Kiina, Filippiinit ja selkkaus merillä

“Lähde elämäsi saaristoristeilylle!”, they said…”Nauti auringosta ja luonnosta!”, they said…

Viime viikolla näytti pahasti siltä, että Kiina ja Filippiinit saattaisivat ajautua avoimeen konfliktiin muutamien Etelä-Kiinan merellä sijaitsevien kivien takia (linkki Google mapsiin). Aluekiistassa on kyse joukosta varsin pieniä saaria, tai isoja kiviä, jotka sekä Filippiinit että Kiina katsovat omikseen. Kiinalaiset kutsuvat aluetta Huangyanin saareksi, Filippiinit puolestaan Panatagin riutaksi. Vaikka maailmassa on sodittu milloin mistäkin turhasta asiasta – oli se sitten turskasta, jalkapallosta, kaukaisista saarista tai pasteijakioskista – on usein kuitenkin takana kiviä merkittävämpiä syitä. Niin on myös tässäkin tapauksessa: selkkauksen osanottajamailla – Filippiineillä, Kiinalla, ja taustapiru Yhdysvalloilla – on kaikilla oma lehmä ojassa (tai laiva lahdessa, miten asian nyt haluaa ymmärtää).

Lyhyellä tähtäimellä tämänhetkisen selkkauksen takana on molemminpuolinen ns. kettuilu, jossa molempien rannikkovartiostot ovat kiusanneet vastapuolen kalastuslaivoja. Huhtikuun alussa Filippiiniläiset yrittivät pidättää kiinalaisten kalastusalusten miehistöä, mutta Kiina pysäytti yrityksen omilla laivoillaan, joka puolestaan melkein johti nokkapokkaan sotalaivojen välillä. Kuun puolivälissä Yhdysvallat puolestaan piti Filippiinien kanssa yhteisen sotaharjoituksen Etelä-Kiinan merellä, johon osallistui yhteensä noin 7,000 sotilasta. Pitkällä tähtäimellä kullakin toimijalla on kuitenkin omat syynsä sotkeentua tilanteeseen.

Kiina ensinnäkään tuskin haluaa konfliktia ASEAN-maa Filippiinien, tai varsinkaan Filippiinien liittolaismaa Yhdysvaltojen kanssa muutamien pahaisten kivien vuoksi (tässä kuva riutan isoimmasta “saaresta”). Silti Kiina julkaisee yhä tiukkasanaisempia lausuntoja asiasta, mutta miksi? Syitä on useita. Ensinnäkin, selkkaus ja sen pitäminen tapetilla on oiva tilaisuus Kiinan kommunistiselle puolueelle kääntää huomiota pois sekä puolueen sisällä myrskyävästä skandaalista Bo Xilain suhteen että diplomaattisesti varsin hankalasta tilanteesta ihmisoikeusaktivisti Chen Guangchengin vuoksi. Tämänkaltaista “sotarumpupolitiikkaa” (kiinalaisten versio siltarumpupolitiikasta) tai virallisemmin “harhautuspolitiikkaa” (engl. diversionary foreign policy) pelaavat usein valtiot, jotka ovat sisäpoliittisesti tulenarassa tilanteessa ja haluavat kääntää kansan huomion ulkopoliittisiin aiheisiin – monesti haastamalla riitaa, ja joskus jopa sotimalla. Radikaalein esimerkki lienee Pohjois-Korea, jonka hallinnon koko olemassaolo nojaa myyttiin aggressiivisista ulkovalloista.

Nämähän sovittelee helposti ennen kuin ehtii “maritime claims reconciliation process” sanoa.

Toiseksi, Pekingin vaatimukset tulee nähdä osana sekä Kiinan strategiaa Etelä-Kiinan merellä että asemaa maailmassa laajemmin. Etelä-Kiinan meren kalastusoikeudet, öljy- ja maakaasuvarannot sekä meren merkitys kauppareittinä (yli puolet maailman rahdista kulkee meren läpi) tekevät alueesta kasvavan Kiinan tulevaisuuden kannalta elintärkeän voimavaran. Muutkin Itä- ja Kaakkois-Aasian maat ovat toki huomanneet nämä seikat, ja vetoavatkin Kiinan kanssa kilpaa kukin mihinkin saadakseen siivun alueen vauraudesta. Kaikki yrittävät maksimoida etuaan, mutta yhteistyön puutteessa päätyvät aiheuttamaan enemmän harmia itselleen ja muille, kun poliittiset jännitteet alueella kasvavat. Luonnonvarojen hamuamisen lisäksi Kiinan yritys kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella on toki myös kunnia-kysymys. Kiina on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut sellaisiin mittoihin, että se voi ensimmäistä kertaa sitten 1700-luvun lopun kokea aitoa ylemmyydentunnetta ja ylpeyttä, joka puolestaan purkautuu paikoin kovasanaisena kansallismielisyytenä.

Kolmanneksi, Kommunistisella puolueella tuntuu jälleen olevan vaikeuksia pitää asioissa eri toimijoita hallinnon sisällä, varsinkin kun kyse on nationalisteista tai Kansan vapautusarmeijasta. Tämä näkemys on selitetty oivasti tässä kattavassa International Crisis Groupin raportissa Etelä-Kiinan meren tulenarkuudesta. Kiinan armeija on jo aikaisemmin osoittanut olevansa eräänlainen musta hevonen päätöksentekoprosessissa: esimerkiksi alkuvuodesta 2011, Yhdysvaltain silloisen puolustusministeri Robert Gatesin vieraillessa maassa, Kiinan armeija päätti – tiettävästi ilman Hu Jintaon suostumusta – koelentää Kiinan ensimmäistä häivehävittäjää (engl. stealth fighter). Varsinkin Bo Xilain skandaalin jälkimainingeissa onkin hyvä muistaa, kuinka vähän hallinnon ulkopuoliset varsinkin Lännessä tietävät kommunistien puolueen toiminnasta ja päätöksenteosta Kiinan kansantasavallassa. Autoritäärisyys ja harvainvalta ei siis suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö eri toimijat hallinnon sisällä voisi kilpailla keskenään.

Filippiinien kannalta tilanne vaikuttaa varsin absurdilta: se vakuuttelee olevansa valmis lähtemään sotaan maan kanssa, jonka puolustusmenot ovat maailman toiseksi suurimmat. Taustalla on kuitenkin totta kai yhteinen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa vuodelta 1951, josta Filippiinien ulkoministeri ei suinkaan unohtanut muistuttaa kaikkia osapuolia. Toisin sanoen Filippiinit harrastavat maailman vanhinta temppua: bluffaamista. Filippiinit ei aio eikä varmasti halua sotia Kiinaa vastaan, tuskin edes Yhdysvaltojen tuella. Ilman Yhdysvaltoja sen mahdollisuudet voimankäyttöön ovat kuitenkin lievästi sanottuna melko rajalliset. Filippiinien laivaston edes etäisesti hyökkäys- ja merikelpoinen osuus kun koostuu kahdesta laivasta: vuonna 1943 vesille lasketusta fregatista, sekä Presidentti Kennedyn aikaisesta, entisestä Yhdysvaltojen rannikkovartioston aluksesta. Kuka ehtii ensimmäisenä hihkaisemaan “bullshit!”?

Pala kauneinta Etelä-Kiinan merta.

Lienee sanomattakin selvää, että Yhdysvallat eivät myöskään halua joutua kolmanteen maailmansotaan näiden kauniiden geologisten muodostumien vuoksi. Toisaalta, Yhdysvaltoja kohtaa tässä tilanteessa vaikea geopoliittinen pulma: jos se antaa Kiinan napata tämän – vaikkakin täysin symbolisen – meri-alueen, voi järjestelystä helposti tulla ennakkotapaus, joka puolestaan pönkittäisi Kiinan itsetuntoa sen toimissa Etelä-Kiinan merellä. Alue on strategisesti tärkeä öljyrohmuille Kiinalle ja Yhdysvalloille, ja varsinkin jos otetaan myös huomioon meri-alueen merkitys kansainväliselle kaupalle.

Voi vain toivoa, ettei Etelä-Kiinan merestä tule tulevaisuuden konfliktien tyyssijaa. Eikä siitä tarvitsekaan: Yhdysvallat ja Kiina voivat pyrkiä ymmärtämään toistensa intressejä alueella ja siten välttää konfliktien eskaloitumisen, joka ei olisi kummankaan intressien mukaista. Vaikein haaste näille kahdelle suurvallalle ei kuitenkaan ole yhden, vaikkakin merkittävän meri-alueen hallinnon sopiminen monen toimijan kesken: vaikeinta tulee olemaan globaalin valtatasapainon muuttuminen. Yhdysvaltojen täytyy hyväksyä se väistämätön seikka, että Kiina tulee olemaan globaalisti merkittävä toimija kansainvälisessä politiikassa – jota se jo alueellisesti onkin. Tämä tulee vaatimaan vaikeidenkin kompromissien tekemistä, varsinkin arvojohtamisen saralla. Yhdysvallat tulee toki seuraavienkin vuosikymmenten aikana olemaan vaikutusvaltainen, mutta se ei tule olemaan sitä yksin. Ja se ei, amerikkalaiset tuntien, tule olemaan helppoa kenellekään.

Sota valkokankaalla

Stanley Kubrick Full Metal Jacketin (1987) kuvauspaikalla.

Sota on rumaa, sota on kaunista. Sota on hirveää, monesti äärettömän turhaa ja joskus elintärkeää. Se on myös ilmiönä aikojen saatossa kirvoittanut taitelijoista ja kirjailijoista lukuisia maalauksia ja lukemattomasti kirjallisuutta, mutta viimeisen sadan vuoden aikana myös suunnattoman määrän elokuvia. Vaikka viime aikoina on suomalaisessa blogosfäärissä taisteltu IR-sotaa eräiden The Ulkopolitistin blogistien ja Suomen Muuttuvien Koordinaattien Hiski Haukkalan välillä, tällä kertaa – kenties rauhansopimuksen ehtojen hioutuessa – voi tyytyä nojatuolisotimiseen ja katsella sota-elokuvia. Foreign Policyn Tom Ricks on tehnyt vastaavan (reaktiona LA Timesin hömelöön listaan), ja löytyypä vastaavantyylinen lista suomalaisestakin blogosfääristä, vaikkakin hieman toiselta kantilta. Tässä postauksessa Ulkopolitistit paljastavat, mitkä sota-elokuvat heitä hätkähdyttävät, viihdyttävät ja liikuttavat. Lista ei toki ole kaikenkattava, mutta tässä joitakin mestariteoksia sodasta, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua:

Ensimmäinen maailmansota

• Kunnian polut (1957). Niitä harvoja sodanvastaisia elokuvia, jotka toimivat myös itsenäisinä taideteoksina. Kubrick kuvaa ranskalaisen komentoketjun ja sen byrokratian aiheuttamaa mielettömyyttä mikroskooppisen tarkasti. Elokuvan esittäminen kiellettiin Ranskassa aina vuoteen 1975 asti, ja mielenkiintoisena historian sivujuonteena Saksan viranomaiset harrastivat eräänlaista “deutschlandizerungia” siirtämällä elokuvan julkaisua kahdella vuodella välttääkseen välirikkoa Ranskan kanssa.
• Gallipoli (1981). Nuoret australialaiset sotilaat joutuvat Winston Churchillin takia Turkkiin katastrofaalisin seurauksin. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhautasota ja sen päättömät hyökkäykset ovat raastavaa katseltavaa. Elokuvassa on myös yksi sotaelokuvahistorian liikuttavimmista loppukohtauksista.

Lisäksi: All Quiet on the Western Front, Black Adderin neljäs tuotantokausi

Toinen maailmansota

• Tuntematon sotilas (1955): Edvin Laineen versio on ainoa oikea ja edelleen on klassinen suomalainen sotaelokuva. Myös kirja on lukemisen arvoinen.
• Tuntemattomat sankarit (1969) Jean-Pierre Melvillen hieno kuvaus Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta Vichyn Ranskassa. Mestariteos, joka kuvaa bellum omniumia ja yleistä toivottomuutta paremmin kuin yksikään muu elokuva. Kehenkään ei voi luottaa, eikä selviytymisestä (niin omasta kuin Ranskan) ole mitään takeita.
• A Bridge Too Far (1977), tahi “Kuinka ei pitäisi suunnitella operaatiota”.  Elokuva kertoo Market Gardenin epäonnistuneesta operaatiosta sekä pääesikunnan että kentän tasolla. Hyvästä näyttelijäkaartista huolimatta, elokuvan pituus vie pois tarinasta – kolmetuntinen elokuva toimisi lyhyempänäkin.
• Voittamaton ykkönen (1980). Selviytymisen kronololgia, jota kuvataan Big Red One -divisioonaan kuuluvan joukkueen taipaleen kautta. Sotaelokuva, joka tiukkuudessaan saa kaikki muut näyttämään lällykamalta – ko. joukoissa mukana ollut Samuel Fuller tunnetusti ohjasi elokuvan Luger  ja sikari kädessään. ”Sodassa mikään ei ole kunniakasta, paitsi selviytyminen”, Fuller totesi elokuvansa tiimoilta.
• Das Boot (1981): hieno psykologinen henkilökuvaus saksalaisen sukellusveneen miehistöstä. Miljöö toimii äärimmäisen hyvin ja onnistuneesta kokonaisuudesta kertoo kuinka elokuva onnistuu olemaan hyvinkin kiinnostava vaikka elokuvassa lopulta tapahtuu yllättävän vähän.
• Grave of the Fireflies (1988). Traagisessa animaatioelokuvassa kuvataan kahden orvoksi jääneen lapsen elämää sodan runtelemassa Japanissa. Vaikka kyse onkin animaatiosta, ovat päähenkilöt ja miljöö elokuvassa käsinkosketeltavan aidontuntuisia. Saa karpaasinkin kyyneliin.
• Veteen piirretty viiva (1998): James Jonesin romaaniin perustuva, kenties clausewitzilaisin sotaelokuva, joka kuvaa sodankäyntiä ennen muuta ihmisen toimintana. Malick kuvaa runollisin ottein mieletöntä “lihamyllyä” keskellä kauneinta luontoa Guadalcanalissa.
• Band of Brothers (2001), kuvaa kronologisesti Easy-komppanian matkaa toisessa maailmansodassa D-Daystä toisen maailmansodan loppumiseen Euroopassa. Elokuva keskittyy, hienoista taistelukohtauksista huolimatta, enimmäkseen kuvaamaan komppanjan aseveljien välille syntyneen siteen kuvaamiseen, erityisesti äskettäin menehtyneen Richard “Dick” Wintersin ja Lewis Nixonin välillä. Stephen Ambrosen kirjaan perustuva minisarja saa Saving Private Ryanin näyttämään lähinnä huonolta b-elokuvalta.

Lisäksi: Patton, Schindler’s List, Empire of the Sun, Defiance, The Bridge on the River Kwai

Kylmä sota

• Tohtori outolempi (1964). Kubrickin mestariteos on veitsenterävä ja hyytävä satiiri kylmästä sodasta ja yltiörationaalisuudesta ydinaseiden maailmassa. Huikea pelon, paranoian ja päättömyyden kuvaus.
• Thirteen Days (2000). Sitä monesti unohtaa, miten lähellä ydinsodan kuilun reunaa koko maailma tanssi Kuuban ohjuskriiisin aikana vuonna 1962. Siinä missä Tohtori Outolempi on kuvitteellinen hahmo, olivat tämän elokuvan osapuolet (jotka eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan) ja valinnat totisinta totta – ja se on pelottava ajatus.
• Sodan oppitunnit (2003). Tämä Errol Morrisin dokumenttielokuva on oikeastaan “vain” pitkä haastattelu, jossa Robert McNamara, kylmä soturi, kertoo ajastaan Yhdysvaltain puolustusministerinä Kuuban ohjuskriisin ja Vietnamin sodan aikana. McNamara ei virheistään huolimatta elokuvassa juurikaan pyytele anteeksi, mutta havaittavissa on kuitenkin jonkinlaista katumusta. Elokuva paljastaa – niin kuin monella tapaa koko kylmä sota – moraalisesti erittäin harmaita ja vaikeita alueita.

Lisäksi: Charlie Wilson’s War, The Hunt of Red October, On the Beach

Afrikka ja Lähi-Itä

• Breaker Morant (1980), Buurisota. Brittisotilaat joutuvat syytettyinä sotaoikeuteen buurilaisten sotilaiden teloituksista. Elokuvassa yhdistyvät erittäin mielenkiintoisella tavalla vastasissitoiminnan moraaliset ongelmat, Britannialainen ylemmyydentunne sekä intistä tuttu ns. “p**** valuu aina alas komentoketjua pitkin” -käsite. Loppukohtauksen pienieleinen dramaattisuus myös peittoaa monet räiskintävoittoiset sotaelokuvat mennen tullen.
•  Taistelu Algeriasta (1966), Algerian sota. Elokuva sissi- ja vastasissitoiminnan raakuudesta: FLN:n suorittamat terrori-iskut Algiers’n eurooppalaisessa osassa saavat vastinparikseen Ranskan armeijan systemaattiseen kidutukseen ja paikoin teloituksiinkin perustuvan taktiikan. Kuten todellisuudessa, taistelu kaupungista voitetaan, mutta niin kyseenalaisin keinoin, että sota maasta hävitään. Mielenkiintoisena seikkana voi mainita, että elokuva on kuvattu lähes kokonaan amatöörinäyttelijöitä käyttäen. Elokuvasta on järjestetty näytöksiä myös Pentagonissa mm. Irakin sodan alkuvaiheessa.
• Operation Thunderbolt (1977), Uganda.  Tämä israelilainen elokuva kertoo operaatio Entebbestä, jolloin israelilaiset kommandot vapauttivat siepatun lentokoneen matkustajineen Ugandassa.  Genrena kommandoleffa on harvoin syvällinen, mutta tässä tapauksessa on saatu mukaan kiitettävästi yleisempää tapahtumien kulkua.
• Lord of War (2005), Afrikan konfliktit. Vaikkei elokuva olekaan sota-elokuva perinteisessä mielessä, kuvaa se hyvin konflikteja esimerkiksi Keski-Afrikassa, jossa pienet epäkansalliset ryhmittymät jatkavat väkivallan kierrettä halpojen Kalashnikovien voimin. Elokuvassa asekauppias Yuri Orlov (jonka hahmo todennäköisesti perustuu vastikään tuomittuun Viktor Boutiin) myy aseita minne tahansa, mutta joutuu loppujen lopuksi kohtaamaan tekonsa seuraukset. Varsin jännä seikka on, että ennen elokuvan lopputekstejä muistutetaan katsojaa siitä, että eniten aseita maailmassa myyvät kuitenkin Yhdysvallat, UK, Ranska, Kiina ja Venäjä – YK:n turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä.
• Waltz with Bashir (2008), ensimmäinen Libanonin sota. Tässä Israelilaisessa animaatiossa tarinan kertojana on elokuvan ohjaaja Ari Folman, joka yrittää päästä käsiksi Libanonin sodan aikaisiin muistoihinsa, ja selvittää osallisuuttaan Sabran ja Shatilan joukkomurhassa. Osittain surrealistisissa ja unien- ja muistojensekaisissa tunnelmissa päästään sukeltamaan sodan traumaattisiin puoliin erittäin voimakkaalla tavalla. Myös Max Richterin säveltämä soundtrack on aivan uskomaton.

Vietnam

• Ilmestyskirja. Nyt (1979). Coppolan psykedeelinen vista sodasta mielentilana. Karmivuus ja eeppisyys eivät ole koskaan yhdistyneet valkokankaalla tavalla, jolla Coppola sen (Wagnerin ja käsikirjoittaja John Miliuksen suosiollisella avustuksella) välittää kuuluisassa helikopterihyökkäyskohtauksessa.
• Full Metal Jacket (1987). Klassikko, jossa sodan brutaalius todella sekoittaa sotilaiden pään. Anekdoottina mainittakoon, että legendaarista Drill Instructor Hartmania esittää elokuvassa oikeasti kessuna merijalkaväessä palvellut Ronald Lee Ermey.

Lisäksi: Platoon, We Were Soldiers, Good Morning Vietnam

Kylmän sodan jälkeiset konfliktit

• Hotel Rwanda (2004), Ruandan sisällissota: On hyvin hankalaa käsitellä aihetta kuten kansanmurhaa olematta saarnaava tai vähättelevä.  Kaikenkaikkiaan Hotel Rwanda onnistuu käsittelemaan aihetta suhteellisin hyvin, kumpaankaan sortumatta.
• Mark Bowdenin kirjaan perustuva Black Hawk Down (2001) kuvaa hyvin jalkaväkijoukkojen modernin sodankäynnin tämänhetkistä kehityssuuntaa: hyvin (ja kalliisti) koulutetut erikoisjoukot toimivat eksoottisissa paikoissa, tässä tapauksessa Somaliassa, ottaen vastuuta tehtävistä, jotka eivät suoranaisesti heille kuulu. Elokuvan keskittyessä enimmäkseen kuvaamaan erittäin vaikeaa tilannetta eristyksissä olevien erikoisjoukkojen ja somalimilitanttien välillä – kampanjassa, joka oli monella tapaa poliittinen painajainen – elokuva onnistuu kuitenkin myös avaamaan erikoisjoukkojen ainutlaatuista toimintaa, sekä mottoa “leave no man behind,” jota elokuvan yhden päähahmon, Hootin, lyhyt monologi elokuvan lopussa kuvastaa varsin hyvin.
• Generation Kill (2008) on Evan Wrightin kirjaan perustuva minisarja, joka kertoo BHD:n tapaan yhtälailla vaativan tehtävän eteen joutuvasta, huonosti varustetusta erikoisjoukosta (merijalkaväen tiedustelukomppania) Irakin sodan (2003) alkuhetkinä. Minisarjan keskittyminen kampanjan kuvaamiseen armeijan sisäisen byrokratian ja urakeskeisten upseerien henkilökohtaisten agendojen kautta tekee siitä varsin omalaatuisen, Clausewitzin “kitkaa” kuvaavan projektin.

Lisäksi: Armadillo, Restrepo

Entä te, arvon lukijat: mitkä tältä listalta puuttuvat klassikot olisivat teidän mielestänne ehdottomasti kuuluneet parhaimpien sotaelokuvien joukkoon? Lisää ehdotuksesi alle!

Vieraskynä: Sodasta

Carl von Clausewitzin haamu (1831-) on kuuluisa sotateoreetikko, sosiologi ja filosofi. Tällä hetkellä Clausewitzin haamu jakaa vuotensa kummitellen häntä väärin tulkitsevien akateemikkojen työhuoneita, pelotellen suurimman osan vuotta John Keegania ja Martin van Creveldiä. Clausewitzin haamu harkitsee kesäloman viettämistä Suomessa Hiski Haukkalan terrorisoimiseksi.

Viimeisten viikkojen ajan olen innolla seurannut Suomen kansainvälispoliittista blogistania, sekä Hiskin, Charlyn ja The Ulkopolitistin poikien keskustelua sodasta ja vähän rauhastakin. Erityiset kiitokset haluaisin osoittaa Sunnuntaistrategistille, joka pyysi minua osallistumaan keskusteluun Ouija-lautansa välityksellä. Charlylle sen sijaan totean, että ei kannata luottaa sotahistorioitsijoihin, jotka tulkitsevat tekstejäni Basil Liddell Hartin kautta. Se arvoton liero ja faktojen vääristelijä ei ymmärtäisi ideoitani vaikka lukisi ne yksinkertaistettuna wikipediasta.

Hartin tapaus kuitenkin valottaa varsin keskeistä ongelmaa tekstissäni, joka näin jälkikäteen ajateltuna on kyllä varsin kivuliaasti lukijan kannalta aikansa tuote: saksalaisen romantiikan vaikutus sekä dialektisen metodin käyttäminen on saanut aikaan mitä mielenkiintoisimpia väärinkäsityksiä, joista suurin tuntuu olevan erään nimeltämainitsemattoman sotahistorioitsijan ymmärrys väite siitä, että teokseni on oikeasti helppolukuinen.

Tämä on varmasti myös kirottua Antoine-Henry Jominia varmasti salaa fanittavan Hiski Haukkalan Sunnuntaistrategistille osoittaman kritiikin takana. Kuinka muuten joku voisi kutsua minua ”nojatuolimatkailijaksi,” vaikka palvelin upseerina niin Venäjän kuin Preussinkin asevoimissa, ja olin ensimmäinen länsimainen sotateoreetikko, joka pyrki tutkimaan sotaa ja sodankäyntiä tieteellisesti myös sosiologisina ilmiöinä (vaikka tosin Comte ei ollut sitä vielä sosiologiaksi silloin nimennyt).

Kirjani on kyllä oman aikansa tuote, ja rajoitettu senaikaisen sodankäynnin tutkimiseen, mutta oma analyysini oli huomattavasti tätä laajempi: En pyrkinyt tutkimaan pelkästään oman ajanjaksoni sotaa, vaan luomaan laajemman tieteellisen teorian sodasta, joka ei suinkaan rajoitu ajatukseen länsimaisesta valtioiden välisestä sodankäynnistä. Kalevi Holstinsa lukeneet tietävät tämän laajalti hyväksytty länsimainen käsitys siitä, mitä sota on, mutta sota – kuten kirjani kunnolla lukeneet tietävät – ei itsessään rajoitu tähän, vaan jokainen sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä ja muutenkin ihmisten toiminnan tuote. Toisin sanoen, kuten muutamat teokseni epäselvästi esitetyt argumentit ymmärtäneet teoreetikot ovat jälkikäteen laajentaneet, sodan luonto – vihanpito ja vihollisuus (Hiskille tiedoksi, että käsittelen tätä sodan keskeisenä elementtinä, en sen aiheuttajana), sattuma, alisteisuus politiikalle – ei muutu, mutta sodan luonne – miten sotaa käytännössä käydään ja kenen toimesta – saattaa hyvinkin muuttua. Hew Strachan käsittelee tätä muun muassa varsin hyvin tässä virtuaalisessa paperikäärössä.

Joka tapauksessa, väitteeni on, että sota, luontonsa ulkopuolella, on harvoin avoin universaaleille ”totuuksille” sen luonteesta –  sota on ihmisten toimintaa, ja ihmiset ovat aika monimutkaisia. Sama pätee myös sodan syttymisen syihin (joita en niinkään käsitellyt omassa teoksessani). Tietääkseni elossa olevat poliittiset tieteilijät eivät ole vieläkään löytäneet universaalia teoriaa siitä, miksi soditaan – vaikka yrityksen puutteesta tämä sotatieteen tutkimusalue ei kärsi.

Sama pätee myös ajatukseen ihmisten rauhallisuudesta tai sotaisuudesta, tai yhteiskunnallisista normeista. Sotia käydään (tai ollaan käymättä) monista syistä, ja ne jotka haluavat sotia, yleensä sen tekevät jos siihen kykenevät, joko kiertäen niitä rajoitteita mitä yhteiskunnan sosiaaliset normit niille asettavat – riskiyhteiskunnat käyvät sotaa tavalla, joka minimoi heidän miestappionsa; humanitaarista sodankäyntiä harrastavat yhteiskunnat pyrkivät täsmäiskuin vähentämään siviilitappiota kohdealueella, ja rajoittavat sodankäyntinsä tavoitteet hyvin minimalistisiksi; ja demokratiat, jotka eivät saisi käydä sotaa, käyvät sotaa käymättä sotaa: ne harjoittavat humanitaarisia interventioita, kineettisiä operaatioita, ja täsmäiskuja – tai mahdollisesti unohtaen ne kokonaan, tai pyrkien muuttamaan ilmapiiriä sallivammaksi.

Normit ovat kuitenkin alttiita muutoksille. Esimerkiksi harva ensimmäisen maailmansodan jälkeen – josta minua aiheetta syytettiin parin huonon englantilaisen  sotahistorioitsijan toimesta – olisi voinut ennustaa toista maailmansotaa. Sota kaikkien sotien päättämiseksi on sodittu historian aikana monia kertoja, ja varmasti soditaan tulevaisuudessakin. Se, missä muodossa näitä sotia käydään, on vielä epävarmaa. Se puolestaan ei ole, että niitä tullaan käymään. Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan varustautumalla kivillä ja kepeillä.

Sota on oman aikakautensa ja omien rajoitteidensa tuote kuten kirjoitin jo 1800-luvulla. Aikakaudet vaihtuvat, sotaa käyvät osapuolet vaihtelevat, ja sodankäyntiä rajoittavat yhteiskunnalliset tekijät muuttuvat, mutta ovat ihmiset sitten yksilöinä sitten rauhallisempia tai sotaisampia, sodan luonne muuttuu mahdollistamaan sodan käymistä säilyttäen ennakoimattomuutensa, ja sodan luonto säilyy muuttumattomana. Niin kauan kuin valtiot, yhteiskunnat tai yksittäiset aseelliset ryhmittyvät näkevät, että he voivat aseellisen toiminnan kautta saada muut toimimaan haluamallaan tavalla (hyväksyttävään hintaan), sodat jatkuvat, ja kameleonttini elää ja voi hyvin – se, onko sota eettistä toimintaa on tämän huomioiden toisarvoisen tärkeää.

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

Clausewitzin kameleontti ja big history

Suomen IR-blogosfääri on liekeissä. SMK:n häpeilemätön, (lähes) provosoimaton hyökkäys The Ulkopolitistia kohtaan on herättänyt jopa Ulkopoliittisen Instituutin huomion. Nyt onkin hyvä aika tulla esiin ja ottaa kantaa ”twitter-provokaatiosta” vihastuneen pihastuneen Kehittyvien Maakuntien Suomen Muuttuvat Koordinaatit blogin pyörittäjän tosiasialliseen sodanjulistukseen.

Aluksi full disclaimer. Kuten Taivaanrannanmaihari mainitsi postauksessaan, hänen kynästään kyseinen provokaatio ei ollut kotoisin. The Ulkopolitistin tweep-in-chiefinä olen itse vastuussa Hiskin haasteeseen johtaneesta tweetistä, mutta annettakoon tämä väärinymmärrys anteeksi heijastaen Hiskin osoittamaa hyvää henkeä. Ja tietysti Hiskille osoitan paavimaisen anteeksipyynnön siitä, kun hän ei ymmärtänyt sanomaani oikealla tavalla, vaan heitti pienoiset “mantrumit.” Tuo kuitenkin tarkoittaa sitä, että osa haasteesta onkin todellisuudessa esitetty tähän suuntaan. Ja toki siihen tartutaan. Hyvässä hengessä, luonnollisesti.

Syy mantrumiin johtaneeseen man-crush provoiluun epäilyyn johtui yhdestä Hiskin esittämästä pointista muuten varsin mielenkiintoisessa puheenvuorossa. Yleisesti varsin objektiiviseen ja terävään arviointiin kykenevä Hiski, kuten itsekin tokaisi, on sokaistunut Pinkerin pitkistä kutreista ja ”totaalisesta parhaudesta,” joka on aavistuksen sumentantanut hänen arviointikykyään (kenen man-crushilla tuollaista vaikutusta ei olisi?), ja saanut hänen puheenvuoronsa muistuttamaan fanitytön kiivasta tilitystä siitä, kuinka Twilight-trilogia määrittelee fantasiaelokuvien genren uudelleen.

Huomioni siis herätti Hiskin väite siitä, että Pinkerin kirjan on ”kenties 2000-luvun merkittävin puheenvuoro sodasta ja väkivallasta.” Toinen full disclaimer. Myönnän, etten ole lukenut Pinkerin kirjaa – kuten ei muutama muukaan sodan ja strategian tutkimuksen parissa aikaansa viettävä lattea muiden rahoilla hipsterikahviloissa hörppivä kroonisesti laiska sosiaalipummi jatko-opiskelija – joten en kommentoi sen sisältöä sen kummemmin, etenkään väkivallan osalta, johon Hiskin arvostelu keskittyi.

Sotaa käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden osalta on kuitenkin todettava, että väite, jonka mukaan tiedettä popularisoiva, big history genreä edustava kirja voisi (edes kenties) olla vuosikymmenen merkittävin teos, on lähinnä omiaan saamaan pupujusseja surullisiksi - varsinkin jos kirja käsittelee, kuten Hiskin arvostelu antaa ymmärtää, enimmäkseen väkivaltaa.  Väite onkin röyhkeydessään sama kuin julistaisi Stephanie Meyerin (Twilightin “kirjoittaja”) merkittävimmäksi kaunokirjailijaksi viimeisen kymmenen vuoden ajalla.

Tiedettä popularisoivilla kirjoilla on toki hyötynsä (tässä vaiheessa täytyy osoittaa kiitokset Charlylle, joka suositteli lukurotaatiooni päätynyttä Diamondin Collapsea). Tieto on aina hyvästä, ja laajemmalle yleisölle yksinkertaistettu tieto uppoaa varmasti paremmin kuin täynnä akateemista jargonia, pitkiä lauseita ja loputtomia nyanssieroja täynnä oleva teksti. Monet sotaa popularisoivat kirjat – kuten esimerkiksi Victor Davis Hansenin Western Way of War – päätyvät kuitenkin lähinnä vääristämään yleistä tietämystä käsittelemästään aiheesta. Tuskin tarvitsee monelta Lähi-itätutkijalta kysyä, mitä mieltä he ovat esimerkiksi Bernard Lewisin Lähi-idän politiikkaa popularisoivista teoksista, tai kansainvälisen politiikan tutkijoilta Samuel Huntingtonin viimeisestä suuresta narratiivista. Kirjat voivat olla merkittäviä, mutta eivät kovin positiivisella tavalla.

En toki väitä, että sama pitäisi automaattisesti paikkansa Pinkerin kohdalla, mutta big historyssä on genrenä monta vaaraa, joista Hiskikin on uskoakseni hyvin perillä: pitkiä ajanjaksoja käsittelevä, temaattisesti fokusoitunut kirjallisuus pohjautuu pitkälti yleistyksille; jatkuvuuden ja laajojen trendien korostamiselle muutosten ja yksityiskohtien huomioimisen kustannuksella; ja kirjailijan omille ennakkoasenteille – jotka saattavat johtaa esimerkiksi lähteiden tulkitsemiseen väärin tai tarkoituksenmukaisesti – joiden huomioiminen on lähes aina lukijan vastuulla. Vaarallista tästä tekee sen, että big history on suunnattu myös niille, joille näiden virheiden huomaaminen on vaikeaa ellei peräti mahdotonta.

Sota itsessään ei toimintana tai ilmiönä sovellu hyvin big history genrelle tai edes akateemisemmille suurille narratiiveille, kuten Gray argumentoi kirjassaan Another Bloody Century – joka myös itse kärsii, ei niin vähänkään ironisesti, monista genren ongelmista. Hyvänä esimerkkinä toimii myös Charlyn suosittelema John Keeganin A History of Warfare, jonka – toisin kuin Pinkerin tiiliskiven – olen itse asiassa lukenut.  Keeganin HoW, joka käsittelee sotaa usean vuosituhannen aikana, ymmärtää sodan lähinnä kulttuurin jatkeena, osaltaan anti-teesinä halveksimalleen Clausewitzille (joka on vähemmän kunniakas traditio eräiden englantilaisten sotahistorioitsijoiden keskuudessa), jota hän kuitenkin tulkitsee virheellisesti.  Ongelmaksi tämä muodostuu erityisesti kirjan lopussa, jossa yliarvioi kulttuurin merkitykstä sodalle ja sodankäynnille, joka on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muodostunut merkittäväksi ongelmaksi sodan tutkimiselle (ja sen seurauksena myös sodankäynnille). Keegan ei ole ainoa kritiikistä kärsinyt. Uusien narratiivien kehittelijät, kuten Martin van Creveld, Mary Kaldor, TX Hammes ja iso liuta muita ovat joutuneet merkittävän kritiikin kohteiksi, eikä syyttä.

Sota on ilmiönä, kuten Charlykin ajoi takaa korostamalla muun muassa normien ja kulttuurin merkitystä, äärimmäisen kontekstisidonnainen ja siten altis merkittävillekin muutoksille (sen suhteen, kuinka ja kuinka usein sotaa käydään), jotka eivät istu lineaariseen tai progressiiviseen käsitykseen historian kulusta, mikä usein on big historyn takana. Sodan historiallinen epälineaarisuus on haaste kelle tahansa suurta narratiivia metsästävälle kirjailijalle.

Ideationaaliset (ja materiaaliset) tekijät tietysti vaikuttavat siihen, kuinka usein sotia käydään ja millä tavoin, mutta Clausewitzin kameleontti näyttää ryömivän esiin kiven alta silloinkin, kun sitä vastustavat normit ovat vahvat, tai olosuhteet epäsuotuisat esimerkiksi poliittisista, sotilaallisista, teknologisista tai taloudellisista syistä.  Valtiot kuitenkin kykenevät sopeutumaan niitä sitoviin normeihin pyrkien käymään sotaa käymättä sotaa sen ”perinteisessä muodossa,” tai kuten Kalevi Holsti argumentoi, siinä muodossa missä se on länsimaisessa kulttuurisidonnaisessa kontekstissa perinteisesti ymmärretty – mikäli se niiden intresseissä on. Kun on haluja, kuten arvoisa kollegani Taivaanrannanmaihari arvioi olevan, on myös keinoja.

Mitä sodasta voi sitten suurilla narratiiveilla sanoa? Ei sitä, että sotien aika on ohi, nyt tai todennäköisesti tulevaisuudessakaan. Se argumentti on kuultu aikaisemminkin (Take it away, Dropkick Murphys!). Sotien  määrä voi olla laskussa, mutta tämä ei luonnollisesti tarkoita pysäyttämätöntä kehityssuuntaa, mikä Pinkerin (ja Hiskin) kunniaksi on todettava kirjailijan huomioineen – ainakin arvostelun perusteella. Paikkansapitävin suuri narratiivi sodasta on se, että sota ilmiönä ei sovi kovin hyvin suurille narratiiveille.

Yksi harvoista sotatieteen mestareista, preussilainen man-crushini Clausewitz tietää kertoa, että sota on monilla tavoin kontekstiensa määrittämä, mutta perusominaisuuksiltaan yllättävän muuttumaton:

Sota ei siis ole vain varsinainen kameleontti, koska se muuttaa hieman luonnettaan jokaisessa konkreettisessa tapauksessa, vaan se on myös vallitsevien peruslinjojensa kannalta kokonaispiirteiltään merkillinen kolminaisuus, joka koostuu peruselementtinsä alkuperäisestä väkivaltaisuudesta, vihasta ja vihollisuudesta, joita on pidettävä sokeana luontoon pohjautuvana vaistotoimintana, todennäköisyyden ja sattuman leikistä, joiden takia siitä tulee vapaata henkistä toimintaa, sekä sen luonteesta politiikan alisteisena välineenä, luonteesta, jonka takia se kuuluu pelkästään järjen toimintakenttään. – Clausewitz, Carl von, saksankielisestä käsikirjaversiosta (Pickert & von Schramm suom. Harri Eskelinen) Art House, Smedjebacken 1998

Kun sodalle relevantit kontekstit muuttuvat, sotien määrä ja luonne muuttuvat niiden mukana. Minkä tahansa narratiivin on tunnustettava tämä tosiasia päästäkseen viisauden alkuun.  Sota sellaisena kuin me (ja Clausewitz) sen ymmärrämme saattaa joskus loppua, mutta se kertoo enemmän mielikuvituksemme rajallisuudesta kuin sodan tulevaisuudesta. Sota on ollut mukanamme pitkään – erilaisissa muodoissa, tuoden esiin pahimpia ja parhaimpia ominaisuuksiamme – ja itse en näe syytä epäillä tämän muuttuvan hyvin, hyvin pitkään aikaan. George Santayanaa lainatakseni, vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun.

Sodan tulevaisuus ja Hiskin haaste – erä II

Mestari Tzu sanoo:

‘Attack [your opponent] where he is unprepared, appear where you are not expected.’

Käytänkin nyt siis hyväkseni todennäköisesti akateemista vappua viettäneen vastustajani krapul…vappuväsymystä ja ryhdyn asymmetrisen sodankäynnin menetelmiä mukaillen odottamattomaan vastaiskuun. En garde! Ensinnäkin kiitokset Hiski Haukkalalle, joka tarttui haasteeseen sodan tulevaisuudesta. UPI:n Charly Salonius-Pasternak huomasi myös tämän “IR-sodan”, ja lykkäsi lusikkansa mukaan soppaan – ja mikäs sen parempaa suomalaisen blogosfäärin elvyttämistä ajatellen!

Tässä kohtaa taistoa on kuitenkin pakko selkeyttää debattia hiukan. Provokatiivinen twitter-viesti Hiskistä, Pinkeristä ja “man-crushista” ei itse asiassa lähtenyt allekirjoittaneen kynästä, koska alkuperäisen tekstin tarkoitus ei ollut suoraan kritisoida Pinkeriä. Tämä lähinnä siksi, etten ole edes vilkaissut koko opusta Pinkerin varmasti mielenkiintoiseen teokseen vielä ehtinyt syvemmin tutustua. Mutta koska tästä seurasi niin mielenkiintoinen väittely (ja muurahaispesää on niin hauska sohia), on sitä pakko jatkaakin! Voi olla, että eräs kollegoistani jatkaa Pinker-mancrush… tai siis arvoisan professorin argumentin kritisoimista lähitulevaisuudessa, joten heitän tässä toisen hanskan maahan, ja yritän omalta osaltani väistellä kritiikkiä selkeyttää keskustelua.

Väitän nimittäin, että sota on ja tulee olemaan olennainen osa kansainvälistä politiikkaa, eikä sen merkitystä tai logiikkaa tule vastaisuudessakaan aliarvioida. Tämä argumentti puolestaan perustuu kahdelle pilarille: esinnäkin, sodan ja poliittisen väkivallan yleisyys maailmassa tuskin merkittävästi laskee lähiaikoina; toiseksi, vaikka väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi, sen poliittinen merkitys pysyy samana tai kasvaa.

Vaikka Haukkala huomauttaakin, että “kukaan (edes Pinker) ei ole väittänyt, että sota tai väkivalta maailmasta mihinkään tyystin katoaisivat. Nämä ilmiöt ovat varmaan aina kanssamme (tai mistä minä Pinker kukaan sitä voisi tietää!)“, päätyy hän liian hätäisiin johtopäätöksiin sodasta ja anarkian logiikasta:

“Pakottaako anarkian logiikka muka Tanskan ja Ruotsin tai vaikkapa Saksan ja Ranskan armottomaan ja muuttumattomaan turvallisuusdilemmaan ja ikuiseen sotaan? Entäpä USA:n ja Meksikon?Jos nämä perinteiset leppymättömät vihamiehet voivat tehdä keskenään rauhan ja siirtyä toisenlaiseen anarkian logiikkaan, kenties muukin ihmiskunta voi tehdä saman perässä?”

Toisin sanoen: Haukkalan ja Pinkerin mielestä kansainvälinen yhteisö on mitä todennäköisimmin suuntaamassa kohti sosiaalista järjestystä, jossa sodalla on yhä vähemmän jalansijaa. Haukkala Alexander Wendt käyttää sosiologiasta tuttua konstruktivistista ajattelua, ja väittää että järjestys valtiojärjestelmässä on sosiaalinen konstruktio, eli ihmisten itsensä luoma ja (alati muuttuvien) sosiaalisten normien muokkaama. Tästä juontaa juurensa kansainvälisten suhteiden sosiaalista ulottuvuutta kuvaava, ja englantilaisen koulukunnankin puoltama käsite, “kansainvälinen yhteisö”. Tämän vastakohtana puolestaan toimii Waltzin ja neorealistien raa’an materialistinen (sosiaaliset puolet sivuuttava) “kansainvälinen järjestelmä”. Tämä toivottavasti selventää myös maallikoille allekirjoittaneen ja Hiskin välistä semanttista hevosenleikkiä.

Alkuperäisessä tekstissä käytin kuitenkin tarkoituksella anarkisen “järjestelmän” sijaan “yhteisöä”, joka puolestaan on viittaus Hedley Bullin Anarchical Society -teokseen vuodelta 1984. Vaikka Bull oli monissa asioissa väärässä, oli hänen haasteensa neorealisteille tärkeä. Hänen mukaansa valtioidenvälistä kanssakäymistä ei voi selittää ainoastaan puhtaan anarkian logiikalla: kuvaan on mahdutettava mukaan yhteistön sosiaalinen puoli.

Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa rauhanomaisempaa kanssaeloa valtioiden temmellyskentällä eli kansainvälisessä yhteisössä. Vaikka hyväksyisikin, että valtioidenvälisiä suhteita määrittävät arvot, voi sota silti olla valitettavasti osa hyväksyttyjä kansainvälisiä käytäntöjä. Humanitaarisen intervention hyväksyttävyys voi esimerkiksi lisätä sodan yleisyyttä kehittyneiden ja kehittyvien valtioiden kesken, kuten interventiot Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa viimeisen vuosikymmenen aikana antavat ymmärtää. Sudanin ja Etelä-Sudanin välillä paraikaa eskaloituva konflikti osoittaa myös, että kehittyvien maiden välillä sota vaikuttaa olevan edelleen varsin hyväksyttävä keino ratkaista poliittisia ongelmia. Myös mittakaavaltaan valtava, eikä kovinkaan paheksuttu asekauppa länsimaista kehittyviin maihin voi osaltaan lisätä löylyä jo olemassa oleviin tai kyteviin konflikteihin. Salonius-Pasternak kirjoittaakin UPI:n blogissa, että “vaikka sotimisen ja sodan käyttö politiikan välineenä on historiallisessa mittakaavassa vähentynyt, ovat niitä rajoittavat normistot poukkoilleet eri suuntiin sekä positiivisin että negatiivisin seurauksin.” Niin kuin jo The Who tiesi, ei kannata tulla huijatuksi  koska “the new boss [is] same as the old boss”.

Konstruktivistinen näkemys kansainvälisistä suhteista ei siis automaattisesti tarkoita, että valtiot rakentaisivat järjestyksen väkivallattomuuden pohjalle. Esimerkiksi Barry Buzanin näkemyksen mukaan myös uhkakuvat voivat olla “kuvitteellisia”, eli myöskin sosiaalisia  konstruktioita. Ei myöskään ole pakko olla realisti uskoakseen, että valtiot ajavat intressejään jopa väkivaltaisesti silloin, kuin tilanne sitä vaatii – konstruktivismi voikin auttaa meitä ymmärtämään tilanteita, joissa intressit itsessään ovat sosiaalisia rakennelmia tai arvoihin pohjautuvia. Wendtiä mukaillen: anarkia on toden totta sitä, mitä siitä teemme, mutta valitetettavasti konstruktiomme voi olla yhtä väkivaltainen kuin aikaisemminkin – varsinkin, kun väkivaltaisuudella voi olla taustalla todellisia tai kuviteltuja intressejä. Normien kestävyyttä on myös toisinaan syytä kyseenalaistaa, kun vaikuttaa yhä monesti siltä, että valtiot voivat viitata kintaalla normeille. Jo E.H. Carr myönsi, vaikkakin haikeamielisenä, että joskus intressit eivät vain kohtaa, ja silloin lähtevät hanskat pois.

Toinen väittämä sodan merkityksen sitkeydestä on sekin mielestäni perusteltavissa. Vaikka hyväksyisikin, että väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi lähiaikoina, voi silti väittää, että sen poliittinen merkitys ei tule vähenemään. Ihmiset varsinkin länsimaissa ovat yhä herkempiä tappioille sekä riskeille sodassa, ja vaativat hallituksiltaan yhä absoluuttisempaa turvallisuutta. Kun tämän yhdistää trendiin, jossa valtioiden väkivallan monopoli on hajoamassa, on helppo nähdä poliittisen väkivallan merkityksen vain kasvavan tulevaisuudessa. Taas Charlya lainaten: “Sodankäynnin absoluuttinen vähentyminen ei siis välttämättä tarkoita, että sodankäynnin aiheuttamat haittavaikutukset ovat vähentymään päin.”

Tämä kirjoitus paisui teoreettisemmaksi ja pidemmäksi kuin odotin, mutta Sun Tzun sodan teoriaa mukaillen:

“iske kovaa ja odottamatta, pitkiin sanoihin tukeutuen,

käytä IR-teoriaa ja englantilaista koulukuntaa hyväksesi

varsinkin kun vastustajasi on krapulassa”

Ja jos vain vastustajani olisi ottanut tästä vaarin, ei päätä särkisi niinkään kovasti.

Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

Sodan tulevaisuus?

Kuva: ISAFmedia -flickr-tili

Viimeisen vuoden aikana olen kirjottanut blogiin usein sodasta, sen eri ilmentymistä sekä globaalista turvallisuudesta – aina vuoden 2011 rauhanindeksistä ja ydinaseista lähtien, kyberturvallisuuden sekä suomen puolustupolitiikan kautta humanitaariseen interventioon. Sota on ollut siis ollut paljon tapetilla, mutta miltä näyttää sen tulevaisuus? Onko maailma tällä vuosisadalla väkivaltaisempi vai rauhallisempi kuin aikaisemmin? Miltä näyttävät sodat lähitulevaisuudessa? Onko sodalla ylipäänsä tulevaisuutta? Entä mitä tämä merkitsee Suomen puolustuspolitiikalle? Tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa – varsinkin lyhyessä blogikirjoituksessa – mutta kenties kansainvälisen politiikan käsitteet voivat tuoda selkeyttä näihin vaikeisiin kysymyksiin.

Yhdysvaltain puolustusvoimien korkea-arvoisin sotilas, Joint Chiefs of Staffin puhemies kenraali Martin Dempsey, sanoi hiljattain puheessaan Harvardin yliopistolla (tässä video), että maailma on nyt vaarallisempi paikka kuin koskaan aikaisemmin, vaikka valtioidenvälinen sota onkin epätodennäköisempää kuin aikaisemmin. Tätä kenraali Dempsey kutsuu “turvallisuusparadoksiksi”: maailma vaikuttaa entistä turvallisemmalta, vaikkei sitä tosiasiassa ole. Dempseyn mukaan tämä johtuu väkivallan monopolin heikkenemisestä kahdella tavalla.

Ensimmäinen trendi on pitkälle kehittyneen sotateknologian levinneisyys valtioiden kesken, “horisontaalisesti”. Vuonna 1945 oli ainoastaan yhdellä valtiolla maailmassa hallussaan ydinase, kun tänä päivänä tuo luku on virallisesti kahdeksan, ja yhdeksän kun mukaan lasketaan Israel. Lisäksi risteilyohjusten, miehittämättömien lennokkien, sekä etenkin kyberturvallisuuden saralla ovat yhä useammat valtiot tehneet merkittäviä harppauksia. Toisaalta, valtiot ovat tänä päivänä taloudellisesti riippuvaisia toisistaan, eikä Dempsey siten näe valtioidenvälisen sodan uhkaa kovinkaan suurena.

Tämän lisäksi väkivallan monopoli on heikentynyt tuhovoiman vuotaessa valtioilta epävaltiollisille toimijoille, “vertikaalisesti”. Siinä missä aiemmin sodissa käytettävä tuhovoima oli yksinomaan valtioiden hallussa, on tänä päivänä yhä useammalla toimijalla mahdollisuus käyttää väkivaltaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Al-Qaidan, Meksikon huumeparonien sekä Ugandan LRA:n kaltaiset toimijat voivat saada aikaan merkittävää tuhoa, mikä puolestaan haastaa valtioiden yksinoikeutta järjestäytyneen poliittisen väkivallan käyttäjinä.

Kenraali Dempseyn arviot globaalin turvallisuuden ja sodan tulevaisuudesta ovat suureksi osaksi esitetty jossain muodossa aikaisemmin. Norman Angell esimerkiksi väitti jo vuonna 1909 julkaistussa Suuri Illuusio -kirjassaan, että kansainvälinen kauppa tekisi sodasta epäkannattavaa – ja siten epätodennäköisempää. Valitettavasti jo Angellin elinaikana maailma suistui kahdesti valtavan tuhoisiin sotiin taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta huolimatta. Osittain Dempseyn kommentit aiheesta voidaankin nähdä perusteluina Yhdysvaltojen puolustusbudjetin leikkauksille ja uudelle strategialla, jonka mukaan Yhdysvallat pyrkii keskittymään entistä enemmän uusiin teknologioihin perinteisen massa-armeijan sijaan.

Kuvaa tulevaisuudesta, jossa suurin osa sodista käydään valtioiden sisällä ja epävaltiollisten toimijoiden kesken (tai niiden ja valtioiden välillä), on puolestaan maalaillut jo 1990-luvulla Mary Kaldor kirjassaan New and Old Wars. Varsinkin Afganistanin, Keski-Afrikan, Kosovon ja Irakin konfliktien jälkimainingeissa ovat perinteisen sodan loppua olleet monet ennustamassa kerta toisensa jälkeen useat aiheesta kirjottavat. Tämän seurauksena on syntynyt varsin suuri määrä sekä käsitteitä kuvaamaan epäperinteistä sotaa että asiantuntijoita, jotka tutkivat ilmiötä.

Miltä näyttää siis sodan tulevaisuus? Valitettavasti en voi tässä väittää, ettei sitä olisi. Vaikka valtioidenväliseen sotaan eivät tänä päivänä monet usko, tulee se ikävä kyllä olemaan mitä todennäköisimmin osa kansainvälistä politiikkaa vielä pitkän aikaa. Kirjassaan Another Bloody Century brittitutkija Colin Gray esimerkiksi väittää, että koska sodan logiikka ei muutu, tulee tästä vuosisadasta valitettavasti väkivaltainen siinä missä aikaisemmistakin. Monien mielestä sodan logiikka kuitenkin on itsessään ristiriitainen käsite, koska he näkevät soda tuhoisuudessaan täysin epärationaalisena. Kaikessa mielettömyydessään sota eli järjestäytynt väkivalta on ikävä kyllä kuitenkin väline, jonka monet toimijat – olivat ne sitten valtioita tai pienempiä ryhmittymiä – näkevät tapana saavuttaa päämääriään. Irak hyökkäsi vuonna 1980 vallankumouksen runtelemaan Iraniin, koska se halusi vahvistaa asemaansa alueellisena suurvaltana. Iran näki luonnollisesti sodan luovuttamista parempana vaihtoehtona. Yhdysvallat puolestaan tuki kumpaakin osapuolta, koska sen etujen mukaista oli heikentää sekä Irania että Irakia. Lopputuloksena oli kahdeksan vuotta kestäny sota jota taisteltiin varsin perinteisellä tavalla – suurten joukkojen välillä ja verisesti.

Sota ei siis johdu ihmisten pahuudesta tai välttämättä edes epärationaalisuudesta, vaan valtiojärjestelmän luonteesta. Anarkisessa yhteisössä ei voi koskaan olla täysin varma omasta turvallisuudestaan, ja siksi valtiot varautuvat sotiin ja taistelevat niitä – ja maksavat siitä erittäin kalliin hinnan. Pitkällä aikavälillä täytyy varautua myös epätödennäköisiin vaihtoehtoihin, ja siksi Suomikin ylläpitää yleistä asepalvelusta sekä noin 350 000 sotilaan reserviä, ja käyttää vuosittain aseisiin noin 2,8 miljardia euroa – yhtä paljon kuin korkeakoulutukseen ja tutkimukseen. Se, että onko tämä hinta maksamisen arvoinen, on tärkeä kysymys jota Suomen tulee yhteiskuntana pohtia.

Entä rauha, onko sillä tulevaisuutta? Se riippuu siitä, että minkälainen kansainvälinen järjestys tällä vuosisadalla luodaan. On jo viitteitä siitä, että sota on yhä vahvemmin kansainvälisten normien vastaista – tavallaan sosiaalisesti epähyväksyttävää käyttäytymistä kansainvälisessä yhteisössä – mutta valitettavasti se on hinta, jonka monet ovat valmiita maksamaan turvallisuudesta. On kuitenkin mahdollista, että ajan myötä tämä kehitys vahvistuisi ja yhä useammat valtiot olisivat halukkaita rankaisemaan valtioita jotka rikkovat kansainvälisiä normeja, joka puolestaan saattaisi toimia sotaa ehkäisevänä mekanismina. Näin ei kuitenkaan kenties käy – varsinkaan kun ajatellaan, kuinka suuri uhraus sota kansakunnille on.

Dempsey kuitenkin huomauttaa puheessaan, että joskus sitkeätkin ajatukset voivat olla vääriä. Sota on varsin sitkeä ajatus, eikä valitettavasti näytä poistuvan lähitulevaisuudessa. Ajatuksilla on kuitenkin merkitystä, ja siksi onkin tärkeää että myös ikävistä ajatuksista, kuten sodasta, puhutaan sellaisina kuin ne ovat.

Kiina – nouseva asemahti?

Pitkään vaikutti siltä, että Kiinan nousu maailmanpolitiikan areenalle tapahtuisi rauhanomaisesti. Vuonna 2003 Kiinan kansantasavallan presidentiksi nousseen Hu Jintaon sisä- ja ulkopoliittista retoriikkaa värittivät puheet “harmoniasta” ja “rauhanomaisesta kasvusta”, eikä Kiinalla vaikuttanut olevan USA:n hegemoniaa haastavia pyrkimyksiä. Viime vuosien aikana Kiinan teot ja retoriikka ovat kuitenkin muuttuneet määrätietoisemmiksi, ja länsimaissa on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota Kiinan rivakasti kasvavaan puolustusbudjettiin. Kysymys lieneekin: mitä Kiinan sotilaallinen vahivistuminen merkitsee maailmanpolitiikan suuntaviivoille, ja tulisiko sen huolestuttaa meitä?

Kiinan sotilaallisesta ja taloudellisesta kasvusta puhuttaessa on yleistä maalailla pelottavia uhkakuvia. The Economist esimerkiksi käsitteli aihetta näyttävässä jutussaan viime viikolla, eikä unohtanut mainita pääkirjoituksessaan, että Kiinan sotavoimien kasvun tahti on “väistämättä” huolestuttavaa. Varmaa onkin, että Kiinan valta alueellisesti ja globaalisti tulee vain kasvamaan seuraavien vuosikymmenten aikana, joka puolestaan vaikuttaa maailmanlaajuiseen valtatasapainoon. Panikoimisen sijaan on kuitenkin tärkeää ymmärtää nämä seuraukset sellaisina kuin ne ovat.

Kiinan vallan kasvu tarkoittaa sitä, että lännen tulee ottaa huomioon Kiinan poliittiset päämäärät ja intressit. Kiinan talouskasvu todennäköisesti hyödyttää myös Yhdysvaltoja sekä muita suurvaltoja, mutta sotilaallisen voiman saralla edistysaskeleet ovat usein ns. nollasummapeliä – valtaa voi hankkia vain toisten toimijoiden kustannuksella. Siinä missä Yhdysvallat NATO-liittolaisineen on voinut toimia melko vapaasti kylmän sodan päättymisen jälkeen, tulee niiden nyt suhtautua vakavemmin Kiinan näkemyksiin maailmanjärjestyksestä. Tästä nähtiin esimakua kun Venäjä ja Kiina torppasivat Syyria-päätöslauselman YK:n turvallisuusneuvostossa helmikuussa. Kiinalla tulee siis olemaan entistä suurempi mahdollisuus käyttää sanavaltaa globaaleissa päätöksentekoelimissä ja puolustaa sille tärkeitä arvoja ja intressejä – kuten suvereniteettiä ja puuttumattomuusperiaatetta.

Muutokset globaalissa valtatasapainossa tapahtuvat kuitenkin varsin hitaasti – useiden vuosikymmenten aikana. On siis tärkeää huomioida, että Kiinan sotilaallisen vallan kasvu vaikuttaa ainakin toistaiseksi pääosin alueelliseen valtatasapainoon. Kiinalla ei tule vielä pitkään aikaan olemaan kapasiteettia voimankäyttöön sen lähialueiden ulkopuolella. Vaikka Kiinan laivastoa uudistetaankin parhaillaan kovaa tahtia, ei sillä ole juurikaan voiman heijastamiskykyä (engl. power projection). Kiinalla on vasta muutama rakenteilla oleva lentotukialus, kun Yhdysvalloilla on 11. Puhe Kiinasta aidosti globaalina asesupervaltana onkin ennenaikaista, vaikka Kiinan kansanrmeijan yli kahden miljoonan sotilaan joukot maailman suurimmat ovatkin. Sapelinkalistelut puolin ja toisin kannattaakin ottaa skeptisesti. Kiinalaiset tietävät tämän, ja he ovatkin tehneet parhaansa kehittääkseen asymmetristä kapasiteettia esimerkiksi kybersodan saralla.

Tämän lisäksi on muistettava, että Kiina tuskin kokee sodan olevan sen intressien mukaista. Siinä missä kylmän sodan vastapuolilla oli lähes olematon määrä kaupallista kanssakäymistä, ovat tämän päivän suurvallat taloudellisesti erittäin riippuvaisia toisistaan. Kiina ja Yhdysvallat käyvät vuosittain kauppaa noin 400 miljardin dollarin arvosta, ja sodalla näiden kahden välillä olisi katastrofaaliset vaikutukset kummankin taloudeen. Kiina on myös varsin riippuvainen esimerkiksi ruuan ja fossiilisten polttoaineiden tuonnista. Kiina on síis toistaiseksi ollut pääosin tyytyväinen pelaamaan kansainvälisten sääntöjen mukaisesti, vaikkei se aina samaa mieltä niistä olisikaan.

Lopuksi on kuitenkin lainattava Otto von Bismarckia (sekä Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin lausuntoa): sotilaallisessa valtatasapainossa kaikkein tärkeintä pitkällä tähtäimellä “kyky toimia, eivät tavoitteet”. Tämän ajatuksen ytimessä on oivallus, että intressit – tai ainakin valtion käsitys intresseistä – voivat muuttua. Näin ollen vaikka toimijalla ei olisikaan lähitulevaisuudessa tavoitteena käydä sotaa, tulee siihen varautua koska poliittiset päämäärät voivat muuttua radikaalistikin. On siis liian aikaista sanoa mitään Kiinan poliittisista tavoitteista ensi vuosikymmenillä – varsinkaan kun kommunistisen puolueen vakaus ei aina ole taattua. Yhtä lailla täytyy Kiinan varautua muiden valtojen toimiin niille taloudellisesti elintärkeällä alueella itä- ja kaakkois-Aasiassa. Seuraavien vuosikymmenten globaali turvallisuus riippuukin siitä, miten itä ja länsi osaavat sovittaa yhteen poliittiset tavoitteensa rauhanomaisesti.

Kiitos tarkkasilmäiselle lukijalle, joka bongasi väärät ilmatukialus -luvut, nyt korjattu! (toim huom.)

Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi

Blogissamme on viime viikkoina käsitelty niin lukijoiden kuin ulkopolitistienkin toimesta humanitaarista interventionismia, erityisesti Syyrian kontekstissa, mutta myös yleisemmin. Vaikka humanitaarinen interventionismi onkin ongelmallinen käsitteellisesti ja strategisesti, sillä on kuitenkin tarkoituksensa, eikä sen rooli kansainvälisessä politiikassa ole vailla meriittejä.

Tarkan laillisen määritelmän puuttuessa, humanitaarista interventiota voidaan yleisesti luonnehtia sotilaallisen voiman käyttämiseksi toista valtiota (regiimiä) kohtaan sen suorittamien ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi. Tämän ympärille rakentunut humanitäärisen interventionismin idea joka, kuten Taivaanrannamaihari argumentoi, korostaa suojeluvastuun periaatetta: ”mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.” Täysin kiistaton käsite ei kuitenkaan ole. Humanitäärisen interventionismi on aiheuttanut, jos ei ymmärrettävää niin ennakoitavissa olevaa vastustusta mm. Kiinan ja Venäjän regiimeissä, niiden korostaessa valtion koskemattomuutta ja humanitäärisen interventionismin vastaista puuttumattomuusperiaatteen normia.

Venäjän ja Kiinan asennoitumista voidaan tutkia realististen linssien läpi katsoen: molemmat regiimit pelkäävät itse joutuvansa tulevaisuudessa ulkopuolisen sekaantumisen uhreiksi (varsinkin ottaen huomioon sen, että humanitaarisen interventionismin casus belli keskittyy ihmisoikeusloukkauksiin, ja selvää kriteeristöä intervention oikeuttavaan tilanteeseen ei ole), mikäli kyseinen normi vahvistuu koskemattomuus- ja puuttumattomuusperiaatteisiin nähden.

Tämä selittää, miksi Kiina ja Venäjä vastustavat humanitaarista interventionismia. Niille kyseinen vastustus on sidoksissa valtion intresseihin ja ennen kaikkea turvallisuuteen. Sekään tuskin auttaa humanitaaristen interventioiden edistämistä, että Afghanistanin ja Irakin interventiot eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Molemmissa maissa on myös varsin ongelmallinen tapa kritisoida humanitaarista interventionismia ”humanitaarisena imperialismina” – tämä ongelma vainoaa myös länsimaista ja suomalaista vasemmistoa. Imperialismin ja interventionismin käsitteiden rinnastaminen toisiinsa on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista. Siinä missä imperialismi pyrkii lisäämään sitä harjoittavan valtion suoraa poliittista kontrollia tai vaikutusvaltaa väkivaltaisesti, humanitaarisen interventionismin pyrkimyksenä on aseellisen intervention kautta lopettaa ihmisoikeuksia systemaattisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti loukkaavien valtioiden toiminta.

Humanitaarinen interventionismi on ideana positiivinen Suomen kaltaiselle länsimaiselle liberaalille, ihmisoikeuksia kunnioittavalle pikkuvaltiolle. Se pyrkii luomaan kansainvälistä normia, jonka tarkoituksena on saada autoritaariset valtiot noudattamaan ihmisoikeuksia, vakauttaen kansainvälistä järjestelmää ja edistäen turvallisuutta. Taivaanrannanmaiharia mukaillen, mikäli kansainvälisellä yhteisöllä on tarvittavat keinot puuttua käynnissä olevaan kansanmurhaan tai ehkäistä sen aloittaminen, sillä on moraalinen velvoite intervention suorittamiseksi, myös silloin kun YK:n mandaattia ei ole saatavilla, ja parhaimmillaan se myös edistää kansallisia intressejä vakauttamalla konfliktista kärsiviä alueita.

Näin ollen kysymys siitä, miksi Syyriasta käyty keskustelu Suomessa on äärimmäisen interventiovastaista (kuten oli myös Libyan yhteydessä) onkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Erkki Tuomioja kommentoi Helmikuun lopussa, ettei sotilaallista ratkaisua missään tapauksessa olla hakemassa. Tuomiojan kanta heijasti mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteerin Eekku Aromaan esittämää ”pasifistista utopismia”: ”lähtökohtana on, että väkivaltaisuudet saadaan loppumaan välittömästi ja saadaan aikaan tulitauko, jotta humanitaarista apua päästään toimittamaan.” Niin Tuomioja kuin Aromaakaan eivät ole kommentoineet, miten ”lähtökohdasta” päästäisi haluttuun lopputulokseen.

Samaa kantaa on edustanut myös Suomen Lähi-idän Instituutin johtaja Ari Kerkkäinen: “Ainoa käsitettävissä oleva ulospääsyreitti on väkivaltakierteen päättäminen, joka käynnistyisi alueellisista tai paikallisista tulitauoista ja laajenisi käsittämään koko maan.” Niin Tuomioja kuin Kerkkäinenkin painottavat Venäjän painostamista. Kuinka Venäjä saataisiin ”historian väärältä puolelta”, kuten Tuomioja luonnehti, painostamaan Syyriaa, jää epäselväksi. Venäjän signaalit sen sijaan ovat olleet varsin selvät. Sillä ei ole aikomusta lopettaa asekauppaa Assadin regiimin kanssa eikä se aio muuttaa kantaansa, mutta se ei myöskään puolusta Syyriaa aseellista interventiota vastaan.

Poliittinen ratkaisu, niin ideaalinen kuin se Syyrian tapauksessa olisikin, näyttää lähes mahdottomalta tällä hetkellä. Eri mieltä asiasta tuntuu olevan Kofi Annan, joka kävi Syyriassa neuvottelemassa viime viikolla. Annan mainitsi olevansa optimistinen poliittisen ratkaisun suhteen: ”It’s going to be difficult, but we have hope.” Annanin optimistisuus on arvostettavaa, mutta ei realistista. Kuten New York Times artikkelissaan luonnehtii, Assadin regiimillä ei tällä hetkellä ole mielenkiintoa poliittisen ratkaisun suhteen, eikä Syyrian regiimin – tai opposition – väkivallan käytölle näy loppua. Sillä välin poliittisen neuvotteluiden priorisoiminen on heikentänyt sotilaallisen intervention todennäköisyyttä, joka on mahdollistanut rajoittamattoman väkivallankäytön Syyrian oppositioryhmiä kohtaan, jotka eivät ilman ulkopuolista apua pysty haastamaan Assadin asevoimia.

Kun poliittinen ratkaisu näyttää epätodennäköiseltä, kysymys kuuluukin, tulisiko kansainvälisen yhteisön jatkaa poliittisen ratkaisun hakemista kaikesta huolimatta, vai hakea vaihtoehtoista ratkaisua sotilaallisen intervention kautta? Kysymys ei ole helppo, eikä vastaus siihen voi olla yksioikoinen. Humanitäärinen interventio voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin – Syyrian geopoliittisen sijainnin huomioon ottaen kyseessä on merkittävä riski – ja se monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Toisaalta, poliittisen ratkaisun pitäminen ainoana vaihtoehtona puolestaan vapauttaa Assadin regiimin toteuttamaan väkivaltaista strategiaansa, jonka todelliset seuraukset avautunevat kansainväliselle yhteisölle vasta konfliktin päättymisen jälkeen.

Syyrian tilanteen kannalta olisi hyödyllistä todeta kaksi faktaa: Ensinnäkin, Syyrian konflikti ei ole enää puhtaasti sisäinen, vaan Syyria on nähnyt jo useita ulkopuolisia interventioita. Venäjä jatkaa Assadin aseistamista, Iranin tuki regiimille jatkuu, ja oppositioryhmät hakevat sekä saavat aseistusta muilta alueellisilta valtioilta. Poliittisen ratkaisun hakeminen ei siis tarkoita sitä, että konflikti rajautuisi maagisesti pelkästään Syyrian sisäiseksi.  Kysymys kuuluukin, voiko humanitaarisen interventionismin nimissä tehty sotilaallinen operaatio parantaa tilannetta, tai ehkäistä vastaavia tapauksia tulevaisuudessa?

Toisena faktana onkin hyvä tunnustaa, että poliittisen ratkaisun hakeminen – erityisesti tilanteessa, jossa sen saavuttaminen näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä – sotilaallisen ratkaisun kustannuksella ei ole yleisesti eikä Syyrian tapauksessa automaattisesti moraalisesti parempi ratkaisu kuin humanitaarinen interventio. Päin vastoin, Syyrian tilanteessa missä siviileihin kohdistuva väkivalta kiihtyy, se voidaan nähdä myös selänkääntämisenä siviilien kärsimyksille ja suojeluvastuulle. Poliittisen ratkaisun priorisointi – mikä nojaa pelottavasti Venäjän hyväntahtoisuuteen sen intressien kustannuksella – mahdollistaa Assadin regiimin väkivaltaisuudet. Vielä tärkeämpää on huomata, että mitä kauemmas kansainvälisen intervention mahdollisuus on lipunut, sitä intensiivisemmäksi Assadin kampanja on muuttunut.

Aromaan, Tuomiojan ja jossain määrin myös Kerkkäisen peräänkuuluttamat poliittiset ratkaisut sopivat ideaalitilanteisiin, mutta harvoin toteutuvat käytännössä, mikäli konfliktin osapuolet eivät ilmaise haluaan väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että konflikti loppuu vasta kun yksi osapuolista – tai osapuolien välinen liittouma – pääsee väkivallan kautta haluttuun loppuratkaisuun. Se vaatii kuitenkin pitkän ja verisen aseellisen konfliktin. Mitä tahansa moraalisia argumentteja humanitaarista interventiota vastaan voidaan tehdä, potentiaalisten siviiliuhrien pelkääminen samalla kuin oikeiden siviiliuhrien määrä nousee, on kyseenalaista toimintaa vailla moraalista paremmuutta.  Tästä seuraa kysymys, onko Venäjän ja Kiinan kannan osittain jakava Suomikin nyt historian väärällä puolella?