Provokaatio nimeltä Estelle

United Nations Office for the Coordination of Humanitarian Affairs – Gaza Strip Access and Closure – December 2011

Muun muassa Suomen ja Afrikan välillä reilun kaupan laivana seilannut s/v Estelle saapui lauantai-iltana (20.10.) Ashdodin satamaan. Nykyisin ruotsalaisomisteisen mutta Suomen lipun alla purjehtivan laivan määränpäänä ei suinkaan ollut Israel, vaan Gaza, jonne se oli kuljettamassa avustustarvikkeita. Matka kuitenkin keskeytyi itäisellä Välimerellä. Naamioituneet sotilaat nousivat alukseen ja Israelin laivasto saattoi sen uuteen määränpäähänsä. Miehistö siirrettiin säilytyskeskukseen ja karkotettiin maasta. Gazan merisaarto pysyi voimassa.

Oliko Estellen matka ”poliittinen provokaatio, jonka tarkoituksena on saada Israel negatiiviseen valoon”, kuten Israelin Helsingin suurlähetystö kiirehti ilmoittamaan? Totta kai. Kyseessä on juuri poliittinen provokaatio, mediatemppu, joka kohdisti huomiota Gazan saartoon poliittisen ratkaisun toivossa. Estellen miehistö tiesi varmasti tulevansa pysäytetyksi. Koko matkan tarkoitus oli tulla pysäytetyksi. Gazan tilanteen kannalta yhden laivalastin merkitys on lähinnä symbolinen. Ship to Gaza -järjestö pyrkiikin ”herättämään tiedotusvälineiden ja yleisön kiinnostuksen”. Kaikesta päätellen tässä on onnistuttu. Kiinnostus Gazan tilannetta kohtaan on taas omiaan saattamaan Israelin saartopolitiikan negatiiviseen valoon.

Estelle-kommentoinnin sävy on ollut aika kiihkeää. Saarron puolustajat huomauttavat, että Gazaa hallitseva Hamas on palestiinalaisten oikeuksia polkeva terrorijärjestö joka puhuu säännöllisesti Israelin tuhoamisesta sekä sallii kranaattien ja rakettien ampumisen Israelin alueelle. Viimeksi tällä viikolla raketteja ja kranaatteja satelikin tiheään. Monesti muistetaan mainita myös siitä, että vaikka Israel saartaa Gazaa tehokkaasti, se päästää rekkalasteittain ruokaa ja muita tarvikkeita alueelle. Lisäksi Egyptin rajan alittavien tunneleiden kautta salakuljetaan kaikenlaista. Ehkä erikoisin huomio oli, että tunnelibisneksen ansiosta Gazassa, toisin kuin Israelissa, on mahdollisuus ostaa viimeisin iPhone.

Saarron arvostelijat sen sijaan pohjaavat kritiikkinsä Gazan noin 1.7 miljoonaisen väestön hätään ja ihmisoikeuksien loukkaamiseen. Ilma-, meri- ja maarajojen sulkeminen on kurjistanut vain 360 neliökilometrin suuruisen Gazan kaistan ja valtaosa sen väestöstä elää täysin ulkopuolisen avun varassa. Egypti avasi viime vuonna tietyin rajoituksin Rafahin rajanylityspaikan, mutta Gazan talous on saarron takia raunioina. Gazassa ei kuolla nälkään, mutta inhimillinen hätä on muutaman rikkaan iPhonesta huolimatta todellinen. Raportteja ja lyhyempiä tiivistelmiä Gazan vaikeasta tilanteesta ovat julkaisseet esimerkiksi alueella työskentelevät YK:n humanitaarisen avun koordinointiyksikkö OCHA, YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestö UNRWA ja Punaisen Ristin kansainvälinen komitea ICRC.

Vaikka Gazasta tehdyt rakettihyökkäykset ovat tehottomia – tämän vuoden noin 600 raketti-iskua eivät ole tappaneet ketään – ne kuitenkin haavoittavat ihmisiä, tuhoavat omaisuutta ja tekevät elämästä Gazan lähistöllä psykologisesti erittäin rankkaa. Viime vuonna Israelissa kuoli kolme ihmistä raketti-iskuissa ja yhteensä 81 haavoittui. Israelilla on luonnollisesti halu ja oikeus puolustaa itseään hyökkäyksiltä. Se tekee niin aktiivisesti mm. pommittamalla Gazaa, minkä seurauksena tänä vuonna on syyskuuhun mennessä jo kuollut 57 ja haavoittunut 267 gazalaista. Tämän viikon eskalaatiossa haavoittui viisi israelilaista ja kuoli kuusi gazalaista.

Saarron laillisuus on mutkikas kysymys, mutta sitä voi arvioida esimerkiksi kansainvälisen humanitaarisen oikeuden suhteellisuusperiaatteen pohjalta. Sen mukaan ”sotilaalliset toimet eivät koskaan saa aiheuttaa suhteetonta haittaa niillä tavoiteltuun hyötyyn nähden.” Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC) on tuonut esiin juuri tätä näkökulmaa samalla kun se on tunnustanut Israelin oikeuden itsepuolustukseen. Asiaa ei tarvitse nähdä mustavalkoisesti. EU ja Suomi sen mukana ovat tuominneet terrorijärjestöksi luokittelemansa Hamasin toimet samalla kun ne yksiselitteisesti tuomitsevat myös Gazan saarron. Gazan väestö ei ole katoamassa minnekään ja onkin vaikea nähdä, miten melkein kahden miljoonan ihmisen keinotekoinen kärsimys palvelee Israelinkaan etua saatika Lähi-idän rauhannäkymiä.

Rio+20, resurssikysyntä, päästöt ja kuntavaalit

Sisällöllisesti Rio+20-kokouksen lopputulosta on pidetty välttävänä. Laihana Rio+20:n lopputulosta voi pitää siksi, että huippukokous ei synnyttänyt dramaattisia uusia kansainvälis-oikeudellisesti sitovia sopimuksia tai painavia poliittisia, taloudellisia tai institutionaalisia työkaluja. Toisin sanoen, kansainväliset institutionaaliset rakenteet tuntuvat pysyvän vuodesta toiseen ennallaan riippumatta siitä, että ilmastonmuutos useiden tieteellisten indikaattoreiden mukaan näyttää kiihtyvän.

Merkittävin Rio+20:n tulos, josta valtiot pääsivät yksimielisyyteen oli lupaus alkaa valmistella kestävän kehityksen tavoitteita (SDGs). Kestävän kehityksen tavoitteet astuisivat voimaan vuonna 2015, jolloin ne korvaisivat nykyiset YK:n vuosituhattavoitteet (MDGs). Niihin valtionpäämiehet sitoutuivat YK:n vuosituhatjulistuksessa (Millennium Declaration) vuonna 2000. Vuosituhattavoitteiden puute on niiden vähäinen ilmasto- ja ympäristöpainotus. Ne ovat olleet poliittisia kehitystavoitteita, jotka ensisijaisesti keskittyvät köyhyyden poistamiseen, ja joiden ajattelumallissa päästöjen kasvu  ei näyttäydy merkittävänä ongelmana. Vuosituhattavoitteet on pääosin saavuttanut vain Kiina nopean taloudellisen kehityksensä ansiosta. Samalla 20 vuodessa sen päästöt ovat lähes 4-kertaistuneet.

Ilmastonmuutoksen vahingoittaessa tulevaisuudessa taloudellisesti erityisesti köyhiä maita, on kehityskriitikoiden piirissä yhä voimallisemmin alettu puhua kestävän kehityksen tavoitteista. Kestävän kehityksen tavoitteita on alkanut valmistella korkean tason paneeli, jonka puheenjohtajina toimivat Iso-Britannian pääministeri David Cameron, Liberian presidentti Ellen Johnson-Sirleaf sekä Indonesian presidentti Susilo Bambang Yudhoyono. Paneelilta odotetaan raporttia vuoden 2013 ensimmäisellä puoliskolla.

Tällaiset YK-prosessit ovat kiinnostavia ainakin siitä syystä, että samanaikaisesti maailmanpolitiikan fokus ja kansalliset poliittiset järjestelmät operoivat aivan toisilla alueilla – useimmat niistä kädet sidottuina talouskriisin jälkihoitoon. Yhdysvallat perinteisenä valtakeskuksena on lisäksi linnoittautunut presidentinvaaleja varten. Tietyllä tavalla Rio+20-huippukokous oli idealismin linnake – joka ajankohdaltaan osui pahimpaan maailmanpoliittisen pessimismin aallonpohjaan, ja siksi reaalimaailmasta kovin irrallinen tapahtuma.

Realismin ja idealismin välillä voi nähdä kuilun, jonka silloittaminen on perinteisesti ollut hankala tehtävä. Realistit ovat ehtineet tottua kansainvälisten neuvotteluiden niukkoihin tuloksiin, ja kansainvälisen diplomatian tanssiessa vangin ongelman ympärillä, kasautuu vastuu luovista, suoraviivaisista ratkaisuista erityisesti yrityksille, yliopistoille sekä uusille innovatiivisille kumppanuuksille.

Mutta siinä missä vuodesta 2008 jatkunut talouskriisi on merkittävä taustaselittäjä Rio+20:n heikolle lopputulokselle, reaalipolitiikan näkökulmasta merkittävänä näyttäytyi myös moninapaistuva maailmanpoliittinen tilanne ja BRICS-maiden kasvava poliittinen painoarvo. Maailmanpoliittisesti Rio+20:tä onkin tulkittu osaltaan Brasilian voimannäyttönä.

YK:n sihteeristön luovutettua kokousvalmistelujen puheenjohtajuuden Brasilialle muutama päivä ennen päätösneuvotteluiden alkua, pakotti Brasilia “ota tai jätä” -neuvottelutaktiikallaan muut valtiot käytännössä joko hyväksymään tai hylkäämään sopimustekstin. Mutta YK:n sihteeristön luonnoksiin verrattuna Brasilian lakimiesarmeijan kirjoittama luonnos oli laiha kompromissi, joka lähinnä vahvisti valtioiden aiemmat sitoomukset kestävään kehitykseen.

Rio+20:ssa neuvotteluagenda laaja, vihreä talous ja kestävä kehitys kun koskettavat ympäristökysymysten lisäksi ainakin talous-, teollisuus-, maatalous- sekä kauppapolitiikkaa, joihin nivoutuvat vuosia jumittaneet kauppapolitiikan neuvottelut (Doha Round) sekä aineettoman pääoman (IPR) kysymykset. Lisäksi arkaluontoisissa sosiaalisissa kysymyksissä konsensuksen löytäminen valtioiden välillä on perinteisesti ollut haastavaa. Olisikin epäloogista olettaa, että juuri tämä huippukokous käänteentekevästi olisi muuttanut valtioiden syvään juurtuneita ulkopoliittisia asemia.

Valtioiden liikkumavaraa rajoittava tekijä on niiden halu pitää kiinni omasta suvereniteetistaan ja olla alistumatta YK-järjestelmän puitteissa tehtyihin lupauksiin. Tämä näkyy erityisesti ympäristö- ja luonnonvarakysymyksissä, sillä kansainvälisen ympäristölainsäädännön perusperiaatteisiin kuuluu valtioiden suvereniteetti käyttää alueella sijaitseviaan luonnonvaroja haluamallaan tavalla.

Talouskriisi ja moninapaistuva maailmantilanne ovat ohjanneet huomion sektoreille, joita on pidetty kestävän kehityksen käsitteelle yleensä ongelmallisina, jopa mahdottomina. Yhtäkkiä maailmanpolitiikan ja -talouden keskiössä ovat Kiinan resurssikysyntä, Arktiksen öljyvarat sekä biodieselin tuotanto ja uudet fossiilliset polttoaineet, kuten Pohjois-Amerikan öljyhiekat. Yhtäkkiä Suomessa keskustellaan kaivosteollisuudesta pääministerin suulla Suomen “uutena Nokiana”.

2010-luku sarastaa kovin erilaisena kuin 1990-luku, eikä vain viestintäteknologian mullistusten ansiosta.

Heinäkuussa 2012 veteraanitutkija Bill McKibben julkaisi Rolling Stone-lehdessä artikkelin “Global Warming’s Terrifying New Math”, joka hiljattain myös suomennettiin. Sosiaalisessa mediassa laajalle levinneessä artikkelissa McKibben kiteyttää nykyisten poliittisten ja taloudellisten rakenteiden ongelman. Artikkelissaan McKibben kuvaa eritysesti, kuinka öljy-yhtiöiden liiketoimintalogiikkaan ja jo tehtyihin investointeihin sisältyy nyt sellainen määrä päästöjä, joka ohjaa ilmastonmuutoksen väistämättä yli +2°C:een.

Kehitys – sellaisena ajatuksena kun se tähän asti on mielletty – perustuu vuonna 2011 yhä 87-prosenttisesti energiantuotantoon fossiilisilla polttoaineilla. Uudet talousveturit Kiina ja Intia seuraavat traditionaalisen talouskasvun mallia, ja niiden nykyinen ja tuleva talouskasvu perustuvat eritysesti hiilen käyttöön. IEA:n mukaan hiilidioksidipäästöt ovat Kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n vuoden 2007 pahimman kasvuennusteen yläpuolella.

Tässä valossa analyysi Rio+20:sta on lopulta varsin yksinkertainen.

Jos kansainvälisin sitoumuksin yhteisymmärrykseen ei päästä, korostuu poliittisesti kansallinen ja paikallinen taso – valtioiden, kaupunkien, kuntien ja kotitalouksien rooli. Ensimmäisenä mieleen tulevat kotimaiset kuntavaalit.

Kansainvälinen yhteisö muuttuvassa maailmassa

Arkkipiispa Desmond Tutu kieltäytyi hiljattain jakamasta konferenssilavaa Britannian entisen pääministerin Tony Blairin kanssa vedoten siihen, että ainut yleisö, jonka eteen Blairin kuuluisi nousta sijaitsee Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Tutun päätöksen takana on Blairin päätös osallistua Irakin sotaan, jota Tutu pitää koko historian turmiollisimpana. Päätöksensä myötä Tutu nosti esille tärkeän aiheen. Arkkipiispan kommentit sekä Blairin vastaus, jossa hän vetoaa sodan oikeutukseen Saddam Husseinin kaltaisen tyrannin syrjäyttämiseksi, tuo esille maailmanjärjestyksessä esiintyvän kahtiajaon, joka vaikeuttaa vakaan ja aidosti tasapuolisen, laajasti hyväksyttyihin kansainvälisiin järjestöihin, diplomatiaan ja lakiin perustuvan kansainvälisen yhteisön kehittymistä.

Puutteet kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallassa käytännössä estävät objektiivisiin ja artikuloituihin kriteereihin perustuvien syytteiden (kuten sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan) kohdistamisen tiettyihin valtionpäämiehiin. Jos todellisesti universaali kansainvälinen rikostuomioistuin – jonka mieluiten myös USA, Kiina ja Venäjä ratifioisivat – perustettaisiin eivät Bush ja Blair  todennäköisesti olisi ainoat länsimaalaiset valtiomiehet, jotka pyydettäisiin Haagiin myös laajemmin hyväksyttyjen ihmisoikeusrikkojien Joseph Konyn ja Robert Mugaben rinnalle. Kuten Christopher Hitchens on argumentoinut, voitaisiin myös Henry Kissingeriä vaatia vastuuseen Indokiinan laittomasta pommituksesta, ja mahdollisesti jopa Bill Clintonia khartumilaiseen lääketehtaaseen kohdistuneesta ohjusiskusta, jolla ei ollut yhteyksiä Osama bin Ladeniin, toisin kuin entinen presidentti väitti. Jälkimmäisten “kiistanalaisuus” sotarikollisina länsimaalaispainoitteisessa diskurssissa johtuu pitkälti siitä, että heidän rikoksensa tehtiin maailmalla liberalismin ja demokratian puolustamisen nimissä.

Suurvaltapolitiikan puitteissa tehtyjä tekoja monesti perustellaan klassisen realismin isän, Hans Morgenthaun ajatuksella siitä, että moraaliin on olemassa kaksi erillistä sovellusta: yksi yksityiselämään ja toinen julkisuuteen. Henry Kissinger muun muassa korosti, että valtiomiehet joutuvat ajoittain valitsemaan huonojen vaihtoehtojen väliltä (between evils). 1500-luvulta lähtien tämä taakka on usein kulminoitunut valintoihin sodan ja länsimaalaisten intressien sekä arvojen puolustamisen välillä.

London School of Economicsin Christopher Coker määrittelee liberaalin “lännen” yhtenäiseksi ryhmäksi, joka jakaa yhteiset arvot, vaikka ei aina yhteisiä intresseja, ja toteaa sen ensisijaiseksi yhtenäiseksi tehtäväksi tehdä maailma turvalliseksi demokratialle. Länsimaisen konsensuksen näkökulmasta ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien, kuten sananvapauden, puolustaminen, ei ole vain jalo tehtävä vaan sen pitäisi olla osa kaikkien valtioiden yhteistä vastuuta. Historia on kuitenkin osoittanut kerta toisensa jälkeen hyödyttömäksi pyrkimykset viedä länsimaisiin normeihin perustuvaa hallintojärjestelmää sellaisiin maihin, joissa kyseiset normit eivät löydä resonanssia vallitsevan kulttuurin kanssa (esimerkiksi Aasiassa, jossa kommunitarismi eli yhteisöllinen arvokäsitys, usein priorisoidaan yksilö-keskeisten arvokäsitysten tai oikeuksien yli). Korostaen kulttuurisen relativismin painovoimaa kansainvälisissä suhteissa, Coker painottaa, että demokratia ja liberalismi eivät suinkaan ole luonnostaan sidoksissa. Esimerkiksi Gazassa erittäin epä-liberalistinen ryhmä Hamas on äänestetty valtaan.

Kasvavan globaalin moninapaisuuden myötä on todennäköistä, että länsimaisiin arvoihin perustuva ulkopolitiikka muiden maiden kustannuksella tulee kohtaamaan kasvavaa vastustusta. Universaalien sopimuksien puuttuminen sotarikoksia ja väliintulo-oikeutta koskien näyttää olevan yksi näkyvimpiä, mutta ei todellakaan ainoita alueita, jossa lisääntyvä moninapaisuus lisää maiden välisiä erimielisyyksiä. Yhtä lailla YK:n turvallisuusneuvoston jäsenten kohtaamat vaikeudet sopia keskenään ratkaisusta Syyrian tilanteen helpottamiseksi kuvastaa myös kokonaisvaltaisen, kansainväliseen lakiin perustuvan kansainvälisen yhteisön puutteita. Mutta etenkin ns. ‘nousevien valtojen’ valossa, sekä Ian Bremmerin kuvaamassa G-Zero maailmassa – jossa yksikään  valtio ei yksinään johda kansainvälisiä kriisinhallintatehtäviä taloudellisesti hitaasti taantuvan USA:n vetäytyessä entisestä asemastaan – tällaiset konsensusratkaisut tulevat olemaan entistäkin haastavampia.

Kiinan johtama globaalin vallan siirtyminen lännestä itään tuo kauaskantoisia vaikutuksia nykyiseen kansainväliseen järjestykseen ja kansainvälisiin suhteisiin. Vaikka ennusteiden mukaan vuoteen 2050 mennessä taloudellisen toiminnan (ja oletettavasti suuremman vaikutusvallan) keskus tulee sijoittumaan johonkin Kiinan ja Intian väliin, kansainväliset poliittiset valtarakenteet pysynevät pääosin ennallaan.

Kolumnissaan singaporelaisessa The Straits Times:issa, professori Brahma Chellaney, painottaa, että nykyisten kansainvälisten instituutioiden demokratiavajeeseen on puututtava maailman turvallisuuden ja vakauden varmistamiseksi. Chellaney väittää, että jos nykyistä kansainvälistä järjestelmää tukevia toimielimiä ei uudisteta paremmin heijastamaan kansainvälisten suhteiden rakennemuutoksia (niin kuin tehtiin kylmän sodan aikana, toisen maailmansodan jälkeen sekä Neuvostoliiton hajotessa), on riski, että tarvittavat muutokset tuo paljon verisempi kansainvälinen yhteenotto – kuten tapahtui vuosina 1919, 1815, 1713. Samoin tuoreessa Carnegie Endowmentin tutkimuksessa korostetaan, että kansainväliset järjestöt, jotka eivät mukauta rakenteitaan täsmäämään uuden maailman realiteetteja, joutuvat syrjäytetyiksi.

Myös yhden englantilaisen koulukunnan keskeisimmän myötävaikuttajan Hedley Bullin mukaan “monikulttuurisen kansainvälisen yhteisön” syntyminen pakostikin vaatii uuden normatiivisen rakenteen tukemaan kansainvälisiä instituutioita, jotka myös heijastaisivat ei-länsimaisia arvoja. Silti, kysymykset siitä voidaanko kansainvälistä oikeutta, kuten myös kansainvälisiä järjestöjä edes muuttaa todella universaaleiksi järjestelmiksi ilman globaalia hegemoniaa, tekee nykyisen järjestelmän mukauttamisesta yhteensopivaksi moninapaisuuden kanssa entistä haastavammaksi.

Myös toteutettavien uudistusten luonteet tulevat riippumaan paljolti siitä, minkälaisen rakenteellisen hallintojärjestelmän ja ulkopolitiikan nousevat voimat – etenkin Kiina – hyväksyvät kehittyessään. Kuitenkin ilman yhteisesti hyväksyttyjä normeja, jotka täyttävät tarpeen suojella ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia, samalla kuin maat sitoutuvat oikeudellisesti kunnioittamaan toistensa alueellista koskemattomuutta ja oikeutta valita omaan kulttuurin pohjautuva hallintomalli, näkymät maailmanlaajuisesta Gemeinschaftista ja täysin rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, näyttävät hämäriltä.

Vaikka neoliberalistit toivovatkin kansainvälisten taloudellisten suhteiden sitovan maat “rauhan siteisiin”, kuten  Richard Cobden muinoin ennusti, maiden väliset (tai illallisseurueen) erot sotaan suhtautumisessa eivät anna katetta siitä, etteikö sotilaallisiin toimiin turvauduttaisi omien intressien ja arvojen puolustamiseksi. Ennen kuin kaikkia suurvaltoja sitovasta yhteisiin arvoihin perustuvasta laista päästään sopimaan, realistien pahaenteiset sotarummut lännen ja ”muiden” törmäyksestä saavat pauhata. Myös Suomen osalta on tärkeää pohtia näkymää kansainvälisestä yhteisöstä sen määritellessä omaa “arvopohjaista ulkopolitiikkaansa”.

Julian Assange, Heikki Patomäki ja Suomi

Free Assange –kertomus arvostelukyvystä. Lähde: Flickr.

Professori Heikki Patomäen mukaan Julian Assange on Ruotsissa ‘vaarassa joutua poliittisen oikeudenkäynnin kohteeksi’ ja että ‘Ennen kaikkea Ruotsin viranomaiset haluavat luovuttaa Assangen Yhdysvaltoihin. – Epäilyt hänen seksuaalirikoksistaan ovat sivuosassa.’ Patomäen mukaan Assange ’toi julkisuuteen asiakirjoja, jotka kuuluivatkin esille’ (Ilta Sanomat 17.8.2012). Aiemmin samainen Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori on todennut että hänen on ‘vaikea keksiä parempaa tapaa tukea demokraattista julkisuusperiaatetta sekä Euroopassa että koko maailmassa kuin tarjoamalla Assangelle turvapaikkaa Suomesta’ (patomäki.fi). Tässä artikkelissa kyseenalaistetaan Patomäen ajatuksenkulku reaalipoliittisesta, kansainvälisoikeudellisesta ja eettisestä näkökulmasta. Kenties Assange tulisikin luovuttaa Ruotsiin ja argumentti turvapaikan myöntämisestä hänelle –niin Suomessa kuin vaikka Ecuadorissa– on perin kestämätön idea?

Ajatus siitä että Yhdysvallat manipuloi Ruotsin oikeuslaitosta tuo lähinnä mieleen keskivertoa huonommat salaliittoteoriat. Jos Yhdysvallat suunnittelee pyytävänsä Assangen luovuttamista, miksei se olisi pyytänyt tätä läheisimmän liittolaisensa Iso-Britannian viranomaisilta? Miksi CIA on valinnut sotilaallisesti liittoutumattoman folkhemmetin honey trap -operaationsa toteutuspaikaksi, kun saman olisi kai voinut toteuttaa esimerkiksi Puolan ja Romanian kaltaisissa Nato-maissa, jotka aikanaan avustivat mielellään ‘terrorismin vastaisen sodan’ pimeässä puolessa. Kuvaavaa on että ainoa argumentti minkä Patomäki saa kehitetyksi todistelemaan Ruotsin statusta Yhdysvaltojen klienttivaltiona on maiden kylmän sodan aikainen sotilasyhteistyö; Are the Swedish authorities acting impartially? We now know that parts of the allegedly neutral Swedish state, especially security and military organs, co-operated intimately with the Americans already during the Cold War (patomäki.fi). Ei ollenkaan kaukaa haettua. Vähän kuin sanoisi että Porvoon käräjäoikeuden päätös Ruandan kansanmurhaa käsitelleessä tapauksessa vaikuttaa epäilyttävältä ajojahdilta sen johdosta että Suomi oli Natsi-Saksan liittolainen toisen maailmansodan aikana.

Patomäen mukaan ‘Epäilyt hänen seksuaalirikoksistaan ovat sivuosassa’ koska ‘Suomen lakien mukaan syytökset eivät olisi edes johtaneet toimiin.’ Eli toisin sanoen se että  Suomen seksuaalirikoslainsäädäntö olisi hieman erilainen kuin Ruotsissa oikeuttaisi Suomen olemaan luovuttamatta henkilön jota epäillään naapurivaltion lainsäädännön rikkomisesta? Vaikuttaa mielenkiintoiselta ajatukselta että suomalainen tuomioistuin pohtisi luovuttamisoikeudenkäynnissä olisiko teko josta henkilöä epäillään laiton Suomessa, tai vielä paremmin, onko oikein (jossain abstraktissa  luonnonoikeudellisessa merkityksessä?) että teosta X voisi seurata jokin rikosoikeudellinen seuraus. Onnekseen Patomäki ei sentään päädy käyttämään kaikista absurdeinta Assange-apologistien argumenteista; se että miestä ei saa luovuttaa Ruotsiin kun häntä voisi uhata kuolemantuomio Yhdysvalloissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätyi jo 1989 Soering v Yhdistynyt kuningaskunta -tapauksessa toteamaan että Euroopan ihmisoikeussopimuksen allekirjoittajamaat (kuten Britannia, Ruotsi ja Suomi) eivät voi luovuttaa henkilöä maahan, jossa tätä voi uhata kuolemantuomio, ilman että hakijamaa antaa sitovat ja uskottavat takuut siitä että kuolemantuomiota ei tultaisi käyttämään.

Ollakseen oikeutettu turvapaikkaan tulisi olla hyviä perusteita olettaa että henkilö joutuisi poliittisen tai muunlaisen vainon kohteeksi. Tällaista pelkoa ei Assangen tapauksessa tosiaan ole. Sitä paitsi YK:n pakolaissopimuksessa vuodelta 1951 todetaan että pakolaisstatus ei koske henkilöä, jota voidaan vakavin perustein epäillä vakavista ei-poliittisista rikoksista (Artikla 1/F(b)). Asia tulee vieläkin selvemmäksi jos palaamme hetkeksi, Bradley Manningiin, siihen amerikkalaissotilaaseen, joka luultavasti vuosi Wikileaks-asiakirjat Assangelle, ja joka luultavasti tullaan tuomitsemaan maanpetoksesta hyvin pitkään vankeusrangaistukseen. Manning ei ole vankilassa poliittisten mielipiteittensä vuoksi vaan sen takia että on luovuttanut suuren määrän salaisia asiakirjoja kolmansille osapuolille. Teko olisi johtanut vakaviin rikosoikeudellisiin seurauksiin missä tahansa länsimaassa. Voimme toki nähdä Manningin jossain määrin sympaattisena hahmona verrattuna Kim Philbyyn tai Arne Treholtiin, mutta mielivaltaisen poliittisen vainon kohteena hän –tai ipso facto Julian Assange– ei ole.

Nyt kun olemme käyneet lyhyesti läpi tapauksen kansainvälisoikeudellisen ulottuvuuden, voimme kysyä mitä ulkopoliittisia seurauksia Suomelle koituisi päätöksestä ottaa Julian Joutsenon vastaanottokeskukseen (tai todennäköisemmin semi-pysyväksi yökyläilijäksi Lontoon lähettilään residenssiin Kensingtonissa). Teollaan Suomi kyseenalaistaisi sekä vanhimman ystävänsä Ruotsin oikeusjärjestelmän luotettavuuden että Euroopan ihmisoikeusregiimin luotettavuuden. Jos emme uskalla luovuttaa Assangea toiseen Pohjoismaahan, niin miten ihmeessä voimme tehdä rikosoikeudellista yhteistyötä Bulgarian tai Portugalin kanssa? Presidentti Niinistön valtiovierailuaikeet Washingtoniin voidaan haudata, yhdessä Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan kanssa samaan arkkuun. Toki vastapainossa suhteemme Venezuelan, Ecuadorin ja Nicaraguan kaltaisten ihmisoikeuksien mallimaiden ja maailmanpolitiikan toimijoiden kanssa varmaan kokisivat uuden renesanssin.

Turvapaikan antaminen Assangelle olisi myös eettisesti väärin. Seksuaalirikosoikeudenkäynneillä ei ole mitään tekemistä ‘globaalin demokraattisen julkisuusperiaatteen’ edistämisen kanssa. Julkisuusperiaate tai sananvapaus ei oikeuta kaikkea mahdollista toimintaa, niin kotimaisessa (Jussi Halla-aho) kuin kansainvälisessä (Bradley Manning ja Julian Assange) asiayhteydessä. Wikileaks-asiakirjojen olematon editointi on johtanut siihen että niistä voi tunnistaa henkilöitä. Tämä on johtanut siihen että esimerkiksi Taliban on tappanut vastustajiaan aineiston pohjalta Afganistanissa (Daily Tech, 24.5.2011). Ironisesti Julian Assangen halu toteuttaa absoluuttista sananvapauttaan tullee antamaan Iso-Britannialle riittävän syyn käydä hakemassa tämä Ecuadorin lähetystöstä. Assange totesi 19.8.2012 puheessaan kannattajilleen Ecuadorin lähetystön parvekkeelta (Daily Telegraph, 20.8.2012) muun muassa että Yhdysvallat on käynnistänyt globaalin noitavainon Wikileaksia vastaan ja että vain mielenosoittajien läsnäolo sai brittipoliisin luopumaan yrityksestä tunkeutua lähetystöön (asian jonka poliisi kiisti). Hän myös kiitteli kuinka kunniakas latinalais-amerikkalaisvaltio on edistänyt oikeudenmukaisuutta maailmassa. Yksi merkittävimmistä poikkeuksista kansainvälisessä sananvapausregiimissa koskee diplomaatteja (ja diplomaattien työtiloja eli lähetystöjä). Vaikka Wienin sopimus diplomaattisuhteista vuodelta 1961 toteaa lähetystöjen olevan koskemattomia, ja että isäntämaan viranomaiset eivät saa niihin astua ilman lupaa niin Artiklassa 41(3) sanotaan että edustuston tiloja ei saa käyttää ihan miten huvittaa; The premises of the mission must not be used in any manner incompatible with the functions of the mission as laid down in the present Convention or by other rules of general international law or by any special agreements in force between the sending and the receiving State. Saman Artiklan kohdassa 1 todetaan eksplisiittisesti että diplomaateilla on velvollisuus olla puuttumatta isäntämaan sisäisiin asioihin. Näillä näkymin Assangella on huonot mahdollisuudet ylittää  Joszef Mindszentyn ennätystä (kardinaali vietti viisitoista vuotta Yhdysvaltojen Budapestin lähetystössä pakolaisena Unkarin kansannousun tultua kukistetuksi).

Sananvapaus on toki hyvä asia, mutta on vaikea kuvitella toimivaa liberaalia yhteiskuntaa joka ei ollenkaan rajoittaisi sitä mitä ihmiset voivat sanoa. Ihmisellä on vapauden mukana myös vastuuta, joka tulee kantaa. Tämä vastuu on sekä eettistä että  oikeudellista. Käyttämällä itsekkäästi sananvapautta keppihevosenaan Julian Assange tekee suuren karhunpalveluksen sananvapauden puolustajille ympäri maailmaa yhdistämällä hienon käsitteen suureen vastuuttomuuteen. Ecuadorin hallitus on samaten vienyt uskottavuutta globaalilta pakolaisregiimiltä myöntämällä ja kieltämällä turvapaikkoja täysin poliittisista syistä –samaan aikaan kun Ecuadorin ulkoministeri totesi että maa ‘ei ole mikään Britannian siirtomaa’ ja suojeli Assangea ruotsalaiselta syyttäjältä maa karkoitti dissidentin Euroopan mallioikeusvaltioon, Aljaksandr Lukashenkon Valko-Venäjälle (Der Spiegel, 17.8.2012). Assangen puolustajien olisi hyvä muistaa David Allen Greenia lainatakseni että seksuaalirikosten mahdollisilla uhreilla on myös oikeuksia, myös silloin kun epäiltynä on Julian Assange (New Statesman 20.8.2012, Legal myths about the Assange extradition). Vai pitäisikö kenties joidenkin ihmisten oikeudet uhrata ‘maailmanlaajuisen demokraattisen julkisuusperiaatteen’ alttarille?

Kybersota – hypeä vai totta?

The New York Times väitti hiljattain, että Yhdysvaltain Presidentti Barack Obama on jatkanut koko virkakautensa ajan salaista kybersotaa Irania ja sen ydinohjelmaa vastaan. Operaatio Olympic Games aloitettiin NYT:n artikkelin mukaan Presidentti Bushin aikana, ja ensimmäisiä viitteitä tästä saatiin jo kaksi vuotta sitten kesällä Stuxnet-viruksen paljastumisen myötä. Viime kuussa paljastui myös Stuxnet-virusta paljon tuhoisampi Flame-vakoiluohjelma, jonka avulla on vuodesta 2010 lähtien urkittu yli tuhatta tietokonetta Lähi-idässä sekä varsinkin Iranin ydinohjelman kannalta tärkeitä tietoja. Sekä Israel että Yhdysvallat ovat olleet vaitonaisia osuudestaan haittaohjelmien luonnissa, mutta myös simerkiksi Washington Post kovasti väittää molempien maiden olleen aivanroolissa näiden kyberhyökkäyksien osalta. Kun ottaa huomioon sekä näiden hyökkäysten valmistelun miljoonaluokan hinnan, haastavuuden sekä kyseisten maiden kansalliset intressit, ei liene epäselvää mistä hyökkäykset ovat peräisin.

Myös Suomessa on nostettu viime aikoina kyberturvallisuus vahvasti esille. The Ulkopolitist vierali maaliskuussa pääministeri Jyrki Kataisen tiedotustilaisuudessa, jossa pääministeri sekä ministerit Wallin ja Kiuru kertoivat median edustajille yhteiskunnan turvallisuusstrategiasta CDX-kyberturvallisuusharjoituksen yhteydessä. Harjoitusta Suomen päässä luotsaava tekniikan tohtori, Catharina Candolin (joka myös bloggaa aiheesta) kertoi, että Suomeen kohdistuu huomattava määrä kyberhyökkäysyrityksiä. Paikalla olleet virkamiehet painottivat tosin, että Suomi on Israelin, Saksan ja Yhdysvaltojen kanssa kyberturvallisuuden kärkimaita (joka ilmeni myös taannoin julkaistusta ranking-listasta). Eräs virkamies kertoi lisäksi, että Suomi tekee puolustyhteistyötä kyseisten maiden asevoimien kanssa kyberturvallisuuden saralla.

Viime vuoden puolella puitiin puolestaan Kiinan kyberhyökkäyssarjaa Yhdysvaltoja, länsimaisia yrityksiä sekä Kiinan naapurimaita kohtaan – mistä kirjoitinkin silloin. Nyt tapetilla ovat Yhdysvaltain ja Israelin hyökkäykset Irania vastaan. Vaikuttaakin vahvasti siltä, että kyberhyökkäykset ovat tämän päivän todellisuutta enemmän kuin futuristista utopiaa (dystopiaa?), mutta mitä tämä tarkoittaa sodankäynnin tulevaisuuden ja kansallisen turvallisuuden kannalta? Onko edes sopivaa puhua kybersodasta näiden toimien yhteydessä? Aina kun puhutaan sodan uusista kasvoista, tulee lukijan olla varuillaan – kybersodasta on puhuttu jo vuosikymmeniä, kuten esimerkiksi RMA-futuristien, John Arquillan ja David Ronfeldtin raportissa vuodelta 1993. Kuten tulevaisuuden sodankäynnin toiseen pilariin, lennokkeihin, liittyy kybersotaan mutkikkaita strategisia ja käsitteellisiä kysymyksiä.

Kybersodan yhteydessä pyöritellään usein myös suunnatonta määrää futuristista jargonia ja hypeä, joka hankaloittaa osaltaan metsän näkemistä puilta. Kyberhyökkäykset täytyy kuitenkin ymmärtää niin kuin muutkin sodankäynnin keinot – osana strategiaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kyberhyökkäykset eivät ole strategia itsessään siinä missä ilma-iskut tai sotilasvakoilukaan. Valtiot, kuten Suomi, Kiina, Yhdysvallat tai Israel, käyttävät niitä edistääkseen intressejään. Nämä intressit voivat puolestaan olla mitä tahansa ydintutkimuksen heikentämisestä yrityssalaisuuksien varastamiseen. Kyberhyökkäykset voivat siis olla osa sotaa tai sodankäyntiä tukevia toimia, mutta on vaikea nähdä niitä sotana itsessään. Toki kyberhyökkäyksistä voi koitua taloudellisia tai aineellisia vahinkoja, mutta kuten Thomas Rid kirjoituksessaan toteaa, eivät niiden tiedetä aiheuttaneen ihmisvahinkoja. Kyber”sota” onkin kenties helpompaa ymmärtää sabotaasina, vakoiluna tai jopa talouspakotteiden kaltaisena “taloudellisena sodankäyntinä”.

Voi toki kysyä, että mitä eroa on esimerkiksi sähkölaitoksen tai sairaalan pommittamisella ja niiden tuhoamisella kyberhyökkäyksen keinoin – varsinkin jos niiden toimimattomuus johtaa ihmisuhreihin. Kybersota kuuluukin laillisesti ja käsitteellisesti harmaalle alueelle, eikä vähiten siksi että se kattaa toimia kautta linjan. Toistaiseksi kyberhyökkäyksiä ei ole ymmärretty kansainvälin lain puitteissa alueellisen koskemattomuuden rikkomiseksi – niin kuin se YK:n peruskirjan ensimmäisen luvun toisen artiklan neljännessä kohdassa on määritelty – mutta liikehdintää siihen suuntaan on ollut esimerkiksi Yhdysvaltojen toimesta. Maaliskuisessa kyberturvallisuustilaisuudessa eräs itävaltalainen juristi kertoikin The Ulkopolitistille, että kyberhyökkäysten tulkitseminen kansainvälisen lain puitteissa on varsin ongelmallista koska kansainväliset sopimukset on tehty paljon ennen kuin kyberuhat olivat edes mahdollisia. Hänen mukaansa varsinkin voimankäyttöä säätelevä lainsäädäntö muuttuu erittäin hitaasti ja soveltuu usein kehnosti kyberuhkien tulkitsemiseksi. Aiheesta käydäänkin kansainvälisten oikeusoppineiden parissa kiivasta debattia.

Kenties kansainvälistä lakiakin mielenkiintoisempaa on kybersodan eettinen ulottuvuus ja sen merkitys sodan tulevaisuudelle – varsinkin laajentuvan turvallisuuskäsityksen kontekstissa. Perinteisesti on pidetty tärkeänä siviilien koskemattomuutta, joka saattaa kuitenkin olla vaikeaa, kun hyökätään siviili-infrastruktuuria kohtaan kyberkeinoin. Vaikka YLEn uutisten maalailemat kauhukuvat yhteiskunnan lamaannuksesta ja viiden minuutin sota ovatkin liioittelua, ei ole mahdotonta, että kybersodankäynnin keinoja käyttäen aiheutettaisi merkittäviä henkilövahinkoja. Tämä on eriskummallinen ajatus jos otetaan huomioon, ettei kyberhyökkäyksissä ole kyse väkivallasta – jota pidetään usein yhtenä sodan keskeisistä piirteistä. Kybersodankäynnin keinot ovatkin varsin kinkkinen väline moraalisesta näkökulmasta: toisaalta niillä on mahdollista pyrkiä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen – kuren Iranin ydinohjelman sabotoimiseen – käyttämättä tappavaa voimaa, mutta toisaalta niille voi olla huomattavia vaikutuksia ihmisten turvallisuudelle.

Niin kuin kyberguru Bruce Schneier sanoi Forbesin haastattelussa: “When countries attack each other in cyberspace, we’re all in the blast radius.” Kybersota saattaa olla liioittelua käsitteenä – kyberhyökkäykset ovat vain sodankäynnin keino, eivät sen luonnetta määrittelevä seikka – mutta se voi olla yhtä lailla varsin haitallista sivullisille. Varsinkin, jos ne johtavat vahingossa perinteiseen voimankäyttöön ja sotaan valtioiden välillä. Onkin syytä toivoa, että valtiot saisivat aikaiseksi edes jokseenkin toimivat pelisäännöt kyberuhkien hallitsemiseksi. Jos esimeriksi Yhdysvallat ja Kiina ajautuisivat vasten tahtoaan sotaan kyberhyökkäyksien vuoksi, voisivat seuraukset olla katastrofaaliset.

Lennokit vastatuulessa

Miehittämättömät lennokit ovat olleet osa Yhdysvaltain terrorisminvastaista sotaa pian jo vuosikymmenen: ensimmäinen isku Pakistanissa tehtiin tiettävästi vuonna 2004. Kuitenkin vasta Obaman presidenttiyden aikana miehittämättömien lennokkien käyttö on todella saanut tuulta siipiensä alle, ja niistä on nopeasti tullut yksi tunnetuimmista ja halutuimmista modernin sodankäynnin välineistä (löytyypä niitä Suomen Puolustusvoimiltakin). Keskustelu lennokien strategisista hyödyistä ja eettisistä ongelmista onkin herännyt jälleen kerran kiivaana, tällä kertaa The New York Timesissa hiljattain julkaistun, Obaman ‘tappolistoja’ käsittelevän artikkelin myötä. Niin kuin olen kerran aiemmin jo todennutkin, liittyy miehittämättömien lennokkien käyttöön liittyykin sarja haastavia strategisia ja eettisiä kysymyksiä.

Tarkastellaan kuitenkin aivan aluksi lennokkien käyttöä osana Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikkaa. Kenties huomionarvoisin seikka Obaman terrorisminvastaisessa strategiassa on sen kiistanalaisuus. Monet yllättyivät ”liberaalin” Obaman kovasta linjasta, ja sitä onkin monessa yhteydessä verrattu Bushin ulkopolitiikkaan. Presidentti Obama ei ole ujostellut miehittämättömien lennokkien käytössä: New America Foundationin ‘Year of the Drone’ -tilastojen (sivustolla voi tutkia myös iskujen sijaintia kartalla) mukaan vuosina 2004-2008 tehtiin iskuja Pakistanissa yhteensä 42, kun taas vuoden 2009 alusta lähtien niitä on tehty peräti 248. Iskuissa ennen vuotta 2009 kuolleiden määräksi on arvioitu 350-400 henkeä, kun vuosien 2009-2012 arviot vaihtelevat 1500-2500 kuolleen välillä. Toki teknologian kehittyminen on osaltaan edesauttanut lennokkioperaatioiden lisäämistä, mutta taustalla on joka tapauksessa Obaman tietoinen poliittinen ja strateginen valinta panostaa lennokkien käyttöön.

Obaman hallinto kokee, että miehittämättömät lennokit ovat poliittisesti käyttökelpoinen ja pragmaattinen ratkaisu hankalassa tilanteessa. Ensinnäkin, lennokkien käyttö ei vaaranna amerikkalaissotilaiden henkiä, mikä puolestaan on muodostumassa poliittiseksi kynnyskysymykseksi Afganistanin ja Irakin sotiin turhautuneille (ja enenevissä määrin riskejä karttaville) amerikkalaisille. Lisäksi miehittämättömät operaatiot ovat ulkopoliittisesti hyväksytympiä – joskaan eivät suinkaan ongelmattomia – kuin esimerkiksi erikoisjoukkojen käyttö vieraan vallan maaperällä. Terrorisminvastaisessa strategiassa lennokit ovat avainasemassa, koska Yhdysvallat kokee pystyvänsä eliminoimaan niiden avulla Al-Qaidan johtohahmoja ilman merkittäviä siviiliuhreja, ja siten heikentämään globaalin Al-Qaidan ja sen paikallisverkostojen toimintaa.

Poliittisesti lennokkien käyttö on kuitenkin ollut yhä useammin navakassa vastatuulessa. Yhdysvalloissa kotiyleisö ei ole ollut pelkästään vastaanottavainen operaatioita kohtaan, ja monet kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöt ovatkin kyseenalaistaneet operaatioiden laillisuuden tai vaatineet laillisten perustelujen julkistamista. Varsinkin Anwar Al-Awlakin – Jemenissä toimineen Yhdysvaltain kansalaisen – tappamista pidettiin laillisesti huterana, ja sitä jouduttiinkiin perustelemaan erillisellä salaisella muistiolla Obaman hallinnon toimesta. Operaatioiden kiistanalaisuudesta kertonee paljon myös se, ettei Yhdysvallat ollut ennen viime viikkoa virallisesti myöntänyt osallisuuttaan lennokki-iskuihin Pakistanissa. Myös kansainvälisellä tasolla lennokit ovat enenevissä määrin joutuneet matalapaineeseen. Pakistanissa lennokkien käyttö on alusta asti ollut erittäin epäsuosittua, mutta aikaisemmin Pakistanin poliittinen johto on ollut valmis maksamaan poliittisen hinnan hyvistä suhteista Yhdysvaltoihin. Nyt lennokeista on tullut merkittävä kiistakapula, jonka seurauksena Pakistan on sulkenut ISAF:in huoltoreitit Afganistaniin – Yhdysvaltain-suhteiden huonontuessa entisestään. Myös YK:n ihmisoikeuskomissaari on peräänkuuluttanut ihmisoikeusloukkauksien selvittämistä.

Taktisesti miehittämättömät lennokit ovat kyenneet saavuttamaan merkittäviä tuloksia. Yhdysvallat on kitkenyt kovalla prosentilla Al-Qaidan ja muiden Islamististen aseellisten järjestöjen johtohahmoja ennen kaikkea Pakistanissa ja Jemenissä. Lennokkien käytön yleistymisessä on kuitenkin usein vaikea kartoittaa niiden pitkäaikaisia seurauksia. Riskittömien ja ennen kaikkea kustannustehokkaiden  lennokkien tuomat taktiset edut usein saavat lennokkioperaatioiden kannattajat unohtamaan kaikista tärkeimmän kysymyksen: mitkä ovat lennokkien käytön strategiset seuraukset? Tätä keskustelua rajoittaa se, että monet strategisista seurauksista ovat vaikeasti havaittavissa, ja niiden vaikutukset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä (taktisten voittojen ollessa lähes heti nähtävillä). Lennokki-iskuja usein käytetään alueilla, jonne paikallisten liittolaismaiden hallituksen auktoriteetti ei ylety, ja paikalliset tiedustelulähteet (HUMINT) ovat lähes olemattomat. Iskuja tehdään usein jo valmiiksi tilanteessa, jossa toimitaan rajoitetun tiedonsaannin pohjalta, ja lennokki-iskujen yleistyminen on tehnyt tiedustelumateriaalin saamisesta yhä haastavampaa. Luotettavan tiedustelun puute onkin johtanut vapaampiin iskuprotokolliin.

Iskujen seuraukset kohdeyhteisöissä ovatkin yksi tärkeimmistä strategisista kysymyksistä. Edistävätkö lennokki-iskut radikalisoitumista kohdealueillaan ja siten terroriryhmien toimintaa ja suosiota? Jemenissä, jonne lennokki-iskujen käyttö on vasta leviämässä, strategisten iskujen (lennokeilla tai perinteisemmillä ilmaiskuilla) merkitys on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa. Paikallisen al-Qaidan (AQAP) suosio on enimmäkseen kasvanut iskujen jälkeen, ja toisin kuin Pakistanissa, lennokki-iskujen taktiset seuraukset eivät ole olleet merkittäviä. Lennokki-iskujen käyttö Jemenissä onkin toistaiseksi lähinnä pahentanut tilannetta: al-Qaida on pystynyt laajentamaan toimintaansa tappioista huolimatta. Pakistanissa tilanne on kuitenkin toinen. Vaikka on liioittelua väittää, että al-Qaidan keskusjohto on lähes pommitettu sukupuuttoon, lennokki-iskujen luomat tappiot al-Qaidalle ovat olleet merkittäviä. Iskujen strateginen hinta on kuitenkin ollut Yhdysvaltain ja Pakistanin välisen suhteen mureneminen ja muutos entistä vihamielisimpään suuntaan. Tämän seurauksena huoltoreitit Pakistanista Afganistaniin ovat olleet suljettuna, mutta tätäkin huolestuttavampaa on Pakistanin historiallinen rooli jihadiryhmien tukijana sekä tukikohtana. Pahimmassa tapauksessa suhteiden heikkeneminen saattaa vapauttaa Pakistanin erinäiset valtion sisällä olevat toimijat tukemaan vapaammin islamistisia ryhmittymiä ja verkostoja, kuten Lashkar-e-Taibaa, joka oli vastuussa mm. Mumbain iskuista 2008. Al-Qaidan militanttien tappaminen Pakistanin-suhteiden kustannuksella  on strategisesti kyseenalaista toimintaa, varsinkin jos ottaa huomioon, että al-Qaidan tuhoaminen pelkästään sotilaallisen toiminnan kautta on lähes mahdotonta.

Lennokkien moraalista ulottuvuutta voi tarkastella usealta kantilta. Jotkut ovat kritisoineet iskuja tehottomina ja tarpeettomia siviiliuhreja aiheuttavina: joidenkin arvioiden mukaan jokaista tapettua militanttia kohden on Pakistanissa kuollut kymmenen siviiliä. Obaman hallinto on puolustanut iskuja eettisinä ja tehokkaina, mutta on syytä suhtauta vähintäänkin skeptisesti CIA:n aavistuksen absurdiin väittämään, jonka mukaan vuoden 2010 jälkeen ei 600 kuolleen joukossa ollut yhtään siviiliuhria. Todennäköisesti totuus lienee jossakin näiden ääripäiden välimaastossa: esimerkiksi Lontoossa toimivan tutkivien journalistien järjestön mukaan siviiluhrien osuus on noin 20% kaikista kuolleista. Näiden lukujen valossa lennokki-iskut eivät kohdistukaan suunnattoman usein siviileihin, ainakaan jos verrataan siviiliuhrien määrään toisen maailmansodan jälkeisissä konflikteissa, joissa vain noin joka kymmenes kuollut on ollut sotilas. Siviilien koskemattomuutta aseellisissa konflikteissa tulee noudattaa, mutta Pakistanin rajaseudun kaltaisissa tilanteissa siviilin ja taistelijan raja on usein varsin häilyvä ja vaikeaa havaita suurella varmuudella – varsinkin kun liipasinta painaa Yhdysvaltain sotilas toisella puolella maailmaa.

Kenties tärkein moraalinen ongelma onkin lennokkien lupaus helposta sodasta. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan lennokkien avulla voidaan päästä vihdoin eroon sodan epävarmuudesta (engl. fog of war) – joka puolestaan on amerikkalaisten sotafuturistien märkä uni: loppuun asti suunniteltu ja hiottu sota ilman Clausewitzilaista kitkaa, epävarmuutta ja rumuutta. Väkivalta on kuitenkin aina brutaalia toimintaa, jolla on vaikutuksia sekä sen käyttäjään että uhreihin. Yhdysvalloista käsin lennokkeja ohjaavilla sotilailla onkin todettu joissain yksiköissä yhtä paljon post-traumaattista oireyhtymää kuin Irakissa ja Afganistanissa taistelevilla sotilailla. Siviiluhrit operaatioiden kohdemaissa kertovat myös epävarmuuksista, joista ei pääse eroon teknologiaa käyttämällä. Robottien käyttö sodassa ei ole tieteiskirjallisuutta, se on nykypäivää, ja tällä seikalla tulee olemaan yhä enemmän vaikeita eettisiä seurauksia – varsinkin kun tappaminen automatisoituu entisestään. Sotaan liittyvät moraaliset kysymykset eivät siis häviä mihinkään, vaikka ihminen meidän puoleltamme sotaa häviäisikin.

Aiheesta kiinnostuneet voivat löytää lisälukemista muun muassa The Browser -sivuston lennokkiaiheisista kirjoituksista.

Kiina, Filippiinit ja selkkaus merillä

“Lähde elämäsi saaristoristeilylle!”, they said…”Nauti auringosta ja luonnosta!”, they said…

Viime viikolla näytti pahasti siltä, että Kiina ja Filippiinit saattaisivat ajautua avoimeen konfliktiin muutamien Etelä-Kiinan merellä sijaitsevien kivien takia (linkki Google mapsiin). Aluekiistassa on kyse joukosta varsin pieniä saaria, tai isoja kiviä, jotka sekä Filippiinit että Kiina katsovat omikseen. Kiinalaiset kutsuvat aluetta Huangyanin saareksi, Filippiinit puolestaan Panatagin riutaksi. Vaikka maailmassa on sodittu milloin mistäkin turhasta asiasta – oli se sitten turskasta, jalkapallosta, kaukaisista saarista tai pasteijakioskista – on usein kuitenkin takana kiviä merkittävämpiä syitä. Niin on myös tässäkin tapauksessa: selkkauksen osanottajamailla – Filippiineillä, Kiinalla, ja taustapiru Yhdysvalloilla – on kaikilla oma lehmä ojassa (tai laiva lahdessa, miten asian nyt haluaa ymmärtää).

Lyhyellä tähtäimellä tämänhetkisen selkkauksen takana on molemminpuolinen ns. kettuilu, jossa molempien rannikkovartiostot ovat kiusanneet vastapuolen kalastuslaivoja. Huhtikuun alussa Filippiiniläiset yrittivät pidättää kiinalaisten kalastusalusten miehistöä, mutta Kiina pysäytti yrityksen omilla laivoillaan, joka puolestaan melkein johti nokkapokkaan sotalaivojen välillä. Kuun puolivälissä Yhdysvallat puolestaan piti Filippiinien kanssa yhteisen sotaharjoituksen Etelä-Kiinan merellä, johon osallistui yhteensä noin 7,000 sotilasta. Pitkällä tähtäimellä kullakin toimijalla on kuitenkin omat syynsä sotkeentua tilanteeseen.

Kiina ensinnäkään tuskin haluaa konfliktia ASEAN-maa Filippiinien, tai varsinkaan Filippiinien liittolaismaa Yhdysvaltojen kanssa muutamien pahaisten kivien vuoksi (tässä kuva riutan isoimmasta “saaresta”). Silti Kiina julkaisee yhä tiukkasanaisempia lausuntoja asiasta, mutta miksi? Syitä on useita. Ensinnäkin, selkkaus ja sen pitäminen tapetilla on oiva tilaisuus Kiinan kommunistiselle puolueelle kääntää huomiota pois sekä puolueen sisällä myrskyävästä skandaalista Bo Xilain suhteen että diplomaattisesti varsin hankalasta tilanteesta ihmisoikeusaktivisti Chen Guangchengin vuoksi. Tämänkaltaista “sotarumpupolitiikkaa” (kiinalaisten versio siltarumpupolitiikasta) tai virallisemmin “harhautuspolitiikkaa” (engl. diversionary foreign policy) pelaavat usein valtiot, jotka ovat sisäpoliittisesti tulenarassa tilanteessa ja haluavat kääntää kansan huomion ulkopoliittisiin aiheisiin – monesti haastamalla riitaa, ja joskus jopa sotimalla. Radikaalein esimerkki lienee Pohjois-Korea, jonka hallinnon koko olemassaolo nojaa myyttiin aggressiivisista ulkovalloista.

Nämähän sovittelee helposti ennen kuin ehtii “maritime claims reconciliation process” sanoa.

Toiseksi, Pekingin vaatimukset tulee nähdä osana sekä Kiinan strategiaa Etelä-Kiinan merellä että asemaa maailmassa laajemmin. Etelä-Kiinan meren kalastusoikeudet, öljy- ja maakaasuvarannot sekä meren merkitys kauppareittinä (yli puolet maailman rahdista kulkee meren läpi) tekevät alueesta kasvavan Kiinan tulevaisuuden kannalta elintärkeän voimavaran. Muutkin Itä- ja Kaakkois-Aasian maat ovat toki huomanneet nämä seikat, ja vetoavatkin Kiinan kanssa kilpaa kukin mihinkin saadakseen siivun alueen vauraudesta. Kaikki yrittävät maksimoida etuaan, mutta yhteistyön puutteessa päätyvät aiheuttamaan enemmän harmia itselleen ja muille, kun poliittiset jännitteet alueella kasvavat. Luonnonvarojen hamuamisen lisäksi Kiinan yritys kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella on toki myös kunnia-kysymys. Kiina on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut sellaisiin mittoihin, että se voi ensimmäistä kertaa sitten 1700-luvun lopun kokea aitoa ylemmyydentunnetta ja ylpeyttä, joka puolestaan purkautuu paikoin kovasanaisena kansallismielisyytenä.

Kolmanneksi, Kommunistisella puolueella tuntuu jälleen olevan vaikeuksia pitää asioissa eri toimijoita hallinnon sisällä, varsinkin kun kyse on nationalisteista tai Kansan vapautusarmeijasta. Tämä näkemys on selitetty oivasti tässä kattavassa International Crisis Groupin raportissa Etelä-Kiinan meren tulenarkuudesta. Kiinan armeija on jo aikaisemmin osoittanut olevansa eräänlainen musta hevonen päätöksentekoprosessissa: esimerkiksi alkuvuodesta 2011, Yhdysvaltain silloisen puolustusministeri Robert Gatesin vieraillessa maassa, Kiinan armeija päätti – tiettävästi ilman Hu Jintaon suostumusta – koelentää Kiinan ensimmäistä häivehävittäjää (engl. stealth fighter). Varsinkin Bo Xilain skandaalin jälkimainingeissa onkin hyvä muistaa, kuinka vähän hallinnon ulkopuoliset varsinkin Lännessä tietävät kommunistien puolueen toiminnasta ja päätöksenteosta Kiinan kansantasavallassa. Autoritäärisyys ja harvainvalta ei siis suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö eri toimijat hallinnon sisällä voisi kilpailla keskenään.

Filippiinien kannalta tilanne vaikuttaa varsin absurdilta: se vakuuttelee olevansa valmis lähtemään sotaan maan kanssa, jonka puolustusmenot ovat maailman toiseksi suurimmat. Taustalla on kuitenkin totta kai yhteinen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa vuodelta 1951, josta Filippiinien ulkoministeri ei suinkaan unohtanut muistuttaa kaikkia osapuolia. Toisin sanoen Filippiinit harrastavat maailman vanhinta temppua: bluffaamista. Filippiinit ei aio eikä varmasti halua sotia Kiinaa vastaan, tuskin edes Yhdysvaltojen tuella. Ilman Yhdysvaltoja sen mahdollisuudet voimankäyttöön ovat kuitenkin lievästi sanottuna melko rajalliset. Filippiinien laivaston edes etäisesti hyökkäys- ja merikelpoinen osuus kun koostuu kahdesta laivasta: vuonna 1943 vesille lasketusta fregatista, sekä Presidentti Kennedyn aikaisesta, entisestä Yhdysvaltojen rannikkovartioston aluksesta. Kuka ehtii ensimmäisenä hihkaisemaan “bullshit!”?

Pala kauneinta Etelä-Kiinan merta.

Lienee sanomattakin selvää, että Yhdysvallat eivät myöskään halua joutua kolmanteen maailmansotaan näiden kauniiden geologisten muodostumien vuoksi. Toisaalta, Yhdysvaltoja kohtaa tässä tilanteessa vaikea geopoliittinen pulma: jos se antaa Kiinan napata tämän – vaikkakin täysin symbolisen – meri-alueen, voi järjestelystä helposti tulla ennakkotapaus, joka puolestaan pönkittäisi Kiinan itsetuntoa sen toimissa Etelä-Kiinan merellä. Alue on strategisesti tärkeä öljyrohmuille Kiinalle ja Yhdysvalloille, ja varsinkin jos otetaan myös huomioon meri-alueen merkitys kansainväliselle kaupalle.

Voi vain toivoa, ettei Etelä-Kiinan merestä tule tulevaisuuden konfliktien tyyssijaa. Eikä siitä tarvitsekaan: Yhdysvallat ja Kiina voivat pyrkiä ymmärtämään toistensa intressejä alueella ja siten välttää konfliktien eskaloitumisen, joka ei olisi kummankaan intressien mukaista. Vaikein haaste näille kahdelle suurvallalle ei kuitenkaan ole yhden, vaikkakin merkittävän meri-alueen hallinnon sopiminen monen toimijan kesken: vaikeinta tulee olemaan globaalin valtatasapainon muuttuminen. Yhdysvaltojen täytyy hyväksyä se väistämätön seikka, että Kiina tulee olemaan globaalisti merkittävä toimija kansainvälisessä politiikassa – jota se jo alueellisesti onkin. Tämä tulee vaatimaan vaikeidenkin kompromissien tekemistä, varsinkin arvojohtamisen saralla. Yhdysvallat tulee toki seuraavienkin vuosikymmenten aikana olemaan vaikutusvaltainen, mutta se ei tule olemaan sitä yksin. Ja se ei, amerikkalaiset tuntien, tule olemaan helppoa kenellekään.

Vieraskynä: Israelin siirtokuntapolitiikka umpikujassa

Jerusalemissa asuva Timo R. Stewart valmistelee poliittisen historian väitöskirjaa Helsingin yliopistoon.

Viime vuosien suhteellisen rauhallinen tilanne on saanut Israelin turismin kukoistamaan ennätyslukemissa. Myös pohjoismaisten matkustajien määrä on nousussa. Kaikki eivät ole kuitenkaan yhtä tervetulleita.

Saksalainen Nobel-kirjailija Günter Grass sai hiljattain kuulla, ettei hänellä ole enää asiaa Israeliin. Syynä oli 84-vuotiaan Grassin kirjoittama runo, jossa hän kritisoi rankasti Israelin ydinohjelmaa ja kehotti Saksaa olemaan myymättä sille sukellusveneitä. Israelissa Grassin rajut väitteet maan muodostamasta uhasta maailmanrauhalle otettiin vastaan lähes yhtä raivokkaasti kuin Silvio Berlusconin taannoiset ruokakommentit Suomessa. Paikallista väriä toi natsikortin tavanomaisen ahkera käyttö. Niin pääministeri Benjamin Netanyahu kuin monet aiheesta kirjoittavat lehdetkin muistivat mainita Grassin palvelleen 17-vuotiaana muutaman kuukauden SS-joukoissa. Tapaus on esimerkki ikävästä refleksistä rankaista Israelin kriitikoita.

Eikä Grass ole ensimmäinen. Israelin rajaviranomaiset käännyttivät toissavuonna Noam Chomskyn hänen yrittäessään matkustaa Jordaniasta Israelin miehittämälle Länsirannalle. Tuolloin 81-vuotiaan Chomskyn mukaan syynä olivat hänen poliittiset näkemyksensä. Porttikiellon ovat saaneet monien muiden muassa akateemikko Norman Finkelstein, joka on tunnettu Israelin miehityspolitiikan ja siirtokuntien kriitikko. Vuoden 2008 lopulla ovet suljettiin Richard Falkille hänen yrittäessään matkustaa palestiinalaisalueille YK:n ihmisoikeusneuvoston lähettämänä erityisraportoijana.

Erityisen herkkä aihe tuntuu olevan Israelin miehityspolitiikka ja siihen olennaisesti liittyvä siirtokuntarakentaminen. Maaliskuun lopulla Israel ilmoitti ettei se tule päästämään maahan samaisen ihmisoikeusneuvoston lähettämää tutkimusryhmää. Neuvosto oli päättänyt selvittää Israelin Länsirannalle perustamien siirtokuntien vaikutuksen palestiinalaisten oikeuksiin. Euroopan maista neuvoston päätöslauselmaa puoltaneet Itävalta, Belgia, Norja ja Sveitsi saivat Israelin ulkoministeriön nuhteet.

Israelin närkästys ihmisoikeusneuvostoa kohtaan on sinänsä varsin ymmärrettävää. Vuonna 2006 perustettu neuvosto on tuominnut Israelin toimet kerta toisensa jälkeen samalla kun sen 47 jäsenen joukosta löytyy sellaisiakin ihmisoikeuksien jumbomaita kuten Saudi-Arabia. Neuvosto on kieltämättä liiaksi painottunut Israelin tekemisiin ja on samalla sokea monien jäsenmaidensa ongelmille.

Tämän käyttäminen Israelin pääpuolustuksena kuitenkin ohittaa kätevästi itse syytökset miehityksen ja siirtokuntien laittomuudesta ja vahingollisuudesta rauhanprosessille. Israel pitää ylpeästi esillä rooliaan vapaana demokratiana, jonka on tosin varauduttava turvallisuusuhkiin. Kuten puolustusministeri Ehud Barak mielellään toistelee, Israel ei ole Suomi. Mutta onko yhä jatkuva miehitys ja siirtokuntien rakentaminen miehitetylle alueelle omiaan pikemminkin pahentamaan kuin lieventämään näitä uhkia? Siviilien asuttaminen keskelle miehitettyä aluetta vastoin paikallisen väestön toiveita ei vaikuta turvallisuutta lisäävältä toimenpiteeltä.

Israel näkee asian toisin. Ihmisoikeusneuvoston siirtokuntatutkimusta torpedoinut varaulkoministeri Danny Ayalon on esittänyt ”totuuden Länsirannasta” suurelle yleisölle suunnatussa lyhyessä videossa. Karkean orientalistisia stereotypioita lukuun ottamatta kyseessä on varsin näppärä tuotos. Video vetää yhteen Israelin ulkoministeriön verkkosivuilla vuonna 2001 esitetyn virallisen kannan. Kumpikin argumentoi, ettei Jordanian valtaa Länsirannalla vuosina 1948–1967 oltu kansainvälisesti tunnustettu ja että siirtokuntalaisten siirtyminen Länsirannalle on vapaaehtoista.

Ei liene mikään yllätys, että Israelin hallitus on sitä mieltä, että siirtokunnat sinänsä ja niiden poliittinen ja taloudellinen tukeminen on täysin hyväksyttävää ja laillista. Yhtä vähän yllätyksiä on siinä, että palestiinalaisten edustajat pitävät siirtokuntia yksiselitteisen laittomina ja rauhanpyrkimysten vastaisina. Kyseessä ei silti ole mikään vaikea ristiriita, johon olisi vain osapuolten etujen mukaan muodostetut kannat ja paljon harmaata niiden välillä. Siirtokuntien laittomuus ja vahingollisuus on kiistanalaista korkeintaan samalla tavalla kuin ilmaston lämpiäminen. Mikään vakavasti otettava taho, jolla ei ole omaa lehmää ojassa, ei hyväksy siirtokuntia.

Geneven IV yleissopimuksen artiklan 49 mukaan ”valtaajavalta ei saa valtaamalleen alueelle karkoittaa tai siirtää osaa omasta siviiliväestöstään.” YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti erikseen vuoden 1979 päätöslauselmassa 446 kyseisen Geneven sopimuksen pätevän myös Israelin miehittämillä alueilla ja tuomitsi siirtokuntarakentamisen. Myös Haagin kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) vahvisti saman asian Israelin Länsirannalle rakentaman muurin tuomitsevassa lausunnossaan. EU:n edustajat ja sen jäsenmaat jaksavat muistuttaa siirtokuntien laittomuudesta säännöllisin väliajoin. Jopa Israelin läheinen liittolainen Yhdysvallat pitää siirtokuntia laittomina, vaikka käyttikin veto-oikeuttaan turvallisuusneuvoston viimeisimmässä siirtokunnat tuomitsevassa päätöslauselmassa. Israelin sisältäkin löytyy vastustusta siirtokunnille, viimeksi maaliskuun lopulla Israelin vanhimman sanomalehden, liberaalin Haaretzin pääkirjoituksessa.

Tällä suorastaan hämmentävällä yksimielisyydellä ei juuri nyt näytä olevan mitään käytännön merkitystä. Jo puoli miljoonaa israelilaista asuttaa miehitettyä aluetta. Vaikuttaa siltä, että Israelin nykyisellä oikeistohallituksella ei ole mitään halua hylätä laajennetun Israelin unelmaa, eikä toistaiseksi kukaan pyri sitä painostamaan. Jääräpäinen rakentaminen, YK elinten boikotoiminen ja toisinajattelijoiden karkotus ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että siirtokuntakysymyksessä Israel vain jatkaa itsensä eristämistä. Ennemmin tai myöhemmin Israel joutuu kohtaamaan politiikkansa seuraukset. Mikäli tavoitteena on kahden valtion ratkaisu, se yksinkertaisesti vaatii irtautumista Suur-Israelin haaveista.

Sealand, Kosovo, Etelä-Ossetia.. Kirjoitus valtioista, kukista ja mehiläisistä

Maailman osittain tunnustetut valtiot. Wikipedia Commons.

Regulaatioon kyllästyneet libertaarit ovat viime vuosikymmeninä yrittäneet paeta valtion pakkovallan kynsistä perustamalla oman valtionsa milloin minnekin (Economist, 10.12.2011). Mielenkiintoisin viritelmä lienee Sealandin entisestä ilmatorjuntatykin alustasta koostuva ruhtinaskunta Yhdistyneen kuningaskunnan aluevesillä Pohjanmerellä, jonka toimintaa on viime aikoina rajoittanut 1996 tapahtunut traaginen tulipalo, joka tuhosi valtion sisätilat (Ars Technica). Vaikka libertaarien yritykset ovat ainakin tähän mennessä tuottaneet lähinnä viihdearvoa IR-nörteille, aasinsiltana päästään kuitenkin kansainvälisen politiikan tärkeään ja perin kiistanalaiseeen peruskysymykseen: miten uudet valtiot syntyvät?

Valtiot joko syntyvät itsestään tai ne luodaan

Rautalangasta vääntäen kansainvälisen oikeuden teoriassa on kaksi versiota tästä tapahtumasta: deklaratiivinen ja konstitutiivinen (kirjoitus nojaa vahvasti Martti Koskenniemen From Apology to Utopia: The Structure of International Legal Argument -teokseen). Deklaratiivisen teorian mukaan valtio yksinkertaisesti julistautuu itsenäiseksi. Valtio on konkreettinen fakta, joka syntyy, oman toimintansa seurauksena. Deklaratiivinen teoria oli erityisen kovassa huudossa ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun lukuisat entisen Venäjän ja Itävalta-Unkarin keisarikuntien aluskansallisuudet –Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin kansallinen itsemääräämisoikeus-retoriikan innoittamina– riensivät julistamaan itsenäisyytensä. Pariisissa rauhankonferenssiaan pitäneiden sodan voittaneiden suurvaltojen päämiehet hyväksyivät julistukset loppupeleissä suureksi osaksi fait accomplina; Yhdysvalloilla, Britannialla ja Ranskalla ei ollut haluja eikä resursseja käyttää voimaa Itä-Euroopassa, ja Itävalta-Unkarin keisarikunta oli jo käytännössä kaatunut. Uusista valtioista itäisimmät (Ukraina, ja Transkaukasian liittovaltio) saivat tosin pian kyseenalaisen kunnian liittyä vapaaehtoisesti uuteen Neuvostovaltioon. Hyvän esimerkin itsenäisyysjulistuksesta tarjoaa tuttu teksti:

–Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.–

Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen. Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena. Suomen kansa uskoo, että vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon. Ja Suomen kansa rohkenee samalla toivoa maailman muiden kansojen tunnustavan, että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana paraiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamiselle se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa.–

Konstitutiivisen teorian mukaan uuden valtion luominen riippuu taas täysin vanhojen valtioiden mielipiteistä: siitä että tunnustavatko he tulokasta osaksi valtioiden muodostamaa kansainvälistä herrakerhoa. Sillä ei ole väliä kuka de facto hallitsee kyseistä maanpalaa, vaan halukkaan entiteetin on täytettävä tietyt ulkoiset juridiset kriteerit, joiden tulkitsemisen kansainvälinen oikeus jättää täysin valtioille itselleen. Suurimman osan historiasta konstitutiivinen teoria on ollut kovemmassa huudossa. 1800-luvun alkupuolella suurvalloista koostunut ‘Euroopan konsertti’ hyväksyi Kreikan ja Belgian suvereenien valtioiden klubin uusiksi jäseniksi. Aikakauden tärkein jäsenyyskriteeri tuli mainittua Suomen itsenäisyysjulistuksessa: kuuluminen ‘maailman sivistyskansojen joukkoon’. Toisin sanoen vain eurooppalaiset valtiot kuuluivat kerhoon ja kansainvälisen oikeuden säännökset koskivat vain eurooppalaisten välisiä suhteita. ‘Barbaareiden’ oikeuksista ei tarvinnut samalla tavalla välittää, ja olihan eurooppalaisten ‘valkoisen miehen taakka’ levittää kristinuskoa ja edistystä ottamalla suoraan hallintaansa suurimman osan Afrikkaa ja Aasiaa 1800-loppupuolella.

Toisin sanoen –viitaten kukkiin ja mehiläisiin– kuten ihmislapsien kohdallakin, uuden valtion syntyminen on tapana selittää kahdella tavalla, passiivilla ja aktiivilla: valtiot joko syntyvät tai ne joko tehdään vanhojen valtioiden toimesta. Molemmilla teorioilla on varjopuolensa. Konstitutiivinen teoria mahdollistaa sen että kansainvälisessä yhteisössä on kahden portaan väkeä: ne joilla on jäsenkortti, ja toiset joilta se puuttuu. Eurooppalaiset pystyivät perustelemaan itsevaltaista toimintaansa ympäri maailmaa toteamalla että esimerkiksi Ottomaanien valtakunta, Kiina tai Thaimaa eivät olleet loppukädessä ‘oikeita valtioita’. Toisaalta puhtaan deklaratiivinen maanpalasen hallintaan perustuva teoria saattaa myös oikeuttaa täysin regressiivisen hallintomuodon. Kun Etelä-Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) rotusortohallinto julistautui itsenäiseksi vuonna 1965, uuden valtion tunnustivat vain sen apartheid-kaverit Etelä-Afrikka ja Portugali. Valtion ei koettu olevan legitiimi koska valtaosalla maan väestöstä puuttuivat kansalaisoikeudet kokonaan ja se ei siten toteuttanut YK:n peruskirjaan kirjattua kansallisen itsemääräämisoikeuden kriteeriä.

Vanhojen valtioiden hajoaminen ja maailmanpolitiikan arkipäivä

Mitä tekemistä tällä teoreettisella hassuttelulla sitten on nykytodellisuuden kanssa, tarkkaavainen lukija saattaa kysyä? Hyvinkin paljon. Maailmanpolitiikan arkipäivää ovat viime vuosina värittäneet Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoamisesta juontuvat etniset konfliktit (lista vain osittain tunnustetuista valtioista), joita suurvallat ovat käyttäneet oman ulkopolitiikkansa pelinappuloina. Myös pieni Suomi on joutunut päättämään kantansa Kosovon, Etelä-Ossetian ja Abhasian tapauksiin. Suomen ulkopolitiikan realistisen tradition jatkuvuus on ollut havaittavissa: toisaalta ollaan oltu samaa mieltä EU-maiden enemmistön (ja Yhdysvaltojen kanssa) ja tunnustettu Kosovo, mutta samanaikaisesti ollaan yritetty olla tekemättä asiasta ongelmaa Venäjä-erityissuhteelle. Mieleen palautuu Mauno Koiviston erittäin varovainen linja –josta tätä aikanaan kovasti arvosteltiin– Baltian maiden tunnustamisen suhteen Neuvostoliiton hajotessa.

Venäjän reaalipolitiikasta juontuva takinkäännös Etelä-Ossetian ja Abhasian suhteen vuoden 2008 syksyllä Georgian sodan jälkeen, on ollut perin ironinen ja aiheuttanut kestävyysvajeen maan kansainvälisoikeudellisen argumentaation pitkän aikavälin kestävyyteen ja uskottavuuteen. 1991 joulukuussa silloisten Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän johtajat käytännössä lakkauttivat Neuvostoliiton niin sanotuissa Belavezhan sopimuksissa, ja veivät siten Mikhail Gorbachovilta niin sanotusti maton (tai oikeastaan valtion) jalkojen alta.

Me, Valko-Venäjän tasavalta, Venäjän federaatio (Venäjän federalistinen sosialistinen neuvostotasavalta) ja Ukraina valtioina –jotka perustivat Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton allekirjoittamalla vuoden 1922 liittosopimuksen– arvioimme että Neuvostoliitto, kansainvälisen oikeuden subjektina ja geopoliittisena todellisuutena, lopettaa oman olemassaolonsa.

Itsenäisten valtioiden yhteisön –Neuvostoliiton seuraajavaltioiden löyhän yhteistyöelimen, joka on kuollut myöhemmin käytönnössä pystyyn– peruskirjan (sopimuksen venäjänkielinen teksti) artiklaan 5 kirjattiin erittäin vahva muotoilu valtioiden alueellisesta koskemattomuuden varjelemisesta:

Korkeat sopimusosapuolet tunnustavat ja kunnioittavat toistensa alueellista koskemattomuutta ja olemassaolevien rajojen koskemattomuutta yhteisön alueella. He takaavat rajojen avoimuuden, kansalaisten ja tiedon vapaan liikkuvuuden yhteisön sisällä. 

Erittäin vahva muotoilu kirjattiin tekstiin koska 1991 Venäjä pelkäsi hajoavansa itse –Tsetsenian ja Tatarstanin kaltaisten alueiden nationalismin kasvaessa– ja seuraajavaltioiden päämiehet yrittivät varmistaa oman valtansa ja välttää entisen Neuvostoliiton alueen suistumisen totaaliseen etnisten konfliktien värittämään kaaokseen (kuten oli jo tapahtunut Georgiassa ja Azerbaidzanissa ja osissa Venäjän Pohjois-Kaukasusta). Toisin sanoen, englantilaisen koulukunnan terminologiaa käyttäen, poliitikot laittoivat alueellisen järjestelmän vakauden ja säilymisen abstraktin kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteestä juontuvan oikeudenmukaisuuden edelle. Tunnustaessaan Etelä-Ossetian ja Abhasian 2008 Venäjä halusi tahallisesti epävakauttaa Georgiaa, ja estää siten maan länsisuuntauksen jatkumisen ja Nato-jäsenyyden mahdollisuuden. Kuitenkin epävakauttamalla Georgiaa ja toimimalla toisin kuin mitä maa on itse saarnannut IVY-peruskirjan päivistä lähtien erityisesti Kosovon tapauksessa, Venäjä on ironisesti saattanut avata Pandoran lippaan Kaukasuksella, joka vaikeuttaa entisestään sen horjuvaa otetta vuorijonon pohjoispuolella (Ulkopolitist 26.3.2012).

Come to papa, baby. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän johtajat Neuvostoliittoa lakkauttamassa. Wikipedia Commons.

Humanitäärisen sodan haasteet

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.