EU vailla visiota Lähi-idässä

Brysselistä katsoen Välimerin eteläinen ranta on vaikuttanut suhteellisen vakaalta ja ennakoitavalta. Ennen vuoden 2011 myllerrystä, yhdessäkään muussa eteläisen Välimeren maassa ei ole vaihtunut valtias viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana – poislukien Israelin ja Libanonin demokratiat.  Yhteistyökumppanit olivat täten tuttuja ja joiden kanssa Euroopalle tärkeitä turvallisuuskysymyksiä voitiin luotettavasti hoitaa. Pohjan tältä järjestelyltä on romuttanut arabikevään kansannousujen ja vallankumouksien aalto, jonka vaikutukselta yksikään presidentti tai kuningas ei ole täysin turvassa.  Arabikevät itsessään toki muodostaa merkittävän haasteen Euroopan unionille, mutta isomman haasteen esittää se, että Eurooppa aluepolitiikkka eriytynyt naapurialueen muuttuvasta todellisuudesta.

Varsinainen EU:n aluepolitiikka Lähi-idässä – tai eteläisiä Välimeren maita, kuten EU retoriikka suosii – on suhteellisen uusi: vasta vuonna 1995 Euro-Mediterranean Partnership (EMP) vihittiin suuren fanfaarin saattelemana. Tästä ei tulisi kuitenkaan tulkita, että Euroopalla ei ollut aluepoliittisia ambitioita sitä ennen.  Pikemminkin, ennen EMP:n luomista, mutta vielä enenevässä määrin sen jälkeen, eurooppalaisen Lähi-idän aluepolitiikan perustavanlaatuinen pilari on ollut tiivis transatlanttinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa.

Historiallisista ongelmista huolimatta, nykypäivänä tiivein transatlanttinen yhteistyö – mutta myös kiihkoisimmat transatlanttiset riidat – nähdään Lähi-idän asioissa: riidat Irakin sodasta repivät Pohjois-Atlantin liitoa, mutta yhteisymmärrys Iranin ja Syyrian hallintojen eristämisestä on vankka. Tämän mahdollistaa vankka käsitys yhteisistä tavoitteista Lähi-idässä, joskin varsin yleisella tasolla: sekä EU, että Yhdysvallat toivoo alueellisen vakauden säilymistä ja demokratian ja vapaamarkkinan leviämistä alueella.

Vahva transatlanttinen linkki Lähi-idässä on tietänyt sitä, että yhteistyökumppaneiden välinen epätasapaino näkyy myös selkeimmiten alueen kysymyksissä: Yhdysvallat johtaa transatlanttista aluepolitiikkaa, ja vaikka joskus Euroopan maat ovat vikisseet, ne ovat lähes aina seuranneet.  Epätasapaino asettaa EU:n välillä hyvin hankalaan välikäteen, sillä EU:n intressien laatu Lähi-idässä eroaa paikoitellen Yhdysvaltojen vastaavista: vakaus on yhteinen etu, mutta EU:lle siihen sisältyy myös kimurantit kauppaan ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Transatlanttiset eriäväisyydet näkyvät toimintatavoissa, joka myös osaltaan korostaa EU:n kyvyttömyyttä toimia sotilaallisissa asioissa. Esimerkiksi Atlantin molemmin puolin puhutaan yhteisestä terrorismin uhasta, mutta siinä missä sen ehkäiseminen on lähtökohta Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, Euroopassa huoli painottuu siihen yhdistettyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Transatlanttista vakautta painottavan aluepolitiikan seurausta on ollut hyvin turvallisuuskeskeinen suhtautuminen Lähi-itään ja siellä nähtyihin muutoksiin. Lyheysti kiteytettynä jaottelu on tehty vakauden tai demokratisoinnin saavuttamisen välillä. Edellinen merkittävimmäksi uhkaksi on määritelty islamistinen terrori, ja sitä tukevat valtiot, jonka ehkäisy vaatii yhteistyötä epädemokraattistenkin valtioiden kanssa; jälkimmäinen olisi ehdottomasti toivottavissa, mutta kontrolloimattomana sen pelätään jouduttavan erilaisten islamistitoimijoiden nousua valtaan, joiden oletetaan toimivan länsivastaisesti. Tätä jaottelua on hyvin vahvasti kritisoitu ensinnäkin siitä, että lähtökohtainen jaottelu on keinotekoinen ja että valintoja on enemmänkin kun vain kaksi, ja toiseksi siitä, että jaottelu surutta yksinkertaistaa kokonaisen poliittisen ajattelun haaran tulkitsemalla sen vain ja ainoastaan haaran erästä terrorismia kannustavan säikeen kautta.  Jaottelu on kuitenkin säilynyt sitkeästi, ja joka on puettu uuteen ”demokratisaatio tai islamisaatio”-asuun arabikevään jälkeen.

Monen eri tekijän yhteisvaikutuksen johdosta, EU kohtaa lähes sietämättömän tilanteen aluepolitiikassaan joka murentaa aikaisemman toimintamallin perusteita. Tässä kohtaa ei ole tarvetta  avata EU:n kohtaamaa syvää sisäistä kriisiä, jonka taloudelliset ja poliittiset ulottuvuudet lamauttavat tehokkaan ulkopolitiikan tuottamisen. Erilaisen ongelman muodostaa transatlanttinen yhteistyön kehittymisen nyt kun Yhdysvallat pienentää ylisuurta jalanjälkeään Lähi-idässä.  Aikana jolloin Washington ylistää ”leading from behind” periaatetta, eikä EU itse generoi johtajuutta, unionin aluepolitiikka kärsii huomattavasta näköalattomuudesta. Viimeisin, ja pitkäaikaisesti haastavin muutos on kuitenkin arabikevät, ja sen tuomat laaja-alaiset muutokset EU:n Lähi-idän yhteistyömaissa ja aluepoliittisessa ympäristössä.

Kuten muidenkin alueellisten toimijoiden tapauksessa EU on omaksunut hyvin varovaisen roolin suhtautumisessaan arabikevättä kohtaan. Arabikevään todellisissa kriiseissä – Egyptissä, Libyassa, Jemenissa ja nyt Syyriassa – EU:n rooli on ollut korkeintaan korkea-arvoisen sivustakatsojan. Turvallisuuskeskeisyydestä huolimatta, EU on kadonnut turvallisuuspolitiikan toimijana alueella, mikä heijastuu Naton uudessa roolissa eurooppalaisten intressien turvaajana Lähi-idässä.

Epävakauden lähteeksi koetaan arabikevään siivittämä islamistitoimijoiden nousu. Historialliset suhteet näihin toimijoihin eivät ole mitenkään loistavia joka osaltaan tuottaa edelleen kiusallisia hetkiä EU:lle. Islamistien ajamiin muutoksiin suhtaudutaan automaattisesti paljon kriittisemmin kuin autokraattisiin edeltäjiinsä. Ongelmia löytyy selvästikin Tunisian Ennahdan tai Egyptin Veljeskunnan johtamissa hallituksissa, mutta nykyinen kritiikki vaikuttaa tekopyhältä suhteutettuna EU:n valmiuden katsoa läpi sormien Ben Alin tai Mubarakin hallinon systemaattisia ihmisoikeusrikoksia.

Varovaisuudestaan huolimatta, EU:n retorinen analyysi tilanteesta on ollut aika pitkälti oikea. Arabikeväässä on nimenomaan kyse pitkän aikavälin muutoksesta, joka vaatii pitkäjänteistä omistautumista demokratian ja oikeusvaltion rakentamiseen. Tässä yhtälössä taloudellisten ongelmien lääkitseminen on elinehto onnistumiselle.

Raha onkin ollut pääkeino millä EU on pyrkinyt reagoimaan arabikevään muutoksiin. Hieman myöhästyneesti, keväällä 2011 EU esitti niin sanotun 3M-politiikan – ”money, markets and mobility” – jonka toteuttamisessa EU korosti, että yhteistyö ei tulisi porkkanien ja keppien kautta vaan ”more for more”-periaatteen kautta.  Alleviivaamaan tätä EU on perustanut erillisen 350 € miljoonan suuruisen rahaston transitiomaille ja on kannustanut EBRD:n investointia Lähi-itään usean miljardin euron edestä.  Myös osana Kansainvälisen valuuttarahaston ja G-8 maiden ”Deauville Partnership”-raamia EU on toiminut kohdistamaan taloudellisia kannusteita eri arabikevään maille.

Taloudellista apua painottava politiikka on tuttu vaikutusväylä EU:lle – esimerkiksi osana Lähi-idän rauhanprosessia – mutta tässäkin EU:n avun suhteellinen painoarvo on vähentynyt.  Vuonna 2011 hieman yhteensä hieman yli 45 € miljardia on luvattu eri arabikevään maille: yli puolet tästä avusta on tullut Persianlahden mailta – Saudi-Arabialta, Qatarilta ja Yhdistyneiltä arabiemiirikunnilta – ja joiden rahalla on tuntuvasti suoraviivaisempia poliittisia tarkoituksia.  Persianlahden maiden rahallinen tuki on ollut ollut oleellinen tekijä Omanin, Jordanian ja Marokon kuningashuoneiden suojelussa kansalaiskritiikkiä kohtaan.

Toki EU:n rahanannossa on poliittisia tarkoitusperiä, sillä suurin osa EU:n myöntämästä avusta on mennyt tukemaan ystävällismielisiä hallintoja Jordaniassa ja Marokossa. Alkuvuodesta 2011 perustettu EU-Jordanian Task Force toimi pikaisena kanavana tarjoamaan Jordanialle miljardien arvoiset tuen nimellistä sitoutumista vastaan. Marokon kosmeettiset muutokset maan perustuslakiin on ylistetty malliesimerkkinä muille arabikevään maille. Kirstun avautuminen on ollut paljon hankalempaa maille, jotka tarvitsisivat vahvempaa EU:n roolia kuten Libya tai Jemen.  Kummankin maan aidosti laajempaan transitioprosessiin EU on uhrannut tuntuvasti pienempiä summia.

EU:lta puuttuu visio siitä mitä se tavoittelee muuttuvassa Lähi-idässä.  Ajatushautomoissa ja direktoraatteissa on virinyt puhetta uudesta paradigmasta EU:n aluepolitiikalle, mutta tämä on ikävän institutionaalis-byrokraattinen tapa käsittää EU:n suhteet naapurustoon. EU:n ongelma ei ole niinkään institutionaalisen yhteistyön kehyksissä – vaikka siinäkin on ongelmia – vaan yhteistyön sisällössä, ja siinä mitä EU on valmis tarjoamaan ja mitä vastaan.  Lähi-idässä EU kohtaa uudenlaisen tilanteen, joka vaatii muutosta sekä EU:n toiminnassa, että toimintamallissa.

Ensimmäiseksi tulisi pohtia transatlantisen siteen uudelleenkalibrointia. Transatlanttinen yhteistyö Lähi-idässä edelleenkin jatkuu, mutta EU:n rooli on passivoitunut entisestään, siitä huolimatta, että Yhdysvaltojen valmius poliitiseen johtajuuteen on myös vähentynyt.  Tämä tilanne ei ole suotuisa EU:lle, sillä liittolaisten intressit Lähi-idässä ovat erilaatuisia ja EU:lle on vain ja ainoastaan hävittävää jos se passivoituu naapurialueensa tapahtumiin. Libyan ja Syyrian tapauksissa Yhdysvallat on ollut valmis antamaan lisää tilaa eurooppalaiselle johtajuudelle Lähi-idässä, nyt olisi oiva aika kehittää EU:n omaa strategista ajattelua Lähi-idän suhteen.

Mallia ei tulisi kuitenkaan ottaa suoraan Ranskan ja Iso-Britannian suurvaltapolitiikasta.  Tämä olisi vaarallinen tie EU:n seurata ja siunata, sillä se ei sovellu kuitenkaan EU-27:lle yhteisönä. Pikemmikin se kytkisi muut EU-maat tukemaan eripuraa ruokkivaa ja EU:n sisäisesti hajottavaa politiikkaa joka pitkällä tähtäimellä vaikeuttaa todellisen EU-strategian realisoinnin.  Se mistä tulisi ottaa oppia neo-imperialististen vaihtoehtojen sijaan on EU:n aikaisemmat onnistumiset uuden rohkeamman aluepolitiikan avauksessa. Esimerkkeinä toimikoot vuoden 1980 Venetsian julistus, kuten myös 2000-luvun alkupuoliskon valmius toimia palestiinalaisalueella ja Libanonissa erillisenä ulkopoliittisena toimijana yhteisten transatlanttisten päämäärien toteuttamiseksi.  Vaikka niitä ei siksi mielletä, EU:lla on intressejä ja ambitioita Lähi-idässä. Ne pitäisi mieltää siksi ja niiden tulisi näkyä politiikan toteutuksessa. Se mitä tulisi kaikin keinoin välttää olisi välinpitämättömyyden leviämistä Välimeren kummallekin puolelle.

Obaman tyttäret ja Israelin tulevaisuus

Obaman vierailun ajaksi Jerusalemin katukuvaan ilmestyi Yhdysvaltain lippuja sekä oheisia kylttejä. Kuva: Timo R. Stewart

Yhdysvaltojen merkittävä taloudellinen, poliittinen ja diplomaattinen tuki Israelille on osa maiden välistä erityissuhdetta. Läheisestä liittolaisuudesta huolimatta – tai sen vuoksi – Yhdysvallat on pitkään ollut avainasemassa myös Israelin ja palestiinalaisten välisissä neuvotteluissa. Maan ”honest broker” status on toistuvasti kyseenalaistettu palestiinalaisten taholta, mutta mitään varteenotettavaa vaihtoehtoakaan ei ole ilmaantunut. Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja hänen Kairossa 2009 pitämänsä puhe herättivät palestiinalaisten keskuudessa toivoa tasapuolisemmasta lähestymistavasta, mutta edistyksen puute kuluneina neljänä vuotena on tuonut paluun pessimismiin.

Mistään nollasummapelistä ei kuitenkaan ole kyse. Presidentti Barack Obaman ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun henkilökemiat eivät selvästikään ole aivan parhaimmasta päästä. Osittain Kairon puheen vuoksi Obamalla on Yhdysvaltain presidentiksi poikkeuksellisen heikko maine Israelissa. Toisaalta Netanjahun selkeästi nauttii vahvaa kongressin suosiota, mikä on lisännyt hänen liikkumatilaansa. Kahdenvälisiä suhteita ovat hiertäneet etenkin Israelin laittomat siirtokunnat, joiden kasvun jäädyttäminen oli tavoite, josta Obaman oli lopulta peräydyttävä. Israel jakoi pienen luunapin suurelle tukijalleen alkuvuodesta 2010 ilmoittamalla varapresidentti Bidenin vierailun aikana kiihdyttävänsä siirtokuntarakentamista entisestään.

Sekä Obama että Netanjahu kuitenkin voittivat omat vaalinsa ja joutuvat vastedeskin toimimaan yhteistyössä keskenään. Obaman viimeviikkoisen Lähi-idän matkan tärkeimpänä tavoitteena näyttääkin olleen korostaa suhteiden olevan kunnossa. Vierailuun kuuluivat jopa koomisia piirteitä saaneet lukuisat vakuutukset ”iankaikkisesta” liittolaisuudesta, jota ei voida rikkoa. Mahdollisten sisäpoliittisten palkintojen lisäksi Obama sai vakuuttelusta myös konkreettisen tuloksen saatuaan jotenkin taivuteltua Netajahun pyytämään pääministeri Erdoganilta anteeksi Mavi Marmaran tapausta.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin suhteen liikettä ei tapahtunut, eikä sitä oltu odotettukaan. Monet palestiinalaiset, Israelin vasemmisto ja Yhdysvalloissa vaikuttavat liberaalit sionistit ovat nähneet, että ”Obama gets it”. Hän ymmärtää konfliktin perusdynamiikan sekä kahden valtion ratkaisun merkityksen sekä Israelille että palestiinalaisille. Jotkut Obaman ensimmäiseen kauteen pettyneet ovat odottaneet hänen kääntyvän kohti Lähi-itää toisella kaudellaan kun sen vaikutuksia jälleenvalinnan mahdollisuuksiin ei enää tarvitse pelätä. Useimmat pettyivät jälleen, mutta ehkä liian aikaisin.

Obama korosti nuorille israelilaisille Jerusalemissa pitämässä puheessa, ettei Israel ole yksin. Hän käsitteli monien israelilaisten tuntemia aiheellisia pelkoja väkivaltaisen ympäristön ja epävarman tulevaisuuden suhteen. Rauhansopimuksien vastustajat ovat vuosikausia rakentaneet näiden pelkojen varaan. Vain ottamalla ne uskottavalla tavalla huomioon on mahdollista rakentaa sisäpoliittinen valmius sopimukselle, joka sisältää Israelin vetäytymisen miehitetyiltä alueilta. Nykyisessä suhteellisen vakaassa tilanteessa hän vetosi myös toiseen pelkoon, joka ei ole yhtä akuutti, mutta sisältää osaltaan tuhon siemenet: Ottaen huomioon väestönkasvun Israelissa ja miehitetyillä alueilla, ainoa keino turvata demokraattisen juutalaisvaltion tulevaisuus on luoda sen rinnalle itsenäinen ja elinkelpoinen palestiinalaisvaltio.

Pitämällä kiinni miehitetyistä alueista Israel riskeeraa oman tulevaisuutensa. Kolmesta tavoitteesta – juutalaisesta valtiosta, demokraattisesta valtiosta ja valtiosta koko Israelin maassa – voi saada vain kaksi, kolmannesta on tingittävä. Asian voi ilmaista vieläkin selvemmin ja on merkittävää, että Yhdysvaltain presidentti teki sen palestiinalaisille puhuessaan. Obama viittasi muutoksen mahdollisuuteen ja siihen, miten myös Yhdysvalloissa oli aika, jolloin hänen tyttärillään ei ollut samoja mahdollisuuksia kun jonkun toisen tyttärillä.

Vertaamalla Israelin miehitystä Yhdysvaltain rotuerotteluun Obama alleviivasi tilanteen vakavuutta, kestämättömyyttä ja sen aiheuttamaa uhkakuvaa Israelin demokratialle. Muuttaako se mitään? Ainakin Israelin vasemmisto on ollut tyytyväinen. Peace Now -järjestön johtaja Yariv Oppenheimer kertoi Obaman puheen johtaneen jonkinlaiseen ”heräämiseen” kuihtuneen israelilaisen rauhanliikkeen riveissä. Näyttää siltä, että Obama on siirtänyt pallon heille.

Pakottava(n) diplomatian tarve

Edellisessä postauksessaan kollegani Mies ulkosuomalainen on aivan oikeassa. Diplomatia-keskeinen Syyria-politiikka on optimaalisin tapa hakea ratkaisua Syyrian tilanteeseen – ellei länsimaiden tarkoituksena sitten ole vaikuttaa Syyrian konfliktin kehitykseen tai saada aikaan länsimaisen yhteisön kannalta suotuisa tai hyväksyttävä lopputulos.

Olen aiemminkin (”Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi” sekä ”Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista”) kritisoinut länsimaisen yhteisön virallista linjaa, jonka keskeisinä elementteinä ovat olleet pakotteet ja asevientikielto; konfliktin sovittelu YK:n erikoislähettilään välityksellä; sekä opposition tunnustaminen poliittisesti. Näillä keinoin länsimaisen yhteisön tavoitteena on ollut väkivaltaisuuksien lopettaminen Syyriassa sekä Bashar al-Assadin hirmuhallinnon syrjäyttäminen.

Ottaen huomioon viimeisen kahden vuoden aikaiset kehitykset Syyriassa, on selvää, että länsimaisen yhteisön virallista linjaa voidaan kritisoida niin reaalipoliittisista kuin humanitaarisistakin lähtökohdista; edelleen on havaittavissa, ettei sen valitsemat keinot ole realistiset artikuloitujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Humanitaarisen kritiikin kannalta on huomioitava, miten länsimaat ovat epäonnistuneet yrityksissään puuttua Syyrian humanitaariseen kriisin (joka ei vaikuta pelkästään Syyriassa, vaan myös sitä ympäröivissä maissa, jonne yli miljoona syyrialaista on paennut väkivaltaisuuksia). Vaikka länsimaisella yhteisöllä – toisin kuin kansainvälisellä yhteisöllä – ei ole velvollisuutta puuttua humanitaarisiin kriiseihin aina ja kaikkialla, konfliktin kiihtyminen ja pitkittyminen sekä siitä aiheutunut humanitaarisen kriisin syveneminen on länsimaille huolestuttava kehitys sekä moraalinen epäonnistuminen. Pidättäytymällä pakottavasta diplomatiasta tai sillä uhkaamisesta, länsimaat ovat mahdollistaneet Bashar al-Assadin yritykset turvata hallintonsa äärimmäisellä väkivallalla, jonka kohteeksi on joutunut etupäässä maan siviiliväestö.

Tärkeämmin, Suomen tukema länsimainen politiikka ei ole pelkästään epäonnistunut vaikuttamaan Syyrian sisällissotaan, vaan sitä on tullut konfliktin kehityksen kannalta merkityksetöntä. Länsimaiden asettama asevientikielto ei ole onnistunut estämään Venäjän ja Iranin aseellista tukea Assadille tai muun muassa Qatarista ja Saudi-Arabiasta saapuvaa tukea jihadistiryhmille. Mikäli muiden sanktioiden tarkoitus on ollut vaikuttaa Assadin hallinnon käyttäytymiseen, tai opposition poliittisen tunnustamisen tarkoitus on ollut vauhdittaa väkivaltaisuuksien päättymistä, merkkejä tästä ei ole konfliktin kolmannenkaan vuoden alkaessa nähty. Paremmin ei ole mennyt YK:n erityislähettiläillä, joiden kyky vaikuttaa tilanteeseen on alusta asti ollut olematon, mikä näkyy heidän lähes olemattomissa saavutuksissaan. Tässä valossa erikoislähettiläiden ”saavutusten” – kuten Geneven prosessi – korostaminen länsimaisen politiikan onnistumisena on vähintään kummallinen.

Ottaen huomioon, että näiden keinojen ensisijainen tavoite – ainakin ulkoministeri Tuomiojan mukaan – on ollut ”väkivallan lopettaminen ja osapuolten taivuttaminen demokratiaa toteuttavan ja kaikkien väestöryhmien oikeudet ja turvallisuuden takaavaan neuvotteluratkaisuun” (Tuomiojan blogi, 2.3.2013), voidaan nykypolitiikkaa pitää kategorisesti epäonnistuneena. Sitä vastoin, kuten aikaisemmin olen todennut, pakottavasta diplomatiasta ekplisiittisesti luopuminen on rohkaissut Assadin hallintoa ja mahdollistanut ”psykoottisen” siviileihin kohdistuneen väkivaltakampanjan vailla pelkoa konkreettisista seurauksista.

Huolestuttavammin, tehottomalla politiikalla prokrastinointi on johtanut siihen, että länsimaiden yhteisö ovat katsonut vierestä kun Syyrian konfliktista on muodostunut yhä akuutimpi alueellinen turvallisuusongelma, jonka ratkaiseminen on yhä vaikeampaa, aikaavievempää ja kalliimpaa. Viimeisen vuoden aikana Syyrian konflikti on muuttunut asymmetrisestä sissisodasta täysimittaiseksi sisällissodaksi, jossa sektaarisilla jännitteillä on erityisen suuri rooli; al-Qaida on pesiytynyt Syyriaan ja saanut näkyvän jalansijan oppositiotaistelijoiden keskuudessa (joka näkyy myös siinä, miten opposition hallussa olevia alueita hallitaan); maahan virtaa omaa agendaansa edistäviä jihadisteja ja vapaaehtoistaistelijoita ympäri Lähi-itää sekä länsimaita (mikä entisestään vaikeuttaa neuvotteluratkaisun aikaansaamista); Bashar al-Assad pitäytyy yhä sitkeästi vallassa eikä hänen regiiminsä romahtaminen ole näköpiirissä; ja muiden valtioiden turvallisuuspoliittinen agenda heijastuu konfliktissa yhä näkyvämmin. Mikä pahempaa, Syyrian konfliktin pitkittyminen epävakauttaa sitä sitä ympäröiviä maita, etupäässä Libanonia sekä Irakia – jälkimmäisen kannalta erityisen huolestuttavaa on jihadistien lisääntyvä aktiivisuus Irakin ja Syyrian välisellä rajaseudulla. Jordanian, Turkin ja Israelin turvallisuusongelmia ei voida myöskään ylenkatsoa.

Tämän seurauksena Syyrian kansannoususta on muodostunut kansainvälinen kriisi, jonka ratkaisemisessa tai vähintään kehitykseen vaikuttamisessa länsimailla on selkeät intressit jo artikuloitujen pitkäaikaistavoitteiden lisäksi. Näistä neljä ansaitsee erityisesti alleviivausta: siviileihin kohdistuvan väkivallan rajoittaminen; terroristiryhmien vapaan toiminnan lopettaminen Syyriassa, Assadin hallinnon vallassapysymisen mahdollisuuden sekä  joukkotuhoaseiden käyttön tai proliferaation todennäköisyyden minimoiminen; ja Syyrian konfliktin heijastevaikutusten lakkauttaminen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi länsimaat tarvitsevat kuitenkin uudenlaisia mekanismeja, sillä edellisten keinojen soveltuvuus Syyrian konfliktiin vaikuttamiseksi on vähäinen.

Vaan mitä vaihtoehdoksi? Kollegani on postauksessaan oikeassa kahdessa asiassa. Diplomatiaa ei kannata hylätä (vaan sen pakottavaa elementtiä kannattaa miettiä uudelleen), ja suotuisien oppositioryhmittymien aseistamisessa on omat ongelmansa (jälkimmäisestä pointeista kiinnostuneille suosittelen myös Dan Tromblyn mainiota kirjoitusta aiheesta). Tällä, kuten monella muullakin vaihtoehtoisella mekanismilla – esimerkiksi sotilaallisella interventiolla, lentokieltoalueella – on omat ongelmansa ja seurauksensa. Mutta kuten yllä on argumentoitu, nykyiset mekanismit ovat kaukana ongelmattomista keskeisimmän valuvian ollessa se, ettei oikeanlaisia keinoja vaikuttamaan Assadin haluun käyttää väkivaltaa oman hirmuhallintonsa tulevaisuuden turvaamiseksi ole kyetty löytämään. Näillä epäonnistumisilla on omat seurauksensa: al-Qaidan roolin kasvu, haitalliset heijastevaikutukset naapurimaissa, sekä humanitaarisen kriisin syveneminen.

Jälkiviisaudella varustettuna on helppo todeta, ettei länsimaisen yhteisön politiikka ole kyennyt saamaan aikaan oikeanlaista kehitystä Syyrian konfliktissa, ja sille suotuisan lopputuloksen aikaansaaminen vaatii tässä vaiheessa enemmän resursseja kuin mitä se olisi vaatinut vielä vuosi sitten puhumattakaan konfliktin alkuhetkistä. Vaikka neuvotteluratkaisu olisi paras ja kestävin ratkaisu Syyrian sisällissotaan, kuten kollegani varsin paikkansapitävästi väittää, tämän ratkaisun epätodennäköisyys ei tee siihen tähtäävästä toiveajattelusta järkevää politiikkaa, erityisesti koska sillä välin Syyrian konfliktista on muodostumassa alueellinen turvallisuusuhka, johon reagoiminen muodostuu pakolliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun (jos) konflikti uhkaa länsimaiden turvallisuutta tai niiden keskeisiä intressejä. Syyrian konfliktin kehitys on vienyt sitä vääjäämättä kohti tätä pistettä, vaikka sen saavuttaminen ei luonnollisesti ole varmaa.

Syyrian konfliktin kolmannen vuoden alkaessa, on selvää, että länsimaisen yhteisön tulee miettiä uudelleen, mitä se haluaa saada aikaiseksi Syyriassa, mitkä keinot pystyvät nämä tavoitteet todennäköisimmin – ja kustannustehokkaimmin – saavuttamaan, mitä resursseja se on valmis käyttämään asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, sekä mitä seurauksia valituista keinosta saattaa pahimmillaan syntyä.

Tähän todellisuuteen on herätty viime aikoina Euroopassa – Ranskassa ja Iso-Britanniassa – sekä Yhdysvalloissa. Se, onko oppositioryhmien aseistaminen paras vaihtoehto nykypolitiikalle on keskustelu, jota tulisi seuraavina kuukausina käydä erityisesti Euroopassa. Tätä keskustelua tarvitaan kahdesta syystä: Ensiksi, EU on jälleen kerran osoittautunut kykenemättömäksi toimimaan humanitaaristen kriisien ratkaisemisessa lähiympäristössään, ja tämän tulisi muuttua tulevaisuudessa. Toiseksi, mikäli yksittäiset EU-jäsenvaltiot päätyvät eroamaan virallisesta linjasta, ja aseistamaan oppositiota joko suorasti tai epäsuorasti, tämä pitäisi tehdä tavalla joka ei pahenna Syyrian konfliktia tai aiheuta länsimaiden ja EU:n kannalta negatiivisia turvallisuuspoliittisia seurauksia (kuten Yhdysvalloille kävi Libyassa). Tämä vaatii tarkasti harkittua politiikkaa. Esimerkiksi Ranskan Francois Hollanden uskomus siitä, ettei kapinallisille luovutetut aseet päätyisi vääriin käsiin, ”koska he lupasivat niin”  on äärimmäisen huono lähtökohta asevientikiellon lakkauttamiselle ja oppositioryhmien aseistamiselle.

Länsimaisen Syyria-politiikan ongelman ytimessä on se, ettei hyviä ratkaisuja Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi ole. Aika rajoitetulle ja nopealle täsmäinterventiolle meni kauan sitten ja opposition aseistamisessa on aina ongelmansa. Toisaalta, nykypolitiikka on tehotonta ja siirtää tärkeän ulkopoliittisen ongelman ratkaisua tulevaisuuteen kalliimmalla hinnalla. Ehkäpä länsimaisen yhteisön päätöstentekijöiden olisi aika palata sorvin ääreen kestävän diplomaattisen ratkaisun pilvilinnoistaan, ja miettiä mitä Syyrialle todella pitäisi ja voidaan tehdä ennen kuin konfliktista tulee niin suuri turvallisuusongelma, että länsimaiden laajempaa osallistumista konfliktiin ei enää sanele valinta vaan pakko.

Diplomatiaa ei kannata hylätä Syyrian tapauksessa

Kuva: Jean-Marc Ferré / YK

Syyrian konflikti tuskin tarvitsee edes esittelyä. Yli 70,000 kuolonuhria ja kaksi vuotta kestänyttä sotaa on yritetty ratkaista erilaisilla kansainvälisillä suunnitelmilla, kannusteilla, pakotteilla ja neuvotteluilla onnistumatta.  Kahden vuoden sotimisen muistomerkin väistyessä valitettavast ei ole syytä olettaa, että tilanne parantuisi tässä lähiaikoina. Tämän turhaantumisen ilmapiirin edistämänä Euroopassa on uudestaan noussut puhetta Syyrian opposition aseistamisesta.  Äänekkäimpinä aseistamisen puolestapuhujana on tuttu  post-imperialistinen parivaljakko Ranska ja Iso-Britannia, joista kumpikin on väläyttänyt mahdollisuutta yksipuolisiin toimiin jos ’EU-25’ ei suostu muuttamaan Unionin kantaa.  Ideaa on vastustanut etupäässä Saksa, jonka kanta on saanut tukea Ruotsilta, Itävallalta ja Suomelta.

On hyvin ymmärrettävää, että suuren tragedian jatkuessa muodostuu suunnaton impulssi tehdä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.  Tässä tilanteessa kuitenkin pitää suurella varauksella suhtautua siihen mitä voi saavuttaa ja siihen mitä seurauksia on omilla teoillaan.  Opposition aseistaminen on lukuisista eri syistä siirto jota tulisi harkita hyvin varovaisesti.  Alla esitän kolme pääsyytä miksi aseistaminen on huono ratkaisu, ja viimeiseksi miksi pyrkimyksiä diplomaattiseen ratkaisuun ei pitäisi hylätä.

Ensinnäkin, aseistaminen ei johda siihen mihin haluamme sen johtavan: opposition aseistaminen ei itsessään lopeta Syyrian konfliktia. On mahdotonta näin etukäteen sanoa jouduttavatko vai pitkittävätkö aseet konfliktin ratkaisua.   Syyrian oppositiolla on jo hallussaan paljon aseita – raskaitakin sellaisia – joten muutama aselasti lisää eurooppalaisia aseita vaikuttaa tähän kokonaisuuteen todennäköisesti pienemmin, kuin mitä retoriikan tasolla elätellään.  Aseistaminen vaikuttaa siten, että se kiihdyttää väkivaltaa Syyriassa, johtaen vain mahdollisesti  opposition sotilaallisiin voittoihin. Jälkimmäinen on se mitä aseistamisen luonnollisesti toivotaan tekevän, mutta monella tavalla suurempi ongelma on Syyrian opposition (poliittisen sekä aseellisen) heikko järjestäytyneisyys.

On myös syytä korostaa, että ei ole mitenkään varmaa, että Bashar al-Assadin poistuminen lopettaa väkivallan Syyriassa. Sota synnyttää oman logiikkansa, joka pitkättää sen käyntiä; Syyriassa on käynnissä sisällissota, jonka pääjako on Assadin hallinon ja sen vastustajien välillä, mutta joka kätkee sisäänsä muita merkittäviä potentiaalisia jakolinjoja. Jopa parhaimmassa tapauksessa – Assadin hallinnon äkillinen luihistuminen – on silti todennäköistä, että matalan tason väkivalta jatkuu, eri aseellisten ryhmien selvitellessä välejään tai kilpaillen vallasta. Irak on tässä suhteessa varoittava esimerkki, jossa nyt kymmenen vuotta myöhemminkin väkivalta jatkuu sinnikkäästi.

Tässä todennäköisessä fragmentoitumisessa aseistaminen edesauttaa eri ryhmien välistä kilpailua. Esitetty idea sitovista takuista siitä, että aseet menevät – ja pysyvät – vain ”meidän” ryhmien kanssa on puhdasta toiveajattelua.  Taktisella tasolla oppositioryhmien yhteistyö on sen verran tiivistä, että erottelu ”meidän” ja ”muiden” opposition välillä on merkityksetöntä.  Länsimaita huolestuttaa eniten jihadistien rooli Syyrian konfliktissa, mutta missä tahansa tapauksessa sisällissodan päätyttyä on varmaa, että Syyriassa tulee olemaan hyvin aseistettuja ja kokeneita ryhmiä, joilla on kyky toimia naapurimaissa (Jordania, Irak, Libanon, Turkki, Israel).

Toiseksi, aseistaminen ei edesauta poliittisen raiteen lukkiutumisen purkamista. Kiistatta Syyrian konfliktin poliittisen raiteen lukkiutuminen suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden intressiristiriidassa on merkittävä este konfliktin ratkaisussa. Tässä valossa aseistaminen edesauttaa opposition aseman vahvistumista hallinnon kustannuksella ja siten pakottaa hallinnon liittolaisineen neuvottelupöytään.  Käytännössä näin on jo toimittu UNSMIS-operaation epäonnistumisen jälkeen; uusia avauksia on vältelty siinä toivossa, että sotilaallisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa osapuolten laskelmiin.  Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole tuonut toivottua tulosta, vaikka opposition aseellinen asema on vahvistunut hitaasti.

Kuten yllä on todettu, on epävarmaa miten aseistaminen oikeasti vaikuttaa konfliktin kokonaisuuteen, mutta on myös hankala nähdä kuinka se johtaisi suurempaan neuvotteluhaluun hallinnon ja liittolaistensa keskuudessa.  Neuvotellun ratkaisun ytimessä oleva idea siirtymästä nojautuu siihen, että on mahdollista saada kumpikin osapuoli sitoutumaan yhteen prosessiin – selkä seinää vasten on hankala luottaa muihin.  Vastaavasti, Venäjä ja Iran ovat toistuvasti korostaneet valmiuttaan jatkaa tukeaan Assadin hallinnolle tai vähintäänkin muille ryhmille jotka ovat valmiita turvaamaan heidän intressinsä.  Venäjä on jo selvästi todennut vastustavansa ideaa ja, että tulkitsee sen olevan nykyisen diplomaattisen raiteen olemuksen vastaista: selvempi EU-rooli opposition aseistamisessa todennäköisesti johtaisi YK-raiteen lopulliseen romahtamiseen.

Tässä yhteydessä usein kuultu huono argumentti on, että tässä lukkiutuneessa tilanteessa  EU:n pitäisi ”ottaa kantaa”, joka jotenkin muuntautuu siksi, että olisi aseistettava yhtä osapuolta.  EU:lla on jo selvä kanta (pdf) Syyrian tapauksessa: väkivallan on lopputtava, nykyinen hallinto on menettänyt oikeutuksensa hallinta, ja kestävä rauha syntyy syyrialaisten kesken löytyvästä yhteisymmärryksestä siitä miten maan tulevaisuus tulisi järjestää. EU on tunnustanut Syyrian kansallisen koalition legitiiminä Syyrian kansan edustajana ja toimeenpannut taloudellisesti merkittävän (poliittinen hyöty on eri kysymys) pakotejärjestelmän (pdf) Syyrian hallintoa vastaan. Aseistamiskysymys pitäisi vähintäänkin käsittää näiden aikaisempien toimien jatkona, eikä jonakin yksittäisenä tempauksena tilanteen muuttamiseksi.

Kolmanneksi, aseistaminen ei auta Syyrian pitkän tähtäimen taloudellisten, humanitaaristen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua, mutta voivat vaikeuttaa niiden ratkaisua. Sotilaallinen konflikti on vain yksi osa Syyrian konfliktia, kestävän rauhan saattaminen Syyriaan edellyttää maata vaivaavien akuuttien ja pitkä-aikaisten ongelmien käsittelyä. Akuuteista ongelmista akuutein on Syyrian katastrofaalinen humanitaarinen tila: rekisteröityjä pakolaisia Syyrian naapurimaissa on yli 1.158.101,  kun vielä vuosi sitten pakolaisia oli 33.000; maan sisällä pakolaisia on arvioitu olevan vielä 3-4 miljoonaa lisää.   Syyrian koulu- ja terveysjärjestelmät ovat romahtaneet ja maan infrastruktuuri yleisemminkin on kärsinyt suunnatonta tuhoa; maan bruttokansantuote on tippunut 18.2% ja köyhyys sekä työttömyys nousseet radikaalisti. Kokonaisuusvaikutukseltaan, Syyrian inhimillisen kehityksen indeksi on romahtanut takaisin vuoden 1993 tasolle – 20 vuoden taantumus kahden vuoden sotimisen seurauksena.

Kaikki nämä ongelmat tulevat vaatimaan pitkän tähtäimen ratkaisuja, jälleenrakennusta ja tukea. Aseellisen konfliktin kiihdyttäminen tekee tämän mahdottomaksi, ja pikemminkin syventää entisestään näitä ongelmia. Pitkällä tähtäimellä, Syyrian valtionrakenteiden säilyttäminen niin ehjänä kuin mahdollista on paras toivo maan jälleenrakennukselle. Poliittinen reformi ja jonkinasteinen de-Ba’athikaatio on kiistattomasti tarpeellista ja välttämätöntä Syyriassa, mutta sekin toteutuu parhaiten, jos jäljellä on jotain mitä uudistaa.   Mitä enemmän konflikti tuhoaa Syyrian valtiota, sitä hankalemmaksi ja kalliimmaksi  maan (jälleen)rakentaminen muuttuu aseiden hiljennettyä.

Ottamalla huomioon nämä kolme tekijää, puollan varovaisesti sitä, että neuvoteltu ratkaisu – ja sitä kautta syntyvä kokonaisvaltainen siirtymäprosessi – on edelleen paras mahdollisuus turvata kestävä rauha Syyriaan. En usko, että tämä on todennäköistä, helppoa tai nopeaa, mutta – valitettavasti – Syyrian konfliktin ratkaisussa helppoja keinoja ei enää  ole. Sodan on annettu syventyä liian kauan ja nyt tarjolla on vain erilaisia huonoja vaihtoehtoja, jotka eivät voi taata onnistumista, tai sitten tulevat merkittävien haittavaikutusten kanssa.

On syytä kuitenkin huomata, että neuvotellusta ratkaisusta puhuttaessa uudellaista ajattelua tarvitaan kipeästi, etenkin sellaista ajattelua, joka esittelee vaihtoehtoja YK:n turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Tällä tasolla uuden sovun saaminen on kovin epätodennäköistä millään tähtäimellä – vaikka jotkut elättävät toivoa, että Venäjä, USA, EU ja Iran saavuttavat yhdessä hengästyttävässä yössä sopivan grand bargainin, joka ratkaisee kaiken Lähi-idässä. Kofi Annan teki parhaansa huonolla kädellä ja UNSMIS oli tämän YK-TN platformin paras yritys. Lakhdar Brahimi, tai seuraajansa jos sellaista tulee, pystyy parhaimmillaan toistamaan saman tempun, mutta tuskin luomaan uutta ymmärrystä siitä miten konflikti ratkaistaan.  Geneven kommunikea (pdf) edustaa kyseisen tason toimivinta tuotosta, ja on nykyinen kehys neuvottelluille – ei ongelmaton sellainen, mutta työstämiskelpoinen.

Pääpainon pitäisi olla siinä, että pyritään löytämään rakenteita, jotka saattavat uskottavan tasapainon eri osapuolten edustajien välillä ja takaa heidän sitoutumisen sellaiseen prosessiin, jonka keinoin Syyrian syvempiä ongelmia voi käsitellä.  Maksimaalisella tasolla, tämä heijastaa Syyrian ”re-mandatisaatiota” laaja-alaisen YK-operaation alaisuuteen, mutta todennäköisempi ratkaisu on jokin muoto, jossa kansainväliset ja alueelliset toimijat avustavat paikallisen uuden järjestelmän syntyä. Luovia ratkaisuja löytyy, mutta resurssi, joka kaikista niistä puutuu on poliittinen tahto.  Ilman sitä, mikään ratkaisumalli ei tule kestämään.  Sen, että rauhan luominen on hankalaa ei pitäisi olla tekosyy sille, ettei sen luomista pitäisi jatkuvasti yrittää.

Endgame: Syria

Ensikuulolta voi vaikuttaa hassulta, joillekin jopa loukkaavalta, että Syyrian sisällissodasta on tehty tietokonepeli: Endame: Syria (pelattavissa täällä). Peli onkin saanut eniten huomiota sen heräättämästä moraalinärästä.  Apple kielsi iOS-levityksen, vedoten – aika heikkoon – syyhyn, että peli esittää ”oikeaa” tahoa ja on siten mahdollisesti loukkaava.  Applen tempaus tahattomasti toi paljon enemmän huomiota sitä ennen varsin tuntemattomalle pelille ja synnytti aika kiinnostavan keskustelun siitä miten pitäisi suhtautua yhtäältä itse peliin, ja toisaalta siihen ideaan, että tietokonepeliä käytetään mediana ymmärtää edelleen käynnissä olevaa konfliktia.

Tietokonepeli mediana

Pelin tuottaja – Game the News – on kovin yställisesti koonnut reaktiot (hyvät, huonot, epävarmat) yhteen paikkaan. Myös pelin pääsuunnittelija Tom Rawlings on pyrkinyt vastaamaan kattavasti yleisimpiin kritiikkeihin. Vastauksensa ovat hyvinkin lukemisen arvoisia, sillä ne vähintäänkin provosoivat ajattelua.

Idea konfliktin ”pelaamisesta” ei pitäisi olla turhan vieras; esimerkiksi kaikenlaiset simulaatiot ovat äärimmäisen suosittuja ja yleisiä (kuka kansainvälistä politiikkaa opiskellut ei olisi kuullut malli-YK simulaatioista?).  Ongelma, ehkä on kuitenkin nimenomaan tietokonepelin formaatissa, sillä se nimenomaan yhdistetään nykykulttuurin välittömän tyydytyksen kaipuuseen.  Mutta niille, jotka ovat kokeilleet Endgame: Syriaa on oitis selvää, että tämä peli ei ole missään nimessä ”hauska” tai ”tyydyttävä”.  Se välttää tietokonepeleille tyypillisiä saavutuksen mittareita – ei ole saavutuksia, level-upeja – eikä räjähtäviä örkkejäkään. Etenkin pelin loppu alleviivaa sen, että ei voida puhua ”voittamisesta”: ei ole liehuvia lippuja, ei onnitteluita; vain kuiva rauhanneuvottelut alkavat –ruutu joka äkisti palauttaa pelaajaan ”kokeiletko uudestaan?” tilaan.

Pelin päävaltti on siinä, että se on ajatteleva – eikä viihdyttävä – ja sen kautta kiinnostava kokemus pelaajalle. Rawlings korostaa, että pelin tehtävä ei ole olla tyhjentävä tiedonlähde Syyriasta ja sen konfliktista.  Se ei voi olla täydellinen jo pelkästään siksi, että tilanne kehittyy. Siitä huolimatta, pelin mukana tulee lähdeluettelo (joka ei mainitse vain Wikipediaa) josta pelin seurauksena valveutunut pelaaja voi jatkaa perehtymistä konfliktiin.

Tässä mielessä pelaaminen voidaan rinnastaa muihin uusiin median muotoihin, jotka myös pyrkivät tuota tietoa ihmiselle hyödyntämllä uusia tai epäperinteisiä keinoja. Suoran vertauksen Rawlings tekee Joe Saccon sarjakuviin Palestiinasta, joka myös käsittelee aktiivisia tapahtumisa uuden median keinoin. Samaa ajattelua Endgame: Syriasta jatkaa The Guardianin pohdiskeleva artikkeli pelaamisesta, uutisista ja journalismista – joka, lyhyesti kerrattuna, totetaa, että ilmiö itsessään ei ole sinäänsä kovin uusi, vaikka tämä nimenomainen tapaus ja sen toteutus on herättänyt huomiota.

Onnistuuko Endgame?

Peli voi olla siis uskottava, provosoiva, ja toimiva informaation väylä; mutta onko tämä nimenomainen esimerkki onnistunut? Rawlingsin markkinoinin päävalttina on ollut, että peli/pelaaminen on parempaa kuin yksiulotteinen uutisointi. Pelin sisältämä tieto luo syvemmän, interaktiivisemman tavan perehtyä Syyrian tilanteeseen. Onko siis peli opettavainen, kuten valmistajat väittävät?

Ei oikeastaan, kuuluu lyhyt vastaus. Kuten aikaisemmin mainittu, tämä peli ei ole – eikä formaattina yleisestikään voisikaan olla – kovin syvällinen. Endgame: Syria on tehty kahdessa viikossa, joka on murto-osan murto-osa normaalissa pelisuunnittelun maailmassa, mutta monelle journalismin maailmassa kaksi viikkoa on hyvinkin pitkä aika. Ihan peliteknillisesti saavutus on aika hieno näin lyhyessä ajassa mutta pätevän toteutuksen ei pitäisi verhota sitä, että vaikka Endgame on kompromissi näiden kahden eri maailman välillä se muodostaa jotenkin onnistuneemman ja syvällisemmän vaihtoehdon.

Oleellisesti Endgame: Syria muodostaa hyvin erikoisen meta-journalistisen teoksen, joka heijastaa siitä mistä on keskusteltu eikä siitä mistä pitäisi keskustella: ilmavoiman rooli Syyriassa ja siihen liittyvä kysymys kapinallisten ilmatorjunnasta, ulkoisten toimijoiden rooli ja tuki Syyrian konfliktissa, ja se kaikenkattava kysymys kahden leirin – ”opposition” ja ”hallinnon” – suhteellisesta vahvuudesta. Yhdessä haastattelussa Rawlings mainitseekin, että koko idea Syyria-pelistä idea lähti koko opposition aseistamiskeskustelusta: se onkin, käytännössä, peliteknillisesti minkä ympärillä peli pyörii. Vastaavasti Endgame: Syria on täynnä median dramatiikan tajua. Joka pelikierros, lähestulkoon, tapahtuu jotain suurta – joku aseistaa/tuomitsee jotakuta, joukkomurha tapahtuu, jne – mutta nämä tapahtumat unohtuvat yhtä äkkiä kuin ilmestyivät, ainoastaan jättäen jälkeensä pienen pienen muutoksen ”kannatusmittariin”.

Mutta koska se heijastaa suurta määrää kirjoituksia Syyriasta niin kaikenkaikkiaan peli kuvaa konfliktin eräitä konfliktin dynamiikkoja yllättävän hyvin (ei kuitenkaan ongelmitta). Kannatuksen valitseminen pelin kriittiseksi barometriksi toimii yllättävän hyvin, sillä kannatus on eräällä tavalla loppujen lopuksi se joka määrittää kuka voittaa tai häviää Syyriassa. Samaten sotilaallisen ja poliittisen tapahtumien eritteleminen kahteen eri raiteeseen korostaa osuvasti niiden keskenäisvaikutusta: sotilaallinen voitto voi vetää kannatuksen olemattomiin, kun taas poliittinen voitto voi johtaa sotilaalliseen turmioon. Pelin ”voittaminen” vie aikaa ja siihen tarvitaan sekoitus kansainvälistä tukea ja sotilaallista menestystä.

Ongelmat ovat kuitenkin suuria, etenkin jos ei ole perehtynyt Syyrian konfliktiin. On tyhmiä virheitä, kuten täysin rikkinäinen siviiliuhrilaskuri (yhden kokeilun aikana, kolmen kuukauden sotimisen aikana kuoli vain 95 siviiliä), mutta isommat ongelmat piilevät siinä miten käsitellään konfliktin osapuolia.

Peli ei ota kantaa siihen mitä pelin vastapuolet ”regiimi” ja ”kapinalliset” edustavatkaan.  Vastaavasti näiden kahden osapuolen suhdetta ulkomaailmaan on hyvin heikosti käsitelty siitä huolimatta, että kumpikin alati hyötyy muiden toimijoiden kannanotoista. Lakkaamaton virta tukea osapuolille ranskalaisilta/qatarilaisilta/venäläisilta/iranilaisilta/yhdysvaltalaisilta trivialisoi näiden eri maiden kontribuution konfliktiin ja sen ratkaisuun.  Yhdenkään toimijan motiiveja ei avata: miksi Venäjä auttaa hallintoa, tai miksi Iran auttaa? Vastaavasti, mitä eroa on siinä jos Libya kannustaa kapinallisia tai EU kannustaa kapinallisia?  Muita nimiä lisätään sotilaallisen konfliktin osaksi – Hizbollah, IRGC; PFLP-GC, kurdiryhmät, jihadistit (tai ”mujahidiinit”) – avaamatta yhtään mitä eroa, implikaatioita näiden eri osapuolten osallistumisella on.

Toinen iso ongelma on se, miten suhtaudutaan rauhanneuvotteluihin. Peli päättyy jos pelaaja (kapinallisten edustajana) hyväksyy neuvottelut (tai voittaa sotilaallisesti), riippumatta mitä ehtoja esitetään.  Asetelma laittaa opposition hyvin huonoon valoon. Ylipäätäänsä oletus, että mikä tahansa konflikti päättyy kuin seinään siihen, että osapuolet suostuvat neuvottelemaan on uskomattoman optimistinen.  Tosin, tämä kyllä kertoo hyvin paljon pelin luojien oletuksista – kuten pelin otsikon hyvin amerikkalainen käsite “endgame”‘.

Kokonaisuudessaan, Endgame: Syria on kiinnostava yritys luoda erilainen journalistisen tiedonvälityksen platformi. Se ei onnistu tässä. Meta-journalismina teos on kohtuullinen, mutta se myös vahvistaa journalismissa ilmentyviä puutteita. Eikä sitä voi laskea ”taiteeksi”, sillä sen asettamat moraalidilemmat ovat pinnallisia. Tuottajat ovat tietoisesti haluneet pysyä faktojen maailmassa niin paljon kuin mahdollista, mutta peli ei kykene esittämään Syyrian konfliktin kokonaisuutta sillä se kompastelee omaan tarpeeseensa esitellä eri kokonaisuudesta irrotettuja faktoja.

Persianlahden GCC-maiden työmarkkinat ja ulkomaalaisten työntekijöiden tilanne

Viime kirjoituksessa käsittelin institutionaalista muutosta rentieerivaltioiden koulutusohjelmien kautta. Kasvutalouksien luoma koulutetun työvoiman tarve ja edes jonkinasteinen omavaraisuus ovat tiedostettuja ongelmia, mutta alueen verrattaen pieni institutionaalinen kapasiteetti ja haasteen mittavuus ovat tehneet kaikille selväksi, että talouden haasteisiin vastavan koulutusjärjestelmän luomisessa menee vielä pitkään. Työnvoiman puute (“kouluttamattoman” etenkin, mutta myös koulutetun) on luonut tarpeen työntekijöiden rekrytoinnille ulkomailta, joka on muodostanut Persianlahden maissa tilanteen, jossa jokaisessa alueen maassa on merkittävä määrä työperäisiä maahanmuuttajia, osassa enemmän kuin kansalaisia (Bahrain, Kuwait, Qatar, Yhdistyneet arabiemiraatit; Qatarin kohdalla jopa yli 90% työvoimasta on ulkomaista.) Minkälaiset ovat ja miten toimivat näiden maiden työmarkinat ja millainen on työperäisen maahanmuuttajan rooli tällaisessa yhteiskunnassa?

GCC-maiden demografisia lukuja vuoden 2010 tiedoilla. Lähde: N.Lori / IFRI

Kafala-järjestelmä

Ensituntumalta erikoisena (suhteessa huutavaan työvoiman tarpeeseen), mutta myös leimaavana piirteenä Persianlahden alueen työmarkkinoilla voi pitää niiden epävirallisuutta. Tilannetta kuitenkin selittää laajemman jakson paitsi rentierismin muodostamat hidasteet institutionaaliselle kehitykselle, myös eritoten juuri 2000-luvun alun huikea talouskasvu ja siitä seurannut rakennusbuumi. Koska virallinen työvoimaa käsittelevä hallinto ja viralliset työmarkkina-instituutiot eivät ole kyenneet vastaamaan tähän kysyntään, tapahtuu työvoiman tarjonta pääasiallisesti epävirallisten kanavien kautta.  Käytännössä tämä toteutuu esimerkiksi siten, että paikallinen, hyvin verkostoitunut ja byrokratian tunteva yrittäjä hankkii itselleen työviisumeita ja- lupia yli tarpeensa myydäkseen ne eteenpäin näihin keskittyvillä pimeillä markkinoilla. Mitä lähempänä tilapäisten työviisumien välittäjä on hallitsijasukua, sitä suurempi on hänen välittämiensä työviisumeiden volyymi; itse suvun jäsenet ovatkin tässä suhteessa etulyöntiasemassa. Ansaintalogiikkaan kuuluu paitsi viisumeiden myyminen, myös “sponsorina” toimiminen, jossa expatriaatille tarjotusta työstä lunastetaan esimerkiksi kuukausittainen maksuerä palkkapidätyksen muodossa. Tälle, kuvaamalleni ns. kafala-järjestelmälle ominaista on, että lupapäätösten locus on hyvin keskittynyt (yleensä kunkin maan sisäministeriö, joka ei ole lupapäätösten/käännytysten suhteen tilivelvollinen) mutta toisaalta myös hajanainen. Lukuisten, toisiinsa liittymättömien “sponsoreina” toimivien kansalaisten/yrittäjien vastuulle jää rooli järjestelmän valvojina ja portinvartijoina. Käytännössä tämä tarkoittaa työntekijöiden kannalta erittäin jäykkiä työmarkkinoita, joissa esimerkiksi työpaikan vaihtaminen tai maahan tietyksi aikaa jääminen on sponsorista kiinni, sillä mitään suoraa kytköstä näillä “väliaikaisiksi työntekijöiksi” luokitetuilla ihmisillä ei byrokratiaan ole.

Epävirallisten työmarkkinoiden ylläpitämiselle on insentiivejä yhtäältä kansallisen päätöksenteon ja toisaalta narratiivin tasolla. Koska (paikoin huikean) talouskasvun pyörien koetaan pyörivän työmarkkinoiden näkökulmasta tarpeeksi hyvin, ja koska rentieerimalli luo muutoinkin haasteita kattaville institutionaalisille (jota epävirallinen työmarkkinajärjestelmäkin edustaa) muutoksille, ovat suuret ja äkkinäiset muutokset hyvin epätodennäköisiä ulkomaisen työvoiman olosuhteiden parantamisen suhteen. Toisaalta ulkomaisten työntekijöiden hyväksyminen maiden kansalaisiksi ja täysiversiseksi osaksi yhteiskuntaa loisi – varsinkin Arabiemiraattien ja Qatarin kohdalla – ainakin jonkinasteisen särön korostettuun kansalliseen kuvaan maista, joiden taitavalla resurssien käytöllä ja politiikalla onnistui päästä alueelliseksi ja jopa kansainväliseksi tekijöiksi omaa taustaa ja perinteitä unohtamatta; “tilapäisesti” maassa vierailevat työntekijät ovat vierailijoita, eivät merkittäviä tekijöitä maan historiassa ja sen luomisessa. Kyseessä oleva narratiivi on – rentieerivaltioille tutun palveluista, työmahdollisuuksista ja rahasta muodostuvan “kansalaispalkan” – ohella tärkeä osa hallitsijasukujen kommunikoimaa hallintojärjestelmän legitimaatiota. Näin ollen työmarkkinapolitiikka heijastaa tätä valtiollista tasapainoilua kansainvälisen talouden ja talouskasvun asettamien vaatimusten sekä eräänlaisen perinteen vaalimisen välillä. Huomion arvoista on, että oikeassa suhteessa molemmat pönkittävät hallinnon viestiä poliittisesta legitimiteetistä, mikä osaltaan selittää sen paradoksin, jossa sama maa voi yhtäältä isännöidä korkean tason kansainvälisen politiikan kokouksia ja toisaalta olla haluton julistamaan sellaisia työvoimapoliittsia uudistuksia, joita globaalin talouden kautta yhä enemmän Persianlahden valtioihin kytköksissä olevat länsimaat pitävät itsestäänselvyyksinä.

Tässä vaiheessa on syytä huomioida Saudi-Arabian hieman muista GCC-valtioista poikkeava tilanne. Vaikka nuorisotyöttömyyttä esiintyy muissakin GCC-valtioissa, on maan työmarkkinoiden dynamiikka muita alueen maita kärjistyneempi, maahanmuuttovoittoisen työvoiman alkaessa jo vaikuttamaan nuorten saudien työllisyystilanteeseen. Työttömyys maassa on tällä hetkellä lähteestä riippuen 10-20% tasolla, alle 20-vuotiaiden muodostaessa työttömistä kaksi kolmasosaa. Koska maan väkiluku on Qatariin verrattuna yli kymmenkertainen ja Yhdistyneisiin arabiemiraatteihinkin verrattuna yli kolminkertainen, on nuorisotyöttömyyden hoitaminen vahvan väestökasvun kokeneessa Saudi-Arabiassa ns. perinteisellä mallilla, eli tulonsiirojen lisäämisellä, hyvin hankalaa. Jo ennestään arabikevään tiimoilta kasvatettu julkinen budjetti vaati (ollakseen tasapainossa) vuonna 2011 80 dollarin/barreli hinnan kun vielä vuonna 2008 luku oli 49 dollaria/barreli. Riskinä on, että öljytulojen riippuvuudesta pois pyrkivä maa altistaa taloutensa yhä enemmän öljyn markkinahinnalle ja sen muutoksille.

Expatriaattien näkökulma

Tällä hetkellä kenties paras tilanne expatriaattityövoiman kannalta on ennen arabikevään vaikutuksia suhteellisen progressiivisena pidetyssä Kuwaitissa, jossa viime kuussa voimaan astunut uusi työlaki tuo merkittäviä parannuksia työntekijöiden perusoikeuksiin, taaten mm. palkallisen loman kansallisina pyhäpäivinä, viikoittaisen vapaapäivän, vähintään 30 lomapäivää vuodessa sekä kuun ensimmäiselllä viikolla tapahtuvan palkanmaksun. Moinen lainsäädännölinen kehitys on kuitenkin, ikävä kyllä, melko poikkeuksellista (eikä senkään implementointi sellaisenaan ole taattua), ja kuten todettua, yleisesti ottaen expatriaattien asema on Persianlahden maissa toissijainen ja erittäin heikko maiden kansalaisiin verrattuna, kuten esimerkiksi Human Rights Watchin raporteista voi lukea.

Matalapalkkaisiin ulkomaisiin työntekijöihin kohdistuvista väärinkäytöksistä ja paikoin räikeästäkin hyväksikäytöstä huolimatta mistään passivoiduista, minkä hyvänsä kohtalon hyväksyvistä ihmisistä emme voi puhua. Ulkomaisten työntekijät ovat paikoin pystyneet muodostamaan omanlaisensa identiteetin ja yhteisöjä virallisen yhteiskunnan heihin kohdistamasta sosiaalisesta ja kulttuurisesta poissulkemisesta huolimatta ja toisaalta esim. paikallisessa perheessä työskenteleminen saattaa avata ajan saatossa ulkomaiselle työntekijälle näkymiä ja kontakteja viralliseen yhteiskuntaan sekä pelkän työvoiman ulkopuoleisen roolin, vaikka oma kytkös kafala-järjestelmään ja osarooli “virallisena epävirallisena” säilyy yli eläkeiän, josta perhe maksaa “työnä”.  Myös suoraa tyytymättömyyden ilmaisua työolosuhteista ilmaantuu järjestöjen kannanottoina (esim. Federation of Indian Muslim Assocations Kuwaitissa) tai, harvemmin, jopa suoran työtaistelun muodossa. Omanin Muscatissa tuhannet lentokentän uutta terminaalia rakentaneet aasialaiset työntekijät menivät lakkoon viime tiistaina protestoidakseen heidän kollegan kuolemaan johtaneen työmaan puutteellisia turvallisuuskäytäntöjä vastaan.

Työmarkkinapolitiikan turvallistaminen

Palatkaamme vielä viime aikoina vienninedistysmatkan tiimoilta suomalaisissa uutisissakin esiin nostetun Qatarin hätkähdyttävään tilastotietoon, joka siis kertoo yli 90% maan työvoimasta olevan ulkomaista: jos suurelta enemmistöltä näistä työntekijöistä puuttuu perustavanlaatuisia perusoikeuksia, eikö tilannetta voisi Arabikevään valossa nähdä regiimin näkökulmasta turvallisuusriskinä? University of Massachusetts, Amhurstin David Mednicoffin mukaan näin onkin, ja juuri ulkomaisten työntekijöiden aseman ja suuren määrän näkeminen turvallisuusriskinä on aiheuttanut varsinkin matalapalkkaisiin kohdistuvan työmarkkinapolitiikan “turvallistamisen”, jossa työmarkkinoihin liittyvää politiikkaa käsitellään ensisijaisesti juuri turvallisuusseikkana. Tämä kehitys on ulkomaalaisten työntekijöiden kannalta luonnollisesti epätoivottavaa, sillä se tekee tilanteen muuttumisesta entistäkin epätodennäköisempää.

Vieraskynä: Boikottipolitiikkaa Egyptin malliin

Otto Kivinen on politiikan opiskelija Helsingin Yliopistosta ja Lähi-idän opiskelijat ry:n perustajajäsen. Hän asuu Kairossa.

Egyptissä valmistaudutaan jo toisiin parlamenttivaaleihin sitten kahden vuoden takaisen vallankumouksen. Ei niin yllättäen Mohamed El Baradein johtama oppositiokoalitio National Salvation Front (Kansallinen pelastusrintama, NSF) ilmoitti suoralta kädeltä boikotoivansa tulevia vaaleja. NSF kannusti maanlaajuiseen vaaliboikottiin kunnes reilut ja kilpailulliset vaalit on taattu. Euroopan unioni ehti jo tuomita opposition boikotin ”vahingollisena poliittiselle transitiolle”.

Ensimmäisissä parlamentin alahuoneen vaaleissa vuoden 2011 vallankumouksen jälkeen islamistiset puolueet, muslimiveljeskunnan Vapaus ja oikeus –puolueen johtama vaaliliitto etunenässä, saivat selvästi yli puolet paikoista. Lännen pettymykseksi sekulaarit puolueet jäivät muutamaan kymmeneen prosenttiin kaikista parlamenttipaikoista. Kesäkuussa 2012 perustuslakituomioistuin kuitenkin hajotti parlamentin julistaen sen perustuslain vastaiseksi.

Kritiikki uutta vaalilakia kohtaan on monessa kohtaa oikeutettua. Muutokset vaalilakiin nuijittiin läpi muutamassa päivässä. Esimerkiksi vaalipiirijakoja koskevat uudistukset on tehty selvästi muslimiveljeskunnan etua ajatellen. Uuden vaalilain perustuslaillisuus tuottaa myös tällä kertaa ongelmia. Egyptin korkein oikeus päättikin lykätä vaaleja uuden vaalilain osoittautuessa perustuslain vastaiseksi. On kuitenkin epäselvää, miten oppositio kuvittelee vaalien boikotoinnin muuttuvan poliittisiksi voitoiksi.

Oppositio eksyksissä

Egyptin yhdistynyt oppositio näyttää olevan yhtä eksyksissä näiden vaalien alla, kuin se oli viime kesäisten presidentinvaalien allakin. Viime kesäisissä presidentinvaaleissa viimeisellä kierroksella vastakkain olivat vanhaa hallintoa edustava Ahmed Shafiq ja nykyinen istuva presidentti Muhammed Mursi. Liberaalien edustajat loistivat poissaolollaan Mohammed El Baradein jätettyä leikin kesken.

Mursin pian kymmenkuisen presidenttikauden aikana Egyptin poliittinen ilmapiiri on muuttunut vallankumouksen jälkeisestä innostuksesta äärimmäisen polarisoituneeksi ja jopa kyyniseksi. Kansalaisten turhautuminen koko poliittisen järjestelmän toimimattomuuteen on havaittavissa paitsi lehtien sivuilta, myös yhä laajenevasta kansalaistottelemattomuudesta ja jatkuvista levottomuuksista. Pyrkimykset keskusteluyhteyteen opposition ja islamistihallinon välillä ovat olleet tähän mennessä pitkälti tuloksettomia.

Presidentti Muhammad Mursin joulukuussa julkaisemaa perustuslakijulistusta vastustamaan perustettu NSF loi hetken uskoa Egyptin opposition yhdistymiseen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, ettei yhdistyneellä oppositiolla ole sen enempää suuntaa, kuin mitä yhdistymättömällä oli.

El Baradeihin henkilöityvää oppositiota on kritisoitu poliittisen näkemyksen puuttumisesta. Keskeinen yhdistävä tekijä koko NSF:lle on ainoastaan muslimiveljeskunnan vastustaminen. Liike pitää sisällään niin liberaaleja puolueita, kuin Nasserilaisia populisteja ja vanhan Mubarakin aikaisen hallinnon pohjalle perustettuja puolueitakin. Tältä pohjalta NSF:llä on ollut vaikeuksia esitellä minkäänlaisia mielekkäitä avauksia ja se onkin keskittynyt lähinnä kiukuttelemaan asioiden nykytilasta.

Johtajuuden puutetta vai poliittista taktikointia?

Epäselväksi kuitenkin jää, mitkä ovat perimmäiset syyt opposition tämänkertaiselle vaaliboikotille. Virallisen selityksen mukaan NSF jää pois vaaleista niiden oletetun epärehellisyyden takia. Yhtenä keskeisenä kritiikin aiheena on, ettei NSF:ää konsultoitu lainkaan vaalilakia uudistettaessa. Samalla se on kuitenkin itse kieltäytynyt keskustelemasta islamistihallinnon kanssa ja vaatinut uuden yhteishallituksen perustamista ehtona keskusteluille. On mahdollista, että vaaliboikotti oikeasti kumpuaa naiivista idealismista. Olisi kuitenkin hankala uskoa, että kokenut poliitikko El Baradei jättäytyisi pois vaaleista niin yksinkertaisesta syystä.

Toinen ehkä todennäköisempi skenaario on se, että oppositio tietää, ettei se yksinkertaisesti voi voittaa vaaleja tällä hetkellä. Pahat kielet kuiskuttelevat, että El Baradei jättäytyi pois viime keväisistä presidentinvaaleista tismalleen samasta syystä. Hänellä ja hänen myötään myöskään koko hajanaisella oppositiolla ei ole mahdollisuutta kilpailla suosittujen islamististen puolueiden kanssa tällä hetkellä. Vaikka oppositio voisikin voittaa vaalit Kairossa, on sillä ruohonjuuritason työ maaseudulla edelleen tekemättä. Tästä syystä on opposition kannalta taktisesti järkevämpää syyttää vaaleja vilpillisiksi ja kieltäytyä osallistumasta niihin, kuin mitata liittouman todellinen suosio vaaleissa.

Kolmannessa mahdollisessa skenaariossa oppositio laskelmoi, että tällä hetkellä sen ei edes kannata olla vallassa. Vallankumouksen jäljiltä Egyptin talous on kahlannut jo pitkään pohjamudissa. Maan saattaminen oikeille raiteille on liki mahdoton tehtävä kenelle tahansa, eikä El Baradei kumppaneineen tahdo liata käsiään tässä työssä. Egyptillä on edessään monia hankalia kysymyksiä, kuten jättimäiseksi paisuneen tukijärjestelmän purkaminen ja talouden uudistaminen IMF:n lainan saamiseksi. Laajat uudistukset syövät väkisin johtavan puolueen kannatusta, joten NSF katsoo parhaaksi antaa islamistien tehdä likaisen työn ja käyttää kansan suuttumuksen myöhemmin omaksi edukseen.

Tavoitteena demokratia?

Oli vaaliboikotin taustalla olevat syyt mitä tahansa, selvää on ettei boikotti ainakaan demokratiaa Egyptissä edistä. Tällä hetkellä oppositio ei suostu toimimaan lainkaan yhteistyössä muslimiveljeskunnan johtaman hallinnon kanssa. Se marssi ulos perustuslakia säätävästä kokouksesta ja nyttemmin kieltäytyi osallistumasta presidentti Mursin koolle kutsumaan kansallista dialogia edistävään tapaamiseen samalla, kun se kieltäytyi osallistumasta vaaleihin.

Tähänastisella  protestipolitiikallaan oppositio on onnistunut lähinnä halvaannuttamaan koko poliittisen järjestelmän yhtä lailla kuin sabotoimaan kaiken taloudellisen kasvun mahdollisuuden. Vaalien boikotointi lähinnä varmistaa sen, että tuleva parlamentti on entistä vahvemmin islamistien hallussa, mikä ei varmasti edistä sekulaarien liikkeiden asiaa. Jättäytymällä ulos vaaleista NSF lähinnä petaa tietä uudelle vallankumoukselle muslimiveljeskuntaa vastaan, koska se ei anna kansalaisten tyytymättömyydelle islamisteja kohtaan mahdollisuutta purkautua vaaleissa.

Näyttääkin siltä, että poliittisen keskustelun puuttuessa on kaikkien poliittisten ryhmittymien keskeisenä tavoitteena valtaan pääsy keinoja sen kummemmin kaihtamatta.  Siinä missä valtaapitävä muslimiveljeskunta on jatkanut ihmisoikeuksien polkemista ja pitkälti jakanut maan entistä tiukemmin kahteen leiriin, ei sekulaarin oppositionkaan voi sanoa toiminnallaan demokratiaa edistävän.

Boikotin sijaan tulisi National Salvation Frontin nyt liata kätensä ja ryhtyä tekemään tosissaan töitä vaalien eteen. Egypti ei tule muuttumaan demokraattisemmaksi, mikäli demokraattisiin instituutioihin ei osallistuta. Demokratiaan kuuluu olennaisesti osallistuminen ja häviäminen. Osallistumalla formaaliin politiikkaan NSF voisi osoittaa taistelevansa demokraattisiin keinoin, eikä ainoastaan kritisoivansa kantamatta lainkaan vastuuta.

Arabikevät ja Al-Qaidan toistuvat muistokirjoitukset

Osama Bin Laden on kuollut, mutta huhut al-Qaidan kuolemasta ovat jälleen osoittautumassa liioitelluksi.

Vaikka lyhyellä aikavälillä al-Qaidan hyökkäykset Lähi-idässä tulisivat nousemaan, pitkällä aikavälillä järjestö on tuomittu tuhoon sen hävitessä taistelunsa Lähi-idän muslimien tuesta. Näin kirjoitti LSE:n professori ja al-Qaidaan erikoistunut tutkija Fawaz Gerges 2011 julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of al-Qaeda.

Gergesin teos on osa laajempaa al-Qaidasta käytävää keskustelua siitä, onko se vahvistunut vai heikentynyt terrorismin vastaisen sodan ja sen jälkeisten tapahtumien – kuten arabikevään ja Osama bin Ladenin sekä useiden muiden johtavien al-Qaidamilitanttien kuolemien seurauksena. Tiiviissä teoksessaan Gerges ottaa vahvan kannan, jonka mukaan al-Qaida ei pelkästään ole heikentynyt fragmentoituneeksi ja marginaaliseksi entiteetiksi, vaan sitä pitää hengissä enää länsimainen päätöstentekijöiden ja akateemikkojen luoma ”terrorisminarratiivi”, joka korostaa al-Qaidan uhkaa puhtaasti omista syistään. Gergesin mukaan al-Qaida ei enää ole eksistentiaalinen uhka länsimaille, eikä se sitä koskaan ole ollutkaan: al-Qaidalta on aina puuttunut suunnitelma uudenlaisen poliittisen järjestyksen luomiseksi, eikä se koskaan ole nauttinut suurta tukea Lähi-idässä.

Tässä Gerges on osittain oikeassa. Al-Qaida ei sinänsä ole koskaan ollut eksistentiaalinen uhka länsivalloille. Järjestön keskeinen rooli esimerkiksi Yhdysvaltain Lähi-idän politiikassa, jossa terrorismintorjunta on ollut yksi tärkeimmistä prioriteeteista viimeisen vuosikymmenen ajan, ei välttämättä ole ollut täysin oikeutettu suhteutettuna al-Qaidan kykyyn toteuttaa terrori-iskuja länsimaita kohtaan. Toisaalta, uhkan ei tarvitse olla eksistentiaalinen vaatiakseen toimenpiteen. Al-Qaidan päätös iskeä Yhdysvaltoja ja muita länsimaita kohtaan teki siitä konkreettisen turvallisuusuhkan, jota vastaan toimiminen ei ole pelkästään oikeutettua vaan myös tärkeää omien kansalaisten ja kriittisen infrastuktuurin turvaamiseksi sekä tulevien terrori-iskujen torjumiseksi.

Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan uhkaan olisi aina tai edes useimmiten reagoitu järkevästi tai tehokkaasti. Kaksi räikeintä esimerkkiä tästä ovat tietysti terrorismin vastaisen sodan utopistinen tavoite tietyn poliittisen väkivallan muodon kukistamiseksi sekä päätös hyökätä Irakiin, joka lisäsi al-Qaidan maailmankatsomuksen ja narratiivin suosiota Lähi-idässä. Kirjassaan Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing The War on Terror yhdysvaltalainen terrorismitutkija Daveed Gartenstein-Ross on osuvasti kuvannut monia muita terrorisminvastaisen toiminnan ongelmia:  sisäpoliittisesti terrorismin vastaisen toiminnan politisointi, terrorisminvastaisten ohjelmien heikko valvonta ja yliresursointi on johtanut tehottomiin ohjelmiin, joiden kyky ehkäistä terrori-iskuja kotimaassa on ollut rajallinen. Yhtälailla ongelmalliset ulkopoliittiset päätökset, kuten Irakin sota sekä Jemenin lennokki-iskujen laajentaminen ovat paikoitellen johtaneet al-Qaidan odottamattomaan vahvistumiseen sekä Yhdysvaltain suhteelliseen heikentymiseen sen käyttäessä liikaa resursseja al-Qaidan kukistamiseksi.

Al-Qaida ei siis välttämättä ole eksistentiaalinen uhka, mutta se ei myöskään tarkoita etteikö al-Qaidan jäsenet pyrkisi iskemään länsimaita vastaan myös tulevaisuudessa. Erityisesti Jemenin tilanne on huolestuttava. Kuten Gartenstein-Ross kirjassaan toteaa, maassa toimiva Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP) on viime vuosina pyrkinyt aktiivisesti iskemään länsimaita vastaan, erityisesti toteuttamalla kustannustehokkaita pommi-iskuja lentokoneissa. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat epäonnistuneet iskuyritykset vuosina 2009 ja 2010, jotka kuitenkin ehkäistiin, kiitos AQAP:sta loikanneen militantin, joka antoi Saudi-Arabian tiedustelupalvelulle tietoa iskusta.

AQAP on pyrkinyt inspiroimaan myös yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa englantia sujuvasti puhuneen Anwar al-Awlakin johdolla. Al-Awlakin ja englanninkielistä Inspire-verkkojulkaisua pyörittäneen Samir Khanin hengen vaatinut lennokki-isku on kriittisesti heikentänyt AQAP:n kykyä inspiroida yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa, mutta sen pääpommintekijän Ibrahim al-Asirin jatkuva ura edustaa merkittävää turvallisuusongelmaa jatkossakin.

Gerges ei välttämättä olekaan oikeassa siinä, että al-Qaida olisi heikentynyt merkittävästi arabikevään seurauksena. Osaltaan tätä selittää Gergesin ongelmallinen oletus, että al-Qaidan nauttima suosio olisi sidoksissa sen kykyyn toimia tai vahvistua. Kuten Ryan Evans tässä arvostelussa toteaa, terroristiliikkeet ovat harvoin massaliikkeitä tai laajaan tukeen nojaavia. Mielenkiintoisesti Jemen on hyvä esimerkki siitä, miten al-Qaida on vahvistunut arabikevään seurauksena. Kirjassaan The Last Refuge:  Yemen, Al-Qaeda, and America’s War in Arabia Jemeniin erikoistunut tutkija Gregory Johnsen kuvaa tarkasti kuinka Jemenin sisäinen kaaos mahdollisti al-Qaidan systemaattisen uudelleenrakennuksen vuosina 2006-2010, jonka myötä like oli valmis hyödyntämään maan kaoottista tilannetta arabikevään aikana erityisesti maan eteläosissa, jossa AQAP pystyi hallitsemaan suuria osia Abyanin maakuntaa yli vuoden ajan ja se on käytännössä pystynyt toimimaan koko maan alueella jo pitkään.

Al-Qaidalle laajaa suosiota tärkeämpää on valtion heikkous, huono turvallisuustilanne sekä hyödynnettävissä olevat yhteiskunnalliset ongelmat. Arabikevään myötä nämä ilmiöt ovat yleistyneet eri puolilla Lähi-itää – ainakin toistaiseksi. Tämän myötä on selvää, että al-Qaida ja sen ideologian jakavat ryhmittymät ovat hyötyneet arabikevään luomasta kaooksesta eri puolilla Lähi-itää. Syyriassa toimii useita al-Qaidan ideologian jakavia liikkeitä ja al-Qaidaan ideologisesti sidoksissa olevat jihadiliikkeet ovat niinikään yleistyneet Egyptissä, Libyassa, Irakissa, Pohjois-Afrikassa ja Malin ympäristössä.

Tämä ei tietysti automaattisesti tarkoita al-Qaidan huomattavaa vahvistumista, joka on monimutkaisempi kysymys ja sidoksissa kahteen merkittävään kysymykseen: a) miten al-Qaida määritellään; ja b) miten al-Qaidan vahvistumista tai heikentymistä mitataan. Tällä hetkellä kumpaankaan ogelmaan ei ole olemassa selkeää, yleisesti hyväksyttävää vastausta, mikä on johtanut erityisesti Yhdysvalloissa laajoihin debatteihin al-Qaidan luonteesta ja kapasiteetista. Tämän valossa Gergesin argumentti terrorisminarratiivista, jonka mukaan länsimaiset akateemikot, poliitikot ja uutismediat eivät juuri poikkea al-Qaidan uhkaa korostavasta ”virallisesta totuudesta” on enemmän poleeminen (ja ongelmallinen) kuin tieteellinen. Tieteelliset keskustelut al-Qaidan uhkasta ovat paljon monimuotoisempia, ja argumentit al-Qaidan heikkenemisestä ovat usein kuultuja, toisin kuin Gerges väittää (don’t believe me? Google it).

Gergesin kirja on suhteellisen tuore lisäys tasaisin väliajoin toistuvaan muistokirjoitusten sarjaan, joiden keskeisenä argumenttina on al-Qaidan ja sen edustaman uhkan siirtyminen historian tuhkakasaan. Kuten Bruce Hoffman, yksi Yhdysvaltojen johtavista terrorismiasiantuntijoista, tässä videossa toteaa, nämä julistukset ovat tähän asti poikkeuksetta osoittautuneet vääriksi. Se mitä al-Qaidasta lopulta tiedetään on hyvin vähäistä, ja yleisesti hyväksytyt totuudet Al-Qaidasta ovat usein osoittautuneet vääriksi uuden tiedon tullessa valoon. Al-Qaidalla – kuten millä tahansa muulla terroristiryhmällä – on luonnollisesti oma parasta ennen -päiväyksensä, johon vaikuttavat vahvasti sen toistuvat epäonnistumiset islamilaisen yhteiskuntajärjestyksen edistämisessä, strategiset ylilyönnit ja väärät taktiset valinnat, joiden seurauksena suurin osa al-Qaidan väkivallasta on kohdistunut Lähi-idän muslimiväestöön – järjestön kannalta huonoin seurauksin. Lienee kuitenkin todennäköistä, että al-Qaidalla tulee vielä olemaan useita valitettavan tuhoisia yllätyksiä hihassaan ennen kuin sen muistokirjoitus esiintyy viimeistä kertaa .

Fawaz Gerges, The Rise and Fall of Al-Qaeda, Oxford University Press (2011): ISBN 978-019-9-79065-4

Daveed Gartenstein-Ross, Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing the War on Terror, Wiley (2011): ISBN 978-111-8-09494-5

Gregory Johnsen, The Last Refuge: Yemen, al-Qaeda, and America’s War in Arabia, W.W. Norton (2012): ISBN 978-039-3-08242-5

Länsirannalta ei mitään uutta?

Kuva: Timo R. Stewart

Palestiinalaisen Arafat Jaradatin kuolema israelilaisessa vankilassa nostatti raivokkaan reaktion miehitetyllä Länsirannalla. Uutinen tuli muutenkin herkkään aikaan, sillä Israelin vankiloissa viruvien yli 4,500 palestiinalaisen kohtalo on viimeaikoina ollut jatkuvasti tapetilla. Neljä vankia jatkaa pitkää syömälakkoaan ja heidän puolestaan järjestetyt mielenosoitukset johtivat useisiin väkivaltaisiin yhteenottoihin Israelin joukkojen kanssa jo edeltävällä viikolla. Jaradatin kuoleman jälkeen 3,000 vankia järjesti tilapäisen syömälakon sunnuntaina. Myös mielenosoitukset jatkuivat entistä kiivaampina ja monet haavoittuivat yhteenotoissa.

Israelin vankilaviranomaiset ilmoittivat kivien heittelystä kiinniotetun 30-vuotiaan Jaradatin kuolleen sydänkohtaukseen. Palestiinalaiset tulkitsivat ruumiinavauksen osoittavan todellisen kuolinsyyn olleen kidutus. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta. Eräs tapaus esitellään ohimennen muun muassa Oscar-ehdokkuuden saaneessa dokumentissa The Gatekeepers. Oli totuus mikä hyvänsä, vankilakokemus ja siihen liittyvä kohtelu on monelle tuttua Gazassa ja Länsirannalla. Vuodesta 1967 lähtien yhteensä noin 800,000 palestiinalaista on viettänyt aikaa Israelin vankiloissa.

Renkaiden palaessa ja kyynelkaasupilvien noustessa Länsirannan kaupungeista moni kyseli, onko kolmas intifada alkamassa. Hätäisimmät ehtivät jo julistaa sen alkaneen. Tuskinpa vain. Laajamittaista kansannousua ei näy, vaikka arveluita sen alkamisesta esiintyy säännöllisin väliajoin. Jotkut haluavat uutta intifadaa ravistelemaan paikalleen jämähtänyttä tilannetta, toiset pelkäävät sen pilaavan palestiinalaisalueiden talouden ja instituutiot yhä heikompaan kuntoon. Useimmat toivovat sen olevan väkivallaton tai ainakin tuliaseeton mutta otaksuvat sen alkavan jostain yksittäisestä palestiinalaisiin kohdistuvasta väkivallanteosta. Milloin se tapahtuu, sitä on mahdotonta tietää.

Viime viikonlopun tapahtumat joka tapauksessa alleviivaavat sitä, ettei miehitettyjen alueiden tilanne ole vakaalla pohjalla. Tilanne on monien palestiinalaisten kannalta kestämätön. Jos neuvottelupöytään ei palata, eikä tulosta synny, jonkinlainen kansannousu on lähes väistämättä edessä ennemmin tai myöhemmin. Siksi sen alkamista arvuutellaan säännöllisin väliajoin. Se, ettei intifada alkanut tällä kertaa, voi johtua palestiinalaisten luottamuksen puutteesta omiin johtajiinsa ja toisaalta näiden johtajien päätöksestä hillitä osaltaan tapahtumien kulkua.

Sekä Palestiinalaishallinnon (PA) että Hamasin johtajilla olisi kansannousussa paljon menetettävää. Tilanne voi kuitenkin muuttua etenkin Palestiinalaishallinnon osalta, sillä sen legitimiteetti on melkoisen heikoissa kantimissa. Vaikka monet palestiinalaiset ovat puhuneet PA:n lakkauttamisesta painostuskeinona, se ei ainakaan toistaiseksi olisi PA:n johtajien eikä varmasti Israelin intresseissä. Edelliset menettäisivät tulonsa ja asemansa ja jälkimmäinen joutuisi ottamaan Länsirannan kaupungit suoraan hallintaansa. Ainakin Israel pyrkii välttämään tämän kaikin keinoin. Se ilmoitti jo sunnuntaina siirtävänsä PA:lle tämän puolesta keräämänsä tammikuun tullitulot palkkojen maksamisen helpottamiseksi.

PA on puolestaan pystynyt vähitellen rakentamaan tulevan valtion rakenteita. Tässä on edistytty, mutta toisaalta läheinen yhteistyö Israelin kanssa saa PA:n näyttämään miehityksen alihankkijalta. Sen aika on rajallinen. Niin kauan kuin sillä on jotain legitimiteettiä jäljellä, PA voi käyttää oman lakkauttamisensa uhkaa ja järjestyksen ylläpitämisen jännitettä hyväkseen rajatulla tavalla, mutta vain niin kauan kuin uutta kansannousua ei kuulu. Todennäköisemmältä näyttääkin, että mahdollinen kolmas intifada alkaisi ensimmäisen intifadan (1987–1993) tapaan spontaanisti ja vailla selvää johtajaa.

Viimeiset vuodet ovat olleet suhteellisen rauhallisia Israelin miehittämällä Länsirannalla siitä huolimatta, että rauhanprosessi ei ole edennyt mihinkään. Israelin ja Palestiinalaishallinnon turvallisuusyhteistyö on sujunut hyvin, Länsirannalla on helpotettu liikkumista jonkin verran ja Israel on myöntänyt yhä enemmän lupia tarkastuspisteitä ylittäville palestiinalaisille työläisille. Parantunut turvallisuustilanne näkyy israelilaisissa kaupungeissa lähes olemattomina turvatarkastuksina.

Useimmat miehityksen perusongelmat eivät ole kuitenkaan muuttuneet mihinkään siitä huolimatta, ettei niitä juuri huomaa edes Länsi-Jerusalemin arjessa. Palestiinalaisalueilla asian unohtaminen on huomattavasti vaikeampaa. Viikoittaiset mielenosoitukset maiden menettämistä vastaan jatkuvat muun muassa Oscar-ehdokas 5 Broken Cameras -dokumentin kuvaamissa Bil’inin ja Nil’inin kylissä. YK:n mukaan pelkästään joulukuussa konfliktin seurauksena kuoli neljä palestiinalaista siviiliä ja 179 haavoittui. Neljä israelilaista siviiliä haavoittui, kukaan ei kuollut. Tammikuussa Israelin armeijan luoteihin kuoli Länsirannalla ainakin viisi palestiinalaista. Kuka tietää, milloin viha ja suru, toivo ja epätoivo vyöryvät yli äyräiden?

Rentierismi ja institutionaalisten uudistusten haasteet

King Abdullah University of Science and Technology:n kampusaluetta.

Viime syksyllä kirjoitin Persianlahden maiden valtiollisista sijoitusrahastoista, joiden yhtenä (välillisenä) tavoitteena on talouden monipuolistaminen ja pyrkimys eroon yhdestä tulonlähteestä eli öljystä. Persianlahden alueen talouksien yhteen nivoutuvat rakenteelliset ongelmat juontavatkin juurensä pitkälti juuri öljyn luomaan rentierismin talousmalliin, jonka voidaan sanoa ilmentyvän öljytulojen jakona kansalaisille eräänlaisena kansalaispalkkana. Tämä klientelistinen (ts. hallitsijasuvun ja heidän “asiakkaittensa” suoraan taloudellis–poliittiseen vuorovaikutukseen perustuva) järjestelmä kehittyi Persianlahden öljymaissa valtiokeskeiseksi ja osaksi valtiollisia instituutioita suurten öljyesiintymien ja –tulojen myötä.

Näin jo aiemmin vakiintuneiden hallitsijasukujen valtion ja sen instituutioiden rooliksi muodostui – joko välillisesti tai välittömästi – öljytulojen jakaminen kustakin hallitsijasuvusta alas muodostuvan hierarkian mukaan, kuitenkin siten, että tavallisen kansalaisellakin oli lupa odottaa kattavien peruspalveluiden lisäksi mm. taattu työpaikka. On huomattava, että vaikka rentieerivaltioiden keskeiset piirteet ovat yhteneväisiä erottavat edelleen merkittävät merkittävät tekijät, kuten esimerkiksi väkiluvun määrä suhteessa öljytuloihin: rentieerimalli on “puhtaampi” epäpolitisoitujen kansalaisten mielessä Qatarissa tai Arabiemiiraateissa (Dubain taannoisesta konkurssista huolimatta) kuin esimerkiksi Saudi-Arabiassa, jossa  huomattavasti suuremman väkiluvun (n. 28 miljoonaa versus Qatarin vain noin 250,000 omaa kansalaista) tyydyttäminen painii haasteena täysin eri luokassa. Varsin yleisellä – usein nyanssia kaipaavalla -  tasolla rentierismitalouden malli selittää, miksi Persianlahden öljytaloudet ovat paikoin olleet hitaampia kohtaamaan globalisaation paljastamia haasteita talouksiensa rakenteissa: öljytalous on lyhyellä tähtäimellä ennen muuta vahvistanut ja pönkittänyt hallitsijasukujen asemaa jonkinlaisen uuden poliittisen dynamiikan luomisen sijaan. Kilpailu maan sisäisistä hedelmistä ja pääsystä isojaon lähteelle on luonut poliittisen ympäristön, jossa pitkälle ulottuvia institutionaalisia uudistuksia on ollut vaikeaa viedä läpi.

Yksi kipeimmin toimintaa kaipaavista rakenteellisista ongelmista on alueen maiden verrattaen alhainen, ja toisaalta talouskasvun vaatima, koulutustaso. Koulutus ei ole etenkään yliopistotasolla vastannut työmarkkinoiden tai huikealla vauhdilla kasvavan talouden ja investointien tarpeita. Niinpä alueen maat ovat joutuneet rekrytoimaan liki koko työvoimansa ulkomailta aina korkeakoulutetuista projektijohtajista aina esimerkiksi Nepalista saapuvaan rakennusmieheen asti. Alueen maiden kansalaisille on suurimmaksi osaksi jäänyt rooli lähinnä ylimitoitetulla julkisella sektorilla, eräänlaisena öljyrahojen mahdollistamana tulonsiirtona sekin. Tuloksena on itseään vahvistava dynamiikka, jossa ministeriöt ovat yhä kyvyttömämpiä tai jopa haluttomampia toteuttamaan uudistuksia, vaikka myös tämän dynamiikan ulkopuolisilla tekijöillä, kuten esim. ulamalla on merkitystä.

Viime aikoina olemme kuitenkin saaneet lukea suomalaisen koulutusjärjestelmän vientihankkeista ainakin Arabiemiraateissa ja Saudi-Arabiassa (osana laajempaa reformihanketta), johon tässä tekstissä esimerkkinä keskityn. Onko jokin siis muuttumassa?

Saudi-Arabian koulutusuudistukset ja pyrkimys kohti tietoyhteiskuntaa

Havaittu tarve koulutusjärjestelmän uusimiseen ei ole Persianlahden maissa uusi. Saudi-Arabiassa Al-Saudin hallitsijasuku on pyrkinyt uudistamaan koulutusjärjestelmää jo Kuningas Faisalin aikakaudella (1964-1975), mutta hallitsijasuvun tärkeä rooli uskonnollisen legitimiteetin nauttijana ja siihen liittyen ulaman ja sen osien korostama uskonnollisen opin rooli ja reformin vastustus opetuksessa pysäytti ja paikoin peruutti jo kaavailtuja uudistuksia, resurssien toisaalta virratessa 1980-luvulle tultaessa yhä enemmän uskonnolisiin yliopistoihin. Saudien 1980-luvulla kokema taloudellinen taantumakaan ei edesauttanut kipeästi kaivattuja uudistuksia, sillä Persianlahden sota ja Yhdysvaltain joukkojen astuminen pyhälle maalle vievät hallitsijasuvulta poliittisen liikkummavaran koulutusuudistusten suhteen: uudistusten väkinäinen läpivieminen olisi jakanut jo ennestään jakaantunutta ulamaa ja nakertanut sen tarjoamaa legitimiteettiä entisestään.

1990-luvun puolivälin jälkeen koulutuksen tilanne oli synkkä: yli 75% valmistuneista ilmoittivat opinaloikseen humanismin tai uskonnolliset opinnot. Kriittistä pistettä lähenevän ongelman tiimoilta uudistuksia alettiin toteuttamaan kiertoteitse, yksityisten yliopistojen perustamisen kautta. Liike-elämän eliitit ajoivat hanketta yksityisellä rahoituksella ja kuninkaallisilla suhteille/suojeluksella ohi mm. opetusministeriön, joka koettiin tehottomaksi ja liikaa ulamaa kuulevaksi. Näin aiemmin kiellettyjä oppiaineita kuten kansainvälistä lakia ja muita perinteisesti ulkomailta hankittujen asiantuntijoiden oppiaineita alettiin opettamaan samalla kun legitimiteettiä ja laatuvalvontaa haettiin kansainvälisten standardien piiristä. 2000-luvun loppuun mennesssä yksityisten, julkisia vapaammin opettavien, yliopistojen ja korkeakoulujen määrä oli kasvanut jo suuremmaksi julkisten. Täydellisestä itsenäisyydestä ei kuitenkin näidenkään laitosten kohdalla voi puhua, sillä maan opetusministeriöllä on lopullinen sanavalta mm. opetusohelmien kohdalla: harmaita alueita riittää ja yksityisten yliopistojen vapauden rajat ovat veteen piirretty viiva, vaikkakin liikkumatilaa löytyy julkisia vastineita enemmän. Erillisen tapauksen muodostavat ns. huippuyliopistot, kuten King Abdullah University of Science and Technology, joka on ainakin tähän asti ollut kokonaan opetusministeriön vallan ulkopuolella – em. yliopisto määrättiin kuningas Abdullahin päätöksellä suoraan öljy-yhtiö Saudi Arabian Oil Companyn hallintaan, ohi maan byrokratian.

Muutosten laatu ja määrä on siis Saudi-Arabian kohdalla suorassa yhteydessä maan poliittisiin tasoihin ja niiden määrittelemään poliittiseen liikkumatilaan, eikä kansallisen tason uudistuksia voi odottaa lähiaikoina. Huomion arvoista on myös, että pääsy laadukkaamman koulutuksen piiriin oli vielä 2000-luvun lopulla kiven alla: pääsy tasokkaisiin yliopistoihin kotimaassa tai ulkomaissa vaati käytännössä hyvillä suhteilla varustetun sponsorin tai välittäjän.

Tässä yhteydessä on helppo huomata, etteivät esimerkiksi suomalaisten myymät ja johtamat pilottiprojektit ole vielä tae laajemmasta muutoksesta tai tietyn mallin käyttöönotosta – ne ovat parhaimmillaan pieni osaratkaisu monimutkaiseen ongelmaan, jossa paikallinen (poliittinen) konteksti on vähintään yhtä tärkeää kuin tieteellisinkin keinoin objektiivisesti hyväksi todetut opetusmallit.

Vaikka kullakin Persianlahden öljymaalla on ollut oma strategiansa koulutusjärjestelmänsä uudistamiseen (Saudi-Arabian ulkopuolella voimattomammat ulamat antavat vapaammat kädet), on mielenkiintoista huomata, mikä näitä strategioita yhdistää: erikoisjärjestelyt, joissa byrokratia/ministeriöt ja muut joustamattomina ja tehottomina nähdyt vanhat instituutiot kierretään esimerkiksi säätiöiden (Qatar Foundation) tai muiden organisaatioiden kautta (Abu Dhabi Education Council), joilla on suorempi yhteys kunkin maan johtoon. Tämä – ja kasvustrategiat Abu Dhabi Economic Vision 2030 sekä Qatar National Vision 2030 – kielii siitä, että näissäkin maissa asia on huomattu ja sitä pidetään tärkeänä. Institutionaalinen kapasiteetti toteuttaa uudistukset on kuitenkin, varsinkin Saudi-Arabian kohdalla, asia erikseen.