Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

Egyptin presidentinvaalit ja kadonnut transitio

Egyptissä kaikki alkoi lupaavasti.  Hosni Mubarakin erottua helmikuussa 2011, arabikevät oli vaatinut ensimmäisen kovan tason arabiyksinvaltiaan.  Valitettavasti, lupaavan alun jälkeen vaallankumous on ajautunut siirtymän sivuraiteelle.  Egyptin siirtymäprosessi on keskittynyt tiettyihin peruspisteisiin – perustuslainmuutos ja uusien vallankäyttäjien äänestämiseen – jotka ovat saavutettu antamatta sisältöä uusille valtuuttetuille instituutioille. Egyptin presidentinvaalit ovat näin ollen vain viimeisin osa pitkää siirtymätarinaa.

Ainakin viimeisimmän mukaan, vaalit pidetään ajallaan toukokuun lopussa (ja todennäköinen toinen kierros kesäkuussa).   Kampanja on kehittynyt hyvin nopealla tahdilla ja ennenarvaamattomiin suuntiin. Esimerkiksi, ilman erillisiä perusteluita Egyptin ylin vaalilautakunta hylkäsi 11 eri presidenttiehdokasta – mukaanlukien Muslimiveljeskunnan johtohahmon Khairat al-Shaterin, karismaattisen salafistin Abu Ismailin ja entisen tiedustelupäällikön ja eminence grisén Omar Suleimanin. Lautakunta viime tingassa palautti ehdokkuuden vain yhdelle niistä – Ahmed Shafiqille, joka oli pääministeri tammikuusta maaliskuuhun 2011.  Nyt 13 eri ehdokasta kilpailevat presidentinvirasta – ja monella eri tavalla, nyt jäljellä olevien ehdokkaiden kilpa on vasta alkanut.

Egyptin siirtymä toki heijastaa eniten Egyptin omia olosuhteita ja kehittyviä voimatasapainoja, mutta maan kulusta voi eritellä muutaman yleispiirteen jotka soveltuvat muihinkin arabikevään valtioille.

Vanha peli, uudet säännöt

Mubarakin erotessa helmikuussa 2011 tuntui siltä, että kaikki on muuttunut.  Nyt vähän yli vuotta myöhemmin on selvää, että vallankumouksen tuomat muutokset eivät ole olleet yhtä laajoja kuin alunperin arveltiin ja toivottiin.  Vallankumouksen keskeinen viesti kansalta oli, ettei Mubarakin aikainen peli enää vetele. Poistamalla Mubarakin vallasta Egyptin armeija osoitti, että he ovat samaa mieltä. Jatkuvaksi ongelmaksi on kuitenkin muodostunut uusien pelisääntöjen luominen.

Osana Mubarakin syrjäyttänyttä palatsivallankaappausta armeijan johdon muodostama SCAF (Supreme Council of Armed Forces) otti ohjat vallankumouksen jälkeisestä siirtymäprosessista. Tämä onnistui sillä ymmärryksellä, että SCAF tarjoasi muutosajaksi vakautta sillä lupauksella, että siirtymän päätyttyä he luopuisivat vallasta.  Kuten luvattu, SCAF on jatkuvasti luonut uusia sääntöjä ja rajoja siirtymäkauden edetessä.  Vaikka tämä oli välttämätöntä, sanelemat sääntönsä eivät kuitenkaan ole johdonmukaisia tai avoimia – osittain siksi, että lukuunottamatta yleistä varauksellista taipumusta, SCAF ei varsinaisesti tiedä mitä tulisi tehdä.  Paikoittain SCAF on suojannut demokraattista muutosta, tehnyt taktisia sopimuksia vakauksen suojaamiseksi, mutta myös torpedoinut joitain kantoja tai vaatimuksia, jotka se on kokenut haitalliseksi omalle asemalleen, ja haastanut riitaa läheisten liittolaisten kanssa.  Muut egyptiläiset ryhmittymät eivät suinkaan ole olleet passiivisia, vaan aktiivisesti haastaneet ja kokeilleet SCAF:n rajoja.

Tässä tilanteessa osapuolet ovat siirtymän vankia. Eri osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että nykytilanne ei ole kestävä ja siitä, että siirtymä on tärkeä ja pakollinen vaihe; kuitenkin, epäluottamuksen vallitessa osapuolten välillä zero-sum ajattelu kukoistaa, joka ei yhtään auta siirtymäprosessiin loppuunsaattamista. Haitallisimmassa muodossa tämä on ilmentynyt vaalikampanjoinnissa. Tarpeettoman monimutkainen vaaliprosessi on ollut hyvä esimerkki kakofonian loppuseurauksesta: egyptiläiset ovat käyneet kuusi eri kertaa uurnilla, hyväksymässä uuden perustuslainmuutoksia ja valitsemassa sekä ylemmän että alemman edustajahuoneet jäsenet monivaiheisissa vaaleissa.  Äänestämisenkin jälkeen demokraattisen siirtymän kulku on edelleen hämärän peitossa ja uhan alla.

Sääntöjen epäselvyys tuo myös hyvääkin.  Vallankumous on avannut Egyptin poliittisen sfäärin ennennäkemättömällä tavalla: vanhan vallan symbolit ovat kadonneet, mutta uusia ei olla vielä löydetty.  Konkreettisesti tämä ilmenee uusien puolueiden symbolivalinnnoissa – vaaleissa on voitu äänestää pölynimurin puolesta tehosekoitinta vastaan.  Vaalien näkyvä kampanjointi on herättänyt keskustelua.  Pitkällä tähtäimellä, arabikevättä seurannut vapaus poliittisessa ilmapiirissä – jopa maissa jossa ei ollut vallankumousta – johtaa uusien poliittisiin muodostelmiin ja uusien sisäpoliittisten rajojen ja sanomattomien sääntöjen luomiseen.

Poliittisten islamistien nousu ja hajaantuminen

Toinen yleisimminkin arabikevään saaman huomion kohde on ollut poliittisen islamin voimakas nousu Lähi-idässä.  Egyptissä alemman ja ylemmän edustajahuoneen vaalit olivat kiistatta islamistipuolueiden murskavoittoja: Muslimiveljeskunnan lähellä oleva Vapaus ja oikeus -puolue on suurin puolue molemmissa edustajahuoneissa, ja vanhollinen salafistipuolue al-Nour toiseksi suurin puolue. Hyvinkin kuitenkin voi olla, että edustajahuoneiden vaalit edustavat kuitenkin näiden puolueiden poliittista kohokohtaa.

Historiallisesti, islamistipuolueiden menestys on ollut suurinta ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa, mutta suosionsa on harvoin ollut yhtä kestavää.   Esimerkiksi Veljeskunnan menestyksen takana on ollut pitkä oppositiohistoria, valmiiksi muodostettu organisaatio  ja laaja tunnistettavuus – suuri valtti kun on ehdolla tusinoittain eri puolueita, mutta näiden suoma etu vähenee ajan myötä ja etenkin silloin kun on otettava vallan vastuu. Jo nyt, edustajahuoneissa islamistipuolueiden kokemattomuus on ollut paljon esillä – kuten myös puoluiden sisäiset rakoilut.

Etenkin Veljeskunnalle valta on tuottanut hankaluuksia sovittaa sisäisiä ristiriitoja.  Vaikka liike ilmoitti ettei aikoinut laittaa ketään ehdolle, Egyptin presidentinvaaleissa kolme eri ehdokasta on tavalla tai toisella sidottu Veljeskuntaan.  Jokainen heistä edustaa liikkeen sisällä hyvin eri suuntauksia: Khairat al-Shater, Veljeskunnan vankilasta vapautettu varajohtaja – ja  myös ehkä suosituin ehdokas ennen kuin hänet ehdokkuutensa kiellettiin; Veljeskunnan ”varaehdokas” ja Vapaus ja oikeus puolueen johtaja Muhammed Morsi, joka edustaa liikkeen konservatiivisempaa siipeä; ja entinen Veljeskunnan johtoryhmän jäsen Aboul Fotouh – joka hakee virkaa itsenäisenä ehdokkaana. Vaikka Fotouh ei ole Veljeskunnan hyväksymä ehdokas ja on liikkeen liberaalisiivestä, Aboul Fotouh nauttii laajasta islamistituesta, salafisteista liberaaleihin.

Veljeskunnan ohella salafistit edustuvat hyvin erilaista poliittista islamia.  Kuitenkin salafistien rooli on yllättävän monipuolinen; menestyksessään populismin ohella oli suhteellinen joustavuutensa verrattuna äärihierarkiseen Veljeskuntaan.  Oman presidenttiehdokkaansa Abu Ismailin vahva ruohonjuurikannatuksensa teki hänestä hetkellisen pop-kulttuuri-ilmiön, mutta hänen karsiuduttua salafistit ovat  valmiita kannattamaan taktisista syistä myös Aboul Fotouhia – ja nimenomaan Veljeskuntaa vastaan.

Poliittiset islamistit ovat pysyvä elementti Lähi-idän politiikassa, siinä missä kristillisdemokraatit Euroopassakin, mutta myytti heidän monoliittisuudestaan on  väärä.  Heidän tilapäinen nousu oli ennakoitavissa, kuten myös siitä seuraava lievä lasku.  Pitkällä tähtäimellä Lähi-idässä taloudelliset haasteet dominoivat, eikä siihen uskonnollinen identiteetti juurikaan auta.  Tällainen tilanne antaa neutraalimmille tahoille, kuten Egyptin presidentinvaalissa Amr Moussan kaltaiselle vanhan kaartin diplomaatille, mahdollisuuden tehdä paluun Egyptin politiikkaan.

Hallinon syvät juuret ja väärä Turkin malli

Egyptin jatkuvat ja kasvavat taloudelliset ongelmat tuovat esille hyvin erilaisen haasteen: kuinka tulisi purkaa Egyptin ancien regimen syvät juuret (”deep state”) – ne vallanrakenteet jotka kannattivat ja ylläpitivät Egyptiä vuosikymmeniä ja jo ennen Mubarakin aikaa?  SCAF, ja siinä istuvat kenraalit, ovat näiden valtarakenteen tuotteita ja joilla on hyvin selviä omia intressejä varjeltavana siirtymän aikana.  Toistaiseksi kenraalit ovat korostaneet haluvansa siviilijohtoisen hallinnon tulevan valtaan presidentinvaalien aikana, mutta on epäselvää miten he suhtautuisivat jos kyseinen hallinto ei huomioisi kenraalien intressejä.  Kiinnostava tapa vaikuttaa peliin – SCAF:n sääntöjenlaatimisen ohella – on ollut laittaa omat ehdokkaansa mukaan presidenttipeliin.  Etenkin Mubarakin oikean käden  Omar Suleimanin pikakääntyminen demokraatiksi on machiavellilaisuudessaan vailla vertaa, mutta kenraalit ovat säilyttäneet itselleen ehdokkaan Ahmad Shafiqin muodossa.  Hän tuskin voittaa, mutta hänen suosionsa ja vaalimenestyksensä antaa vanhan systeemin kannattajille tilaisuuden osoittaa painoarvoaan.

Vanhojen valtarakenteiden murtaminen on arabikevään suurin haaste; ainoastaan Tunisiassa on päästy jotenkuten tämän haasteen yli, muut vallankumouksen kokeneet maat ovat edelleen juuttuneet tähän ongelmaan.  Ajoittain arabikevään yhteydessä puhutaan niin kutsutusta Turkin mallista: kuinka voidaan sovittaa poliittinen islam ja demokraattinen valtionrakenne – viitaten turkkilaisen AK-puolueen menestykseen.  Skeptisismi on tarpeen tämän kanssa, sillä Turkin malli on tuskin ongelmaton Turkissakaan – ja turkkilaiset itse harvoin puhuvat mallin puolesta.  Ehkä kuitenkin olisi syytä olla huolissaan hyvinkin toisenlaisesta Turkin mallista, joka saattaa olla todennäköisempi: islamistien ja anti-islamistien vastakkainasettelu, jossa tasavaltalaisarmeija kokee velvollisuudekseen vahtia uutta järjestelmää omien intressiensä mukaisesti.

Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

Vieraskynä: Miksi Turkki ei ole hyökännyt Syyriaan?

Lauri Tainio on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, ja ylläpitää Turkkiin erikoistuvaa Euroopan rajalla blogia, jota voi  seurata myös twitterissä ja facebookissa.

Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan kertoi tiistaina (10.4.) Pekingissä pidetyssä lehdistötilaisuudessa Turkin tutkivan rajaloukkausta ja olevan valmis tarvittaviin toimiin, koska syyrialaisjoukot olivat edellisenä päivänä ampuneet maidenvälisen rajan yli haavoittaen useita henkilöitä. Pääministerin mukana Kiinassa ollut ulkoministeri Ahmet Davutoğlu keskeytti vierailun ja palasi Ankaraan johtamaan diplomaattisia ponnisteluja konfliktin rauhoittamiseksi.

Erdoğanin sanat aloittivat uudestaan jo hiljenneen keskustelun Turkin mahdollisista sotilaallisista toimista Syyriassa. Jo viime syksynä oli uutisoitu Turkin suunnitelmista muodostaa eräänlainen turva- tai puskurivyöhyke Pohjois-Syyriaan, ettei syyrialaisten tarvitsisi paeta maasta (Turkkiin) ja joka toimisi oppositiovoimien tukikohtana. Lisäksi alkukeväästä raportoitiin Turkin valmiudesta muodostaa humanitaarisia käytäviä avun saamiseksi perille pahimmin taisteluista kärsineille alueille.

Rajaloukkauksesta ja Turkin hallituksen kovista sanoista huolimatta, sotilaallinen ratkaisu näyttää yhtä kaukaiselta kuin viime syksynä. Turkki on keskittänyt joukkojen sijaan diplomaattista painetta konfliktin ratkaisemiseksi, mitä voidaan pitää merkkinä Turkin ulkopolitiikan eurooppalaistumisesta.

Turkin ja Syyrian vaikea historia

Turkin ja Syyrian suhteet ovat perinteisesti olleet vaikeat. Nykyistä konfliktia edeltänyt aurinkoisempi ajanjakso ehti kestää vain reilut kymmenen vuotta. Mutta jos nykyisen konfliktin takana on turkkilaisten tuntema sympatia oikeuksia ja vapauksia vaativia syyrialaisia kohtaan, vanhan konfliktin taustalla oli kolme tekijää ylitse muiden: arabien ja turkkilaisten yleisesti ottaen huonot välit, syyrialaisten epäreiluna pitämä rajanveto vuonna 1938 ja Damaskoksen antama tuki Turkin valtiota vastaan taistelevalle Kurdistanin työväenpuolueelle (PKK).

Arabien ja turkkilaisten välejä on vaivannut etenkin heidän yhteinen historiansa. Osmanien valtakunta levisi nykyisen Syyrian alueelle 1500-luvulla, kun sulttaani Selim I:n löi Kairoa pääkaupunkinaan pitäneet mamelukit ja valtasi Syyro-Palestiinan lisäksi Egyptin ja Hijazin alueen. Syyriassa osmanivalta jatkui aina I maailmansotaan asti, jolloin se siirtyi Ranskan hallintaan aina maan itsenäsitymiseen saakka 1944-1946. Balkanin kansojen tavoin monet arabit pitävät osmanien valtakautta nöyryytyksenä ja jopa syynä nykyisiin ongelmiinsa. Nationalistinen historiankirjoitus on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa jälkeen on omaksunut kielteisen kuvan turkkilaisista.

Arabien kielteiseen Turkki-kuvaan ovat vaikuttaneet myös Turkin tasavallan maallisuus ja sen läheiset suhteet Israeliin. Etenkin Atatürkin 1920-luvulla alkaneet uudistukset, kuten kalifaatin lakkauttaminen (1924) ja sekulaari perustuslaki (1928) herättivät pahennusta. Turkin läheinen suhde Israeliin (ja Yhdysvaltoihin) on myös ollut kivi, joka on hiertänyt arabien kengässä. Tilanne on kuitenkin jossain määrin muuttunut Turkin aktivoiduttua islamilaisten maiden järjestössä (OIC) ja pääministeri Erdoğanin profiloiduttua johtavana Israelin kriitikkona ja palestiinalaisten tukijana, kun hän marssi ulos Maailman talousfoorumista 2009 Davosissa.

Syyrian kannalta osmaneista alkanut nöyryytys sai jatkoa, kun Turkki otti Kansainliitossa esiin Ranskan hallinnoimaan Syyriaan kuuluneen Alexandrettan sandžakin aseman. Alueella järjestettiin 1938 kansanäänestys, jonka perusteella se liittyi osaksi Turkkia. Nykyään entinen sandžak tunnetaan Hatayn alueena.

Vuosikymmenten ajan Turkille katkera Syyria osoitti mieltään tukemalla Turkin valtiota vastaan taistelevia, lähinnä vasemmistolaisia ryhmittymiä. Tunnetuin näistä on vuodesta 1984 Turkkia vastaan sotinut PKK. Kurdinationalistisen järjestön johto nautti pitkään elämästään Damaskoksessa ja Syyrian valvomassa Bekaan laaksossa, vaikka Hafiz al-Assad samaan aikaan vei kansalaisoikeudet sadoilta tuhansilta syyriankurdeilta. 1990-luvulla Turkki alkoi lisätä painetta Hafiz al-Assadia kohtaan, jotta Syyria luovuttaisi PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin Turkkiin. Vuosikymmenen lopulla yli 30 000 uhria vaatineelle kurdikysymykselle ei näkynyt loppua ja paine Syyriaa kohtaan kasvoi. Lopulta 1998 Turkki keskitti joukkoja maiden väliselle rajalla ja ilmoitti tulevansa tarvittaessa hakemaan Öcalanin Damaskoksesta, mikäli Syyria ei luovuttaisi häntä. Öcalanin oli pakko poistua Damaskoksesta ja Venäjän, Italian ja Kreikan kautta kulkenut pakomatka päättyi Keniaan, missä turkkilaiset saivat hänet kiinni.

Arabikevät tuhoaa Turkin uuden ulkopolitiikan

Öcalanin vangitsemisen jälkeen Turkki ja Syyria solmivat Adanan sopimuksen, joka pani pisteen Syyrian avoimelle tuelle PKK:lle. Suhteet eivät vielä tästä lämmenneet, mutta kun Turkki ei 2003 lähtenyt mukaan Irakin sotaan, maat alkoivat viimein lähentyä. Samaan aikaan Turkin talous alkoi kasvaa ja maa aktivoitui ulkopolitiikassaan. Nykyisen ulkoministerin Ahmet Davutoğlun hahmottelema naapuriongelmia nolla -teesi (virallinen tulkinta) korosti mm. kaupan roolia keskinäisriippuvuuden ja vakauden luomisessa. Turkin ja Syyrian välit kehittyivät ja maat aloittivat neuvottelut vesiyhteistyöstä, sopivat alustavasti vapaakauppa-alueen muodostamisesta, johon olisivat kuuluneet myös Jordania ja Libanon, ja yhteydenpitoa rajalinjan erottamien perheiden välillä helpotettiin. Lisäksi Turkki pyrki avaamaan neuvottelut Syyrian ja Israelin välillä – aloite, joka sittemmin kaatui Israelin armeijan hyökättyä Gazaan joulukuussa 2008.

Suotuisa kehitys pysähtyi keväällä 2011, kun arabimaiden kadut täyttyivät mielenosoittajista, jotka vaativat korruptoituneiden ja autoritaaristen johtajien siirtymistä syrjään. Tapahtumat Tunisiassa etenivät niin nopeasti, ettei Turkki juurikaan reagoinut siihen. Helmikuussa pääministeri Erdoğan kuitenkin kehotti Egyptin johtajaa Hosni Mubarakia kuuntelemaan kansaansa. Myös yleinen mielipide Turkissa asettui mielenosoittajien puolelle. Turkissa päättäjiä ohjasi ainakin seuraavat neljä kysymystä, joihin he toivoivat saavansa vastauksen:

1. Miten mahdollinen vallanvaihdos vaikuttaisi arabimaiden ja Israelin suhteisiin?
2. Miten nähdyt levottomuudet (vallanvaihdoksesta puhumattakaan) vaikuttavat muihin arabimaihin?
3. Mitä vaikutuksia Egyptin vaikeuksilla on alueen voimatasapainoon?
4. Miten tapahtumat vaikuttaisivat muutenkin suhdanneherkkään talouteen?

Juuri taloudelliset kysymykset ja toisaalta huoli Turkin kansalaisista hidastivat Turkin reaktiota Libyan kohdalla. Vasta kun Turkki oli evakuoinut noin 20 000 kansalaistaan Libyasta, se otti selkeästi kantaa siirtymäajan kansallisen neuvoston puolesta. Libyan sisällissodan alussa arvioitiin, että turkkilaisyritysten tappiot voisivat nousta useisiin miljardeihin euroihin (konfliktin alkaessa pelkästään turkkilaisilla rakennusliikkeillä oli sopimukset 23 miljardin dollarin urakoista), mutta öljyteollisuuden palautuminen ja uudet rakennushankkeet paikannevat suurimman osan kärsityistä tappioista.

Levottomuudet Syyriassa toivat lopulta arabikevään aina Turkin porteille ja lopulta maaperälle. Turkkiin on saapunut virallisesti noin 25 000 syyrialaispakolaista, jotka on majoitettu leireihin rajan tuntumaan. Koska Turkki on tehnyt varaumia kansainvälisiin pakolaissopimuksiin, tulijoita ei tunnusteta pakolaisiksi, ja he ovatkin virallisesti Turkin vieraita. Omilla rahoillaan eläviä ja sukulaisten luona olevien syyrialaisten määrästä Turkissa ei ole esitetty arvioita, mutta voidaan olettaa, että heitäkin on vähintään tuhansia.

Turkki on alusta alkaen tukenut Syyrian oppositiota ja kesäkuun alussa Erdoğan tuomitsi voimakkain sanoin siviileihin kohdistetun väkivallan. Oppositiota edustavan Syyrian kansallisen neuvoston päämaja sijaitsee Istanbulissa, minkä lisäksi se on pitänyt tapaamisia myös Antalyassa. Istanbulissa on kokoontunut myös lähinnä länsi- ja arabimaista koostuva Syyrian ystävät -ryhmä. Turkki on siis asettunut avoimesti Syyrian nykyhallintoa vastaan, mikä estää sen toimimisen välittäjänä ja heikentää maiden suhteita niin kauan kuin Assadin hallinto säilyy vallassa.

Pakolaisvyöry ja Syyrian opposition toiminta Turkissa ovat tuoneet huolen syyrialaisten agenttien toiminnasta Turkissa ja PKK:n soluttautumisesta pakolaisleireille. Syyrian hallituksen edustajat ovatkin onnistuneet sieppaamaan pakolaisia ja viemään heitä takaisin Syyriaan. Syyrian hallinto käyttää varmasti myös hienovaraisempia menetelmiä, kuten seurantaa ja kiristystä saadakseen informaatiota opposition toimista Turkissa.

Kuluvan kevään aikana Turkissa on herännyt huoli konfliktin muuttumisesta uskontoryhmien väliseksi. Koska Syyrian kansallisen neuvoston enemmistö edustaa sunniarabeja, koetaan tuki oppositiolle vastakkainasetteluksi sunnimuslimien ja Syyrian vähemmistöjen välillä. Syvenevä kuilu Syyrian sunnien ja shiialaisen alaviittivähemmistön, johon al-Assad kuuluu, aiheuttaa huolta Turkissa Hatayn maakunnassa, jolla on perinteisesti ollut tiiviit siteet Syyriaan ja jonka arabiväestöstä jopa puolet on alaviitteja. Alueella pelätäänkin, että konflikti voi levitä rajan yli. Huoli konfliktin uskonnollistumisesta (poliittisessa mielessä) koskettaa myös Turkin monimiljoonaista alevivähemmistöä. Heterodoksista islamia edustavalla vähemmistöllä on aikaisempaa kokemusta joutumisesta vainojen kohteeksi – viimeksi 1993, kun 37 henkeä sai surmansa islamistien hyökätessä alevifestivaaleille Sivasissa – ja se on johdonmukaisesti tukenut Turkin valtion sekulaarisuutta.

Kurdilainen välisoitto

Oman lisänsä Turkin ja Syyrian suhteisiin on tuonut PKK:n paluu näyttämölle. Jo viime kesänä oli nähtävissä viitteitä siitä, että Iran ja Syyria olivat valmiita käyttämään PKK:ta välikätenä, jos Turkki ryhtyy toimiin Syyriaa vastaan. Uhka näytti muuttuvan todeksi marraskuussa, kun Syyria salli Saleh Muslimin, PKK:n syyrialaisen haaran Demokraattisen unionipuolueen (PYD) johtajan, palata maahan. PYD on vastustanut sekä Syyrian kansallista neuvostoa (”Turkin sätkynukke”) sekä syyriankurdien kansallista neuvostoa (”Pohjois-Irakin alueellisen hallinnon johtajan Barzanin sätkynukke”). PYD on todistetusti hyökännyt opposition mielenosoituksia vastaan Aleppossa, Afrinissa ja Qamishlissa sekä valvonut tiesulkuja hallituksen puolesta Afrinissa. Järjestö on myös yhdistetty kurdijohtaja Mishaal Tammon murhaan ja useiden kurdiaktivistien uhkailuun.

Koska syyriankurdien poliittinen kenttä on kovin pirstaleinen, PYD on kuitenkin pystynyt kasvattamaan suosiotaan. Se on viimeisen vuoden aikana ollut erittäin aktiivinen ja avannut kulttuurikeskuksia, tarjonnut sosiaaliapua, välittänyt kiistoissa ja jopa toimittanut poliisin tehtäviä pidättäen varkaita. Hyvä organisaatio ja PKK:n (ja Syyrian hallinnon?) tarjoamat resurssit ovat tehneet PYD:stä Syyrian suurimman kurdipuolueen, mutta ilman kurdien enemmistön tukea.

PKK:ssa on perinteisesti ollut paljon syyriankurdeja (joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmannes järjestön taistelijoista) aina johtotehtäviä myöten, kuten Fehman Hûseyn, alias Bahoz Erdal, joka on PKK:n aseellisen siiven (HPG) komentaja. Syyria voi tukea PKK:ta rahallisesti ja aseellisesti sekä tarjota sille tiedustelutietoa ja uusia väyliä soluttautua Turkkiin. Onkin luonnollista, että Turkki on huolestunut PKK:n aseman vahvistumisesta Syyriassa ja sen mahdollisista vaikutuksista Turkin sisäiseen kehitykseen.

Asettuminen Assadin puolelle tai jättäytyminen konfliktin ulkopuolelle, voi kuitenkin vaikeuttaa kurdien neuvotteluasemaa mahdollisen vallanvaihdoksen jälkeen. Toisaalta on myös mahdollista, että PYD:n tavoitteena on vain vahvistaa omaa asemaansa ja valmiuksiaan aseelliseen taisteluun.

Syyria ja Turkin asema Lähi-idässä

Arabikevät on luonut uutta nostetta ajatukselle Turkista roolimallina ”muslimidemokratioille”. Tämän puki sanoiksi aikoinaan Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell, kun hän kehui Turkkia oivaksi esimerkiksi islamilaisesta demokratiasta – seikka jonka Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) hallitus kiisti, koska Turkki ei ole islamilainen demokratia, vaikka maa muslimienemmistöinen onkin.

Erdoğanin johtama AKP on toistuvasti sanoutunut irti uskonnollisen puolueen leimasta, mutta se on samalla ollut otettu saamastaan huomiosta ja ylistyssanoista. Marokossa hallitseva kaimapuolue, Oikeus- ja kehityspuolue (PJD), on pitänyt AKP:tä inspiraationaan. Tunisiassa vaalit voittanut Renessanssipuolue ilmoitti tavoitteekseen sekulaarin perustuslain sen jälkeen, kun Turkin presidentti Abdullah Gül oli vieraillut maassa ja varoittanut tekemästä politiikkaa uskonnon nimissä. Vastaavasti Erdoğan oli jo syyskuussa kehottanut Egyptiä säätämään sekulaarin perustuslain, ja todennut, ettei sekulaarisuus ole uskonnon vihollinen. Syyriassa muslimiveljeskunnan, Syyrian kansallisen neuvoston voimakkaimman ryhmittymän johtaja Muhammed Riad al-Shaqfa on sanonut haluavansa omaksua “AKP:n mallin”.

AKP:stä puhuttaessa on muistettava, että sen politiikka on pitkällisen prosessin tulos, jota on vaikea siirtää sellaisenaan arabimaihin. AKP:n on myös otettava huomioon Turkin sisäiset jännitteet ja uskonnolliskonservatiivisten ja sekulaarisnationalististen voimien ideologinen taisto. Kun Turkin hallitus joutuu lisäksi kuuntelemaan yleistä mielipidettä ulkopolitiikkaa tehdessään, AKP ei voi avoimesti pyrkiä islamilaisen Lähi-idän johtoon. AKP on kuitenkin ajanut läpi monia uudistuksia ja Turkissa on jo vuosia ollut suhteellisen toimiva demokraattinen monipuoluejärjestelmä, josta todistavat mm. ETYJin vaalitarkkailuraportit ja se, että maa aloitti 2005 jäsenyysneuvottelut EU:n kanssa. Mutta tarkemmin katsottuna paljastuu, että Turkki kärsii mm. heikosta ilmaisunvapauden tilasta ja oikeuslaitoksen vakavista ongelmista, jotka kyseenalaistavat sen aseman roolimallina. Tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut suuremmin Turkin imagoon Lähi-idässä, koska arabimaissa ollaan kiinnostuneempia Turkin talouskasvusta, näkyvästä roolista maailmanpolitiikassa ja erityissuhteesta Euroopan unionin kanssa.

Turkin poliittisesti ja taloudellisesti vahvistunut asema ja maan EU-jäsenyyteen kohdistuva vastustus ovat ajaneet sen katsomaan entistä tarkemmin itään ja etelään. Irakista on kasvanut Turkin toiseksi tärkein vientimaa ja Lähi-idän, Afrikan ja Aasian kasvavat markkinat vetävät turkkilaisia puoleensa. Samalla länsimaat, jotka eivät halua sekaantua Syyrian konfliktiin, vaikka vielä Libyan kohdalla ne vetosivat suojeluvastuuseen (R2P), ovat epäsuorasti tarjonneet vastuuta Turkille ratkaisun löytämiseksi (pakottamiseksi?) Syyriassa.

Miksi Turkki ei sitten ole tarttunut tarjottuun mahdollisuuteen ja ryhtynyt ”Syyrian kansan vapauttajaksi”? Tähän on useitakin syitä. Turkin talouskasvu on hidastunut, vaikka vielä viime vuonna talous kasvoi huikeat 8,5 prosenttia, ja maa kärsii kroonisesta vaihtotaseen vajeesta. Onkin arvioitu, että Turkki on pystynyt lykkäämään talouskriisiä Euroopan keskuspankin markkinoille pumppaaman halvan rahan ansiosta. Turkki on jo kärsinyt arabikevään taloudellisesti kielteisistä vaikutuksista ja Euroopan tuijottaessa omaa napaansa Turkin on ollut pakko suunnata uusille markkinoille – myös siksi korkean tason vierailu Kiinaan.

Turkki on osallistunut aktiivisesti sotilaalliseen kriisinhallintaan Korean sodasta lähtien ja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana se on ollut mukana operaatioissa mm. Kosovossa, Afganistanissa ja Libyassa. Nämä ovat kuitenkin olleet monikansallisia operaatioita, joilla on ollut kansainvälisen yhteisön tuki. Miksi se siis lähtisi yksin sotaan, jolta puuttuu mandaatti ja jota länsimaat pitävät liian riskialttiina? Etenkin kun Turkin on varauduttava siihen mahdollisuuteen, että sota leviäisi rajan yli arabi- ja kurdivähemmistöjen kautta.

Kylmän sodan jälkeen Turkki on toiminut kriisialueilla YK:n, ETYJin, EU:n ja NATOn lippujen alla. Se on myös pyrkinyt välittämään eri konflikteissa ja lisännyt suoraa kehitysyhteistyötään. Turkki onkin tukenut kansainvälisen yhteisön pyrkimyksiä ja toisaalta vahvistanut asemaansa aktiivisella diplomatialla. Siksi Turkki keskittyy nyt pehmeään voimaan: vaikuttamiseen (esim. pääministerin Kiinan-vierailu ja aktiivinen toiminta YK:ssa) ja epäsuoraan tukeen Syyrian oppositiolle.

Yksipuolinen hyökkäys Syyriaan ja sotkeutuminen mahdollisesti sekavaan sisällissotaan vaarantaisi Turkin aikaisemmat saavutukset, toisi taloudellisen taakan, jota se ei pystyisi kantamaan, levittäisi konfliktin sen omalle maaperälle ja vaarantaisi Turkin aseman alueellisena voimatekijänä. Siksi Turkki ei aja sotilaallista ratkaisua Syyrian konfliktiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Turkki ei olisi valmis puolustamaan aluettaan tai osallistumaan kansainväliseen operaatioon.

Vieraskynä: Israelin siirtokuntapolitiikka umpikujassa

Jerusalemissa asuva Timo R. Stewart valmistelee poliittisen historian väitöskirjaa Helsingin yliopistoon.

Viime vuosien suhteellisen rauhallinen tilanne on saanut Israelin turismin kukoistamaan ennätyslukemissa. Myös pohjoismaisten matkustajien määrä on nousussa. Kaikki eivät ole kuitenkaan yhtä tervetulleita.

Saksalainen Nobel-kirjailija Günter Grass sai hiljattain kuulla, ettei hänellä ole enää asiaa Israeliin. Syynä oli 84-vuotiaan Grassin kirjoittama runo, jossa hän kritisoi rankasti Israelin ydinohjelmaa ja kehotti Saksaa olemaan myymättä sille sukellusveneitä. Israelissa Grassin rajut väitteet maan muodostamasta uhasta maailmanrauhalle otettiin vastaan lähes yhtä raivokkaasti kuin Silvio Berlusconin taannoiset ruokakommentit Suomessa. Paikallista väriä toi natsikortin tavanomaisen ahkera käyttö. Niin pääministeri Benjamin Netanyahu kuin monet aiheesta kirjoittavat lehdetkin muistivat mainita Grassin palvelleen 17-vuotiaana muutaman kuukauden SS-joukoissa. Tapaus on esimerkki ikävästä refleksistä rankaista Israelin kriitikoita.

Eikä Grass ole ensimmäinen. Israelin rajaviranomaiset käännyttivät toissavuonna Noam Chomskyn hänen yrittäessään matkustaa Jordaniasta Israelin miehittämälle Länsirannalle. Tuolloin 81-vuotiaan Chomskyn mukaan syynä olivat hänen poliittiset näkemyksensä. Porttikiellon ovat saaneet monien muiden muassa akateemikko Norman Finkelstein, joka on tunnettu Israelin miehityspolitiikan ja siirtokuntien kriitikko. Vuoden 2008 lopulla ovet suljettiin Richard Falkille hänen yrittäessään matkustaa palestiinalaisalueille YK:n ihmisoikeusneuvoston lähettämänä erityisraportoijana.

Erityisen herkkä aihe tuntuu olevan Israelin miehityspolitiikka ja siihen olennaisesti liittyvä siirtokuntarakentaminen. Maaliskuun lopulla Israel ilmoitti ettei se tule päästämään maahan samaisen ihmisoikeusneuvoston lähettämää tutkimusryhmää. Neuvosto oli päättänyt selvittää Israelin Länsirannalle perustamien siirtokuntien vaikutuksen palestiinalaisten oikeuksiin. Euroopan maista neuvoston päätöslauselmaa puoltaneet Itävalta, Belgia, Norja ja Sveitsi saivat Israelin ulkoministeriön nuhteet.

Israelin närkästys ihmisoikeusneuvostoa kohtaan on sinänsä varsin ymmärrettävää. Vuonna 2006 perustettu neuvosto on tuominnut Israelin toimet kerta toisensa jälkeen samalla kun sen 47 jäsenen joukosta löytyy sellaisiakin ihmisoikeuksien jumbomaita kuten Saudi-Arabia. Neuvosto on kieltämättä liiaksi painottunut Israelin tekemisiin ja on samalla sokea monien jäsenmaidensa ongelmille.

Tämän käyttäminen Israelin pääpuolustuksena kuitenkin ohittaa kätevästi itse syytökset miehityksen ja siirtokuntien laittomuudesta ja vahingollisuudesta rauhanprosessille. Israel pitää ylpeästi esillä rooliaan vapaana demokratiana, jonka on tosin varauduttava turvallisuusuhkiin. Kuten puolustusministeri Ehud Barak mielellään toistelee, Israel ei ole Suomi. Mutta onko yhä jatkuva miehitys ja siirtokuntien rakentaminen miehitetylle alueelle omiaan pikemminkin pahentamaan kuin lieventämään näitä uhkia? Siviilien asuttaminen keskelle miehitettyä aluetta vastoin paikallisen väestön toiveita ei vaikuta turvallisuutta lisäävältä toimenpiteeltä.

Israel näkee asian toisin. Ihmisoikeusneuvoston siirtokuntatutkimusta torpedoinut varaulkoministeri Danny Ayalon on esittänyt ”totuuden Länsirannasta” suurelle yleisölle suunnatussa lyhyessä videossa. Karkean orientalistisia stereotypioita lukuun ottamatta kyseessä on varsin näppärä tuotos. Video vetää yhteen Israelin ulkoministeriön verkkosivuilla vuonna 2001 esitetyn virallisen kannan. Kumpikin argumentoi, ettei Jordanian valtaa Länsirannalla vuosina 1948–1967 oltu kansainvälisesti tunnustettu ja että siirtokuntalaisten siirtyminen Länsirannalle on vapaaehtoista.

Ei liene mikään yllätys, että Israelin hallitus on sitä mieltä, että siirtokunnat sinänsä ja niiden poliittinen ja taloudellinen tukeminen on täysin hyväksyttävää ja laillista. Yhtä vähän yllätyksiä on siinä, että palestiinalaisten edustajat pitävät siirtokuntia yksiselitteisen laittomina ja rauhanpyrkimysten vastaisina. Kyseessä ei silti ole mikään vaikea ristiriita, johon olisi vain osapuolten etujen mukaan muodostetut kannat ja paljon harmaata niiden välillä. Siirtokuntien laittomuus ja vahingollisuus on kiistanalaista korkeintaan samalla tavalla kuin ilmaston lämpiäminen. Mikään vakavasti otettava taho, jolla ei ole omaa lehmää ojassa, ei hyväksy siirtokuntia.

Geneven IV yleissopimuksen artiklan 49 mukaan ”valtaajavalta ei saa valtaamalleen alueelle karkoittaa tai siirtää osaa omasta siviiliväestöstään.” YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti erikseen vuoden 1979 päätöslauselmassa 446 kyseisen Geneven sopimuksen pätevän myös Israelin miehittämillä alueilla ja tuomitsi siirtokuntarakentamisen. Myös Haagin kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) vahvisti saman asian Israelin Länsirannalle rakentaman muurin tuomitsevassa lausunnossaan. EU:n edustajat ja sen jäsenmaat jaksavat muistuttaa siirtokuntien laittomuudesta säännöllisin väliajoin. Jopa Israelin läheinen liittolainen Yhdysvallat pitää siirtokuntia laittomina, vaikka käyttikin veto-oikeuttaan turvallisuusneuvoston viimeisimmässä siirtokunnat tuomitsevassa päätöslauselmassa. Israelin sisältäkin löytyy vastustusta siirtokunnille, viimeksi maaliskuun lopulla Israelin vanhimman sanomalehden, liberaalin Haaretzin pääkirjoituksessa.

Tällä suorastaan hämmentävällä yksimielisyydellä ei juuri nyt näytä olevan mitään käytännön merkitystä. Jo puoli miljoonaa israelilaista asuttaa miehitettyä aluetta. Vaikuttaa siltä, että Israelin nykyisellä oikeistohallituksella ei ole mitään halua hylätä laajennetun Israelin unelmaa, eikä toistaiseksi kukaan pyri sitä painostamaan. Jääräpäinen rakentaminen, YK elinten boikotoiminen ja toisinajattelijoiden karkotus ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että siirtokuntakysymyksessä Israel vain jatkaa itsensä eristämistä. Ennemmin tai myöhemmin Israel joutuu kohtaamaan politiikkansa seuraukset. Mikäli tavoitteena on kahden valtion ratkaisu, se yksinkertaisesti vaatii irtautumista Suur-Israelin haaveista.

Venäjä ja Syyrian kansannousu

Syksystä lähtien kansainvälinen huomio on enenevässä määrin siirtynyt kohti Syyriaa ja maan syventyvää kriisiä. Erilaisista diplomaattisista yrityksistä huolimatta väkivaltaisuuksille ei näy loppua ja mahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Syyriassa hupenevat kovaa tahtia. Kuitenkin YK:n turvallisuusneuvostossa vahvemman kansainvälisen toiminnan esteeksi on muodostunut Venäjä (ja Kiina, mutta Kiina piiloutuu Venäjän kannan taakse).

Selittämään Venäjän Syyria-kantaa on turvauduttu pitkälti perinteisiin viisauksiin: ensinnäkin, todetaan, että Venäjä on aina vastustanut henkeen ja vereen (muiden) interventioita; toiseksi, onhan Venäjällä ja Syyrialla pitkäaikainen liittolaisuus ja Venäjän investoinnit maassa ovat merkittäviä. Kummassakin tulkinnassa on totuuden jyviä, mutta näiden liiallinen korostaminen kuitenkin verhoaa Venäjän Syyria-politiikan muita tekijöitä ja merkittäviä epäselvyyksiä.

Dialogia, mutta vain tietyillä ehdoilla

Keskeinen pilari Venäjän Syyria-politiikkaa on ollut haluttomuus hylätä Assadin hallintoa. Regiiminmuutosvaatimusten sijaan Venäjä on painottanut reformia, jonka – perinteen mukaisesti – tulisi olla sisäisen dialogin seurausta. Tätä dialogia tulisi käydä regiimin ja rauhanomaisen opposition kanssa – poissulkien aseellisen vastarinnan. Saman logiikan mukaisesti Venäjä edellyttää, että aselepoa tulisi vaatia sekä Syyrian armeijalta että kapinallisilta. Venäjä edelleen kiistää tiettyjä olennaisia konfliktin aspekteja soveltamalla moraaliekvivalenssia kapinallisten ja hallinnon surmatöiden välillä.

Asettamalla hallinnon ja kapinalliset samalla viivalle Venäjä tietoisesti suosii Syyrian hallintoa ja tätä myötä tehokkaasti torpannut vaatimuksia Bashar al-Assadin eroamiseksi – joka on ollut jo kuukausia arabi- ja länsimaiden lähtökohtainen vaatimus tilanteen ratkaisemiseksi. Veto-oikeuden uhalla laadittu Kofi Annanin rauhanmissio heijastaa tätä. Jo valtuutuksensa vuoksi Annanin rauhansuunnitelma joutuu kannattamaan näitä Venäjän tavoitteita – jonka käytännön seurausta on vahvistaa Assadin hallintoa ja heikentää kapinallisten asemaa.

Ei liene yllättävää, että Venäjä ei ole osallistunut arabi- ja länsimaiden järjestämiin ”Syyrian ystävien” kokouksiin. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi Istanbulin kokousta siitä ettei sillä ole valtuuksia puhua kansainvälisen yhteisön puolesta ja korosti, että ainoa foorumi jolla on valtuuksia keskustella Syyrian tilanteesta on YK:n turvallisuusneuvosto. Syyrian kapinallisten aseistamisesta Lavrov jatkoi: ”on päivänselvää, että oppositio ei voi päihittää Syyrian armeijaa vaikka olisi loppuun asti aseistettu, ja aseistamisen tuloksena olisi vain vuosien kestoinen verilöyly.” Osuutensa Syyrian kapinallisten vastustamisessa voi olla epämiellyttävät yhtäläisyydet Venäjän omaan valtarakenteeseen ja terrorismihuoliin Kaukasuksella.

Sinäänsä kiinnostavaa on, että vaikka Venäjä on suojellut Assadin hallintoa, Venäjä on myös pyrkinyt korostamaan ettei ole suinkaan Assadien ystävä; pikemminkin Venäjän johto on perustellut kantaansa viitaten laajempaan Syyrian tilanteen tulkintaan ja etenkin siihen, että muut tähänastiset ehdotukset pikemminkin lietsovat kuin rauhoittavat konfliktia. Tätä tulkintaa Venäjän Syyria-politiikasta on, esimerkiksi, antanut Venäjän YK-lähettiläs  Vitaly Churkin.

Samaten on huomautettava, että Venäjällä ei ole juurikaan merkittäviä intressejä pelissä Syyriassa.  Vaikka Syyria lienee Venäjä parhaimpia ystäviä Lähi-idässä, Syyria ei ole Venäjän liittolainen; osapuolten suhde rakoili etenkin 2000-luvun alkupuolella ja pohjautuu pitkälti kätevyyteen enemmänkin kuin ideologiseen tai muuhun yhtenäisyyteen. Neuvostoaikoina Syyria oli (etelä-) Jemenin kaltainen liittolainen: auliisti vastaanotti aseita ja rahaa, mutta ei juurikaan kuunnellut Moskovan ohjeita eikä pystynyt maksamaan aseistaan (vuonna 2005, Venäjä antoi anteeksi lähes 10 miljardin dollarin velat). Paljon kohuttujen asekauppojen arvo on noin 1.5 miljardia dollaria – vertauksen vuoksi, Venäjän asekauppojen arvo Libyan kanssa oli yli 4 miljardia. Toisin kuin Iran joka on tarjonnut ”repressio-osaamusta” Damaskokselle, Venäjän myymät aseet soveltuvat parhaiten ulkoisen intervention ehkäisyyn – ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjäkoneita ja tutkajärjestelmiä. Venäjä ei ole sitoutunut Assadien hallinnon selviytymiseen peruuttamattomalla tasolla.

Onko Venäjä realistisempi?

Venäjän kantaa on kovin sanoin kritisoitu. Toinen näkemys on, kuten muutama asiantuntija on asian laittanut, on, että Venäjä omaa ”realistisen” näkemyksen Syyrian tilanteesta. Näin ei ole, sillä Venäjän ”realismi” on pikemminkin länsimaiden näkemysten negatiivi. Venäjällä ei ole ollut sen suurempaa Lähi-idän politiikkaa ja kuten muut kansainväliset toimijat se on  suhtautunut sekavasti arabikevään muutoksiin. Omien intressien puutteessa, suhtautuminen Lähi-itään on pitkälti määräytynyt lännen kautta. Libyan tapauksessa Venäjällä oli vaa’ankieliasema YK-valtuutuksen läpimenemisessä; päätös olla vetoamatta oli kiistanalainen. Nyt Syyrian tilanteessa Venäjä nauttii vastaavasta asemasta ja on ominut kovemman linjan interventiota vastaan.

Innokkuus laittaa kapuloita lännen rattaisiin heijastuu erilaisissa salaliittoteoria-painotteisissa analyyseissä jotka kiistävät kansannousun agenttiuden. Esimerkiksi entinen pääministeri Primakov huomautti, että Libyassa ja Syyriassa ”oli alusta asti käynnissä aseellinen kapina hallitsijoita vastaan…He jotka varustivat aseet ja kehottivat niiden käyttöön tulevat eittämättä selväksi ajan kulun myötä”. Korostamalla kapinallisryhmien roolia väkivaltaisuuksissa Venäjä on implisiittisesti toistanut Syyrian regimiin tulkintaa tilanteesta. Diplomaattisella tasolla, Venäjä ei ole paljon näin tehnyt – vedoten mielummin ”tasapainon” tärkeyteen – mutta Venäjän valtion omistama/ohjeistama media on suorasti kierrättänyt  Syyrian regiimin argumentteja. Hyvin pienimuotoisella ja hyvin epätieteellisella katsauksella valtio-rahotteiseen ja ulkomaille suunnattuun Russia Today:n uutisointiin Syyriasta ilmenee mitä kiinnostavimpia ”totuuksia”.

Esimerkiksi paljastuu, että Vapaan Syyrian armeija on ollut Naton ”rahoittama alusta asti” kuten myös länsivaltojen aseistama. Kuitenkaan ulkopuoliset toimijat eivät luota riittävästi paikallisiin, sillä on uutisoitu ulkomaalaisten joukkojen sotivan Syyriassa (ranskalaiset upseerit olivat sen verran kömpelöitä, että heidät pidätettiin Syyriassa). Al-Qaeda sotii lännen kanssa ja toki on muistettava, että ”lännen petrodollarit” ovat ostaneet Arabiliiton. Oikeastaan, koko Syyrian tilanne on CIA:n, MI6, ja Mossadin tiedustelupalveluiden luoma sotku.

On sanomatta selvää, ettei interventio olisi helppoa tai toisi nopeaa ratkaisua Syyrian kriisiin. Intervention ongelmista huolimatta, Venäjä ei suinkaan omaa realistisempaa näkemystä Assadin hallinnon selviytymismahdollisuuksista. Ulkoisesta avusta huolimatta on epäselvää voiko Assadin hallinto lahdata riittävästi kansalaisiaan pysyäkseen vallassa, ja on päivänselvää, että vaikka se onnistuisikin siinä niin regiimin legitimiteetti on pysyvästi mennyttä.  Jäljellä olisi ontto repressiokoneisto, joka on täysin riippuvainen ulkoisesta tuesta – tuskin kestävä tai rauhanomainen ratkaisu. Ironista kyllä samanlaista toiveajattelua Assadien hallinnon selviytymisestä ilmenee myös Hizbollahin ja Iranin keskuudessa, pääosin siksi koska eivät halua ajatella muita vaihtoehtoja.

Onko muutosta nähtävissä?

Toivoa kuitenkin on, että Venäjä luopuu obstruktionismistään. Annanin suunnitelman asettama ukaasi umpeutuu tänään eikä ole tuonut loppua väkivaltaisuuksille.  Epäonnistumisen seurauksena Venäjälle poliittiset kustannukset Assadin kannattamisesta nousevat. Ulkopoliittisesti Venäjä on jo maksimoinut hyödyn Syyriasta: veton keinoin Moskovasta on tullut keskeinen toimija Syyrian kriisissä, jonka kantaa on pakko kuunnella. Annanin suunnitelmat puutteet johtuvat suoraan Kremlin vaatimista muutoksista – ja vaikka Venäjä painostaisikin Damaskosta seuraamaan ohjeita niin Venäjä kyky vaikuttaa Assadin hallinnon laskelmiin on pientä. Se missä Venäjällä on valtaa, on kansainvälisen yhteisön estämisen lopettamisessa.  Venäjä on tietoinen tilanteensa rajoitteistaan: Venäjä ei voi estää sotilaallista interventiota à la Kosovo, mutta voi olla antamatta sille turvallisuusneuvoston siunausta. Venäjä voi jarruttaa ja tätä kautta antaa aikaa Assadin regiimille – mutta jossain vaiheessa Venäjäkin on valmis hylkäämään uppoavan laivan. Kansainväliselle yhteisölle kesti vuosia puuttua Balkanin surmiin. Toivottavasti näin kauan ei tarvitse odottaa Syyrian tapauksessa.

Rentierismi ja Saudi-Arabia

Saudi Aramcon toimistoja Dhahranissa, Persianlahden rannalla. Lähistöllä sijaitsee maan suurimmat öljyesiintymät.

Toissa viikolla Ulkopolitist käsitteli öljyyn perustuvan talouden haasteita nimenomaan Venäjän viimeaikaisen talouskehityksen kautta. Artikkelissa sivuttiin myös Saudi-Arabian talouspolitiikkaa rentierismin teorian muodossa. Luvatun mukaisesti, keskittyy tämä artikkeli Saudi-Arabian talousmalliin.

Kuten Öljyn kirous -artikkelista kävi ilmi, täyttää rentieerivaltion tunnusmerkit ne valtiot, joissa talousjärestelmän ulkopuolinen resurssi (esim. maantieteelliseen sijaintiin perustuva öljyesiintymä) on pääasiallisena tulonlähteenä kokonaiselle valtiolle. Yhteiskunnan erinäiset kerrokset huipulta alas yrittävät saada itselleen mahdollisimman suuren, samalla kun alimmallakin tasolla toimeentulo ja hyvä elintaso on taattu. Taattua on myös, teorian mukaan, poliittinen passivoituminen, sillä veroitta palveluista ja täystyöllisyydestä nauttiva kansalainen on ikään kuin valtion lahjoma.

Saudi-Arabian luulisi istuvan hyvin tähän teoriaan, mutta onko asia loppujen lopuksi aivan näin yksinkertainen?

Öljyä suonissa?

On totta, että öljyllä on ja on ollut suuri rooli Saudi-Arabian taloudessa, aina ensimmäisten öljyesiintymien löytymisestä ja nykyisen Saudi Aramco:n (entinen Aramco, eli Arabian American Oil Company) perustamisesta lähtien 1930-luvun loppupuolella. Yhteiskunnan puolella mustan kullan vaikutus alkoi kuitenkin näkymään kunnolla vasta myöhemmin. 1970-luvun öljykriisi tarjosi Saudi-hallinnolle huikeat lisätulot kasvaneiden öljytulojen muodossa. Esimerkiksi vuosien 1973-1974 välillä Saudi-Arabian öljyvarantojen arvo nousi peräti 550 prosenttia. Tämä äkkivaurastuminen alkoi vuosikymmenen puolivälin jälkeen näkymään vastikään keskitetyn Saudi-hallinnon toiminnassa, valtiovallan alkaessa jakamaan uusia tuloja suoraan kaikille kansalaisille mm. kattavien sosiaalipalveluiden, terveydenhuollon ja täystyöllisyyden muodossa. Kyseessä oli valtiohallinnon tiimoilta eräänlaisen eudaimonistisen, kansalliseen onneen perustuvan, legitimiteetin peräänkuuluttaminen, kuten Tim Niblock asian ilmaisee, vaikkei sitä kenenkään toimesta ääneen lausuttukaan. Öljyn hinnan alkaessa laskea 1980-luvun puolivälin jälkeen, ja maan väkiluvun kasvun myötä alkoi anteliaasta talouspolitiikasta kehkeytyä todellinen ongelma; alijäämäinen ja markkinoilta haetun lainan kyllästämä budjetti oli vuosittainen ilmiö aina vuosituhannen loppuun asti. Öljytulojen romahduksen ja väestön määrän pikaisen kasvun tiimoilta maan hallinnolla oli siis vähemmän jaettavaa suuremmalle määrälle ihmisiä. Koska pelkkä lainaraha ei riittänyt tukkimaan aukkoa tuloissa, jouduttiin myös yhteiskunnan palveluista tinkimään, kajoamatta kansalle “pyhimmiksi” koettuihin kohteisiin, kuten esimerkiksi verojen perimättä jättämiseen. Täystyöllisyydestä tuli kuitenkin historiaa, minkä seurauksena öljyrahoilla 1980-luvulla koulutetut nuoret saattoivat nyt löytää itsensä tilanteesta, jossa heillä ei työpaikkaa, jonka kyseenalaistaminen ei käynyt kenelläkään edes mielessä. Koettua vääryyttä ei ainakaan auttanut se seikka, että 1990-luvulle tultaessa valtiosektori edusti 40% tarjotusta työstä. Niinpä maan hallinto joutui vaikeaan tasapainotteluun yhtäältä tarkkaan harkittujen ja kohdennettujen leikkausten ja toisaalta lisääntyneen velanoton kanssa. Vallassa pysymisen näkökulmasta valtaeliitti onnistuikin, sillä merkittäviä poliittisia uhkakuvia ei esiintynyt julkisen sektorin supistuksista ja merkittävästä tuloerojen kasvusta huolimatta. Hallinnon ja sen klienteelin onnistui käyttää sopivaa sekoitusta kovisa ja pehmeitä instituutioita, koersiota ja tulonsiirtoja. Alueellisia yleistyksiä on kuitenkin turha lähteä hakemaan, kuten arabikevät osoittaa.

Yllä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Saudi-Arabian kohdalla kyse olisi ollut poliittisesti täysin “ostetusta” tai passivoituneesta kansakunnasta. Etenkin Persianlahden sodan (1990-1991) tuomalla 500 000 amerikkalaisella sotilaalla oli jonkinlainen rooli poliittisena katalyyttinä.  Loppuvuodesta 1990 47 saudinaista protestoi maan naisille langetettua de facto ajokieltoa, vedoten Yhdysvaltain naispuolisten sotilaiden vapauteen ajaa autoa vailla ongelmia. Protestiin osallistuneista moni pidätettiin, ja osa menetti jopa työpaikkansa. Virallisempaa poliittista edustaa liikemiesten ja ulaman erilliset, edustamiensa ryhmien  ehdottamia muutoksia vaatineet kirjelmät. Kenties näitä ennakoiden, perusti kuningas Fahd paikallisen majlis al-shuran, eli eräänlaisen neuvoa-antavan, 150 jäsenestä koostuvan instituution, jonne viime vuodesta lähtien on sallittu myös naispuolisia jäseniä.

On tärkeää huomata, että uudistusten vaatijoiden laatimat kirjelmät olivat suurimmaksi osaksi julkisia. Mistään demokratian mallimaasta ei tietenkään ole kyse, mutta kuva apoliittisesta kansasta on karikatyyri.

Segmentoitunut klientelismi

Öljyntulojen laskemista seuranneet ongelmat selvittivät Saudi-Arabian johdolle öljypohjaisen talouden ongelmat. Verrattaen mittavia talousuudistuksia lähdettiin suunnittelemaan tosissaan 1990-luvun lopulta lähtien, mutta viime vuosikymmenen loppupuolella oli vain osa uudistuksista toteutunut. Kuitenkin rentieristisen logiikan mukaan uudistuksista ei olisi toteutettu yhtäkään. Mikä selittää asian laidan?  Saudi-hallintoa tutkineen Steffen Hertogin mukaan kyse on vuosien saatossa öljyrahan ansioista muodostuneesta hallintorakenteesta, joka on vertikaalisesti integroitunut, mutta muutoin vahvasti segmentoitunut. Koska öljyraha valui vakituisesti valtion ylemmistä rakenteista alaspäin, ei eri instituutioilla ollut syytä ole tekemisissä keskenään. Itse perusilmiö, eli klientelismi, on sama kuin esimerkiksi Syyriassa, mutta öljytulojen maustama valtiokehitys on luonut sille pirstaleisuuden ominaispiirteen.

Tässä kohtaa törmäämme rentierismin toiseen suureen ongelmaan; se käsittelee valtiota yksittäisenä ja homogeenisenä toimijana. Näin ollen se ei voi olla hyödyksi Saudi-Arabian kaltaisen hallintorakenteen toiminnan kuvaamisessa.

Kenties rentierismiä kannattaa loppujen lopuksi ajatella, ainakin Saudi-Arabian kohdalla, historiallisena terminä, enemmänkin talousteoreettisena yksinkertaistuksena, joka kuitenkin osittain pätee tiettynä, melko lyhyenä ajanjaksona maan historiassa.

Tuomioja, Bildt ja Iran: Ajatuksia diplomaattisesta ja sotilaallisesta ratkaisusta

20.3. ilmestyneen New York Timesin sivuilta löytyi aavistus sinivalkoista väriä. Ulkoministeri Erkki Tuomioja oli ruotsalaisen kollegansa Carl Bildtin kanssa kirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa he osoittivat huolensa sotilaallisesta iskusta Irania kohtaan. Tuomioja ja Bildt argumentoivat iskun olevan tarkoituksenvastainen – isku Iraniin mitä todennäköisimmin sinetöisi Teheranin päätöksen ydinaseen rakentamiseksi. Iskun jälkeen olisi vain ajan kysymys koska Iranista tulee ydinasevalta.

Tuomiojan ja Bildtin huoli on aiheellinen. Puheet sodasta ovat aina huolestuttavia, ja kun puhutaan Iranin kaltaisesta maasta, sotilaallisen iskun suorittamisella on mitä todennäköisimmin arvaamattomia ja vakavia seurauksia, jotka luovat niin alueellista kuin globaalia epävakautta.  Tämä osaltaan selittää, miksi sotilaallista ratkaisua ei tähän mennessä ole koitettu, vaikka sillä on vuosia spekuloitu. Alueelliset seuraukset sotilaalliselle iskulle voivat olla pahimmillaan erittäin vakavat, ja Hormuzinsalmen sulkemisella olisi varmasti globaaliin talouteen heijastuvia vaikutuksia, vaikkakin Iran pystyisi parhaimmillaan sulkemaan salmen vain rajalliseksi ajaksi.

Sotilaallista ratkaisua on osaltaan  vaikeuttanut myös Iranin ydinohjelman laajuus. Täydellistä varmuutta kaikkien ydinlaitosten sijainneista ei ole, osa laitoksista sijaitsee asutuskeskuksissa tai niiden lähettyvillä, ja kriittisistä materiaalista, laitteista sekä varaosista on mitä todennäköisimmin olemassa strategiset reservit paikoissa, jonne konventionaalinen sotilaallinen voima ei yllä ilmasta käsin. Iran onkin sotilaallisen iskun uhan myötä pyrkinyt suojaamaan ydinlaitoksiaan sotilaalliselta iskulta.  Iranin ydinohjelman eliminoiminen ei näin ollen voisi olla Irakin Osirakiin vuonna 1981 kohdistuneen iskun toisinto, vaan massiivinen sotilaallinen operaatio, jonka onnistumisesta ei ole takeita – varsinkin ottaen huomioon, että teknologisesti Iranilla on jo kyky rakentaa ydinaseprototyyppi.

Tässä valossa Bildtin ja Tuomiojan Iranin spekulatiivisen ydinaseohjelman yhdistäminen Irakin väitettyihin joukkotuhoaseisiin kuulostaa naiivilta, mitä se eittämättä onkin. Huolestuttavammin, se heijastaa samaa argumenttia kuin (sivulla 3) mitä Iranin regiimi  on esittänyt pyrkiessään vähentämään tukea sotilaalliselle iskulle kansainvälisessä yhteisössä. Se, että Iranin ydinaseohjelma on eräiden tiedusteluraporttien mukaan lakkautettu 2003 (NIE 2007), ei tarkoita sitä, että Iranin ydinohjelmalla ei olisi sotilaallisia tarkoituksia. Itse asiassa, “breakout kapasiteetin” kehittäminen on Iranin ydinohjelman sotilaallisen ulottuvuuden keskiössä. Samaa toteaa myös IAEA:n viimeisin raportti: Iranin toimet antavat vahvasti syytä olettaa, että maa on vähintään luomassa itselleen kapasiteettia luoda ydinaseita erittäin nopeasti, mikäli maa tekee poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi.  Riittäviä todisteita Teheranin poliittisista aikeista ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on oikeassa todetessaan, että diplomatialle on annettu mahdollisuus viimeisen vuosikymmenen aikana ilman merkittävää edistystä. Neuvotteluiden epäonnistumisen syitä voi kuitenkin hakea molemmilta puolilta. Kansainvälisen yhteisön ajama pakotepolitiikka on epäonnistunut saamaan aikaan haluttuja muutoksia Teheranin regiimin käyttäytymisessä, ja vähentänyt Iranin halukkuutta tehdä myönnytyksiä (samaa on argumentoinut myös Tarja Cronberg, joka johtaa EU:n parlamentin Iran–delegaatiota). toisaalta Iranin neuvottelustrategia on alun perinkin perustunut lähinnä viivyttelyyn, sen samalla edistäessä ja laajentaessa ydinohjelmaansa.

Nähtäväksi vielä jää, tarjoavatko uudet neuvottelut muutosta kumpaankaan dynamiikkaan. Viime vuosien edistys – tai pikemminkin sen puute – neuvotteluissa ei kuitenkaan tarjoa monia syitä jakaa Tuomiojan ja Bildtin optimismia: emme voi varmuudella sanoa, onko Iran halukas neuvotteluratkaisuun, tai edes onko se tehnyt poliittista päätöstä ydinaseen rakentamiseksi. On kuitenkin tärkeä huomioida, että sillä välin kun kansainvälinen yhteisö pyrkii panostamaan diplomatiaan – mitä sen luonnollisesti täytyykin tehdä – Iranin ydinohjelma jatkaa edistymistään, ja ikkuna sotilaalliselle iskulle sulkeutuu. Sotilaallinen isku ei voi enää ehkäistä kokonaisuudessaan Iranin tietä ydinasevallaksi, mutta sen on vielä mahdollista hidastaa tätä kehitystä merkittävästi. Diplomatian rinnalla Iranin ydinohjelmaa kohtaan onkin kohdistunut useita iskuja, joiden tarkoituksena on ollut juurikin hidastaa Iranin ohjelmaa.

Viimeistään nyt tulisikin hyväksyä se todellisuus, että Iranin ydinaseistautuminen on enimmäkseen sen omissa käsissä oleva poliittinen päätös. Sotilaalliset ratkaisut – poislukien sotilaallinen operaatio, jonka tarkoitus on syrjäyttää Iranin regiimi, ja asettaa maalle uusi hallinto – voivat vain hidastaa kehitystä, ja diplomaattinen ratkaisu edellyttää regiimin halua ratkaista kiista rauhanomaisesti. Diplomaattisen ratkaisun korostaminen ainoana vaihtoehtona onkin aavistuksen harhaanjohtava – se ei ota huomioon, että Iran on oma toimijansa, joka toimii omien intressiensä ja laskelmiensa pohjalta. Tuomiojan ja Bildtin olisikin tullut huomioida, että diplomaattiselle ratkaisulle omistautuminen tarkoittaa, että Iranin niin päättäessä, on vain ajan kysymys koska siitä tulee ydinasevalta.

Tähän mennessä Teheranin laskelmiin ydinohjelman hyödyistä ja haitoista ei ole pystytty  vaikuttamaan oikein. Sanktiot ovat epäonnistuneet, jatkuva sotilaallisella iskulla uhkaaminen on pahentanut osapuolien välistä luottamuspulaa, ja osittain luottamuspulasta johtuen, neuvotteluissa ei olla edistytty. Mikäli kansainvälinen yhteisö ei pysty merkittävästi vaikuttamaan Teheranin laskelmiin breakout kapasiteetin luomisen hyödyistä ja haitoista uusien neuvotteluiden aikana, Teheran voi halutessaan seurata omia sisäisiä laskelmiaan ydinasevaltojen kerhoon.

Tällä hetkellä oleellisin kysymys kuuluu, voiko Teheranin laskelmia muuttaa pelkästään diplomatiaan nojaten? Varmaa vastausta tähän ei ole. Ydinkiistan pitkittymisen taustalla on kuitenkin kansainvälisen yhteisön epäonnistuminen: se ei ole kyennyt vaikuttamaan Iranin laskelmiin ydinohjelman ja breakout kapasiteetin rakentamisen hyödyistä ja haitoista.  Merkityksellistä on kysyä, muuttaako sotilaallisen iskun uhasta luopuminen tilannetta merkittävästi? Miten se vaikuttaa Iranin laskelmiin? Varmaksi voidaan sanoa vain, että se laskee entisestään ydinaseistautumisen tai nykyisen politiikan jatkamisen haittoja Iranille. Molemmat vaihtoehdot ovat puhtaasti haitallisia kansainväliselle yhteisölle.

Jos kansainvälinen yhteisö todella haluaa, ettei Iranista tule seuraavaa ydinasevaltaa, sen tulee löytää uusia tapoja luoda Iranille uusia haittoja sen käyttäytymisen muuttamiseksi, ydinohjelman kontekstissa ja yleisemmin, samalla kun se tekee kaikkensa Iranin ydinohjelman edistymisen ehkäisemiseksi. Neuvottelupöydässä saatu ratkaisu on paras mahdollinen lopputulos monestakin eri syystä, mutta sotilaallisesta uhkasta luopuminen tässä tapauksessa ei vaikuta ratkaisulta, jota länsimaiden tai kansainvälisen yhteisön kannattaisi kokeilla.

Öljyn kirous

Venäjän presidentinvaalien jälkeen ovat maan talous ja tulevan presidentin vaalilupaukset olleet tapetilla mm. luottoluokitusyhtiö Fitchin toimesta. Huolenaiheena on ollut paitsi mittavien vaalilupausten hinta, myös Venäjän talouden liiallinen painottuminen energiavientiin yhtäältä taloudellisen volatiliteetin ja toisaalta rakenteellista uudistukselta välttymisen kannalta. Tuorein tilastotieto vahvistaa huolen. Kuten alla näemme, on vuoden 2010 vientitilastojen valossa ilmiselvää, että energiavienti, etenkin öljyn ja maakaasun muodossa, todellakin muodostaa leijonan osan maan viennistä lähes seitsemänkymmenen prosentin osuudellaan. Oljyn merkityksestä kertoo myös mielenkiintoinen, muttei odottamaton, tilastohavainto vaihtotaseen ja öljyn hinnan vahvasta korrelaatiosta.

Historiallisesti tilanne ei ole uusi siinä mielessä, että energiavienti on ollut kansantalouden kannalta merkittävää jo entiselle Neuvostoliitolle, jonka kohdalla 70-luvun öljyn hinnan nousu mahdollisti välttämättömien talousuudistusten siirtämisen hamaan tulevaisuuteen. Onko siis kyse eräänlaisesta historian toistosta, josta mieleen saattaa tulla paitsi Neuvostoliitto myös rentierismin oletetut mallimaat kuten Kuwait tai Saudi-Arabia? Tässä yhteydessä on hyvä suorittaa pikainen rentierismin merkityksestä yhteiskuntatieteellisenä terminä.

Lähde: IMF

Rentierismiä vai Hollannin tauti?

Kenties tunnetuin määritelmä rentierismistä on egyptiläisen ekonomistin, hiljattain valtiovarainministerin virasta eronneen Hazem Beblawin pohjautuva määritelmä, jonka pohjana ovat, nimeä myöten, Adam Smithin ja David Ricardon opit. Beblawin mukaan rentieerivaltion ytimessä on  maantieteelliseen sijaintiin ja luonnonvaroihin perustuva valtiolähtöinen talous. Puhtaimmillaan kyseessä on eräänlainen palkitsemisjärjestelmä, missä varsinaista lisäarvoa tuottavia yksilöitä (esim. öljynporaukseen erikoistuneita insinöörejä) on verrattain varsin vähän suhteessa resurssien jakajiin ja käyttäjiin. Yhteiskunta jakautuu tässä mallissa erinäisiin kerroksiin, joista jokainen kykynsä mukaan yrittävää saada mahdollisimman suuren palan luonnon suomasta resurssin vauraudesta. Tämän prosessin sivutuotteena työn ja palkkion välinen suhde katkeaa. Näin ollen Beblawin mukaan esimerkiksi Saudi-Arabian kansalainen, joka vielä taannoin pääsi nauttimaan valtion takaamasta työpaikasta, passivoituu poliittisesti – eihän kellään, joka saa valtion takaaman täysihoidon maksamatta veroja voi olla valitettavaa. “Ei veroja ilman edustusta” muuntuu “ei veroja, ei edustusta” –muotoon, Beblawi toteaa.

Jopa Lähi-Idän öljyvaltioiden – beblawilaisittain rentieerivaltioita, par excellence - kontekstissa voidaan puhua tästä “klassisesta” rentierismistä yksinkertaistavana, sillä esimerkiksi juuri Saudi-Arabiassa* ei voida puhua täysin poliittisesti passivoituneista ja poliittisen äänensä “myyneistä” kansalaisista. Vaikka osa rentieerivaltion piirteistä toki toteutuu Venäjän kohdalla, ovat viimeistään maan viimeaikaiset vaaliprotestit merkki siitä, ettei venäläisiä äänestäjiä voi kutsua poliittisesti passiivisiksi pahalla tahdollakaan.

Koska rentieerivaltion piirteet toteutuvat pitkälti lähinnä maan makroekonomisella tasolla, onkin  hedelmällisempää puhua Venäjästä nk. Hollannin taudin mahdollisena uhrina. Termi kuvaa tilannetta, jossa maan energiasektori kasvaa muiden talouden sektoreiden kustannuksella. On kenties omituista miettiä Venäjää öljyvarantonsa uhrina vielä, mutta liiallisessa tuotannollisessa öljyriippuvuudessa pysyminen aiheuttaa todellisia riskejä kansantaloudelle. 

Talousuudistusten välttämättömyys 

Viime kädessä Venäjän talouden luokittelu rentieristiseksi tai epärentieristiseksi on lähinnä akateemista, ainakin talouden näkökulmasta. Päivän Financial Timesin mukaan edessä ovat synkät taloudelliset näkymät, sillä maan vaihtotase näyttäisi kääntyvän negatiiviseksi noin 3-4 vuoden päästä. Viimeisen yhdentoista vuoden aikana on öljyn hinta nelinkertaistunut, mikä on heijastunut valtiollisen budjetin alituissa kasvussa ja kolminkertaistuneissa reaalipalkoissa. Öljyn hinnan tulisi kaksinkertaistua, jotta meno voisi jatkua nykyisellään. Hinnannousun sivutuotteena syntyisi globaali lama, jolla olisi vaikutuksena myös Venäjän talouteen – yhtälö on toisin sanoen mahdoton. Jäljelle jää kolme vaihtoehtoa – lainamarkkinoiden käyttäminen, ruplan devalvointi ja/tai valtiollisen budjetin leikkaaminen – joista vain yksi, budjetin (vähittäinen) pienentäminen, on talouden näkökulmasta kestävämpi, pidemmän aikavälin ratkaisu. Tässä yhteydessä on myös huomioitava, että juuri öljyn hinnan nousu on pitänyt maan budjetin ylijäämäisenä talouskriisin pahimman vuoden (2008-9) jälkeen.

Vuosia paitsi länsimaisten taloustutkimuslaitosten (mm. OECD:n Venäjä-raportti viime syksyltä) myös Venäjän ylimmän poliittisen johdon peräänkuuluttamat talousuudistukset näyttävät nyt todennäköisimmiltä kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvulla. Koska kuitenkaan Venäjän tai Neuvostoliiton lähihistoria ei tarjoa esimerkkiä onnistuneista talousuudistuksista – päinvastoin – ja koska Venäjän nykyhallinnon todellisen kannatuksen takana on öljyn siivettämän talouskasvun sivutuotteena kasvaneista eläkkeistä nauttivia äänestäjiä, on kuitenkin erittäin todennäköistä, että uhkaavasta taloustilanteesta huolimatta ei uudistuksia nähdä vielä vähään aikaan, jos silloinkaan.

* Ensi kirjoituksessa lisää Saudi-Arabian taloudesta ja rentierismistä.

Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi

Blogissamme on viime viikkoina käsitelty niin lukijoiden kuin ulkopolitistienkin toimesta humanitaarista interventionismia, erityisesti Syyrian kontekstissa, mutta myös yleisemmin. Vaikka humanitaarinen interventionismi onkin ongelmallinen käsitteellisesti ja strategisesti, sillä on kuitenkin tarkoituksensa, eikä sen rooli kansainvälisessä politiikassa ole vailla meriittejä.

Tarkan laillisen määritelmän puuttuessa, humanitaarista interventiota voidaan yleisesti luonnehtia sotilaallisen voiman käyttämiseksi toista valtiota (regiimiä) kohtaan sen suorittamien ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi. Tämän ympärille rakentunut humanitäärisen interventionismin idea joka, kuten Taivaanrannamaihari argumentoi, korostaa suojeluvastuun periaatetta: ”mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.” Täysin kiistaton käsite ei kuitenkaan ole. Humanitäärisen interventionismi on aiheuttanut, jos ei ymmärrettävää niin ennakoitavissa olevaa vastustusta mm. Kiinan ja Venäjän regiimeissä, niiden korostaessa valtion koskemattomuutta ja humanitäärisen interventionismin vastaista puuttumattomuusperiaatteen normia.

Venäjän ja Kiinan asennoitumista voidaan tutkia realististen linssien läpi katsoen: molemmat regiimit pelkäävät itse joutuvansa tulevaisuudessa ulkopuolisen sekaantumisen uhreiksi (varsinkin ottaen huomioon sen, että humanitaarisen interventionismin casus belli keskittyy ihmisoikeusloukkauksiin, ja selvää kriteeristöä intervention oikeuttavaan tilanteeseen ei ole), mikäli kyseinen normi vahvistuu koskemattomuus- ja puuttumattomuusperiaatteisiin nähden.

Tämä selittää, miksi Kiina ja Venäjä vastustavat humanitaarista interventionismia. Niille kyseinen vastustus on sidoksissa valtion intresseihin ja ennen kaikkea turvallisuuteen. Sekään tuskin auttaa humanitaaristen interventioiden edistämistä, että Afghanistanin ja Irakin interventiot eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Molemmissa maissa on myös varsin ongelmallinen tapa kritisoida humanitaarista interventionismia ”humanitaarisena imperialismina” – tämä ongelma vainoaa myös länsimaista ja suomalaista vasemmistoa. Imperialismin ja interventionismin käsitteiden rinnastaminen toisiinsa on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista. Siinä missä imperialismi pyrkii lisäämään sitä harjoittavan valtion suoraa poliittista kontrollia tai vaikutusvaltaa väkivaltaisesti, humanitaarisen interventionismin pyrkimyksenä on aseellisen intervention kautta lopettaa ihmisoikeuksia systemaattisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti loukkaavien valtioiden toiminta.

Humanitaarinen interventionismi on ideana positiivinen Suomen kaltaiselle länsimaiselle liberaalille, ihmisoikeuksia kunnioittavalle pikkuvaltiolle. Se pyrkii luomaan kansainvälistä normia, jonka tarkoituksena on saada autoritaariset valtiot noudattamaan ihmisoikeuksia, vakauttaen kansainvälistä järjestelmää ja edistäen turvallisuutta. Taivaanrannanmaiharia mukaillen, mikäli kansainvälisellä yhteisöllä on tarvittavat keinot puuttua käynnissä olevaan kansanmurhaan tai ehkäistä sen aloittaminen, sillä on moraalinen velvoite intervention suorittamiseksi, myös silloin kun YK:n mandaattia ei ole saatavilla, ja parhaimmillaan se myös edistää kansallisia intressejä vakauttamalla konfliktista kärsiviä alueita.

Näin ollen kysymys siitä, miksi Syyriasta käyty keskustelu Suomessa on äärimmäisen interventiovastaista (kuten oli myös Libyan yhteydessä) onkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Erkki Tuomioja kommentoi Helmikuun lopussa, ettei sotilaallista ratkaisua missään tapauksessa olla hakemassa. Tuomiojan kanta heijasti mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteerin Eekku Aromaan esittämää ”pasifistista utopismia”: ”lähtökohtana on, että väkivaltaisuudet saadaan loppumaan välittömästi ja saadaan aikaan tulitauko, jotta humanitaarista apua päästään toimittamaan.” Niin Tuomioja kuin Aromaakaan eivät ole kommentoineet, miten ”lähtökohdasta” päästäisi haluttuun lopputulokseen.

Samaa kantaa on edustanut myös Suomen Lähi-idän Instituutin johtaja Ari Kerkkäinen: “Ainoa käsitettävissä oleva ulospääsyreitti on väkivaltakierteen päättäminen, joka käynnistyisi alueellisista tai paikallisista tulitauoista ja laajenisi käsittämään koko maan.” Niin Tuomioja kuin Kerkkäinenkin painottavat Venäjän painostamista. Kuinka Venäjä saataisiin ”historian väärältä puolelta”, kuten Tuomioja luonnehti, painostamaan Syyriaa, jää epäselväksi. Venäjän signaalit sen sijaan ovat olleet varsin selvät. Sillä ei ole aikomusta lopettaa asekauppaa Assadin regiimin kanssa eikä se aio muuttaa kantaansa, mutta se ei myöskään puolusta Syyriaa aseellista interventiota vastaan.

Poliittinen ratkaisu, niin ideaalinen kuin se Syyrian tapauksessa olisikin, näyttää lähes mahdottomalta tällä hetkellä. Eri mieltä asiasta tuntuu olevan Kofi Annan, joka kävi Syyriassa neuvottelemassa viime viikolla. Annan mainitsi olevansa optimistinen poliittisen ratkaisun suhteen: ”It’s going to be difficult, but we have hope.” Annanin optimistisuus on arvostettavaa, mutta ei realistista. Kuten New York Times artikkelissaan luonnehtii, Assadin regiimillä ei tällä hetkellä ole mielenkiintoa poliittisen ratkaisun suhteen, eikä Syyrian regiimin – tai opposition – väkivallan käytölle näy loppua. Sillä välin poliittisen neuvotteluiden priorisoiminen on heikentänyt sotilaallisen intervention todennäköisyyttä, joka on mahdollistanut rajoittamattoman väkivallankäytön Syyrian oppositioryhmiä kohtaan, jotka eivät ilman ulkopuolista apua pysty haastamaan Assadin asevoimia.

Kun poliittinen ratkaisu näyttää epätodennäköiseltä, kysymys kuuluukin, tulisiko kansainvälisen yhteisön jatkaa poliittisen ratkaisun hakemista kaikesta huolimatta, vai hakea vaihtoehtoista ratkaisua sotilaallisen intervention kautta? Kysymys ei ole helppo, eikä vastaus siihen voi olla yksioikoinen. Humanitäärinen interventio voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin – Syyrian geopoliittisen sijainnin huomioon ottaen kyseessä on merkittävä riski – ja se monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Toisaalta, poliittisen ratkaisun pitäminen ainoana vaihtoehtona puolestaan vapauttaa Assadin regiimin toteuttamaan väkivaltaista strategiaansa, jonka todelliset seuraukset avautunevat kansainväliselle yhteisölle vasta konfliktin päättymisen jälkeen.

Syyrian tilanteen kannalta olisi hyödyllistä todeta kaksi faktaa: Ensinnäkin, Syyrian konflikti ei ole enää puhtaasti sisäinen, vaan Syyria on nähnyt jo useita ulkopuolisia interventioita. Venäjä jatkaa Assadin aseistamista, Iranin tuki regiimille jatkuu, ja oppositioryhmät hakevat sekä saavat aseistusta muilta alueellisilta valtioilta. Poliittisen ratkaisun hakeminen ei siis tarkoita sitä, että konflikti rajautuisi maagisesti pelkästään Syyrian sisäiseksi.  Kysymys kuuluukin, voiko humanitaarisen interventionismin nimissä tehty sotilaallinen operaatio parantaa tilannetta, tai ehkäistä vastaavia tapauksia tulevaisuudessa?

Toisena faktana onkin hyvä tunnustaa, että poliittisen ratkaisun hakeminen – erityisesti tilanteessa, jossa sen saavuttaminen näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä – sotilaallisen ratkaisun kustannuksella ei ole yleisesti eikä Syyrian tapauksessa automaattisesti moraalisesti parempi ratkaisu kuin humanitaarinen interventio. Päin vastoin, Syyrian tilanteessa missä siviileihin kohdistuva väkivalta kiihtyy, se voidaan nähdä myös selänkääntämisenä siviilien kärsimyksille ja suojeluvastuulle. Poliittisen ratkaisun priorisointi – mikä nojaa pelottavasti Venäjän hyväntahtoisuuteen sen intressien kustannuksella – mahdollistaa Assadin regiimin väkivaltaisuudet. Vielä tärkeämpää on huomata, että mitä kauemmas kansainvälisen intervention mahdollisuus on lipunut, sitä intensiivisemmäksi Assadin kampanja on muuttunut.

Aromaan, Tuomiojan ja jossain määrin myös Kerkkäisen peräänkuuluttamat poliittiset ratkaisut sopivat ideaalitilanteisiin, mutta harvoin toteutuvat käytännössä, mikäli konfliktin osapuolet eivät ilmaise haluaan väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että konflikti loppuu vasta kun yksi osapuolista – tai osapuolien välinen liittouma – pääsee väkivallan kautta haluttuun loppuratkaisuun. Se vaatii kuitenkin pitkän ja verisen aseellisen konfliktin. Mitä tahansa moraalisia argumentteja humanitaarista interventiota vastaan voidaan tehdä, potentiaalisten siviiliuhrien pelkääminen samalla kuin oikeiden siviiliuhrien määrä nousee, on kyseenalaista toimintaa vailla moraalista paremmuutta.  Tästä seuraa kysymys, onko Venäjän ja Kiinan kannan osittain jakava Suomikin nyt historian väärällä puolella?