Kirja-arvostelu: Vakauden kaipuu

Kylmän sodan päättymistä edeltävät ja seuraavat vuodet muodostavat monella eri tavalla tärkeän ajanjakso Suomen ulkopoliittisessa historiassa. Yya-sopimuksen rautakahle hienovaraisesti hylättiin ja Pariisin rauhansopimuksen rajoitteista luovuttiin; samalla Suomi liittyi uuteen sopimusverkkoon EU-jäsenyydellä ja solmi uusia suhteita vanhoihin naapureihin.  Muutos vuosien 1988–1994 välillä oli moninkertaisesti huimaa ja juurikin siksi muutosten kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.   Teoksessa Vakauden kaipuu pitkän linjan Ulkoasianministeriön virkamies ja alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg ”rekonstruoi” tätä muutoksen aikaa.

Ensinnäkin on todettava, että Vakauden kaipuu on kuvailua eikä tapahtumien dissektiota. Tässä se onnistuukin hyvin ja tarjoaa hyvän seikkaperäisen katsauksen sekä muutoksiin, että ajan henkeen. Suomen ulkopoliittisen johdon viralliset kommentit ja ajatukset, ja ulkopoliittiset kehitykset ovat hyvin esille nostettuja; etenkin Baltian-maiden käsittely on ansiokasta ja yksityiskohtarikas. On kuitenkin harmillista, että – kuten Blomberg toteaa esittelyssä – teos ei sisällä varsinaisesti uutta tietoa.  Ehkä voimme toivoa, että myöhemmin avattavat arkistot paljastavat enemmänkin.

Kirjoittajana Blomberg on varovainen ja tarjoaa harvoin suoraa mielipidettään asiasta, mutta tarkka lukija aistii hienovaraiset piikit.  Teos ei ole helppolukuisin johtuen raporttimaisesta kirjoitustyylistä ja reippaasta passiivin käytöstä.  Miltei 700 sivun pituus ei myöskään auta luettavuutta, ja kirja olisi ytimekkäämpi hieman lyhennettynä. Kirjan merkittävin ongelma ei ole sisällöllinen vaan rakenteellinen. Miltei kronologisesti etenevä teos käsittelee aihepiirtään kuvailemalla ensin maailmanpoliittista kontekstia, jonka jälkeen se siirtyy tarkastelemaan Suomen omaa suhtautumista.  Keskittyminen muun maailman tapahtumiin häivyttää Suomen ulkopolitiikan keskeisyyttä kirjassa – joka on valitettavaa sillä juuri tässä suhteessa kirjalla on eniten annettavaa.  Tämä ratkaisu myös tekee yllättävän hankalaksi seurata Suomen ulkopoliittisen linjan yleistä kehitystä näinä muutosten vuosina.  Ehkä tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä Suomen silloinen ulkopolitiikka vaikutti sirpaleiselta ja reaktiiviselta.

Vakauden kaipuu tai menneisyyden vanki?

Kirjan otsikko paljastaa jo minkä Blomberg kokee ajan keskeiseksi teemaksi Suomen ulkopolitiikan muuttuessa: jatkuva vakauden tavoittelu epävakaissa olosuhteissa. Pääväline jatkuvassa vakauden luomisessa oli puolueettomuuden käsite – sekä poliittinen että sotilaallinen. Loppukaneetissa Blomberg kuvailee vuosien 1988–1994 siirtymää kolmivaiheisena.  Ensin oli kylmän sodan aikainen poliittinen puolueettomuus muttei sotilaallista liittoutumattomuuta yya-sopimuksen takia; sitten tuli siirtymävaihe jolloin Suomi oli täysin liittoutumaton onnistuttua irtaantumaan yya-sopimuksesta; muutosten lopputuloksen, Suomi säilytti sotilaallisen liittoutumattomuuden, mutta lopetti poliittisen liittoutumattomuuden EU-jäsenyydellä.

Mikään näistä vaiheista ei ollut helppo.  Suomen ulkopolitiikka kohtasi merkittäviä rajoitteita yya-sopimuksen ja Pariisiin rauhansopimuksen olemassaolossa ja Suomen diplomatian hienovarainen työ niiden rajoitteiden purkamisessa on ihailtavaa.  Toki tätä näiden muutosten läpiajamista helpotti Neuvostoliiton heikentyminen ja hajoaminen ja uudelleen ilmestyneen Venäjän aulis asenne suhteiden ”resetiin”. Suomen linjaa on kritisoitu yltiövarovaisuudessa, mutta Blomberg esittää hyvinkin kuinka siinä ajassa ja kontekstissa aikaisemmat ratkaisut olivat ymmärrettäviä.  Vanhasta toimintamallista on hankala – eikä uskalla – poiketa. Tosin, ajan muuttuessa varovaisen linjan tuottamat epäkohdat kasvavat.

Tässä suhteessa on Blombergin kuvaus Etyjistä mallina ”sille järjestykselle, jonka suomalaiset halusivat syntyvän kylmän sodan tilalle” on kiinnostava. Näin ei tietenkään käynyt: Euroopan turvallisuusratkaisut, lopulta, keskittyvät lännen ympärille EU:n ja Naton muodossa ja tämä kehitys oli jo selvä 1993–1994.  Suomen ulkopoliittiselle johdolle oli selvää ettei Suomi voisi  jäädä täysin tämän kehityksen ulkopuolelle. Itse jäsenyysneuvotteluita ja suomalaista neuvottelua neuvotteluista vaikeutti kuitenkin sisäiset epävarmuudet ja erimielisyydet – etenkin siitä mitä sisimmissään puolueettomuus tarkoittaa: onko se keino Suomen ulkopoliitisen aseman vakauden edistämiseksi, vai onko se itseisarvo ja poistamaton osa suomalaista sielunmaisemaa?  Entä muuttuuko vastaus jos puolueettomuus ei ole yhteensovitettavissa uuden ja tarpeellisen yhdentymiskehityksen kanssa?

Argumentteja kuultiin puolin sun toisin, mutta lopulta koko semanttinen keskustelu muuttui esoteeriseksi, ja lopulta sellaiseksi, että muuttuvien olosuhteiden johdosta vain Suomessa puoluettomuuden sopiva määritelmä kiinnosti. Suomi hylkäsi poliittisen puoluettomuuden käsitteen ulkopolitiikastaan, mutta Suomi on edelleen sotilaallisesti liittoumaton maa joka ylläpitää itsenäistä puolustusta – vaikka yhdentymisen tien horisontissa oli jo silloin sotilaallinen ulottuvuuskin.  Jo silloin Blomberg selittää, että EU:n myötä sotilaallinen kuulumattomuus länteen – jo sopimusteknillisessä mielessä – vaati aika luovia tulkintoja.  Nykypäivänä, jolloin Suomella on tiivis sitoutuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikaan, ja läheinen yhteistyö Naton kanssa, tilanne on entistä hassumpi.

Yhteinen tie

Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa on kuvailtu eräänlaisena aktiivisena passiivisuutena (”Suomi juoksi kovaa pysyäkseen paikallaan”). Blomberg jatkaa samaa tulkintaa murrosvuosien ajalta.  Aikaisemman eristymisen sijaan, 1990-luvulla Suomella oli kova paine osallistua eri foorumeihin ja yhteisöihin, mutta olla ottamatta vahvoja kantoja jäseneksi päästyään. Etenkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aikana ilmeni suuremmoinen tarve selittää ja avata Suomen asemaa, ja ajoittain merkittäviäkin sisäisiä ristiriitoja ilmeni aseman määrittelemisessä. Blomberg antaa herkullisen esimerkin tästä kun Carl Bildt ja Paavo Väyrynen kävivät samana päivänä kummatkin tapaamassa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakeria ja selittivät maittensa puolustuspolitiikkaa:

”Bildt selitti aamupäivällä, että Ruotsin ulkopolitiikka perustuu sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja riipumattomalle puolustukselle.  Merkityksensä menettävän puolueettomuuspolitiikan korvaisi tiiviimpi suuntautuminen Eurooppaan.  Iltapäivällä Väyrynen puolestaan seliiti Suomen puolueettomuuspolitiikan perustuvan sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja itsenäiselle, uskottavalle puolustukselle.  Ne muodostivat puolueettomuuden ytimen.  Puolueettomuudesta Suomi ei luopuisi. [Hämmentyneelle Bakerille Väyrynen vakuutti, että] Suomen linja on sama kuin Ruotsin.”

Voi kysyä onko tämä rakentavaa epäselvyyttä. Kenties kylmän sodan aikana jolloin puolueettomuuden termin epäselvyys oli omaa antamaan hengitystilaa, mutta olosuhteiden selvästi muututtua sen suoma hyöty on vain kotimaanpoliittinen – ja jopa mahdollisesti ulkopoliittisesti haitallinen. Siinä kun Suomi aikaisemmin pelasi kahta peliä – yhtä lännen kanssa ja toista idän kanssa – nyt Suomi on siirtynyt kahden tason peliin, jossa ulko- ja sisäpolitiikan yleisöt pidetään (tietyissä aiheissa) visusti erillään. Presidentti Ahtisaari kuvaili Suomen EU-liittymistä yksinäisen tien korvaamista yhteisellä väylällä, mutta tässäkin on rakentavaa epäselvyyttä. Edelleen puhutaan yhdestä tiestä, jonka kaistoja, tasoliittymiä ja siltarumpuja ei olla täsmennetty.

Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu: Kylmän sodan loppu ja Suomi, WSOY, 2011. ISBN: 978-951-0-37808-3

Kreikan kriisi – Sisyfoksen urakka vai muutoksen alku?

τὰ πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει (Ta panta rhei kai ouden menei)

“Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.” -Herakleitos (Suom. P.Saarikoski)

Kuten uutisista olemme saaneet lukea, on eurokriisin käsikirjoittajalta jäänyt Herakleitos lukematta. Klassisen draaman kaarella näyttäisimme olevan jälleen kerran käännekohdassa, kaikkien odottaessa 17.kesäkuuta, joilloin alkuperäinen demos antaa tuomionsa paitsi Kreikan kansanedustajista myös Troikan (EU, EKP ja IMF) valvomasta säästösuunnitelmasta.

On ymmärrettävää, kuten Paavo Arhinmäki jokin aika sitten Ykkösaamussa totesi, että kansalaiset haluavat vähintäänkin näpäyttää vanhaa poliittista eliittiä eli konservatiivista Uusi demokratia -puoluetta sekä sosialisteja eli Pasokia.
Tilanne on vähintäänkin erikoinen kreikkalaisten ylivoimaisen enemmistön halutessa pysyä sekä eurossa että EU:ssa vaikka säästösopimuksen välitöntä uudelleenneuvottelua vaativa vasemmistopuolue Syriza nauttii tuoreimpien mittausten mukaan suurinta kannatusta.

Kreikan rakenteellisten uudistusten tarpeellisuuden näkökulmasta uuden hallituksen kokoonpano on kuitenkin käytännössä yhdentekevä. Siksi muodostumaisillaan olevassa uudessa poliittisessa kokoonpanossa on hyvä palauttaa lyhyesti mieliin miksi Kreikka on kriisitilassa.

“Brussels, we have a problem…”

Hallinnollisesti Kreikka on paradoksi. Maan perustuslaki takaa pääministerille laajat, liki presidentilliset, valtaoikeudet, mutta vailla keskitettyjä resursseja. Hallituksen sisäinen koordinaatio on verrattain heikko, ministeriöiden nauttiessa eurooppalaisittain poikkeuksellista autonomiaa suhteessa valtioneuvostoon. Tälle autonomialle tulee kuitenkin käytännössä nopeasti seinä vastaan, sillä yksittäisten ministereiden kyky saada tahtonsa läpi omassa ministeriössään on hyvin rajallinen heikkojen resurssien, monimutkaisten säännöstöjen, ja paikoin jopa lakkouhan takia. Esimerkiksi valtollisessa budjetoinnissa tämä näkyy siten, että kirjanpidollinen tieto on yksityiskohtaisimmillaankin jopa useamman ministeriön aggregaatti. Tällä tasolla on käytännössä mahdotonta harjoittaa  minkäänlaista budjettiseurantaa.

Valtion kassan näkökulmasta merkittävin ongelma on veronkierto. Arvioiden mukaan Kreikka menettää vuositasolla 15 miljardia euroa veronkierron seurauksena. OECD:n tuoreessa raportissa kerrotaan veronkeruun kärsivän juurkin samoista ongelmista kuin maan julkisen sektorin laajemmin – riittämätön infrastruktuuri, huono tiedonvälitys ja huono ohjeistus. Veronkeruuseen ja muuhun julkiseen sektoriin liittyvä korruptio on ollut Kreikassa merkittävää (esim. naapurimaihin verrattuna), lahjusten arvioidun määrän ollessa ennätystasolla juuri vuoden 2008 talouskriisin koittaessa. Tämä korruptio ei suinkaan ole jäänyt vain paikalliselle tasolle, kuten lukuisat, molempiin valtapuolueisiin yhdistetyt skandaalit osoittavat. Viime aikojen suurin lahjusskandaali kytkeytyy saksalaisen Siemensin puhelinvaihdeurakkaan vuoden 2004 olympialaisia varten. Tutkinnassa  yhteensä 15 ministeriä (molemmista valtapuolueista) tunnustivat ottaneensa vastaan lahjuksia. Koska maan lainsäädäntö kuitenkin estää istuvien ministereiden (ja monien muiden korkea-arvoisten poliitikkojen) asettamisen syytteeseen, on vain yksi (entinen) ministeri asetettu syytteeseen skandaalin tiimoilta.   Niinpä demokratian synnynseuduilla, länsidemokratian formaaliset mitat täyttevässä maassa on pitkälle klientelismin ja korruption läpitunkema poliittinen kulttuuri. Kreikkalaiset kutsuvat ilmiötä rousfetiksi, jolla tarkoitetaan oman edun ajamista valtion kustannuksella.

 Myös työmarkkoiden tilanne on kaukana optimaalisesta. Julkinen sektori on kokoonsa nähden yliedustettuna ay-liikkeessä (kuten poliittisessa järjestelmässä yleensäkin), työllisyyslainsäändäntö kankeaa ja hankalaa ja toisaalta sosiaaliturvassa on kehittämisen varaa. Seurauksena on laajan rakenteellisen työttömyyden ohella suuri pimeän työvoiman sektori, joka entisestään pinentää Kreikan veropottia. Kuten alla näkyvästä pylväsdiagrammista näemme, on Kreikalla OECD-maiden suurin harmaan talouden osuus suhteessa BKT:hen.

Harmaan talouden osuus BKT:sta OECD-maissa. Lähde: OECD.

Kreikkalainen salaatti

Tätä taustaa vasten ei ole, kuten mainittua, ihme, että kreikkalaiset äänestäjät näyttäisivät olevan valtapuolueiden pitkän ja katastrofaalisen kauden jälkeen kääntymässä vaihtoehtoisten puolueiden, erityisesti Syrizan, puoleen vaikka haluavatkin pysyä eurojärjestelmässä. Kreikkalainen ekonomisti Andreas Koutas vertaakin EU:n tukea vanhojen puolueiden johtamalle Kreikalle hypoteettiseen tilanteeseen, jossa Länsi-Saksa olisi antanut rahaa Erich Honeckerille ja pyytänyt häntä hajottamaan Stasin ja uudistamaan Itä-Saksan Saksojen yhdentymistä varten. Toisaalta euron ulkopuolelle jääminen luo niin paljon uusia epävarmuustekijöitä vailla merkittäviä hyviä puolia, ettei yhteisvaluutasta eroaminen houkuttele. Näin ollen kansan kannalla on oma, jos kohta epäkäytännöllinen, logiikkansa.

Kreikan talouskriisi on suorasti sen oman järjestelmän ja poliittisen kulttuurin tuote. Ero Irlantiin, Espanjaan ja Portugaliin on merkittävä - toisin kuin nämä kolme maata, voidaan Kreikan väittää olleen de facto konkurssissa ilman varsinaisia ulkoisia tekijöitä (Irlannissa pankkikriisi ja Espanjassa ja Portugalissa eurokriisin leviäminen, vaikka sisäpolitiikallakin oli osansa). Maan jäsenyys EMU:ssa on kuitenkin ulkoistanut nämä ongelmat Euroopan, ja välillisesti koko maailmantalouden tasolle. Kreikan kriisi laukaisi EMU:n näkökulmasta tilanteen, jossa maan fiskaalisella tilanteella on huomattavasti suuremmat vaikutukset kuin sen päälle kahden prosentin osuus EU:n BKT:sta antaisi ymmärtää. Tämän takia Troikan valvomat ehdot rahoitukselle ovat  ymmärrettäviä, vaikka sijaa kasvulle onkin paikoin vaikea nähdä. Syriza voi vaatia apupaketin ehtojen uudelleenneuvottellemista, mikä voi johtaa eroon eurosta. Tämä ei kuitenkaan ole väistämätöntä, sillä vaikka Syriza ja muut säästösopimusvastaiset puolueet yksipuolisesti hylkäisivätkin säästösopimuksen (oppositiosta tai hallituksesta käsin), on kontrolli valtiollisten velkakirjojen koronmaksusta Troikalla, kuten John Dizard FT:ssä kirjoittaa. Tämä kontrolli yhdistettynä rahahanojen kiinni laittamiseen johtaisi todennäköisesti entistä suurempiin ja nopeampiin menoleikkauksiin, Kreikan budjetin tasapainottamisen muuttuessa vielä entistäkin akuutimmaksi. Tilanne on monimutkainen, traaginen ja vähintäänkin epäselvä, mutta yksi asia on varmaa – Kreikka joutuu jatkamaan ja kiihdyttämään rakenteellisia uudistuksiaan, oli vallassa sitten Syrizan tai vanhojen valtapuolueiden muodostama koalitio.

Siksi panta rhei, kävi 17.kesäkuuta pidettävissä vaaleissa miten tahansa.

The Ulkopolitistin haastattelussa Ville Niinistö

Kuva: Janne Suhonen/valtioneuvoston kanslia

The Ulkopolitist haastatteli huhtikuun lopulla Vihreiden puheenjohtajaa, ympäristöministeri Ville Niinistöä. Haastattelu on ensimmäinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Sarjan ensimmäisessä osassa puheenjohtaja Niinistö avaa sekä omia että puolueensa näkemyksiä maailmanpoliittisen järjestelmän rakenteesta ja epäkohdista, Suomen ja EU:n roolista maailmassa, sekä maamme ulkopoliittisesta keskustelusta.  

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UP: Millaisen näkökulman tai narratiivin kautta Vihreät jäsentävät maailmanpolitiikkaa?

VN: Voi ajatella, että on erilaisia tapoja jakaa suomalaista ulkopoliittista ajattelua. Monet lähtevät siitä, että on niitä, jotka korostavat kylmän sodan ajan peruilta olevaa [ajattelua, jossa] pyritään olemaan suurvaltapolitiikan ulkopuolella ja tasapainoilemaan asioihin sopeutuvana, sovittelevana toimijana. Sitten on vahva transatlanttinen ajattelutapa, ja erilaisia variaatioita näistä, joissa painottuu suhtautuminen keskeisiin suurvaltoihin. Meille [Vihreille] ei ole olennaista se, minkä maan kavereita ollaan, vaan se, että meillä on arvopohjainen ulkopolitiikka, joka lähtee globaalista näkökulmasta. Nykyaikana ensisijainen turvallisuuspoliittinen viitekehys on koko maailmanjärjestys. Meillä on valtavan isoja globaaleja ympäristöriskejä ja ilmastonmuutokseen liittyviä uhkia, kuten ilmastopakolaisuus. Vihreille tärkeää on se, että me edistämme humaaneja, kestävän kehityksen mukaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistäviä arvoja johdonmukaisesti meidän ulkopolitiikassa. Tätä kautta voidaan luoda myös turvallisempaa maailmanjärjestystä.

UP:Teidän tavoitteet tuntuvat perustuvan havaittuihin epäkohtiin maailmanjärjestyksessä. Millaisena näette tämän maailmanjärjestyksen?

VN: Meillä on ongelmana nykyisessä maailmanjärjestyksessä ensinnäkin se, että meillä on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu, länsimaakeskeinen maailmanjärjestys, joka ei kata kaikkia keskeisiä globaalin oikeudenmukaisuuden aloja, ja jossa toisaalta valtatasapaino ei vastaa nykyisiä maiden välisiä valtasuhteita. Meidän keskeinen haaste ja mahdollisuus globaalilla järjestelmätasolla lähivuosikymmeninä on sellaisen kansainvälisen oikeusjärjelmän luonti, joka kestää sen, että on nousevia valtoja, jotka eivät ole välttämättä edes kovin demokraattisia, ja joilla voi olla hyvin erilaiset tarpeet kehittää globaalia maailmanjärjestystä muuhun suuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimaiden tulisi myös noudattaa kyseistä järjestelmää. Haluamme demokratisoida globaalin päätöksenteon koskee se sitten ympäristöriskejä tai talousjärjestelmän rakenteellisia riskejä. Tämä demokratisointi koskee myös sitä, että me haluamme, että myös muilla kuin länsimailla on erinäisissä kansainvälisissä elimissä enemmän sanottavaa, vaikka tietysti toivomme, että demokratia ja ihmisoikeusarvot ovat samalla vahvasti tässä kehityksessä mukana.

UP: Miten Vihreät näkee Suomen ulkopoliittisen aseman maailmassa? Onko Suomella painoarvoa epäkohtien korjaamisessa?

VN: Mielestäni juuri arvopohjainen ulkopolitiikka on se [alue],  jossa meillä on painoarvoa. Meillä ei ole valtapoliittisessa, tavallaan perinteisessä mielessä suurta painoarvoa, jos ajattelee meidän geopoliittista sijaintia tai muita asioita. Kuitenkin pohjoismainen brändi on sellainen, mikä maailmalla tunnetaan.  Koko nousevan maailman ulkopuolella on se [alue], jossa meillä olisi vaikutusvaltaa pohjoismaisen brändin ja sen arvostuksen kautta. Kiinaa, Afrikan maita ja Intiaa kiinnostaa ympäristöteknologia ja siihen liittyvä osaaminen. Toisaalta Suomella ei ole siirtomaavaltahistoriaa tai länsimaisen hegemonia-ajattelun historiaa, jolloin meillä on mahdollisuus tällä alueella. Näppituntumani on, että yksi syy Durbanin sopimuksen syntymiseen on se, että sovimme Ruotsin ja Tanskan ministereiden kanssa ensiksi yhdessä ajavamme EU:n sisällä sellaista linjaa, joka kannattaa luontevaa tasa-arvoista dialogia kehitysmaiden kanssa saadaksemme kehitysmaaryhmän – Afrikan maat, latinalaisen amerikan maat – takaa haastamaan Kiinan ja Intian liikkumaan. Meillä oli iso vaikutus siihen, että EU rupesi tekemään niin kuin me halusimme. Voi sanoa, että Pohjoismailla oli keskeinen rooli siinä, että Durbanissa saatiin kovempi tulos aikaan kuin kukaan odotti, vaikkei itse sopimus välttämättä vielä riitäkään.

EU:n rooli maailmassa ja pohjoismainen viitekehys

UP:  Mikä on EU:n ulkopoliitinen rooli? [Euroopan ulkosuhdehallinto] EEAS:äähän ei voi kutsua menestykseksi, ja toisaalta Suomella ei ole ollut selkeää roolia EU:n [ulkopoliittisessa] viitekehyksessä.

VN: EU:n ulkopolitikkahan on ollut vähän hakusessa viime vuosina. Ilmastoneuvotteluissa EU tosin palasi taas veturin paikalle, mikä palauttaa uskoa EU:n pehmeään voimaan. Tietysti EU:n ulkopoliittinen asema kärsii siitä, että talouskriisi on uutisoitu näyttävämmin EU:n osalta kuin Yhdysvaltain tai Aasian, mutta on kuitenkin virheellistä vetää tästä se johtopäätös, että tämä estäisi meitä olemasta vahva ulkopoliittinen toimija. Meillä on edelleen yhteenlaskettu BKT ja toisaalta EU:n osuus globaalista kehitysyhteistyöstä on ylivertainen verrattuna mihin tahansa maahan – Yhdysvallat jää tässä kauas. Meillä on pehmeää valtaa, jota pitäisi osata käyttää niin, että me luomme muita maanosia ja maaryhmiä arvostavia suhteita näihin maihin, kuitenkin siten, että saamme samalla vietyä eurooppalaista arvopohjaa eteenpäin – oikeudenmukaista oikeusregiimiä, tasapainoista ja ympäristöriskit huomioivaa kauppapolitiikkaa. Talouden sääntelyssä voi sanoa, että EU on selkeästi se voima, joka voimakkaimmin ajaa veroparatiiseihin puuttumista ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, joita tarvitaan. Näihin talousjärjestelmään ja kehitysympäristöön liittyvissä kysymyksissä EU:lla on mahdollista ottaa johtajuus, jolloin pikkuhiljaa johtajuus vahvistuu myös perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

UP: Puhuit pehmeästä voimasta. Näetkö, että EU:lla on tarvetta perinteisemmälle voimalle turvallisuusalalla ja sotilaallisella alalla?

VN: Tämä on kaiken kaikkiaan hankala kysymys. Jos arvioidaan mihin sotilaallista valtaa käytettäisiin, niin EU:han on rakentanut nopean toiminnan joukkoja, joita ei kuitenkaan ole tarvittu. Näkisin ehkä kuitenkin, että EU:lla on yhteensopivien joukkojen kautta luonteva suhde Naton, minkä myötä se voi osallistua merkittäviin kansainvälisiin operaatioihin – mielellään sellaisiin, joilla on YK:n siunaus takanaan. Nato on turvallisuus- ja sotilasorganisaationa kaikkein nopein ja toimintakykyisin reaktiota vaativissa tilanteissa. EU:n oma sotilaallinen turvallisuusorganisaatio olisi päällekkäinen olemassa olevien rakenteiden rinnalla. Sen sijaan kansalliset puolustusvoimat kehittävät toimintaansa yhteensopivaksi muiden EU-maiden kanssa. Suomen tapauksessa puolustusvoimien yhteensovittaminen muiden pohjoismaiden kanssa on vain järkevää; asehankinnathan ovat kalliita. Samalla tämä sitoo meidät läheiseen pohjoismaiseen kumppanuuteen turvallisuuspolitiikassa.

UP: Tasavallan presidenttihän on nimenomaan ottanut esille sharing & pooling –idean. Miten pohjoismaista sharing ja pooling –konseptia voisi mielestäsi toteuttaa?

VN: [Norjan entisen puolustus- ja ulkoministeri Thorvald] Stoltenbergin raportti Pohjoismaiden neuvostolle oli varsin laaja selvitys siitä, mitä kaikkea voidaan tehdä.  Näen, että ase- ja järjestelmähankinnoissa voitaisiin tehdä enemmän yhteistyötä. Meri- ja ilmavalvonnassahan yhteistyötä on jonkin verran jo tehty ja Islannin ilmatilaa valvovat muiden maiden valvontakoneet. Toki yhteistyön lisääntyminen herättää myös periaatteellisia kysymyksiä esimerkiksi sen suhteen, kuinka pitkälle Suomi haluaa mennä. Ainakin hankinnoissa pyritään varmistamaan yhteensopivuus ja kustannustehokkuus. Ihan kaikkea ei myöskään tarvitse nykyaikana hankkia itse. Pitää arvioida, mitkä turvallisuusriskit ovat olennaisimpia meidän kannalta ja hankkia niihin valmius. Nk. tukevissa valmiuksissa voidaan tehdä yhteishankintoja, tai ainakin varmistaa että jollakin meitä lähellä sijaitsevalla maalla on sama valmius. EU:n sisälläkin on tosiaan tätä jonkun verran tehty, siitä ei ole vain pidetty kovin paljon meteliä.

UP: Suomi on edelleen sotilaallisesti puolueeton. Voiko Suomi nojautua tällaiseen sharing & pooling tai smart defence –mentaliteettiin ilman poliittista sitoumusta?

VN: Tässä tullaan kysymykseen siitä, miten kattava EU:n voimassaoleva takuujärjestelmä oikein on, ts. missä määrin me olemme sitoutuneet auttamaan toisia. Ruotsihan taitaa olla yksi harvoista valtioista, joka on linjannut antavansa apua kansainvälisissä kriisitilanteissa. Meillä tulkinta on vähän epäselvempi. Mielestäni tästä pitäisi käydä avointa keskustelua: onko meillä halua, voimmeko me sitoutua tähän? Mitä me toisaalta edellytämme muilta?  Näkemykseni on, että Suomi on turvallisuuspoliittisesti liittoutunut osana EU:ta, jonka kanssa meillä on yhteisiä intressejä. EU:n poliittinen liitto on niin vahva, että turvallisuuspoliittiset aspektit nousevat myös vahvoiksi. Tämä ei kuitenkaan kata perinteistä maanpuolustuksen kenttää, vaan on luonteeltaan rajatumpi turvallisuuspoliittinen liittouma.

UP:  EU:n kohdalla toinen problemaattinen kenttä on ollut energiamarkkinat, jossa jäsenmailla on erilaiset intressit. Voidaanko EU:n laajuinen ratkaisu saavuttaa jossakin vaiheessa?

VN: EU:han pyrkii yhtenäistämään energiapolitiikkaansa. Se on äärimmäisen järkevää ja vihreälle politiikalle iso sektori, koska tarvitsemme kestävää, uutta energiapolitiikkaa. Tässä tiivistyykin [energiapolitiikan] ulko- ja turvallisuuspoliittinen aspekti huoltovarmuudessa ja omavaraisuudessa. Mitä varmemmin EU:n sisäiset sähkömarkkinat saadaan toimimaan, sitä varmemmin huoltovarmuus ja omavaraisuus toimivat. [Tässä hyödynnetään ns.] smart bindejä, joilla voidaan tuottaa tehokkaimmin sähköä siellä missä se on kulloinkin kannattavinta, minkä ohella siirtoverkot, modernit super gridit, siirtävät sähköä tehokkaasti ilman suurta hävikkiä Euroopan toiselta laidalta toiselle.

EU:n energiantuotannossa on mahdollista vahvistaa vähäpäästöisen energiatalouden rakentamista voimakkaasti. Tässä onkin iso poliittinen kysymys: mitä resurssitehokkaamman ja vähäpäästöisemmän yhteiskunnan me rakennamme, sitä vähemmän me olemme riippuvaisia energiataloudessa ja ulkopoliittisessa toiminnassa – hyvin yksinkertaista. Suomihan voi toimia ensisijaisesti kansallisesta omavaraisuusnäkökulmasta, mutta on selvää, että sen rinnalla on vahvistettava EU:n sisäistä sähkömarkkinatoimintaa ja kilpailua.

Suomen ulkopoliittinen (epä)diskurssi

UP: Siirrymme Suomen ulkopoliittisen diskurssin heikkoon nykytilaan. Onko tämä sukupolvikysymys?

VN: Olen ollut aikaisemmin ulkopolitiikan tutkija, tein Suomen ulkopolitiikan murroksesta väitöskirjaa ja olen tutkinut ulkoministeriön historiaa, mitä kautta suomettumisen ulkopolitiikan diskurssi on tuttu. Yksi ongelma, miksi suomettuminen on jättänyt suomalaiseen sieluun syvän trauman on se, että meillä ulkopoliittinen keskustelu on kautta aikain ollut luokattoman huonoa. Se on lähtöisin juuri suomettumisen itsesensuurista, joka lamaannutti kaiken älyllisen keskustelun Suomen ulkopolitiikan eri vaihtoehdoista ja toisaalta se käytykin keskustelu oli myös ideologisesti todella värittynyttä. Tästä ei ole uskallettu täysin normalisoitua, sillä ulkopoliittisessa keskustelussa puhutaan aika vähän siitä, mitkä Suomen ulkopoliittiset linjat ja arvot ovat, ja mitä niillä pyritään edistämään. Ongelma on tietysti se, että meillä on tosi huono pooli yhteiskunnalliselle keskustelulle, myös nuoremmassa sukupolvessa. Meillä on yliopistoissa jonkun verran yhteisöjä missä käydään keskustelua, mutta ei kauhean vahvasti. On tietysti hienoa, että blogimaailmassa herää keskustelua [ulkopolitiikasta], sillä perinteisesti päivälehdet ovat tarttuneet tähän todella huonosti.

UP: Virossa ulkopoliittisen keskustelun kulttuuri on muuttunut aivan eri tasolle kuin Suomessa. Mitkä rakenteet tai tekijät selittävät tämän? Onko Suomi jotenkin uniikki tapaus? 

VN: Meille ei ole tullut sellaista murrosta, jossa konsensuspolitiikka olisi pitänyt murtaa. Meillä on tapahtunut hidas murros siitä, että ne jotka eivät saaneet edistää toivomaansa länsisuuntautumista kylmän sodan aikana, tekivät sen yhtä vaivihkaa ja salaillen kansalta 1990-luvulla, kuin ne jotka edistivät päinvastaista linjaa aiemmin. Ei haluttu käydä kovinkaan laajaa julkista keskustelua siitä, miksi Euroopan Unioni on Suomen suunta ja miksi euroon pitää liittyä, vaikka kyse oli keskeisistä asioista. Euroahan ei alistettu kansanäänestykselle niin kuin Ruotsissa, koska meillä poliitikot pelkää keskeisissä ulkopoliittisissa valinnoissa kansaa. Se johtuu varmasti aika paljon siitä, että meillä ei ole käyty ulkopoliittista keskustelua. Kansalaisilla ei ole myöskään ollut mahdollisuutta muodostaa kovinkaan valistunutta käsitystä ulkopolitiikasta, kun tietoa ei tule mistään – näitä kysymyksiä pitää ensin avata. Pitäisi myös saada politiikan ulkopuolelta yhteiskunnallisia keskustelijoita ja toimijoita, jotka voisivat nostaa sitä esille ja haastaa keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä politiikan ulkopuolelta. Ruotsissa päivälehtien ulkopoliittinen keskustelu on tasoltaan laveaa, sillä palmelainen konseptihan oli, että koko maailma on Ruotsin toimintakenttä ja kaikki maailman asiat olivat Ruotsille kiinnostavia asioita. Juttujen sävy päivälehdissä oli, että ”maailmalla tapahtuu tätä ja tätä, mitä Ruotsi voisi tehdä?” Suomessa ajatellaan, että meidän vaikutuspiirin ulkopuolella on tämä muu maailma ja siellä on ilmiöitä. 

UP: Jos sinulla olisi kyky muuttaa Suomen ulkopoliittista keskustelua, niin mitkä kolme asiaa tai teemaa muuttaisit?

VN: Ainakin sen, että tiedostaisimme, että me voimme vaikuttaa kaikkiin maailman asioihin. Globaali maailmanjärjestys on todellakin Suomelle relevantti kysymys, johon meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Viime vuosinahan on Suomessa puhuttu siitä, että viime hallitus nosti rauhanrakentamisen keskeiseksi konseptiksi. Se ei voi tarkoittaa sitä, että meillä on vain Pekka Haavisto ja Martti Ahtisaari. Meillä on kuitenkin Ulkopoliittinen instituutti, yliopiston tutkimuslaitokset, ja joukko ihmisiä jotka käyvät keskustelua näistä maailman ilmiöistä.

Toisena olisi se, että nähtäisiin ulkopolitiikka muunakin kuin sotilas- ja turvallisuuspolitiikkana. Neuvostoliitto ei ole enää hyökkäämässä Suomeen. Meidän tulisi ymmärtää, että ympäristöriskit ovat todennäköisin turvallisuuspoliittinen riski. Tämän ohella meidän tulisi laventaa käsitystämme ja tunnistaa ns. pehmeän ulkopolitiikan rooli. Se on relevanttia ulkopolitiikkaa, jopa relevantimpaa kuin suppea ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Kolmantena muuttaisin keskustelun sellaiseksi, että uskallettaisiin keskustella kaikista tabuista ja että tabuja ei enää olisi. Tällaisessa tilanteessa voitaisiin käydä valistunutta dialogia keskeisten poliittisten päättäjien, mediavaikuttajien, asiantuntijoiden ja kansalaisten kesken.

EVA:n arvo- ja asennetutkimus 2012

Elinkeinoelämän Valtuuskunta (EVA) julkaisi vuosittaisen suomalaisten arvo- ja asennetutkimuksensa tulokset raportissaan viime kuun lopulla. The Ulkopolitist oli paikalla tutkimuksen julkistustilaisuudessa, jonka yhteydessä pääsimme myös jututtamaan raportista vastannutta EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haavistoa. Mitä tutkimus ja huomiota hertättäneet tulokset oikein kertovat suomalaisten asennoitumisesta EU:hun ja Natoon?

Tuloksia, komisario Palmu

Mielenkiintoisimpana yksittäisenä havaintona erottuu suomalaisten suhtautuminen maansa EU-jäsenyyteen. Myönteisesti EU-jäsenyyteen suhtautuvien määrä on vuodessa noussut 37 prosentista peräti 55 prosenttiin. Niin itse luku kuin muutos on suurin koko Suomen EU-jäsenyyden aikana, ts. EU on kyselyn perusteella suositumpi kuin kertaakaan aiemmin Suomen jäsenyyden aikana. Tämä suosio ei kuitenkaan edusta kritiikitöntä näkemystä, sillä raportistssa näkyy paitsi EU-kritiikin legitimaatio yleisemmin, myös selkeä vastustus liittovaltiokehitystä kohtaan. Liittovaltiokehityksen suosio vertautuu mielenkiintoisella tavalla EU:n hajoamisen kannatukseen, sillä molemmat ovat yhtä mitättömästi kannatettuja. Asennoitumisessa EU:n tehokkuuteen on suomalaisten kanta epäkoherentti. 63% vastanneista päätöksentekokyvyn puutetta yhtenä EU:n suurimmista ongelmista, mutta vain 41% on valmis laajentamaan enemmistöpäätöksellä päätettävien asioiden kenttää ja rajoittamaan yksittäisten valtioiden veto-oikeutta.

Tutkimuksesta heijastuu myös tietynlainen klusteroituminen. EU:n kannattajat ovat yhä selkeämmin kokoomuslaisia (83% kokoomuslaisista) tai sosiaalidemokraatteja (76%). Vastaavasti Perussuomalaiset ovat EU-kielteisyyden selkeä ykköspesäke, sillä peräti 59% puolueen äänestäjistä suhtautuvat kielteisesti EU:hun. Toiseksi penseimmin unioniin suhtautuva Vasemmistoliitto seuraa kaukana perässä 26% luvullaan.

Tähän liittyen korostuu sivuhuomiona, että Perussuomalaisten äänestäjien kokema tietämys EU-asioista on suurempi kuin EU-myönteisillä kokoomuslaisilla ja RKP:n kannattajilla. Erittäin tai melko hyvin EU-asioista perillä katsoi olevansa 50% perussuomalaisista, siinä missä Kokoomuksella vastaava luku on 45% ja RKP:llä 49%. Ulkopolitistinkin pääkirjoituksessaan uumoiltua EU-tiedostamisen haastetta kuvaa kuitenkin paremmin yleisen tason luvut. Kaikista kyselyyn vastanneista EU-asioista perillä katsoi olevansa vain yksi prosentti, melko hyvin jyvällä olevien määränkin jäädessä vain 37 prosenttiin. Mitään dramaattista muutosta ei ole tapahtunut kysymyksen tiimoilta viimeksi (2007) saatuihin vastauksiin verrattuna, mutta parannettavaa selkeästi löytyy.

Naton kohdalla tutkimus ei tarjoa yllätyksiä. Kuten gallupeista on jo pidemmällä aikavälillä voinut todeta, on Nato-jäsenyyden kannatus Suomessa alemmalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Tällä hetkellä muotoilun “Suomen tulisi liittyä Natoon” kansa on täysin eri mieltä 40 prosenttia, jokseenkin eri mieltä olevien osuuden jäädessä 25 prosenttiin. Enemmän tai vähemmän innokkaita kannattajia on vain 14 prosenttia. Huipussaan on Nato-kannatus ollut vuoden 1998 kyselyssä 25%. Jo kaksi vuotta myöhemmin tehdyssä kyselyssä näkyy epäilemättä Kosovon sodan tuoma suosion pieneminen, mistä lähtien luvut ovatkin pysyneet selkeästi ko. luvun alapuolella.

Rerum cognoscere causas

Mistä tulokset sitten johtuvat? Yksi tuloksiin hyvin todennäköisesti vaikuttanut tekijä on kyselyn aikana käyty ensimmäisen kierroksen presidentinvaalien kampanjointi. Haaviston mukaan vaalikampanjointi on toddennäköisesti kirkastanut vastaajien mielipidettä. Ensimmäisen kierroksen ehdokkaiden selkeä polarisoituminen EU-myönteisiin ja kriittisiin blokkeihin onkin epäilemättä ollut omiaan äänestäjien selkeämpää identifioitumista suuntaan tai toiseen EU-kysymyksissä.

EU-tietämyksen kohdalla lienee jo selvää, ettei eurokriisin kaikessa monimutkaisuudessaan edesauta suomalaisten eurotietämystä, Sixten Korkmanin tyylisten yrittäjien toimista huolimatta. Haavisto toteaakin, että yhden prosentin lukema kertoo siitä, että asiakysymysten kohdalla luotetaan yhtäältä poliitikkojen ja toisaalta median tulkintoihin siitä, mistä oikein on kysymys. Tuore HS-gallup, jonka mukaan suomalaiset näyttäisivät luottavan talousasioissa eniten juuri hallituksen tulkintaan, nättäisi tukevan tätä käsitystä. EU-kritiikin legitimisaatiota selittänee se, että Suomen jäsenyys harvojen ja valittujen AAA-luottoluokituskerhossa näyttäisi ehkäisseen nk. vakuusgatesta aiheutunutta diplomaattista vahinkoa siinä määrin, että valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen ajama tiukempi linja koetaan menestyksekkäänä.

EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haavisto

Naton kohdalla lienee ilmeistä, että 9/11 jälkeen etunenässä Yhdysvaltain tiimoilta harjoitettu ns. sota terrorismia vastaan on syönyt jonkinlaiseksi maan sotilaspoliittiseksi jatkeeksi koetun puolustusliiton kannatusta, kuten itse raportissakin todetaan. Vaikkei Bush nuorempi koskaan Natoa johtanutkaan, on ko. organisaanio koettu bushilaisen ulkopolitiikan jatkeena. Koska kuitenkin suomalaisten joukkojen osallistuminen Nato-operaatioihin rauhanturvaamisen kontekstissa on kuitenkin laajasti hyväksyttyä ja koska vuoden 2007 kyselyssä vastaajat toivoivat Suomen noudattavan harjoittavan, Ruotsin tapaan, aktiivisempaa ulkopolitiikkaa, on todettava, että Suomen kansainvälisessä puolustuspolitiikassa suomalaisille tuntuu merkitsevän vähintään yhtä paljon se missä kontekstissa asioita tehdään, kuin mitä varsinaisesti tehdään tai päätetään tehdä.

Sähkömetodologia             

Selityksistä huolimatta tulosten hämmentävänkin suuri poikkeavuus aiempaan nähden saattaa herättää kysymyksiä tutkimuksen metodologiasta, etenkin kun kyseessä on ensimmäistä kertaa  sähköisesti toteutettu tutkimus. Haavisto kertoo, että monet tekijät, mm. jo pitkään laskeneet vastausprosentit aiheuttivat tilanteen, jossa kyselyn toteuttamistapaa jouduttiin pohtimaan uudelleen. Eräänlaisen siirtymäkauden aikana kysely toteutettiin rinnakkain sekä paperisena että sähköisesti, jolloin tuloksia vertaamalla pystyttiin varmistumaan verkossa toteutetun kyselyn luotettavuudesta. Näin ollen vaikka vaatimus internet-yhteydestä saattaa joiltain osin vaikuttaa otokseen, on kyseessä paperikyselyihin nuivasti suhtautuvia pienempi ongelma.

Tämän vuoden tutkimuksen yllätyksellisyydestä huolimatta ensi vuoden tutkimuksesta tulee vielä mielenkiintoisempi, sillä vasta tuolloin näemme, onko lukujen muutoksessa kyseessä kestävämmästä sentimentistä vai kirjanpitotermein ilmaistuna ns. kertaerästä.

EEAS: Brysselin Frankensteinin hirviö

2011 ei ollut mitenkään erityisen hyvä vuosi eurooppalaiselle ulkopolitiikalle. Haasteita on toki riittänyt: arabikevään myllerrys on sekoittanut pohjois-Afrikkaa ja Lähi-itää, Venäjällä on kruunattu uus-vanha johtaja, Yhdysvaltain strateginen siirtymä Aasiaan hitaasti kiihtyy, ja samalla jatkuva talouskriisi on vienyt suurimman osan unionin ja jäsenmaiden huomiosta. Euroopan matalan profiilin tekee ongelmallisemmaksi se, että vuoden 2011 tuli olla EU:n ulkopolitiikan vuosi. Joulukuussa 2010 käynnistetyn uuden Euroopan ulkosuhdehallinnon (European External Action Service, EEAS) ja korkean edustajan Catherine Ashtonin myötä EU:sta piti tulla yhtenäisempi ja tehokkaampi ulkopoliittinen toimija. On hyvin tiedossa, että näin ei käynyt. Vielä vuosi sitten EEAS julisti kunnianhimoisia maailmanlaajuisia ambitioita – nyt uusi sävel onkin, että EU:n on fokusoitava ydinalueisiin. Mutta miten ollaankaan päästy tähän pisteeseen ja miksi ulkosuhdehallinto ei ole päässyt kunnolla käyntiin?

”Olin janonnut sitä kohtuuttomalla intohimolla; mutta saatuani hankkeeni loppuun sen unelman kauneus oli kadonnut, ja sydämeni täytti syvä kauhu ja inho.” – Voisi olla ulkosuhdehallinon luojien reaktiokomentti EEAS:stä

Kirjallista vertauskuvaa Euroopan ulkosuhdehallinon syntymälle voi hakea Mary Shelleyin Frankensteinista (1818); nimenomaan kirjan nimikköhirviön traagisesta eloonheräämisestä. Olihan Victor Frankensteinkin kunnon eurointegraation lapsi: sveitsiläinen joka harjoitti proto-Erasmusta Itävallassa ja jatkotutkimusta Isossa-Britanniassa ennen siirtymistä arktiseen kenttätutkimukseen. Myös luodaakseen uuden modernin prometheuksensa, Frankenstein integroi, sanan konkreettisessa mielessä, eri kansallisuuksia ja sosiaaliluokkia.

Euroopan ulkosuhdehallinto on tämä päivän Brysselin Frankensteinin hirviö. EEAS lähti kauniista aatteesta – eurooppalaisen integraation edistäminen – ja on tietoinen jatke sille, joka nautti laajaa suosiota ja ymmärrystä. Käytännön toteuttaminen on ollut moninkertaisesti hankalampaa. EEAS on fuusioitu yhteen eri instituutioista, byrokratioista ja funktioista, jonka tulos – kuten hirviönkin – on paljon vähemmän elegantti kuin alun perin oli toivottu. EEAS:n organogrammi (pdf) on hyvin sekava ja sieltä edelleen löytyy tyhjiä avainpestejä. Tulos on ollut kaaottinen; syyskuussa 2011 tilannetta ulkosuhdehallinnossa kuvailtiin seuraavanlaisesti: ”…staff do not know who does what in the organisation. Many cannot get access to email or do not have a working telephone on their desk. Reimbursements for foreign missions, medical fees and children’s school fees are paid months late…Dozens of EEAS embassies abroad do not have computers cleared to send secret files to each other or Brussels, forcing staff to hand-deliver documents. Even Ashton’s private office does not have a top-level-cleared computer.”

Kuten kirjallinen vertauskohteensa, ulkosuhdehallinto on myös jokseenkin orpo instituutio. Pitkän kodittomuuden jälkeen, EEAS on vihdoin löytänyt oman kodin. Mutta kaupungissa jossa rakennusten nimet ovat europyhimysten siunaamia, rakennus tunnetaan vain instituution akronyymillä. EEAS on joutunut alakynteen Brysselin byrokraatioiden välisessä kamppailussa. Komission rooli EEAS:n arjessa on paljon suunniteltua suurempi, ja hallitsee EEAS:n kassanyöriä –saaden veto-oikeuden EEAS:n rahankäyttöön (EIDHR:stä EU-lähetystöjen budjetteihin). Ei ole ihme, että hallinnossa vallitsee heikko työmoraali; osa väestä on jopa palannut entisille työpaikoilleen. Huolestuttavinta tässä on, että merkittävä osa lähtijöistä on senioritason väkeä.

Institutionaaliset ongelmat olivat kuitenkin selvästi ennustettavissa, ja kehitystä on kuitenkin nähty viimeisen puolen vuoden aikana eri teknillis-institutionaalisten ongelmien ratkaisemisessa. Silti ongelmien laajuus on huolestuttavaa, ja heijastaa hallinnon heikkoa johtajuutta. EU:n korkea edustaja Catherine Ashton on saanut osakseen hyvin paljon kritiikkiä, josta kaikki ei suinkaan ole aiheellista. Keskeisin kritiikin kohde on ollut se, että hän on ulkopoliittinen noviisi: oleellisesti vaikka voi olla kokematon johtaja kokeneessa hallinnossa tai kokenut johtaja kokemattomassa hallinnossa, ei voi olla kokematonta hallintoa kokemattoman johtajan alaisuudessa.

Tämän seuraukset ovat olleet selviä. Ashton on omaksunut hyvin vaatimattoman julkisen profiliin, ja välttää kontaktia lehdistön kanssa. Samalla EEAS on jätetty ajelehtimaan ilman Ashtonin johtajuutta, ja se heijastuu EEAS:n institutionaalisessa heikkoudessa – etenkin suhteessa Komissioon. Korkean edustajan tuplahatutus Komission varapresidenttinä on tarkoitettu vähentämään institutionaalista kitkaa. Ashton on kuitenkin hyvin heikosti osallistunut komissaarien kokouksiin – osallistuen noin 40%:iin niistä ja ollut lähettämättä sijaisia. Edeltävään systeemiin verrattuna, institutionaalisessa mielessä, Ashton on ominut entistä vaatimattoman roolin korkealle edustajalle. Ashton nyt toimii oleellisesti koordinaattorin roolissa, eikä siten tarjoa visiota siitä Euroopan ulkopolitiikan tulisi ajaa. Tämä on vielä hämmentävämpää siksi, koska nykyisen institutionaalisen järjestelmän idea on juuri antaa tilaa visiolle, koordinoimisen sijaan. Ulkopolitiikan sisällön kannalta kehitys on ollut huonompaan suuntaan.

Hyvän ja varsin kattavan seikkaperäisen arvion EU:n ulkopolitiikasta tarjoaa European Council for Foreign Relationsin EEAS Scorecard 2012. Arvosana on keskimäärin siinä 7- paikkeilla (C+), aika pitkälti sama tulos kun vuonna 2010 – joskin tämä selittyy sympaattisella tuomaristolla. Heikko arvosana reflektoi Euroopan kohtaamia hankalia olosuhteita ja EEAS:n syntykipuja, mutta kaksi uutta kehitystä on kuitenkin erikseen korostamisen arvoisia. Ensinnäkin, verrattuna vuoteen 2010, keskimäärin EU toimii yhtä huonosti niissä asioissa jotka sujuivat huonosti aikaisemminkin – Kiina ja ihmisoikedet, suhteet Turkkiin, Kypros, ja Kaukasus – mutta niissä asioissa jossa EU toimii hyvin aikaisemmin, toiminta on keskimäärin heikompaa (keskiarvo 2010 A-; 2011 B+). Toisin sanoen, EU:n arkidiplomatia tökkii, ja näin on ollut etenkin turvallisuuspolitiikan suhteen (nyt on kolmas vuosi ilman uutta EU kriisinhallintaoperaatioita, vaikka kriisejä maailmalla edelleen riittää). Toinen merkittävä kehitys on ollut EU:n ulkopolitiikan johtajuuden siirtyminen pois EU:lta takaisin jäsenmaiden vetämiksi (”renationalisaatio”). Etenkin Ranska ja Britannia ovat ajaneet omaa ulkopolitiikkaansa äänekkääseen sävyyn – kampittaen EEAS:aa samalla – muiden EU-maiden vieressä tuskaillen, sabotoiden yhteisiä EU-kantoja. Samalla EU-maiden ulkopoliittinen yhtenäisyys on kärsinyt takapakkia passiivisen Saksan ja Italian myötä. Ulkosuhdehallinon epäonnistumiset eivät suinkaan ole kaikki Ashtonin syytä, mutta hänen johtamistyylinsä muodostaa varmaan suurimman esteen ulkosuhdehallinon pitkän tähtäimen menestymiselle.

Onko hirviöstä kaunottareksi?

Samaa mieltä on merkittävä osa EU:n jäsenmaista (tosin diplomaattisempaan sävyyn). Syys-talven 2011 mittaan, Ashtonille on sadellut teknokratia-painotteisia neuvoja miten voisi parantaa tilannetta ja EU:n ulkosuhdehallinnon tehokkuutta ja vaikuttavuutta maailmalla. Ulkosuhdehallinnon tilanteen heikkoutta kuvaa se, että joulukuussa 12 EU-jäsenmaata asetti syyniin ulkosuhdehallinnon kehityksen. Suurin osa lempeästä kriitikistä kohdistui institutionaalisiin ongelmiin – Komission ja EEAS:n välisiin – mutta myös johtajuuden puutteeseen. Ashton vastasi epäsuoriin syytöksiin, muttei häneen kohdistuvaan kritiikkiin – esimerkiksi hänen heikosta kokoustamisestaan. On äärimmäisen harvinaista, että näinkin yhtenäinen joukko EU-maita kritisoi yhtä itse valikoimaansa EU:n virkamiestä – vaikka niillä on myös omia lehmiä ojassa.

EEAS:n tehottomuuteen liittyvät ongelmat eivät ole kovin helposti ratkaistavissa, sillä ne ovat juurtuneet moneen eri tasoon. Institutionaaliset ongelmat ovat ratkaistavissa, ja johtajuuskin on – viimeistään seuraavan korkean edustajan myötä. EU:n ulkopolitiikan renationalisaatio on etenkin hankalasti peruutettavissa, sillä suuret jäsenmaat tuskin luopuvat asemastaan. Juuri tässä hengessä Tuomioja on mukana tässä jäsenmaiden valituskuorossa hieman surullisemmalla sävyllä – korostaen jäsenmaiden omaa poliittista haluttomuutta yhteiseen ulkopolitiikkaan. Pienellä katkeruudella, Tuomioja muistutti Ashtonia siitä, että hänen tulisi kuunnella pieniä jäsenmaita aktiivisemmin, sille ne ovat hänen ”luontaisia liittolaisiaan” Brysselissä. EU:n vetäytyminen ulkopolitiikasta on Suomelle – ja muille pohjoismaillekin – suuri ongelma; ja tämä harmistus on näkyvin turvallisuuspolitiikan laiminlyönnissä, jossa pohjoismailla on suuri investointi. Etenkin Suomen kaltaiselle pienille EU-maille jos EEAS-hirviötä ei saada muutettua kaunottareksi, se ”mitä oikeastaan tässä häviämme on merkittävyytemme.”

Demokratia Ranskassa

Kajottuaan jo Yhdysvaltain presidentinvaaleihin ei Ulkopolitist malta olla kajoamatta gallien tuleviin vaaleihin – onhan Ranskan presidentinvaalit ja niiden merkitys mm. eurooppalaiselle talouspolitiikalle noteerattu näilläkin leveysasteilla. Dominique Strauss Kahnin yksityiselämän skandaalien (joissakin piireissä tutumpi terminologialla DSK@IMF, WTF) tehdessä miehestä Ranskan poliittisen elämän persona non gratan, näytti hetken aikaa siltä, että Nicolas Sarkozy pääsisi helpolla pyrkimyksissään uusia mandaattinsa. Viime syksynä ratkennut sosiaalidemokraattien kisa puolueen presidenttiehdokkuudesta antoi kuitenkin kisan voittaneelle Francois Hollandille kosolti julkisuutta ja oivan alun hänen kampanjalleen, samalla kun Nicolas Sarkozy ryvettyi ratkaisemattoman eurokriisin keskellä. Voidaan todeta, että Hollande’illa, joka voitti presidenttiehdokkuuskisassa puolueensa puheenjohtajan Martine Aubryn, oli niinistömäisesti tarpeeksi etäisyyttä poliittiseen keskiöön olematta kuitenkaan ennestään tuntematon hahmo politiikassa. Kun tähän päälle lasketaan istuvan presidentin yleinen epäsuosio ja neljä kuukautta Hollande’in jälkeen ilmoitettu presidenttiehdokkuus, on Hollande’in nopea nousu helpompi ymmärtää. Tuoreimmat kannatusmittaukset lupaavat haastajalle 3.5% etumatkaa vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Kaksi kaupunkia

Kenties mielenkiintoisimmillaan on Ranskan presidentinvaalien kampanjointi ollut suhteessa Iso-Britanniaan. Viime syksynä Elysee-palatsin ja 10 Downing Streetin välit kiristyivät melkoisesti Britannian Eurooppa-politiikan tiimoilta, Sarkozyn mm. todetessa Cameronin menettäneen “hyvän mahdollisuuden pitää turpa kiinni”. Iso-Britannian poisjäänti EU:n uudesta vakaussopimuksesta, jota Sarkozy oli keskeisesti neuvottelemassa, ei auttanut asiaa lainkaan. Cameron on kuitenkin viime aikoina korostanut julkisuudessa hyviä suhteitaan Ranskaan ja Sarkozyyn, hyvissä ajoin ennen vaalipäivää. Vaikka näkemyseroja löytyy etenkin euron ja Cityn aseman kannalta varsin epäedullisen transaktioveron suhteen, ovat ne siinä määrin suuremmat Hollande’in kanssa, että preferenssi ehdokkaiden välillä on selvä. Cameronin tuella, implisiittisellä tai suoralla, ei kuitenkaan ole juurikaan merkitystä maassa asuvien 400 000 ranskalaisen vakuuttamisessa suuntaan tai toiseen. Toisin kuin hugenotit 1600-luvun lopulla, on sumuisilla saarilla asuvista ranskalaisista, joista 55% asuu Lontoossa, suuri osa muuttanut maahan työn (ja/tai siihen liittyvän verotuksen) seurauksena. Tämä joukkio on perinteisesti koostunut ylempään keskiluokkaan kuuluvista “asiantuntijoista”, jotka ansaitsevat selkeästi mediaanituloa enemmän ja äänestävät Sarkozyn porvarillista UMP-puoluetta. Selvää on, että näiltä äänestäjiltä tuskin heruu sympatiaa Hollande’in ehdotukselle 75% veroluokasta yli miljoona euroa vuodessa ansaitseville. Britannian ranskalaisten ekspatriaattien demografia on kuitenkin muuttunut viime vuosina mielenkiintoisella tavalla. Yhä useampi ranskalainen maahanmuuttaja työskentelee finanssisalan ulkopuolella, saaden elantonsa bonuksien sijaan normaalin kuukausipalkan muodossa. Tämä käänne oli havaittavissa jo vuoden 2007 presidentinvaaleissa, joissa Sarkozy voitti silloisen sosiaalidemokraattien kandidaatin Ségolène Royalin “vain” 53.3% ääniosuudella. Tämä hiukan yllättävä tilastotieto ei ole jäänyt Hollande’ilta huomaamatta, miehen kampanjakierroksen saapuessa viime viikolla Lontooseen. Lontoosta, “Ranskan kuudenneksi suurimmasta kaupungista”, on tullut ranskalaisen politiikan taistelutanner siinä missä emämaan suurkaupungeistakin.

Ne toiset vaalit ja Suomi

Presidentinvaalien tuoksinassa ovat Ranskan kesällä järjestettävät parlamenttivaalit jääneet vähemälle huomiolle, mikä on hallintomuodoltaan presidenttivetoisemmassa poliittisessa järjestelmässä ymmärrettävää.  Vaalien hämmästyttävin piirre on tiedettävästi Ranskan ensimmäisenä maana maailmassa luomat, ekspatriaatteja edustavat ulkomaan vaalipiirit. Jokaisen maailmankolkan kattavia ulkomaan vaalipiirejä on yhteensä yksitoista, joista kustakin valitaan yksi edustaja Assemblée national’iin. Esimerkiksi kolmanteen ulkomaiseen vaalipiireen, eli Pohjois-Euroopan vaalipiiriin kuuluvat Iso-Britannia, Irlanti, Baltian maat sekä Pohjoismaat, Suomi mukaanlukien. Näin ollen Suomessa asuvilla ranskalaisilla tulee ensi vaalien jälkeen olemaan suoraan heidän asioistaan vastaava edustaja.

Kovin yllättävä ei ole tieto siitä, että suurin osa tähän mennessä ilmoittautuneista Pohjois-Euroopan vaalipiireissä käytävien parlamenttivaalien ehdokkaista asuu juuri Lontoossa. Suomalaisittain erikoista on euroskeptisen Mouvement républicain et citoyen –puolueen jäsenen, helsinkiläisen Bruno Guillardin ehdokkuus. Guillardkaan ei voi välttyä “Ranskan kuudenneksi suurimmassa kaupungissa” kampanjoinnilta. Niin näissä vaaleissa kuin läpi historian pysyvät Pariisin ja Lontoon “kohtalot” toisiinsa oudosti kietoutuneina.

JK. Charles Dickens kuvaa tätä yhteenkietoutumaa klassikkoromaanissaan A Tale of Two Cities (suom. Kaksi kaupunkia). Teos on ladattavissa ilmaiseksi täältä.

Tyynenmeren Vuosisata, Eurooppa ja Nato Revisited

UIkoministeri Erkki Tuomioja tapaamassa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenia 23.1.2012. Kuva: NATO

Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

Diktatuurin ytimessä – pohdintoja elokuvasta “The Autobiography of Nicolae Ceausescu”

“After all, a dictator is simply an artist who is able to fully put into practice his egotism. It is a mere question of aesthetic level, whether he turns out to be Baudelaire or Bolintineanu, Louis XVI or Nicolae Ceausescu.” -Andrei Ujica, elokuvaohjaaja

Kuten niin useasti aiemminkin, on tämäkin linssin läpi tallentunut historiallinen hetki huonon kuvanlaadun ja amatöörimaisen kuvauksen läpitunkema. Jossain päin Romaniaa sijaitsevassa improvisoidussa oikeussalissa istuu vanha pariskunta kuusissakymmenissään, kaksi notaareina toimivaa armeijan upseeria sekä kuvan ulkopuolella toimiva kuulustelija. “En anna lausuntoa!”, mies toteaa uhmakkaasti syytökseen kansanmurhasta. Mies on tietenkin Romanian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja Romanian kansantasavallan presidentti Nicolae Ceausescu, nainen hänen vaimonsa Elena, josta oli viimeistään 80-luvulla muodostunut tärkeä osa hallintoa ja henkilökulttia. Codan sijoittaminen alkuun on tarpeellista seuraavan kolmen tunnin kuvaston ja elokuvan hahmon ymmärtämiseksi.

Andrei Ujican teos, The Autobiography of Nicolae Ceausescu, on häkellyttävä. Se ei vaivaudu selittämään Ceausescun valtakauden katastrofaalisia ja traagisia seuraamuksia edes valtion tasolla, yksilötasosta puhumattakaan; näkökulma pysyy kiinni tiukasti Ceausecun tasolla eli henkilökultin ytimessä. Esimerkiksi Securitaten, kenties itäblokin pahamaineisimman turvallisuusorganisaation, massiivisesta toiminnasta ei mainita sanaakaan. 1980-luvulle tultaessa näköpiiriin saapunut talouskriisi vilahtaa juhlapuheissa, joissa kansaa kehotetaan entistäkin uutterampaan työntekoon, jotta kovaa vauhtia kasvanut ulkomaanvelka saadaan maksettua. Vaikka emme seuraamuksia näekään, tietää Keski-Euroopan historian suhteen vähemmänkin valistunut katsoja lopputuloksen.

Kronologista rakennetta noudattava elokuva käy kestonsa aikana läpi niin Ceausescun perhe-elämää kuin mahtipontisia valtiovierailuja. Mao Tse Tungin isännöimä valtiovierailu Kiinaan paljastaa presidentin, joka on kotonaan tutulta tuntuvan masinoidun ihailun kohteena, mutta on epäröivän ja epävarman oloinen kahdenkeskeisissä kanssakäymisissä Kiinan johtajan kanssa. Nixonin, joka tuntuu olevan aina osana mielenkiintoisimmissa kylmän sodan aikaisissa arkistopätkissä, valtiovierailu Bukarestiin on liki surrealistinen pompöösiydessään. Suomalaisittain mielenkiintoista on yllättävän pitkä episodi vuoden 1975 ETYK-kokouksesta, jos kohta Kekkosen kaljun bongaamisen Ujica, ikävä kyllä, evää (suomalaiselta) yleisöltään.

Teos on paitsi syväluotaava katsaus itsevaltiaan psyykeeseen, myös erään, kovin muita muistuttavan, henkilökultin luonteeseen, ja vaikka se paikoin tuntuukin kuvien tulvan keskellä kavalkadimaiselta – elokuvan ranskalaisen DVD-julkaisun kylkiäisenä tulee vihkonen, jossa koko henkilögalleria käydään läpi – , on selvää, ettei aiheen näin tarkka käsittely olisi mahdollista ilman tätä rakennetta. Voisi helposti kuvitella, että Ujican teos on parempi portti Romanian traagiseen lähihistoriaan kuin tavanomaisempi dokumenttielokuva tai –sarja Ceausescun valtakaudesta. Se onnistuu herättämään kysymyksiä, joihin haluaa löytää vastauksia.

Ohjaajan ylläolevaan kommenttiin viitaten on ilmiselvää, että juuri esimerkiksi Baudelairen runous ei ilman irvokkuutta vertaudu Ceausescun taiteelliseen näkemykseen ja tekoihin. Mutta hahmottaessaan diktaattorien suhdetta taiteeseen, ja heidän taiteen “totaalistamisessa”, Ujica lienee oikeassa. Esimerkkinä toimii mm. Hitlerin taidekontrolli ja entartete kunstina eli rappiotaiteena pannaan laittama moderni taide; tapahtuma, josta meitä on viimeksi muistutettu Perussuomalaisten viime eduskuntavaalien vaaliohjelmasta löytyneen vitsin muodossa. Kenties paras esimerkki Ujican teesistä on Pohjois-Korean massaliikuntatapahtumat, käsittämättömän tarkoilla ajoituksilla toimivine koreografioineen. Tapahtumien tarkoituksena on ilmentää Juche-aatteen ylintä muotoa, jossa yksilö alistuu yhteisön edulle, ja tässä tapauksessa myös Kim Il-Sungin ja vastikään edesmenneen poikansa taiteelliselle maulle.

Vaikkei Ujica elokuvalla varsinaista formaattia ole luonutkaan, olisi vastaavanlaisen teoksen näkeminen esimerkiksi juuri Kim Il-Jongista mielenkiintoinen.

P.S. Kenties paras yksilötason kuvaus elämästä Ceausecun hallinnon aikana on 80-luvun lopulle sijoittuva Cristian Mungiun synkkä, mutta hieno “4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää”.

Traileri : The Autobiography of Nicolae Ceausescu

Naton tulevaisuus

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamaton voisi luulla, että Nato-tietämyksen taso yleisessä keskustelussa on varsin korkealla, puhutaanhan Natosta säännöllisin, vaalien tahdittamin väliajoin, ja EU/Emu-jäsenyyden toteutumisen jälkeen Nato on ainoa ulkopoliittisen keskustelun ikiliikkuja. Suomen Nato-kuva on kuitenkin hyvin staattinen, vuosimallia 1992, jossa Neuvostoliiton katoamisen myötä Nato koetaan Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman byrokraattisena ruumiillistumana. Useimmille tämä väite on ilmiselvä karikatyyri: aiheesta on saatavilla paljon tietoa, mutta se ei kuulu julkisessa keskustelussa.

Staattinen Nato-kuva on vaikeuttanut suomalaista keskustelua konflikteista, joissa Nato on ollut keskeisessä roolissa. Tämä näkyy jossain määrin Balkaneilla, enemmän Afganistanissa ja hyvinkin paljon Libyassa. Naton kehitys ei suinkaan ole odottanut suomalaisten mielikuvien kehittymistä. Keskustelun jumittuneisuudesta huolimatta Nato on muuttunut merkittävästi ja yllättävänkin radikaalisti vuosien saatossa. Nyt käynnissä oleva presidentinvaalikampanjointi tarjoaa oivan tilaisuuden keskustelun tason parantamiselle. Paavot Arhinmäki ja Lipponen ovat kummatkin osaltaan vaatineet parempaa Nato-keskustelua. Nöyrästi Mies ulkosuomalainen tarttuu tähän tilaisuuteen.

Hyvä tapa aloittaa Nato-tietämyksen päivittäminen on lukea Naton vuosi sitten julkaisema uusi strateginen konsepti (strategic concept). Vaikka Suomi ja jopa Ruotsi osallistuivat konseptin ideointiin (isännöimällä aiheeseen liittyvän seminaarin), konseptia tuskin noteerattiin Suomessa pienimittaista lehtihuomiota lukuun ottamatta. Se kuitenkin antaitsee huomioita, sillä se määrittelee hyvin Naton oman käsityksen kohtaamistaan uhkista ja roolistaan niiden ehkäisyssä.

Edeltäviin strategisiin konsepteihin verrattuna nykyinen dokumentti on monikertaisesti parempi. Toki dokumentissa on paljon tuttua ja turvallista: kollektiivisen puolustuksen kulmakiven ohella Nato varjelee demokraattista arvomaailmaansa – mutta myös Nato-Venäjä-suhteiden, kriisinhallinnan, kyberturvallisuuden ja aluepuolustuksen kehittämiseen on kiinnitettävä huomiota. Nämä elementit ovat kuitenkin vain tapoja jäsennellä ja järjestellä jo olemassaolevaa Naton toimintapiiriä. Konsepti sisältää kuitenkin paljon uutta etenkin siitä, kuinka Nato käsittää globaalin skaalan toiminnalleen.

Naton sisällä on kauan aikaa puhuttu ”globaalista Natosta” – alueellisen järjestön kehittämisestä maailmanlaajuiseksi liittoksi. Strateginen konsepti ilmentää tätä näkemystä. Strateginen konsepti argumentoi selkeästi, kuinka epavakaus maailmalla vaikuttaa jäsenmaiden turvallisuuteen. Perinteiset ja epäperinteisetkin uhkat voivat ilmestyä kaukaa euro-atlanttisen alueen ulkopuolelta. ”Globaaleihin virtoihin” – meri- ja kommunikaatioväylät ja energiainfrastruktuuri – kohdistuvat uhat ovat kriittisiä. Näiden globaalien uhkien ehkäisemiseksi Naton täytyy ennen pitkää toimia globaalisti. Konsepti viittaakin avoimesti joustavien toimintaosastojen (expeditionary forces) tarpeeseen. Tämä globaali toiminta heijastuu luonnollisesti myös kumppaneiden valinnassa. Nato on paljon kiinnostuneempi uusista yhteistyömahdollisuuksista ja kumppanuuksista eri valtioiden ja järjestöjen kanssa yhteisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Natosta on kehittymässä globaali järjestö.

Toisaalta Nato toimii varovaisesti globaalissa toiminnassa ja suosii operaatioita, jotka keskittyvät merkittävien turvallisuusriskien ehkäisyyn alhaisella poliittisella kustannuksella. Ensimmäinen ”ei-alueellinen” operaatio Afganistanissa on opettanut hyvinkin tehokkaasti, että tärkeäkin missio voi olla hankala toteuttaa. Libya oli Natolle onneksi lyhyt ja suhteellisen kivuton operaatio; intoa yhtään sen pidempään operaatioon tuskin löytyy. Globaalin toiminnan edellytys on voiman projisointi globaalilla skaalalla. Tämä oleellinen osa Naton tulevaisuuden näkymiä vaatii joustavia ja tehokkaita asevoimia, jotka voivat toimia sekä aluepuolustuksen että sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä. Tämä niin kutsuttu ”plug-and-play” -filosofia on toisaalta aivan kohtuuttoman kallista toteuttaa, etenkin talouskriisin aikana.

Talouskurin ohella Nato-operaatioiden tehokkuutta on rajannut siviilikriisinhallinnan työkalujen heikkous. Yritykset luoda kyseisiä siviilityökaluja ovat olleet tehottomia, eikä ole ihme, että Nato on luopumassa näiden tavoittelusta, ja keskittyy sotilaalliseen puoleen. Juuri tästä syntyy paljon hehkutettu ”kokonaisvaltainen lähestymistapa” (comprehensive approach). Kiistatta epäselvä termi kuitenkin korostaa sitä, että Naton sotilaallinen vahvuus tarvitsee yhteensopivia toimintoja, joita se ei voi itse tuottaa. Siksi Nato onkin innostunut laaja-alaisista kumppanuuksista muiden tahojen kanssa. Yhteistyö alueellisten ja paikallisten kumppaneiden kanssa on paljon taloudellisempaa kuin aidosti globaalin toimintakyvyn laatiminen. Laajempi yhteistyö myös hälventää operaatioiden poliittisia ja sotilaallisia riskejä.

Jo institutionalisoidut kumppanuusjärjestelyt, kuten Välimeren dialogiohjelma tai Naton rauhankumppanuusohjelma, eivät jatkossa johda kovin suuriin uusiin synergiaetuihin. Ne maat, jotka toivovat tiivistä yhteistyötä (kuten Suomi ja Ruotsi), toimivat sen mukaisesti, kun taas ne, jotka ovat mukana puhtaasti geopoliittisista kohteliaisuussyistä (kuten Valkovenäjä), eivät. Laajentamalla kumppanuuden käsitettä nykyisten instituutioiden ulkopuolelle Nato on tehnyt kumppanuudesta houkuttelevamman. Kumppanuuden ydin onkin, että se on tapa sovittaa yhteen laajemmat ambitiot hupenevien resurssien kanssa samalla lujittaen Naton kansainvälisen toiminnan legitemiteettiä. Se, kuinka Libyan kriisi saattoi Naton yhteen Ruotsin ja Qatarin kanssa Gaddafin syrjäyttämiseksi, on hyvä esimerkki tästä.

Samanaikaisesti Nato muuttuu entistä enemmän transatlanttisesta sotilaallisesta liittoumasta länsimaiden poliittiseksi järjestöksi. Jäsenyyden ovi on edelleen avoin, mutta sulkeutuu kovaa tahtia. Jäsenkokelaiden eurooppalaisuutta painotetaan korostetaen, että globaali toiminta ei johda globaaliin jäsenkaartiin. Hieman samalla tavalla kuin EU, joka korostaa kansainvälisiä intressejään, Nato käsittää itsensä globaalina turvallisuudentuojana, vaikka onkin pohjimmiltaan alueellinen järjestö. Poliittisella Natolla on useita etuja nykyiseen sotilaspainotteiseen muotoon verrattuna: kynnys poliittiselle kanssakäymiselle transatlanttisen alueen ulkopuolella on paljon pienempi verrattuna sotilaalliseen toimintaan. Myös sotilaalliseen toimintaan verrattuna poliittisen yhteistyön riskit ja velvoitukset ovat tuntuvasti pienemmät.

Strateginen konsepti on vasta tiekartan tasolla: se asettaa strategiset tavoitteet, mutta toimeenpanossa Nato tulee olemaan hyvinkin varovainen ja ajoittain epäkoherentti. Vaikka Nato näkee koko maailman toiminta-alueenaan, tätä ei tulla paljon hyödyntämään. Eniten tätä nähdään niissä tilanteissa, joissa on joko merkittäviä uhkia tai toiminnan riskit ovat pieniä. Libya on konseptin laatijoiden unelma sikäli, että kyseessä oli operaatio, jossa riskit olivat suhteellisen pieniä ja potentiaaliset uhkat merkittäviä. Nato ei toteuta mielellään interventioita, ja esimerkiksi Syyriassa vastaanlainen operaatio ei olisi mahdollista samalla mittakaavalla. Vuoden 2010 strateginen konsepti asettaa hyvinkin realistisen näkemyksen Naton tulevaisuudesta.

Presidenttiehdokkaille ja suomalaiselle Nato-keskustelijoille ehdottaisin seuraavien kysymyksien pohtimista: Naton visio tehokkaasta ja taloudellisesta tulevaisuudesta ovat hyvin yhteensopivia Suomen turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kanssa, joten mitä etuja on tiiviin kumppanuuden jatkamisella suhteessa jäsenyyteen? Toisaalta aluepuolustus ei tule olemaan Naton pääfokuksia lähitulevaisuudessa, joten onko jäsenyyden perustelu tällä harhaanjohtavaa? Onko optioajattelu realistista aikana, jona Nato ei havittele uusia jäseniä ja tosiasia on, että Suomen Nato-jäsenyydestä keskustellaan ainoastaan Suomessa?