Kiina, Filippiinit ja selkkaus merillä

“Lähde elämäsi saaristoristeilylle!”, they said…”Nauti auringosta ja luonnosta!”, they said…

Viime viikolla näytti pahasti siltä, että Kiina ja Filippiinit saattaisivat ajautua avoimeen konfliktiin muutamien Etelä-Kiinan merellä sijaitsevien kivien takia (linkki Google mapsiin). Aluekiistassa on kyse joukosta varsin pieniä saaria, tai isoja kiviä, jotka sekä Filippiinit että Kiina katsovat omikseen. Kiinalaiset kutsuvat aluetta Huangyanin saareksi, Filippiinit puolestaan Panatagin riutaksi. Vaikka maailmassa on sodittu milloin mistäkin turhasta asiasta – oli se sitten turskasta, jalkapallosta, kaukaisista saarista tai pasteijakioskista – on usein kuitenkin takana kiviä merkittävämpiä syitä. Niin on myös tässäkin tapauksessa: selkkauksen osanottajamailla – Filippiineillä, Kiinalla, ja taustapiru Yhdysvalloilla – on kaikilla oma lehmä ojassa (tai laiva lahdessa, miten asian nyt haluaa ymmärtää).

Lyhyellä tähtäimellä tämänhetkisen selkkauksen takana on molemminpuolinen ns. kettuilu, jossa molempien rannikkovartiostot ovat kiusanneet vastapuolen kalastuslaivoja. Huhtikuun alussa Filippiiniläiset yrittivät pidättää kiinalaisten kalastusalusten miehistöä, mutta Kiina pysäytti yrityksen omilla laivoillaan, joka puolestaan melkein johti nokkapokkaan sotalaivojen välillä. Kuun puolivälissä Yhdysvallat puolestaan piti Filippiinien kanssa yhteisen sotaharjoituksen Etelä-Kiinan merellä, johon osallistui yhteensä noin 7,000 sotilasta. Pitkällä tähtäimellä kullakin toimijalla on kuitenkin omat syynsä sotkeentua tilanteeseen.

Kiina ensinnäkään tuskin haluaa konfliktia ASEAN-maa Filippiinien, tai varsinkaan Filippiinien liittolaismaa Yhdysvaltojen kanssa muutamien pahaisten kivien vuoksi (tässä kuva riutan isoimmasta “saaresta”). Silti Kiina julkaisee yhä tiukkasanaisempia lausuntoja asiasta, mutta miksi? Syitä on useita. Ensinnäkin, selkkaus ja sen pitäminen tapetilla on oiva tilaisuus Kiinan kommunistiselle puolueelle kääntää huomiota pois sekä puolueen sisällä myrskyävästä skandaalista Bo Xilain suhteen että diplomaattisesti varsin hankalasta tilanteesta ihmisoikeusaktivisti Chen Guangchengin vuoksi. Tämänkaltaista “sotarumpupolitiikkaa” (kiinalaisten versio siltarumpupolitiikasta) tai virallisemmin “harhautuspolitiikkaa” (engl. diversionary foreign policy) pelaavat usein valtiot, jotka ovat sisäpoliittisesti tulenarassa tilanteessa ja haluavat kääntää kansan huomion ulkopoliittisiin aiheisiin – monesti haastamalla riitaa, ja joskus jopa sotimalla. Radikaalein esimerkki lienee Pohjois-Korea, jonka hallinnon koko olemassaolo nojaa myyttiin aggressiivisista ulkovalloista.

Nämähän sovittelee helposti ennen kuin ehtii “maritime claims reconciliation process” sanoa.

Toiseksi, Pekingin vaatimukset tulee nähdä osana sekä Kiinan strategiaa Etelä-Kiinan merellä että asemaa maailmassa laajemmin. Etelä-Kiinan meren kalastusoikeudet, öljy- ja maakaasuvarannot sekä meren merkitys kauppareittinä (yli puolet maailman rahdista kulkee meren läpi) tekevät alueesta kasvavan Kiinan tulevaisuuden kannalta elintärkeän voimavaran. Muutkin Itä- ja Kaakkois-Aasian maat ovat toki huomanneet nämä seikat, ja vetoavatkin Kiinan kanssa kilpaa kukin mihinkin saadakseen siivun alueen vauraudesta. Kaikki yrittävät maksimoida etuaan, mutta yhteistyön puutteessa päätyvät aiheuttamaan enemmän harmia itselleen ja muille, kun poliittiset jännitteet alueella kasvavat. Luonnonvarojen hamuamisen lisäksi Kiinan yritys kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella on toki myös kunnia-kysymys. Kiina on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut sellaisiin mittoihin, että se voi ensimmäistä kertaa sitten 1700-luvun lopun kokea aitoa ylemmyydentunnetta ja ylpeyttä, joka puolestaan purkautuu paikoin kovasanaisena kansallismielisyytenä.

Kolmanneksi, Kommunistisella puolueella tuntuu jälleen olevan vaikeuksia pitää asioissa eri toimijoita hallinnon sisällä, varsinkin kun kyse on nationalisteista tai Kansan vapautusarmeijasta. Tämä näkemys on selitetty oivasti tässä kattavassa International Crisis Groupin raportissa Etelä-Kiinan meren tulenarkuudesta. Kiinan armeija on jo aikaisemmin osoittanut olevansa eräänlainen musta hevonen päätöksentekoprosessissa: esimerkiksi alkuvuodesta 2011, Yhdysvaltain silloisen puolustusministeri Robert Gatesin vieraillessa maassa, Kiinan armeija päätti – tiettävästi ilman Hu Jintaon suostumusta – koelentää Kiinan ensimmäistä häivehävittäjää (engl. stealth fighter). Varsinkin Bo Xilain skandaalin jälkimainingeissa onkin hyvä muistaa, kuinka vähän hallinnon ulkopuoliset varsinkin Lännessä tietävät kommunistien puolueen toiminnasta ja päätöksenteosta Kiinan kansantasavallassa. Autoritäärisyys ja harvainvalta ei siis suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö eri toimijat hallinnon sisällä voisi kilpailla keskenään.

Filippiinien kannalta tilanne vaikuttaa varsin absurdilta: se vakuuttelee olevansa valmis lähtemään sotaan maan kanssa, jonka puolustusmenot ovat maailman toiseksi suurimmat. Taustalla on kuitenkin totta kai yhteinen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa vuodelta 1951, josta Filippiinien ulkoministeri ei suinkaan unohtanut muistuttaa kaikkia osapuolia. Toisin sanoen Filippiinit harrastavat maailman vanhinta temppua: bluffaamista. Filippiinit ei aio eikä varmasti halua sotia Kiinaa vastaan, tuskin edes Yhdysvaltojen tuella. Ilman Yhdysvaltoja sen mahdollisuudet voimankäyttöön ovat kuitenkin lievästi sanottuna melko rajalliset. Filippiinien laivaston edes etäisesti hyökkäys- ja merikelpoinen osuus kun koostuu kahdesta laivasta: vuonna 1943 vesille lasketusta fregatista, sekä Presidentti Kennedyn aikaisesta, entisestä Yhdysvaltojen rannikkovartioston aluksesta. Kuka ehtii ensimmäisenä hihkaisemaan “bullshit!”?

Pala kauneinta Etelä-Kiinan merta.

Lienee sanomattakin selvää, että Yhdysvallat eivät myöskään halua joutua kolmanteen maailmansotaan näiden kauniiden geologisten muodostumien vuoksi. Toisaalta, Yhdysvaltoja kohtaa tässä tilanteessa vaikea geopoliittinen pulma: jos se antaa Kiinan napata tämän – vaikkakin täysin symbolisen – meri-alueen, voi järjestelystä helposti tulla ennakkotapaus, joka puolestaan pönkittäisi Kiinan itsetuntoa sen toimissa Etelä-Kiinan merellä. Alue on strategisesti tärkeä öljyrohmuille Kiinalle ja Yhdysvalloille, ja varsinkin jos otetaan myös huomioon meri-alueen merkitys kansainväliselle kaupalle.

Voi vain toivoa, ettei Etelä-Kiinan merestä tule tulevaisuuden konfliktien tyyssijaa. Eikä siitä tarvitsekaan: Yhdysvallat ja Kiina voivat pyrkiä ymmärtämään toistensa intressejä alueella ja siten välttää konfliktien eskaloitumisen, joka ei olisi kummankaan intressien mukaista. Vaikein haaste näille kahdelle suurvallalle ei kuitenkaan ole yhden, vaikkakin merkittävän meri-alueen hallinnon sopiminen monen toimijan kesken: vaikeinta tulee olemaan globaalin valtatasapainon muuttuminen. Yhdysvaltojen täytyy hyväksyä se väistämätön seikka, että Kiina tulee olemaan globaalisti merkittävä toimija kansainvälisessä politiikassa – jota se jo alueellisesti onkin. Tämä tulee vaatimaan vaikeidenkin kompromissien tekemistä, varsinkin arvojohtamisen saralla. Yhdysvallat tulee toki seuraavienkin vuosikymmenten aikana olemaan vaikutusvaltainen, mutta se ei tule olemaan sitä yksin. Ja se ei, amerikkalaiset tuntien, tule olemaan helppoa kenellekään.

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

Vaaliseuranta: naiset ratkaisevat nämä vaalit – missä on Hillary?

War on women  – sota naisia vastaan. Siinä termi, jolla republikaanien esivaalitaistoa on kuvailtu Yhdysvalloissa. Feministit ovat tiukilla, kun republikaaniväki haluaa tiukentaa aborttioikeuksia ja vähentää perhesuunnittelun tukemiseen tarkoitettuja varoja.

Naisäänestäjien tuki onkin arvioiden mukaan valunut laajalti Obaman taakse. Vaikka republikaanien ilmeiseksi presidenttiehdokkaaksi kirinyt Mitt Romney ei ole kannoiltaan yhä jyrkkä, kuin vanhoilliskristillinen Santorum, hänkään ei ole pystynyt vakuuttamaan naispuolisia äänestäjiä.

Romney edustaa myös henkilökohtaisessa elämässän paluuta menneisyyteen. Ann Romney olisi ensimmäinen presidentin vaimo Mamie Eisenhowerin jälkeen, jolla ei ole yliopistokoulutuksestaan huolimatta lainkaan kodin ulkopuolista työhistoriaa.

Romneyn tuleekin olla tarkkana valitessaan varapresidenttiehdokasta. Kilpakumppani on ratkaiseva tekijä siinä, kursiiko hän kokoon syvenevän railon naispuolisten äänestäjien ja republikaanien välillä. Valintaa koordinoimaan on valittu Romneyn luottokollega Beth Myers, joka toivottavasti ymmärtää oman sukupuolensa äänestäjien tarpeita. Hän tuskin kuitenkaan tekee “dickcheneytä” ja asettaa itseään ehdokkaaksi.

Samaan aikaan Obaman kilpakumppani on myös virallisesti valitsematta. Viimeistään syyskuun puoluekokouksessa vahvistettava pesti on mitä todennäköisimmin edelleen Joe Bidenin. Luotettavan Bidenin vaihtaminen saattaisi olla epäilyttävää tässä vaiheessa, mutta on ehkä silti sääli, ettei Obama ole valinnut kilpakumpanikseen Hillary Clintonia, kuten muun muassa Robert Reich neuvoi jo aikaisemmin. Siitä olisi ollut verraton etu nasten äänien kalastelussa, ja voisi toimia eritoten nyt, kun Hillaryn profiili on saanut outoja lisäpisteitä hittimeemin ansiosta. Hiljattain Hillary bongattiin myös juomasta kaljaa ja tanssimasta villisti, mikä oli joidenkin arvioiden mukaan ilmeisesti ainoastaan hyväksi hänen uuscoolille imagolleen.

Samaan tapaan, kuin Suomessa presidenteille on muodostunut käytännöksi luopua puoluekirjastaan, Yhdysvaltain ulkoministerillä on perinne esiintyä “epäpoliittisena” hahmona, ja Clinton, samoin kuin edeltäjänsä Colin Powell, on kieltäytynyt kampanjoimasta istuvan presidentin rinnalla nykyisessä roolissaan. Toisaalta monista ulkoministeristä on myöhemmin tullut jopa presidenttejä.

Ehkäpä Clinton haluaa pantata kampanjoimista vuodelle 2016, mutta onko vielä liian myöhäistä vaihtaa mieltään?

Vieraskynä: Tuskainen taival Valkoiseen taloon

Antti Kirkkala opiskelee yleistä valtio-oppia Helsingin yliopistossa.  

Republikaanien pitkään kestänyt esivaalitaival alkaa pikkuhiljaa lähestyä loppuaan. Puoluekoneiston suosikkiehdokkaan Mitt Romneyn valtavat taloudelliset resurssit ovat vähitellen tehneet tehtävänsä, sillä haastajien todelliset mahdollisuudet tulla nimitetyksi republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi Floridan elokuisessa puoluekokouksessa näyttävät yhä heikommilta.

Esivaaliprosessin on tehnyt monella tapaa ainutlaatuiseksi sekä muuttunut vaalilainsäädännöllinen ympäristö että ehdokkaiden välinen dynamiikka. Vaikka Mitt Romneyta on pidetty jo kauan ennakkosuosikkina, on hänellä ollut suuria vaikeuksia vakiinnuttaa kannatustaan yli 25%:n haamurajan. Kannatusmittausten kärjessä on ollut viime kesästä lähtien hämmentävän paljon eri nimiä: Rick Perry, Michele Bachmann, Herman Cain, Newt Gingrich sekä Rick Santorum ovat kaikki johtaneet Romneyta jossain vaiheessa – joskin yleensä myös romahtaneet hyvin nopeasti. Perryn tuhosivat katastrofaaliset esitykset syksyn esivaaliväittelyissä, Cainia vaivasivat ahdistelusyytökset, Gingrichiä taas vanha poliittinen painolasti 1990-luvulta sekä kiusalliset avioerosotkut. Bachmann ja Santorum veivät sosiaalisen konservatisminsa liian pitkälle jopa republikaanien esivaaliäänestäjien silmissä, minkä vuoksi heitä ei myöskään pidetty tarpeeksi vahvoina haastajina ensi syksyä varten, jolloin esivaalien voittaja tulee kohtaamaan Barack Obaman kansallisissa vaaleissa.

Vanhan vaalilain kaatanut korkeimman oikeuden päätös Citizens United -tapauksessa käytännössä tarkoitti, että yksityishenkilöt ja suuryritykset voivat rahoittaa poliittisia kampanjoita ilman minkäänlaisia rajoituksia. Super PAC -nimellä kulkevat poliittiset kampanjaorganisaatiot ovat näyttäneet voimansa republikaanien esivaaleissa, jotka ovatkin muodostuneet eräänlaiseksi koelaboratorioksi uudelle vaalilainsäädännölle. Esimerkkinä mainittakoon Gingrichin kampanja, joka on pysynyt elinvoimaisena käytännössä vain yhden varakkaan kasinomiljonäärin lahjoituksilla. Periaatteessa Super PAC:ien tulisi olla täysin itsenäisiä toimijoita, jotka eivät saa koordinoida toimiaan tukemiensa kandidaattien kanssa. Käytännössä tämän valvominen on hyvin vaikeaa. TV:ssä pyörivät lyhyet, 30-60 sekunnin vaalimainokset ovat muodostuneet kiinteäksi osaksi modernia yhdysvaltalaista poliittista kulttuuria. Ne ovat olleet myös Super PAC:ien pääasiallinen toimintamuoto: pelkästään Gingrichin vastaiseen loanheittoon on käytetty yli 18 miljoonaa dollaria, lähinnä Romneyn ja Ron Paulin tukijoiden toimesta.

Kampanjoiden taloudelliset resurssit eivät kuitenkaan ole olleet toistaiseksi ratkaisevassa roolissa, mikä on ollut melko yllättävääkin. TV-vaaliväittelyitä on pidetty esivaalien demokratisoivana elementtinä, sillä niiden kautta useat Romneyn haastajat ovat päässeet nostamaan omaa profiiliaan. Santorum pyöritti kampanjaansa käytännössä nollabudjetilla koko syksyn ajan, kunnes hyvä menestys ensimmäisissä esivaaleissa Iowan osavaltioissa toi mukanaan uusia lahjoittajia. Gingrichin kampanja oli kesäkuun alussa romahduspisteessä, mutta vahvat debattiesiintymiset nostivat hänet gallup-johtoon joulukuussa.

Ja tässä onkin ollut näiden esivaalien erityinen tunnuspiirre: “flavor of the month”, tilapäisesti suosioon noussut haastaja, “anti-Romney”, joka on hetkellistä suosiota seuranneen negatiivisen TV-mainosvyörytyksen jälkeen romahtanut jälleen. Kyse on ollut pitkälti siitä, että republikaanien ruohonjuuritason aktiivit suhtautuvat hyvin skeptisesti Romneyyn, jonka poliittiset mielipiteet ovat vaihdelleet useaan otteeseen vuosien varrella. Monet republikaaniäänestäjät eivät pidä Romneyta todellisena konservatiivina, toimihan hän liberaalin Massachusettsin kuvernöörinä. Yhdysvaltalaisesta esivaaliprosessista on hyvä muistaa, että alhaisen äänestysaktiivisuuden vuoksi sitoutuneimmilla puolueaktiiveilla on suurin vaikutusvalta, minkä vuoksi poliittiseen keskustaan kuuluvan ehdokkaan saattaa olla hyvin vaikea tulla valituksi puolueen ehdokkaaksi. Tämä taas muodostuu usein ongelmaksi varsinaisissa vaaleissa, joissa liikkuvat äänestäjät ratkaisevat voittajan. Likainen ja pitkittynyt esivaalikamppailu heikentää kaikkia republikaaniehdokkaita sekä pakottaa heidät liikkumaan kohti poliittista oikeistoa, mikä antaa Obamalle mahdollisuuden esiintyä maltillisena vaihtoehtona äärilaidan edustajaksi koetulle republikaanille.

Toisaalta poikkeuksiakin toki löytyy. Demokraattien vuoden 2008 esivaalit olivat pitkä ja kova kamppailu Obaman ja Hillary Clintonin välillä, mutta kyseinen vääntö tuntui vain vahvistavan aiemmin vähemmän tunnettua Obamaa syksyn vaaleja varten. Republikaanit valitsivat samaisena vuonna ehdokkaakseen uskonnollisen oikeiston suosikin Mike Huckabeen sijasta maltillisen maineessa olleen John McCainin. Tämän vuoksi kaikkien yleissääntöjen suhteen tulisi olla varovainen; jokaisessa poliittisessa kampanjassa on oma dynamiikkansa ja kontekstinsa, eikä historiallisilla selitysmalleilla ole juurikaan käytännön arvoa. Lähes kaikki poliittiset analyytikot arvioivat vuoden 2007 loppupuolella, että seuraavan vuoden marraskuussa olisivat vastakkain republikaanien Rudy Giuliani ja demokraattien Hillary Clinton, mutta toisin kävi.

Republikaanien esivaalivääntö tulee jatkumaan ainakin huhtikuun alkupuolelle, minkä jälkeen esivaalit tullaan käymään “winner-take-all”-metodilla, jossa siis voittaja saa kaikki delegaatit. Tämän vuoden uutuutena jotkut osavaltioista ovat myöntäneet delegaattinsa suhteellisen tuloksen perusteella, mikä on omalta osaltaan pitkittänyt prosessia. Vaikka ilmassa on ollut spekulointia esivaalien pitkittymisestä elokuiseen puoluekokoukseen asti, tai jopa uuden, “mustan hevosen” valitsemisesta itse konventiossa, on Mitt Romney silti todennäköisesti raivannut haastajat tieltään kesään mennessä. Tällöin prosessi siirtyy uuteen vaiheeseen: varsinaiseen presidentinvaalikampanjaan. Obama ja Romney tulevat luultavasti käyttämään yhteensä yli miljardi dollaria kampanjoihinsa, mikä tarkoittaa ennennäkemättömän laajaa poliittista organisointia niin mediassa kuin ruohonjuuritasollakin. Tuolloin nähdään myös uuden vaalilainsäädännön todelliset vaikutukset kansallisiin vaaleihin sekä se, kuinka pahasti republikaanien ehdokas on kärsinyt pitkästä esivaalitaistelusta. Vaalien lopputulosta on mahdotonta lähteä tässä vaiheessa arvailemaan, sillä ulkoiset tekijät – talouden tila, potentiaalinen Iranin kriisi – saattavat muodostua ratkaiseviksi. Obama pyrkii pitkälti mukailemaan Ronald Reaganin vaalistrategiaa vuodelta 1984, jolloin Reagan voitti taantumaa seuranneista, edelleen korkealla pyörineistä työttömyysluvuista huolimatta. Talouden suunta oli tuolloin koko vuoden parempaan päin, mikä mahdollisti Reaganin positiivisen kampanjanarratiivin. Marraskuuhun on kuitenkin pitkä aika, eikä Obamalla ole mitään takuita taloudellisen tilanteen suotuisasta kehittymisestä. Viikko on pitkä aika politiikassa, kahdeksan kuukautta lähes ikuisuus.

Vaalilii vaalilallaa — Yhdysvaltain vaalien väliraportti

Elitistinen? Minäkö?

USA:n presidentinvaalit lähestyvät, joten kaivakaa, hyvät lukijat, sipsit ja dipit esiin. Ulkopolitist aikoo aloittaa nimittäin vaaliseurannan aiheesta.

Tässä vaiheessa on vielä hyvin epäselvää, kuka nousee Republikaanien esivaalien johtoon, mutta viihdyttävä esivaalirumba on tähän mennessä ehdottomasti ollut. Varsinainen vaalipäivä on 6. marraskuuta, mutta Grand Old Partyn on määrä asettaa oma ehdokkaansa heinäkuuhun mennessä.

CNN:n eilen julkaisemien lukujen valossa Obamalla on vahva asema tulevissa vaaleissa. Istuva presidentti voittaisi republikaanien esivaaleissa johtoon kirineet Mitt Romneyn ja Rick Santorumin selvällä erolla. “A Politico/George Washington University Battleground Poll released Monday indicates Obama topping former Massachusetts Gov. Mitt Romney 53% to 43% in a hypothetical general election matchup, with the president leading former Sen. Rick Santorum of Pennsylvania 53% to 42%.”

Obama pärjäisi hyvin myös nimeämätöntä republikaaniehdokasta vastaan. “Matched up against a generic GOP opponent in the general election (an unnamed candidate who has not suffered negative attacks during the primary process), Obama has a five-point advantage (50%-45%), up from a dead heat back in November. It’s also telling that the president is at or above 50% in all three general election match ups.”

Mahdollisuuksia voittoon republikaaneilla tietenkin on, mutta puolueen sisäinen kilpailu on edelleen hyvin auki, vaikka kisan asetelma on selkeytynyt kovasti siitä, kun taisto alkoi. Joukon harventuessa jättivät taka-alalle poistuneet, muun muassa Michelle Bachmann ja Herman Cain, jälkeensä joukon yli 60-vuotiaita valkoisia miehiä. GOP:n kisassa jäljellä ovat nyt Rick Santorum, Mitt Romney, Ron Paul ja Newt Ginrich. Tänään ratkeaa, kuka nousee Michiganissa ja Arizonassa, jotka ovat yhdeksäs ja kymmenes osavaltio, joissa esivaali on käyty. Viimeisenä äänestää Utah 26. kesäkuuta. Äänestys näyttää lupaavalta Santorumille ja Romneylle, mutta joidenkin medialähteiden arvioiden mukaan Ron Paul ja Newt Ginrich saattavat taas pärjätä ensi viikon “supertiistaina”, jolloin äänestävät Alaska, Georgia, Idaho, Massachusetts, Pohjois-Dakota, Ohio, Oklahoma, Tennessee, Vermont ja Virginia.

Viimeisessä äänestystä edeltäneessä väittelyssä kumpikaan ennakkosuosikeista ei noussut ratkaisevaan voittoon. Romneyllä on erityisen kovat paineet, Michigan kun on hänen kotiosavaltionsa. Guardianin arvion mukaan Ginrich ja Paul jäivät väittelyssä taka-alalle.

Mitkä sitten ovat Santorumin ja Romneyn heikkoudet vaaleissa? Hassua kyllä, poliittiset kommentaattorit ovat kiinnittäneet huomiota asioihin, joita ei välttämättä heti pitäisi epäedullisina ominaisuuksina juuri USA:n republikaanien esivaalien ollessa kyseessä. Miesten kampanjat saattavat nimittäin kärsiä toisaalta elitistisyydestä ja toisaalta (mahdollisesti tarkoituksenmukaisesti ajoitetusta) kiihkouskovaisuudesta.

Viimepäivien uutisissa on päivitelty sitä, kuinka kirkon ja valtion erottaminen saa Santorumin kuulemma “oksentamaan” ja Romneyn perheellä menee niin mukavasti, että vaimo ajaa kuulemma pariakin eri Cadillacia, joita heillä on kahdessa asunnossaan. Tällainen vaatimattomuus vetoaa varmasti talousvaikeuksissa kiemurtelevan maan äänestäjiin.

Romney on myös myöntänyt, etteivät kaikkein köyhimmät äänestäjät vaivaa hänen päätään. Tämä tuskin yllättää, onhan kyseessä mies, josta tulisi yksi kaikkien aikojen rikkaimmista USA:n presidenteistä, jos hänet valittaisiin.  Mutta miksi se olisi ongelma? Ovathan Yhdysvaltain presidentit kautta aikojen olleet eliitin edustajia. Kuten NPR:N Frank James huomauttaa, presidenttien henkilökohtainen vauraus ei yleensä ole ollut ongelma äänestäjien vokottelussa, mutta USA:n tuloerot ovat historiallisen korkealla, ja Romney tietää sen. Tämä on mahdollisesti tehnyt hänestä epävarmemman, kuin hän olisi muuten ollutkaan kampanjan aikana. James lainaa mediakouluttajaa, jonka mielestä Romneyn kampanjaa voisi jopa auttaa se, että hän olisi rehdisti se rikas jätkä, joka on.

Entä Santorum? Hän on lipsauttanut olleensa aborttioikeuden puolella ennen kongressiin hakemistaan. Syy mielipiteen muuttumiseen oli kuulemma se, että hän “luki tieteellistä kirjallisuutta”. Liittyiköhän siihen vaalimatematiikka millään tavalla? Tätä voimme vain arvailla.

Saattaa kuitenkin olla, että Santorum on yliarvioinut uskonnollisen oikeiston vetoavun vaaleissa. Hänen mielipiteensä tuntuvat kovilta jopa oman puolueen riveissä. Time-lehden Massimo Calabresi arvioi, että hänen jyrkät kantansa saattavat olla jopa epäedullisia ja karkottaa äänestäjiä. Republikaanitkaan eivät, hei, ole kauttaaltaan noin jyrkkiä. Eivät he halua kuulla liittyneensä paholaisen joukkoihin vain, koska he kannattavat ehkäisyä tai homoliittoja.

Santorumin teot ovat tosin hyvin linjassa republikaanien tieteenvastaisen eetoksen kanssa, joten hän voinee rauhassa jatkaa vouhkaamista kuvitteellisista sikiöfarmeistaan. Guardianin aktivistitoimittaja George Monbiot kirjoitti ilmiöstä hiljattain jutun, jossa hän huomautti jopa entisten republikaanien David Frumin ja Mike Lofgrenin todenneen republikaanien elävän omassa fantasiamaailmassaan, jossa ovat voimassa heidän omat versionsa historiasta, taloustieteen lainalaisuuksista ja muista faktoista.

Samaa on sanonut Bill Clintonkin: “I like that about the Republicans; the evidence does not faze them, they are not bothered at all by the facts.” Niin, ei anneta faktojen pilata hyvää tarinaa.

Tai viihdyttävää vaalivuotta.

Tyynenmeren Vuosisata, Eurooppa ja Nato Revisited

UIkoministeri Erkki Tuomioja tapaamassa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenia 23.1.2012. Kuva: NATO

Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

Yhdysvallat, Iran ja ydinase-impasse

Jännitteet Persianlahdella ovat olleet viime aikoina korkealla, ja vuodenvaihteen jälkeen ne ovat ainoastaan kasvaneet. Ensin Iran uhkasi sulkea Hormuzinsalmen – yhden maailman öljyntoimituksen kipupisteistä – vastatoimena Yhdysvaltojen kaavailemille sanktioille. Sanasodan yltyessä Iranin öljyä boikotoivien maiden joukkoon liittyivät Yhdysvaltojen johdolla muun muassa EU sekä Japani. Myös Presidenttiehdokkaat Haavisto ja Niinistö ovat joutuneet kampanjoinnin lomassa ottamaan kantaa nopeasti kehittyvään tilanteeseen. Mitä Persianlahdella tapahtuu, miksi, ja mihin tästä eteenpäin? The Ulkopolitist selvittää.

Kaiken takana on tietysti väittämä, jonka mukaan Iran pyrkii hankkimaan itselleen ydinaseen. Tämän väitteen takana on puolestaan joukko teknisiä sekä poliittisia huomioita. Iran alkoi hiljattain jalostaa 20-prosenttista uraniumia aikaisemman 3.5-prosenttisen sijaan, joka herätti kohua kanainvälisessä yhteisössä. IAEA:n eli Kansainvälisen atomienergiajärjestön entisen johtajan ja nykyisen Harvard-tutkijan Olli Heinosen mukaan tämä on merkittävää askel Iranin ydinaseohjelmassa. Heinosen mukaan ydinaseissa käytettävään, yli 90-prosenttiseksi jalostettuun uraniumiin on huomattavasti helpompi siirtyä nykyisestä 20-prosenttisesta uraniumista kuin aikaisemmasta, matalaluokkaisesta uraniumista.

Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita Iraninaikeista käyttää uutta, jalostettua uraania askeleena kohti ydinasetta. Yhdysvaltalainen ydintutkija Yusef Butt muistuttaakin vastineena Heinosen kirjoitukselle, että Iran ei ole edelleenkään – ainakaan yksioikoisesti – rikkonut kansainvälistä lakia tai kansainvälistä ydinsulkusopimusta. Vaikka Buttin huomio Iranin aikeista on todennäköisesti liian optimistinen, muistuttaa kirjoitus muutamista tärkeistä poliittisista seikoista ydinasekiistassa. Ensinnäkin, vaikka Iranilla olisi kapasiteettia valmistaa ydinaseita (nuclear capability), vaaditaan aseen valmistamiseksi poliittinen päätös. Millä tahansa pitkälle kehittyneellä, ydinenergiaa käyttävällä valtiolla on nimittäin teoreettinen valmius valmistaa melko lyhyelläkin varoitusajalla ydinase – mietittiinhän asiaa Suomessakin taannoin. Ydinase tarvitsee kumppanikseen kuitenkin varsin kehittyneen ohjusjärjestelmän, joita on vain harvoilla valtioilla maailmassa.

Onko Iranin siis poliittisesti järkevää valmistaa ydinase? Iranin politiikasta puhuttaessa on aina muistettava, että toimijat Teheranissa ovat hyvin jakautuneita, ja toisinaan politiikkaa saatetaan vetää kovin erilaisiin suuntiin. Jos kuitenkin mietitään Iranin turvallisuuspoliittista tilannetta, on todennäköistä että se haluaa ennemmin tai myöhemmin lisätä ydinaseen arsenaaliinsa. Yhdysvallat ja Israel ovat tähän mennessä tehneet suotuisten mahdollisuuksien puitteissa kaikkensa tämän estämiseksi – oli kyse sitten iranilaisten ydintutkijoiden murhista tai vastikaan toimeenpannuista sanktioista. Vaikka nämä hidastavatkin Iranin ydinohjelmaa, lisäävät ne samalla Iranin turvattomuuden tunnetta ja näin ollen sen halua kehittää ydinase keinolla millä hyvänsä. Tämä taas huolestuttaa etenkin päätöksentekijöitä Israelia ja Yhdyvaltoja, jotka todennäköisesti jatkavat sotaa Iranin ydinaseohjelmaa vastaan erilaisin keinoin. Ja voilà, itseään toistava ja jännitteitä kasvattava tapahtumien ketju on valmis.

Fordon ydinlaitos Qomin eteläpuolella

Kiista Iranin ydinaseista on ollut esillä kauan eikä tule todennäköisesti kaikkoamaan mihinkään lähiaikoina. Mitä enemmän sapeleita kalistellaan, sitä enemmän Iran haluaa ydinaseen ja sitä enemmän sen vastustajat tulevat aikeita sabotoimaan. Onkin mahdollista, että lähiaikoina Israel päättää toimia joko Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian tuella tai ilman sitä – tätä skenaariota pääsivät muun muassa presidenttiehdokkaat aprikoimaan Vanhasen vaalikoneessa, Suomen Kuvalehdessä. On tärkeää, että tällaisia mahdollisia (vaikkakin kuvitteellisia) ulkopoliittisia tilanteita vatvotaan nyt, varsinkin kun ehdokkailla eivät aina asiat ole täysin hanskassa.

Tosiasiassa viimeistään sitten kun Iran kaivauttaa loputkin ydinlaitoksistaan syvälle maan alle alkaa peli olla pitkälti pelattu sotilaallisten vaihtoehtojen osalta. Tulevaisuudessa kiista täytyykin ratkaista diplomatian ja kansainvälisen talouspolitiikan keinoin – joista Kiinan ja IAEAn ehdottamat neuvottelut sekä nyt toimeenpannut, kovat öljysanktiot ovat esimerkkejä. Tässä poliittisessa kädenväännössä vaikuttaa kovasti siltä, että – niinkuin tällä vuosisadalla on ollut tapana – Kiina on jälleen vaa’ankieliasemassa. Kiinan tuella on Iranin mahdollista selvitä taas jonkin aikaa sanktioista huolimatta ja yrittää päästä takaisin neuvottelupöytään, mutta jos Peking siunaakin sanktiot, joutuvat Ayatollahit Teheranissa raapimaan turbaanejaan.

ps. Sotilaallista inkursiota odotellessa lukijamme voivat pelata tätä lautapeliä.

Naton tulevaisuus

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamaton voisi luulla, että Nato-tietämyksen taso yleisessä keskustelussa on varsin korkealla, puhutaanhan Natosta säännöllisin, vaalien tahdittamin väliajoin, ja EU/Emu-jäsenyyden toteutumisen jälkeen Nato on ainoa ulkopoliittisen keskustelun ikiliikkuja. Suomen Nato-kuva on kuitenkin hyvin staattinen, vuosimallia 1992, jossa Neuvostoliiton katoamisen myötä Nato koetaan Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman byrokraattisena ruumiillistumana. Useimmille tämä väite on ilmiselvä karikatyyri: aiheesta on saatavilla paljon tietoa, mutta se ei kuulu julkisessa keskustelussa.

Staattinen Nato-kuva on vaikeuttanut suomalaista keskustelua konflikteista, joissa Nato on ollut keskeisessä roolissa. Tämä näkyy jossain määrin Balkaneilla, enemmän Afganistanissa ja hyvinkin paljon Libyassa. Naton kehitys ei suinkaan ole odottanut suomalaisten mielikuvien kehittymistä. Keskustelun jumittuneisuudesta huolimatta Nato on muuttunut merkittävästi ja yllättävänkin radikaalisti vuosien saatossa. Nyt käynnissä oleva presidentinvaalikampanjointi tarjoaa oivan tilaisuuden keskustelun tason parantamiselle. Paavot Arhinmäki ja Lipponen ovat kummatkin osaltaan vaatineet parempaa Nato-keskustelua. Nöyrästi Mies ulkosuomalainen tarttuu tähän tilaisuuteen.

Hyvä tapa aloittaa Nato-tietämyksen päivittäminen on lukea Naton vuosi sitten julkaisema uusi strateginen konsepti (strategic concept). Vaikka Suomi ja jopa Ruotsi osallistuivat konseptin ideointiin (isännöimällä aiheeseen liittyvän seminaarin), konseptia tuskin noteerattiin Suomessa pienimittaista lehtihuomiota lukuun ottamatta. Se kuitenkin antaitsee huomioita, sillä se määrittelee hyvin Naton oman käsityksen kohtaamistaan uhkista ja roolistaan niiden ehkäisyssä.

Edeltäviin strategisiin konsepteihin verrattuna nykyinen dokumentti on monikertaisesti parempi. Toki dokumentissa on paljon tuttua ja turvallista: kollektiivisen puolustuksen kulmakiven ohella Nato varjelee demokraattista arvomaailmaansa – mutta myös Nato-Venäjä-suhteiden, kriisinhallinnan, kyberturvallisuuden ja aluepuolustuksen kehittämiseen on kiinnitettävä huomiota. Nämä elementit ovat kuitenkin vain tapoja jäsennellä ja järjestellä jo olemassaolevaa Naton toimintapiiriä. Konsepti sisältää kuitenkin paljon uutta etenkin siitä, kuinka Nato käsittää globaalin skaalan toiminnalleen.

Naton sisällä on kauan aikaa puhuttu ”globaalista Natosta” – alueellisen järjestön kehittämisestä maailmanlaajuiseksi liittoksi. Strateginen konsepti ilmentää tätä näkemystä. Strateginen konsepti argumentoi selkeästi, kuinka epavakaus maailmalla vaikuttaa jäsenmaiden turvallisuuteen. Perinteiset ja epäperinteisetkin uhkat voivat ilmestyä kaukaa euro-atlanttisen alueen ulkopuolelta. ”Globaaleihin virtoihin” – meri- ja kommunikaatioväylät ja energiainfrastruktuuri – kohdistuvat uhat ovat kriittisiä. Näiden globaalien uhkien ehkäisemiseksi Naton täytyy ennen pitkää toimia globaalisti. Konsepti viittaakin avoimesti joustavien toimintaosastojen (expeditionary forces) tarpeeseen. Tämä globaali toiminta heijastuu luonnollisesti myös kumppaneiden valinnassa. Nato on paljon kiinnostuneempi uusista yhteistyömahdollisuuksista ja kumppanuuksista eri valtioiden ja järjestöjen kanssa yhteisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Natosta on kehittymässä globaali järjestö.

Toisaalta Nato toimii varovaisesti globaalissa toiminnassa ja suosii operaatioita, jotka keskittyvät merkittävien turvallisuusriskien ehkäisyyn alhaisella poliittisella kustannuksella. Ensimmäinen ”ei-alueellinen” operaatio Afganistanissa on opettanut hyvinkin tehokkaasti, että tärkeäkin missio voi olla hankala toteuttaa. Libya oli Natolle onneksi lyhyt ja suhteellisen kivuton operaatio; intoa yhtään sen pidempään operaatioon tuskin löytyy. Globaalin toiminnan edellytys on voiman projisointi globaalilla skaalalla. Tämä oleellinen osa Naton tulevaisuuden näkymiä vaatii joustavia ja tehokkaita asevoimia, jotka voivat toimia sekä aluepuolustuksen että sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä. Tämä niin kutsuttu ”plug-and-play” -filosofia on toisaalta aivan kohtuuttoman kallista toteuttaa, etenkin talouskriisin aikana.

Talouskurin ohella Nato-operaatioiden tehokkuutta on rajannut siviilikriisinhallinnan työkalujen heikkous. Yritykset luoda kyseisiä siviilityökaluja ovat olleet tehottomia, eikä ole ihme, että Nato on luopumassa näiden tavoittelusta, ja keskittyy sotilaalliseen puoleen. Juuri tästä syntyy paljon hehkutettu ”kokonaisvaltainen lähestymistapa” (comprehensive approach). Kiistatta epäselvä termi kuitenkin korostaa sitä, että Naton sotilaallinen vahvuus tarvitsee yhteensopivia toimintoja, joita se ei voi itse tuottaa. Siksi Nato onkin innostunut laaja-alaisista kumppanuuksista muiden tahojen kanssa. Yhteistyö alueellisten ja paikallisten kumppaneiden kanssa on paljon taloudellisempaa kuin aidosti globaalin toimintakyvyn laatiminen. Laajempi yhteistyö myös hälventää operaatioiden poliittisia ja sotilaallisia riskejä.

Jo institutionalisoidut kumppanuusjärjestelyt, kuten Välimeren dialogiohjelma tai Naton rauhankumppanuusohjelma, eivät jatkossa johda kovin suuriin uusiin synergiaetuihin. Ne maat, jotka toivovat tiivistä yhteistyötä (kuten Suomi ja Ruotsi), toimivat sen mukaisesti, kun taas ne, jotka ovat mukana puhtaasti geopoliittisista kohteliaisuussyistä (kuten Valkovenäjä), eivät. Laajentamalla kumppanuuden käsitettä nykyisten instituutioiden ulkopuolelle Nato on tehnyt kumppanuudesta houkuttelevamman. Kumppanuuden ydin onkin, että se on tapa sovittaa yhteen laajemmat ambitiot hupenevien resurssien kanssa samalla lujittaen Naton kansainvälisen toiminnan legitemiteettiä. Se, kuinka Libyan kriisi saattoi Naton yhteen Ruotsin ja Qatarin kanssa Gaddafin syrjäyttämiseksi, on hyvä esimerkki tästä.

Samanaikaisesti Nato muuttuu entistä enemmän transatlanttisesta sotilaallisesta liittoumasta länsimaiden poliittiseksi järjestöksi. Jäsenyyden ovi on edelleen avoin, mutta sulkeutuu kovaa tahtia. Jäsenkokelaiden eurooppalaisuutta painotetaan korostetaen, että globaali toiminta ei johda globaaliin jäsenkaartiin. Hieman samalla tavalla kuin EU, joka korostaa kansainvälisiä intressejään, Nato käsittää itsensä globaalina turvallisuudentuojana, vaikka onkin pohjimmiltaan alueellinen järjestö. Poliittisella Natolla on useita etuja nykyiseen sotilaspainotteiseen muotoon verrattuna: kynnys poliittiselle kanssakäymiselle transatlanttisen alueen ulkopuolella on paljon pienempi verrattuna sotilaalliseen toimintaan. Myös sotilaalliseen toimintaan verrattuna poliittisen yhteistyön riskit ja velvoitukset ovat tuntuvasti pienemmät.

Strateginen konsepti on vasta tiekartan tasolla: se asettaa strategiset tavoitteet, mutta toimeenpanossa Nato tulee olemaan hyvinkin varovainen ja ajoittain epäkoherentti. Vaikka Nato näkee koko maailman toiminta-alueenaan, tätä ei tulla paljon hyödyntämään. Eniten tätä nähdään niissä tilanteissa, joissa on joko merkittäviä uhkia tai toiminnan riskit ovat pieniä. Libya on konseptin laatijoiden unelma sikäli, että kyseessä oli operaatio, jossa riskit olivat suhteellisen pieniä ja potentiaaliset uhkat merkittäviä. Nato ei toteuta mielellään interventioita, ja esimerkiksi Syyriassa vastaanlainen operaatio ei olisi mahdollista samalla mittakaavalla. Vuoden 2010 strateginen konsepti asettaa hyvinkin realistisen näkemyksen Naton tulevaisuudesta.

Presidenttiehdokkaille ja suomalaiselle Nato-keskustelijoille ehdottaisin seuraavien kysymyksien pohtimista: Naton visio tehokkaasta ja taloudellisesta tulevaisuudesta ovat hyvin yhteensopivia Suomen turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kanssa, joten mitä etuja on tiiviin kumppanuuden jatkamisella suhteessa jäsenyyteen? Toisaalta aluepuolustus ei tule olemaan Naton pääfokuksia lähitulevaisuudessa, joten onko jäsenyyden perustelu tällä harhaanjohtavaa? Onko optioajattelu realistista aikana, jona Nato ei havittele uusia jäseniä ja tosiasia on, että Suomen Nato-jäsenyydestä keskustellaan ainoastaan Suomessa?

Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu

Vaalipaneelien yleistyminen on varma merkki presidentinvaalien lähestymisestä. Asialla ovat olleet pienyrittäjät, kirjailijat ja viimeisimpänä YLE:n A-Talk, joka ainoana haastattelee kaikkia ehdokkaita. Tähänastisissa paneeleissa aiheet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta tosiasia on, että ulkopolitiikan johtaminen on presidentin keskeisiä tehtäviä. Sen sijaan, että ehdokkaat puhuisivat eurokriisistä – jossa presidentin toimivalta on minimaalinen – tai fiilistelevät arvojohtajuudella, heidän tulisi keskittyä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiin. Tässä suhteessa ei ole yllättävää, että yksi vaalipaneelien merkittävistä teemoista on ollut Nato, tuo suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ikiaihe.

Minkänlaista keskustelua presidenttiehdokkaat ovat Natosta tähän asti käyneet? Esimerkkinä toimikoot ehdokkaiden esittämät kannat Helsingin Sanomien järjestämässä paneelissa Helsingin kirjamessuilla. Kysymys, joka ehdokkaille esitettiin, oli kuin vaalikonetta varten laadittu: ”Nato: kyllä vai ei?” Vastaukset olivat yksimielisiä.*

• ”Natolle ei. Hallitusohjelma on tässä aivan oikealla linjalla.”

• ”Minusta on hyvä, että Nato on olemassa, mutta Suomen ei pidä liittyä siihen.”

• ”Tämä ratkaisu [Nato-jäsenyydestä] on varmasti vuosien päässä.”

• ”Ei meillä ole mitään sellaista turvallisuusvajetta Suomessa, joka vaatisi Nato-jäsenyyttä.”

Nämä kannat vahvistettiin myös Ressun lukiossa järjestetyssä vaalipaneelissa. Lopputulema on selvä: kaikki ehdokkaat vastustavat Suomen Nato-jäsenyyttä tulevalla vaalikaudella. Tästä huolimatta ”Nato-keskustelu” pysyy varmasti vaaliaiheena. Eriävien kantojen puutteesta huolimatta Helsingin Sanomien vaalipaneelin juontaja Jukka Petäjä epäili, että Nato-teemaan törmätään usein. Tämä kanta toistui HS:n pääkirjoituksessa 8.11. Sauli Niinistön ivallista kommenttia lainaten: ”[Naton painottaminen] on kummaa, kun ei kukaan [Nato-jäsenyyttä] tuntunut kannattavan.”

Huomioitavaa on, että Nato-jäsenyyttä kannattavalle noin neljännekselle äänestäjistä ei ole näissä vaaleissa Suomen Nato-jäsenyyttä puoltavaa ehdokasta. Silti tällaisen selvän yksimielisyydenkin jälkeen koetaan, että ehdokkaissa on liiallista ”Nato-mielisyyttä”. Esimerkiksi Iltalehti on uutisoinut Niinistön ”Nato-innosta”, ja Haavistoa on kuvailtu ”Nato-myönteiseksi”, koska hän on opettanut siviilikriisinhallintaa Naton upseerikoulussa Oberammergaussa. Varovaisetkin Natoon liittyvät kommentit – kuten, näkemys, että eurooppalainen puolustusyhteistyö saattaa keskittyä Naton ympärille, tai että yhteistyö Naton kanssa voi johtaa merkittäviin synergioihin – koetaan oitis Nato-fanittamiseksi.

Toisaalta jotkut ovat näkevinään piiloutuneita Nato-kannattajia. Esimerkiksi Paavo Väyrynen arvioi, että Sauli Niinistön kanta ”on hyvin tyypillinen federalistien kanta, jonka mukaan Euroopan Unioni pitää kehittää sotilasliitoksi. Tämä on myöskin tie Natoon.” Tässäkin suhteessa Väyrysellä on yhtäläisyyksiä Perussuomalaisiin, jotka ovat myös näkevinään Natoon ajavia salaliittoja. Viimeisin tähän ryhmään on liittynyt Vasemmistoliiton vastahakoinen presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki. Samanlaista Nato-paranoiaa ruokkii myös poliittisen spektrin toisella laidalla olevan Pertti Salolaisen (kok.) vaatimus ”Nato-kannat julki” – vihjaten, että kannat eivät ole vilpittömiä.

Vaalipaneelien Nato-keskustelu ei suinkaan ole keskustelua Natosta ja sen jäsenyyden ansioista ja miinuksista, vaan siitä, kuka näistä Nato-jäsenyyteen kielteisesti suhtautuvista ehdokkaista on Nato-myönteisin. Nato-jäsenyyden kannattamisesta on tullut poliittinen leima, jota ehdokkaat pyrkivät kaikin keinoin välttämään. Tätä seikkaa korostaa se, että ehdokkaat eivät kyseenalaista Nato-optiota tai arkista rauhankumppanuusyhteistyötä vastaanvanlaisesti (Arhinmäki toki toimii poikkeuksena). Ehdokkaat kyllä esittelevät omia ulkopoliittisia maailman- ja uhkakuviaan; selvästi kaikilla ehdokkailla on syvällisempi käsitys asioista kuin se, mikä välittyy keskustelun yhteydessä. Silti huomio kiinnittyy semantiikkaan eikä ehdokkaiden ulkopoliittisten visioiden todellisiin eroihin.

Kuvaavaa Nato-asiakeskustelun tilasta on Lipposen kommentti siitä, kuinka ”emme tiedä, mihin Nato on menossa. Mikä on Yhdysvaltain suhde Eurooppaan? Tulisiko meille velvollisuus puolustaa Baltian maita? Mitä tapahtuisi meidän puolustusjärjestelmällemme?” On hieman absurdia vaatia tyhjentävää vastausta Naton suunnasta tai transatlanttisista suhteista, sillä suhteet ja muutoksen suunnat kehittyvät jatkuvasti. Lipposen esittämiin kysymyksiin voi vastata usein eri analyysein, ja juurikin näistä eriävistä olettamuksista tulisi keskustella. Valitettavaa on, että vetoomukset tilanteen monimutkaisuuteen eivät ole aina älyllisesti rehellisiä – näinä päivinä Lipponen kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä vasta Venäjän liittymisen jälkeen, täysin tietäen sen äärimmäisen epätodennäköisyyden.

The Ulkopolitist on aikaisemminkin valitellut Nato-keskustelun laatua ja sen puutteita. Valitettavasti tilanne ei tunnu muuttuvan näissä vaaleissa. Kari Huhdan huomio, että Natosta puhutaan vain siksi, koska siitä on tullut ”presidentinvaalikeskustelujen vakioteema”, on aivan oikeassa. Jos kerran Suomen Nato-jäsenyys koetaan Suomen ulkopolitiikan tärkeimmäksi kysymykseksi – eikä tämä ole mitenkään itsestään selvää –, siitä tulisi keskustella avoimesti ja analyyttisesti. Nykyisen semantiikkaan jumittuneen ”keskustelun” ei soisi jatkuvan.

*Nato-kantasitaatit järjestyksessä: Lipponen, Väyrynen, Niinistö, Haavisto.