Sota valkokankaalla

Stanley Kubrick Full Metal Jacketin (1987) kuvauspaikalla.

Sota on rumaa, sota on kaunista. Sota on hirveää, monesti äärettömän turhaa ja joskus elintärkeää. Se on myös ilmiönä aikojen saatossa kirvoittanut taitelijoista ja kirjailijoista lukuisia maalauksia ja lukemattomasti kirjallisuutta, mutta viimeisen sadan vuoden aikana myös suunnattoman määrän elokuvia. Vaikka viime aikoina on suomalaisessa blogosfäärissä taisteltu IR-sotaa eräiden The Ulkopolitistin blogistien ja Suomen Muuttuvien Koordinaattien Hiski Haukkalan välillä, tällä kertaa – kenties rauhansopimuksen ehtojen hioutuessa – voi tyytyä nojatuolisotimiseen ja katsella sota-elokuvia. Foreign Policyn Tom Ricks on tehnyt vastaavan (reaktiona LA Timesin hömelöön listaan), ja löytyypä vastaavantyylinen lista suomalaisestakin blogosfääristä, vaikkakin hieman toiselta kantilta. Tässä postauksessa Ulkopolitistit paljastavat, mitkä sota-elokuvat heitä hätkähdyttävät, viihdyttävät ja liikuttavat. Lista ei toki ole kaikenkattava, mutta tässä joitakin mestariteoksia sodasta, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua:

Ensimmäinen maailmansota

• Kunnian polut (1957). Niitä harvoja sodanvastaisia elokuvia, jotka toimivat myös itsenäisinä taideteoksina. Kubrick kuvaa ranskalaisen komentoketjun ja sen byrokratian aiheuttamaa mielettömyyttä mikroskooppisen tarkasti. Elokuvan esittäminen kiellettiin Ranskassa aina vuoteen 1975 asti, ja mielenkiintoisena historian sivujuonteena Saksan viranomaiset harrastivat eräänlaista “deutschlandizerungia” siirtämällä elokuvan julkaisua kahdella vuodella välttääkseen välirikkoa Ranskan kanssa.
• Gallipoli (1981). Nuoret australialaiset sotilaat joutuvat Winston Churchillin takia Turkkiin katastrofaalisin seurauksin. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhautasota ja sen päättömät hyökkäykset ovat raastavaa katseltavaa. Elokuvassa on myös yksi sotaelokuvahistorian liikuttavimmista loppukohtauksista.

Lisäksi: All Quiet on the Western Front, Black Adderin neljäs tuotantokausi

Toinen maailmansota

• Tuntematon sotilas (1955): Edvin Laineen versio on ainoa oikea ja edelleen on klassinen suomalainen sotaelokuva. Myös kirja on lukemisen arvoinen.
• Tuntemattomat sankarit (1969) Jean-Pierre Melvillen hieno kuvaus Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta Vichyn Ranskassa. Mestariteos, joka kuvaa bellum omniumia ja yleistä toivottomuutta paremmin kuin yksikään muu elokuva. Kehenkään ei voi luottaa, eikä selviytymisestä (niin omasta kuin Ranskan) ole mitään takeita.
• A Bridge Too Far (1977), tahi “Kuinka ei pitäisi suunnitella operaatiota”.  Elokuva kertoo Market Gardenin epäonnistuneesta operaatiosta sekä pääesikunnan että kentän tasolla. Hyvästä näyttelijäkaartista huolimatta, elokuvan pituus vie pois tarinasta – kolmetuntinen elokuva toimisi lyhyempänäkin.
• Voittamaton ykkönen (1980). Selviytymisen kronololgia, jota kuvataan Big Red One -divisioonaan kuuluvan joukkueen taipaleen kautta. Sotaelokuva, joka tiukkuudessaan saa kaikki muut näyttämään lällykamalta – ko. joukoissa mukana ollut Samuel Fuller tunnetusti ohjasi elokuvan Luger  ja sikari kädessään. ”Sodassa mikään ei ole kunniakasta, paitsi selviytyminen”, Fuller totesi elokuvansa tiimoilta.
• Das Boot (1981): hieno psykologinen henkilökuvaus saksalaisen sukellusveneen miehistöstä. Miljöö toimii äärimmäisen hyvin ja onnistuneesta kokonaisuudesta kertoo kuinka elokuva onnistuu olemaan hyvinkin kiinnostava vaikka elokuvassa lopulta tapahtuu yllättävän vähän.
• Grave of the Fireflies (1988). Traagisessa animaatioelokuvassa kuvataan kahden orvoksi jääneen lapsen elämää sodan runtelemassa Japanissa. Vaikka kyse onkin animaatiosta, ovat päähenkilöt ja miljöö elokuvassa käsinkosketeltavan aidontuntuisia. Saa karpaasinkin kyyneliin.
• Veteen piirretty viiva (1998): James Jonesin romaaniin perustuva, kenties clausewitzilaisin sotaelokuva, joka kuvaa sodankäyntiä ennen muuta ihmisen toimintana. Malick kuvaa runollisin ottein mieletöntä “lihamyllyä” keskellä kauneinta luontoa Guadalcanalissa.
• Band of Brothers (2001), kuvaa kronologisesti Easy-komppanian matkaa toisessa maailmansodassa D-Daystä toisen maailmansodan loppumiseen Euroopassa. Elokuva keskittyy, hienoista taistelukohtauksista huolimatta, enimmäkseen kuvaamaan komppanjan aseveljien välille syntyneen siteen kuvaamiseen, erityisesti äskettäin menehtyneen Richard “Dick” Wintersin ja Lewis Nixonin välillä. Stephen Ambrosen kirjaan perustuva minisarja saa Saving Private Ryanin näyttämään lähinnä huonolta b-elokuvalta.

Lisäksi: Patton, Schindler’s List, Empire of the Sun, Defiance, The Bridge on the River Kwai

Kylmä sota

• Tohtori outolempi (1964). Kubrickin mestariteos on veitsenterävä ja hyytävä satiiri kylmästä sodasta ja yltiörationaalisuudesta ydinaseiden maailmassa. Huikea pelon, paranoian ja päättömyyden kuvaus.
• Thirteen Days (2000). Sitä monesti unohtaa, miten lähellä ydinsodan kuilun reunaa koko maailma tanssi Kuuban ohjuskriiisin aikana vuonna 1962. Siinä missä Tohtori Outolempi on kuvitteellinen hahmo, olivat tämän elokuvan osapuolet (jotka eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan) ja valinnat totisinta totta – ja se on pelottava ajatus.
• Sodan oppitunnit (2003). Tämä Errol Morrisin dokumenttielokuva on oikeastaan “vain” pitkä haastattelu, jossa Robert McNamara, kylmä soturi, kertoo ajastaan Yhdysvaltain puolustusministerinä Kuuban ohjuskriisin ja Vietnamin sodan aikana. McNamara ei virheistään huolimatta elokuvassa juurikaan pyytele anteeksi, mutta havaittavissa on kuitenkin jonkinlaista katumusta. Elokuva paljastaa – niin kuin monella tapaa koko kylmä sota – moraalisesti erittäin harmaita ja vaikeita alueita.

Lisäksi: Charlie Wilson’s War, The Hunt of Red October, On the Beach

Afrikka ja Lähi-Itä

• Breaker Morant (1980), Buurisota. Brittisotilaat joutuvat syytettyinä sotaoikeuteen buurilaisten sotilaiden teloituksista. Elokuvassa yhdistyvät erittäin mielenkiintoisella tavalla vastasissitoiminnan moraaliset ongelmat, Britannialainen ylemmyydentunne sekä intistä tuttu ns. “p**** valuu aina alas komentoketjua pitkin” -käsite. Loppukohtauksen pienieleinen dramaattisuus myös peittoaa monet räiskintävoittoiset sotaelokuvat mennen tullen.
•  Taistelu Algeriasta (1966), Algerian sota. Elokuva sissi- ja vastasissitoiminnan raakuudesta: FLN:n suorittamat terrori-iskut Algiers’n eurooppalaisessa osassa saavat vastinparikseen Ranskan armeijan systemaattiseen kidutukseen ja paikoin teloituksiinkin perustuvan taktiikan. Kuten todellisuudessa, taistelu kaupungista voitetaan, mutta niin kyseenalaisin keinoin, että sota maasta hävitään. Mielenkiintoisena seikkana voi mainita, että elokuva on kuvattu lähes kokonaan amatöörinäyttelijöitä käyttäen. Elokuvasta on järjestetty näytöksiä myös Pentagonissa mm. Irakin sodan alkuvaiheessa.
• Operation Thunderbolt (1977), Uganda.  Tämä israelilainen elokuva kertoo operaatio Entebbestä, jolloin israelilaiset kommandot vapauttivat siepatun lentokoneen matkustajineen Ugandassa.  Genrena kommandoleffa on harvoin syvällinen, mutta tässä tapauksessa on saatu mukaan kiitettävästi yleisempää tapahtumien kulkua.
• Lord of War (2005), Afrikan konfliktit. Vaikkei elokuva olekaan sota-elokuva perinteisessä mielessä, kuvaa se hyvin konflikteja esimerkiksi Keski-Afrikassa, jossa pienet epäkansalliset ryhmittymät jatkavat väkivallan kierrettä halpojen Kalashnikovien voimin. Elokuvassa asekauppias Yuri Orlov (jonka hahmo todennäköisesti perustuu vastikään tuomittuun Viktor Boutiin) myy aseita minne tahansa, mutta joutuu loppujen lopuksi kohtaamaan tekonsa seuraukset. Varsin jännä seikka on, että ennen elokuvan lopputekstejä muistutetaan katsojaa siitä, että eniten aseita maailmassa myyvät kuitenkin Yhdysvallat, UK, Ranska, Kiina ja Venäjä – YK:n turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä.
• Waltz with Bashir (2008), ensimmäinen Libanonin sota. Tässä Israelilaisessa animaatiossa tarinan kertojana on elokuvan ohjaaja Ari Folman, joka yrittää päästä käsiksi Libanonin sodan aikaisiin muistoihinsa, ja selvittää osallisuuttaan Sabran ja Shatilan joukkomurhassa. Osittain surrealistisissa ja unien- ja muistojensekaisissa tunnelmissa päästään sukeltamaan sodan traumaattisiin puoliin erittäin voimakkaalla tavalla. Myös Max Richterin säveltämä soundtrack on aivan uskomaton.

Vietnam

• Ilmestyskirja. Nyt (1979). Coppolan psykedeelinen vista sodasta mielentilana. Karmivuus ja eeppisyys eivät ole koskaan yhdistyneet valkokankaalla tavalla, jolla Coppola sen (Wagnerin ja käsikirjoittaja John Miliuksen suosiollisella avustuksella) välittää kuuluisassa helikopterihyökkäyskohtauksessa.
• Full Metal Jacket (1987). Klassikko, jossa sodan brutaalius todella sekoittaa sotilaiden pään. Anekdoottina mainittakoon, että legendaarista Drill Instructor Hartmania esittää elokuvassa oikeasti kessuna merijalkaväessä palvellut Ronald Lee Ermey.

Lisäksi: Platoon, We Were Soldiers, Good Morning Vietnam

Kylmän sodan jälkeiset konfliktit

• Hotel Rwanda (2004), Ruandan sisällissota: On hyvin hankalaa käsitellä aihetta kuten kansanmurhaa olematta saarnaava tai vähättelevä.  Kaikenkaikkiaan Hotel Rwanda onnistuu käsittelemaan aihetta suhteellisin hyvin, kumpaankaan sortumatta.
• Mark Bowdenin kirjaan perustuva Black Hawk Down (2001) kuvaa hyvin jalkaväkijoukkojen modernin sodankäynnin tämänhetkistä kehityssuuntaa: hyvin (ja kalliisti) koulutetut erikoisjoukot toimivat eksoottisissa paikoissa, tässä tapauksessa Somaliassa, ottaen vastuuta tehtävistä, jotka eivät suoranaisesti heille kuulu. Elokuvan keskittyessä enimmäkseen kuvaamaan erittäin vaikeaa tilannetta eristyksissä olevien erikoisjoukkojen ja somalimilitanttien välillä – kampanjassa, joka oli monella tapaa poliittinen painajainen – elokuva onnistuu kuitenkin myös avaamaan erikoisjoukkojen ainutlaatuista toimintaa, sekä mottoa “leave no man behind,” jota elokuvan yhden päähahmon, Hootin, lyhyt monologi elokuvan lopussa kuvastaa varsin hyvin.
• Generation Kill (2008) on Evan Wrightin kirjaan perustuva minisarja, joka kertoo BHD:n tapaan yhtälailla vaativan tehtävän eteen joutuvasta, huonosti varustetusta erikoisjoukosta (merijalkaväen tiedustelukomppania) Irakin sodan (2003) alkuhetkinä. Minisarjan keskittyminen kampanjan kuvaamiseen armeijan sisäisen byrokratian ja urakeskeisten upseerien henkilökohtaisten agendojen kautta tekee siitä varsin omalaatuisen, Clausewitzin “kitkaa” kuvaavan projektin.

Lisäksi: Armadillo, Restrepo

Entä te, arvon lukijat: mitkä tältä listalta puuttuvat klassikot olisivat teidän mielestänne ehdottomasti kuuluneet parhaimpien sotaelokuvien joukkoon? Lisää ehdotuksesi alle!

Vieraskynä: Sodasta

Carl von Clausewitzin haamu (1831-) on kuuluisa sotateoreetikko, sosiologi ja filosofi. Tällä hetkellä Clausewitzin haamu jakaa vuotensa kummitellen häntä väärin tulkitsevien akateemikkojen työhuoneita, pelotellen suurimman osan vuotta John Keegania ja Martin van Creveldiä. Clausewitzin haamu harkitsee kesäloman viettämistä Suomessa Hiski Haukkalan terrorisoimiseksi.

Viimeisten viikkojen ajan olen innolla seurannut Suomen kansainvälispoliittista blogistania, sekä Hiskin, Charlyn ja The Ulkopolitistin poikien keskustelua sodasta ja vähän rauhastakin. Erityiset kiitokset haluaisin osoittaa Sunnuntaistrategistille, joka pyysi minua osallistumaan keskusteluun Ouija-lautansa välityksellä. Charlylle sen sijaan totean, että ei kannata luottaa sotahistorioitsijoihin, jotka tulkitsevat tekstejäni Basil Liddell Hartin kautta. Se arvoton liero ja faktojen vääristelijä ei ymmärtäisi ideoitani vaikka lukisi ne yksinkertaistettuna wikipediasta.

Hartin tapaus kuitenkin valottaa varsin keskeistä ongelmaa tekstissäni, joka näin jälkikäteen ajateltuna on kyllä varsin kivuliaasti lukijan kannalta aikansa tuote: saksalaisen romantiikan vaikutus sekä dialektisen metodin käyttäminen on saanut aikaan mitä mielenkiintoisimpia väärinkäsityksiä, joista suurin tuntuu olevan erään nimeltämainitsemattoman sotahistorioitsijan ymmärrys väite siitä, että teokseni on oikeasti helppolukuinen.

Tämä on varmasti myös kirottua Antoine-Henry Jominia varmasti salaa fanittavan Hiski Haukkalan Sunnuntaistrategistille osoittaman kritiikin takana. Kuinka muuten joku voisi kutsua minua ”nojatuolimatkailijaksi,” vaikka palvelin upseerina niin Venäjän kuin Preussinkin asevoimissa, ja olin ensimmäinen länsimainen sotateoreetikko, joka pyrki tutkimaan sotaa ja sodankäyntiä tieteellisesti myös sosiologisina ilmiöinä (vaikka tosin Comte ei ollut sitä vielä sosiologiaksi silloin nimennyt).

Kirjani on kyllä oman aikansa tuote, ja rajoitettu senaikaisen sodankäynnin tutkimiseen, mutta oma analyysini oli huomattavasti tätä laajempi: En pyrkinyt tutkimaan pelkästään oman ajanjaksoni sotaa, vaan luomaan laajemman tieteellisen teorian sodasta, joka ei suinkaan rajoitu ajatukseen länsimaisesta valtioiden välisestä sodankäynnistä. Kalevi Holstinsa lukeneet tietävät tämän laajalti hyväksytty länsimainen käsitys siitä, mitä sota on, mutta sota – kuten kirjani kunnolla lukeneet tietävät – ei itsessään rajoitu tähän, vaan jokainen sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä ja muutenkin ihmisten toiminnan tuote. Toisin sanoen, kuten muutamat teokseni epäselvästi esitetyt argumentit ymmärtäneet teoreetikot ovat jälkikäteen laajentaneet, sodan luonto – vihanpito ja vihollisuus (Hiskille tiedoksi, että käsittelen tätä sodan keskeisenä elementtinä, en sen aiheuttajana), sattuma, alisteisuus politiikalle – ei muutu, mutta sodan luonne – miten sotaa käytännössä käydään ja kenen toimesta – saattaa hyvinkin muuttua. Hew Strachan käsittelee tätä muun muassa varsin hyvin tässä virtuaalisessa paperikäärössä.

Joka tapauksessa, väitteeni on, että sota, luontonsa ulkopuolella, on harvoin avoin universaaleille ”totuuksille” sen luonteesta –  sota on ihmisten toimintaa, ja ihmiset ovat aika monimutkaisia. Sama pätee myös sodan syttymisen syihin (joita en niinkään käsitellyt omassa teoksessani). Tietääkseni elossa olevat poliittiset tieteilijät eivät ole vieläkään löytäneet universaalia teoriaa siitä, miksi soditaan – vaikka yrityksen puutteesta tämä sotatieteen tutkimusalue ei kärsi.

Sama pätee myös ajatukseen ihmisten rauhallisuudesta tai sotaisuudesta, tai yhteiskunnallisista normeista. Sotia käydään (tai ollaan käymättä) monista syistä, ja ne jotka haluavat sotia, yleensä sen tekevät jos siihen kykenevät, joko kiertäen niitä rajoitteita mitä yhteiskunnan sosiaaliset normit niille asettavat – riskiyhteiskunnat käyvät sotaa tavalla, joka minimoi heidän miestappionsa; humanitaarista sodankäyntiä harrastavat yhteiskunnat pyrkivät täsmäiskuin vähentämään siviilitappiota kohdealueella, ja rajoittavat sodankäyntinsä tavoitteet hyvin minimalistisiksi; ja demokratiat, jotka eivät saisi käydä sotaa, käyvät sotaa käymättä sotaa: ne harjoittavat humanitaarisia interventioita, kineettisiä operaatioita, ja täsmäiskuja – tai mahdollisesti unohtaen ne kokonaan, tai pyrkien muuttamaan ilmapiiriä sallivammaksi.

Normit ovat kuitenkin alttiita muutoksille. Esimerkiksi harva ensimmäisen maailmansodan jälkeen – josta minua aiheetta syytettiin parin huonon englantilaisen  sotahistorioitsijan toimesta – olisi voinut ennustaa toista maailmansotaa. Sota kaikkien sotien päättämiseksi on sodittu historian aikana monia kertoja, ja varmasti soditaan tulevaisuudessakin. Se, missä muodossa näitä sotia käydään, on vielä epävarmaa. Se puolestaan ei ole, että niitä tullaan käymään. Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan varustautumalla kivillä ja kepeillä.

Sota on oman aikakautensa ja omien rajoitteidensa tuote kuten kirjoitin jo 1800-luvulla. Aikakaudet vaihtuvat, sotaa käyvät osapuolet vaihtelevat, ja sodankäyntiä rajoittavat yhteiskunnalliset tekijät muuttuvat, mutta ovat ihmiset sitten yksilöinä sitten rauhallisempia tai sotaisampia, sodan luonne muuttuu mahdollistamaan sodan käymistä säilyttäen ennakoimattomuutensa, ja sodan luonto säilyy muuttumattomana. Niin kauan kuin valtiot, yhteiskunnat tai yksittäiset aseelliset ryhmittyvät näkevät, että he voivat aseellisen toiminnan kautta saada muut toimimaan haluamallaan tavalla (hyväksyttävään hintaan), sodat jatkuvat, ja kameleonttini elää ja voi hyvin – se, onko sota eettistä toimintaa on tämän huomioiden toisarvoisen tärkeää.

Egyptin presidentinvaalit ja kadonnut transitio

Egyptissä kaikki alkoi lupaavasti.  Hosni Mubarakin erottua helmikuussa 2011, arabikevät oli vaatinut ensimmäisen kovan tason arabiyksinvaltiaan.  Valitettavasti, lupaavan alun jälkeen vaallankumous on ajautunut siirtymän sivuraiteelle.  Egyptin siirtymäprosessi on keskittynyt tiettyihin peruspisteisiin – perustuslainmuutos ja uusien vallankäyttäjien äänestämiseen – jotka ovat saavutettu antamatta sisältöä uusille valtuuttetuille instituutioille. Egyptin presidentinvaalit ovat näin ollen vain viimeisin osa pitkää siirtymätarinaa.

Ainakin viimeisimmän mukaan, vaalit pidetään ajallaan toukokuun lopussa (ja todennäköinen toinen kierros kesäkuussa).   Kampanja on kehittynyt hyvin nopealla tahdilla ja ennenarvaamattomiin suuntiin. Esimerkiksi, ilman erillisiä perusteluita Egyptin ylin vaalilautakunta hylkäsi 11 eri presidenttiehdokasta – mukaanlukien Muslimiveljeskunnan johtohahmon Khairat al-Shaterin, karismaattisen salafistin Abu Ismailin ja entisen tiedustelupäällikön ja eminence grisén Omar Suleimanin. Lautakunta viime tingassa palautti ehdokkuuden vain yhdelle niistä – Ahmed Shafiqille, joka oli pääministeri tammikuusta maaliskuuhun 2011.  Nyt 13 eri ehdokasta kilpailevat presidentinvirasta – ja monella eri tavalla, nyt jäljellä olevien ehdokkaiden kilpa on vasta alkanut.

Egyptin siirtymä toki heijastaa eniten Egyptin omia olosuhteita ja kehittyviä voimatasapainoja, mutta maan kulusta voi eritellä muutaman yleispiirteen jotka soveltuvat muihinkin arabikevään valtioille.

Vanha peli, uudet säännöt

Mubarakin erotessa helmikuussa 2011 tuntui siltä, että kaikki on muuttunut.  Nyt vähän yli vuotta myöhemmin on selvää, että vallankumouksen tuomat muutokset eivät ole olleet yhtä laajoja kuin alunperin arveltiin ja toivottiin.  Vallankumouksen keskeinen viesti kansalta oli, ettei Mubarakin aikainen peli enää vetele. Poistamalla Mubarakin vallasta Egyptin armeija osoitti, että he ovat samaa mieltä. Jatkuvaksi ongelmaksi on kuitenkin muodostunut uusien pelisääntöjen luominen.

Osana Mubarakin syrjäyttänyttä palatsivallankaappausta armeijan johdon muodostama SCAF (Supreme Council of Armed Forces) otti ohjat vallankumouksen jälkeisestä siirtymäprosessista. Tämä onnistui sillä ymmärryksellä, että SCAF tarjoasi muutosajaksi vakautta sillä lupauksella, että siirtymän päätyttyä he luopuisivat vallasta.  Kuten luvattu, SCAF on jatkuvasti luonut uusia sääntöjä ja rajoja siirtymäkauden edetessä.  Vaikka tämä oli välttämätöntä, sanelemat sääntönsä eivät kuitenkaan ole johdonmukaisia tai avoimia – osittain siksi, että lukuunottamatta yleistä varauksellista taipumusta, SCAF ei varsinaisesti tiedä mitä tulisi tehdä.  Paikoittain SCAF on suojannut demokraattista muutosta, tehnyt taktisia sopimuksia vakauksen suojaamiseksi, mutta myös torpedoinut joitain kantoja tai vaatimuksia, jotka se on kokenut haitalliseksi omalle asemalleen, ja haastanut riitaa läheisten liittolaisten kanssa.  Muut egyptiläiset ryhmittymät eivät suinkaan ole olleet passiivisia, vaan aktiivisesti haastaneet ja kokeilleet SCAF:n rajoja.

Tässä tilanteessa osapuolet ovat siirtymän vankia. Eri osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että nykytilanne ei ole kestävä ja siitä, että siirtymä on tärkeä ja pakollinen vaihe; kuitenkin, epäluottamuksen vallitessa osapuolten välillä zero-sum ajattelu kukoistaa, joka ei yhtään auta siirtymäprosessiin loppuunsaattamista. Haitallisimmassa muodossa tämä on ilmentynyt vaalikampanjoinnissa. Tarpeettoman monimutkainen vaaliprosessi on ollut hyvä esimerkki kakofonian loppuseurauksesta: egyptiläiset ovat käyneet kuusi eri kertaa uurnilla, hyväksymässä uuden perustuslainmuutoksia ja valitsemassa sekä ylemmän että alemman edustajahuoneet jäsenet monivaiheisissa vaaleissa.  Äänestämisenkin jälkeen demokraattisen siirtymän kulku on edelleen hämärän peitossa ja uhan alla.

Sääntöjen epäselvyys tuo myös hyvääkin.  Vallankumous on avannut Egyptin poliittisen sfäärin ennennäkemättömällä tavalla: vanhan vallan symbolit ovat kadonneet, mutta uusia ei olla vielä löydetty.  Konkreettisesti tämä ilmenee uusien puolueiden symbolivalinnnoissa – vaaleissa on voitu äänestää pölynimurin puolesta tehosekoitinta vastaan.  Vaalien näkyvä kampanjointi on herättänyt keskustelua.  Pitkällä tähtäimellä, arabikevättä seurannut vapaus poliittisessa ilmapiirissä – jopa maissa jossa ei ollut vallankumousta – johtaa uusien poliittisiin muodostelmiin ja uusien sisäpoliittisten rajojen ja sanomattomien sääntöjen luomiseen.

Poliittisten islamistien nousu ja hajaantuminen

Toinen yleisimminkin arabikevään saaman huomion kohde on ollut poliittisen islamin voimakas nousu Lähi-idässä.  Egyptissä alemman ja ylemmän edustajahuoneen vaalit olivat kiistatta islamistipuolueiden murskavoittoja: Muslimiveljeskunnan lähellä oleva Vapaus ja oikeus -puolue on suurin puolue molemmissa edustajahuoneissa, ja vanhollinen salafistipuolue al-Nour toiseksi suurin puolue. Hyvinkin kuitenkin voi olla, että edustajahuoneiden vaalit edustavat kuitenkin näiden puolueiden poliittista kohokohtaa.

Historiallisesti, islamistipuolueiden menestys on ollut suurinta ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa, mutta suosionsa on harvoin ollut yhtä kestavää.   Esimerkiksi Veljeskunnan menestyksen takana on ollut pitkä oppositiohistoria, valmiiksi muodostettu organisaatio  ja laaja tunnistettavuus – suuri valtti kun on ehdolla tusinoittain eri puolueita, mutta näiden suoma etu vähenee ajan myötä ja etenkin silloin kun on otettava vallan vastuu. Jo nyt, edustajahuoneissa islamistipuolueiden kokemattomuus on ollut paljon esillä – kuten myös puoluiden sisäiset rakoilut.

Etenkin Veljeskunnalle valta on tuottanut hankaluuksia sovittaa sisäisiä ristiriitoja.  Vaikka liike ilmoitti ettei aikoinut laittaa ketään ehdolle, Egyptin presidentinvaaleissa kolme eri ehdokasta on tavalla tai toisella sidottu Veljeskuntaan.  Jokainen heistä edustaa liikkeen sisällä hyvin eri suuntauksia: Khairat al-Shater, Veljeskunnan vankilasta vapautettu varajohtaja – ja  myös ehkä suosituin ehdokas ennen kuin hänet ehdokkuutensa kiellettiin; Veljeskunnan ”varaehdokas” ja Vapaus ja oikeus puolueen johtaja Muhammed Morsi, joka edustaa liikkeen konservatiivisempaa siipeä; ja entinen Veljeskunnan johtoryhmän jäsen Aboul Fotouh – joka hakee virkaa itsenäisenä ehdokkaana. Vaikka Fotouh ei ole Veljeskunnan hyväksymä ehdokas ja on liikkeen liberaalisiivestä, Aboul Fotouh nauttii laajasta islamistituesta, salafisteista liberaaleihin.

Veljeskunnan ohella salafistit edustuvat hyvin erilaista poliittista islamia.  Kuitenkin salafistien rooli on yllättävän monipuolinen; menestyksessään populismin ohella oli suhteellinen joustavuutensa verrattuna äärihierarkiseen Veljeskuntaan.  Oman presidenttiehdokkaansa Abu Ismailin vahva ruohonjuurikannatuksensa teki hänestä hetkellisen pop-kulttuuri-ilmiön, mutta hänen karsiuduttua salafistit ovat  valmiita kannattamaan taktisista syistä myös Aboul Fotouhia – ja nimenomaan Veljeskuntaa vastaan.

Poliittiset islamistit ovat pysyvä elementti Lähi-idän politiikassa, siinä missä kristillisdemokraatit Euroopassakin, mutta myytti heidän monoliittisuudestaan on  väärä.  Heidän tilapäinen nousu oli ennakoitavissa, kuten myös siitä seuraava lievä lasku.  Pitkällä tähtäimellä Lähi-idässä taloudelliset haasteet dominoivat, eikä siihen uskonnollinen identiteetti juurikaan auta.  Tällainen tilanne antaa neutraalimmille tahoille, kuten Egyptin presidentinvaalissa Amr Moussan kaltaiselle vanhan kaartin diplomaatille, mahdollisuuden tehdä paluun Egyptin politiikkaan.

Hallinon syvät juuret ja väärä Turkin malli

Egyptin jatkuvat ja kasvavat taloudelliset ongelmat tuovat esille hyvin erilaisen haasteen: kuinka tulisi purkaa Egyptin ancien regimen syvät juuret (”deep state”) – ne vallanrakenteet jotka kannattivat ja ylläpitivät Egyptiä vuosikymmeniä ja jo ennen Mubarakin aikaa?  SCAF, ja siinä istuvat kenraalit, ovat näiden valtarakenteen tuotteita ja joilla on hyvin selviä omia intressejä varjeltavana siirtymän aikana.  Toistaiseksi kenraalit ovat korostaneet haluvansa siviilijohtoisen hallinnon tulevan valtaan presidentinvaalien aikana, mutta on epäselvää miten he suhtautuisivat jos kyseinen hallinto ei huomioisi kenraalien intressejä.  Kiinnostava tapa vaikuttaa peliin – SCAF:n sääntöjenlaatimisen ohella – on ollut laittaa omat ehdokkaansa mukaan presidenttipeliin.  Etenkin Mubarakin oikean käden  Omar Suleimanin pikakääntyminen demokraatiksi on machiavellilaisuudessaan vailla vertaa, mutta kenraalit ovat säilyttäneet itselleen ehdokkaan Ahmad Shafiqin muodossa.  Hän tuskin voittaa, mutta hänen suosionsa ja vaalimenestyksensä antaa vanhan systeemin kannattajille tilaisuuden osoittaa painoarvoaan.

Vanhojen valtarakenteiden murtaminen on arabikevään suurin haaste; ainoastaan Tunisiassa on päästy jotenkuten tämän haasteen yli, muut vallankumouksen kokeneet maat ovat edelleen juuttuneet tähän ongelmaan.  Ajoittain arabikevään yhteydessä puhutaan niin kutsutusta Turkin mallista: kuinka voidaan sovittaa poliittinen islam ja demokraattinen valtionrakenne – viitaten turkkilaisen AK-puolueen menestykseen.  Skeptisismi on tarpeen tämän kanssa, sillä Turkin malli on tuskin ongelmaton Turkissakaan – ja turkkilaiset itse harvoin puhuvat mallin puolesta.  Ehkä kuitenkin olisi syytä olla huolissaan hyvinkin toisenlaisesta Turkin mallista, joka saattaa olla todennäköisempi: islamistien ja anti-islamistien vastakkainasettelu, jossa tasavaltalaisarmeija kokee velvollisuudekseen vahtia uutta järjestelmää omien intressiensä mukaisesti.

Björn Wahlroos ja liberaali federalismi

Kuva: Nettisanomat. Björn Wahlroos vuodelta 1992.

Björn Wahlroos aiheutti jälleen myrskyn vesilasissa uudella pamfletillaan Markkinat ja demokratia, josta todettiin että se oli ‘autoritaarisen kapitalismin manifesti’ (Olli Rehn) sekä ‘ikuisen marxilaisen ylimalkainen kirja, joka sivuuttaa viime vuosikymmenten taloustieteen’ (Timo Harakka). Harakka lienee oikeassa siinä että kirja ei edusta uusinta tutkimustietoa, ja kaataa lähinnä vanhoja anglo-amerikkalaisen liberaalin perinteen ajatuksia uuteen pulloon. Kuitenkin hän on väärässä kahdessa suhteessa: Tieteellisen tiedon popularisointi on hyödyllistä jos se tuo uutta näkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ihmiset ovat kirjoittaneet politiikasta ja taloudesta jo parivuosituhatta joten teorian uutuus ei välttämättä ole positiivinen asia. The Ulkopolitist keskittyy kirjoituksessaan kuitenkin fundeeraamaan ulottuvuutta, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle: Björn Walhroosin, Olli Rehnin ja Alexander Stubbin keskusteluun federalismin olemuksesta ja siitä mihin suuntaan Euroopan unionia tulisi viedä.

Olli Rehnin mukaan Wahlroos on “harvinaisen epäjohdonmukainen” siinä, että hän yhtäältä haluaa vahvistaa EU:n liittovaltiomallia ja federalistista päätöksentekoa, mutta toisaalta peräänkuuluttaa kovempaa jäsenmaiden välistä verokilpailua. ”Tiiviimpi integraatio nimenomaan auttaisi estämään haitallista verokilpailua, joka syö julkisen talouden pohjaa.” Myös Alexander Stubb toteaa blogissaan että siitä huolimatta että myös hän haluaa kehittää vahvaa ja vapaata markkinataloutta, hänen mukaansa EU:lla on demokratiavaje, joka voidaan hoitaa kuntoo vain yhteisten liittovaltion sääntöjen avulla. Kun taas ‘Wahlroos uskoo enemmän kilpailulliseen federalismiin, jossa vero ja sosiaalikilpailu rajoittaa julkisen sektorin kasvua.’

Ensi alkuun todettakoon että en ole saanut Wahlroosin kirjaa käsiini, joten artikkeli perustuu toisen käden tietoon. Stubbin Dagens Industri lehteen kirjoittaman arvostelun mukaan ‘Walhroos haluaa yhteiskuntaa jota voisi kuvailla yhdistelmäksi demokratiaa, markkinoita ja hierarkiaa. Kirja kertoo kuinka tärkeitä markkinat ja kilpailu ovat elämällemme. — Hänen teesinsä on että ‘tarvitsemme niin paljon markkinoita kuin voimme’. Tarkoittaako tämä että demokratiasta tulisi luopua? Ei tosiaankaan. Demokratia on ennakkoehto markkinataloudelle, ja päinvastoin. Björn Wahlroos analysoi demokratian, markkinoiden ja hierarkian välistä tasapainoa.’

Palataan siis hetkeksi Rehnin ajatuksiin Wahlroosin ‘harvinaisesta epäjohdonmukaisuudesta’. Rehnin mukaan tiiviimmän integraation tehtävänä on estää haitallista verokilpailua, kun taas Wahlroos peräänkuulluttaa federalistista päätöksentekoa ja kovempaa jäsenmaiden välistä verokilpailua. Rehn on sinäänsä oikeassa siinä että tiivimpi integraatio –jos tämä tarkoittaa esimerkiksi jäsenmaiden finanssipolitiikkojen yhdenmukaistamista– estäisi haitallista verokilpailua, mutta muuten komissaarilla tuntuu menneen puurot ja vellit sekaisin. Federalistinen päätöksenteko ei tarkoita tiivimpää integraatiota, sen enempää kuin demokraattinen päätöksenteko tarkoittaa sitä että naapurisi enenevissä määrin saisivat päättää siitä mitä ostat kaupasta.

Federalismin tarkoituksena on päinvastoin keskittää mahdollisimman vähän valtaa liittovaltiolle eli Brysseliin. Subsidiariteetti- eli toissijaisuusperiaatteen mukaan päätöksenteon tulisi olla mahdollisimman lähellä ihmistä. Kaikista lähimmin päätöksenteko on ihmistä tietty silloin kun hän tekee päätöksensä itse; mitä ostaa lähikaupasta ja niin poispäin. Sitä kun ihmiset vapaasti päättävät mitä tekevät ja mitä palveluita ostavat muilta ihmisiltä kutsutaan markkinaksi. Palataanpa Wahlroosin teesiin ‘tarvitsemme niin paljon markkinoita kuin voimme’, sen voisi siis muotoilla toisin sanoen ‘tarvitsemme niin paljon vapautta kuin voimme’. Ihmisten tulisi päättää asioistaan ensisijaisesti itse. Markkinoiden paremmuutta voi perustella paitsi tehokkuusargumentilla niin myös vetoamalla yksilönvapauteen. Milloin sitten tarvitsemme demokratiaa tai hierarkioita?

Täydellinen yksilönvapaus ei toimi niin kauan kun kaikki ihmiset eivät käyttäydy kuin kristityt pyhimykset ja joukossa on tietty joukko niin kutsuttuja mätiä omenoita. Vapautta voidaan rajoittaa silloin kun henkilön A toiminta aiheuttaa henkilölle B negatiivisiä seurauksia –sama periaate tunnetaan myös kansainvälisessä oikeudessa valtiovastuuna. Silloin kun kyseessä on välttämättömien yhteisten asioiden hoitaminen asioista on oikeudenmukaisinta päättää siten että jokaisella henkilöllä on tasa-veroinen ääni. Kun puhumme demokratiasta on tärkeää myös muistaa että kyse ei ole vain ‘enemmistön vallasta’ vaan ennen kaikkea tavasta rajoittaa valtion valtaa ihmisiin nähden. Tämän vuoksi Yhdysvaltojen perustuslaissa federalismi yhdistettiin erittäin vaikeasti muutettavissa olevaan perustuslakiin, joka hajotti vallan toisaalta osavaltioille ja liittovaltiolle, ja toisaalta lainsäädäntö –tuomio, ja hallintovallan kesken.

Entäs hierarkiat sitten? Ensiksi kirjoittajalle tulee mieleen armeija. Kyseessä on klassinen esimerkki keskusjohtoisesta järjestelmästä, jossa yksilön vapaudella ja mahdollisuudella päättää asioistaan on hyvin rajallinen rooli. Kuitenkin hierarkiat ovat läsnä myös arjessamme, joka puolella olevien firmojen muodossa. Jos markkinat ovat sitten niin tehokkaita niin miksi ihmiset lyöttäytyvät yhteen firmoiksi, joita johdetaan ylhäältä alas? Koska ostamiseen ja myymiseen liittyy aina transaktiokustannuksia kuten aikaa (theory of the firm). Aina ei ole järkevää sopia joka viikko erikseen että Ville siivoaa keittiön, vaan halvemmaksi tulee sopia että Ville siivoaa sen joka keskiviikkona kunnes toisin sovitaan. Markkinoilla nämä hierarkiat sitten kilpailevat keskenään ja pärjäävät paremmin (Apple) tai huonommin (Nokia).

Jos olemme liberaaleja federalisteja ja arvomaailmamme pohjautuu yksilönvapauteen, niin haitallista verokilpailua ei ole olemassa. Toisin kuin komissaari Rehn väittää. Myös integraatiota tulee tiivistää vain sen verran mikä on tehokasta. Julkisen sektorin pitää hoitaa vain ne asiat jotka eivät ihmisiltä ja firmoilta onnistu itseltään –ja EU:n tulee hoitaa vain ne asiat jotka eivät onnistu kunnolla jäsenmailta itseltään. Mieleen tulee ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Siinä ei ole mitään järkeä että jokaisella jäsenmaalla on oma erillinen ulkopolitiikka ja armeija –paljon halvemmaksi ja tehokkaammaksi tulisi laittaa resurssit yhteen. Toinen asia mistä tulisi päättää yhteisesti, on tietysti pelisäännöt. Kuten se että jäsenmaiden julkisen talouden alijäämä ei saisi ylittää tiettyä rajaa. Näiden sääntöjen tulkintaa ei saa jättää poliitikoille, vaan riippumattomalle tuomioistuimelle.

Liberaali federalismi tarkoittaa nimenomaan sitä ‘että tarvitsemme markkinoita niin paljon kuin voimme’. Yhteisistä asioista pitää päättää mahdollisimman lähellä ihmistä –kaupunginosa tai kuntatasolla mielellään. Oppia voi ottaa Sveitsistä, jossa kantoneilla on hyvin paljon valtaa, ja joissa usein päätetään esimerkiksi kantonin budjetista suoralla kansanäänestyksellä. Jos verokilpailu olisi haitallista, niin pitäisikö se myös kieltää Suomen kunnilta ja samalla kieltää ihmisiä muuttamasta halvemman verotuksen kuntaan? Täytyy muistaa että suurimmassa osassa EU-maista kunnilla on huomattavasti vähemmän valtaa kuin Suomessa ja ajatus siitä että ne päättäisivät itse kuinka paljon verottavat asukkaitaan kuulostaa utopialta. Mikseivät kunnat tai maakunnat voisi itse päättää mitä palveluita ne asukkailleen tarjoavat ja löytyvätkö tehokkaimmat palveluntuotantohierarkiat julkiselta tai mahdollisesti yksityiseltä sektorilta? Miksi valtiovalta on viime vuosina entisestään vähentänyt kuntien itsehallintoa? Tämä ei ole federalismia.

The Ulkopolitist toivottaa kaikille lukijoilleen sekä Björn Wahlroosille Hyvää työväenjuhlaa. Timo Harakan moittiman anglo-amerikkalaisen perinteen, jolle ei kuulemma löydy sijaa Suomesta –vaikka Risto Ryti ja Martti Ahtisaari saattaisivat olla vähän eri mieltä– hengessä Ulkopolitist suosittelee lukijoilleen vappumusiikiksi Genesiksen Land of Confusionia vuodelta 1986.

Sauli Niinistön karmea etikettimoka? Katso kuvat

Ulkopolitist sortuu perjantain kunniaksi iltapäivälehtimäiseen lööppiuutisointiin Sauli Niinistön virkaanastujaisista. Aihe on kuitenkin vakava; jokaisessa ulkoministeriössä on esimerkiksi poliittisen ja oikeudellisen osaston lisäksi protokollaosasto, joka pohtii työkseen valtiovierailuihin liittyviä rituaaleja. Kuten mihin järjestyksekseen liput järjestetään, kuka istuu kenenkin vieressä ja ennen kaikkea miten kukakin pukeutuu. Antropologit ovat viime vuosikymmeninä siirtyneet Papua-uusi-guinealaisten ihmissyöjäheimojen tarkkailemisesta, esimerkiksi kansainvälisissä järjestöissä ilmenevien byrokraattisten kulttuurien ja rituaalien tutkimukseen. Nämä rituaalit, joista tasavallan presidentin virkaanastujaiset ovat meille kaikille tuttu esimerkki, sitouttavat yhteisön jäseniä toisiinsa ja luovat uudelleen suomalaista identiteettiä. Niistä on tärkeää pitää kiinni –itseironisessa hengessä.

Presidenttiparit–tulossa vai menossa tanssiaisiin?

Mtv3n uutiset huomautti oikeutetusti Pentti Arajärven perin kummallisesta päähinevalinnasta ja laatumedia Iltalehden päivystävä ritatainola kommentoi Mikael Jungnerin solmiofobiaa. Juhlallisen vakuutuksen, Porilaisten marssin ja Linnan parvekkeelta tehdyn tervehdyksen lomassa, Ulkopolitistin seurapiiritoimittajan huomio kiinnittyi kuitenkin seikkaan, joka on ehkä liian näkyvä ja itsestään selvä, jotta huomaisimme sen: Siihen että uusi tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja vanhan tasavallan presidentin puoliso Pentti Arajärvi olivat molemmat pukeutuneet frakkiin, valkoisen liivin kera. Siihen että molemmilla presidenttipareilla oli yllään täydet valtiolliset kunniamerkit.

Nohevaa toimintaa särmien vartiomiesten toimesta; yksi levossa ja toinen asennossa.

Frakki (englanniksi white tie) on juhlallisin pukeutumisvaihtoehto iltatilaisuuteen tai akateemiseen juhlaan. Illalla, kuten esimerkiksi Linnan juhlissa tai Britanniassa kuningattaren isännöimillä virallisilla illallisilla, frakin kanssa käytetään valkoista liiviä. Päivällä järjestetyssä akateemisessa juhlassa, kuten esimerkiksi lukuvuoden avajaisissa tai promootiossa, käytetään frakkia mustan liivin kera. Täydet valtiolliset kunniamerkit ovat tarkoitetut käytettäviksi ainoastaan frakin kera.

Sankarit frakeissa (ja sukkahousuissa). Kuningas Yrjö V ja brittiläisten dominioiden pääministerit iltatilaisuudessa Lontoossa 1926.

Virallisin vaihtoehto päivällä vietettävään valtiolliseen tilaisuuteen, kuten virkaanastujaisiin, on saketti (englanniksi morning coat) harmaan solmion kera. Esimerkiksi Japanissa uusi hallitus esittäytyy saketit yllään, ja Ruotsin kuningas julkisti viime viikolla uuden kruununperijän nimen sama asu päällään. Sakettia voidaan käyttää myös juhlallisissa perhetilaisuuksissa; häissä tai hautajaisissa. Toinen seikka mitä pukeutumisessa tulisi ottaa huomioon on yhdenmukaisuus. Jos ainoastaan sulhanen on pukeutunut sakettiin (tai pahimmassa tapauksessa frakkiin), ja vieraat ovat tummissa puvuissa vaikutelma on hassu. Myös tumman puvun kanssa ei ole syytä käyttää täysiä kunniamerkkejä, vaan pienempää pinssiä. Kuten ranskalaiset poliitikot tekevät Legion d’Honneurin kanssa.

SuperSarko. Tyylikästä arkipukeutumista ranskalaisittain. Huomaa Legion d'Honneur pinssi rintapielessä.

Selvää on että Niinistö ja Arajärvi eivät ole vastuussa tästä mokasta–eikä ehkä edes ulkoministeriön protokollaosasto, joiden tehtäviin kuuluisi huolehtia muodollisuuksista. Milloin tämä muutos huonompaan pukeutumiskulttuuriin on sitten tapahtunut suomalaisessa politiikassa? Kirjoittaja on joskus kuullut että sakettien käyttämisestä luovuttiin uuden hallituksen nimittämistilaisuuksissa –ja muissa valtiollisissa juhlissa– Urho Kekkosen tullessa pääministeriksi. Tarkoituksena oli tehdä politiikasta vähemmän elitististä ja ‘kansanomaisempaa’. Samaan kulttuuriseen murrokseen liittynee villapaitojen yleistyminen frakin sijaan opiskelijajärjestöjen vuosijuhlissa. Vielä edellisen kokoomuslaisen valtiopäänmiehen Juho Kusti Paasikiven virkaanastujaisissa (Yle Arkisto), tuleva presidentti, puhemies ja muut läsnäolijat ovat pukeutuneet tyylikkäästi sakettiin–ilman kunniamerkkejä luonnollisesti.

Japanin keisari puhuu parlamentissa hyvin istuva saketti päällään.

Onneksi frakki on tehnyt paluun opiskelijaelämään; se että kunnioitetaan perinteitä ei tarkoita että hyväksytään kaikilta osin 1800-luvun konservatiivisempi englantilaisen yhteiskunnan aatemaailma, josta moderni länsimainen pukeutumiskulttuuri periytyy. Toivoisi että perinteet tekisivät paluun myös valtiolliseen elämään paremman pukeutumiskulttuurin muodossa. Samalla tavalla kuin Mannerheim-ristin ritareiden kutsuminen Linnan juhliin 1990-luvulta lähtien kunnioitti veteraanisukupolven valtavaa panosta Suomen historiaan, myös saketin paluu rakentaisi siltaa kohti tasavaltamme ensimmäisiin vuosikymmeniin. On aika päästä eroon Kekkoslovakiasta ja 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta myös tässä suhteessa. Ironinen tiedostava suhde menneisyyteen auttaa ymmärtämään Lennart Merta mukaillakseni ketä olemme ja mistä olemme tulossa–ja minne suuntaan haluamme mennä tulevaisuudessa.

Naapurimaan kuningasperhe juhlistaa tyylikkäästi perillisen syntymää. Ainoa moka on lapsen isän solmion väri, joka ei ole virallisin mahdollisin.

Toivottavasti uudella presidentillä olisi aikaa oikeiden poliittisten päivätöidensä (joista Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin) lisäksi laittaa valtiollinen protokolla parempaan ruotuun. Kenties jo seuraava hallitus kävelee tyylikkäästi saketeissa Senaatintorilta Linnaan nimittämistilaisuuteen. Niin pärjäisimme ruotsalaisille vihdoin myös tässäkin suhteessa paremmin.

Viisi poliittista lautapeliä

Teemalleen uskollisena, mutta ei aina (välttämättä*) niin vakavana, heittäytyy Ulkopolitist tänään lautapelien pariin. Niin kansainvälinen kuin kansallinen politiikka, strategia ja talous tuntuvat toimivan loputtomana inspiraationa ns. aikuisten lautapeleissä, mikä heijastuu alan tarjontaan. Ulkopolitist esittelee nyt viisi enemmän tai vähemmän ulkopoliittista lautapeliä, joissa kansainvälisen politiikan teorisoijat tai muuten vaan diggarit voivat kenties kokeiluttaa maailmankuviaan.

1. Mikäli shakkia ei oteta lukuun, on strategisten pelien ehdoton klassikko ranskalainen “La Conquete du Monde”, eli tuttavallisemmin Risk, tuo maalmanvalloituspeli par excellence. Riskin suosiosta kielii sen hyvin läheisten varianttien ja kloonien määrä aina nettiversioista Facebokiin asti. Idea on tietenkin aataminaikainen – vastustajien murskaaminen globaalin domianssin muodossa. Ainakin klassisen version säännöissä on vuosikymmentenkin jälkeen vähemmänkin kokeneen pelaajan mentäviä aukkoja; mm. Australian rooli turhankin helppona puolustettavana alueena tekee sen valtaamisesta turhankin ennalta-arvattavaa.

Kokeneempien pelaajien kesken pelillä on kuuleman mukaan tapana muuttua eräänlaiseksi metapeliksi, jossa hauskuus koostuu lähinnä kaverin blokkaamisesta.

Muuta: Ei sovellu pasifisteille.

2. Pelimekaanisesti jossain määrin Riskiä muistuttava War on Terror – The Boardgame, satirisoi mehevästi Bushin hallinnon ajan ulkopoliittista linjaa. Peli aiheutti julkaisuvuonnaan 2006 ennalta-arvattavasti pienoisen kohun. Mahdollisista ennakkoluuloista poiketen on peli kuitenkin ainakin mekaniikaltaan ilmeisen syvällinen. Irakin sodan “pohjaa” noudattaen pelaajat “vapauttavat” maita, ja saatuaan öljyä rakentavat alueilleen kaupunkeja ja laajentavat imperiumiaan. Tavallisemmista hyökkäys- ja resurssipeleistä poiketen myös diplomatialla on roolinsa. Pelin aikana hävinneet siirtyvät puolestaan terroristien leiriin, joiden leivissä heillä on mahdollisuus voittaa koko peli – ym. “kohu” syntyi tietenkin tästä.

Pelin tekivät ovat sittemmin julkaisseet myös iPad-version, joka tosin ei ole saanut kaksista vastaanottoa.

Muuta: Pelin uudemmissa painoksissa tulee mukana aina käytännöllinen kommandopipo, jonka pelaajat voivat laittaa päähänsä vaihtaessaan puolta, hieman Scotland Yard -pelistä tutun Mr.X -lippiksen tapaan. Sopii siis myös niille, jotka eivät lautapelaamisesta niin välitä.

3. On hämmentävää, miten niinkin mehevä idea kuin Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto kylmän sodan tuoksinassa on lautapelinä saatu toimivaan vasta vuonna 2005. Erinomaisesti toteutettu Twilight Struggle on kuitenkin todisteena tästä. Puhtaasti kaksinpelinä toimiva peli on ns. korttivetoinen. Pelin keskiössä olevat 110 tapahtumakorttia suovat pelaajalle käytettäessä paitsi tapahtuman saneleman edun, myös operaatiopisteitä. Näillä pisteillä pelaaja voi kasvattaa vaikutusvaltaansa haluamassaan maassa (maan tulee tosin olla “omien” maiden naapurissa), järjestää vallankumouksen, yrittää houkutella maata puolelleen tai parantaa omaa asemaansa avaruuskisassa (hyödyllinen tapa käyttää pisteitä, mikäli kortilla sattuu olemaan positiivisia vaikutuksia myös vastustajalle). Tapahtumakortit jakautuvat liki aristoteliaanisesti kylmän sodan alku-, keski-, ja loppuvaiheeseen. Näin ollen tapahtumakorttien nostot seuraavat ainakin karkeaa historiallisen kronologian kaarta – esimerkiksi Sikojenlahden tapahtumakortti ei voi osua pelin loppuvaiheille. Peli alkaa molemmilla osapuolilla nollasta pisteestä, ja voittaja on joko ensimmäisenä omaan pisteääripäähänsä päässyt (Neuvostoliitolla -20, Yhdysvalloilla +20) tai se kellä on kymmenen kierroksen jälkeen eniten pisteitä.

Tapahtumakorttien pakassa vilahtaa mm. Anwar Sadat ja Fidel Castro.

Muuta: Sopii myös vanhoihin ulkopoliittisiin realiteetteihin jumittuneille.

4. Obaman tulevan vastustajan ratketessa lähiaikoina, on 1960: The Making of a President taas ajankohtainen ja suositeltava peli.

Pelimekaniikka on hyvin pitkälle samankaltainen Twilight Strugglen kera. Kylmän sotimisen sijaan yritetään kampanjoida strategisesti tärkeissä osavaltioissa, vaikuttaa kansallisiin puheenaiheisiin, voittaa TV-debateissa (oma pelimoodinsa), tietenkään viimeisellä ja muusta pelistä erillisellä kierroksellä tapahtuvia vaaleja unohtamatta. Tapahtumakortit vastaavat tässäkin tapauksessa pitkälti historiallista kulkua. Esimerkiksi Kennedyn kampanjatiiminä pelaava voi käyttää Bobby Kennedy -kortin, joka tuo kierroksen ajaksi lisää resursseja. Nixonin tiimi taas voi pelata esim. yllä näkyvän 1960 Civil Rights Act -kortin edukseen.

Twilight Struggleen verrattuna pelikerrat muistuttavat ehkä hieman liiaksi toisiaan, mutta toisaalta yhtä lailla mehukas aihe kompensoi tätä puutetta.

Muuta: Peliin saattaa liittyä erä kivi paperi saksia siitä, kumpi pääsee Kennedyn kampanjatiimiin.

5. Jos yllämainitut pelit tuntuvat kevyiltä, on ns. tosipelaajille olemassa vaihtoehto nimeltä Die Macher. Jonkin sortin klassikkomainetta nauttii tämäkin, alunperin jo vuonna 1986 Länsi-Saksassa julkaistu ja bundestagiin sijoittuva lautapeli. Kylmät faktat – pelaajamääräksi suositellaan neljää tai viittä, ja pelin kesto neljästä viiteen tuntiin. Pelaajat toimivat valitsemansa puolueen puheenjohtajina, johtaen puolueensa (toivon mukaan) vaalivoitosta toiseen. Eri tasoilla pidettäviä vaalikieroksia (l. pelikierroksia) on seitsemän, ja niitä voitetaan yrittämällä saada puolueen arvot (agendakortit) linjaamaan kunkin alueen vaalikansan kanssa.

Mitä enempi vaaleja yksi puolue voittaa, sitä enemmän se voi manipuloida kansan poliittisia tuntoja lähemmäksi puoluetta. Tämä on mahdollista, koska voitetuista vaaleista saa lisää puoluetukea, jolla puolestaan voi hankkia lisää mainontaa. Lopullisessa pisteenlaskussa vaikuttavat vaalivoitot, puolueen uusien jäsenten määrä, mediakontrollin määrä sekä puolueen agendan yhdenmukaisuus kansallisen agenda kanssa. Agendakortteihin eli arvoihin kuuluvat mm. euro, sisäinen turvallisuuspolitiikka, ydinvoima jne. Ikäisekseen peliksi on Die Macher hämmästyttävän ajankohtainen. Peli on ansaitusti poliittisten lautapelien grand old man.

Muuta: Koska Suomi-versio?

*On olemassa ihmisiä, jotka ottavat lautapelaamisen tosissaan.

Diktatuurin ytimessä – pohdintoja elokuvasta “The Autobiography of Nicolae Ceausescu”

“After all, a dictator is simply an artist who is able to fully put into practice his egotism. It is a mere question of aesthetic level, whether he turns out to be Baudelaire or Bolintineanu, Louis XVI or Nicolae Ceausescu.” -Andrei Ujica, elokuvaohjaaja

Kuten niin useasti aiemminkin, on tämäkin linssin läpi tallentunut historiallinen hetki huonon kuvanlaadun ja amatöörimaisen kuvauksen läpitunkema. Jossain päin Romaniaa sijaitsevassa improvisoidussa oikeussalissa istuu vanha pariskunta kuusissakymmenissään, kaksi notaareina toimivaa armeijan upseeria sekä kuvan ulkopuolella toimiva kuulustelija. “En anna lausuntoa!”, mies toteaa uhmakkaasti syytökseen kansanmurhasta. Mies on tietenkin Romanian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja Romanian kansantasavallan presidentti Nicolae Ceausescu, nainen hänen vaimonsa Elena, josta oli viimeistään 80-luvulla muodostunut tärkeä osa hallintoa ja henkilökulttia. Codan sijoittaminen alkuun on tarpeellista seuraavan kolmen tunnin kuvaston ja elokuvan hahmon ymmärtämiseksi.

Andrei Ujican teos, The Autobiography of Nicolae Ceausescu, on häkellyttävä. Se ei vaivaudu selittämään Ceausescun valtakauden katastrofaalisia ja traagisia seuraamuksia edes valtion tasolla, yksilötasosta puhumattakaan; näkökulma pysyy kiinni tiukasti Ceausecun tasolla eli henkilökultin ytimessä. Esimerkiksi Securitaten, kenties itäblokin pahamaineisimman turvallisuusorganisaation, massiivisesta toiminnasta ei mainita sanaakaan. 1980-luvulle tultaessa näköpiiriin saapunut talouskriisi vilahtaa juhlapuheissa, joissa kansaa kehotetaan entistäkin uutterampaan työntekoon, jotta kovaa vauhtia kasvanut ulkomaanvelka saadaan maksettua. Vaikka emme seuraamuksia näekään, tietää Keski-Euroopan historian suhteen vähemmänkin valistunut katsoja lopputuloksen.

Kronologista rakennetta noudattava elokuva käy kestonsa aikana läpi niin Ceausescun perhe-elämää kuin mahtipontisia valtiovierailuja. Mao Tse Tungin isännöimä valtiovierailu Kiinaan paljastaa presidentin, joka on kotonaan tutulta tuntuvan masinoidun ihailun kohteena, mutta on epäröivän ja epävarman oloinen kahdenkeskeisissä kanssakäymisissä Kiinan johtajan kanssa. Nixonin, joka tuntuu olevan aina osana mielenkiintoisimmissa kylmän sodan aikaisissa arkistopätkissä, valtiovierailu Bukarestiin on liki surrealistinen pompöösiydessään. Suomalaisittain mielenkiintoista on yllättävän pitkä episodi vuoden 1975 ETYK-kokouksesta, jos kohta Kekkosen kaljun bongaamisen Ujica, ikävä kyllä, evää (suomalaiselta) yleisöltään.

Teos on paitsi syväluotaava katsaus itsevaltiaan psyykeeseen, myös erään, kovin muita muistuttavan, henkilökultin luonteeseen, ja vaikka se paikoin tuntuukin kuvien tulvan keskellä kavalkadimaiselta – elokuvan ranskalaisen DVD-julkaisun kylkiäisenä tulee vihkonen, jossa koko henkilögalleria käydään läpi – , on selvää, ettei aiheen näin tarkka käsittely olisi mahdollista ilman tätä rakennetta. Voisi helposti kuvitella, että Ujican teos on parempi portti Romanian traagiseen lähihistoriaan kuin tavanomaisempi dokumenttielokuva tai –sarja Ceausescun valtakaudesta. Se onnistuu herättämään kysymyksiä, joihin haluaa löytää vastauksia.

Ohjaajan ylläolevaan kommenttiin viitaten on ilmiselvää, että juuri esimerkiksi Baudelairen runous ei ilman irvokkuutta vertaudu Ceausescun taiteelliseen näkemykseen ja tekoihin. Mutta hahmottaessaan diktaattorien suhdetta taiteeseen, ja heidän taiteen “totaalistamisessa”, Ujica lienee oikeassa. Esimerkkinä toimii mm. Hitlerin taidekontrolli ja entartete kunstina eli rappiotaiteena pannaan laittama moderni taide; tapahtuma, josta meitä on viimeksi muistutettu Perussuomalaisten viime eduskuntavaalien vaaliohjelmasta löytyneen vitsin muodossa. Kenties paras esimerkki Ujican teesistä on Pohjois-Korean massaliikuntatapahtumat, käsittämättömän tarkoilla ajoituksilla toimivine koreografioineen. Tapahtumien tarkoituksena on ilmentää Juche-aatteen ylintä muotoa, jossa yksilö alistuu yhteisön edulle, ja tässä tapauksessa myös Kim Il-Sungin ja vastikään edesmenneen poikansa taiteelliselle maulle.

Vaikkei Ujica elokuvalla varsinaista formaattia ole luonutkaan, olisi vastaavanlaisen teoksen näkeminen esimerkiksi juuri Kim Il-Jongista mielenkiintoinen.

P.S. Kenties paras yksilötason kuvaus elämästä Ceausecun hallinnon aikana on 80-luvun lopulle sijoittuva Cristian Mungiun synkkä, mutta hieno “4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää”.

Traileri : The Autobiography of Nicolae Ceausescu

Venäläinen James Bond

Standartenfuehrer Max Otto von Stirlitz oli Neuvostoliiton oma James Bond.  Kun tv-sarja Kevään 17. hetkeä esitettiin 1973 koko Neuvostoliitto pysähtyi sitä katsomaan iltaisin. Fiktionaalinen supervakooja on säilynyt elävänä osana venäläistä populaarikulttuuria näihin päiviin asti, josta ovat osoituksena lukuisat vitsit. Vanha perinne että sarja uusitaan Voiton päivän tienoilla, vähän kuin Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivän tienoilla Suomessa, on taas elvytetty henkiin. Vuonna 2009 sarjan 35-vuotisjuhlan kunniaksi siitä tehtiin värillinen versio, joka lienee maailman pisin väritetty elokuva ja on aikanaan myös näytetty Yle Teemalla. Kun pääosan esittäjä Vyacheslav Tikhonov kuoli myös presidentti Dmitry Medvedev ja Venäjän ulkomaantiedusteluvirasto esittivät perheelle surunvalittelunsa.

Sarjan nimi viittaa sen tapahtumiin, jotka sijoittuvat 17. päivän ajanjaksolle keväälle 1945. Natsi-Saksaan soluttautunut neuvostoagentti saa vihiä salaisista erillisrauhaneuvotteluista joidenkin johtavien natsien ja länsiliittoutuneiden kanssa. Stirlitzin tehtävänä on estää näiden toteutuminen. Teema oli neuvostoliittolaiselle historiankirjoitukselle tuttu; anglosaksiset kapitalistit alkoivat salaa valmistella kylmää sotaa sosialismin isänmaata vastaan jo toisen maailmansodan aikana. Nykykatsojalle Kevään 17. hetkeä on liian pitkä, kestäähän alkuperäinen versio yli kaksitoista tuntia. Tarinan anakronismit ovat jossain määrin koomisia; Saksan esitetään olevan yhä voimissaan ja potentiaalinen uhka Neuvostoliitolle muutamaa viikkoa ennen Berliinin valtausta. Berliinissä voi yhä huoletta käyttää metroa ja käydä kahviloissa. Vaikka tv-sarja on ylivoimaisesti kuuluisin, niin se ei kuitenkaan ole ainoa neuvostoliittolainen vakoojatarina.

Stirlitz on yhä voimissa. 'Hitler Kaput' niminen parodia vuodelta 2008.

Vuonna 1968 ilmestynyt minisarja ‘Miekka ja kilpi’ (sarjan nimi on viittaus KGB:n logoon), kertoo perin samankaltaisen tarinan. Se on huomattavasti lyhyempi, ja draaman kaari toimii siten paremmin. Myös siinä neuvostoagentti joutuu sabotoimaan saksalaisten ja petollisten anglo-saksien välisiä tunnusteluja, sekä pääsee vapauttamaan keskitysleirivankeja. Erityisen ironista on kuvaus vastarintaliikkeestä yhtenäisenä, kommunistisena ja venäläisten johtamana kokoonpanona, johon kuuluu ihmisiä kaikkialta (Itä-Euroopan tulevista satelliittivaltioista) jotka kamppailevat totalitaarista järjestelmää vastaan. Sarjahan esitettiin ensimmäistä kertaa Prahan kevään vuonna, kun Varsovan liiton tankit olivat antamassa veljellistä apua Tsekkoslovakiaan. Erityisesti Miekka ja kilpi -sarjan hieno tunnusmusiikki on jäänyt elämään, johon palaamme jutun lopussa.

Mielenkiintoista neuvostoliittolaisessa vakoojagenressä on että sitä alettiin tekemään turvallisuuspalvelun johtajan Yuriy Andropovin aloitteesta, osana kampanjaa parantaa KGB:n mainetta. Sen sijaan että kansalaiset olisivat muistelleet KGB:n edeltäjän NKVD:n roolia Stalinin puhdistusten toteuttajana, nuorisolle luotiin esikuvia urhoollisista neuvostoagenteista, jotka taistelivat omalta osaltaan isänmaan puolesta natsismin uhkaa vastaan. Stirlitzia ei kuvata dogmaattisena kommunistina, vaan ennen kaikkea isänmaallisena, hieman melankolisena, päättäväisenä hahmona, joka käy omaa hiljaista sotaansa. Toisin kuin kapitalistinen Bond, Stirlitz ei ole naistenmies ja on uhrannut perhe-elämänsä ja hänen ainoa paheensa on ketjutupakointi. Tämä kehityssuunta, neuvostoliittolaisen nationalismin loihtiminen, ei tietenkään ollut uusi; Stalin oli jo ennen sotaa alkanut luoda kommunistis-nationalistista ideologiaa Neuvostoliitolle alkuaikojen internationalismin sijaan.

Agenttimyytin hämmentävästä elinvoimasta kertoo jotain miten Anna Chapmanista tehtiin epäonnistuneen vakoilu-uransa jälkeen mediapersoona, joka on sekaantunut niin miestenlehdissä poseeraukseen, leijonankesytykseen kuin Kremlin nuorisojärjestöön. Viime uutena vuotena Venäjän valtiontelevision gaalassa Chapman esiintyi Stirlitz-sketsissä, jossa yritettiin luoda kuvaa hänestä rohkeana ja isänmaallisena nuorena. Myös analogia vaatimattoman ja vähäsanaisen sankarin arkkityyppi Stirlitzin ja Saksassa tiedustelumiehenä palvelleen Vladimir Putinin kanssa on melko selkeä, jota on pyritty vahvistamaan julkisuustempauksilla. Chapman ja muut Yhdysvalloista pois potkitun vakoojarenkaan jäsenet otettiin sankareina vastaan. Youtubesta löytyy video, jossa monitoimimies Putin tarjoaa aisteja järisyttävät versiot sekä Blueberry Hills-kappaleesta että soittaa pianolla Miekka ja kilpi -sarjan tunnusmusiikin ‘Mistä alkaa isänmaa?’

Lopuksi yksi tyypillinen Stirlitz-vitsi: Eräänä päivänä, Stirlitz oli pukeutunut puna-armeijan univormuun, kantoi punalippua ja lauloi Kansainvälistä marssien Prinz-Albrecht-Strassea pitkin. Koskaan aiemmin hän ei ole ollut näin lähellä epäonnistumista.

Linkkejä:

Kevään 17. hetkeä -tunnusmusiikki ‘Jossain kaukana‘

Miekka ja kilpi- tunnusmusiikki ‘Mistä alkaa isänmaa?‘

Kevään 17. hetkeä -sarja englanniksi tekstitettynä

Miekka ja kilpi -sarja englanniksi tekstitettynä

Kriisi, visio ja johtajuus Euroopan unionissa

Jacques Delors

Think Different

Noin kuukausi sitten sattunut Steve Jobsin kuolema kirvoitti poliittiseltakin luokalta varsin pakollisen tuntuisia lausuntoja aina presidentti Obamasta Euroopan parlamentin puheenjohtaja Buzekiin ja Euroopan komission puheenjohtaja Barrosoon asti. Näiden lausuntojen, kuten myös tuhansien lehtijuttujen, perusteesinä oli Jobsin ainutlaatuisuus, paikoin jopa korvaamattomuus yritysjohtajana ja kokonaisen alan innovaattorina. Varsinkin europolitiikan kontrasti Jobsin länsidemokratiassa mahdottomaan päätöksentekomalliin on tietenkin räikeä tilanteessa, jossa EU:n ja euroalueen päätöksenteko velkakriisin keskellä on tuskallisen rumaa ja hidasta, etenkin parhaillaan muutamassa sekunnissa kriisin eri käänteisiin reagoivien markkinoiden määrittäessä pelikentän uusiksi päivittäin. EU:n kaivatessa näitä mahdottomasta mahdollisen tekeviä yksilöitä, on kenties aika palauttaa mieleen eräitä EU:n historian ja integraation kannalta keskeisiä visionäärejä. Ohessa siis (keinotekoisen) typistetty lista Euroopan Unionin syntyyn ja muovautumiseen vaikuttaneita henkilöitä, jotka omalla tavallaan muuttivat maailmaa.

Altiero Spinelli (1907-1986)

Italalianen yhteiskuntatietelijä, joka nuoruudessaan liittyi maansa kommunistiseen puolueeseen. Toimiessaan toisen maailmansodan aikana Italian vastarintaliikkeessä, joutui Spinelli vangiksi Ventotenen saarelle, jossa syntyi kuuluisa Ventotenen manifesti. Vaikka Spinellin poliittinen tausta värittääkin manifestia, se ei kuitenkaan poista sen tärkeyttä kansallisvaltion kritiikkinä ja erityisesti “unionikehityksen” puolustuksena ja esilletuojana. Spinelllillä, joka toimi europarlamentaarikkona kuolemaansa asti, oli myös merkittävä rooli Euroopan yhteinäisasiakirjan (1986) muodostamisessa. Kannatti liittovaltiokehitystä niin vankasti, että piti Delors’in komission alkukautta liian ujona.

Robert Schuman (1886-1963)

Ranskalainen, joskin syntyjään luxemburgilainen, Schuman toimi Ranskan pääministerinä kahteen otteeseen vuosina 1947-1948 ennen tämän jälkeen samana vuonna alkanutta ulkoministerin pestiä. Ulkoministerikaudelle osui EU:n historian kenties tärkein julistus, vuonna 1950 syntynyt, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön muodostamiseen johtanut, nk. Schumanin julistus. Julistuksen sisältöön ja Schumanin filosofiaan vaikuttivat epäilemättä laajat omakohtaiset kokemukset niin ranskalaisesta kuin saksalaisesta kulttuurista. Schumanista oli tullut ranskan kansalainen ensimmäisen maailmansodan jälkeen Elsass-Lothringenin (nyk. Alsace’in ja Lorraine’in alue) alueen siirtyessä Ranskalle, vaikka hän olikin palvellut Saksan armeijassa vain muutamaa kuukautta aiemmin.

Jean Monnet (1888-1979)

EU:n alkutahtien alituinen taustapiru, joka ymmärsi hiilen merkittävän roolin sekä konfliktin aiheuttajana että potentiaalisen rauhan vakiinnuttajana. Ilman hiili- ja teräsyhteisöstä alkanutta gradualismia tulevan Euroopan Unionin tie olisi voinut tyssätä lähtöönsä, kuten Euroopan puolustusyhteisön kaatuminen vuonna 1954 osoitti. Monnet’lla oli rooli yllä mainitussa Schumanin julistuksen valmisteluvaiheessa, mihin mennessä hän oli jo ehtinyt kartuttaa merkittävän poliittisen uran, toimien mm. Franklin Delano Rooselveltin neuvonantajana toisen maailmansodan aikana.

Monnet’n filosofia käy hyvin ilmi klassisessa Ferment of Change –kirjoituksessa, jossa Monnet summaa: “Ihmisluonto ei muutu, mutta kun valtiot ja ihmiset hyväksyvät samat säännöt ja instituutiot…heidän käytös toisiaan kohtaan muuttuu. Tämä itsessään on sivilisaation prosessi.” John F. Kennedy totesi Monnet’n saaneen enemmän aikaan Euroopan integraation saralla 20 vuodessa kuin kukaan muu viimeisen tuhannen vuoden aikana.

Jacques Delors (1925-)

Delors oli kenties merkittävin yksittäinen komission puheenjohtaja, ja ehkä EU:n historian henkilöistä lähimpänä Jobsin tavoin menestyksekkään yritysjohtajan mallia, osin toki itse vakanssistakin johtuen. Delors’in komission aloittaessa vuoden 1985 alussa oli nk. euroskleroosi täydessä kukassaan. Silloinen Euroopan yhteisö oli rypenyt pitkään omassa toimimattouudessaan, jota 70-luvun talouskriisi oli korostanut entisestään. Kahden ensimmäisen kautensa aikana Delors’in komissio vei menestyksekkästi läpi paitsi EU:n sisämarkkinan luoneen Euroopan yhteinäisasiakirjan (1986) myös Maastrichtin sopimuksen (1992), vieden EY:n/EU:n dynamiikan uudelle tasolle.

Maastrichtin sopimuksen yhteydessä on vaikeaa liioitella Delors’in komission keskeistä roolia Euroopan talous- ja rahalition synnyssä, Eurooppa-neuvoston pyydettyä raportin kyseisen liiton mahdollisuudesta. Nk. Delors’in raporttin esitykset toteutuivat lähes sellaisenaan Maastrichtin sopimuksessa. Professori Amy Verdunin mukaan kyse olisi ollut epistemisestä yhteisöstä, jossa Delors’in komissio toimi luottamusta herättävänä eksperttiryhmänä ja eräänlaisena siltana toistensa motiiveja epäilleiden jäsenvaltioiden välillä.

Kriisi ja aika sen jälkeen

Näistä henkilöistä ainoa elossa oleva ja euron kriisin kannaltakin mielenkiintoisin on Jacques Delors. Ei liene kenellekään kovin yllättävää, että Delors alkuperäisen euroskleroosin purkajana on antanut sivusta vähemmän mairittelevia kommentteja Euroopan johtajien, etunenässä Merkelin ja Sarkozyn, toiminnasta kriisin keskellä.

Tässä mielessä juuri nyt Eurooppa tarvitseekin enemmän Delors’in kaltaisia “managereita” kuin Spinellin, Schumanin tai Monnet’n kaltaisia visionäärejä. Euron nykyiselle instituutiopohjalle ei voi löytyä innovaatiota, joka ratkaisisi luonteeltaan akuutteja ongelmia vailla kivuliasta fiskaalista sitoutumista. Enemmänkin kyse on koordinaation puutteesta ja päätöksistä, joita äänestäjien ja veronmaksajien pelossa ei haluta tehdä.

Länsimaiden ja Euroopan velkavyyhdin purkaminen on makrotasolla jatkuva ja väistämätön trendi ainakin keskipitkällä aikajänteellä. Kun euroalueen kriisin akuutein vaihe on ohi ja pöly kunnolla laskeutunut, on kuitenkin toivottavaa että myös Spinellin, Schumanin ja Monnet’n kaltainen laajempi, pitkäkantoisempi ajattelu tekee paluun.

P.S. Nykyisen Eurooppa-ministeri Stubbin ja hänen entisen opettajansa Brent Nelsonin toimittama klassikko, The European Union: Readings on the Theory of Practice and European Integration (2003), lienee edelleen yksi parhaita EU:n integraatioteorian perusteoksia. Teos kerää merkittävimmät Euroopan integraatiota koskevat julistukset ja puheenvuorot ja linkittää ne vielä nykyiselläänkin käytävään akateemiseen keskusteluun Euroopan integraatiosta.

P.P.S Jobsin päädyttyä Applen johtoon vuoden 1996 lopulla, oli yhtiö muutamaa euroalueen maata muistuttavassa tilanteessa – silloisilla toimintakustannuksilla yritys kykenisi rahoittamaan toimintaansa kahden kuukauden ajan, sen jälkeen seuraisi konkurssi. Jobs tajusi, kuten professori Richard Rumelt kirjoittaa kirjassaan Good Strategy/Bad Strategy, että yhtiön on pakko karsia kustannuksia rajulla kädellä ja keskittyä sen ydinosaamiseen. Nämä paikoin kivuliaat päätökset mahdollistivat yhtiön huikean innovoinnin ja kasvun yhdeksi maailman suurimmista yrityksistä vain vähän yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Algerian sota – Pariisin verilöylystä 50 vuotta

Ensi maanantaina 17.10 tulee täyteen viisikymmentä vuotta nk. Pariisin verilöylystä. 17.10 vuonna 1961 ainakin kymmenet tai jopa sadat – tarkkaa lukua ei tiedetä – Ranskan “algerialaispolitiikkaa” vastaan mieltään osoittaneet saivat surmansa keskellä Pariisia. Samalla tuhansia algerialaistaustaisia pidätettiin ja vietiin väliaikaisena vankilana toimivalle pyöräilystadionille. Tapahtumat olivat osa tuolloin jo seitsemättä vuotta jatkunutta ja Ranskan neljännen valtakunnan hajoamiseen johtanutta ja Pariisiinkin levottomuuksien muodossa levinnyttä Algerian sotaa (1954-1962), jossa Ranska soti Algerian itsenäisyyteen pyrkivää Front Liberationa National’ia (FLN) vastaan. Algerian sota on tunnettu molempien osapuolten taktiikoiden kaihtamattomuudesta ja verisyydestä, mutta tämä vähemmän tunnettu episodi on kuitenkin Ranskan tuolloinen sisäpoliittinen konteksti ja molemminpuoleiset kostoiskutkin huomioonottaen poikkeuksellisen julma. Ei siis ole ihme, että lokakuun seitsemästätoista tuli vuosikymmeniksi tabu, johon julkinen keskustelu tai taide eivät juuri kajonneet. Kuvaavaa on, että osa Pariisin kaupunginvaltuustosta boikotoi vasta neljäkymmentä vuotta verilöylyn jälkeen julkaistun muistolaatan julkaisutilaisuutta vedotan mahdollisesti syntyviin levottomuuksiin.

Ajankohtaisen aiheen tiimoilta Ulkopolitist suosittelee kahta elokuvaa, jotka omilla tasoillaan hahmottavat ja analysoivat sekä Pariisin verilöylyä että Algerian sotaa laajemmin.

Itävaltalaisen Michael Haneken Kätketty (“Caché”, 2005) käsittelee terävänäköisesti kollektiivista syyllisyydentunnetta yhden perheen ja perheenisän kautta. Elokuvassa Daniel Auteuil’n esittämän päähenkilön lapsuuden suhde perheensä algerialaiseen ottolapseen toimii eräänlaisena vertauskuvana Ranskan suhteesta Algeriaan. Keski-ikään ja turvalliseen perhe-elämään tultaessa ovat pahat muistot kätketty niin tehokkaasti, ettei niiden käsitteleminen ilman hajoavaa idylliä ole enää mahdollista. Vuoden 1961 verilöyly ja sen kollektiivinen “kätkeminen” toimivat ohjaajan mukaan inspiraationa elokuvan tekemiselle. Elokuvallisten ansioiden ohella Haneken teos kannattaa katsoa, mikäli ranskalainen yhteiskunta ja ulkopolitiikka suinkaan kiinnostavat.

Jos Haneken Kätketty aiheuttaa pään raapimista, tarjoaa Gillo Pontecorvon Taistelu Algeriasta (“La Battaglia di Algeri”, 1965) osittaisen vastauksen näyttämällä osan siitä, mitä ranskalainen yhteiskunta on halunnut unohtaa. FLN:n suorittamat terrori-iskut Algiers’n eurooppalaisessa osassa saavat vastinparikseen Ranskan armeijan systemaattiseen kidutukseen ja paikoin teloituksiinkin perustuvan taktiikan. Kuten todellisuudessa, taistelu kaupungista voitetaan, mutta niin kyseenalaisin keinoin, että sota maasta hävitään. Tässä mielessä Pontecorvon elokuva tarjoaa myös sotastrategisia näkökulmia, eikä olekaan ihme, että elokuva on inspiroinut niin Etelä-Amerikkalaisia sissiliikkeitä kuin Pentagonin työntekijöitä, joille elokuvasta järjestettiin sisäisiä näytöksiä Irakin sodan alkaessa vuonna 2003.

Elokuvan pääansioita on sen dokumentaarinen cinéma vérite -ote. Teknisessä mielessä on vaikea uskoa, että elokuvaan ei ole leikattu ruutuakaan lavastamatonta materiaalia. Toisaalta elokuva ei valitse puoltaan ja jättää katsojalle tilaa tehdä omat johtopäätöksensä, näyttäen molempien osapuolten kärsimyksen. Kyseessä on melkoinen saavutus, ottaen huomioon, että FLN’in puolella taisteluissa olleella Saadi Yacefilla oli elokuvan tuotannossa merkittävä rooli käsikirjoittajana, teknisenä avustajana sekä de facto osatuottajana. Taistelu Algeriasta on ehdoton elokuvan klassikko, jota kenenkään kansainvälisestä politiikasta ja historiasta kiinnostuneen ei kannata jättää näkemättä.

P.S. Jonkinasteiseksi “counterinsurgency”-klassikoksi muodostunut David Galula’n “Pacification in Algeria 1956-1958″ (1963;2006) on luettavissa ilmaiseksi täällä. Tyyliltään muistelmia muistuttava teos kuvaa, paikoin kriittisesti, kirjailijan kahden vuoden pestiä Ranskan armeijan kapteenina Kabylan alueella. Teos on myös sikäli merkittävä, että Galula’n näkemyksillä on ollut merkittävä rooli USA:n counterinsurgency-ajattelussa.