Kiina, Filippiinit ja selkkaus merillä

“Lähde elämäsi saaristoristeilylle!”, they said…”Nauti auringosta ja luonnosta!”, they said…

Viime viikolla näytti pahasti siltä, että Kiina ja Filippiinit saattaisivat ajautua avoimeen konfliktiin muutamien Etelä-Kiinan merellä sijaitsevien kivien takia (linkki Google mapsiin). Aluekiistassa on kyse joukosta varsin pieniä saaria, tai isoja kiviä, jotka sekä Filippiinit että Kiina katsovat omikseen. Kiinalaiset kutsuvat aluetta Huangyanin saareksi, Filippiinit puolestaan Panatagin riutaksi. Vaikka maailmassa on sodittu milloin mistäkin turhasta asiasta – oli se sitten turskasta, jalkapallosta, kaukaisista saarista tai pasteijakioskista – on usein kuitenkin takana kiviä merkittävämpiä syitä. Niin on myös tässäkin tapauksessa: selkkauksen osanottajamailla – Filippiineillä, Kiinalla, ja taustapiru Yhdysvalloilla – on kaikilla oma lehmä ojassa (tai laiva lahdessa, miten asian nyt haluaa ymmärtää).

Lyhyellä tähtäimellä tämänhetkisen selkkauksen takana on molemminpuolinen ns. kettuilu, jossa molempien rannikkovartiostot ovat kiusanneet vastapuolen kalastuslaivoja. Huhtikuun alussa Filippiiniläiset yrittivät pidättää kiinalaisten kalastusalusten miehistöä, mutta Kiina pysäytti yrityksen omilla laivoillaan, joka puolestaan melkein johti nokkapokkaan sotalaivojen välillä. Kuun puolivälissä Yhdysvallat puolestaan piti Filippiinien kanssa yhteisen sotaharjoituksen Etelä-Kiinan merellä, johon osallistui yhteensä noin 7,000 sotilasta. Pitkällä tähtäimellä kullakin toimijalla on kuitenkin omat syynsä sotkeentua tilanteeseen.

Kiina ensinnäkään tuskin haluaa konfliktia ASEAN-maa Filippiinien, tai varsinkaan Filippiinien liittolaismaa Yhdysvaltojen kanssa muutamien pahaisten kivien vuoksi (tässä kuva riutan isoimmasta “saaresta”). Silti Kiina julkaisee yhä tiukkasanaisempia lausuntoja asiasta, mutta miksi? Syitä on useita. Ensinnäkin, selkkaus ja sen pitäminen tapetilla on oiva tilaisuus Kiinan kommunistiselle puolueelle kääntää huomiota pois sekä puolueen sisällä myrskyävästä skandaalista Bo Xilain suhteen että diplomaattisesti varsin hankalasta tilanteesta ihmisoikeusaktivisti Chen Guangchengin vuoksi. Tämänkaltaista “sotarumpupolitiikkaa” (kiinalaisten versio siltarumpupolitiikasta) tai virallisemmin “harhautuspolitiikkaa” (engl. diversionary foreign policy) pelaavat usein valtiot, jotka ovat sisäpoliittisesti tulenarassa tilanteessa ja haluavat kääntää kansan huomion ulkopoliittisiin aiheisiin – monesti haastamalla riitaa, ja joskus jopa sotimalla. Radikaalein esimerkki lienee Pohjois-Korea, jonka hallinnon koko olemassaolo nojaa myyttiin aggressiivisista ulkovalloista.

Nämähän sovittelee helposti ennen kuin ehtii “maritime claims reconciliation process” sanoa.

Toiseksi, Pekingin vaatimukset tulee nähdä osana sekä Kiinan strategiaa Etelä-Kiinan merellä että asemaa maailmassa laajemmin. Etelä-Kiinan meren kalastusoikeudet, öljy- ja maakaasuvarannot sekä meren merkitys kauppareittinä (yli puolet maailman rahdista kulkee meren läpi) tekevät alueesta kasvavan Kiinan tulevaisuuden kannalta elintärkeän voimavaran. Muutkin Itä- ja Kaakkois-Aasian maat ovat toki huomanneet nämä seikat, ja vetoavatkin Kiinan kanssa kilpaa kukin mihinkin saadakseen siivun alueen vauraudesta. Kaikki yrittävät maksimoida etuaan, mutta yhteistyön puutteessa päätyvät aiheuttamaan enemmän harmia itselleen ja muille, kun poliittiset jännitteet alueella kasvavat. Luonnonvarojen hamuamisen lisäksi Kiinan yritys kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella on toki myös kunnia-kysymys. Kiina on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut sellaisiin mittoihin, että se voi ensimmäistä kertaa sitten 1700-luvun lopun kokea aitoa ylemmyydentunnetta ja ylpeyttä, joka puolestaan purkautuu paikoin kovasanaisena kansallismielisyytenä.

Kolmanneksi, Kommunistisella puolueella tuntuu jälleen olevan vaikeuksia pitää asioissa eri toimijoita hallinnon sisällä, varsinkin kun kyse on nationalisteista tai Kansan vapautusarmeijasta. Tämä näkemys on selitetty oivasti tässä kattavassa International Crisis Groupin raportissa Etelä-Kiinan meren tulenarkuudesta. Kiinan armeija on jo aikaisemmin osoittanut olevansa eräänlainen musta hevonen päätöksentekoprosessissa: esimerkiksi alkuvuodesta 2011, Yhdysvaltain silloisen puolustusministeri Robert Gatesin vieraillessa maassa, Kiinan armeija päätti – tiettävästi ilman Hu Jintaon suostumusta – koelentää Kiinan ensimmäistä häivehävittäjää (engl. stealth fighter). Varsinkin Bo Xilain skandaalin jälkimainingeissa onkin hyvä muistaa, kuinka vähän hallinnon ulkopuoliset varsinkin Lännessä tietävät kommunistien puolueen toiminnasta ja päätöksenteosta Kiinan kansantasavallassa. Autoritäärisyys ja harvainvalta ei siis suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö eri toimijat hallinnon sisällä voisi kilpailla keskenään.

Filippiinien kannalta tilanne vaikuttaa varsin absurdilta: se vakuuttelee olevansa valmis lähtemään sotaan maan kanssa, jonka puolustusmenot ovat maailman toiseksi suurimmat. Taustalla on kuitenkin totta kai yhteinen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa vuodelta 1951, josta Filippiinien ulkoministeri ei suinkaan unohtanut muistuttaa kaikkia osapuolia. Toisin sanoen Filippiinit harrastavat maailman vanhinta temppua: bluffaamista. Filippiinit ei aio eikä varmasti halua sotia Kiinaa vastaan, tuskin edes Yhdysvaltojen tuella. Ilman Yhdysvaltoja sen mahdollisuudet voimankäyttöön ovat kuitenkin lievästi sanottuna melko rajalliset. Filippiinien laivaston edes etäisesti hyökkäys- ja merikelpoinen osuus kun koostuu kahdesta laivasta: vuonna 1943 vesille lasketusta fregatista, sekä Presidentti Kennedyn aikaisesta, entisestä Yhdysvaltojen rannikkovartioston aluksesta. Kuka ehtii ensimmäisenä hihkaisemaan “bullshit!”?

Pala kauneinta Etelä-Kiinan merta.

Lienee sanomattakin selvää, että Yhdysvallat eivät myöskään halua joutua kolmanteen maailmansotaan näiden kauniiden geologisten muodostumien vuoksi. Toisaalta, Yhdysvaltoja kohtaa tässä tilanteessa vaikea geopoliittinen pulma: jos se antaa Kiinan napata tämän – vaikkakin täysin symbolisen – meri-alueen, voi järjestelystä helposti tulla ennakkotapaus, joka puolestaan pönkittäisi Kiinan itsetuntoa sen toimissa Etelä-Kiinan merellä. Alue on strategisesti tärkeä öljyrohmuille Kiinalle ja Yhdysvalloille, ja varsinkin jos otetaan myös huomioon meri-alueen merkitys kansainväliselle kaupalle.

Voi vain toivoa, ettei Etelä-Kiinan merestä tule tulevaisuuden konfliktien tyyssijaa. Eikä siitä tarvitsekaan: Yhdysvallat ja Kiina voivat pyrkiä ymmärtämään toistensa intressejä alueella ja siten välttää konfliktien eskaloitumisen, joka ei olisi kummankaan intressien mukaista. Vaikein haaste näille kahdelle suurvallalle ei kuitenkaan ole yhden, vaikkakin merkittävän meri-alueen hallinnon sopiminen monen toimijan kesken: vaikeinta tulee olemaan globaalin valtatasapainon muuttuminen. Yhdysvaltojen täytyy hyväksyä se väistämätön seikka, että Kiina tulee olemaan globaalisti merkittävä toimija kansainvälisessä politiikassa – jota se jo alueellisesti onkin. Tämä tulee vaatimaan vaikeidenkin kompromissien tekemistä, varsinkin arvojohtamisen saralla. Yhdysvallat tulee toki seuraavienkin vuosikymmenten aikana olemaan vaikutusvaltainen, mutta se ei tule olemaan sitä yksin. Ja se ei, amerikkalaiset tuntien, tule olemaan helppoa kenellekään.

Vieraskynä: Israelin siirtokuntapolitiikka umpikujassa

Jerusalemissa asuva Timo R. Stewart valmistelee poliittisen historian väitöskirjaa Helsingin yliopistoon.

Viime vuosien suhteellisen rauhallinen tilanne on saanut Israelin turismin kukoistamaan ennätyslukemissa. Myös pohjoismaisten matkustajien määrä on nousussa. Kaikki eivät ole kuitenkaan yhtä tervetulleita.

Saksalainen Nobel-kirjailija Günter Grass sai hiljattain kuulla, ettei hänellä ole enää asiaa Israeliin. Syynä oli 84-vuotiaan Grassin kirjoittama runo, jossa hän kritisoi rankasti Israelin ydinohjelmaa ja kehotti Saksaa olemaan myymättä sille sukellusveneitä. Israelissa Grassin rajut väitteet maan muodostamasta uhasta maailmanrauhalle otettiin vastaan lähes yhtä raivokkaasti kuin Silvio Berlusconin taannoiset ruokakommentit Suomessa. Paikallista väriä toi natsikortin tavanomaisen ahkera käyttö. Niin pääministeri Benjamin Netanyahu kuin monet aiheesta kirjoittavat lehdetkin muistivat mainita Grassin palvelleen 17-vuotiaana muutaman kuukauden SS-joukoissa. Tapaus on esimerkki ikävästä refleksistä rankaista Israelin kriitikoita.

Eikä Grass ole ensimmäinen. Israelin rajaviranomaiset käännyttivät toissavuonna Noam Chomskyn hänen yrittäessään matkustaa Jordaniasta Israelin miehittämälle Länsirannalle. Tuolloin 81-vuotiaan Chomskyn mukaan syynä olivat hänen poliittiset näkemyksensä. Porttikiellon ovat saaneet monien muiden muassa akateemikko Norman Finkelstein, joka on tunnettu Israelin miehityspolitiikan ja siirtokuntien kriitikko. Vuoden 2008 lopulla ovet suljettiin Richard Falkille hänen yrittäessään matkustaa palestiinalaisalueille YK:n ihmisoikeusneuvoston lähettämänä erityisraportoijana.

Erityisen herkkä aihe tuntuu olevan Israelin miehityspolitiikka ja siihen olennaisesti liittyvä siirtokuntarakentaminen. Maaliskuun lopulla Israel ilmoitti ettei se tule päästämään maahan samaisen ihmisoikeusneuvoston lähettämää tutkimusryhmää. Neuvosto oli päättänyt selvittää Israelin Länsirannalle perustamien siirtokuntien vaikutuksen palestiinalaisten oikeuksiin. Euroopan maista neuvoston päätöslauselmaa puoltaneet Itävalta, Belgia, Norja ja Sveitsi saivat Israelin ulkoministeriön nuhteet.

Israelin närkästys ihmisoikeusneuvostoa kohtaan on sinänsä varsin ymmärrettävää. Vuonna 2006 perustettu neuvosto on tuominnut Israelin toimet kerta toisensa jälkeen samalla kun sen 47 jäsenen joukosta löytyy sellaisiakin ihmisoikeuksien jumbomaita kuten Saudi-Arabia. Neuvosto on kieltämättä liiaksi painottunut Israelin tekemisiin ja on samalla sokea monien jäsenmaidensa ongelmille.

Tämän käyttäminen Israelin pääpuolustuksena kuitenkin ohittaa kätevästi itse syytökset miehityksen ja siirtokuntien laittomuudesta ja vahingollisuudesta rauhanprosessille. Israel pitää ylpeästi esillä rooliaan vapaana demokratiana, jonka on tosin varauduttava turvallisuusuhkiin. Kuten puolustusministeri Ehud Barak mielellään toistelee, Israel ei ole Suomi. Mutta onko yhä jatkuva miehitys ja siirtokuntien rakentaminen miehitetylle alueelle omiaan pikemminkin pahentamaan kuin lieventämään näitä uhkia? Siviilien asuttaminen keskelle miehitettyä aluetta vastoin paikallisen väestön toiveita ei vaikuta turvallisuutta lisäävältä toimenpiteeltä.

Israel näkee asian toisin. Ihmisoikeusneuvoston siirtokuntatutkimusta torpedoinut varaulkoministeri Danny Ayalon on esittänyt ”totuuden Länsirannasta” suurelle yleisölle suunnatussa lyhyessä videossa. Karkean orientalistisia stereotypioita lukuun ottamatta kyseessä on varsin näppärä tuotos. Video vetää yhteen Israelin ulkoministeriön verkkosivuilla vuonna 2001 esitetyn virallisen kannan. Kumpikin argumentoi, ettei Jordanian valtaa Länsirannalla vuosina 1948–1967 oltu kansainvälisesti tunnustettu ja että siirtokuntalaisten siirtyminen Länsirannalle on vapaaehtoista.

Ei liene mikään yllätys, että Israelin hallitus on sitä mieltä, että siirtokunnat sinänsä ja niiden poliittinen ja taloudellinen tukeminen on täysin hyväksyttävää ja laillista. Yhtä vähän yllätyksiä on siinä, että palestiinalaisten edustajat pitävät siirtokuntia yksiselitteisen laittomina ja rauhanpyrkimysten vastaisina. Kyseessä ei silti ole mikään vaikea ristiriita, johon olisi vain osapuolten etujen mukaan muodostetut kannat ja paljon harmaata niiden välillä. Siirtokuntien laittomuus ja vahingollisuus on kiistanalaista korkeintaan samalla tavalla kuin ilmaston lämpiäminen. Mikään vakavasti otettava taho, jolla ei ole omaa lehmää ojassa, ei hyväksy siirtokuntia.

Geneven IV yleissopimuksen artiklan 49 mukaan ”valtaajavalta ei saa valtaamalleen alueelle karkoittaa tai siirtää osaa omasta siviiliväestöstään.” YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti erikseen vuoden 1979 päätöslauselmassa 446 kyseisen Geneven sopimuksen pätevän myös Israelin miehittämillä alueilla ja tuomitsi siirtokuntarakentamisen. Myös Haagin kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) vahvisti saman asian Israelin Länsirannalle rakentaman muurin tuomitsevassa lausunnossaan. EU:n edustajat ja sen jäsenmaat jaksavat muistuttaa siirtokuntien laittomuudesta säännöllisin väliajoin. Jopa Israelin läheinen liittolainen Yhdysvallat pitää siirtokuntia laittomina, vaikka käyttikin veto-oikeuttaan turvallisuusneuvoston viimeisimmässä siirtokunnat tuomitsevassa päätöslauselmassa. Israelin sisältäkin löytyy vastustusta siirtokunnille, viimeksi maaliskuun lopulla Israelin vanhimman sanomalehden, liberaalin Haaretzin pääkirjoituksessa.

Tällä suorastaan hämmentävällä yksimielisyydellä ei juuri nyt näytä olevan mitään käytännön merkitystä. Jo puoli miljoonaa israelilaista asuttaa miehitettyä aluetta. Vaikuttaa siltä, että Israelin nykyisellä oikeistohallituksella ei ole mitään halua hylätä laajennetun Israelin unelmaa, eikä toistaiseksi kukaan pyri sitä painostamaan. Jääräpäinen rakentaminen, YK elinten boikotoiminen ja toisinajattelijoiden karkotus ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että siirtokuntakysymyksessä Israel vain jatkaa itsensä eristämistä. Ennemmin tai myöhemmin Israel joutuu kohtaamaan politiikkansa seuraukset. Mikäli tavoitteena on kahden valtion ratkaisu, se yksinkertaisesti vaatii irtautumista Suur-Israelin haaveista.

Sealand, Kosovo, Etelä-Ossetia.. Kirjoitus valtioista, kukista ja mehiläisistä

Maailman osittain tunnustetut valtiot. Wikipedia Commons.

Regulaatioon kyllästyneet libertaarit ovat viime vuosikymmeninä yrittäneet paeta valtion pakkovallan kynsistä perustamalla oman valtionsa milloin minnekin (Economist, 10.12.2011). Mielenkiintoisin viritelmä lienee Sealandin entisestä ilmatorjuntatykin alustasta koostuva ruhtinaskunta Yhdistyneen kuningaskunnan aluevesillä Pohjanmerellä, jonka toimintaa on viime aikoina rajoittanut 1996 tapahtunut traaginen tulipalo, joka tuhosi valtion sisätilat (Ars Technica). Vaikka libertaarien yritykset ovat ainakin tähän mennessä tuottaneet lähinnä viihdearvoa IR-nörteille, aasinsiltana päästään kuitenkin kansainvälisen politiikan tärkeään ja perin kiistanalaiseeen peruskysymykseen: miten uudet valtiot syntyvät?

Valtiot joko syntyvät itsestään tai ne luodaan

Rautalangasta vääntäen kansainvälisen oikeuden teoriassa on kaksi versiota tästä tapahtumasta: deklaratiivinen ja konstitutiivinen (kirjoitus nojaa vahvasti Martti Koskenniemen From Apology to Utopia: The Structure of International Legal Argument -teokseen). Deklaratiivisen teorian mukaan valtio yksinkertaisesti julistautuu itsenäiseksi. Valtio on konkreettinen fakta, joka syntyy, oman toimintansa seurauksena. Deklaratiivinen teoria oli erityisen kovassa huudossa ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun lukuisat entisen Venäjän ja Itävalta-Unkarin keisarikuntien aluskansallisuudet –Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin kansallinen itsemääräämisoikeus-retoriikan innoittamina– riensivät julistamaan itsenäisyytensä. Pariisissa rauhankonferenssiaan pitäneiden sodan voittaneiden suurvaltojen päämiehet hyväksyivät julistukset loppupeleissä suureksi osaksi fait accomplina; Yhdysvalloilla, Britannialla ja Ranskalla ei ollut haluja eikä resursseja käyttää voimaa Itä-Euroopassa, ja Itävalta-Unkarin keisarikunta oli jo käytännössä kaatunut. Uusista valtioista itäisimmät (Ukraina, ja Transkaukasian liittovaltio) saivat tosin pian kyseenalaisen kunnian liittyä vapaaehtoisesti uuteen Neuvostovaltioon. Hyvän esimerkin itsenäisyysjulistuksesta tarjoaa tuttu teksti:

–Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.–

Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen. Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena. Suomen kansa uskoo, että vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon. Ja Suomen kansa rohkenee samalla toivoa maailman muiden kansojen tunnustavan, että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana paraiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamiselle se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa.–

Konstitutiivisen teorian mukaan uuden valtion luominen riippuu taas täysin vanhojen valtioiden mielipiteistä: siitä että tunnustavatko he tulokasta osaksi valtioiden muodostamaa kansainvälistä herrakerhoa. Sillä ei ole väliä kuka de facto hallitsee kyseistä maanpalaa, vaan halukkaan entiteetin on täytettävä tietyt ulkoiset juridiset kriteerit, joiden tulkitsemisen kansainvälinen oikeus jättää täysin valtioille itselleen. Suurimman osan historiasta konstitutiivinen teoria on ollut kovemmassa huudossa. 1800-luvun alkupuolella suurvalloista koostunut ‘Euroopan konsertti’ hyväksyi Kreikan ja Belgian suvereenien valtioiden klubin uusiksi jäseniksi. Aikakauden tärkein jäsenyyskriteeri tuli mainittua Suomen itsenäisyysjulistuksessa: kuuluminen ‘maailman sivistyskansojen joukkoon’. Toisin sanoen vain eurooppalaiset valtiot kuuluivat kerhoon ja kansainvälisen oikeuden säännökset koskivat vain eurooppalaisten välisiä suhteita. ‘Barbaareiden’ oikeuksista ei tarvinnut samalla tavalla välittää, ja olihan eurooppalaisten ‘valkoisen miehen taakka’ levittää kristinuskoa ja edistystä ottamalla suoraan hallintaansa suurimman osan Afrikkaa ja Aasiaa 1800-loppupuolella.

Toisin sanoen –viitaten kukkiin ja mehiläisiin– kuten ihmislapsien kohdallakin, uuden valtion syntyminen on tapana selittää kahdella tavalla, passiivilla ja aktiivilla: valtiot joko syntyvät tai ne joko tehdään vanhojen valtioiden toimesta. Molemmilla teorioilla on varjopuolensa. Konstitutiivinen teoria mahdollistaa sen että kansainvälisessä yhteisössä on kahden portaan väkeä: ne joilla on jäsenkortti, ja toiset joilta se puuttuu. Eurooppalaiset pystyivät perustelemaan itsevaltaista toimintaansa ympäri maailmaa toteamalla että esimerkiksi Ottomaanien valtakunta, Kiina tai Thaimaa eivät olleet loppukädessä ‘oikeita valtioita’. Toisaalta puhtaan deklaratiivinen maanpalasen hallintaan perustuva teoria saattaa myös oikeuttaa täysin regressiivisen hallintomuodon. Kun Etelä-Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) rotusortohallinto julistautui itsenäiseksi vuonna 1965, uuden valtion tunnustivat vain sen apartheid-kaverit Etelä-Afrikka ja Portugali. Valtion ei koettu olevan legitiimi koska valtaosalla maan väestöstä puuttuivat kansalaisoikeudet kokonaan ja se ei siten toteuttanut YK:n peruskirjaan kirjattua kansallisen itsemääräämisoikeuden kriteeriä.

Vanhojen valtioiden hajoaminen ja maailmanpolitiikan arkipäivä

Mitä tekemistä tällä teoreettisella hassuttelulla sitten on nykytodellisuuden kanssa, tarkkaavainen lukija saattaa kysyä? Hyvinkin paljon. Maailmanpolitiikan arkipäivää ovat viime vuosina värittäneet Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoamisesta juontuvat etniset konfliktit (lista vain osittain tunnustetuista valtioista), joita suurvallat ovat käyttäneet oman ulkopolitiikkansa pelinappuloina. Myös pieni Suomi on joutunut päättämään kantansa Kosovon, Etelä-Ossetian ja Abhasian tapauksiin. Suomen ulkopolitiikan realistisen tradition jatkuvuus on ollut havaittavissa: toisaalta ollaan oltu samaa mieltä EU-maiden enemmistön (ja Yhdysvaltojen kanssa) ja tunnustettu Kosovo, mutta samanaikaisesti ollaan yritetty olla tekemättä asiasta ongelmaa Venäjä-erityissuhteelle. Mieleen palautuu Mauno Koiviston erittäin varovainen linja –josta tätä aikanaan kovasti arvosteltiin– Baltian maiden tunnustamisen suhteen Neuvostoliiton hajotessa.

Venäjän reaalipolitiikasta juontuva takinkäännös Etelä-Ossetian ja Abhasian suhteen vuoden 2008 syksyllä Georgian sodan jälkeen, on ollut perin ironinen ja aiheuttanut kestävyysvajeen maan kansainvälisoikeudellisen argumentaation pitkän aikavälin kestävyyteen ja uskottavuuteen. 1991 joulukuussa silloisten Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän johtajat käytännössä lakkauttivat Neuvostoliiton niin sanotuissa Belavezhan sopimuksissa, ja veivät siten Mikhail Gorbachovilta niin sanotusti maton (tai oikeastaan valtion) jalkojen alta.

Me, Valko-Venäjän tasavalta, Venäjän federaatio (Venäjän federalistinen sosialistinen neuvostotasavalta) ja Ukraina valtioina –jotka perustivat Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton allekirjoittamalla vuoden 1922 liittosopimuksen– arvioimme että Neuvostoliitto, kansainvälisen oikeuden subjektina ja geopoliittisena todellisuutena, lopettaa oman olemassaolonsa.

Itsenäisten valtioiden yhteisön –Neuvostoliiton seuraajavaltioiden löyhän yhteistyöelimen, joka on kuollut myöhemmin käytönnössä pystyyn– peruskirjan (sopimuksen venäjänkielinen teksti) artiklaan 5 kirjattiin erittäin vahva muotoilu valtioiden alueellisesta koskemattomuuden varjelemisesta:

Korkeat sopimusosapuolet tunnustavat ja kunnioittavat toistensa alueellista koskemattomuutta ja olemassaolevien rajojen koskemattomuutta yhteisön alueella. He takaavat rajojen avoimuuden, kansalaisten ja tiedon vapaan liikkuvuuden yhteisön sisällä. 

Erittäin vahva muotoilu kirjattiin tekstiin koska 1991 Venäjä pelkäsi hajoavansa itse –Tsetsenian ja Tatarstanin kaltaisten alueiden nationalismin kasvaessa– ja seuraajavaltioiden päämiehet yrittivät varmistaa oman valtansa ja välttää entisen Neuvostoliiton alueen suistumisen totaaliseen etnisten konfliktien värittämään kaaokseen (kuten oli jo tapahtunut Georgiassa ja Azerbaidzanissa ja osissa Venäjän Pohjois-Kaukasusta). Toisin sanoen, englantilaisen koulukunnan terminologiaa käyttäen, poliitikot laittoivat alueellisen järjestelmän vakauden ja säilymisen abstraktin kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteestä juontuvan oikeudenmukaisuuden edelle. Tunnustaessaan Etelä-Ossetian ja Abhasian 2008 Venäjä halusi tahallisesti epävakauttaa Georgiaa, ja estää siten maan länsisuuntauksen jatkumisen ja Nato-jäsenyyden mahdollisuuden. Kuitenkin epävakauttamalla Georgiaa ja toimimalla toisin kuin mitä maa on itse saarnannut IVY-peruskirjan päivistä lähtien erityisesti Kosovon tapauksessa, Venäjä on ironisesti saattanut avata Pandoran lippaan Kaukasuksella, joka vaikeuttaa entisestään sen horjuvaa otetta vuorijonon pohjoispuolella (Ulkopolitist 26.3.2012).

Come to papa, baby. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän johtajat Neuvostoliittoa lakkauttamassa. Wikipedia Commons.

Humanitäärisen sodan haasteet

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.

CIA:n vankilennot – tutkia vai ei?

Helsingin Sanomat julkaisi männäviikolla mielenkiintoisen selvityksen, jonka mukaan Ulkoministeriö ei estänyt CIA:n vankilennoksi epäiltyä konetta laskeutumasta Suomeen, vaikka USA ei suostunut lennon tarkoitusta selvittämään.

Vankilentoihin viitatessa puhutaan tapahtumasarjasta, joka liittyy USA:n vuonna 2001 aloittamaan terrorisminvastaiseen sotaan. USA:ta ja Iso-Britanniaa on syytetty yli kolmen tuhannen terrorismista epäillyn henkilön sieppaamisesta eri maista kuulusteluja varten. Kuulusteltavat on syytösten mukaan lennätetty toisiin maihin, joissa kyseenalaisia metodeja, kuten kidutusta, on voitu käyttää maiden omista laeista välittämättä. Lisäksi CIA:n epäilleen perustaneen laittomia vankiloita useisiin muihin maihin.

Lennot ovat kulkeneet ilmeisesti useiden Euroopan maiden kautta, ja useita maita onkin syytetty kidutuslentojen mahdollistamisesta ja operaation tukemisesta. Näitä lentoja on ilmeisesti myös matkannut Suomen kautta, ja Amnesty onkin pyytänyt Ulkoministeriötä selvittämään lentojen taustat. Ulkoministeriö pyysi selvitystä kolmesta eri lennosta vuosina 2005 ja 2006. Yhdysvallat kieltäytyi tällöin vastaamasta selvityksiin, mikä on ainakin tähän asti riittänyt Ulkoministeriölle.

HS:n selvityksen mukaan:

Suomi ei estänyt Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelun CIA:n vankilennoista epäillyn lentokoneen saapumista Suomeen vuonna 2006.

Suomen ulkoministeriö tiesi, että rekisterinumeroa N88ZL käyttänyttä Boeing 707-lentokonetta epäiltiin yhteyksistä vankilentoihin, sillä ministeriö oli aiemmin pyytänyt Yhdysvalloilta selvitystä siitä, mitä lentokone teki Suomessa, kun se kävi täällä syyskuussa 2004.

Yhdysvallat vastasi toukokuussa 2006 Suomen selvityspyyntöön, ettei se kerro tiedustelutoimintansa yksityiskohdista. Vain kaksi kuukautta tämän jälkeen, heinäkuussa 2006, saman koneen annettiin laskeutua Helsinki-Vantaalle. Se tuli Gambian pääkaupungista Banjulista.

Selvityksiä ja lisää selvityksiä

Ulkoministeri Tuomioja on vedonnut siihen, ettei Ulkoministeriön toimivalta riitä lisäselvitykseen, ja että ministeriö tarvitsisi näyttöä kidutusoperaatiosta. Hän vaikuttaa unohtaneen, että laajaa näyttöä operaatiosta oikeastaan on. Eurooppaan suuntautuneista CIA-lennoista oltiin tehty selvitykset sekä Euroopan neuvoston että Europarlamentin puolesta.

Sveitsiläisen Dick Martyn johtama selvitys Euroopan neuvostolle tuli vuonna 2006 selkeään lopputulokseen siitä, että USA:n laittomasta operaatiosta oli tietoa Euroopan valtioilla. Myöhemmin myös Euroopan parlamentti teetätti asiasta oman selvityksensä samoin tuloksin. Tämän komission varajäseninä oli myös kolme suomalaista: Ville Itälä, Henrik Lax ja Reino Paasilinna.

Tuolloin MEPpinä toiminut Alex Stubb kritisoi blogissaan Europarlamentin mietintöä “sillisalaatiksi, jossa fakta ja fiktio menivät sekaisin”. Olisi erikoista, että näin usea toisistaan riippumaton elin tulisi samantyyppisiin päätelmiin täysin perusteettomasti. Stubb piti raporttia amerikkavastaisena ja äänesti tyhjää mietinnöstä päätettäessä. USA kuitenkin aikanaan myös myönsi napanneensa epäiltyjä ulkomailta – ja Condoleezza Rice jopa puolusteli operaatiota tuolloin.

Vahvojen todisteiden valossa onkin erikoista, että Ulkoministeriö on pyytänyt selvityksen USA:lta vain muutamasta Suomessa käyneestä lennosta. Uusi Suomi kirjoittaa, että ministeriön mukaan kaikki paitsi yksi lennoista on luonteeltaan siviililentoja, eikä niitä näin ollen voi yhdistää laittomaan toimintaan. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että USA peitteli operaatiotaan vuokraamalla siviilikoneita. 

Pallottelua

Ulkoministeriön mukaan ministeriö ei ole se instanssi, jonka asia pitäisi ottaa selvitettäväkseen. On syntynyt mielenkiintoinen pallotteluleikki, Tuomiojan sanoessa “muiden viranomaisten” olevan vastuussa rikosepäilyjen tutkinnasta UM:n sijaan. HS:n mukaan ainakaan KRP:tä ei olla pyydetty virka-apua asian selvittämisessä, eikä asia lehden haastatteleman rikosylikomisario Tero Haapalan mukaan KRP:lle lähtökohtaisesti kuulukaan. KRP on Haapalan mukaan asiassa “lehtitietojen varassa”.

Missä olisi se viranomainen, joka vanhan Truman-herran tapaan toteaisi “the buck stops here”?

Tuomiojan mukaan Ulkoministeriöltä loppuvat keinot selvittää asiaa, ja tutkimukset voisivat edetä vain, jos ministeriö saisi näyttöä että kidutettavia vankeja olisi kuljetettu Suomen kautta. UM:n toiminnasta saattaisi kuitenkin lukea, ettei siellä ollut varmasti ollut alunperin aikomustakaan estää USA:n lentoja.  Eihän lentoja olisi tarvinnut ottaa vastaan, jos rikosepäilyjä oli.

Mitkä valtuudet valtioilla on tutkia lentoja?

Ongelma on hyvä esimerkki kansainvälisen lain heikkoudesta reaalipolitiikan edessä. Ongelma ei ole siinä, etteikö lakeja olisi säädetty, vaan se, että niitä noudatetaan selektiivisesti.

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi ehtikin jo kommentoimaan asiaa HS:lle: Koskenniemen viesti oli yksinkertainen: maailma ei ole täydellinen, eikä nykylainsäädäntö mahdollista lentojen tutkimista ilmailusopimuksien puitteissa. Oikeastaan tämä ei pidä paikkaansa, koska USA:n ohjelma oli ihmisoikeussopimusten ja ilmailulainsäädännön vastainen, ja ainakin Chicagon ilmailusopimuksessa mainitaan valtioiden oikeus tarkastaa lentoja esteettä.

On melko selvää, että USA on rikkonut ainakin Chicagon ilmailusopimusta. Sen mukaan toinen valtio ei saa isäntämaalle ilmoittamatta käyttää lentokenttiä tiedustelu- ja poliisioperatioihin. EUObserver kirjoitti vuonna 2006, että vuokraamalla yksityiskoneita USA näyttäisi myös harhauttaneen EU-valtioita tahallaan.

Lennon laskeutumisen estäminen olisi myös sopimuksen mukaista. Chicagon yleissopimus sanoo, että “Jokainen sopimusvaltio pidättää itselleen oikeuden kieltä tai peruuttaa toisen valtion lentoliikenneyritykseltä todistuksen tai luvan, (–) milloin tällainen lentoliikenneyritys ei noudata sen valtion lakeja, jonka yläpuolella se liikennöi, tai ei täytä tämän sopimuksen mukaisia velvollisuuksiaan”.

Muut Euroopan maat rohkeampia

Lentojen tarkastaminen ei ole myöskään mahdotonta. Tämän todistaa sekin, että Ruotsissa CIA:n kidutuslennoille laitettiin stoppi maan tiedustelupalveluiden suorittamien tarkastusten jälkeen vuonna 2006. Jälkikäteen lennoista voikin toki olla vaikea saada tietoja, mutta sopimukset mahdollistavat kyllä lentokoneiden tarkastamisen esteettä. Ilmailua koskevassa kansainvälisessä sopimuksessa sanotaan, että The authorities of each state shall have the right to search the aircraft of other states on landing or departure, without unreasonable delay. 

Euroopan neuvoston raportti ja YK mainitsivat Ruotsin yhtenä CIA:n operaatiota avustaneista maista. Tämä tuli naapurimaalle kalliiksi, kun valtio myöhemmin maksoi yhdelle kidutetuista puoli miljoonaa kruunua korvauksina myöhemmin. Tuloksena yhteistyön loppumiselle oli diplomaattinen selkkaus USA:n kanssa. Ei ihme sinänsä, jos UM välttelee samaa kohtaloa.

Kansallisia tutkimuksia asiasta on tehty toki muaallakin. Muun muassa Saksassa, Sveitsissä, Espanjassa ja Italiassa tutkittiin rikosepäilyjä. Saksassa tutkimukset johtivat kolmentoista CIA-agentin pidätysmääräykseen.

Kuka tutkisi vyyhteä?

Ulkoministeriössä on selvästi haluttomuutta selvittää vyyhteä. Ulkomaisista raporteista on jo aiemmin ilmennyt, että useita lentoja epäillään CIA:n kidutus- ja kuulusteluoperaation kuuluvaksi. Amnesty listaa yhdeksän muutakin lentoa epäilyttävinä, ja pyysi ministeriötä selvittämään yhteensä kahdeksaa muutakin lentoa viime vuonna, mutta ministeriö ei tarttunut toimeen, vaan pyysi järjestöltä lisätietoja.

Kenen Suomessa pitäisi selvittää totuus CIA:n väitettyjen vankilentojen takana? Tähän mennessä Amnesty ja Helsingin Sanomat ovat kunnostautuneet asian tonkimisessa, mutta tiedotusvälieiden ja ihmisoikeusjärjestöjen harteilla vastuu rikosten tutkimisesta ei varmasti voi levätä. Amnestyn lakiasiantuntija Susanna Mehtosen mukaan ministeriöltä pitäisi löytyä keinot tutkia asiaa. Saa nähdä, pyydetäänkö aiemmasta kolmesta lisäselvitystä, tai muista järjestön listaamista lennoista selvitystä laisinkaan.

Asia ei ole yksinkertainen, ja siitäkin voidaan olla eri mieltä, pitäisikö Suomen tai minkään valtion ylipäätänsä tietää, mitä lentoja sen ilmatilan kautta kulkee ja maan kentille laskeutuu. Loogiselta se tuntuisi. Ruotsin tapauksessa valtio sai maksaa tuntuvat korvaukset avustettuaan, mahdollisesti vastoin tahtoaan, USA:n laitonta operaatiota.

Selvää lienee kuitenkin se, ettei Tuomiojan väite todistusaineiston puutteesta tai toimimisen mahdottomuudesta aivan pidä paikkaansa. Lentojen maahan päästämisen taustalla lienee lähinnä haluttomuus aiheuttaa ongelmia suhteissa USA:han.

Mitä mieltä sinä olet? Kommentoi alle tai facebook-sivullemme.

– Päivitys 3. 11. klo 13.54: Juuri tuleen tiedotteen mukaan Amnesty Internationalin pyytämät lentotiedot julkaistaan ihmisoikeussyistä. Amnesty sanoi perehtyvänsä tietoihin ja jatkavansa asian selvittämistä. Seuraamme asian etenemistä. http://www.formin.fi/Public/default.aspx?contentid=233396&nodeid=15145&culture=fi-FI

USA:n kidutuskampanjaa vastaan on protestoitu laajasti.

Pohdintaa Palestiinan tulevaisuudesta – Pitkä tie tunnustetuksi valtioksi ja kansainväliseen oikeuteen

Palestiinan tunnustaminen YK:ssa ei automaattisesti helpota Israelin sotarikosepäilyjen käsittelemistä kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, mutta se on ensimmäinen askel.

On the road to Ramallah. Creative commons license. By Flickr user Robin Iversen Rönnlund

 

Israelin ja Palestiinan välinen ongelmavyyhti saavuttaa uuden vaiheen, kun Palestiinan jäsenyydestä valmistaudutaan äänestämään YK:n turvallisuusneuvostossa. Yleiskokous alkaa tänään ja Israelin ja Palestiinan edustajien puheenvuorot  kuullaan perjantaina.

Obama on etukäteen ilmoittanut USA:n vastustavan Palestiinan tunnustamista ja maa tuleekin mitä todennäköisimmin käyttämään veto-oikeuttaan estääkseen Palestiinan YK-jäsenyyden. Jos jäsenyys kaatuu USA:n vetoon turvallisuusneuvotossa, voi yleiskokous kuitenkin nostaa Palestiinan aseman tarkkailijasta tarkkailijavaltioksi, mutta tämä tarkoittaisi ettei Palestiina edelleenkään olisi täysivaltainen jäsenvaltio. Näin todennäköisesti tuleekin tapahtumaan.

Asia on hankala monestakin syystä esimerkiksi EU:n ja USA:n kaltaisille merkittäville kansainvälisille toimijoille.

EU:n kannattaisi todennäköisesti kannattaa Palestiinan tunnustamista useastakin syystä: tukeakseen arabimaiden käynnissä olevaa demokratisoitumisprosessia ja näyttääkseen tukensa rauhanprosessille. Tätä ovat vaatinet muun muassa rauhannobelisti Martti Ahtisaari Javier Solanan kanssa kirjoittamassaan kolumnissa New York Times -lehdessä.

Solanan ja Ahtisaaren mukaan kahden valtion ratkaisu saattaa vaarantua kokonaan, jos Palestiinaa ei valtiona tunnusteta YK:n puolesta. Kahden valtion politiikka on heidän mukaansa jatkuvan hyökkäyksen alla joka tapauksessa Israelin laajentaessa siirtokuntiaan, ja Netanyahu on jo tuominnut rauhanprosessin mahdottomaksi. Äänestäminen Palestiinan puolesta pitäisi heidän mukaansa rauhanprosessia hengissä omalta osaltaan.

Solana ja Ahtisaari huomauttavat myös, että EU:n pitäisi olla arabimaiden demokratisoitumisen edessä yhdenmukainen, koska Arabikevään kaltaisten tapahtumien jälkeen Palestiinalle selän kääntäminen olisi epäilyttävää kaksinaismoralismia.  He myös huomauttavat, että vuoden 1967 rajoihin tähtäävä ratkaisu myös vahvistaisi Israelin valtion omaa legitimiteettiä.

Myös Guardian huomauttaa, että varsinkin Arabikevään jälkimainingeissa olisi vaarallista jos EU, joka on esittäytynyt demokratiaa kunnioittavana kansainvälisenä toimijana, perääntyisikin Palestiinan ollessa kyseessä, mitä ilmeisimmin USA:n painostuksen alla.

USA on itsekin puun ja kuoren välissä, toisaalla Israelin, toisaalla Saudi-Arabian tyyppisten valtioiden painostuksen alla. Ääni jäsenyyttä vastaan näyttää silti selvältä.

 

Rauhansopimus ja valtiollinen tunnustaminen – kumpi ensin?

Kotimaassa Kristillisdemokraatit ovat vaatineet rauhansopimusta Israelin kanssa ennakkoehtona Palestiinan tunnistamiselle, mutta rauhansopimusta tuskin saadaan aikaiseksi nykyisessä tilanteessa aivan heti. Valtiollinen tunnustaminen olisi askel eteenpäin monessakin suhteessa, kun taas vaatimus rauhansopimuksesta ennen valtion tunnustamista tarkoittaisi sitä, että Palestiina käytännössä jäisi junnavan rauhanprosessin armoille odottamaan valtiollista tunnustusta määrittelemättömäksi ajaksi. Samalla saatettaisiin ottaa takapakkia, koska Israel todennäköisesti jatkaisi laittomien siirtokuntien rakentamista ja tukemista.

Valtion rakentamien onnistuneesti on kiinni paljon muustakin, kuin ulkovaltojen tunnustuksesta, mutta sisäpoliittiset kysymykset muun muassa kilpailevien poliittisten segmenttien välillä ja instituutionaalisen valtionrakentamisprosessin pohtiminen tuskin mahtuvat yhteen blogipostaukseen. Vielä tässä vaiheessa voimme vain arvata, miten Palestiinalaisvaltio tulevaisuudessa saattaisi toimia sisäisesti.

 

Israel oikeuteen sotarikoksista?

Mitä mahdollinen tunnustaminen YK:ssa sitten käytännössä tarkoittaa? Täysin toimivaa valtiota Palestiinasta ei saataisi yhdessä yössä, mutta tunnustamisen poliittiset seuraukset olisivat moninaiset.

Monet lähteet Guardianin artikkelin lisäksi ovat todenneet, että tärkeää olisi muistaa tulevan äänestyksen tarjoavan mahdollisuuden palestiinalaisille tuoda Israelin ihmisoikeusrikkomukset ja sotarikokset mahdollisesti kansainväliseen rikostuomioistuimeen (International Criminal Court, ICC).

Vaikka ICC:lle on esitetty todisteita Israelin joukkojen tekemistä sotarikoksista, tuomioistuin ei ole voinut toimia Israelin vetäydyttyä Rooman perussäännöstä, ja koska Palestiinaa ei olla tunnustettu itsenäiseksi valtioksi, vaikka hallinto vuonna 2009 tunnusti ICC:n päätösvallan.

Nyt tehtävä päätös tarkoittaisi sitä, että Palestiinalaishallinto voisi tuoda tapaukset oikeuden eteen. Tällä saattaisi olla hyviä seurauksia, nimittäin ICC:n tuominen mukaan saattaisi myöskin luoda kansainvälistä painetta rauhanprosessin etenemiseen ja mahdollisesti ennaltaehkäistä sotarikoksia herkimmillä alueilla.

Täysin ongelmatonta tämä ei kuitenkaan olisi. Leedsin yliopiston luennoitsija Alan Craig huomauttaa artikkelissaan Near East Quarterlyssä, että ICC:n tulisi todennäköisesti venyttää valtion merkitystä, sellaisena, kuin se on Rooman peruskirjaan merkitty. Palestiinan valtion tunnustaminen legitiiminä kansainvälisen yhteisön jäsenenä ei ole myöskään kiinni tästä yhdestä äänestyksestä, vaan on pitkä, asteittain etenevä prosessi. Tämä päätös olis prosessin ensimmäinen askel.

Käytännön tasolla oikeustapausten ajaminen ICC:ssä saattaisi myös tyssätä siihen, että kansainväliseen oikeuteen vetoaminen tulisi myös tuomaan negatiivisia seurauksia, koska välit Israeliin – ja sen tärkimpään tukijaan, USA:han, saattaisivat kiristyä entisestiään.

Craig kirjoittaa:

The point to be emphasised here is that if the UN General assembly were to grant Palestine state observer status, the ICC might just stretch a legal interpretation and extend its jurisdiction to the West Bank and Gaza.  

In more general terms, the Palestinian strategy amounts to a demand for inclusion within an international society of states as a state under occupation rather than as a territory yet to achieve independence. With the path to UN membership blocked in the Security Council, and a positive vote in favour of recognition on the cards in the General Assembly, the question is one of predicting the possible consequences of a General Assembly resolution. Whether international organisations are going to be influenced to admit Palestine as a state remains to be seen. 

In practice, the outcome is unlikely to be the sudden inclusion of Palestine among a community of states. Rather, there will be a gradual process of creeping legitimation; the more states and international institutions treat Palestine as a state the more it comes to resemble a state and the greater the legal and political empowerment.

But this is a slow process and to abandon both negotiation and violence in favour of a strategy that Abbas claimed in his New York Times piece would “pave the way for the internationalization of the conflict as a legal matter, not only a political one” and which would allow the PNA “to pursue claims against Israel at the United Nations, human rights treaty bodies and the International Court of Justice” promises more than it can quickly deliver. Especially, if as seems likely, it is accompanied by the withdrawal of US financial support.

Palestiinan valtion tunnistaminen kansainvälisissä tuomioistuimissa ja järjestöissä on siis hidas prosessi, ja ICC:n tuomiovallan käyttäminen helpommin sanottu kuin tehty. ICC:hen vetoamisessa saattaisi olla kynnyksensä myös seuraamusten pelossa.

Solana ja Ahtisaari myöntävät myös, ettei Palestiinan statuksen korottaminen tarkoittaisi välttämättä sitä, että valtion olisi helpompaa saman tien tuoda tapauksia ICC:n eteen, ja EU voisikin yrittää saada Palestiinan kanssa sopimuksen sitä, ettei näin kävisikään vähään aikaan, koska mahdollisuus on aiheuttanut huolta Israelilaissa jo etukäteen.

 

Summa summarum.

YK:n äänestys ei ole yhdentekevä. Palestiinan valtion rakentamiselle sen tunnustaminen, myös tarkkailijavaltiona, on tärkeä askel eteenpäin. Pitkällä tähtäimellä se saattaa jopa jouduttaa rauhanprosessia luomalla uskoa heikkoon rauhanprosessiin ja palestiinalaisten asian etenemiseen – ja täten ennakoivasti vähentämällä väkivaltaisuuksia. Kuten Solana ja Ahtisaari kirjoittavat, palestiinalaiset tarvitsevat signaalin siitä, että heidän asiansa etenee, jotta turhautuneisuudesta kumpuavia väkivaltaisuuksia voidaan hillitä.

Palestiinalaisilla on vahva tahto tulla tunnustetuksi. Tämän puolesta puhuu jo sekin, että Palestiinalaishallinto hakee ensisijaisesti täyttä jäsenyyttä turvallisuusneuvoston kautta, vaikka tulos on melko varmasti kielteinen jo etukäteen, – menemättä suoraan yleiskokoukseen, joka voi myöntää vain tarkkailijavaltion aseman.

Lyhyestä virsi kaunis. Pitäisikö Palestiinan status korottaa YK:ssa? Kyllä.

Tuoko se Israelin sotarikokset kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen? Tämä ei ole vielä varmaa.

Miten itse arvioitte äänestyksen vaikuttavan tulevaisuudessa? Jättäkää kommentteja alle.

Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat vaan vähän enemmän

George Orwellin vanha toteamus Eläinten vallankumous -kirjasta, näyttää pätevän erinomaisesti homo sapiensille lajinomaiseen suureen liikkuvuuteen ja sopeutuvuuteen uusiin paikkoihin. Jotkut lajin edustajista näyttävät voivan liikkua toisia helpommin paitsi suurempien resurssien myös kansainvälisten liikkuvuussopimusten nojalla, kuten Economistin julkaisemassa Henley et Partners -lakifirman tekemän tutkimuksen pohjalta tehdyssä graafissa tulee selväksi.

Sadan ja yhden yön tarinat: Sota Libyassa ja miksi kaikki menee vieläkin päin Benghazia

Eilen tuli kuluneeksi 101 päivää NATO-johtoisen Libya-operaation alkamisesta, eikä Lännen osallisuudelle sekavassa konfliktissa näy loppua. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta 1973 lähtien lähes kaikki on mennyt päin Benghazia, aina moraalisesta oikeutuksesta strategisiin keinoihin. Tässä sadan ja yhden yön tarinassa Ali Baba ei saa aarrettaan, vaikka kuinka liittouma hokisi Seesamia.

Jo alkuasetelmat olivat huolestuttavat. Lehdistö varsinkin Britanniassa sivuutti kaikki käytännön ongelmat mahdollisessa ilma-operaatiossa ja liputti täysillä intervention puolesta: “meidän täytyy tehdä jotain!” -mieliala valtasi keskustelun, ja moraaliset argumentit alkoivat elää omaa elämäänsä.

Tosiasiassa aina kun harkitaan sotaan lähtöä, täytyy tarkoin pohtia myös käytännön seurauksia – ja varsinkin eettisyyden vuoksi. Sodan moraalinen oikeutus ei lisää onnistumisen todennäköisyyttä, joka ironisesti on yksi eettisen sodankäynnin kriteereistä. Sota ilman strategiaa on anarkiaa, mieletöntä voiman käyttöä ilman päämäärää ja loppua. Sota vallankäytön välineenä – clausewitzilaisessa mielessä – vaatii tarkat päämäärät ollakseen oikeutettua.

Toki tiettyjen maiden tähtäimessä oli vaikka minkälaisia toiveita – tai intressejä, niin kuin politiikan tutkimuksessa sanotaan. Britannia ja Ranska yrittävät kynsin hampain pitää kiinni suurvalta-asemistaan, ja osoittaa kansainväliselle yhteisölle (tai kenties eniten heille itselleen) etteivät ne ole vajoamassa keskivaltojen keskinkertaiseen kastiin. Länsi näkee Gaddafin myös turvallisuusuhkana, ja myöntää avoimesti tavoittelevansa post-Gaddafilaista Libyaa.

Intressejä siis oli ja on edelleen – ne vain puettiin etiikan ja solidaarisuuden kauniille kielelle ja puskettiin läpi YK:n turvallisuusneuvostossa. Gaddafinkaatajat eivät saaneet laillista mandaattia poliittisille tavoitteilleen, ainoastaan siviilien suojelemiseen. Tämä farssi nähtiin Franko-Brittiläisen diplomatian voittona, kun tosiasiassa siinä siepattiin humanitarismi ja sen sallimat sodankäynnin välineet valtapolitiikan keinoiksi.

Lopputuloksena NATO on strategisesti ja taktisesti aivan hukassa. Ne tarkoin rajatut keinot, joita se joutuu mandaattinsa puitteissa käyttämään, ovat täysin sopimattomia valittujen tavoitteiden saavuttamiseen. Rajatuilla, siviiliväestöä turvaavilla ilmapommituksilla ei käännetä sodan kulkua jakautuneen, huonosti järjestäytyneen kapinallisliikkeen eduksi. Kalliiseen, riskialttiiseen maahyökkäykseen ei puolestaan mikään NATO-maa lähde – varsinkaan kun päätöslauselma 1973 sen suorasanaisesti kieltää.

Libyan sodassa NATO yrittää työntää neliskulmaista palikkaa läpi pyöreästä reiästä. Tämä on pattitilanne, josta se pääsee eteenpäin ainoastaan toimimalla mandaattinsa ulkopuolella tai luovuttamalla. Näistä edellinen on mahdotonta Cameronille, joka pelkää joutuvansa vastuuseen kansainvälisen lain rikkomisesta -niin kuin Blair nyt on. Jälkimmäinen vaihtoehto puolestaan on poliittisesti vähintäänkin vaikeaa Sarkozylle ja Obamalle: molempia odottavat presidentinvaalit ensi vuonna.

NATO-operaatiolla, ja näin ollen koko Libyan sodalla, ei nykyisessä muodossaan ole loppua koska sellaista ei ole määritelty. Tarve suojata ”siviilejä” on ja pysyy niin kauan kun Gaddafi on vallassa, mutta Gaddafi puolestaan on ja pysyy koska hänen poistamisekseen ei ole mandaattia. Mikään – varsinkaan kallis, huonosti suunniteltu ja tarpeettomalta vaikuttava sota välimerellä talousvaikeuksien aikana – ei kuitenkaan voi kestää loputtomiin. Sekä humanitäärisen sodan arvon että NATO-kansalaisten rahapussien kannalta parasta olisi, jos Sarkozy ja Cameron hyväksyisivät, ettei tällä tarinalla ole onnellista loppua. Joskus prinssi jää vailla prinsessaansa, ja myös silloin on ennen pitkää sanottava, että sen pituinen se.

Ite oot asekauppias

Pimeässä bloggausmenneisyydessäni olen tästä aikaisemminkin valittanut, mutta nostettakoon aihe taas esille: nimittäin Suomen harjoittama asekauppa ja sen etiikka.

Image courtesy of Flickr user DVIDSHUB under the Creative ommons license. Original at http://www.flickr.com/photos/dvids/3716920088/sizes/z/in/photostream/

Kansan Uutisten nostama uutinen Patrian parhaillaan valmistelemasta asekaupasta Saudi-Arabian kanssa herätti pohtimaan jälleen kerran. Yle kirjoitti aiheesta myös tänään A-studion haastateltua jutussa mainittua Safer Globe Finlandin asevientiasiantuntijaa Jarmo Pykälää .

Kyse on 150 miljoonan euron kranaatinheitinjärjestelmäkaupasta, jota valmistellaan yhdessä Yhdysvaltain kanssa. KU:n mukaan “Vienti on arvoltaan 2000-luvun suurin suomalainen asekauppa.” Tämä perustuu Safer Globe Finlandin arvioihin.

Kauppa nostaa Pykälän mukaan esiin demokratiavajeen Suomen asevientipolitiikassa. Paitsi, että aseita viedään maihin, joissa hallitus vähät välittää ihmisoikeuksista tai demokratiasta, Suomessa ei myöskään olla pystytty määrittelemään asevientipolitiikkaa, josta oltaisiin käyty julkista keskustelua. Pykälä huomauttaa, että tämä on olennainen osa demokraattista järjestelmää.

Olisi tärkeää, että aseviennistä keskusteltaisiin avoimesti. Nyt niin ei käy, vaan kaupat valmistellaan suljettujen ovien takana pienen piirin kesken. Pykälän mukaan asekauppa oli käytännössä jo sovittu, ennen, kuin siihen oltiin saatu Valtioneuvostolta lupaa.

Patriahan ei ole yksityinen toimija, ja siten vapaa tekemään, mitä huvittaa, vaan Suomen valtio omistaa yhtiöstä 73,2%. Avoin keskustelu Suomen harjoittamasta asekauppapolitiikasta olisi perusteltua.

Kysymys ei tietystikään ole pelkästä eettisestä jeesustelusta, vaan asiasta on olemassa myös lainsäädäntöä, jota Suomi aktiivisesti rikkoo.

Vaikka Saudi-Arabia ei ole YK:n aseviennin kieltolistalla, EU:n aseviennin yhteisen kannan mukaan asekauppoja suunniteltaeessa tulisi huomioida ostajan ihmisoikeustilanne. Saudi-Arabiaa on kritisoitu laajasti sen epädemokraattisuudesta ja surkeasta ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.

Kyseinen asekauppa ei ole myöskään ainoa epäilyttävä liiketoimi, johon Suomi on sotkeutunut.

EU:n säädöstö kieltää myös asekaupan sotaa käyvien maiden kanssa, mutta Suomi on merkittävä kauppakumppani Israelin kanssa. Asevienti Israeliin itseasiassa myös kasvoi Gazan sodan jälkeen. ICADH Finland on kritisoinut Suomea aiheesta, ja vetoomuksessaan vuodelta 2010 järjestö toivoi asekaupan jäädyttämistä.

Suomi on vienyt aseita myös esimerkiksi Egyptiin, huolimatta rauhanjärjestöjen vastustuksesta.
Safer Globe Finlandin taustapaperissa (2010) Jarmo Pykälä huomioi oikeutetusti, että harjoitettu asekauppapolitiikka asettaa Suomen koko virallisen ihmisoikeus- ja ulkopolitiikan kyseenalaiseen valoon.
Herääkin kysymys, mitä seuraava hallitus aikoo asialle tehdä.Vastuulliseksi kansainväliseksi toiminnaksi Suomen asekaupan tilaa voi tuskin kuvailla. Aihe onkin kirvoittanut jo nokittelun ulkoministeri Alexander Stubbin ja Erkki Tuomiojan välillä. Tuomiojan ulkoministerikaudella kun asekauppaa käytiin Stubbin mukaan merkittävästi, vaikka Tuomioja kautensa jälkeen allekirjoitti ICADHin vetoomuksen.

Stubb unohti mainita, ettei ulkoministeri päätä asekaupoista yksin, vaan esimerkiksi puolustusministerilläkin on asiaan sanottavansa.

Halosen vähättely esimerkiksi Israelin asekauppojen laajuudesta tuskin menee läpi enää monelle. Rahaa se on 170 miljoonaakin.

Nyt olisi uudella hallituksella tuhannen taalan paikka toimia vastuullisesti. Rauhan suurvallaksi kun ei julistauduta, se nimike pitää ansaita.

Asekauppa toivottavasti nousee ulkopolitiikassakin keskustelun kärkeen.

PS. A-Studion aihetta käsittelevä pätkä on Ylen Areenassa nähtävissä: http://areena.yle.fi/video/1306350234308

Milloin valtio saa tappaa?

Poliisi ampuu Zurichissa taloonsa linnoittautuneensa miehen. Israelin ilmavoimat tekee raketti-iskun Hamas-johtajan asuttamaan kerrostaloon, tappaen hänen lisäkseen monia sivullisia. Amerikkalaissotilaat ampuvat Osama Bin Ladenin huvilaansa.

Ovatko edellä mainitut teot olleet oikeudenmukaisia? Erityisesti Bin Ladenin kuolema on innoittanut globaaleja instutuutioita aina Canterburyn arkkipiispasta Ulkopolitistiin pohtimaan tapauksen eettistä ulottuvuutta. Palatkaamme kuitenkin hetkeksi positivismin hengessä kaikissa niissä ilmi tulevaan keskeiseen oikeudelliseen kysymyksenasetteluun: missä olosuhteissa julkinen valta voi käyttää kuolettavaa voimaa?

Tai toisin sanoen, miten voimaa pyritään oikeuttamaan. Moderni valtio perustelee  yleensä käyttämäänsä väkivaltaa joko rikollisten kiinniottamisena tai osana sotaa. Zurich-tapauksessa paradigma on selkeä: kyseessä on poliisioperaatio, joka kuuluu Sveitsin oikeusjärjestelmän sisälle. Kansainvälistä väkivallan käyttöä on perinteisesti käsitetty osana sodan oikeussääntöjä. Kuitenkin sodan epäsymmetrinen vallankumous on nopeasti tehnyt fin de siecle Euroopassa solmituista Haagin sopimuksista vanhentuneita.

Nils Melzerin (Targeted Killing in International Law, Oxford 2008) mukaan tuomarit Britanniassa, Israelissa että Yhdysvalloissa nojaavat päätöksensä voimankäytön laillisuudesta kahteen common law-perinteestä kumpuavaan oikeusnormiin: välttämättömyyteen ja suhteellisuuteen. Käytetyn väkivallan on oltava ainoa vaihtoehto, sekä suhteellista koettuun uhkaan nähden. Toisin sanoen lapseen joka on nostamassa kiveä maasta tulee käyttää voimaa eri tavalla kuin johtoja pitelevään itsemurhapommittajaan. Nämä samat oikeusperiaatteet pätevät molempiin tapoihin, joilla moderni valtio yleensä perustelee  käyttämäänsä väkivaltaa: rikollisten kiinniottamiseen ja sodan oikeuteen (jota joskus myös ’humanitaarikseksi’ oikeudeksi myös kutsutaan’).

Terroristien suhteen, jotka eivät sovi vanhaan siviili-sotilas dikotomiaan, juristit voivat valita kahdesta lähestymistavasta tai omaksua ’sekä-että’ ratkaisun. Näin ollen esimerkiksi Bin Laden-operaatiota voidaan puolustaa sekä poliisioperaationa, jossa voimankäytön kynnys oli erityisen alhainen ottaen huomioon epäillyn vaarallisuuden, tai sitten ’aseellisen hyökkäyksen’ aiheuttamana ’kansallisena itsepuolustuksena’ kuten Yhdysvaltain oikeusministeri Eric Holder tekikin.

Kummassakin tapauksessa samat välttämättömyyden ja suhteellisuuden koetukset pätevät. Jokainen voi muodostaa oman mielipiteensä yksittäisestä tapahtumasta, mutta oikeuskäytännön muodostumisen ja jatkuvan sopivan ja ylilyönnin välisen rajan uudelleenarviointiin vaikuttaa valtioiden väkivaltaviranomaisten käytännöt sekä diplomaattien ja tuomareiden tekoihin omaksumat kannat.