on sangen mielenkiintoista nähdä, miten se Suomessa noteerataan – varsinkin jos Itävalta kykenee onnistuneesti reformoimaan yleistä asevelvollisuutta sekä puolustusvoimiaan.

Quo Vadis, Britannia?

Vaikka konservatismin ja euroskeptisyyden yhdistelmällä on Iso-Britanniassa pitkät perinteet, harva olisi voinut ennakoida vielä kaksi vuotta sitten, että euroskeptikkojen modernissa mittakaavassa iänikuiset vaatimukset uudesta EU-jäsenäänestyksestä nousisivat korkealle maan poliittisella agendalla. Perjantaina pääministeri David Cameron kuitenkin pitää Eurooppaa koskevan linjapuheensa, jonka ennakoidaan sisältävän paitsi Britannian EU:lta vaatiman päätösvallan alueet, myös ilmoituksen vaatimusten tiimoilta tehdyn uuden EU-sopimuksen käyttämisestä äänestyksessä. Kuvaavaa on, että Cameronin puhetta jouduttiin siirtämään diplomaattisen selkkauksen pelossa, sillä alunperin puhe olisi pidetty Élysée-sopimuksen 50-vuotisjuhlapäivänä. Koska päätösvallan siirtäminen takaisin EU:lta Britannialle vaatii kaikkien 26 muun maan suostumuksen, ei Britannian lähteminen pois EU:sta ole pitkään aikaan, jos koskaan, näyttänyt näin todennäköiseltä.

Jos ja kun euroskeptisyys on pysyvämpi piirre britiläisessä politiikassa, niin miksi Cameron ammentaa eurokriittisyyden lähteestä juuri nyt? Merkittävänä tekijä toimii konservatiivisen hallituksen harjoittaman talouskurin luoma epäsuosio – talouden huono tila näkyy tuoreimmissa kannatusluvuissa Labour-puolueen 12 prosentin etumatkana konservatiiveihin. Samoista luvuista käy myös ilmi EU:sta eroa vaativan United Kingdom Independence Partyn (UKIP) huikea nousu marginaalipuolueesta hallituskumppani Liberaalidemokraattien suoraksi haastajaksi kolmanneksi suurimman puolueen tittelistä, tämän hetkisen yhden prosentin erotuksen mahtuessa virhemarginaaliin.  Kantoja jyrkentää myös Cameronin puolueensa puheenjohtajavaaleissa euroskeptikoille antama, ja vuonna 2009 toteutettu lupaus erota puolueena Euroopan parlamentin porvareiden EPP-ryhmästä koska EPP:n nähtiin suhtautuvan liian myönteisesti federalismiin. Kun EU kriisin pakottamana tiivistää yhteistyötään ja perussopimukset joutuvat ainakin jonkinasteisen muutoksen kohteeksi, kokevat konservatiivien euroskeptikot tilanteen eräänlaisena Maastricht 2.0:na. Asenteita voisi kuvata kahdella subjektiivisella maksiimilla – “Ei liittovaltiolle!” ja toisaalta “Nyt, jos koskaan”, jälkimmäisen viitatessa mahdollisuuteen heivata EU osin tai kokonaisuudessaan ulos saarivaltiosta.

EU:n tasolla Cameronin toiminta on kenties järkevintä nähdä Robert Putnamin lanseeraamaan peliteoreettisen konseptin eli kaksitasoisen pelin ja ns. Schellingin konjektuurin kontekstissa. Näiden teorioiden perusteella kotimaan kovaääniset euroskeptikot toimivat vaatimuksineen Cameronille paitsi taakkana, myös Brysselissä käytävien neuvotteluiden ja vaatimusten pönkittäjänä. Brittien näkökulmasta optimaalinen skenaario olisi, että EU-kumppaneiden silmissä Britannian poislähdön kustannus muodostuisi niin suureksi, että kumppanit taipuisivat ainakin suurimmaksi osaksi myönnytyksiin. Ongelmana kuitenkin on, että EU:n kollektivinen tahtotila ei keskellä eurokriisiä taivu Britannian vaatimusten priorisointiin tai edes huomiointiin. Voimamaista Ranska on pitänyt Britannian hanketta nillityksenä alusta alkaen ja myös Saksan Angela Merkelin kärsivällisyys on lopussa – tuskin kukaan haluaisikaan siirtää fokusta kriisinratkaisusta potentiaalisen uuden kriisin luomiseen.

On esitetty, ettei brittien jäsenyydellä EU:ssa ole merkitystä. Esimerkiksi FT:n Wolfgang Münchaun mielestä britit eivät ole olleet todellisia EU-jäseniä sen jälkeen kun he päättivät jäädä pois eurosta, eli EU:n todellisesta ytimestä. Eron myötä EU:n ei tarvitsisi kärsiä aina vastahakoisista briteistä. Virallisella tasolla tällaista kyllästymistä ei sen sijaan ole esitetty, päinvastoin, kuten esimerkiksi Herman van Rompuyn vetoomukset osoittavat.

 Brittien oman kansallisen edun kannalta tilanne on hämmentävämpi. EU:n sisämarkkinat ovat Britannian suurin yksittäinen “vientikumppani” ja on vaikea nähdä, että kaupankäynnin ehdot säilyisivät kaikkien jäsenmaiden kanssa ennallaan – toisin kuin Münchau väittää – ja Britannialle yhtä edullisella tasolla ainakaan lyhyellä tähtäimellä. Suuryritysten edustajilta tuleva viesti on liki poikkeuksetta korostanut EU:n ulkopuolella olemisen taloudellisia haittoja ja jo pelkän tähän mennessä syntyneen epävarmuuden kustannuksia.

Tilanne on Cameronille eittämättä hänen poliittisen uransa hankalin. Lisäongelmia luo asymmetrinen panostus – euroskeptikoilla ei ole mitään hävittävää, siinä missä hävitessään uhkapelinsä Cameron joutuu suurempaan epäsuosioon paitsi euroskeptikkojen myös kansan keskuudessa, mikä johtanee todennäköiseen vaalitappioon. Tilanne, jossa Britannian bluffi paljastetaan ja ero EU:sta koittaa lienee tuskin sekään voitto Cameronille. Obaman hallinnon interventio ja muistutus Yhdysvaltain halusta nähdä Britannian jatkavan EU:ssa on tuonut esiin sen tosiasian, ettei maa voi diplomatiassaan laskea liikaa pelkästään Yhdysvaltain kanssa jakamansa ns. “special relationshipin” varaan.

Totuus on, että Britannian lähtiessä EU:sta hurraata huutaisivat ja karvaisia käsiään taputtaisivat vain paatuneimmat euroskeptikot eikä juuri kukaan muu. Kuten pääministeri Katainen ilmaisi Cameronille, EU ilman Britanniaa on “kuin fish and chips ilman chipsejä; se ei ole ateria.” Kuka eurooppalainen nyt haluaisi jäädä ilman ateriaa?

Vieraskynä: EU ja suurstrategia – mahdoton yhtälö?

Hiski Haukkala. Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa. www.hiskihaukkala.net

Suurstrategia (engl. Grand Strategy) on yksi kansainvälisen politiikan tutkimuksen kenties mahtipontisimmista käsitteistä. Sen ajatteleminen tuo ainakin itselleni mieleen kuvat toisen maailmansodan aikaisista sotapalavereista, joissa kenraalit valtavien karttojensa äärellä siirtelivät pitkillä kepeillä joukko-osastoja paikasta toiseen. Tämä kuva ei olekaan väärä. Suurstrategia ja ylipäätään strategia käsitteinä ovat kehittyneet sotilasmaailmassa. Varsinaisia määritelmiä löytyy pilvin pimein, mutta niille yhteistä on, että (suur)strategia on korkean tason yleinen viitekehys, joka tähtää viime kädessä sodan voittamiseen käytännön tasolla suoritettavien taktisten toimien avulla. Strategia ja taktiikka ovat saman, sodan voittamiseen tähtäävän kolikon puolia.

Strategia käsitteenä ei ole jäänyt vain sotilaiden käyttöön. Sittemmin se on siirtynyt liikkeenjohdon käsitteistöön ja lopulta valunut myös kansainvälisen politiikan ja jopa Eurooppa-tutkimuksen kentälle. Samalla käsite on liudentunut ja laventunut ja menettänyt alkuperäistä selväpiirteisyyttään saamatta välttämättä mitään parempaa tai selkeämpää tilalle. Näin ollen EU:n mahdollisesta suurstrategiasta puhuminen vaatii ensin hieman käsitteellistä selventämistä ja vasta sen jälkeen kysymyksiin EU:n mahdollisen suurstrategian sisällöstä ja sen toimeenpanosta voidaan pureutua.

Kenties hyödyllisimmän suurstrategian määritelmän on tarjonnut yhdysvaltalainen, etenkin kylmän sodan historioitsijana tunnetuksi tullut Yalen yliopiston professori John Lewis Gaddis, jonka mukaan suurstrategia on käytössä olevien välineiden ja merkittävien päämäärien välinen laskelmoitu suhde (the calculated relationship of means to large ends). Eittämättä Gaddisin määritelmä peittää yhtä paljon kuin paljastaa. Sen etu etenkin EU:n tapauksessa kuitenkin on, että se kiinnittää huomiota tavoitteisiin, joiden siis tulee olla merkittäviä, ja niihin välineisiin, joita kullakin toimijoilla on osana mahdollista suurstrategiaa. Seuraavaksi pohdin EU:n julkituotuja tavoitteita sekä sen käytössä olevia välineitä vastatakseni kysymykseen onko ylipäätään järkevää puhua EU:sta suurstrategisena toimijana.

Mikä voisi olla EU:n suurstrategia?

EU ja etenkin sen komissio on varmasti eräs maailman ahkerimmin papereita ja dokumentteja tuottavista toimijoista. Lähes asiasta kuin asiasta on olemassa pumaska, raportti tai työohjelma. Etenkin sanan ”strategia” ryöstöviljelyssä EU on kunnostautunut oikein urakalla. Hätäinen Google-haku sanoilla ”European union strategy” tuottaa käsittämättömät 159 miljoonaa osumaa. Jo haun ensimmäiseltä sivulta aukeaa, että EU on tuottanut muun muassa 2020-kasvustrategian, biodiversiteettistrategian, Itämeren alueen strategian, yhteisen Afrikka-EU-strategian… EU:lla on strategioita siis aivan joka lähtöön.

Tämän huomion valossa silmiinpistävää on, että mitään varsinaista suurstrategista dokumenttia EU ei kuitenkaan ole koskaan tuottanut. Lähimmäksi tätä on päästy vuonna 2003 valmistuneella EU:n turvallisuusstrategialla, joka sittemmin on myös hienoisesti päivitetty (2008), mutta ei uusittu. EU:n turvallisuusstrategiaan tutustumisessa on syytä pitää mielessä, että se oli yhtäältä vastaus USA:n käynnistämälle globaalille terrorin vastaiselle sodalle ja toisaalta yritys koota EU:n omat rivit niitä syvästi jakaneen Irakin sodan jälkeen. Molemmissa suhteissa dokumenttia voidaan pitää erittäin onnistuneena, sillä se kykeni tarjoamaan USA:n asevaraiselle turvallisuuskäsitykselle vastakkaisen tulkinnan turvallisuudesta ja osoitti, että sisäisistä kiistoistaan huolimatta unioni pystyi neuvottelemaan sangen ehyen ja lukukelpoisen kokonaisuuden – saavutus, jolla unioni ei siihen mennessä eikä juuri sen jälkeenkään ole voinut kehuskella ainakaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

Dokumentin lähtökohtana on turvallisuuden jakamattomuus: globalisoituvassa maailmassa uhkat koskettavat kaikkia. Näiden uhkien hallinta vaatii unionin mukaan tehokkaita monenkeskisiä ratkaisuja. Samalla strategiassa on myös vahva alueellinen painotus: EU:lla on ensisijainen vastuu omasta, paikoin sangen turbulentista naapurustostaan niin Välimeren alueella kuin Itä-Euroopassakin. Dokumentti on myös hyvin itsevarma: se katsoo – ja hyvällä syyllä – EU:n olevan merkittävä taloudellinen ja poliittinen voima ja uskoo sillä sen vuoksi olevan myös merkittävää turvallisuuspoliittista merkitystä. Lisäksi se katsoo, että EU on itsessään malli toimivasta monenkeskisestä ongelmanratkaisusta ja että se kykenee tarjoamaan parhaita käytäntöjä joita myös muiden alueiden ja toimijoiden olisi jatkossa syytä seurata ja soveltaa. Kaiken kaikkiaan vuoden 2003 turvallisuusstrategia on juuri yhteisen valuutan käyttöön ottaneen ja omaan tulevaisuuteensa luottavaisesti suhtautuneen EU:n lapsi. Se on kuitenkin samalla myös jäntevin lausunto EU:n suurstrategisista tavoitteista, jotka heijastuvat unionin toiminnassa edelleen.

Jos katseen kääntää EU:n varsinaisiin toimiin, niin näyttäisi siltä, että edellä mainitut kaksi teemaa muodostavat EU:n suurstrategian kovan ytimen. Alueellisesti EU:n suurstrategisena tavoitteena on Euroopan yhdentäminen. Tähän on sekä talouteen että yleiseen vakauteen liittyviä syitä. Voi olla, että myös EU:n oma identiteetti aitona Euroopan unionina vaatii paneurooppalaista otetta. Globaalisti EU haluaa edistää monenkeskisen ja arvopohjaisen ongelmanratkaisun roolia kansainvälisessä politiikassa. Tähän painotukseen osaltaan vaikuttanee se, että juuri tällä pelikentällä EU on luonnostaan vahvimmillaan. EU:n aikeita ei kuitenkaan ole syytä tulkita yksinomaan näin kyynisesti, vaan EU:n tavoitteiden taustalla on myös aito analyysi ja vakaumus siitä, että nimenomaan toimiva monenkeskinen ongelmanratkaisu on ihmiskunnan edessä olevien haasteiden ratkaisemisen kannalta tuloksellisinta.

 Kykeneekö EU toimeenpanemaan suurstrategiaansa?

Lyhyt kirjoitus ei mitenkään voi kattavasti arvioida EU:n suurstrategian toteutumista. en sijaan lienee paikallaan tehdä lyhyt kartoitus siitä mitä välineitä unionilla on tänä päivänä käytössään merkittäviin tavoitteisiinsa pääsemiseksi. Jo kuluneen tokaisun mukaan EU:n on taloudellinen jättiläinen, mutta ulkopoliittinen kääpiö. Viime vuosina EU on pyrkinyt kehittämään rakenteita ja mekanismeja jäntevämpään ulkopolitiikkaan: EU:lla on uusi korkea edustaja, jolla on ensimmäisen kerran aivan oikeaa puhevaltaa ulkosuhteissa. EU:lla on myös oma ”ulkoministeriö”, ulkosuhdehallinto (EUH) ja sen työtä tukeva maailmanlaajuinen edustustoverkko.

Paperilla EU onkin selvästi vahvempi ulkopoliittinen toimija kuin aiemmin. Toistaiseksi arki on kuitenkin osoittanut, että EU on edelleen heikko ja hajanainen toimia: uusi korkea edustaja Cathy Ashton ei ole kyennyt eikä aina edes halunnut ottaa johtoroolia. Samalla useat jäsenmaat ovat aktiivisesti vieroneet uusia rakenteita ja suosineet kahdenvälisiä ulkopolitiikkojaan merkittävien asiakysymysten (esimeriksi Libyan kriisin ratkaisu) tai kumppanien (Kiina, Venäjä) tapauksessa. Myös Brysselin uudet instituutiot ovat osoittautuneet sekaviksi ja keskenään varsin riitaisiksi. Kaiken kaikkiaan yhteisen euroopplaisen ulkopolitiikan sijaan EU:ssa puhutaan tällä hetkellä ”ulkopolitiikan paluusta pääkaupunkeihin”.

Tuloksena näyttäisi olevan tilanne, jossa ei EU ole vain yksi, vaan kenties yksi + (kaksikymmentä)seitsemän kääpiötä. Kykeneekö kääpiölauma siis suurstrategiaan? Vastaus näyttäisi olevan kielteinen. Esimerkiksi eräs merkittävä ja varsin karu syy turvallisuusstrategian uusimatta jättämiseen liittyy siihen, että kukaan ei unionissa usko, että enää voitaisiin sopia yhtä selkeästä ja ehyestä dokumentista. Vuoden 2003 jälkeen unioniin on tullut kaksitoista uutta jäsentä ja uusia on tulossa. Ainakin lyhyellä aikavälillä näyttäisi siltä, että on joutunut oman menestyksensä uhriksi. Jäsenien määrän kasvaminen on tehnyt päätöksenteosta kovin vaikeaa. Lisäksi käynnissä oleva talous- ja finanssikriisi on vienyt unionilta parhaan puhdin pois: kukaan ei jaksa eikä ehdi miettiä suurstrategisia tavoitteita, sillä kamppailu euroalueen tulevaisuuden puolesta vie kaiken ajan.

Toimeenpanon osalta kokonaiskuva on siis varsin lohduton. Tässä suhteessa hieman paradoksaalista on, että EU:lla on kuitenkin (ainakin ollut) varsin selkeästi artikuloitu suurstrateginen visio. Edellä sanotun valossa on kuitenkin mahdollista ja jopa todennäköistä että kuluneen vajaan kymmenen vuoden aikana tuo visio on liudentunut eikä se ole samalla tavalla enää jaettu 27 kuin aikanaan 15 jäsenmaan unionissa. Lisäksi visio on myös joutunut haastetuksi käynnissä olevan globaalin vallan siirtymän sekä EU:n omien sisäisten ongelmien johdosta: EU:n toimintaympäristö on radikaalin muutoksen kourissa, mutta sen mahdollisuudet visionsa päivittämiseen ja uudelleenartikuloimiseen näyttävät varsin heikoilta.

Tilannetta vielä pahentaa se, että pyrkimyksistään huolimatta EU:sta ei ole tullut varteen otettavaa kansainvälistä ja/tai suurstrategista toimijaa. Eräät politiikkalohkot – vaikkapa laajentuminen – ovat toteuttaneet tehokkaasti unionin suurstrategisia tavoitteita, mutta samalla sen mukanaan tuoma moninaisuus ja hajanaisuus ovat itse asiassa heikentäneet sen mahdollisuuksia tehokkaan toimijuuden kehittämiseen. Tuloksena on Oxfordin yliopiston professorin Jan Zielonkan sanoin ”polysentrinen” järjestelmä, jonka suurin saavutus lienee jäsenten välisten ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvien ristiriitojen hillitseminen ja hallitseminen, ei kunnianhimoisen ja tehokkaan yhteisen ulkopolitiikan kehittäminen. Näin ollen lienee myös ajatus EU:sta suurstrategisena toimijana vielä pitkään ratkaisematon yhtälö.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu The Ulkopolitistin ja Eurooppanuorten yhteisjulkaisuna Tähdistö-aikakauslehdessa. Kuva: The Ulkopolitist (lähteenä Euroopan unionin neuvosto). 

Asevelvollisuus: Ja oder Nein?

Itävalta äänestää tammikuussa 2013 asevelvollisuuden kohtalosta

Itävallassa koittavat mielenkiintoiset ajat tammikuussa 2013, jolloin kansakunta on antamassa äänensä yleisen asevelvollisuuden säilyttämisestä. Itävalta onkin Suomen ohella ollut yksi niistä eurooppalaisista valtioista, joka sitkeästi pitää kiinni laajasta, kaikkia miehiä koskevasta yleisestä asevelvollisuudesta. Tosin, noin puolet Itävallan sotilaista on jo ammattilaisia, ja vain noin 40 prosenttia 24 000 kutsuntoihin kutsutuista miehestä valitsee asepalveluksen. Kuitenkin ottaen huomioon Suomen ja Itävallan ulko- ja puolustuspoliittisten ratkaisujen samankaltaisuuden (mm. nimenomainen asevelvollisuus, sotilaallinen liittoutumattomuus, aktiivinen rauhanturvaaminen) alppimaassa käytävän keskustelun luulisi herättävän kiinnostusta myös tuhansien järvien maassa.

Asevelvollisuusasia ei tällä hetkellä ole Suomessa pohdinnan alla. Siilasmaan raportissa todettiin ammattiarmeijan olevan Suomeen liian kallis. Vaikka Suomessa on meneillään puolustusvoimauudistus, senkin avulla varmistetaan yleisen asevelvollisuuden säilyminen. Tämän lisäksi presidentti Niinistökin on ilmaissut tukensa yleisen asevelvollisuuden säilyttämiseksi. On kuitenkin odotettavissa, että tulevina vuosina asevelvollisuusasiasta käydään Suomessa keskustelua. Itävallassa käytävää debattia olisikin hyvä seurata. Kansan tuki tätä pyhää instituutiota kohtaan on heikkenemässä, ja jo nyt voidaan kysyä, onko laajasta asevelvollisuudesta tullut jo tietyssä mielessä valikoiva, koska varusmiespalvelus on jo monelle nuorukaiselle ylittämätön este.

Sosiaalidemokraatit Itävallan reformiehdotuksen moottorina

Karrikoidusti voidaan Itävallan tilanteen sanoa olevan se, että yleisen asevelvollisuuden reformin kannalla ovat vasemmalle kallellaan olevat puolueet – sosiaalidemokraatit (SPÖ) ja vihreät. Yleisen asevelvollisuuden säilyttämisen kannalla ovat muun muassa suurimmat oikeistopuolueet kansanpuolue (ÖVP) ja vapauspuolue (FPÖ). Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee, että hallituksessa istuvat SPÖ ja ÖVP ovat asiassa vastakkain. Oman lusikkansa asevelvollisuussoppaa sekoittamaan on heittänyt sosiaalidemokraattinen presidentti Heinz Fischer, joka toimittaa lähinnä seremoniallista virkaa mutta osallistuu aktiivisesti kansalaiskeskusteluun. Hän kannattaa asevelvollisuuden säilyttämistä mutta ei kuitenkaan anna neuvoja, miten kansan tulisi äänestää.

SPÖ:n visiona on ammattiarmeija, jota tukisi sekä vapaaehtoisista että ammattilaisista koostuva miliisijoukko. SPÖ katsoo ehdotuksensa vastaavan parhaiten tulevaisuuden tarpeisiin. Sosiaalidemokraattisen puolustusministeri Norbert Darabosin mukaan tulevaisuudessa tarvitaan “joustavia, korkeasti koulutettua ja nopeasti saatavilla olevia joukkoja”. Darabosin mukaan massa-armeijan asemesta turvallisuuden saralla tarvitaan spesialisteja ja ammattilaisia. Sosiaalidemokraatit toki perustelevat ehdotustaan myös muilla argumenteilla kuten esimerkiksi ammattiarmeijan kustannustehokkuudella. Ammattiarmeija olisi sosiaalidemokraattien mukaan halvempi. SPÖ:n mukaan tehoton systeemi rasittaa myös turhaan nuoria miehiä, joilta asevelvollisuuden pakkopaita tulisi riisua vihdoin pois. (Demareiden kannasta ja ehdotuksista kiinnostuneemmat täältä)

Siviilipalvelus, katastrofiapu ja Neutralität

Konservatiiviset ÖVP ja FPÖ taas haluavat säilyttää yleisen asevelvollisuuden. Ulkoministeri ja ÖVP:n puheenjohtaja Michael Spindelegger kommentoi juuri SPÖ:n kustannustehokkuusväitettä “Liisa Ihmemaassa” -ajatteluksi. Nykyisellä budjetilla ei hänen mukaansa ikipäivänä ylläpidettäisi ammattiarmeijaa. Väitteille ammattiarmeijan kalleudesta on haettu Itävallassa tukea myös Suomesta - nimittäin Siilasmaan raportista, jossa ammattiarmeijan arvioitiin maksavan Suomelle neljä miljardia enemmän kuin asevelvollisuuteen perustuva armeija. Myös kenraalikunnasta ja puolustusvoimilta on tullut tukea yleisen asevelvollisuuden säilyttämiselle. Siellä tosin pelätään, että rahat ohjautuvat tulevaisuudessa muualle, esimerkiksi katastrofiapuun, kuin armeijan varsinaisiin ydintehtäviin. Tosin uudistuksia haluavat konservatiivitkin. Muun muassa ÖVP:n leiristä on tullut ehdotuksia aseelliset ja siviilielementit yhdistävästä “Itävalta-palveluksesta”.

Mikä on ehkä yllättävää, varsinaiset Itävallan puolustuskykyyn liittyvät seikat eivät ole nousseet uudistuksen vastustusperusteissa tai asevelvollisuuskeskustelussa kovinkaan korkealle. Itävallan puolustusmenot ovat jo tällä hetkellä pienet, alle prosentti BKT:sta, ja karttaa katsomalla selviää, että Itävallan geopoliittinen asema on varsin suotuisa. Perinteistä sotilaallista uhkaa ei ole Itävallallakaan näkyvissä. Merkittäväksi tekijäksi julkisessa keskustelussa onkin noussut siviilipalvelus, jonka noin 60 prosenttia asevelvollisista nykyään suorittaa. Asevelvollisuuden lopettamisella olisi luonnollisesti vaikutus myös siviilipalvelukseen, ja tuhansien halpojen työntekijöiden poistuminen markkinoilta olisi iso takaisku esimerkiksi sosiaali- ja terveyssektorille, joille siviilipalveluksen suorittajat usein menevät palvelustaan suorittamaan. Sosiaalidemokraatit ovat ehdottaneet vapaaehtoisen siviilipalveluksen luomista ammattiarmeijan rinnalle, jotta kolaus kansantaloudelle ei olisi niin kova. Nähtäväksi jää, kuinka moni olisi vapaaehtoisesti valmis suorittamaan moisen palveluksen.

Armeijalla on myös suuri rooli katastrofiavussa. Lumi- ja mutavyöryjen sekä tulvien vaivaamassa maassa asevelvollisia on usein käytetty apuna, kun luonto on esitellyt voimiaan. Ammattiarmeijasta kyseistä hyötyä ei saada irti. Heitä kun ei lapionvarressa todennäköisemmin nähdä. Kesällä jopa ihmisuhreja vaatineiden tulvien aikana asevelvollisten avun merkitys jälleen konkretisoitui. Tästä onkin ollut iloa nykyisen systeemin säilyttämistä vaatineille.

Niin kuin olettaa saattaa, myös puolueettomuuskorttia on asevelvollisuuskeskustelussa lyöty pöytään. Itävallassa se ei ole turha kortti, sillä puolueettomuudella on perustuslaillinen asema ja sen kannatus on yhä vankkaa. Puolueettomuuden historiallinen rooli Itävallassa on merkittävä. Se oli Itävallalle keino saavuttaa itsenäisyys liittoutuneiden miehityksen alta. Se on myös merkittävä osa Itävallan kansallista identiteettiä, ja selkeä piirre, jolla se on kyennyt erottautumaan Saksasta. Puolueettomuuden merkityksestä kertoo myös se, että Itävallan kansallispäivää vietetään päivänä, jona maa julistettiin puolueettomaksi. Itävallan nykyinen puolueettomuus on tosin pikemminkin de jure puolueettomuutta, ja sotilaallinen liittoutumattomuus kuvaakin paremmin Itävallan tilannetta.

Populistinen FPÖ on ilmaissut mielipiteensä suoraan puolueettomuuden ja asevelvollisuuden suhteesta - ei asevelvollisuutta, ei puolueettomuutta. FPÖ:n mukaan kansanäänestyksessä ei ole kyse vain asevelvollisuudesta vaan myös puolueettomuudesta, ja että ammattiarmeija tarkoittaisikin lopulta sotilaallista liittoutuneisuutta. ÖVP:n ja FPÖ:n innokkuus puolueettomuusasiassa voi herättää pientä ihmetystä, sillä ne kokeilivat 2000-luvun alussa kepillä Nato-jään kestävyyttä. Entinen liittokansleri Wolfgang Schüssel vertasikin puolueettomuutta muun muassa Mozartkugeleihin: kumpikaan ei ole ihan 2000-luvun juttu. Itävallan turvallisuusstrategiassa olikin oikeistohallituksen aikana ns. Nato-optio. Nato-jäsenyys ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen, ja uusimmassa turvallisuusstrategiassa sotilaallisesta liittoutumisesta ei puhuta sanaakaan. SPÖ:n mukaan puolueettomuus ei olisi reformin myötä vaarassa. Se perustelee näkemystään sotilaallisesti liittoutumattomilla Ruotsilla ja Irlannilla, jotka ovat päättäneet siirtyä ammattiarmeijaan.

Debatti on kiihtymässä

Vaalipäivän lähestyessä keskustelu Itävallassa kiihtynee entisestään, ja asevelvollisuusvatvomiselle halutaan stoppi. Vuonna 2013 Itävallassa on myös parlamenttivaalit, joiden pääaiheeksi sitä ei haluta. Tämä lienee suuri syy äänestyksellekin. Tällä hetkellä tuoreimmat ennusteet näyttävät, että kansan tuki on nykysysteemin säilyttämisen puolella. Syyskuun kieppeillä Itävallassa julkaistiin ainakin neljä teemaan liittyvää gallupia, joissa jokaisessa nykyisen systeemin kannattajilla oli enemmistö. Vaikka tuleva kansanäänestys onkin neuvoa-antava, päättäjät ovat luvanneet kunnioittaa sitä. Syytä onkin kunnioittaa, sillä alustavien arviointien mukaan äänestysaktiivisuus saattaa nousta jopa 90 prosenttiin. Mielenkiintoista on nähdä, millä tavalla Itävallan kansanäänestys näkyy Suomessa. Mikäli nykyinen systeemi Itävallassa säilyy, käytetäänkö sitä Suomessa asevelvollisuutta tukevana argumenttina. Mikäli Itävalta siirtyy ammattiarmeijaan, tuoko se painetta Suomeen enenevälle keskustelulle. Tämä jää nähtäväksi.

Vieraskynä: Kääpiökeskustelua odotellessa

Aino Friman on valtio-opin opiskelija Turun yliopistossa.  Aino kirjoittaa myös “Ajatuksia rauhasta ja kehityksestä” -blogia.

Euroopan unionilla ei ole omaa armeijaa ja unionin onkin usein todettu olevan taloudellinen jättiläinen mutta poliittisesti ja sotilaallisesti kääpiö. Nyt kuitenkin talouskriisin runtelemassa Euroopassa myös EU:n mahti taloudellisena toimijana on vaakalaudalla. EU etsii jäsenmaiden voimalla kipeästi keinoja talouskriisin ratkaisemiseksi, mutta pelkkä ratkaisu nykyongelmaa ei riitä. EU tarvitsee kauaskantoisia ja kestäviä ratkaisuja.

EU:n kriisiviidakosta ja tulevaisuuden skenaarioista riittäisi analysoitavaa vaikka seuraavaksi sadaksi vuodeksi, mutta mielenkiintoisimman aspektin EU:n tulevaisuuden suhteen luo yleisesti ajatus syvemmästä integraatiosta ja sen myötä erityisesti ajatus EU:n omasta armeijasta. Siis siitä, johon jokseenkin epäkorrektisti viitataan kääpiönä.

Euroopan syvempi integraatio on ainut looginen kehityssuunta Euroopan tulevaisuudelle, ainakin kun pohdimme asiaa EU-myönteisestä näkökulmasta. Syyskuun alussa Haagissa puhunut komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso korostikin nykykriisin osoittavan jäsenmaiden yksittäisten toimien rajoitteellisuuden, jonka vuoksi EU tarvitsee kattavan institutionaalisen reformin. Tämän reformin myötä valtaa tulisi siirtää yhä enemmän EU-tasolle, jonka myötä myös käsityksellä jaetusta itsenäisyydestä varmistettaisiin kansalaisten turvaamisen. Toisin sanoen, liittovaltiollistuminen on väistämätöntä.

Ajatus syvemmästä integraatiosta on ollut esillä myös EU:n tulevaisuutta pohtineen ryhmän lausumassa. Tämä kymmenen jäsenvaltion saksalaisjohtoinen ulkoministeriryhmä esitti kesäkuussa julkaistussa pohdinnossa ajatuksensa yhä syvemmästä integroitumisesta sekä EU:n ja euron yhteenliittymisestä. Pohdinnon mukaan EU tarvitsee reformin vahvan talousliiton muodostamiseksi, sillä talousliiton on oltava kaikkien jäsenmaiden yhteinen. Ministeriryhmä ehdottaakin ratkaisuksi institutionaalisia muutoksia, jotka nousevat esiin myös pohdittaessa Euroopan ulkosuhdehallinnon (EUH) toimivuutta. EU:n menestyksekkään tulevaisuuden kannalta on tärkeää vahvistaa EUH:n toimintaa ja tämän vahventamisen myötä on pitkällä tähtäimellä syytä keskustella myös eurooppalaisen armeijan perustamisesta.

Jäsenmaiden painiessa puolustusbudjettileikkausten parissa, EU:n oma armeija voisi luoda oivat puitteet tehokkaammalle ja taloudellisesti kestävämmälle puolustuskonseptille. Liikettä kohti yhteistä puolustusjärjestelmää onkin jo olemassa, tosin nykyisellään esim. Lissabonin sopimukseen kirjattu avunantovelvoite on osakseen ongelmallinen tulkinnanvaraisuutensa vuoksi. EU:n oman armeijan luominen ei kuitenkaan tule olemaan helppo temppu, vaikka se saattaisikin olla taloudellisesti järkevää. Helppoa ei tule olemaan myöskään se, että taloudellisista hyödyistä puhuttaessa on syytä keskustella oman armeijan relevanssista myös suhteessa Natoon. Vaikka kyseessä on kaksi eri organisaatiota, ei 21 jäsenmaan ollessa myös Nato –jäseniä, Naton merkitystä voi sivuuttaakaan.

Kriisiviidakon, vajeiden ja johtajuuden puutteen ylläpitäessä keskustelua EU:n tulevaisuudesta, vaikuttaa ajatus EU:n omasta armeijasta liian kunnianhimoiselta ajatukselta. Lisäksi, ennen kuin voidaan käydä mitään keskustelua kansallisten armeijoiden liittämisestä EU:n yhteiseen armeijaan, olisi Suomessakin keskusteltava kattavasti nykyisestä puolustusjärjestelmästämme. Vaikkakin viimeisimmästä suomalaisten ulko -, turvallisuus- ja puolustuspoliittisia näkemyksiä selvittäneestä mielipidetutkimuksesta päätelleen suurin osa näkee edelleen EU-jäsenyyden lisäävän turvallisuutta, on kriittisyys EU:n turvallisuusaspektia ja EU:n yhteistä puolustusjärjestelmää kohtaan kuitenkin kasvanut. Tämän trendin jatkaessa nousuaan saattaa EU-armeija keskustelusta tulla yhtä heikko eipäs-juupas -esitys kuin Nato-keskusteluista.

Julian Assange, Heikki Patomäki ja Suomi

Free Assange –kertomus arvostelukyvystä. Lähde: Flickr.

Professori Heikki Patomäen mukaan Julian Assange on Ruotsissa ‘vaarassa joutua poliittisen oikeudenkäynnin kohteeksi’ ja että ‘Ennen kaikkea Ruotsin viranomaiset haluavat luovuttaa Assangen Yhdysvaltoihin. – Epäilyt hänen seksuaalirikoksistaan ovat sivuosassa.’ Patomäen mukaan Assange ’toi julkisuuteen asiakirjoja, jotka kuuluivatkin esille’ (Ilta Sanomat 17.8.2012). Aiemmin samainen Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori on todennut että hänen on ‘vaikea keksiä parempaa tapaa tukea demokraattista julkisuusperiaatetta sekä Euroopassa että koko maailmassa kuin tarjoamalla Assangelle turvapaikkaa Suomesta’ (patomäki.fi). Tässä artikkelissa kyseenalaistetaan Patomäen ajatuksenkulku reaalipoliittisesta, kansainvälisoikeudellisesta ja eettisestä näkökulmasta. Kenties Assange tulisikin luovuttaa Ruotsiin ja argumentti turvapaikan myöntämisestä hänelle –niin Suomessa kuin vaikka Ecuadorissa– on perin kestämätön idea?

Ajatus siitä että Yhdysvallat manipuloi Ruotsin oikeuslaitosta tuo lähinnä mieleen keskivertoa huonommat salaliittoteoriat. Jos Yhdysvallat suunnittelee pyytävänsä Assangen luovuttamista, miksei se olisi pyytänyt tätä läheisimmän liittolaisensa Iso-Britannian viranomaisilta? Miksi CIA on valinnut sotilaallisesti liittoutumattoman folkhemmetin honey trap -operaationsa toteutuspaikaksi, kun saman olisi kai voinut toteuttaa esimerkiksi Puolan ja Romanian kaltaisissa Nato-maissa, jotka aikanaan avustivat mielellään ‘terrorismin vastaisen sodan’ pimeässä puolessa. Kuvaavaa on että ainoa argumentti minkä Patomäki saa kehitetyksi todistelemaan Ruotsin statusta Yhdysvaltojen klienttivaltiona on maiden kylmän sodan aikainen sotilasyhteistyö; Are the Swedish authorities acting impartially? We now know that parts of the allegedly neutral Swedish state, especially security and military organs, co-operated intimately with the Americans already during the Cold War (patomäki.fi). Ei ollenkaan kaukaa haettua. Vähän kuin sanoisi että Porvoon käräjäoikeuden päätös Ruandan kansanmurhaa käsitelleessä tapauksessa vaikuttaa epäilyttävältä ajojahdilta sen johdosta että Suomi oli Natsi-Saksan liittolainen toisen maailmansodan aikana.

Patomäen mukaan ‘Epäilyt hänen seksuaalirikoksistaan ovat sivuosassa’ koska ‘Suomen lakien mukaan syytökset eivät olisi edes johtaneet toimiin.’ Eli toisin sanoen se että  Suomen seksuaalirikoslainsäädäntö olisi hieman erilainen kuin Ruotsissa oikeuttaisi Suomen olemaan luovuttamatta henkilön jota epäillään naapurivaltion lainsäädännön rikkomisesta? Vaikuttaa mielenkiintoiselta ajatukselta että suomalainen tuomioistuin pohtisi luovuttamisoikeudenkäynnissä olisiko teko josta henkilöä epäillään laiton Suomessa, tai vielä paremmin, onko oikein (jossain abstraktissa  luonnonoikeudellisessa merkityksessä?) että teosta X voisi seurata jokin rikosoikeudellinen seuraus. Onnekseen Patomäki ei sentään päädy käyttämään kaikista absurdeinta Assange-apologistien argumenteista; se että miestä ei saa luovuttaa Ruotsiin kun häntä voisi uhata kuolemantuomio Yhdysvalloissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätyi jo 1989 Soering v Yhdistynyt kuningaskunta -tapauksessa toteamaan että Euroopan ihmisoikeussopimuksen allekirjoittajamaat (kuten Britannia, Ruotsi ja Suomi) eivät voi luovuttaa henkilöä maahan, jossa tätä voi uhata kuolemantuomio, ilman että hakijamaa antaa sitovat ja uskottavat takuut siitä että kuolemantuomiota ei tultaisi käyttämään.

Ollakseen oikeutettu turvapaikkaan tulisi olla hyviä perusteita olettaa että henkilö joutuisi poliittisen tai muunlaisen vainon kohteeksi. Tällaista pelkoa ei Assangen tapauksessa tosiaan ole. Sitä paitsi YK:n pakolaissopimuksessa vuodelta 1951 todetaan että pakolaisstatus ei koske henkilöä, jota voidaan vakavin perustein epäillä vakavista ei-poliittisista rikoksista (Artikla 1/F(b)). Asia tulee vieläkin selvemmäksi jos palaamme hetkeksi, Bradley Manningiin, siihen amerikkalaissotilaaseen, joka luultavasti vuosi Wikileaks-asiakirjat Assangelle, ja joka luultavasti tullaan tuomitsemaan maanpetoksesta hyvin pitkään vankeusrangaistukseen. Manning ei ole vankilassa poliittisten mielipiteittensä vuoksi vaan sen takia että on luovuttanut suuren määrän salaisia asiakirjoja kolmansille osapuolille. Teko olisi johtanut vakaviin rikosoikeudellisiin seurauksiin missä tahansa länsimaassa. Voimme toki nähdä Manningin jossain määrin sympaattisena hahmona verrattuna Kim Philbyyn tai Arne Treholtiin, mutta mielivaltaisen poliittisen vainon kohteena hän –tai ipso facto Julian Assange– ei ole.

Nyt kun olemme käyneet lyhyesti läpi tapauksen kansainvälisoikeudellisen ulottuvuuden, voimme kysyä mitä ulkopoliittisia seurauksia Suomelle koituisi päätöksestä ottaa Julian Joutsenon vastaanottokeskukseen (tai todennäköisemmin semi-pysyväksi yökyläilijäksi Lontoon lähettilään residenssiin Kensingtonissa). Teollaan Suomi kyseenalaistaisi sekä vanhimman ystävänsä Ruotsin oikeusjärjestelmän luotettavuuden että Euroopan ihmisoikeusregiimin luotettavuuden. Jos emme uskalla luovuttaa Assangea toiseen Pohjoismaahan, niin miten ihmeessä voimme tehdä rikosoikeudellista yhteistyötä Bulgarian tai Portugalin kanssa? Presidentti Niinistön valtiovierailuaikeet Washingtoniin voidaan haudata, yhdessä Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan kanssa samaan arkkuun. Toki vastapainossa suhteemme Venezuelan, Ecuadorin ja Nicaraguan kaltaisten ihmisoikeuksien mallimaiden ja maailmanpolitiikan toimijoiden kanssa varmaan kokisivat uuden renesanssin.

Turvapaikan antaminen Assangelle olisi myös eettisesti väärin. Seksuaalirikosoikeudenkäynneillä ei ole mitään tekemistä ‘globaalin demokraattisen julkisuusperiaatteen’ edistämisen kanssa. Julkisuusperiaate tai sananvapaus ei oikeuta kaikkea mahdollista toimintaa, niin kotimaisessa (Jussi Halla-aho) kuin kansainvälisessä (Bradley Manning ja Julian Assange) asiayhteydessä. Wikileaks-asiakirjojen olematon editointi on johtanut siihen että niistä voi tunnistaa henkilöitä. Tämä on johtanut siihen että esimerkiksi Taliban on tappanut vastustajiaan aineiston pohjalta Afganistanissa (Daily Tech, 24.5.2011). Ironisesti Julian Assangen halu toteuttaa absoluuttista sananvapauttaan tullee antamaan Iso-Britannialle riittävän syyn käydä hakemassa tämä Ecuadorin lähetystöstä. Assange totesi 19.8.2012 puheessaan kannattajilleen Ecuadorin lähetystön parvekkeelta (Daily Telegraph, 20.8.2012) muun muassa että Yhdysvallat on käynnistänyt globaalin noitavainon Wikileaksia vastaan ja että vain mielenosoittajien läsnäolo sai brittipoliisin luopumaan yrityksestä tunkeutua lähetystöön (asian jonka poliisi kiisti). Hän myös kiitteli kuinka kunniakas latinalais-amerikkalaisvaltio on edistänyt oikeudenmukaisuutta maailmassa. Yksi merkittävimmistä poikkeuksista kansainvälisessä sananvapausregiimissa koskee diplomaatteja (ja diplomaattien työtiloja eli lähetystöjä). Vaikka Wienin sopimus diplomaattisuhteista vuodelta 1961 toteaa lähetystöjen olevan koskemattomia, ja että isäntämaan viranomaiset eivät saa niihin astua ilman lupaa niin Artiklassa 41(3) sanotaan että edustuston tiloja ei saa käyttää ihan miten huvittaa; The premises of the mission must not be used in any manner incompatible with the functions of the mission as laid down in the present Convention or by other rules of general international law or by any special agreements in force between the sending and the receiving State. Saman Artiklan kohdassa 1 todetaan eksplisiittisesti että diplomaateilla on velvollisuus olla puuttumatta isäntämaan sisäisiin asioihin. Näillä näkymin Assangella on huonot mahdollisuudet ylittää  Joszef Mindszentyn ennätystä (kardinaali vietti viisitoista vuotta Yhdysvaltojen Budapestin lähetystössä pakolaisena Unkarin kansannousun tultua kukistetuksi).

Sananvapaus on toki hyvä asia, mutta on vaikea kuvitella toimivaa liberaalia yhteiskuntaa joka ei ollenkaan rajoittaisi sitä mitä ihmiset voivat sanoa. Ihmisellä on vapauden mukana myös vastuuta, joka tulee kantaa. Tämä vastuu on sekä eettistä että  oikeudellista. Käyttämällä itsekkäästi sananvapautta keppihevosenaan Julian Assange tekee suuren karhunpalveluksen sananvapauden puolustajille ympäri maailmaa yhdistämällä hienon käsitteen suureen vastuuttomuuteen. Ecuadorin hallitus on samaten vienyt uskottavuutta globaalilta pakolaisregiimiltä myöntämällä ja kieltämällä turvapaikkoja täysin poliittisista syistä –samaan aikaan kun Ecuadorin ulkoministeri totesi että maa ‘ei ole mikään Britannian siirtomaa’ ja suojeli Assangea ruotsalaiselta syyttäjältä maa karkoitti dissidentin Euroopan mallioikeusvaltioon, Aljaksandr Lukashenkon Valko-Venäjälle (Der Spiegel, 17.8.2012). Assangen puolustajien olisi hyvä muistaa David Allen Greenia lainatakseni että seksuaalirikosten mahdollisilla uhreilla on myös oikeuksia, myös silloin kun epäiltynä on Julian Assange (New Statesman 20.8.2012, Legal myths about the Assange extradition). Vai pitäisikö kenties joidenkin ihmisten oikeudet uhrata ‘maailmanlaajuisen demokraattisen julkisuusperiaatteen’ alttarille?