Venäjä ja Syyrian kansannousu

Syksystä lähtien kansainvälinen huomio on enenevässä määrin siirtynyt kohti Syyriaa ja maan syventyvää kriisiä. Erilaisista diplomaattisista yrityksistä huolimatta väkivaltaisuuksille ei näy loppua ja mahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Syyriassa hupenevat kovaa tahtia. Kuitenkin YK:n turvallisuusneuvostossa vahvemman kansainvälisen toiminnan esteeksi on muodostunut Venäjä (ja Kiina, mutta Kiina piiloutuu Venäjän kannan taakse).

Selittämään Venäjän Syyria-kantaa on turvauduttu pitkälti perinteisiin viisauksiin: ensinnäkin, todetaan, että Venäjä on aina vastustanut henkeen ja vereen (muiden) interventioita; toiseksi, onhan Venäjällä ja Syyrialla pitkäaikainen liittolaisuus ja Venäjän investoinnit maassa ovat merkittäviä. Kummassakin tulkinnassa on totuuden jyviä, mutta näiden liiallinen korostaminen kuitenkin verhoaa Venäjän Syyria-politiikan muita tekijöitä ja merkittäviä epäselvyyksiä.

Dialogia, mutta vain tietyillä ehdoilla

Keskeinen pilari Venäjän Syyria-politiikkaa on ollut haluttomuus hylätä Assadin hallintoa. Regiiminmuutosvaatimusten sijaan Venäjä on painottanut reformia, jonka – perinteen mukaisesti – tulisi olla sisäisen dialogin seurausta. Tätä dialogia tulisi käydä regiimin ja rauhanomaisen opposition kanssa – poissulkien aseellisen vastarinnan. Saman logiikan mukaisesti Venäjä edellyttää, että aselepoa tulisi vaatia sekä Syyrian armeijalta että kapinallisilta. Venäjä edelleen kiistää tiettyjä olennaisia konfliktin aspekteja soveltamalla moraaliekvivalenssia kapinallisten ja hallinnon surmatöiden välillä.

Asettamalla hallinnon ja kapinalliset samalla viivalle Venäjä tietoisesti suosii Syyrian hallintoa ja tätä myötä tehokkaasti torpannut vaatimuksia Bashar al-Assadin eroamiseksi – joka on ollut jo kuukausia arabi- ja länsimaiden lähtökohtainen vaatimus tilanteen ratkaisemiseksi. Veto-oikeuden uhalla laadittu Kofi Annanin rauhanmissio heijastaa tätä. Jo valtuutuksensa vuoksi Annanin rauhansuunnitelma joutuu kannattamaan näitä Venäjän tavoitteita – jonka käytännön seurausta on vahvistaa Assadin hallintoa ja heikentää kapinallisten asemaa.

Ei liene yllättävää, että Venäjä ei ole osallistunut arabi- ja länsimaiden järjestämiin ”Syyrian ystävien” kokouksiin. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi Istanbulin kokousta siitä ettei sillä ole valtuuksia puhua kansainvälisen yhteisön puolesta ja korosti, että ainoa foorumi jolla on valtuuksia keskustella Syyrian tilanteesta on YK:n turvallisuusneuvosto. Syyrian kapinallisten aseistamisesta Lavrov jatkoi: ”on päivänselvää, että oppositio ei voi päihittää Syyrian armeijaa vaikka olisi loppuun asti aseistettu, ja aseistamisen tuloksena olisi vain vuosien kestoinen verilöyly.” Osuutensa Syyrian kapinallisten vastustamisessa voi olla epämiellyttävät yhtäläisyydet Venäjän omaan valtarakenteeseen ja terrorismihuoliin Kaukasuksella.

Sinäänsä kiinnostavaa on, että vaikka Venäjä on suojellut Assadin hallintoa, Venäjä on myös pyrkinyt korostamaan ettei ole suinkaan Assadien ystävä; pikemminkin Venäjän johto on perustellut kantaansa viitaten laajempaan Syyrian tilanteen tulkintaan ja etenkin siihen, että muut tähänastiset ehdotukset pikemminkin lietsovat kuin rauhoittavat konfliktia. Tätä tulkintaa Venäjän Syyria-politiikasta on, esimerkiksi, antanut Venäjän YK-lähettiläs  Vitaly Churkin.

Samaten on huomautettava, että Venäjällä ei ole juurikaan merkittäviä intressejä pelissä Syyriassa.  Vaikka Syyria lienee Venäjä parhaimpia ystäviä Lähi-idässä, Syyria ei ole Venäjän liittolainen; osapuolten suhde rakoili etenkin 2000-luvun alkupuolella ja pohjautuu pitkälti kätevyyteen enemmänkin kuin ideologiseen tai muuhun yhtenäisyyteen. Neuvostoaikoina Syyria oli (etelä-) Jemenin kaltainen liittolainen: auliisti vastaanotti aseita ja rahaa, mutta ei juurikaan kuunnellut Moskovan ohjeita eikä pystynyt maksamaan aseistaan (vuonna 2005, Venäjä antoi anteeksi lähes 10 miljardin dollarin velat). Paljon kohuttujen asekauppojen arvo on noin 1.5 miljardia dollaria – vertauksen vuoksi, Venäjän asekauppojen arvo Libyan kanssa oli yli 4 miljardia. Toisin kuin Iran joka on tarjonnut ”repressio-osaamusta” Damaskokselle, Venäjän myymät aseet soveltuvat parhaiten ulkoisen intervention ehkäisyyn – ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjäkoneita ja tutkajärjestelmiä. Venäjä ei ole sitoutunut Assadien hallinnon selviytymiseen peruuttamattomalla tasolla.

Onko Venäjä realistisempi?

Venäjän kantaa on kovin sanoin kritisoitu. Toinen näkemys on, kuten muutama asiantuntija on asian laittanut, on, että Venäjä omaa ”realistisen” näkemyksen Syyrian tilanteesta. Näin ei ole, sillä Venäjän ”realismi” on pikemminkin länsimaiden näkemysten negatiivi. Venäjällä ei ole ollut sen suurempaa Lähi-idän politiikkaa ja kuten muut kansainväliset toimijat se on  suhtautunut sekavasti arabikevään muutoksiin. Omien intressien puutteessa, suhtautuminen Lähi-itään on pitkälti määräytynyt lännen kautta. Libyan tapauksessa Venäjällä oli vaa’ankieliasema YK-valtuutuksen läpimenemisessä; päätös olla vetoamatta oli kiistanalainen. Nyt Syyrian tilanteessa Venäjä nauttii vastaavasta asemasta ja on ominut kovemman linjan interventiota vastaan.

Innokkuus laittaa kapuloita lännen rattaisiin heijastuu erilaisissa salaliittoteoria-painotteisissa analyyseissä jotka kiistävät kansannousun agenttiuden. Esimerkiksi entinen pääministeri Primakov huomautti, että Libyassa ja Syyriassa ”oli alusta asti käynnissä aseellinen kapina hallitsijoita vastaan…He jotka varustivat aseet ja kehottivat niiden käyttöön tulevat eittämättä selväksi ajan kulun myötä”. Korostamalla kapinallisryhmien roolia väkivaltaisuuksissa Venäjä on implisiittisesti toistanut Syyrian regimiin tulkintaa tilanteesta. Diplomaattisella tasolla, Venäjä ei ole paljon näin tehnyt – vedoten mielummin ”tasapainon” tärkeyteen – mutta Venäjän valtion omistama/ohjeistama media on suorasti kierrättänyt  Syyrian regiimin argumentteja. Hyvin pienimuotoisella ja hyvin epätieteellisella katsauksella valtio-rahotteiseen ja ulkomaille suunnattuun Russia Today:n uutisointiin Syyriasta ilmenee mitä kiinnostavimpia ”totuuksia”.

Esimerkiksi paljastuu, että Vapaan Syyrian armeija on ollut Naton ”rahoittama alusta asti” kuten myös länsivaltojen aseistama. Kuitenkaan ulkopuoliset toimijat eivät luota riittävästi paikallisiin, sillä on uutisoitu ulkomaalaisten joukkojen sotivan Syyriassa (ranskalaiset upseerit olivat sen verran kömpelöitä, että heidät pidätettiin Syyriassa). Al-Qaeda sotii lännen kanssa ja toki on muistettava, että ”lännen petrodollarit” ovat ostaneet Arabiliiton. Oikeastaan, koko Syyrian tilanne on CIA:n, MI6, ja Mossadin tiedustelupalveluiden luoma sotku.

On sanomatta selvää, ettei interventio olisi helppoa tai toisi nopeaa ratkaisua Syyrian kriisiin. Intervention ongelmista huolimatta, Venäjä ei suinkaan omaa realistisempaa näkemystä Assadin hallinnon selviytymismahdollisuuksista. Ulkoisesta avusta huolimatta on epäselvää voiko Assadin hallinto lahdata riittävästi kansalaisiaan pysyäkseen vallassa, ja on päivänselvää, että vaikka se onnistuisikin siinä niin regiimin legitimiteetti on pysyvästi mennyttä.  Jäljellä olisi ontto repressiokoneisto, joka on täysin riippuvainen ulkoisesta tuesta – tuskin kestävä tai rauhanomainen ratkaisu. Ironista kyllä samanlaista toiveajattelua Assadien hallinnon selviytymisestä ilmenee myös Hizbollahin ja Iranin keskuudessa, pääosin siksi koska eivät halua ajatella muita vaihtoehtoja.

Onko muutosta nähtävissä?

Toivoa kuitenkin on, että Venäjä luopuu obstruktionismistään. Annanin suunnitelman asettama ukaasi umpeutuu tänään eikä ole tuonut loppua väkivaltaisuuksille.  Epäonnistumisen seurauksena Venäjälle poliittiset kustannukset Assadin kannattamisesta nousevat. Ulkopoliittisesti Venäjä on jo maksimoinut hyödyn Syyriasta: veton keinoin Moskovasta on tullut keskeinen toimija Syyrian kriisissä, jonka kantaa on pakko kuunnella. Annanin suunnitelmat puutteet johtuvat suoraan Kremlin vaatimista muutoksista – ja vaikka Venäjä painostaisikin Damaskosta seuraamaan ohjeita niin Venäjä kyky vaikuttaa Assadin hallinnon laskelmiin on pientä. Se missä Venäjällä on valtaa, on kansainvälisen yhteisön estämisen lopettamisessa.  Venäjä on tietoinen tilanteensa rajoitteistaan: Venäjä ei voi estää sotilaallista interventiota à la Kosovo, mutta voi olla antamatta sille turvallisuusneuvoston siunausta. Venäjä voi jarruttaa ja tätä kautta antaa aikaa Assadin regiimille – mutta jossain vaiheessa Venäjäkin on valmis hylkäämään uppoavan laivan. Kansainväliselle yhteisölle kesti vuosia puuttua Balkanin surmiin. Toivottavasti näin kauan ei tarvitse odottaa Syyrian tapauksessa.

Venäjä kiristää otettaan Kaukasuksesta

Neuvosto-Kaukasuksen kartta. Wikipedia Commons.

Maaliskuussa 2012 Venäjän politiikka suhteessa Transdniestriaan, Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan muuttui. Presidentti Dmitri Medvedev nimitti yhtenä viimeisinä töistään ‘Venäjän presidentin erityisedustajat’ näihin Venäjän epävirallisiin protektoraatteihin. Abhasian erityisedustajaksi tulee viereisen Krasnodarin alueen kuvernööri Aleksandr Tkachev ja Etelä-Ossetian sai Pohjois-Ossetian presidentti Teimuraz Mamsurov. Transdniestriaan suhteita hoitaa aseteollisuudesta vastaava varapääministeri Dmitri Rogozin. Nimitykset symboloivat Moskovan pyrkimystä vahvistaa otettaan separatistialueista ja tehdä niistä käytännössä osa Venäjää. Kremlin otteen kiristyminen lähiulkomaista indikoi sitä että puheet lännen ja Venäjän suhteiden lämpenemisestä ovat pitkälti toiveajattelua. Lopuksi Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja pohtii onko tällä kaikella mitään merkitystä Suomen Venäjä-suhteelle.

Aiemmin Abhasian ja Etelä-Ossetian asioita oli pitkälti hoidettu suoraan Moskovasta. Vaikka Sukhumiin ja Tshinkvaliin tulee jäämään Venäjän 2008 avaamat edustustot, merkittävimmät asiat tullevat jatkossa hoidetuksi erityisedustajien kautta. Huomionarvoista on että Tkachev ja Mamsurov ovat molemmat Putinin luottomiehiä ja viereisten Venäjän alueiden päämiehiä (Eurasia Daily Monitor, 23.3.2012). Mamsurov nimitettiin Venäjän Kaukasuksella sijaitsevan Pohjois-Ossetian presidentiksi 2005 ja hänen annettiin säännöllisesti vaatia Etelä-Ossetian yhdistämistä osaksi Venäjää, joka mahdollistaisi yhtenäisen osseettiterritorion luomisen. Mamsurovin, joka on itse osseetti, oletetaan pystyvän hoitavan Etelä-Ossetian epävakaata poliittista tilannetta edeltäjiään paremmin. Separatistivaltion vaalit voittanutta oppositiojohtaja Alla Dzhioevaa (Ulkopolitist 8.12.2011, ‘Arabikevät saapui Etelä-Ossetiaan?’) pidetään nykyään epävirallisena vankina sairaalassa, jotta hän ei voisi osallistua presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen 25.3. järjestettävään uusintaan.

Aleksandr Tkachev on toiminut viisimiljoonaisen Krasnodarin alueen kuvernöörinä jo vuodesta 2001 lähtien ja hänellä huhutaan olevan hyvät välit Putiniin. Hän vastaa virkansa puolesta Sotsin 2012 talviolympialaisten valmistelusta ja on kisojen valvontatoimikunnan jäsen. Tkachev toimeenpani väliaikaisen kauppasaarron Abhasiaa vastaan 2004-2005, sen jälkeen kun ‘väärä’ ehdokas Sergei Bagapsh oli voittanut alueen presidentinvaalit. Tkachev sulki Abhasian ja Venäjän välisen rajanylityspaikan Psou-joella, joka esti sitrushedelmien –jotka muodostavat maakunnan suurimman vientituotteen– myynnin Venäjän asutuskeskuksiin. Erityisedustajaksi nimittämisen jälkeen Tkachev totesi että koska hän on nyt vastuussa Abhasian ja Venäjän välisestä yhteistyöstä hän tulee tekemään töitä kahden kansakunnan lähentymiseksi ja yhteisen taloudellisen alueen luomiseksi (Kommersant Rostov, 20.3.2012). Abhasian presidentti Aleksandr Ankvabin kanssa hänellä on hyvät välit ja keskinäinen ymmärrys –ehkä siksi että Ankvab toimi Bagapshin kabinetissa taannoisen sitrushedelmäkriisin aikana ja tietää kuka on viime kädessä isäntä?

Tkachevin puheet yhtenäisen talousalueen luomisesta ja kansakuntien lähentymisestä tuovat pakostikin mieleen David Mitranyn Euroopan integraatiota selittämään kehittämän neofunktionalistisen teorian, jonka mukaan taloudellisen keskinäisriippuvuuden syventyminen edistää alueellista integraatiota. Etelä-Ossetian ja Abhasian tapauksessa kyse on tietysti perin yksisuuntaisesta taloudellisesta riippuvuussuhteesta, jota Venäjä pyrkii toimillaan syventämään. Etelä-Ossetialla ei käytännössä ole omaa taloutta, vaan alue pyörii Moskovan tukiaisten avulla –jota paikallinen Moskovalle uskollinen eliitti jakaa tukijoilleen. Abhasialla on taas perinteisesti ollut sekä maatalous- että turismisektori, jotka ovat molemmat perustuneet venäläiseen kysyntään. Maakunta toimittaa myös suuren osan Sotsin olympialaisten suureellisten rakennusprojektien raaka-aineista. Tkachevin nimitystä voi pitää osaltaan merkkinä siitä että Venäjä haluaa varmistaa Abhasian täyden yhteistyön Putinin hallinnolle tärkeän prestiisihankkeen –Sotsin olympiakisojen– onnistumisen turvaamiseksi.

Valery Dzutsev kirjoittaa että Moskovan otteen kiristyminen Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta johtuu osittain Venäjän oman poliittisen järjestelmän luonteesta (Eurasia Daily Monitor, 23.3.2012). Venäjä ei voi pitemmän päälle sallia separatistivaltioiden demokratisoitumista –jota symboloi Etelä-Ossetian viime syksyiset vaalit sekä Abhasian useat vaalit 2000-luvulla, joissa joka kerta ‘väärä’ ehdokas on voittanut. Nämä vapaat vaalit ovat kontrasti tavalle, jolla Pohjois-Kaukasuksen tasavaltoja yritetään pitää keskusvallan kontrollissa yhdistelmällä väkivaltaa ja paikallisen eliitin lahjomista, joka huolehtii siitä että Yhtenäinen Venäjä saa 99 prosenttia äänistä. Turvallisuusjoukkojen suorittamat kidnappaukset ja lavastetut murhat jatkuvat ja johtavat väkivallan kierteen jatkumiseen ja islamistiseparatistien kannatuksen nousuun. Venäjä yrittää saada Dagestanin tilannetta hallintaansa siirtämällä 20 000 sotilasta (joka on suunnilleen Georgian armeijan koko) Tsetseniasta rajan yli Dagestaniin (Eurasia Daily Monitor, 21.3.2012). Separatistialueilla kannetaan huolta siitä että kehitys johtaa lopulta samanlaiseen hallintomalliin kuin näiden vuorten pohjoispuolisten heimoveljien ‘autonomisissa’ tasavalloissa.

Ehkä parhaimman indikaation nimityskierroksen merkityksestä Venäjän ulkopolitiikalle saa tarkastelemalla uutta Transdnistrian erityisedustajaa Dmitri Rogozinia. Harva teko olisi ollut parempi symboli sille että Moskova pyrkii säilyttämään status quon. Rogozin on toiminut laitakansallismielisissä, venäläisen diasporan oikeuksia peräänkuuluttavissa ja imperiumin palauttamisesta haavailevissa, poliittisissa järjestöissä jo 1990-luvulta lähtien. 2008 Putin nimitti Rogozinin Venäjän Nato-lähettilääksi, joka tulkittiin laajalti tahallisena loukkauksena. Rogozin kunnostautui Brysselissä yrittämällä saada psykologista yliotetta neuvottelukumppaneistaan olemalla loukkaava ja pyrkimällä systemaattisesti konflikteihin. Rogozin jatkaa tehtävässään aseteollisuudesta vastaavana varapääministerinä. Venäläisessä hallintojärjestelmässä tsaarin luottomiehellä saattaa hyvinkin olla useita päällekkäisiä tehtäviä. Ironista Rogozinin portfoliossa on että Transdniestria oli erityisesti 1990-luvulla neuvostoaseiden laittoman jälleenmyynnin Mekka, jossa mm. Viktor Bout vieraili säännöllisesti.

Venäjän ja lännen väliselle suhteelle nämä sinäänsä marginaaliset tapahtumat Kaukasuksella eivät ennakoi hyvää. Venäjän ulkopolitiikan linjan voi tiivistää kahteen sanaan: jatkuvuus ja realismi. Kuten ulkoministeri Sergei Lavrov totesi hiljattain: ulkopolitiikka ei voi perustua vastustajien intentioiden ennustamiseen vaan kapasiteettien arvioimiseen (Kommersant 20.3.2012). Vaikka Venäjällä ja Yhdysvalloilla on joitain yhteisiä etuja niin näiden määrä tuntuu vähenevän. Putin on perunut  Chicagon Nato-huippukokouksen yhteydessä järjestettävän Nato-Venäjä tapaamisen, koska hänellä on muita kiireitä (Eurasia Daily Monitor, 22.3.2012). Venäjällä ei ole aikomustakaan antaa periksi alueilla, joiden se katsoo olevan itselleen strategisesti merkittäviä. Moskova on arabikevään jäljiltä ainakin yhtä skeptinen kuin mitä se oli Ukrainan ja Georgian värivallankumousten aikaan demokratian leviämisestä sen lähiulkomaihin. Demokratian leviäminen on välillisesti uhka Venäjän nykyhallinnon omalle legitimiteetille ja vakaudelle. Nyky-Venäjä ei enää pelkää Naton panssarivaunuja Itä-Euroopan tasangoilla vaan iPhoneja käyttävää nuorisoa, joka saa vaarallisia vaikutteita länsimaiden tiedustelupalveluiden kätyreiltä.

Suomelle Venäjä-suhde tulee säilymään ulkopolitiikan keskeisimpänä haasteena: miten yhteensovittaa hyvien suhteiden jatkuminen –johon sekä maamme turvallisuus että huomattavan tuottoisa idänkauppa perustuu– ja länsimaisten arvojen peräänkuuluttaminen osana eettistä ulkopolitiikkaa? Venäjän realistinen valtapolitiikka Kaukasukselle pitänee huolta siitä että kaukasialaiset tulevat säilymään yhtenä suurimmista suomalaisten pakolaiskeskusten asiakasryhmistä, ja että heidän läsnäolonsa tulee herättämään vastaisuudessakin Johan Bäckmanin ja Juha Molarin kaltaisten apologeettisten antifasistien paheksuntaa. Suoranaisia johtopäätöksiä Kaukasuksen tapahtumien vaikutuksesta Suomen ja Venäjän suhteeseen ei tule tehdä. Georgian sota ei muuttanut kansainvälisen politiikan luonnetta –toisin kuin silloinen ulkoministeri Alexander Stubb argumentoi kuuluisassa 080808 puheessaan– muuten kuin että länsimaat heräsivät osittain postmodernista Ruususen unestaan.

Venäjä soveltaa hyvin erilaista logiikkaa lähiulkomaihin kuten Georgiaan ja Ukrainaan, kun taas Suomi on maan rajanaapureista ainoa, jonka kanssa se keskustelee aidon tasavertaisesti. Suomen sotilastiedustelun päällikkö Georgij Alafuzoff on oikeassa sanoessaan (Taloussanomat, 7.1.2012) että jopa Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys aiheuttaisi todennäköisesti vain taloudellisia seurauksia kahdenväliselle suhteelle –kuten esimerkiksi mystisia puutullien nousuja. Tärkeämpää on huomioida se tosiasia että Venäjän ulkopolitiikka perustuu edelleen vahvasti realistiselle ajattelulle, eikä maa ole osa länsimaista turvallisuusyhteisöä. Niin kauan kuin tämä asiantila jatkuu toivoisi että Suomen poliittisella johdolla –joka tuntuu keskittyvän varuskuntien lakkauttamiseen sillä välin kun otetaan lisää lainaa– olisi viisautta ottaa oppia Sergei Lavrovin erinomaisesta analyysista: puolustuspolitiikka ei saa perustua muiden toimijoiden intentioiden ounasteluun vaan –ennenkaikkea sotilaallisten– kapasiteettien distribuution objektiiviseen arvioimiseen.

Öljyn kirous

Venäjän presidentinvaalien jälkeen ovat maan talous ja tulevan presidentin vaalilupaukset olleet tapetilla mm. luottoluokitusyhtiö Fitchin toimesta. Huolenaiheena on ollut paitsi mittavien vaalilupausten hinta, myös Venäjän talouden liiallinen painottuminen energiavientiin yhtäältä taloudellisen volatiliteetin ja toisaalta rakenteellista uudistukselta välttymisen kannalta. Tuorein tilastotieto vahvistaa huolen. Kuten alla näemme, on vuoden 2010 vientitilastojen valossa ilmiselvää, että energiavienti, etenkin öljyn ja maakaasun muodossa, todellakin muodostaa leijonan osan maan viennistä lähes seitsemänkymmenen prosentin osuudellaan. Oljyn merkityksestä kertoo myös mielenkiintoinen, muttei odottamaton, tilastohavainto vaihtotaseen ja öljyn hinnan vahvasta korrelaatiosta.

Historiallisesti tilanne ei ole uusi siinä mielessä, että energiavienti on ollut kansantalouden kannalta merkittävää jo entiselle Neuvostoliitolle, jonka kohdalla 70-luvun öljyn hinnan nousu mahdollisti välttämättömien talousuudistusten siirtämisen hamaan tulevaisuuteen. Onko siis kyse eräänlaisesta historian toistosta, josta mieleen saattaa tulla paitsi Neuvostoliitto myös rentierismin oletetut mallimaat kuten Kuwait tai Saudi-Arabia? Tässä yhteydessä on hyvä suorittaa pikainen rentierismin merkityksestä yhteiskuntatieteellisenä terminä.

Lähde: IMF

Rentierismiä vai Hollannin tauti?

Kenties tunnetuin määritelmä rentierismistä on egyptiläisen ekonomistin, hiljattain valtiovarainministerin virasta eronneen Hazem Beblawin pohjautuva määritelmä, jonka pohjana ovat, nimeä myöten, Adam Smithin ja David Ricardon opit. Beblawin mukaan rentieerivaltion ytimessä on  maantieteelliseen sijaintiin ja luonnonvaroihin perustuva valtiolähtöinen talous. Puhtaimmillaan kyseessä on eräänlainen palkitsemisjärjestelmä, missä varsinaista lisäarvoa tuottavia yksilöitä (esim. öljynporaukseen erikoistuneita insinöörejä) on verrattain varsin vähän suhteessa resurssien jakajiin ja käyttäjiin. Yhteiskunta jakautuu tässä mallissa erinäisiin kerroksiin, joista jokainen kykynsä mukaan yrittävää saada mahdollisimman suuren palan luonnon suomasta resurssin vauraudesta. Tämän prosessin sivutuotteena työn ja palkkion välinen suhde katkeaa. Näin ollen Beblawin mukaan esimerkiksi Saudi-Arabian kansalainen, joka vielä taannoin pääsi nauttimaan valtion takaamasta työpaikasta, passivoituu poliittisesti – eihän kellään, joka saa valtion takaaman täysihoidon maksamatta veroja voi olla valitettavaa. “Ei veroja ilman edustusta” muuntuu “ei veroja, ei edustusta” –muotoon, Beblawi toteaa.

Jopa Lähi-Idän öljyvaltioiden – beblawilaisittain rentieerivaltioita, par excellence - kontekstissa voidaan puhua tästä “klassisesta” rentierismistä yksinkertaistavana, sillä esimerkiksi juuri Saudi-Arabiassa* ei voida puhua täysin poliittisesti passivoituneista ja poliittisen äänensä “myyneistä” kansalaisista. Vaikka osa rentieerivaltion piirteistä toki toteutuu Venäjän kohdalla, ovat viimeistään maan viimeaikaiset vaaliprotestit merkki siitä, ettei venäläisiä äänestäjiä voi kutsua poliittisesti passiivisiksi pahalla tahdollakaan.

Koska rentieerivaltion piirteet toteutuvat pitkälti lähinnä maan makroekonomisella tasolla, onkin  hedelmällisempää puhua Venäjästä nk. Hollannin taudin mahdollisena uhrina. Termi kuvaa tilannetta, jossa maan energiasektori kasvaa muiden talouden sektoreiden kustannuksella. On kenties omituista miettiä Venäjää öljyvarantonsa uhrina vielä, mutta liiallisessa tuotannollisessa öljyriippuvuudessa pysyminen aiheuttaa todellisia riskejä kansantaloudelle. 

Talousuudistusten välttämättömyys 

Viime kädessä Venäjän talouden luokittelu rentieristiseksi tai epärentieristiseksi on lähinnä akateemista, ainakin talouden näkökulmasta. Päivän Financial Timesin mukaan edessä ovat synkät taloudelliset näkymät, sillä maan vaihtotase näyttäisi kääntyvän negatiiviseksi noin 3-4 vuoden päästä. Viimeisen yhdentoista vuoden aikana on öljyn hinta nelinkertaistunut, mikä on heijastunut valtiollisen budjetin alituissa kasvussa ja kolminkertaistuneissa reaalipalkoissa. Öljyn hinnan tulisi kaksinkertaistua, jotta meno voisi jatkua nykyisellään. Hinnannousun sivutuotteena syntyisi globaali lama, jolla olisi vaikutuksena myös Venäjän talouteen – yhtälö on toisin sanoen mahdoton. Jäljelle jää kolme vaihtoehtoa – lainamarkkinoiden käyttäminen, ruplan devalvointi ja/tai valtiollisen budjetin leikkaaminen – joista vain yksi, budjetin (vähittäinen) pienentäminen, on talouden näkökulmasta kestävämpi, pidemmän aikavälin ratkaisu. Tässä yhteydessä on myös huomioitava, että juuri öljyn hinnan nousu on pitänyt maan budjetin ylijäämäisenä talouskriisin pahimman vuoden (2008-9) jälkeen.

Vuosia paitsi länsimaisten taloustutkimuslaitosten (mm. OECD:n Venäjä-raportti viime syksyltä) myös Venäjän ylimmän poliittisen johdon peräänkuuluttamat talousuudistukset näyttävät nyt todennäköisimmiltä kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvulla. Koska kuitenkaan Venäjän tai Neuvostoliiton lähihistoria ei tarjoa esimerkkiä onnistuneista talousuudistuksista – päinvastoin – ja koska Venäjän nykyhallinnon todellisen kannatuksen takana on öljyn siivettämän talouskasvun sivutuotteena kasvaneista eläkkeistä nauttivia äänestäjiä, on kuitenkin erittäin todennäköistä, että uhkaavasta taloustilanteesta huolimatta ei uudistuksia nähdä vielä vähään aikaan, jos silloinkaan.

* Ensi kirjoituksessa lisää Saudi-Arabian taloudesta ja rentierismistä.

Blondin eka kerta Putinin kanssa? Katso video

Ulkopolitist tarjoaa lukijoilleen iltapulumaisen katsauksen Venäjän perin kyseenalaisten presidentinvaalien ehkä viihdyttävimpään ulottuvuuteen: poliittiseen mainontaan. Sekä televisiomainokset että Youtube-videot tarjoavat mahtavaa tahallista ja tahatonta komiikkaa itänaapurin poliittisesta järjestelmästä. Satiiri on ollut yksi mielenosoittajien vahvimmista aseista ja Internet on mahdollistanut videoiden halvan ja vaivattoman levittämisen maassa, jossa tietokoneet ja älypuhelimet ovat yleistyneet valtavasti viime vuosina.

Aloitetaan ensin Putinin leiristä. ‘Venäjä ilman Putinia. Maailmanloppu huomenna!’ video on kerännyt vajaa miljoona katsojaa Internetissä ja toistaa Putinin vaalikampanjan sanomaa vaihtoehdosta nykyisen vakauden ja 1990-luvun kaaoksen uusiutumisen välillä. Jos Putinia ei oltaisi valittu, maahan muodostuisi satoja uusia puolueita ja uusnatseista tulisi merkittävä poliittinen voimatekijä. Toukokuuhun mennessä Venäjän ydinasearsenaali on päätynyt Yhdysvaltojen hallintaan, ja vuotta myöhemmin Pohjois-Kaukasuksen tasavallat eroavat Venäjästä ja muodostavat islamilaisen emiraatin. Vuonna 2014 Georgia järjestää Sochin talviolympialaiset ja kieltää venäläisiä urheilijoita osallistumasta kisoihin.

Putinin viralliset vaalimainokset toistivat samaa sanomaa, joka esitettiin Venäjän valtiontelevisiossa ennen vaaleja esitetyssä dokumentissa jossa todettiin että ‘viimeisten yhdentoista vuoden aikana Venäjästä on tullut edistyksellinen valtio, jolla on erittäin kehittynyt talous, ja kunnia tästä kuuluu yhdelle miehelle, Vladimir Putinille’ (3.1.2012 Johnson’s List). Dynaaminen maanisä tekee konkreettisia uudistuksia ja kiertää maata. Yhtenäinen Venäjä keskittyy ihmisiin ja antaa huomiota jokaiselle. Jotta Venäjä voi jatkaa uudistumista tulee kieltäytyä populismista ja kantaa vastuuta. Voitot urheilussa edesauttavat terveen kansakunnan rakentamista ja voittoja elämässä. Tahatonta komiikkaa taas tarjoaa kaksimielinen mainos, jossa nuori kaunotar kysyy ennustajalta kenestä tulee hänen ensimmäinen kertansa. Tarot-kortissa komeilee kukas muu kuin Vladimir Vladimirovich – joka tulee varmasti pitämään huolta tytöstä luotettavana miehenä – jota sankarittaremme lähtee tuolta istumalta äänestämään. Toisessa versiossa brunette käy lääkärillä keskustelemassa samasta asiasta samanlaisin tuloksin.

Muista ehdokkaista venäläisen politiikan äärinationalistinen hovinarri ja takavuosien Suomen-syöjä Vladimir Zhirinovski ei tuota pettymystä. Zhirinovskin käsittämättömässä postmodernissa mainoksessa mies piiskaa aasiparkaa ja toteaa että Venäjän symboli on aina ollut laukkaava troikka, joka on nyt muuttunut pirun aasiksi -äänestämällä Zhirinovskia kaikki muuttuu paremmaksi. Kommunistien Gennadi Zjuganov -joka melkein voitti Boris Jeltsinin vuonna 1996- puolestaan yrittää olla köyhän miehen dynaaminen Putin-klooni, jonka vaalisloganina oli ‘Vaihtoehtoa ei ole? Vaihtoehto on aina olemassa’.

Paras ja ainakin huvittavin analyysi Venäjän päivänpolitiikasta löytyy usein Youtuben anonyymeistä satiirisista videoista. Eeppinen ‘Valitse toinen laiva‘ video esittää Dmitri Medvedevin ja Vladimir Putinin taannoisesta ilmoituksesta vaihtaa keskenään paikkoja Titanic-tulkinnan, jossa tandemi rinnastetaan Jackin ja Rosen kiihkeään tuhoontuomittuun romanssiin valtiolaivalla, joka on vääjäämättömästi törmäämässä jäävuoreen. Alunperin Ekho Mosvki -radioaseman kotisivulla esitetty ‘Talviyön unelma‘ video puolestaan tarjoaa oivaltavan analyysin siitä miksi Putin ja hänen liittolaisensa eivät tule suostumaan oikeaan demokraattiseen vallanvaihtoon (15.2.2012 Ulkopolitist). Videossa entinen pääministeri Putin vastaa oikeussalin häkissä syytöksiin korruptiosta ja valtionomaisuuden kavaltamisesta. Uudelleen kukoistukseen puhjennut poliittinen satiiri on yksi konkreettisimmista symboleista venäläisen yhteiskunnan vähittäisestä ‘eurooppalaistumisesta’ ja entistä korkeammin koulutettujen ja varakkaampien venäläisten turhautumisesta maansa yhä bysanttilaiseen poliittiseen kulttuuriin.

Vladimir Putin ja Kremlin kirous

Vladimir Putinista tullee Venäjän seuraava presidentti 4. maaliskuuta, vaalin ensimmäisellä kierroksella. Hän on ylivoimaisesti suositumpi kuin kukaan kesyistä vastaehdokkaistaan -muita ei päästetty ehdolle- ja virkamieskoneistolla on insentiivi varmistaa että pomo saa yli puolet äänistä kuten jo näimme tapahtuvan marraskuussa duuman vaalissa. Räikeä vaalivilppi on johtanut eksponentiaalisesti kasvaneihin mielenosoituksiin Moskovassa ja suureen rakenteelliseen muutokseen venäläisessä politiikassa: keskiluokan politisoitumiseen (Ulkopolitist, 9.1.). Oikea kysymys onkin kuinka kauan Putinilla on aikaa jäljellä, ja mitä tapahtuu hänen jälkeensä (Economist, 11.2.). Vaikka Putin ei haluaisi asiaa tiedostaa, hänen liittolaisensa tietävät että kulunut vuodenvaihde on vanhan tsaarin lopun alku. Heillä on yhteinen ongelma; varmistaa oma valta, vapaus ja kerätty omaisuus. Tämä ongelma tekee Putinista käytännössä Kremlin vangin ja demokraattisesta vallanvaihdosta hyvin epätodennäköisen.

Vaalit venäläiseen tapaan

Itse vaalien asetelma on masentavan yksinkertainen. Ehdokkaista Gennadi Zjuganov (kommunistit), Vladimir Zirinovski (liberaalidemokraatit) ja Sergei Mironov (Oikeudenmukainen Venäjä) edustavat duuman kesyjä oppositiopuolueita, jotka ovat ylläpitäneet demokratian vaikutelmaa. Miljardööri Mihail Prohorov (sitoutumaton) on ainoa poliittinen untuvikko tässä kaartissa. Ainoastaan Zjuganov, jonka Jeltsin voitti täpärästi 1996, saattaa päästä yli 10% prosentin eikä kenestäkään ole haastajaksi Putinille joka on jo ilmoittanut ettei osallistu vaaliväittelyihin. Tämän vuoksi heidät on päästetty ehdolle, toisin kuten esimerkiksi Liberaalipuolue Jablokon veteraanipuheenjohtaja Grigori Javlinsky. Zjuganov on kunnostautunut  duuman hovinarrina ja äärinationalistisena populistina. Prohorovilla ei taas ole oikeaa kannatuspohjaa edes Moskovan keskiluokan keskuudessa, jossa hänet nähdään Kremlin suosimana vaarattomana liberaalina varaventtiilinä. Hallintokoneisto ja valtionmedia on valjastettu Putinin presidenttiehdokkuuden taakse. Putin saattaisi hyvin voittaa tämän surullisen  joukon ensimmäisellä kierroksella ilman vaalivilppiä, sillä hänen henkilökohtainen kannatuksensa on huomattavasti Yhtenäistä Venäjää suurempi. Tulosta kuitenkin tuskin jätetään sattuman varaan.

Eläkevakuutus

Valtakunta syytesuojasta.

Jotta voimme ymmärtää Venäjän vuoden 2008 ja 2012 presidentinvaalien dynamiikkaa, meidän kannattaa palata hetkeksi ajassa taaksepäin. Pietariin ja 1990-luvun alun villeihin vuosiin, jolloin nuori virkamies Vladimir Putin toimi kaupungin kansainvälisten asioiden päällikkönä. Virka toi Putinin usein Suomeen, erityisesti ystävyyskaupunki Turkuun, jossa hän tapasi myös Suomen silloisen ulkoministerin Paavo Väyrysen (kuten Väyrynen on vaatimattomana miehenä usein huomauttanut). Olennaisempaa on kuitenkin että Putin vastasi lupien myontämisestä kansainväliseen raaka-ainekauppaan. Clearing-kaupanteon tarkoituksena oli saada ruokatarvikkeita vastineeksi ulkomaankaupasta. Ruokaa saatiin kuitenkin paljon odotettua vähemmän ja välittäjäfirmat ansaitsivat 34 miljoonan dollarin bonukset (St Petersburg Times, 29.7.2005). Kaupunginvaltuuston selvitys tammikuulta 1992 totesi 11 miljoonan dollarin katoamisen kirjanpidossa. Raaka-aineita oli jossain tapauksissa myyty 2000 kertaa maailmanmarkkinahintaa halvemmalla. Putinia syytettiin asiakirjojen pimittämisestä, ja raportti suositteli hänen erottamista ja syyteharkintaa.  Putinin mentori, pormestari Anatoly Sobchak piti huolta suojatistaan (American Foreign Policy Council, 17.3.2000); asia ei koskaan edennyt ja on unohtunut.

La bella vita.

Putin ja hänen tukijansa kuitenkin tietävät hyvin että heidän vapautensa ja vaurautensa riippuu vallan säilyttämisestä. Tämä on vuoden 1999 vallanvaihdon ja 2004 vuonna alkaneen Jukos-oikeudenkäynnin opetus. Jeltsinin terveyden murtuessa tämän lähipiirin piti hankkia uusi presidentti joka säästäisi heidät korruptio-oikeudenkäynneiltä ja turvaisi 1990-luvulla hankitun entisen valtio-omaisuuden. Rentier-taloudessa valtion hallitseminen tarkoittaa mahdollisuutta hallita sen raaka-ainatuloja, ja jakaa niitä omille tukijoille luovan kirjanpidon avulla. Putin ei halua päätyä Hodorkovskiksi Hodorkovskin tilalle viettämään eläkepäiviään pakkotyöleirille Siperiaan. Putinin hallinnon omat toimet antavat oivan esimerkin siitä kuinka päästä eroon vanhasta eliitistä, ottaa haltuunsa näiden keräämä omaisuus ja hankkia kansansuosiota heidän kustannuksellaan. Tilanne on enemmän tai vähemmän sama kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa (Baltiaa lukuunottamatta): Ukrainassa entinen pääministeri Julia Timoshenko on päätynyt vankilaan länsimaiden tuomitseman korruptio-oikeudenkäynnin seurauksena. Georgian uusi oppositiojohtaja miljardööri Bidzina Ivanishvili lupasi ensityökseen toimittaa Mikheil Saakashvilin linnaan korruptiosta. Tämän vuoksi demokraattinen ja todellinen vallanvaihto on henkilökohtainen riski, jota tulee välttää. Tämän vuoksi Putin päätyi epäkarismaattiseen vanhaan ystäväänsä Dmitri Medvedeviin 2008, toimimaan eräänlaisena harmittomana maatalouslomittajana. Medvevilla ei ollut taustaa turvallisuuspalvelussa -toisin kuin ennakkosuosikki varapääministeri Sergei Ivanovilla- ja hän ei saavuttanut itsenäistä kannatusta valtaeliitin tai väestön keskuudessa.

Jäljet pelottavat

Vallattoman kohtalo.

Arabikevät on lisännyt valtaeliitin paranoiaa ja huolta omasta tulevaisuudestaan. Putinia ei ole vaikea kuvitella Robert Mugaben tilalle pikaruokaketju Nandosin hilpeän nostalgiseen mainokseen. Tämä psykologinen paine auttanee osaltaan selittämään Venäjän päätöstä kaataa maltillinen Syyriaa-koskeva päätöslauselma, joka tulee heikentämään maan arvovaltaa erityisesti Lähi-idässä. Venäjän perustuslakituomioistuimen presidentti Valery Zhorkin kirjoitti 26. tammikuuta että ‘Länsi jahtasi Milosevicia, Saddamia ja Gaddafia. He ovat kaikki kuolleita. Länsi tulee hoitamaan Assadin, ja käymään meihin käsiksi. — Länsi tukee pahanlaatuista demokratialiikettä Venäjällä saadakseen tekosyyn interventioon ja kansakuntamme tuhoamiseen.’ Pavel Felgenhauer toteaa että Assadin suojeleminen ei palvele Venäjän vaikutusvaltaa Lähi-idässä. Kuitenkin Venäjän valtaeliitti ei ole suojaamassa klienttiään vaan itseään (Eurasia Daily Monitor, 2.2.2012). 3. helmikuuta, päivää ennen viimeisintä suurta mielenosoitusta Moskovassa, Putinin avustaja Dmitri Peskov kertoi (NY Times, 3.2.2012) tiedustelupalvelun tienneen jo ‘kaksi kolme vuotta sitten’ että duuman vaaleja syytettäisiin epärehelliseksi. Tämä poliittinen epävakaus on Washingtonin aikaansaannosta. Peskov antoi myös mielenkiintoisen ennustuksen että ‘sama skenaario tulee toistumaan myös 4. maaliskuuta jälkeen’. Sama topos jatkui seuraavan päivän pro-Putin varjomielenosoituksessa, joka oli valtiotelevision ykkösuutinen ja jossa osoitettiin sormella erityisesti Yhdysvaltojen uutta lähettilästä Michael McFaulia ja kannettiin ‘Ei oransseille vallankumouksille’ ja ‘Emme tarvitse arabikevättä!’ kylttejä (NY Times, 4.2.2012).

Valtaeliitti. Keskinäinen riippuvuussuhde.

Selviytymisen logiikka

Mitä maaliskuussa sitten tulee tapahtumaan, sen jälkeen kun Putin valitaan ensimmäisellä kierroksella? Oppositio ei tule luultavasti hyväksymään tulosta ja seurauksena on iso mielenosoitus, ainakin Moskovassa. Iso kysymys on alkaako hallinto käyttää nykyistä kovempia otteita opposition hajottamiseksi, jos mielenosoitukset jatkuvat ja protestimieliala kasvaa. Kreml valmistelee – näennäistä – uudistusohjelmaa, jonka Putin voi esitellä heti kautensa alussa. Useat ministerit tulevat saamaan kenkää, heidän joukossa ehkä myös Medvedev. Kuitenkin Putin on luultavasti menettänyt Moskovan ja Pietarin keskiluokan kannatuksen lopullisesti. Nykyhallinnon kannatus on laskemassa vääjäämättömästi myös hiljaa rappeutuvalla maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa (NY Times, 9.2.2012); suuren enemmistön mielipiteillä ei ole kuitenkaan väliä. Virkamieseliitin ja armeijan – joiden tuki on korvaamaton kansansuosion laskiessa – uskollisuus tullaan ostamaan jatkossakin investoinneilla maanpuolustukseen ja valtioyhtiöiden läänittämisellä. Niin kauan kuin Putinilla on näiden viiteryhmien tuki, hän on turvassa. Hodorkovski ainakin on tämän oivaltanut kirjoittaessaan että ‘Kudrinia ja hänen kollegojaan ei saa torjua. Putin voi nähdä heidät alaisinaan, mutta meidän tulee nähdä heidät kanssakansalaisina (Economist, 11.2.2012).’ Kuitenkaan niin kauan kun Putin ja tämän tukijat eivät voi varmistua syytesuojasta, heillä ei ole kannustimia vallanvaihtoon vapaiden vaalien kautta. He voisivat saada tämän varmuuden vain jos Venäjällä olisi onnistunut esimerkki demokraattisesta vallanvaihdosta. Sellaista ei kuitenkaan löydy maan historiasta. Sekä nykyhallinnolla että oppositiolla ei ole insentiivejä luottaa toistensa sanaan; peliteorian Prisoner’s dilemma soveltuu hyvin Venäjän nykytilaan. Maan instituutiot ovat niin kehittymättömät että politiikasta voisi tulla toistuva peli. Hallinnon omat teot muistuttavat siitä mitä vallattomalle voi käydä maassa, jossa ei ole riippumatonta oikeusvaltiota. Putin on itse luomansa järjestelmän vanki.

Venäjällä valta on joka kerta joko peritty tai otettu. Vladimir Putin tietää tämän.

“Facebook potkaisi meitä kaikkia takamukseen” – Arabikeväästä venäläiseen talveen

Yhden aikakauden loppu?

Hiljattain käydyt Venäjän parlamenttivaalit päättyivät jännittävissä tunnelmissa. Tulosten mukaan valtapuolue Yhtenäinen Venäjä piti asemansa. Puolue menetti 80 paikkaa Duumassa, mutta saavutti kuitenkin yksinkertaisen enemmistön kannatuksen pudotessa 64 prosentista 49,5:een. Käytännössä, vaikka valtapuolueen asema heikentyi, opposition äänisaalis ei kuitenkaan kasvanut tarpeeksi suureksi vaikuttaakseen poliittiseen tilanteeseen.

Mielenkiintoista näissä vaaleissa ei kuitenkaan ole vaalitulos, vaan vaalien jälkeinen reaktio – ja yhä vahvistuva varmuus siitä, etteivät kyseessä olleet vapaat ja demokraattiset vaalit. Tuloksen vihastuttamat, aiemmin poliittisesti passiiviset ihmiset ovatkin aktivoituneet vaatimaan demokratiaa joukolla. Lauantain mielenosoituksiin Moskovassa kerääntyi jopa kymmenien tuhansien ihmisten joukko. Sosiaalisen median rooli on ollut protesteissa merkittävässä asemassa, jopa niin merkittävässä, että poliitikko Ilya Ponomaryov sanoi moskovalaisen radioaseman haastattelussa “facebookin potkaisseen kaikkia takamuksen”.

Vilppiä pidetään lähestulkoon itsestään selvänä, mutta sen metodista on esitetty monenmoisia teorioita katoavasta musteesta ylimääräisten lippujen painamiseen ja äänten ostamiseen. Myös entisistä IVY-maista saapuvia vaalitarkkailijoita on epäilty puolueellisiksi. Verkkolehti Fifin idän-suhteiden asiantuntijan, bloginimimerkki Veli Itäläisen mukaan Kommersantille vuodettu dokumentti paljasti, että vaalivirkailijoita oli ohjeistettu juottamaan toimittajat ja vaalitarkkailijat humalaan. Vaalitarkkailijoiden työtä ilmeisesti myös häirittiin useilla äänestyspaikoilla, ja Golos-järjestön vaalitarkkailijoiden mukaan vilppi saattoi olla pahempaa, kuin edeltävissä vaaleissa. Aktivistien mukaan jopa neljännes äänistä oli väärennettyjä.

Suomessa Facebookissa kiersi viime viikolla linkki mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen Venäjän vaalivilpistä. Rauhanturvaajaksi esittäytyvän Anton Nikolenkon blogissa pyrittiin tilastollisesti todentamaan vaalivilppi.  Se näyttäisikin olevan melko helppoa: kun tarkastellaan äänestysaktiivisuutta, saadaan hyvin erikoisia lukuja. Nikolenko kirjoittaa vaaleissa olleen huomattavan korkea määrä äänestyspaikkoja, joissa äänestämisprosentti oli huimat 80-100%. Kun tarkasteluun otetaan aikaisemmat vaalit, Nikolenko huomaa, että “ilmiö, jossa äänestysaktivisuus käyttäytyy oudosti, on ollut selvä jo aikaisemmin ja vahvistunut joka vaaleissa”. Äänestysaktiivisuus näyttäisi myös korreloivan erityisen suoraan Yhtenäisen Venäjän kannatuksen kanssa.

Nikolenko tarjaa kahta vaihtoehtoista selitystä: “joko äänestäjät usealla äänestyspaikalla järjestäytyvät pyrkiäkseen tiettyyn tasaluku-äänestysprosenttiin tai sitten viranomaiset manipuloivat äänestystuloksia päästäkseen tiettyyn tavoitteeseen”. Vaikka on melko selvää, eteivät luvut vastaa normaalijakaumaa vapaissa vaaleissa, “se ei kuitenkaan vielä todista kuka on vilpin takana tai että siitä on hyötyä”.

Todennäköisin selitys erikoiselle tulokselle on bloggaajan mielestä vaalilipukkeiden järjestelmällinen väärentäminen.  Vilppiä siis melko varmasti tapahtui, mutta sen metodista tai vaikutuksesta lopulliseen tulokseen ei ole varmuutta. Nikolenko ei tietystikään ole yksin epäilyjensä kanssa: aiemmin menneellä viikolla esimerkiksi Gorbatshov jopa vaati vaalien tuloksen mitätöimistä.

Vaikka valtapuolue Yhtenäisellä Venäjällä varmasti onkin jonkun verran legitiimiä kannatusta, sen asema ei ole itsestäänselvä, ja Venäjällä ollaankin haisteltu paranoian vienoa tuoksua ilmassa. Hallinnon tiedossa tuntui olevan, että protesteja olisi luvassa, ja uhkaan oltiin varauduttu jopa huolestuttavan perusteellisesti. Fifin Veli Itäläinen, kertoo hallituksen tilanneen  ”yli 320 000 poliisia ja 11000 ‘sisäisen armeijan’ sotilasta“ turvaamaan vaaleja. Hän kirjoittaa: “Moskovassa mahdollisia protesteja on vastassa kaikkiaan 51 000 hengen joukot, lukuun sisältyy poliisien ja “sisäisen armeijan” sotilaiden lisäksi myös poliisioppilaita, 8 000 yksityistä vartiomiestä eli “tšoppia” ja 10 000 vapaaehtoista järjestyksenvalvojaa eli “družinnikeja“.

New Yorkissa asuva toimittaja Katya Soldak povasi monien muiden tapaan jopa vaalien jälkeistä “Venäläistä kevättä” Forbesissa. Vaikkeivät protestit vielä ole kasvaneet vallankumouksellisiin mittakaavoihin, ne saattavat vielä jatkua ja kasvattaa kannatustaan. Arabikevät-vertaus on siinä mielessä osuva, että Venäjälläkin sosiaalinen media on osoittautunut tärkeäksi kanavaksi saada liikehdintää aikaan. Nettiyhteydet yleistyvät maassa kovaa vauhtia, ja nykyisin jopa 70-80 prosentilla äänestäjistä on arvioiden mukaan yhteys verkkoon.

Facebook- ja Twitter-aktivismin lisäksi esimerkiksi Gazeta.ru-verkkolehden ja Golos-järjestön yhteistyönä pystyyn pistämä sivusto kehoitti ihmisiä käräyttämään vaalivilpin. Siitä on tullut entistä helpompaa kännykkäkameroiden avulla ja erilaisia videoita onkin kiertänyt verkossa. Esimerkiksi eräs Forbes-lehden artikkelin yhteydessä julkaistu video näyttää ilmeisesti vaalilipukkeita ryöstettävän moskovalaiselta äänestyspaikalta. Paikallinen bloggaaja latasi materiaalin Youtubeen ja laittoi linkin sivuilleen. Tämän tyyppinen materiaali onkin lisääntynyt, ja ihmiset kutsuivat muita liittymään protesteihin twitterissä, facebookissa ja muualla. Konstantin Von Eggert kirjoittaa BBC:n verkkosivuilla vaalivilpin paljastamisen olleen mahdotonta ilman Facebookia, Twitteriä tai älypuhelimia.

Hän myös huomauttaa, että Putinin valtakaudesta (2000–8) hyötyneet keskiluokkaiset kolmekymppiset ovat alkaneet kääntyä häntä vastaan korruption, poliittisen tilanteen ja talouskriisin myötä. Monet protestoijista eivät kuuluneet oppositioryhmiin, vaan olivat aktivoituneet mukaan itsenäisesti. Poliittinen propaganda on vaikeaa, kun virallisen informaation ohella on saatavilla myös vaihtoehtoista tietoa.

Verkkoaktivismin suitsiminen saattoi myös vaikuttaa päinvastoin, kun oli ajateltu. Andrei Zolotovin ja Andrew Rothin Johnson’s Russia Listille haastatteleman venäläisen media-asiantuntijan mukaan hyökkäykset vaalitarkkailua harjoittavia nettisivustoja vastaan aktivoi lisää ihmisiä protestiin.

Videoiden autenttisuuta on vaikea todentaa, mutta vaalivilppi tuntuu yhä ilmeisemmältä, ja se turhauttaa ihmisiä. Ehkä Nikolenkon tyyli onkin paikallaan: tilastot paljastavat paljon, silloin, kun muun todistusaineiston autenttisuutta ei voida varmentaa.

Se, johtaako tyytymättömyys poliittiseen järjestelmään Venäjän omaan mellakkakevääseen tai -talveen, jää nähtäväksi. Mutta saattaa olla, että jos Arabikevät saapuu Etelä-Ossetiaan, se saattaa saapua Venäjällekin.

The Atlanticin Jeff Tayleria lainatakseni:  kuka tahansa Venäjällä valtaan nouseekaan, hänen on otettava huomioon uusi, poliittisesti aktiivinen nuoriso.

Suomalaista strategiaa

Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen puhui maanantaina 7. marraskuuta 199. maanpuolustuskurssin avajaisissa suomalaisen puolustuspolitiikan tulevaisuudesta (video ohessa). Viime aikoina on käyty paljon keskustelua puolustusmäärärahojen leikkauksista sekä puolustusvoimien rakenteellisista uudistuksista. Turvallisuuspoliittisella tapetilla on ollut esimerkiksi asevelvollisuus ja sen rooli maanpuolustuksessa. Kysymykset ovat kiperiä: kuinka paljon resursseja tulisi Suomen käyttää puolustukseen ja mitä uhkia torjumaan?

Puheloisen mukaan puolustusvoimilla on seuraavan viiden vuoden aikana kaksi keskeistä haastetta. Vuoteen 2015 mennessä on puolustusvoimien rakenteellisen uudistuksen oltava valmis, ja samalla ajanjaksolla puolustusmäärärahoja leikataan noin 10%. Komentajan viesti poliitikoille oli selvä: “leikkaukset ovat riskinotto Suomen sotilaallisessa puolustuksessa”. Puheloinen painotti kuitenkin, että on nimenomaan valtionjohdon “asia päättää, millainen puolustuskyky ja millaiset puolustusvoimat Suomessa on”. Puolustusvoimat puolestaan ovat hänen mukaansa sotilaallinen asiantuntijaorganisaatio, jonka tarkoitus on luoda paras strategia ja käyttää verorahat kustannustehokaasti.

Tosiasiassa maanpuolustus on aina sekoitus politiikkaa ja strategiaa. Esimerkiksi asevelvollisuus on maanpuolustuksen kannalta varsin tekninen kysymys: miten käytettävissä olevia resursseja käytetään mahdollisimman hyvin havaittuja uhkakuvia vastaan. Toisaalta asevelvollisuuteen liittyy paljon kysymyksiä yksilön vastuusta yhteiskunnalle ja armeijan kulttuurisesta asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Puheloinen sanoi, ettei Suomeen olla tekemässä “pientä, huippuunsa varustettua teknoarmeijaa” tai tehotonta “massa-armeijaa” – hänen mukaansa todellisuus tulee olemaan jotain näiden ääripäiden väliltä. Todellisuudessa tämä tarkoittaa asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuvaa armeijaa, joka käyttää mahdollisimman paljon rahaa myös materiaalihankintoihin.

Asevelvollisuus on merkitty Suomessa perustuslakiin

Suomalaisessa puolustuspoliittisessa keskustelussa mennään kuitenkin pahasti metsään. Puolustupolitiikan suunnittelussa pitäisi kyetä aivan ensiksi määrittelemään uhat, joita ollaan torjumassa, ja sitten erottelemaan poliittiset ja strategiset kysymykset toisistaan. Uhkakuvista ei juuri koskaan puhuta avoimesti, ja jos puhutaan niin kohuhan siitä nousee. Tosiasia on, että Suomen puolustuspoliittinen suunnittelu lähtee aina liikkeelle Venäjästä sotilaallisena uhkana, mutta siitä ei puhuta julkisesti. Suomen tulisi kyetä kysymään itseltään kaksi varsin tärkeää kysymystä: ensinnäkin, minkälainen turvallisuusuhka Venäjä on 21. vuosisadalla, vai onko se uhka lainkaan? Toiseksi, onko Suomella mitään mahdollisuuksia torjua Venäjää sotilaallisena uhkana? Jos Venäjä ei ole uhka, tarvitaanko lähes kolmen miljardin euron vuosittaisia puolustusmenoja ja laajamittaista asepalvelusta? Jos Venäjä puolestaan on sotilaallinen uhka, kykeneekö Suomi sellaisen torjumaan yksin ja nykyisillä resursseilla?

Asevelvollisuuskeskustelu puolestaan kiertää kehää, koska strategisia ja poliittisia kysymyksiä ei kyetä erottamaan toisistaan. Jos esimerkiksi haastaa asepalveluksen tarpeellisuuden strategisesta näkökulmasta, nostetaan monesti esille yhdistelmä argumentteja sen kulttuurisesta arvosta, talvisodasta tai “pojista miehiksi”-kasvatuksesta. Sama toisinpäin: jos kritisoi asevelvollisuuden asemaa yhteiskunnassa, saa usein vastaansa nipun lausahduksia “uskottavasta maanpuolustuksesta”.

Kysymys suomalaisesta puolustuspolitiikasta 21. vuosisadalla ei ole tulevaisuuden kannalta millään muotoa merkityksetön asia. Tänä vuonna puolustusvoimien budjetti oli n. 2,9 miljardia euroa, kun esimerkiksi korkeakoulutukseen ja tutkimukseen käytettiin hieman vähemmän, n. 2,8 miljardia euroa (visualisoitu budjetti täällä). Tokaisu “yhden Hornetin hinnalla” ei ole turha haaste (hankintahinta muuten n. 30 miljoonaa euroa/kpl, käyttö- ja huoltokustannukset siitä ylöspäin). Jos Suomi esimerkiksi haluaa olla mukana kansainvälisessä, sotilaallisessa kriisinhallinnassa, täytyy ratkaisujen olla sen mukaiset. Jos halutaan puolestaan keskittyä itänaapuriin, täytyy käydä kiperiä keskusteluja siitä mitä “uskottava” maanpuolustus tarkoittaa.

Maa jota ei ole olemassa

Kuulemma matkailijaa, joka ylittää Psou-joen raja-aseman noin 20 kilometria Sotsin lentoasemasta itään odottaa lippu ja kaksi kylttiä. Ensimmäisessä lukee abhaasiksi, venäjäksi ja englanniksi tervetuloa Abhasian tasavaltaan. Toisessa ’Abhasia ja Venäjä. Jo 200 vuotta yhdessä’.

Ottomaaneista Putiniin

Tämä on jokseenkin ironista muistaen 1800-luvun Kaukasian sodat ja niissä käytetyn muslimienemmistöisiin vuoristolaiskansoihin kohdistetun miekan ja tulen taktiikan, jota nykyään kutsuttaisiin varmaan etniseksi puhdistamiseksi. Valtaosa tserkessikansoista, mukaan lukien abhaaseista, pakotettiin lähtemään maanpakoon Ottamaanien valtakuntaan. Tapahtumaa kutsutaan mahadzirstvoksi (arabian ’uskonsa vuoksi pakenevien’ mukaan), ja sen seurausta on Lähi-idän tserkessidiaspora. Ylivoimaisesti eniten abhaaseja ja näiden jälkeläisiä asuu nykyään Turkin alueella. Tsaarin vallan kaatuessa sekä Transkaukasian (venäläisestä näkökulmasta vuorien takaisen alueen) alueet että Kaukasian vuoristokansat pyrkivät kohti autonomiaa ja itsenäisyyttä katsoen Baltian ja Suomen esimerkkejä, kuitenkin bolshevikkivalta vakiinnutettiin 1920-luvun alussa, lukuun ottamatta tiettyjä vuoristoalueita (Christian Jokinen et Anssi Kullberg, Islamismi ja separatismi).

Neuvostolaista hotelliarkkitehtuuria ja pari turistia Pitsundan mäntyisellä niemellä. Huomaa pienehkö isänmaallis-sosialistinen naishahmo etualalla.

Abhasiasta tuli Rivieraa ja Alppeja yhdistelevän luonnonkauneutensa ja ilmastonsa vuoksi Neuvostoliiton ykkösrantalomakohde, jonne ahkerat ja uskolliset puolueaktiivit itäblokin maista ja sinisilmäiset eurokommunistit saattoivat tulla ohjatulle ja valvotulle rantalomalle sosialistiseen paratiisinvastineeseen. Matkalla valtaviin hotelli ja sanatoriokomplekseihin saattoi tosin nähdä suuria aidattuja alueita, joissa vallankumouksen etujoukko, puolueen kaaderi saattoi rentoutua vaativan suunnitelmatalouden ja urkintakoneiston hoitamisesta pois tavallisen väen silmistä. Stalinilla oli esimerkiksi käytössään puolisen tusinaa gosdatsaa maakunnassa. Nämä gosdatsat (’gosudarstvennaya datsa’, valtiollinen huvila) ovat sittemmin joutuneet Abhasian ja Venäjän eliittien keskinäisen resursseista kilpailemisen näyttämöiksi yhdessä muun entisen valtion turismisektorin omaisuuden kanssa.

Uncle Joen Ritsa-järven datsa on Simon Sebag Montefiorensa lukeneelle erikoinen kokemus väriä myöten. Saksalaiset sotavangit rakensivat huvilan ja asensivat mm. saksalaisen kylpyammeen ja marmorisen biljardipöydän. Isä aurinkoisella oli salamurhan pelossa käytössään kolme identtistä makuuhuonetta. Nykyään rakennuksen edessä liehuvat Transdniestrian, Etelä-Ossetian, Venäjän ja Abhasian liput.

Neuvostojärjestelmän rappeutuminen 1980-luvulla yhdistettynä jäädytetyn nationalismin henkiinheräämiseen ja herättämiseen aiheutti kasvavia jännitteitä abhaasin ja georgiankielisten välillä alueella johtaen sisällissotaan vuosina 1992-1993, jossa vastakkain oli Georgian keskushallinto ja georgiankieliset versus abhaasiseparatistit ja näiden venäläiset ja pohjois-kaukasialaiset liittolaiset. (Hyvä peruslähde on Svante Cornell, Small Nations and Great Powers: A Study of Ethnopolitical Conflict in the Caucasus) Abhaasit voittivat Venäjän (tai ainakin joidenkin Venäjän armeijan ja turvallisuuspalveluiden osien) tuen ansiosta konfliktin, jossa tehtiin samanaikaisia Jugoslavian hajoamissotia muistuttavia ihmisoikeusrikoksia ja etnisiä puhdistuksia puolin ja toisin. Seurauksena lopputuloksesta, massiivisin seuraus oli 200 000 etnisesti georgialaisen häätäminen sisäiseen maanpakoon kanta-Georgian alueelle. Konfliktin loputtua rajalle asettautuivat IVY:n eli toisin sanoen Venäjän rauhanturvaajat varmistamaan jäätynyttä olotilaa, jonka vuoksi Abhasia jäi limboon. Sotajohtaja Ardzimba valittiin presidentiksi, mutta alueen kehitys 1990-luvulla oli hyvin hidasta toipumista johtuen turistielinkeinon kaatumisesta ja hyvin heikoista yhteyksistä ulkomaailmaan.

Asiat alkoivat kehittyä vasta Neuvostoliiton entisen ulkoministerin ja Moskovan hieman vastahakoisen vasallin Eduard Shevarnadzen syrjäytymisen Georgian ruusuvallankumouksessa 2004 vilpillisten presidentinvaalien jälkeen. Vladimir Putin ei tunnetusti ole ollut Mikheil Saakashvilin ja tämän länsilinjauksen fani, ja Venäjän ja Georgian välinen suhde paheni tasaisesti vuosien mittaan johtaen mm. vaikeuksiin Venäjällä asuvalle suurella ja taloudellisesti maan kannalta merkittävälle diasporalle ja georgialaisten elintarvikkeiden ja viinien kieltämiseen niiden merkittävimmässä markkina-alueella Venäjällä. 2008 Putinin Venäjä sai kansainvälispoliittisesti kylmää vettä niskaan Yhdysvaltojen masinoidessa Kosovon itsenäisyyden tunnustamisen monien länsivaltojen toimesta. Tämä tapahtuma, yhdessä kasvavan halun kanssa dominoida ’lähiulkomaita’ geopoliittista arkkivastustajaa Naton laajentumista vastaan (Venäjän sotilasdoktriinin kehittymistä käsittelee ansioituneesti, MPKK:n vastajulkaistu Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -raportti), johti länsimaiden asiantuntijoiden mukaan vuoden 2008 sotatoimiin Venäjän ja Georgian välillä ja Etelä-Ossetian sekä Abhasian tunnustamiseen (Paras lähde 2008 sodalle lienee Frederick Starr et Svante Cornell, Guns of August: Russia’s War in Georgia). Vaikka Venäjä saavutti sotilaallisen voiton, niin itse poliittinen tavoite eli Saakashvilin hallinnon kaatuminen ei toteutunut. Myös kansainvälinen tuki Etelä-Ossetian ja Abhasian tunnustamiselle jäi minimaaliseksi; jopa Aljaksandr Lukashenkon Valko-Venäjä ei ole seurannut Moskovan esimerkkiä, puhumattakaan muista IVY-maiden strongmaneista.

Presidentti vai vasalli

1992-1993 sisällissodassa tuhoutunut Abhasian neuvostojen talon massiivinen raunio ja Leninin patsaan jalusta Sukhumin keskustassa muistuttavat alueen traumaattisesta historiasta, joka on edelleenkin nykypäivää.

Alueella käytiin presidentinvaalit elokuun lopussa kesällä Moskovassa keuhkoleikkauksen komplikaatioihin kuolleen Sergei Bagapshin seuraajan valitsemiseksi. Vaalit voitti heti ensimmäisellä kierroksella Alexander Ankvab (NY Timesin reportaasi), joka myös käsitettiin laajasti Venäjälle mieluisimmaksi vaihtoehdoksi. Nykyinen pääministeri Sergei Shamba ja entinen varapresidentti Raul Hajimba jäivät molemmat pariinkymmeneen prosentin tienoille, vaikka Ankvabin toiminnasta 1992-1993 sisällissodan aikana liikkui laajasti puheita tämän mahdollisista georgialaissympatioista. Kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan vaalit olivat suhtkoht reilut, vaikka alueelle ominaisesti korruptiohuhuja liikkuu. Sekä Ankvab että Hajimba olivat neuvostoaikoina olleet sisäasiainministeriön palveluksessa. Alueelle luonteenomaisesti poliittista väkivaltaa esiintyy jonkin verran, ja jokaisen poliitikon kuolemaan voi liittyä kaikenlaisia salaliittoteorioita. Georgia ja Yhdysvallat ovat luonnollisesti tuominneet vaalit vilpillisiksi, koska vain osa Abhasian alkuperäisestä väestöstä pystyi niihin osallistumaan.

Sukhumin rantabulevardin taakse nousee paikallinen Tehtaankatu. Venäläisiä univormuja ei näy kaupunkien katukuvassa, vaan sotilaat tuntuvat pysyttelevän tukikohdissaan Abhasian itäosissa.

Uudella johtajalla riittänee työsarkaa toisaalta hallinnon tehostamisen, tai kyynisemmin ajateltuna valtion taloudellisten resurssien redistribuution kanssa sekä tasapainoilussa Venäjän ja Georgian kanssa (Johanna Popjanevskin ja Michael Schwirtzin analyysit). Abhasia on sekä taloudellisesti että sotilaallisesti täysin riippuvainen valtavasta naapuristaan, jonka kanssa se on sopinut ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta:  Noin 70 prosenttia valtion budjetista tulee suoraan Moskovan kassasta. Tukiaisten lisäksi pääelinkeinoja ovat maanviljelys ja turismi, joista edellisen tuotteet myydään Venäjän markkinalla ja jälkimmäisen asiakkaat ovat lähes poikkeuksetta venäläisiä. Sekä turistipalveluiden heikohko taso että alueen jatkuva limbo-status tekevät sen epätodennäköiseksi että tämä muuttuisi. Alueen gsm ja – yllätys, yllätys – 3G verkko on myös venäläinen. Vaurautta on kuitenkin enemmän, ainakin joillakin, jonka huomaa näkyvimmin siinä että kuulemma Ladat ovat katukuvassa alkaneet vaihtua käytettyihin saksalaisiin ja japanilaisiin maastureihin. Myös hotellirakennustyömaita on näkyvissä. Abhasian oma armeija on luonnollisesti jäänyt ulkomaalaisten apujoukkojen varjoon, joita on nyttemmin virallisesti noin 5000 maakunnan itäosissa lähellä Georgian rajaa. Venäläiset laajentavat päätukikohtaansa Otsamtsirassa Mustanmeren rannikolla, jonka huhutaan olevan vaihtoehto Sevastopolille mikäli Venäjän Mustanmeren laivasto ikinä joutuu jättämään Krimin. Alueella palvelevilla sotilailla on nyttemmin mahdollisuus jäädä paikoilleen sopimuksensa jälkeen ja anoa Abhasian kansalaisuutta, joka on aiheuttanut spekulaatiota Venäjän mahdollisesta pyrkimyksesta muuttaa alueen demografista balanssia itselleen myönteisempään suuntaan. Bagapshin aikana alkoi myös kiista Abhasian ja Venäjän länsirajasta Krasnaya Polyanan lomakohteen lähistöllä, jossa järjestetään Sotsin talviolympialaiset 2014, kun Abhasia ei suoralta kädeltä suostunut Venäjän pyrkimykseen siirtää rajaa idemmäksi.

Nihil novi

Jokaiseen kaupunkiin ja kylään on rakennettu muistomerkki sikäläisittäin 'Abhasian isänmaallisessa sodassa' kaatuneille. Monumentin kieli on apsuaksi eli abhaasiksi, joka on osa pientä, vaikeaa ja melkein kuollutta kaukasialaista kieliryhmää.

Georgialaisten ekpulsion seurauksena, nykyisin abhaasit eli apsuan-kielen puhujat muodostavat noin puolet väestöstä, ja pyrkivät rakentamaan kansallisvaltiotaan. Paikallinen ’Talvisodan’ ja ’Vapaussodan’ amalgaami, ’Abhasian isänmaallinen sota’ – erotuksena ’Suureen isänmaalliseen sotaan’ – on saanut jokaiseen kaupunkiin muistomerkin. Sotajohtajan ja ensimmäisen presidentin, paikallisen Djohar Dudajevin vastineen, Vladislav Ardzinban julisteet koristavat saksalaisten sotavankien rakentaman Californian Highway 1:mäisen päätien vartta yhdessä hiljattain kuolleen Sergei Bagapshin kanssa, joissa muistellaan ’itsenäisyyden tunnustamisen 3. Vuotispäivää’. Esimerkiksi presidentin pitää olla etninen abhaasi, joka on mielenkiintoinen paralleeli Pohjois-Kaukasian ‘autonomisiin’ tasavaltoihin, joissa on sama muodollinen sääntö. Kolme muuta suurta etnistä ryhmää ovat georgialaiset (mingreelin, svanin, georgian ja muiden kartvelilaisten kielten puhujat), armenialaiset ja venäläiset. Käytännössä kaikki abhasialaiset ovat hakeneet Venäjän passin sen mukanaantuoman kansaneläkkeen ja ulkomaille matkustusmahdollisuuden vuoksi.

Suuri osa sekä abhaasiestabslimentista että tavallisesta väestä vaikuttaa edelleen pitävän Moskovaa välttämättömänä pienempänä pahana verrattuna Tbilisiin (viitaten jälleen kerran Schwirtziin). Alueella saadaan uutiset lähinnä Venäjän tv:stä, jossa Saakashvili on Naton ja Yhdysvaltojen käskyläinen, joka hyökkäsi 2008 Etelä-Ossetiaan. Kuitenkin skeptisyyttä Venäjää ja sen motiiveja kohtaan esiintyy myös; tunnustiko Venäjä tosiaan Abhasian ja Etelä-Ossetian edistääkseen ‘kansojen itsemääräämisoikeutta’ kuten virallisissa kommunikeoissa luki vai reaalipoliittisista syistä heikentääkseen Georgiaa. Venäjällä esiintyvä korruptio, autoritaarisuus, ja sen politiikka Pohjois-Kaukasuksella huolettavat. Sotavalmistelut kesällä 2008 näkyivät myös Abhasiassa. Tässä voi ehkä nähdä jonkinlaisen yhtymäkohdan suomalaiseen ajopuuteoriaan ja siihen liittyvään olemattomaan valintaan ‘pirun ja pääperkeleen väliltä’. ‘Itsenäisyyden’ menettäminen tarkoittaisi myös huomattavia taloudellisia menetyksiä nykyiselle rentier-eliitille sekä avaisi kysymyksen georgialaisten pakolaisten maaomaisuuden palauttamisesta. Sekä Venäjän politiikka, että abhaasien asenteet näin ollen tukevat Niall MacFarlanen johtopäätöstä siitä että konfliktin perusdynamiikka ei tulle muuttumaan lähitulevaisuudessa, ja toisin väittäminen on ‘much ado about nothing’. Ulkopolitist toivoo voivansa jatkaa tätä juttua jossain vaiheessa valottaen enemmän Georgian ja Yhdysvaltojen suhtautumista kyseiseen konfliktiin, sekä vertaillen entisen Neuvostoliiton alueen separatistisia konflikteja.

Vaikka syksyinen Ritsa-järvi on kaunis ja rauhallinen, Kaukasuksen epävakaudelle ei näy loppua.

Linkkivinkki: Vasara ja sirppi -indeksi

Ylihuomenna tulee kaksikymmentä vuotta täyteen Neuvostoliiton viimeisestä elvytysyrityksestä. The Guardian:in DataBlog muistaa tätä tapahtumaa julkaisemalla varsin kiinnostavan visualisoinnin entisten neuvostotasavaltojen kehityksestä.

Data on jo itsessään kiinnostavaa, mutta sen esitystapa tekee siitä vielä paremman.  Vasara ja sirppi -indeksi kertoo haikailevatko maat neuvostonostalgiaa vai onko katse kääntynyt kohti länttä; on myös vaalimittari joka esittelee vapaiden vaalien määrää.  Mukana on myös talous- ja kasvutilastoja lyhyiden maakohtaisten kuvailujen kera.

Raakadata (ah!) myös löytyy sivulta.  Suosittelen illan lukulinkiksi.

Medvedevin haastattelu, Bagapshin kuolema ja Kaukasuksen jatkuva epävakaus

Venäjän presidentti Dmitri Medvedev korosti televisiohaastattelussa Georgian ja Venäjän kolme vuotta sitten käymän sodan vuosipäivän tienoilla 5. elokuuta (Kremlin.ru, New York Times)  omaa sotajohtajuuttaan ja vieritti totutusti vastuun tapahtumasta Georgialle ja Yhdysvalloille puhuen Mikheil Saakashvilistä pääministeri Vladimir Putinilta tuttuun hyvin negatiiviseen sävyyn. Medvedevin mukaan juuri hän teki päätöksen lähettää venäläisjoukot ’puolustamaan’ Etelä-Ossetiaa’ konsultoimatta Putinia, joka oli tuolloin Pekingissa olympialaisten avajaisissa. Kaiken kaikkiaan, haastattelu symboloi hyvin Venäjän ja Georgian suhteiden jäistä olotilaa, joka ei tulle muuttumaan lähiaikoina.

Niall MacFarlanen mukaan Venäjä katsoo onnistuneensa puolustamaan suurvalta-asemaansa voimatoimin. Yhdysvallat ei puuttunut tapahtumien kulkuun suoranaisesti. Venäjällä sota oli ja on vieläkin suosittu kansan keskuudessa ja erityisesti Saakashvili televisiossa vilifioitu arkkipahis. Sotilaat katsovat että Venäjän strateginen asema Etelä-Kaukasuksella on parantunut kertaheitolla merkittävästi. Se että Georgia on laittanut Venäjän ikuisen WTO-jäsenyysprojektin jäihin ei paljoa Moskovaa haittaa -vaan lähinnä Venäjän länsimaisia kauppakumppaneita, jotka haluavat Venäjän yhteisten pelisääntöjen piiriin. Georgia taasen ei voi muuttaa politiikkaansa separatistivaltioiden suuntaan ja luopua kansallisen suvereniteettinsa korostamisesta, koska maassa on yli 200 000 valtaosin georgialaista syntyperää olevaa sisäistä pakolaista (internally displaced people) Abhasiasta, jotka vaikuttavat poliittiseen prosessiin. Niin hallitus kuin oppositio  ei voi vaikuttaa olevan pehmeä Venäjän vastustamisen tai pakolaisten oikeuksien puolustamisen suhteen.

EU:lla on vain hyvin rajoitettua vaikutusvaltaa alueella, joka ilmenee lähinnä pienessä talousavussa Georgialle. Jopa supervallan kädet ovat sidotut, koska se tarvitsee Venäjän apua toisissa Afganistanin ja Libyan kaltaisissa maailman kriisipesäkkeisssä ja Venäjä tietää bilateraalisen suhteen resetin tärkeyden amerikkalaisille. Osoituksena Venäjän jatkuvasta tahdosta puuttua Georgian sisäpolitiikkaan ja kokeilla Yhdysvaltain kärsivällisyyttä oli pommi-iskujen sarja Tbilisissa 2010 –joista yksi räjähti lähellä USAn lähetystöä. Vaikka amerikkalaiset päätyivät pian siihen tulokseen että takana oli Venäjän sotilastiedustelu niin asiaa ei julkistettu vaan siitä valitettiin suljettujen ovien takana (New York Times).

Konfliktien kahdesta muusta osapuolesta – Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta – Etelä-Ossetia ei ole millään muotoa uskottava itsenäinen toimija. Pieni paikka elää Venäjän tukiaisille ja sen valtiojohto on käytännössä nimitetty Moskovasta ja koostuu venäläisistä turvallisuusviranomaisista. Isompi, neuvostoaikana matkailusta elänyt, Abhasia on mielenkiintoisempi tapaus. Molempien alueiden väestö tuntee yhä syvää epäluuloa Georgiaa kohtaan, jonka taustalla ovat 1990-luvun alun etniset konfliktit. Alueen hiljattain kuollutta johtajaa Sergei Bagapshia kuvailtiin ensimmäiseksi johtajaksi, joka pyrki irrottautumaan hieman Venäjän talutusnuorasta ja pyrki Abhasian suurempaan itsenäisyyteen (New York Times). Abhasiassa järjestetään presidentinvaalit elokuun lopussa. Venäjän puuttumisen aste poliittiseen prosessiin on signaali siitä mihin suuntaan maakunta on menossa: yhä enemmän Venäjän nukkevaltioksi ja käytännössä maan epäviralliseksi osaksi vai sitten autonomisemman toimijan suuntaan.

Jäljet pelottavat. Toinen symbolinen teko Georgian sodan kolme vuotispäivänä oli että kumileimasinduuma hyväksyi uudet YYA-sopimukset Abhasian ja Etelä-Ossetian kanssa (Interfax), joissa Venäjälle vuokrattiin alueilta sotilastukikohtia 49 vuodeksi. Tapahtuman symboliikkaa ei ole vaikea tulkita: Venäjä viestittää pysyvänsä Georgian alueella pitkään ja  että se kykenee halutessaan käyttämään sotilaallista voimaa etujensa ajamiseen Kaukasuksella.

Se että kuinka kestävää Moskovan Kaukasus-politiikka on pitkällä tähtäimellä on tietysti aivan eri juttu. Vuorten pohjoispuolella Sotsin olympialaisten järjestäminen ja turvatoimet tulevat olemaan kolossaallisia ponnistuksia liittovaltion edelleen epäonnistuessa stabilisoida  - puhumattakaan toimivasta oikeusvaltiosta – Pohjois-Kaukasuksen alueita. 2011 vuoden ensimmäisen puoliskon aikana lähes 500 ihmistä väkivaltaisuuksissa islamististen kapinallisryhmien ja viranomaisten välillä. Ongelmia yritetään korjata kantamalla alueelle valtavia tukiaisia ja tukemalla Ramzan Kadyrovin kaltaisia ihmisoikeuksista piittaamattomia paikallisia strongmaneja. (Mairbek Vatchagaevin analyysi) Kuitenkin on vaikea nähdä – riippumatta siitä kuka on presidentti 2012, joka varmaankin on Putin – että Moskovan valtaeliitillä on tarvittavaa visiota muuttaa politiikkaansa niin Pohjois- kuin Etelä-Kaukasuksen suhteen.