Jaakko Hämeen-Anttilan turbaanipäiset olkiukot

Al-Qaidasta liikkuu monenlaista huhua.

Yksi Suomen tunnetuimmista Lähi-itäkommentaattoreista, Jaakko Hämeen-Anttila jakoi äskettäin Suomen Kuvalehdelle mielipiteitään Kalevien tapauksen yhteydessä liittyen al-Qaidaan ja sen olemassaoloon. Hämeen-Anttila sanojensa mukaan ei ”usko koko al-Qaidan aktiiviseen olemassaoloon”  ja hän pitää sitä enemmänkin ajattelutapana kuin organisaationa.

Hämeen-Anttila, jonka mukaan Suomessa al-Qaidaa käsitellään aika tavalla väärin, on varsin oikeassa. Ei niinkään siinä, että al-Qaida ei olisi ”aktiivisesti olemassa”, mitä ikinä se tarkoittaakaan, vaan siinä, että al-Qaidaa käsitellään Suomessa usein väärin. Tästä hyvä esimerkki on muutaman kesän takainen Abu Sulaiman al-Nasserin tapaus, jonka myötä radikalisoituneen jihadifoorumeilla omaa tärkeyttään julistava henkilö maalattiin al-Qaida johtajaksi. Tässäkään tapauksessa ei ole vaikeaa nähdä, miten mediahuomiota herättävä aihe ja vähäinen tietomäärä käsiteltävästä aiheesta voi pahimmillaan tuottaa varsin ongelmallisia näkökulmia. Hämeen-Anttilan kommentin innoittamana tässä kirjoituksessa käsitellään hänen merkittävimpiä väärinymmärryksiään al-Qaidaan liittyen.

1)      ”En usko koko al-Qaidan aktiiviseen olemassaoloon. Se ei pysty organisoimaan maailmanlaajuista toimintaa. Se on pitkälti kuvitelmaa ja fiktiota, enemmänkin ajattelutapa kuin organisaatio.” / ”…missään nimessä al-Qaidaa ei pidä ajatella järjestäytyneenä yhteenliittymänä, jolla on solunsa ja alahaaransa milloin missäkin. Mitään hyvin toimivaa keskusorganisaatiota sillä ei ole ollut pitkiin aikoihin.”

Al-Qaidan olemassaolo joko organisaationa tai ajattelutapana on valitettavan yleinen, ja sitäkin valitettavammin väärässä oleva täysin keinotekoinen kahtiajako. Yksi ei sulje pois toista, eikä al-Qaidaa voida yksinkertaisesti mieltää joko organisaationa tai ajattelutapana.  Vaikka tällaisia näkemyksiä kuulee usein, al-Qaidaan keskittyneiden tutkijoiden piirissä on jo jonkin aikaa ymmärretty al-Qaidan pitävän sisällään elementtejä hierarkisesta organisaatiosta (eli al-Qaidan keskusjohdosta), hajaantuneesta verkostosta, joka koostuu al-Qaidan keskusjohtoon organisatorisesti sidoksissa olevista paikallisjärjestöistä (joiden siteet al-Qaidan keskusjohtoon vaihtelevat, ja joiden päätöksenteossa al-Qaidan keskusjohdon jäsenillä on vaihteleva rooli) sekä sosiaalisesta liikkeestä, jonka jäsenet – al-Qaidaan tai sen paikallisjärjestöihin sitoutumattomat radikalisoituneet yksilöt sekä jihadiliikkeet – jakavat saman ideologian ja maailmankatsomuksen. Mikäli näitä kaikkia kolmea elementtiä ei oteta huomioon – kuten Audrey Kurth Cronin (2011) sekä Leah Farrall (2011) ovat todenneet – al-Qaidan luonnetta, vahvuutta ja toimintaa ei voida täysin ymmärtää.

Al-Qaidan keskusjohdon heikentyminen (mutta ei siis tuhoutuminen), kuten Bruce Hoffman varsin osuvasti on todennut, on avannut oven al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin sirpaloitumiselle. Tämä vaikeuttaa sen tunnistamista tai al-Qaidan näkökulmasta kontrolloimista kuka  on al-Qaidan jäsen, ja mikä on al-Qaidan toimintaa, mutta tämä ei tarkoita että al-Qaidan verkoston jäsenet tai sen keskusjohto olisivat merkityksettömiä (tai keskusjohdon tapauksessa tuhoutuneita) toimijoita tai että al-Qaida olisi olemassa pelkästään ajattelutapana.

On myös hyvä huomioida, että samalla kun länsimaisissa medioissa keskitytään siihen, kuinka monta tunnettua tai tuntematonta jihadistia keskusjohdon riveissä vielä vaikuttaa, keskusjohdon toiminta ei ole enää näiden yksiköiden käsissä, vaan se on siirtynyt keskusjohdon sisäisen hierarkian alemmille jäsenille ja instituutioille. Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan keskusjohto täysin suunnittelisi tai toteuttaisi al-Qaidan maailmanlaajuisen toiminnan. Tämä ei ole ollut keskusjohdon tehtävänä sen jälkeen kun al-Qaidasta kehittyi uudenlainen entiteetti Afganistanin sodan seurauksena.

Toiminnan siirtyessä pääasiallisesti al-Qaidan paikallisjärjestöjen vastuulle, al-Qaidan keskusjohdon ensisijaisena toimintana on ollut etupäässä hyväksyä paikallisjärjestöjen välittömän toimintaympäristön ulkopuolella tehdyt iskut (kuten Irakin al-Qaidan iskut Jordaniassa 2005) sekä inspiroimaan iskuja sosiaalisen jihadiliikkeen jäsenten toimesta. Tämä on seurausta muutoksissa al-Qaidan strategiassa. Al-Qaida pyrkii nyt inspiroimaan, ja mahdollisuuksien mukaan tukemaan (etupäässä rahallisen tuen ja kouluttamisen kautta) pienempiä iskuja, eikä niinkään suunnittelemaan ja toteuttamaan niitä itse (paikallisjärjestöjen ensisijaisten toimialueiden ulkopuolella).

Al-Qaidalla on selkeä organisaatiorakenne (se on olemassa organisaationa), ja sillä on selkeää koordinoitua maailmanlaajuista toimintaa, jossa myös sen keskusjohdolla on oma roolinsa. Al-Qaidan toiminta on kuitenkin siirtynyt lähes kokonaisuudessaan sen paikallisjärjestöille (ympäri Aasiaa, Afrikkaa, Lähi-itää) sekä globaalin jihadiliikkeen radikaalisoituneille yksilöille (erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa). Tämän seurauksena al-Qaidan vaikutusvalta sen oman strategian toteuttamiseksi on luonnollisesti laskenut, mutta tätä ei tulisi liioitella siten, että mitään strategiaa tai koordinoitua maailmanlaajuista toimintaa ei ole.

2)      ”Jos jossain on radikaaleja militantteja muslimeja, niin he julistautuvat hyvin mielellään al-Qaidan osaksi.” / ” Monet pikkutekijät yleensäkin haluavat korostaa olevansa tämän mahtavan järjestön paikallishaara.”

Jos eläisimme Irakin sodan alkuhetkiä vuonna 2003, jolloin al-Qaida oli monella tapaa suosionsa huipulla, Hämeen-Anttila olisi voinut olla enemmän oikeassa. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja al-Qaidan suosio on romahtanut johtuen sen monista ylilyönneistä alueella. Arabikevään myötä alueen jihadisteja seuraavalle tutkijalle onkin ollut mielenkiintoista  huomata, kuinka monet alueella toimintansa arabikevään aikana aloittaneista jihadistiryhmistä yhä jakavat al-Qaidan globaalin jihadismin ideologian ja maailmankatsomuksen (ainakin osittain), mutta eivät eksplisiittisesti tunnustaudu sen jäseneksi tai jaa al-Qaidan poliittisia tavoitteita ja strategisia keinoja. Esimerkkejä tästä löytyy Gaddafin jälkeisestä Libyasta, jossa on perustettu useita uusia jihadistiryhmiä, mutta merkittävin esimerkki löytyy sisällissotaan ajautuneesta Syyriasta, jonka lukuisista jihadistiryhmistä vain yksi – Jabhat al-Nusra – kuuluu virallisesti al-Qaidaan.

Yllämainitun lisäksi on hyvä huomioida, että ”radikaalit militantit muslimit” eivät ole ideologisesti, tai muutenkaan homogeeninen ryhmä. Kuten Fawaz Gerges mainitsi kirjassaan ”The Far Enemy: Why Jihad Went Global” kaikki jihadistit, tai suurin osa jihadisteista, eivät kuulu eivätkä halua kuulua al-Qaidaan. Hämeen-Anttila on varsin oikeassa todetessaan, että on syytä suhtautua hyvin kriittisesti niihin, jotka sanovat olevansa osa al-Qaidaa (tosin eipä al-Qaidan jäsenyyttä näin määritelläkään) – erityisesti länsimaissa iskuja suunnittelevista yksinäisistä susista (vaikka kaikkien yksinäisten susien ei tarvitse kuulua al-Qaidaan ollakseen osa heidän toimintasuunnitelmaansa) –  mutta hänen liioitellut argumenttinsa vääristävät al-Qaidan nauttimaa suosiota jihadistipiireissä sekä eivätkä ota huomioon muiden jihadistiryhmien halua pysytellä erossa al-Qaidasta organisatorisesti. Arabikevään jälkeen tämä kehityssuunta on tulossa entistä näkyvämmäksi.

Al-Qaidan tutkiminen on luonteeltaan varsin haastavaa. Ensikäden tiedon saaminen on äärimmäisen hankalaa, ja avoimesti saatavilla olevan tiedon valossa tiedämme äärimmäisen vähän al-Qaidan sisäisistä päätöksentekoprosesseista. Ymmärrettävästi al-Qaida ei tuota avoimesti tietoa tutkijoiden tarpeisiin, ja Al-Qaidan fragmentoituessa ja globaalin jihadin lokalisoituessa päätöksentekoprosessien tutkiminen on entistä haastavampaa myös siksi rajat al-Qaidan ja muiden toimijoiden välillä hämärtyvät, ja rajat al-Qaidan ja muiden jihadistiryhmien aseellisen toiminnan välillä hämärtyvät. Tiedon vähyys tai hämärtyvät rajat eivät kuitenkaan saa olla tekosyynä tietämättömyydelle, tai sille että syytämme “Yhdysvaltojen sotapropagandaksi”  varsin todenmukaisia arvioita siitä, että al-Qaida on vielä organisaationakin olemassa.

Mitä tiedämme Suomesta Syyriaan lähteneistä?

Suomessa syntynyt Kamal Badri oli ensimmäinen Syyrian konfliktissa kuollut ruotsalainen

Suomessa on vuoden alusta uutisoitu laajalti, kuinka maasta on lähtenyt ”kymmenkunta” henkilöä ottamaan osaa Syyrian konfliktiin, ja huhuja aiheesta on liikkunut viime vuoden kesästä asti.  Tästä huolimatta Syyriaan lähteneistä tiedetään äärimmäisen vähän. Ainoa viimeaikainen konkreettinen tieto on Suomessa syntyneen ruotsalaisnuorukaisen Kamal Badrin kuolema Jabhat al-Nusran ja Syyrian asevoimien välisessä taistelussa tammikuussa. Sen sijaan Suomesta lähteneistä ei ole saatavilla konkreettista tietoa. Vastaamattomia kysymyksiä riittää: kuinka monta henkilöä Syyriaan on tarkalleen lähtenyt ja mitä tarkoitusta varten? Mikä on motivoinut lähtijöitä, ja ovatko he lähteneet Syyriaan oma-aloitteisesti tai rekrytoituina? Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeä kysymys on, kuka Suomessa rekrytoi Syyriaan lähteviä, mitä tarkoitusta varten, ja miten? Kuinka moni Suomesta Syyriaan lähtenyt on päätynyt taistelijaksi?

”Kymmenkunta” lähtijää

Mielenkiintoinen piirre Syyriaan lähtijöihin liittyvässä keskustelussa on, ettei Suojelupoliisi ei ole paljastanut lähtijöiden tarkkaa määrää, vaan Tuomas Portaankorvan mukaan lähtijöitä on noin ”kymmenkunta”. Supolla on asiaa käsittelevässä julkisessa keskustelussa ollut keskeinen rooli - harva muu on tuonut julkisuuteen tietoja mahdollisista Syyriaan lähteneistä. Poikkeuksena on aiemmin käsitelty Husein Muhammedin kirjoitus nimettömästä espoolaisnuorukaisesta, jossa mainittiin myös etnisten suomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten lähteneen.

Radikalisoitumiseen, terrorismiin ja poliittiseen väkivaltaan erikoistuva lontoolaisen King’s College -yliopiston alaisuudessa toimiva ICSR-tutkimuslaitos on tutkimuspaperissaan sen sijaan esittänyt tarkemman arvion, jonka mukaan suomalaisia on tällä hetkellä Syyriassa 12 henkilöä, mutta maahan on Suomesta lähtenyt kaiken kaikkiaan 13 henkilöä. Aaron Zelinin kirjoittamassa tutkimuksessa ei kuitenkaan mainittu näiden lukujen lähdettä, joten niiden luotettavuudesta ei ole varmaa tietoa. Mielenkiintoinen kysymys itsessään on, mistä lähteet on saatu. Tutkimuksessa mainitut luvut perustuvat avoimesti saatavilla olevaan tietoon eri maiden medioissa sekä jihadifoorumeilla, mutta Suomen mediassa vastaavaavia numeroita ei ole mainittu ennen tutkimuksen julkaisemista.

Vaikka raportti herätti Suomessa rajatusti mediahuomiota (HS 3.4. & IS 3.4.), se ei ole johtanut Supon antaman määrän tarkentamiseen – tai lisännyt avoimiin lähteisiin luovutettua tietoa. Turvallisuuspalveluiden varovainen suhtautuminen tiedonjakamiseen vaikeuttaa huomattavasti siviilitutkijoiden työtä. Tämä pätee erityisesti Suomessa, jossa Supon tietoarkisto on käytännössä rajattu ajankohtaisen tutkimuksen ulkopuolelle. Suomessa tiedonsaantia vaikeuttaa myös se, ettei kukaan ei ole ainakaan toistaiseksi pyrkinyt itsenäisesti vahvistamaan Suomesta Syyriaan lähteneiden määrää tai profiilia avoimesti saatavilla oleviin lähteisiin.

Lähtijöiden motiiveista

Motiiveista lähtemiselle on saatavilla äärimmäisen vähän tietoa. Portaankorva on todennut, että suurin osa lähtijöistä koostuu ”nuorehkoista miehistä” eri etnisistä taustoista. Tämä saattaa osaltaan viitata pan-islamististisiin motiiveihin lähtijöiden keskuudessa. Toisaalta, arabikevään innoittamana erityisesti Tunisiasta ja Libyasta on lähtenyt taistelijoita Syyriaan, joiden tarkoituksena on ollut Bashar al-Assadin hallinnon kaataminen. Näiden taistelijoiden lähtö tulisi nähdä osana laajempaa arabikevään vallankumouksellista liikehdintää eikä niinkään islamistisista tai jihadistisista motiiveista – joiden tarkoituksena on muodostaa Islamistinen hallinto Syyriaan.

Kuten The Ulkopolitistissa on aiemminkin kirjoitettu, uskonnolla voi olla merkittävä rooli vapaaehtoistaistelijoiden päätöksissä ottaa osaa konflikteihin, vaikka uskonnolliset syyt ovat usein intiimisti sidoksissa poliittisiin syihin – kuten haluun puolustaa ”uskonveljien yhteisöä” sisällissodassa tai haluun luoda islamilainen hallinto Syyriaan. Johtuen tiedon puutteesta, Suomen tapauksessa tällainen analyysi on spekulatiivista. Perinteisesti muiden maiden konflikteihin vapaaehtoisesti osaa ottavilla voi myös olla monia muunlaisia motiiveja: seikkailunhalu, sinisilmäisyys, tai kuten äskettäisessä YLE:n esittämässä dokumentissa esiintyvän ”Ahmedin” tarina antaa ymmärtää, ”vapaaehtoisuus” itsessään voi olla häilyvää.

Lähtijöiden on nuoria naisia sekä Turun Sanomien mukaan myös Islamiin kääntyneitä suomalaisnuoria (sama argumentti toistuu myös Husein Muhammedin kirjoituksessa). Tässä suhteessa on tärkeä huomata – kuten Portaankorvan kommentti humanitaarisista motiiveista antaa ymmärtää – että Syyrian lähteneiden taistelijoiden määrä on todennäköisesti Zelinin ja Suojelupoliisin antamaa numeroa alhaisempi, olettaen ettei Suomesta ole lähtenyt Syyriaan taistelijoita joista Suojelupoliisi ei ole tietoinen. Tämä johtuu siitä, että osan motiivi Syyriaan lähtemiseksi on ollut humanitaarinen, eikä ole syytä epäillä, että Suomesta Syyriaan lähteneet naiset ovat päätyneet taistelijoiksi.

Jihad-matkailija, palkkasotilas, jihadisti ja vapaaehtoistaistelija

Tiedonpuutteen lisäksi lähtijöiden motiivien selventämistä avoimissa lähteissä on vaikeuttanut se, että julkisessa keskustelussa käytetyt termit ”Jihad-matkailu” ja ”palkkasotilas” ovat tarpeettomasti hämärtäneet lähtijöiden motiivien käsittelyä. ”Jihad-matkailu” ilmestyi alunperin Iltasanomien uutisessa 1.3.2013 Portaankorvan käyttämänä terminä ilman varsinaista selvennystä siitä, mitä kyseinen termi pitää sisällään tai miten sen käyttö valottaa lähteneiden motiiveja. Nelosen uutislähetyksen perusteella jihad-matkailun käytön taustalla näyttää olevan enimmäkseen huoli Suomessa asuvien lisääntyvän matkustuksen konfliktialueille, kuten Somaliaan ja Syyriaan.

Vastaavasti, termi palkkasotilas on äärimmäisen harhaanjohtava. Palkkasotilaalla yleensä viitataan entiseen ammattisotilaaseen tai muuten kokeneeseen taistelijaan, joka myy taitojaan valtiolle, yritykselle tai ei-valtiolliselle toimijalle sopivaa korvausta vastaan. Ulkomailta rekrytoiduilla taistelijoilla on harvoin mitään käytännön kokemusta taistelusta -  kuten ”Ahmedin” esimerkki Somalian konfliktiin liittyen paljastaa – eikä heidän lähtöpäätöstään motivoi raha (jota harvoin on saatavilla samoissa määrin kuin perinteisille palkkasotureille). Vaikka ulkomaisiin konflikteihin vapaaehtoisiksi lähteneille saatetaan joskus maksaa pientä korvausta, ei heitä voi pitää palkkasotureina.

Suomesta nimenomaan taistelemaan lähteneitä tulisi pikemminkin lajitella jihadisteihin ja vapaaehtoistaistelijoihin, ja unohtaa ongelmallisemmat termit ”jihad-matkailu” ja ”palkkasotilas”. Syyrian konfliktin tapauksessa kaksi tärkeintä kategorioita erottavaa osatekijää on lähtijöiden radikalisoituminen (ennen konfliktia) sekä poliittinen tavoite. Siinä missä vapaaehtoistaistelijoiden motiivit saattavat vaihdella, tärkein erotus on se, että mikäli vapaaehtoistaistelijalla on poliittinen tavoite, on se Assadin hallinnon kaataminen konfliktin ja uskonveljiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Jihadisteilla poliittisena tavoitteena sitä vastoin on ”oikeanlaisen” islamilaisen hallinnon luominen Syyriaan Assadin hallinnon kaaduttua.

Toinen tärkeä erotus on taistelijoiden radikalisoituminen ennen konfliktia. Siinä missä jihadistiksi lähtevät ovat vähintään osittain radikalisoituneita (vähimmäisvaatimuksena jihadistisen ideologian ja maailmankatsomuksen jakaminen) ennen konfliktialueelle lähtemistä, uskonnollisesti tai muuten motivoituneet vapaaehtoistaistelijat eivät jaa jihadistista ideologiaa tai maailmankatsomusta, vaan saattavat lähteä alueelle pan-islamismin (ja usein arabikevään) eikä niinkään jihadismin innoittamana. Rajanveto näiden kahden välillä saattaa kuitenkin olla vaikeaa, ottaen huomioon muslimien määrän vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa, sekä erityisesti salafismin yleistymisen Syyriassa.

Rekrytointia vai oma-aloitteisuutta?

Lähtijöiden määrästä ja motiiveista ei ole saatavilla tarkkaa tietoa, mutta on mielenkiintoista kuinka ristiriitaisia lausuntoja on nähty siitä, värvätäänkö Suomesta taistelijoita Syyriaan: Portaankorva on todennut julkisesti, että Suomessa tehdään propagandaa Syyriaan lähtemisen puolesta, kun taas Suomen islamilaisen yhteiskunnan, Syyriassa syntynyt imaami Anas Hajjar ei ole kuullut, että suomalaisista moskeijoista tai islamilaisista yhteiskunnista värvättäisiin taistelijoita Syyrian sisällissotaan.

Se, värvätäänkö Suomesta taistelijoita Syyriaan saattaa osaltaan valottaa sitä, onko Suomessa radikalisoituneita henkilöitä. Koska Syyriaan lähteneiden henkilöiden vaihteleva etninen identiteetti antaa syytä olettaa että osaa lähtijöistä on motivoinut pan-islamistiset tai mahdollisesti myös jihadistiset motiivit, tämä on Suomen turvallisuuden tärkeä keskeinen kysymys. Kuten aiemmin kirjoitin, ”radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta.” Mikäli suuri osa lähtijöistä on rekrytoitu, voi toimia osoituksena siitä, että radikalisoituneiden henkilöiden osuus Suomesta Syyriaan lähteneistä on pieni. Mikäli taas suurin osa on lähtenyt Suomesta oma-aloitteisesti, tai mahdollisesti pienissä ryhmissä, saattaa se taas puoltaa sitä, että Suomesta on lähtenyt radikalisoituneita henkilöitä Syyriaan.

Ottaen huomioon Islamin kohtaaman ”deterritorialisaatio-ongelman”, johon kuuluu myös perinteisten uskonoppineiden auktoriteettiaseman heikkeneminen, on mahdollista että Suomessa tapahtuu värväystä Hajjarin kaltaisten imaamien tietämättä. Tätä tukee myös Turun Sanomissa ilmennyt artikkeli, jossa todettiin, että valtaosa Syyriaan lähteneistä on hankkinut kontaktinsa netin välityksellä – vaikka artikkelissa todettiin värväystoiminnan tapahtuneen myös moskeijoissa. Toisaalta, Portaankorva ei avoimesti myönnä rekrytointiverkostojen toimintaa Suomessa, vaikkakin Suomi on kasvavissa määrin sidoksissa kansainväliseen terrorismiin, joka tuo lisää ulkomaalaista rekrytointitoimintaa Suomeen, mistä Somaliaan päätyneen ”Ahmedin” tarina on hyvä esimerkki.

Rekrytointiverkostojen toiminnan lisäksi mielenkiintoinen kysymys on, minkälaista tämä rekrytointi sisällöltään on. Pyritäänkö Suomesta rekrytoimaan taistelijoita pan-islamistisella narratiivilla, joka korostaa uskonveljien kokemia kärsimyksiä Assadin regiimin sorron kohteena, vai nationalistisella narratiivilla, joka korostaa tarvetta palata Syyriaan paremman tulevaisuuden luomiseksi? Tärkeä kysymys myös on, ottaen huomioon jihadistien roolin Syyrian aseellisten ryhmittymien keskuudessa, onko Suomessa jihadistista ideologiaa ja maailmankatsomusta edistävää rekrytointia, etenkin samankaltaisen maailmankatsomuksen omaavan henkilön Suomen-vierailun tiimoilta.

Uhka turvallisuudelle?

Se, kuinka monta henkilöä Suomesta on lähtenyt Syyriaan, miksi ja miten on akateemisesti mielenkiintoista, mutta käytännöllisesti merkittävää etupäässä valtiollisen turvallisuuden näkökulmasta. Tässä yhteydessä on kaksi merkittävää kysymystä: kuinka moni Suomesta lähtenyt päätyy taistelijaksi Syyriassa, ja palaavatko Suomesta lähteneet taistelijat radikalisoituna ja valmiina suorittamaan terrori-iskuja Suomessa?

Ensimmäiseen kysymykseen Portaankorva on antanut varsin ongelmallisen kommentin: ”kun aamulla lähtee Suomesta, illalla on jo ase kädessä.” Väite on väärä kahdesta eri syystä: ensiksi, Suojelupoliisi ei oman lausuntonsa mukaan tiedä, mihin ryhmiin taistelijoiksi lähteneet ovat päätyneet – joka tarkoittaa myös että Suojelupoliisi ei tiedä ovatko taistelijoiksi lähteneet päätyneet taistelijoiksi ylipäätään. Toiseksi, jokainen vapaaehtoistaistelijaksi pyrkivä ei päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistanin konfliktin yhteydessä taistelukokemusta sai n. 2,000 taistelijaa arvioidun 5,000-20,000 taistelijan joukosta. Vaikka Syyriaan saattaa olla helpompi päätyä kuin Afganistaniin tai Somaliaan, fyysisisiä ja psyykkisiä esteitä taistelijaksi lähtemisen ja taistelijaksi pääsemisen välillä on silti monia.

Terrorismin uhka Suomessa on alhainen, eikä ole syytä olettaa, että Suomella olisi merkittävä radikalisoitumisongelma. Sen sijaan huolestuttavaa on Suomesta lähteneiden mahdollinen radikalisoituminen Syyriassa. Tämä on konkreettinen uhka ottaen huomioon jihadistien – kuten Jabhat al-Nusran – näkyvän roolin taistelussa Assadin asevoimia vastaan sekä salafistien lisääntymisen kapinallisryhmien keskuudessa. Syyrian konfliktin aikana on jo huomattu, kuinka jihadistit pyrkivät rekrytoimaan ja radikalisoimaan ryhmittymiinsä jäseniä vapaaehtoistaistelijoiden riveistä.

Taisteluihin osallistuminen vaatii koulutusta, jonka kautta taistelijat kehittävät taitoja, joita voidaan käyttää myös terrori-iskujen suunnittelussa ja toteuttamisessa Syyrian ulkopuolella. Esimerkiksi Ruotsista lähteneet jihadistit ovat saaneet kokemusta räjähteiden käytöstä Syyriassa. Kuten Thomas Hegghammer kirjoittaa, ulkomailta palanneet radikalisoituneet jihadistit ovat konkreettinen turvallisuusongelma palattuaan, koska he toteuttavat todennäköisemmin onnistuneita terrori-iskuja palattuaan kuin kotimaassaan radikalisoituneet.

On myös mahdollista, että Suomesta palaavat taistelijat muodostavat Suomen turvallisuudelle riskin ilman radikalisoitumista, mikäli palaavat taistelijat jatkavat toimintaansa värvääjinä. Vaikka rekrytointitoiminta ei suoranaisesti ole merkki radikalisoitumisesta tai välttämättä johda siihen, uusien taistelijoiden lähteminen Syyriaan saattaa johtaa heidän radikalisoitumiseen konfliktin aikana. Mahdollista on myös, että Suomesta lähteneet radikalisoituvat konfliktin aikana, ja päättävät jäädä ja taistella jihadiryhmien riveissä Lähi-idässä, joka saattaa lisätä radikalisoitumisriskiä Suomessa.

Nykyisen tiedon valossa Suomesta lähteneistä taistelijoista on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ne vähäiset vastaukset, joita viranomaistahot ovat Suomessa antaneet eivät sisällä merkittävästi tietoa, joten tarkan analyysin esittäminen vapaaehtoistaistelijoiden määrästä, motiivista ja lähtötavasta tai radikalisoitumisriskistä on pakosta valitettavan spekulatiivista.  Tämä osaltaan ehkäisee siviilitutkijoiden mahdollisuutta tuottaa lisätietoa Suomessa asiasta käytävään julkiseen keskusteluun. Husein Muhammed on varsin oikeassa siinä, Suomesta muualle taistelemaan lähteneistä vaaditaan tutkimusta. Tähän tosin tarvitaan Suojelupoliisilta ja muilta viranomaisilta vapaampaa asennoitumista tiedonjakamiseen.

Diplomatiaa ei kannata hylätä Syyrian tapauksessa

Kuva: Jean-Marc Ferré / YK

Syyrian konflikti tuskin tarvitsee edes esittelyä. Yli 70,000 kuolonuhria ja kaksi vuotta kestänyttä sotaa on yritetty ratkaista erilaisilla kansainvälisillä suunnitelmilla, kannusteilla, pakotteilla ja neuvotteluilla onnistumatta.  Kahden vuoden sotimisen muistomerkin väistyessä valitettavast ei ole syytä olettaa, että tilanne parantuisi tässä lähiaikoina. Tämän turhaantumisen ilmapiirin edistämänä Euroopassa on uudestaan noussut puhetta Syyrian opposition aseistamisesta.  Äänekkäimpinä aseistamisen puolestapuhujana on tuttu  post-imperialistinen parivaljakko Ranska ja Iso-Britannia, joista kumpikin on väläyttänyt mahdollisuutta yksipuolisiin toimiin jos ’EU-25’ ei suostu muuttamaan Unionin kantaa.  Ideaa on vastustanut etupäässä Saksa, jonka kanta on saanut tukea Ruotsilta, Itävallalta ja Suomelta.

On hyvin ymmärrettävää, että suuren tragedian jatkuessa muodostuu suunnaton impulssi tehdä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.  Tässä tilanteessa kuitenkin pitää suurella varauksella suhtautua siihen mitä voi saavuttaa ja siihen mitä seurauksia on omilla teoillaan.  Opposition aseistaminen on lukuisista eri syistä siirto jota tulisi harkita hyvin varovaisesti.  Alla esitän kolme pääsyytä miksi aseistaminen on huono ratkaisu, ja viimeiseksi miksi pyrkimyksiä diplomaattiseen ratkaisuun ei pitäisi hylätä.

Ensinnäkin, aseistaminen ei johda siihen mihin haluamme sen johtavan: opposition aseistaminen ei itsessään lopeta Syyrian konfliktia. On mahdotonta näin etukäteen sanoa jouduttavatko vai pitkittävätkö aseet konfliktin ratkaisua.   Syyrian oppositiolla on jo hallussaan paljon aseita – raskaitakin sellaisia – joten muutama aselasti lisää eurooppalaisia aseita vaikuttaa tähän kokonaisuuteen todennäköisesti pienemmin, kuin mitä retoriikan tasolla elätellään.  Aseistaminen vaikuttaa siten, että se kiihdyttää väkivaltaa Syyriassa, johtaen vain mahdollisesti  opposition sotilaallisiin voittoihin. Jälkimmäinen on se mitä aseistamisen luonnollisesti toivotaan tekevän, mutta monella tavalla suurempi ongelma on Syyrian opposition (poliittisen sekä aseellisen) heikko järjestäytyneisyys.

On myös syytä korostaa, että ei ole mitenkään varmaa, että Bashar al-Assadin poistuminen lopettaa väkivallan Syyriassa. Sota synnyttää oman logiikkansa, joka pitkättää sen käyntiä; Syyriassa on käynnissä sisällissota, jonka pääjako on Assadin hallinon ja sen vastustajien välillä, mutta joka kätkee sisäänsä muita merkittäviä potentiaalisia jakolinjoja. Jopa parhaimmassa tapauksessa – Assadin hallinnon äkillinen luihistuminen – on silti todennäköistä, että matalan tason väkivalta jatkuu, eri aseellisten ryhmien selvitellessä välejään tai kilpaillen vallasta. Irak on tässä suhteessa varoittava esimerkki, jossa nyt kymmenen vuotta myöhemminkin väkivalta jatkuu sinnikkäästi.

Tässä todennäköisessä fragmentoitumisessa aseistaminen edesauttaa eri ryhmien välistä kilpailua. Esitetty idea sitovista takuista siitä, että aseet menevät – ja pysyvät – vain ”meidän” ryhmien kanssa on puhdasta toiveajattelua.  Taktisella tasolla oppositioryhmien yhteistyö on sen verran tiivistä, että erottelu ”meidän” ja ”muiden” opposition välillä on merkityksetöntä.  Länsimaita huolestuttaa eniten jihadistien rooli Syyrian konfliktissa, mutta missä tahansa tapauksessa sisällissodan päätyttyä on varmaa, että Syyriassa tulee olemaan hyvin aseistettuja ja kokeneita ryhmiä, joilla on kyky toimia naapurimaissa (Jordania, Irak, Libanon, Turkki, Israel).

Toiseksi, aseistaminen ei edesauta poliittisen raiteen lukkiutumisen purkamista. Kiistatta Syyrian konfliktin poliittisen raiteen lukkiutuminen suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden intressiristiriidassa on merkittävä este konfliktin ratkaisussa. Tässä valossa aseistaminen edesauttaa opposition aseman vahvistumista hallinnon kustannuksella ja siten pakottaa hallinnon liittolaisineen neuvottelupöytään.  Käytännössä näin on jo toimittu UNSMIS-operaation epäonnistumisen jälkeen; uusia avauksia on vältelty siinä toivossa, että sotilaallisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa osapuolten laskelmiin.  Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole tuonut toivottua tulosta, vaikka opposition aseellinen asema on vahvistunut hitaasti.

Kuten yllä on todettu, on epävarmaa miten aseistaminen oikeasti vaikuttaa konfliktin kokonaisuuteen, mutta on myös hankala nähdä kuinka se johtaisi suurempaan neuvotteluhaluun hallinnon ja liittolaistensa keskuudessa.  Neuvotellun ratkaisun ytimessä oleva idea siirtymästä nojautuu siihen, että on mahdollista saada kumpikin osapuoli sitoutumaan yhteen prosessiin – selkä seinää vasten on hankala luottaa muihin.  Vastaavasti, Venäjä ja Iran ovat toistuvasti korostaneet valmiuttaan jatkaa tukeaan Assadin hallinnolle tai vähintäänkin muille ryhmille jotka ovat valmiita turvaamaan heidän intressinsä.  Venäjä on jo selvästi todennut vastustavansa ideaa ja, että tulkitsee sen olevan nykyisen diplomaattisen raiteen olemuksen vastaista: selvempi EU-rooli opposition aseistamisessa todennäköisesti johtaisi YK-raiteen lopulliseen romahtamiseen.

Tässä yhteydessä usein kuultu huono argumentti on, että tässä lukkiutuneessa tilanteessa  EU:n pitäisi ”ottaa kantaa”, joka jotenkin muuntautuu siksi, että olisi aseistettava yhtä osapuolta.  EU:lla on jo selvä kanta (pdf) Syyrian tapauksessa: väkivallan on lopputtava, nykyinen hallinto on menettänyt oikeutuksensa hallinta, ja kestävä rauha syntyy syyrialaisten kesken löytyvästä yhteisymmärryksestä siitä miten maan tulevaisuus tulisi järjestää. EU on tunnustanut Syyrian kansallisen koalition legitiiminä Syyrian kansan edustajana ja toimeenpannut taloudellisesti merkittävän (poliittinen hyöty on eri kysymys) pakotejärjestelmän (pdf) Syyrian hallintoa vastaan. Aseistamiskysymys pitäisi vähintäänkin käsittää näiden aikaisempien toimien jatkona, eikä jonakin yksittäisenä tempauksena tilanteen muuttamiseksi.

Kolmanneksi, aseistaminen ei auta Syyrian pitkän tähtäimen taloudellisten, humanitaaristen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua, mutta voivat vaikeuttaa niiden ratkaisua. Sotilaallinen konflikti on vain yksi osa Syyrian konfliktia, kestävän rauhan saattaminen Syyriaan edellyttää maata vaivaavien akuuttien ja pitkä-aikaisten ongelmien käsittelyä. Akuuteista ongelmista akuutein on Syyrian katastrofaalinen humanitaarinen tila: rekisteröityjä pakolaisia Syyrian naapurimaissa on yli 1.158.101,  kun vielä vuosi sitten pakolaisia oli 33.000; maan sisällä pakolaisia on arvioitu olevan vielä 3-4 miljoonaa lisää.   Syyrian koulu- ja terveysjärjestelmät ovat romahtaneet ja maan infrastruktuuri yleisemminkin on kärsinyt suunnatonta tuhoa; maan bruttokansantuote on tippunut 18.2% ja köyhyys sekä työttömyys nousseet radikaalisti. Kokonaisuusvaikutukseltaan, Syyrian inhimillisen kehityksen indeksi on romahtanut takaisin vuoden 1993 tasolle – 20 vuoden taantumus kahden vuoden sotimisen seurauksena.

Kaikki nämä ongelmat tulevat vaatimaan pitkän tähtäimen ratkaisuja, jälleenrakennusta ja tukea. Aseellisen konfliktin kiihdyttäminen tekee tämän mahdottomaksi, ja pikemminkin syventää entisestään näitä ongelmia. Pitkällä tähtäimellä, Syyrian valtionrakenteiden säilyttäminen niin ehjänä kuin mahdollista on paras toivo maan jälleenrakennukselle. Poliittinen reformi ja jonkinasteinen de-Ba’athikaatio on kiistattomasti tarpeellista ja välttämätöntä Syyriassa, mutta sekin toteutuu parhaiten, jos jäljellä on jotain mitä uudistaa.   Mitä enemmän konflikti tuhoaa Syyrian valtiota, sitä hankalemmaksi ja kalliimmaksi  maan (jälleen)rakentaminen muuttuu aseiden hiljennettyä.

Ottamalla huomioon nämä kolme tekijää, puollan varovaisesti sitä, että neuvoteltu ratkaisu – ja sitä kautta syntyvä kokonaisvaltainen siirtymäprosessi – on edelleen paras mahdollisuus turvata kestävä rauha Syyriaan. En usko, että tämä on todennäköistä, helppoa tai nopeaa, mutta – valitettavasti – Syyrian konfliktin ratkaisussa helppoja keinoja ei enää  ole. Sodan on annettu syventyä liian kauan ja nyt tarjolla on vain erilaisia huonoja vaihtoehtoja, jotka eivät voi taata onnistumista, tai sitten tulevat merkittävien haittavaikutusten kanssa.

On syytä kuitenkin huomata, että neuvotellusta ratkaisusta puhuttaessa uudellaista ajattelua tarvitaan kipeästi, etenkin sellaista ajattelua, joka esittelee vaihtoehtoja YK:n turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Tällä tasolla uuden sovun saaminen on kovin epätodennäköistä millään tähtäimellä – vaikka jotkut elättävät toivoa, että Venäjä, USA, EU ja Iran saavuttavat yhdessä hengästyttävässä yössä sopivan grand bargainin, joka ratkaisee kaiken Lähi-idässä. Kofi Annan teki parhaansa huonolla kädellä ja UNSMIS oli tämän YK-TN platformin paras yritys. Lakhdar Brahimi, tai seuraajansa jos sellaista tulee, pystyy parhaimmillaan toistamaan saman tempun, mutta tuskin luomaan uutta ymmärrystä siitä miten konflikti ratkaistaan.  Geneven kommunikea (pdf) edustaa kyseisen tason toimivinta tuotosta, ja on nykyinen kehys neuvottelluille – ei ongelmaton sellainen, mutta työstämiskelpoinen.

Pääpainon pitäisi olla siinä, että pyritään löytämään rakenteita, jotka saattavat uskottavan tasapainon eri osapuolten edustajien välillä ja takaa heidän sitoutumisen sellaiseen prosessiin, jonka keinoin Syyrian syvempiä ongelmia voi käsitellä.  Maksimaalisella tasolla, tämä heijastaa Syyrian ”re-mandatisaatiota” laaja-alaisen YK-operaation alaisuuteen, mutta todennäköisempi ratkaisu on jokin muoto, jossa kansainväliset ja alueelliset toimijat avustavat paikallisen uuden järjestelmän syntyä. Luovia ratkaisuja löytyy, mutta resurssi, joka kaikista niistä puutuu on poliittinen tahto.  Ilman sitä, mikään ratkaisumalli ei tule kestämään.  Sen, että rauhan luominen on hankalaa ei pitäisi olla tekosyy sille, ettei sen luomista pitäisi jatkuvasti yrittää.

Ajatuksia lennokki-iskuista ja niistä käydystä keskustelusta

Vaikka Yhdysvaltain suorittamista lennokki-iskuista on usein uutisoitu, ne ovat herättäneet Suomessa vähänlaisesti keskustelua. Aihe ei tietysti ole ollut kovin läheinen tai relevantti Suomelle, mutta toisaalta esimerkiksi Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti jaksaa jatkuvasti herättää keskustelua. Piristävä poikkeus vähäiseen keskusteluun oli aikaisemmin tänä vuonna Ajantasan Kaukoputki nimisessä radio-ohjelmassa esiintynyt keskustelu, jossa UPI:n Charly Salonius-Pasternak ja Helsingin yliopiston Teivo Teivainen avasivat mielipiteitään lennokki-iskuista.

Muualla keskustelu lennokki-iskuista on käynyt vilkkaana jo pitkään – erityisesti lennokkiohjelman arkkitehdin, John Brennanin nimitysprosessin aikana. Kuten Kings of Warille postaava David Ucko äskettäisessä postauksessaan on todennut, lennokki-iskuista on tullut uusi cause célèbre Yhdysvaltain terrorisminvastaisia toimia vastustavien keskuudessa, ja oman osansa huomiosta ovat saaneet erityisesti lennokki-iskujen eettiset ja lailliset ulottuvuudet. Sama dynamiikka on nähtävillä myös Suomessa keskustelun vähäisyydestä huolimatta. Osaltaan tämä voi selittyä sillä, että kuuluvin lennokkí-iskuihin kohdistuva kritiikki on usein tullut etupäässä poliittisilta sekä ihmisoikeusaktivisteilta, joka tekee yllämainittuihin kategorioihin keskittyvästä kritiikistä varsin luonnollista, mutta aavistuksen ongelmallista.

Moniongelmainen kritiikki

Tämänkaltaisen debatin keskiössä usein on se, mitä Yhdysvaltojen – joka on toteuttanut suurimman osan tehdyistä lennokki-iskuista – nähdään tekevän väärin, ei oikein. Tällaisessa keskustelussa saatetaan esimerkiksi keskittyä iskujen aiheuttamiin siviiliuhreihin, muttei oteta huomioon niiden – positiivista tai negatiivista – sotilaallista vaikutusta. Yhtälailla tästä perspektiivistä käytävä keskustelu voi käsitellä sitä, mikä oikeus valtiolla on asettaa omia kansalaisiaan lennokki-iskujen kohteeksi, usein unohtaen sen, mikä velvollisuus valtiolla on turvata omat kansalaisensa sellaisilta yksilöiltä tai organisaatioilta, jotka pyrkivät aktiivisesti terrorismin tai muun poliittisen väkivallan harjoittamisen kautta tappamaan kyseessä olevan valtion kansalaisia.

Puhtaasti lennokki-iskujen moraalisiin, eettisiin tai kansainvälisoikeudellisiin ongelmiin keskittyvä analyysi on akateemisesti tarpeellista ja hyödyllistä itsessään. Sen sijaan asiaa samanlaisesta näkökulmasta lennokki-iskuja lähestyvä poliittinen aktivismi – jonka tarkoituksena on vaikuttaa Washingtonin harjoittamaan politiikkaan esimerkiksi pyrkimällä kieltämään lennokki-iskut täysin tai rajoittamaan niiden käyttöä tietynlaisen kansainvälisen lain tulkinnan kautta – on varsin ongelmallista, sillä se ei ota huomioon niitä tekijöitä, jotka usein määrittävät sen, miksi, miten, koska ja ketä vastaan lennokki-iskuja tehdään. Nämä syyt löytyvät valtion keskeisistä turvallisuusintresseistä.

Lennokit, kansainvälinen laki ja sodan todellisuus

Tosiasia on, että lennokki-iskut ovat tulleet jäädäkseen – ainakin siihen asti kunnes aseellisten konfliktien luonne muuttuu sellaiseksi, ettei lennokki-iskuille enää ole tarvetta tai siihen asti että lennokkien tilalle tulee toinen, parempi teknologia. Maat, joilla on lennokkeja, lasketaan useissa kymmenissä (täältä näkee millaiset lennokkivarastot yhdellätoista maalla oli viime vuonna). Ne, joilla lennokkeja on, tulevat laajentamaan lennokkiohjelmiaan: vuosikymmenessä Yhdysvaltain lennokkilaivueen määrä on noussut muutamasta kymmenestä useisiin tuhansiin, ja lennokki-yhteensopivien tukikohtien määrä on myös kasvanut. Iso-Britannia suunnittelee osittain korvaamassa Tornado-sotilaslentokoneitaan lennokeilla. Ja vaikka tähän mennessä pelkästään kolme valtiota (Iso-Britannia, Israel ja Yhdysvallat) ovat käyttäneet aseistettuja lennokki-iskuja,  tämä luku – kuten myös lennokeilla varustettujen maiden määrä – tulee kasvamaan seuraavan vuosikymmenen aikana. Raporttien mukaan tämän vuoden alussa Kiina harkitsi lennokki-iskun suorittamista omassa ”huumesodassaan” Burman aluella (lennokit näyttelevät yhä suurempaa osaa myös Itä-Kiinan merellä), ja maan teollisuus on kehittämässä lennokkeja sen omiin tarkoituksiin sekä globaaleille markkinoille.

Lennokin henkeä ei saada takaisin pulloon idealistisilla vaatimuuksilla sen enempää kuin edellisten  sotateknologioiden, vaan lennokeista on muodostumassa keskeinen osa teollistuneiden maiden asevoimia sekä sotilaallisen voiman käyttöä myös tulevaisuudessa, koska niiden koetaan olevan tarpeellisia. Itse asiassa aseistettujen lennokkien luominen on ollut reaktio varsin konkreettiseen tarpeeseen. Kuten Yhdysvaltain lennokki-iskuohjelmaan kriittisesti suhtautuva Micah Zenko kirjoitti Foreign Policyssä, Presidentti Clinton näki lennokeille tarpeen, koska Osama bin Ladenin eliminoiminen risteilyohjuksilla tuotti liikaa sivullisia kuolonuhreja ja tuhoa. Tämä korostaa monella tapaa sotaa ja sodankäyntiä käsittelevän kansainvälisen lain ja sodankäynnin todellisuuden välistä kitkaa.

Kansainvälisen lain tarkoituksena on ollut luoda kaikissa tilanteissa sotivia osapuolia sitovat lait, jotka pyrkivät rajoittamaan valtioiden käyttäytymistä sodassa. Valtioiden päätöksentekijöille, ja sodankäyntiä käytännössä suunnitteleville sekä harjoittaville sodan universaalit lait sitä vastoin rajoittavat kykyä käydä sotaa tavalla, joka perustuu – ainakin teoriassa – pitkälti clausewitzlaisen perinteen mukaan instrumentaaliseen rationaalisuuteen. Valtioille sota on väline poliittisen ongelman ratkaisemiseksi, ja ratkaisun tulee olla mahdollisimman tehokas. Se minkälaiseksi sota käytännössä muodostuu riippuu kontekstista: ketkä sotivat, missä, koska, ja millä keinoin.

Universaaleista sodan säännöistä muodostuu esteeksi sodankäynnin utiliteetille varsinkin silloin kun sodankäynnin kohteena on al-Qaidan tapainen, valtiolliset rajat ylittävä organisaatio, jolloin sodan luonne eroaa huomattavasti konflikteista, joita silmällä pitäen relevantit lakipykälät on luotu. Näin ollen suurvaltojen yleinen tapa ja perinne tulkita kansainvälistä (ja välillä kansallistakin) lakia tavalla, joka oikeuttaa heidän toimensa, on jatkunut myös lennokki-iskujen yhteydessä. Tarve ja sodankäynnin utiliteetti ovat valtioiden käyttäytymisen kannalta kansainvälistä lakia tärkeämpiä tekijöitä: vetoomukset kansainväliseen lakiin tuskin tulevat lopettamaan tätä historiallista ja yleistä käytäntöä.

Lennokit ja terrorisminvastainen toiminta

Lennokki-iskujen yleistymisen taustalla on se, että niiden nähdään saavuttavan  asetetut tavoitteet kustannustehokkaasti, vailla riskiä omista kuolonuhreista ja rajoittaen samalla vastapuolen siviiliuhrien määrää. Kriittisempi näkökulma oikeutetusti vaatisi lisätutkimusta lennokkien strategisesta tehokkuudesta sekä kustannuksista, mutta tässä yhteydessä päätöstentekijöiden havainnointi lennokki-iskujen kustannustehokkuudesta sekä niiden nauttima laaja suosio ajavat Washingtonin lennokkipolitiikkaa.

Sodassa al-Qaidaa vastaan ja laajemmassa terrorisminvastaisessa toiminnassa huomioitavaa on, että Yhdysvalloilla – ja sen kumppaneilla – on varsin legitiimi huoli siitä, että sen kohteeksi ottanut organisaatio (al-Qaida), verkosto (al-Qaidaan tai sen sisarjärjestöihin ”organisaatiollisesti” sidoksissa olevat terroriryhmät) sekä laajempi sosiaalinen liike (al-Qaidan ideologian jakavat ryhmät ja yksilöt) pyrkivät iskemään poliittisen väkivallan keinoin Yhdysvaltoja (sekä muita länsimaita) kohtaan niiden omien rajojen sisällä sekä globaalisti. Terrorismin vastaisen toiminnan keskiössä on tämän konkreettisen uhkan  torjuminen, joka voidaan tehdä joko suorasti – unilateraalisen toiminnan kautta – tai epäsuorasti antamalla taloudellista, sotilaallista, poliittista tai muuta tukea liittolaisille, jotka pyrkivät torjumaan tätä uhkaa.

Lennokki-iskujen yleistyminen erityisesti Pakistanissa ja Jemenissä kertoo, että monessa tapauksessa epäsuora  tapa torjua terrori-iskuja on epäonnistunut ja jättänyt Yhdysvallat vaille realistisia vaihtoehtoja lennokki-iskuille. Epäonnistumisen takana on lähes poikkeuksetta ollut liittolaisen haluttomuus tai kyvyttömyys torjua uhkaa tehokkaasti. Jemenillä ja Pakistanilla ei ole riittävästi sotilaallista kapasiteettia ehkäistäkseen jihadistiryhmien tai yksilöiden toimintaa omalla alueellaan, eikä niillä – monista eri syistä – ole viimeisen vuosikymmenen aikana ollut halua puuttua ongelmaan sen vaatimalla tavalla. Jälkimmäisen kohdalla on jo pitkään ollut tiedossa, että tietyt elementit Pakistanin hallinnon sisällä antoivat al-Qaidalle ja Talibanille turvasataman Pakistanissa, Jemenissä puolestaan entinen Presidentti Ali Abdullah Saleh käytti usein al-Qaidan uhkaa tekosyynä saadakseen lisätukea Yhdysvalloilta (aiheesta kiinnostuneille suosittelen äskeittäin ilmestynyttä Gregory Johnsenin The Last Refuge kirjaa).

Lennokki-iskut, Jemen ja al-Qaida

Sen sijaan lennokki-iskujen tehokkuudesta on olemassa monta  todistetta. Toistuvat lennokki-iskut ovat osaltaan vähentäneet al-Qaidan keskusjohdon kykyä ottaa aktiivisesti osaa laajemman verkoston operatiivisen toiminnan ohjaamiseen. Toistuvat lennokki-iskut, kuten Osama bin Laden itse myönsi Abottabadista löydetyissä dokumenteissa, pystyivät lähes lopettamaan al-Qaidan toiminnan Waziristanissa. Yhtälailla, AQAP:n amerikkalaiskaksikon, Samir Khanin ja Anwar al-Awlakin henget vaatineessa lennokki-iskussa AQAP:n kyky inspiroida yksittäisiä, al-Qaidan ideologian jakavia yksilöitä terrori-iskuihin länsimaissa kärsi merkittävän kolauksen. Lennokki-iskuilla on toki huonotkin puolensa: ne saattavat johtaa radikalisoitumiseen kohdemaissa, mikäli lennokki-iskuja tehdään liikaa. Alustavia todisteita tästä on löydetty niin Pakistanista kuin Jemenistäkin, vaikka saatavilla oleva tieto ei aina oikeuta radikalisoitumisesta vedettyjä johtopäätöksiä, kuten Christopher Swift ja Clint Watts argumentoivat Jemenin ja AQAP:n tapauksessa.

Tästä huolimatta, Jemenin tapauksessa ja yleisemminkin on helppo olla samaa mieltä Gregory Johnsenin kanssa: lennokki-iskut toimivat parhaimmiten kun kohteena ovat korkean tason johtajat, joilla on joko kriittinen rooli tai tärkeitä taitoja, joiden eliminoiminen aiheuttaa pysyviä hyötyjä, jotka ovat potentiaalisia luotuja haittoja merkittävämmät. Hyvä esimerkki tästä on AQAP:n johtaja Abu Ali al-Harithin eliminoiminen Jemenissä 2002, joka käytännössä tuhosi al-Qaidan kyvyn toimia maassa useiksi vuosiksi (toim.huom. tämä isku vaati GWOT:n ensimmäisen amerikkalaisuhrin). Sen sijaan laajamittainen lennokki-iskujen käyttö ja kyseenalaiset käyttötavat aiheuttavat nykyisin ongelmia Jemenissä. Oikein käytettynä lennokki-iskut ovat varsin tehokas väline taistelussa kansainvälisiä tai tietyillä alueilla toimivia terroristijärjestöjä vastaan.

Myytti eettisestä terrorisminvastaisesta toiminnasta

Yksi argumentti, mitä lennokki-iskujen epäeettisyyttä korostavat harvoin ottavat huomioon, on se, että epäsuora toimintatapa on harvoin vähemmän ongelmallinen, eikä vähiten siksi, että se vaatii hallintojen tukemista, jotka ovat epädemokraattisia, eivät kunnioita ihmisoikeuksia, ja joiden keinot toimia maan terroristiryhmittymiä vastaan ovat moraalisesti ja strategisesti kyseenalaisia. Tätä ongelmaa usein pahentaa se, että paikallisesta ”todellisuudesta” saatu tiedustelutieto on usein peräisin näiltä regiimeiltä, joiden toiminnalla on myös omat tarkoitusperät – kuten regiimin oman turvallisuuden ja pitkäaikaisen avunsaannin varmistaminen.  

Yksi “lennokkikritiikin” heikkouksista onkin, ettei se pyri tarjoamaan vaihtoehtoja Yhdysvaltain – tai muiden lennokki-iskuja tekevien – toiminnalle, jättäen huomiotta ne tavoitteet, joita lennokki-iskuilla yritetään saavuttaa. Hyödyllisempää olisi muistaa, että lennokki-iskuja alettiin käyttämään, koska käytettävissä olevat keinot konkreettisen turvallisuusongelman ratkaisemiseksi eivät riittäneet. Mikäli toiminnan syitä ei oteta huomioon, mitääntekemättömyys voi olla vaihtoehto, mutta jos toiminnan syyt ja haluttu lopputulos otetaan huomioon, monessa tapauksessa mitääntekemättömyys on strategista hulluutta sekä poliittinen itsemurha päätöksentekijöille, jotka sitä ajavat.  Lennokkien käyttö on kaukana ongelmattomasta, mutta implisiittinen oletus mahdollisesta ongelmattomasta toimintatavasta on kansainvälispoliittiselle todellisuudelle vieras.

Sananen tulevaisuudesta

Lennokki-iskut ovat aihe, joka herättää paljon intohimoja, eikä vähiten siksi että kyseisen teknologian laajamittainen käyttö on yleistynyt vasta viimeisen vuosikymmenen aikana, eikä poliittinen päätöksentekoprosessi tai lennokkien hyväksyttävää käyttöä säätelevä kansallinen ja kansainvälinen laki ole pysynyt perässä. Tämä on luonut varsin konkreettisen ongelman Obaman hallinnolle, jonka pitää myös ottaa huomioon al-Qaidaa vastaan käydyn sodan luonne sekä terrorisminvastaisen toiminnan käytännön rajoitteet laajemmin. Kun lennokkien käyttö yleistyy ja käyttäjien määrä kasvaa, on syytä odottaa käyttötapojen vakiintumista – jos ei kansainvälisen lain kautta, niin laajamittaisesti lennokkeja käyttävien suurvaltojen yhteisymmärryksen muodossa.

Ensimmäiset askeleet tähän suuntaan ovat Obaman toisen hallinnon uuden terrorisminvastaisen toiminnan manuaalin julkaisu, joka sisältää hallinnon mielestä hyväksyttävät parametrit lennokki-iskujen käyttämiselle. Samanlaisia dokumentteja voidaan tulevina vuosina odottaa myös muilta suurvalloilta, jotka laajentavat omia lennokkiohjelmiaan. Nämä kehitykset tuskin lopettavat aiheesta käytävää keskustelua. Todennäköisempää on, että keskustelu tulee kiihtymään.

Keskustelun kannalta olisi hyvä, mikäli lennokki-iskujen moraalisia, eettisiä, laillisia, poliittisia sekä sotilaallisia ulottuvuuksia käsittelevät keskustelut yhdistyisivät, mikäli niiden tarkoituksena on muuttaa Yhdysvaltojen tai muiden lennokki-iskuja harjoittavien maiden politiikkaa. Ilman lennokki-iskujen sotilaallisten tarkoitusperien huomioonottamista lennokki-iskuja vastaan kohdistettu kritiikki on usein luonteeltaan ongelmallista tai naiivia, sekä päätöksentekijöiden kannalta pahimmillaan täysin epärelevanttia. Yhtälailla keskustelu, joka ei ota huomioon lennokki-iskujen moraalisia, eettisiä, laillisia ja poliittisia ulottuvuuksia sekä seurauksia on valitettavan puutteellista. Lennokki-iskujen logiikka on sotilaallista, mutta ei irrallaan niitä harjoittavien maiden ulkopolitiikasta. Lennokkien sotilaallisella käytöllä on kansainvälispoliittisia seurauksia, jotka vaikuttavat niitä käyttävien valtioiden asemaan ja arvovaltaan, joka vaatii lennokki-iskujen pohtimista myös laajemmassa viitekehyksessä.

Tähän mennessä lennokkien käyttö – tai pikemminkin niiden seuraukset – on ollut Yhdysvalloille ja Obaman hallinnolle kansainvälispoliittinen ongelma, jota sen pitää seuraavan neljän vuoden käsitellä syvällisemmin kuin Obaman ensimmäisen kauden aikana. Tätä edesauttaisi kovasti se, että asiasta käyty keskustelu niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin pyrkisi käsittelemään lennokkeja ja lennokki-iskuja entistä kokonaisvaltaisemmin – ainakin jos keskustelun tarkoituksena on muuttaa suurvaltojen käyttäytymistä.

Arabikevät ja Al-Qaidan toistuvat muistokirjoitukset

Osama Bin Laden on kuollut, mutta huhut al-Qaidan kuolemasta ovat jälleen osoittautumassa liioitelluksi.

Vaikka lyhyellä aikavälillä al-Qaidan hyökkäykset Lähi-idässä tulisivat nousemaan, pitkällä aikavälillä järjestö on tuomittu tuhoon sen hävitessä taistelunsa Lähi-idän muslimien tuesta. Näin kirjoitti LSE:n professori ja al-Qaidaan erikoistunut tutkija Fawaz Gerges 2011 julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of al-Qaeda.

Gergesin teos on osa laajempaa al-Qaidasta käytävää keskustelua siitä, onko se vahvistunut vai heikentynyt terrorismin vastaisen sodan ja sen jälkeisten tapahtumien – kuten arabikevään ja Osama bin Ladenin sekä useiden muiden johtavien al-Qaidamilitanttien kuolemien seurauksena. Tiiviissä teoksessaan Gerges ottaa vahvan kannan, jonka mukaan al-Qaida ei pelkästään ole heikentynyt fragmentoituneeksi ja marginaaliseksi entiteetiksi, vaan sitä pitää hengissä enää länsimainen päätöstentekijöiden ja akateemikkojen luoma ”terrorisminarratiivi”, joka korostaa al-Qaidan uhkaa puhtaasti omista syistään. Gergesin mukaan al-Qaida ei enää ole eksistentiaalinen uhka länsimaille, eikä se sitä koskaan ole ollutkaan: al-Qaidalta on aina puuttunut suunnitelma uudenlaisen poliittisen järjestyksen luomiseksi, eikä se koskaan ole nauttinut suurta tukea Lähi-idässä.

Tässä Gerges on osittain oikeassa. Al-Qaida ei sinänsä ole koskaan ollut eksistentiaalinen uhka länsivalloille. Järjestön keskeinen rooli esimerkiksi Yhdysvaltain Lähi-idän politiikassa, jossa terrorismintorjunta on ollut yksi tärkeimmistä prioriteeteista viimeisen vuosikymmenen ajan, ei välttämättä ole ollut täysin oikeutettu suhteutettuna al-Qaidan kykyyn toteuttaa terrori-iskuja länsimaita kohtaan. Toisaalta, uhkan ei tarvitse olla eksistentiaalinen vaatiakseen toimenpiteen. Al-Qaidan päätös iskeä Yhdysvaltoja ja muita länsimaita kohtaan teki siitä konkreettisen turvallisuusuhkan, jota vastaan toimiminen ei ole pelkästään oikeutettua vaan myös tärkeää omien kansalaisten ja kriittisen infrastuktuurin turvaamiseksi sekä tulevien terrori-iskujen torjumiseksi.

Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan uhkaan olisi aina tai edes useimmiten reagoitu järkevästi tai tehokkaasti. Kaksi räikeintä esimerkkiä tästä ovat tietysti terrorismin vastaisen sodan utopistinen tavoite tietyn poliittisen väkivallan muodon kukistamiseksi sekä päätös hyökätä Irakiin, joka lisäsi al-Qaidan maailmankatsomuksen ja narratiivin suosiota Lähi-idässä. Kirjassaan Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing The War on Terror yhdysvaltalainen terrorismitutkija Daveed Gartenstein-Ross on osuvasti kuvannut monia muita terrorisminvastaisen toiminnan ongelmia:  sisäpoliittisesti terrorismin vastaisen toiminnan politisointi, terrorisminvastaisten ohjelmien heikko valvonta ja yliresursointi on johtanut tehottomiin ohjelmiin, joiden kyky ehkäistä terrori-iskuja kotimaassa on ollut rajallinen. Yhtälailla ongelmalliset ulkopoliittiset päätökset, kuten Irakin sota sekä Jemenin lennokki-iskujen laajentaminen ovat paikoitellen johtaneet al-Qaidan odottamattomaan vahvistumiseen sekä Yhdysvaltain suhteelliseen heikentymiseen sen käyttäessä liikaa resursseja al-Qaidan kukistamiseksi.

Al-Qaida ei siis välttämättä ole eksistentiaalinen uhka, mutta se ei myöskään tarkoita etteikö al-Qaidan jäsenet pyrkisi iskemään länsimaita vastaan myös tulevaisuudessa. Erityisesti Jemenin tilanne on huolestuttava. Kuten Gartenstein-Ross kirjassaan toteaa, maassa toimiva Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP) on viime vuosina pyrkinyt aktiivisesti iskemään länsimaita vastaan, erityisesti toteuttamalla kustannustehokkaita pommi-iskuja lentokoneissa. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat epäonnistuneet iskuyritykset vuosina 2009 ja 2010, jotka kuitenkin ehkäistiin, kiitos AQAP:sta loikanneen militantin, joka antoi Saudi-Arabian tiedustelupalvelulle tietoa iskusta.

AQAP on pyrkinyt inspiroimaan myös yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa englantia sujuvasti puhuneen Anwar al-Awlakin johdolla. Al-Awlakin ja englanninkielistä Inspire-verkkojulkaisua pyörittäneen Samir Khanin hengen vaatinut lennokki-isku on kriittisesti heikentänyt AQAP:n kykyä inspiroida yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa, mutta sen pääpommintekijän Ibrahim al-Asirin jatkuva ura edustaa merkittävää turvallisuusongelmaa jatkossakin.

Gerges ei välttämättä olekaan oikeassa siinä, että al-Qaida olisi heikentynyt merkittävästi arabikevään seurauksena. Osaltaan tätä selittää Gergesin ongelmallinen oletus, että al-Qaidan nauttima suosio olisi sidoksissa sen kykyyn toimia tai vahvistua. Kuten Ryan Evans tässä arvostelussa toteaa, terroristiliikkeet ovat harvoin massaliikkeitä tai laajaan tukeen nojaavia. Mielenkiintoisesti Jemen on hyvä esimerkki siitä, miten al-Qaida on vahvistunut arabikevään seurauksena. Kirjassaan The Last Refuge:  Yemen, Al-Qaeda, and America’s War in Arabia Jemeniin erikoistunut tutkija Gregory Johnsen kuvaa tarkasti kuinka Jemenin sisäinen kaaos mahdollisti al-Qaidan systemaattisen uudelleenrakennuksen vuosina 2006-2010, jonka myötä like oli valmis hyödyntämään maan kaoottista tilannetta arabikevään aikana erityisesti maan eteläosissa, jossa AQAP pystyi hallitsemaan suuria osia Abyanin maakuntaa yli vuoden ajan ja se on käytännössä pystynyt toimimaan koko maan alueella jo pitkään.

Al-Qaidalle laajaa suosiota tärkeämpää on valtion heikkous, huono turvallisuustilanne sekä hyödynnettävissä olevat yhteiskunnalliset ongelmat. Arabikevään myötä nämä ilmiöt ovat yleistyneet eri puolilla Lähi-itää – ainakin toistaiseksi. Tämän myötä on selvää, että al-Qaida ja sen ideologian jakavat ryhmittymät ovat hyötyneet arabikevään luomasta kaooksesta eri puolilla Lähi-itää. Syyriassa toimii useita al-Qaidan ideologian jakavia liikkeitä ja al-Qaidaan ideologisesti sidoksissa olevat jihadiliikkeet ovat niinikään yleistyneet Egyptissä, Libyassa, Irakissa, Pohjois-Afrikassa ja Malin ympäristössä.

Tämä ei tietysti automaattisesti tarkoita al-Qaidan huomattavaa vahvistumista, joka on monimutkaisempi kysymys ja sidoksissa kahteen merkittävään kysymykseen: a) miten al-Qaida määritellään; ja b) miten al-Qaidan vahvistumista tai heikentymistä mitataan. Tällä hetkellä kumpaankaan ogelmaan ei ole olemassa selkeää, yleisesti hyväksyttävää vastausta, mikä on johtanut erityisesti Yhdysvalloissa laajoihin debatteihin al-Qaidan luonteesta ja kapasiteetista. Tämän valossa Gergesin argumentti terrorisminarratiivista, jonka mukaan länsimaiset akateemikot, poliitikot ja uutismediat eivät juuri poikkea al-Qaidan uhkaa korostavasta ”virallisesta totuudesta” on enemmän poleeminen (ja ongelmallinen) kuin tieteellinen. Tieteelliset keskustelut al-Qaidan uhkasta ovat paljon monimuotoisempia, ja argumentit al-Qaidan heikkenemisestä ovat usein kuultuja, toisin kuin Gerges väittää (don’t believe me? Google it).

Gergesin kirja on suhteellisen tuore lisäys tasaisin väliajoin toistuvaan muistokirjoitusten sarjaan, joiden keskeisenä argumenttina on al-Qaidan ja sen edustaman uhkan siirtyminen historian tuhkakasaan. Kuten Bruce Hoffman, yksi Yhdysvaltojen johtavista terrorismiasiantuntijoista, tässä videossa toteaa, nämä julistukset ovat tähän asti poikkeuksetta osoittautuneet vääriksi. Se mitä al-Qaidasta lopulta tiedetään on hyvin vähäistä, ja yleisesti hyväksytyt totuudet Al-Qaidasta ovat usein osoittautuneet vääriksi uuden tiedon tullessa valoon. Al-Qaidalla – kuten millä tahansa muulla terroristiryhmällä – on luonnollisesti oma parasta ennen -päiväyksensä, johon vaikuttavat vahvasti sen toistuvat epäonnistumiset islamilaisen yhteiskuntajärjestyksen edistämisessä, strategiset ylilyönnit ja väärät taktiset valinnat, joiden seurauksena suurin osa al-Qaidan väkivallasta on kohdistunut Lähi-idän muslimiväestöön – järjestön kannalta huonoin seurauksin. Lienee kuitenkin todennäköistä, että al-Qaidalla tulee vielä olemaan useita valitettavan tuhoisia yllätyksiä hihassaan ennen kuin sen muistokirjoitus esiintyy viimeistä kertaa .

Fawaz Gerges, The Rise and Fall of Al-Qaeda, Oxford University Press (2011): ISBN 978-019-9-79065-4

Daveed Gartenstein-Ross, Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing the War on Terror, Wiley (2011): ISBN 978-111-8-09494-5

Gregory Johnsen, The Last Refuge: Yemen, al-Qaeda, and America’s War in Arabia, W.W. Norton (2012): ISBN 978-039-3-08242-5

Oletko seksuaalisesti turhautunut mies?

Jos vastasit otsikkoon kyllä, sinä saatat olla uhka turvallisuudelle. Entä onko seksuaalinen turhautumisesi saanut lisämaustetta taloudellisesta turhautumisesta ja sinä olet löytänyt joukon muita miehiä, jotka kokevat samoin? Jos tämäkin kyllä; olemme pulassa.

Turhautuminen on vaaran vyöhyke ja turhautumista on monenlaista. Yksi turhautumista kuvaava malli on konfliktien sosiaalipsykologisiin tekijöihin erikoistuneen professori Ted Gurr suhteellinen deprivaatio, josta hän kirjoitti 1970-luvulla klassikkoteoksessaan  Why Men Rebel. Tämän mallin mukaan ihmisten odotusten ja kyvykkyyksien välinen ristiriitaisuus voi aiheuttaa mm. mellakointia. Tällöin siis ollaan tilanteessa, jossa ihmiset esimerkiksi ajattelevat heille kuuluvan enemmän kuin mitä he voivat saada. Tasapainon vallitessa ihmisillä olisi puolestaan elämässään ne hyödykkeet ja sellaiset olosuhteet, joihin hän kokee olevansa oikeutettu ja toisaalta, joita hän myös kykenee ylläpitämään. Tämä tyytymättömyys ei kuitenkaan yksistään aiheuta väkivaltaista käytöstä, sillä poliittisen väkivallan ilmentymiseen vaikuttavat myös odotusten ja kyvykkyyksien välisen ristiriitaisuuden intensiteetti sekä laajuus. Mitä intensiivisempi ristiriitaisuus on, sitä todennäköisemmin tyytymättömyys synnyttää väkivaltaa.

Gurr ei suoranaisesti ole pohtinut seksuaalista turhautumista, joskin logiikkana Gurr’n deprivaatio-malli noudattaa osaltaan samaa ajatusta kuin Sigmund Freudin teoria ihmispersoonan kehityksestä ja etenkin ihmisen toimintaa ohjaavista kahdesta perusvietistä: Eroksesta (elämä, positiivinen vietti) ja Thanatoksesta (aggressio, kuolema, negatiivinen vietti). Seksuaalisuuden suhteen merkittävään Erokseen liittyy myös Freudin määritelmä seksuaalista viettiämme kuvaavasta libidosta, joka ”kysynnän ja tarjonnan” ollessa epätasapainossa aiheuttaa seksuaalista turhautumista. Tämä turhautuminen voi puolestaan päästää Thanatoksen eli aggressiovietin valloilleen ja synnyttää näin ollen myös fyysistä väkivaltaa.

Poliittisen väkivallan seksimarkkinat

Freudin määritelmä ihmispersoonasta ei kuitenkaan selitä vielä sitä, miten seksuaalinen turhautuminen voisi aiheuttaa kollektiivista ja etenkin poliittista väkivaltaa. Siksipä onkin syytä pohtia seksuaalisen turhautumisen ja terrorismin yhtymäkohtia. Terrorismi ei toki ole ainut yhtäläisyysmerkki poliittiselle väkivallalle, mutta yhtenä poliittisen väkivallan muotona se on kerännyt huomiota etenkin 9/11 jälkeisessä maailmassa. Tämä maailma puolestaan linkittää itsensä Islamin vaaroihin, jonka perusteella keskustelu seksuaalisen turhautumisen ja terrorismin välisestä yhteydestä on melko helppoa (ehkä jopa liian yksioikoista) kietoa muslimiyhteiskuntien ympärille.

Ei menny niinkuin Strömsössä…

Esimerkiksi tohtori Tawfik Hamid väittää löytäneensä yhteyden seksuaalisen turhautumisen ja terrorismin välillä ollessaan islamistisen JI-terroristinorganisaation jäsenenä Egyptissä. Tästä ajasta hän kirjoittaa etenkin teoksissaan The Roots of Jihad ja Inside Jihad. The Roots of Jihadin tiimoilta antamassa haastattelussa Hamid toteaa avioliiton olevan usein ainut mahdollisuus seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiselle, mutta avioituminen on usein myös kallista ja puolison löytäminen on muutoinkin vaikeaa. Tämä höystettynä esiaviollisen seksin ja masturboinnin kiellolla; ja lyömätön resepti seksuaaliseen turhautumiseen on valmis. Ja missä avioitumisongelmat linkittyvät terrorismiin; tältä pohjalta lupaus paratiisista, jossa sinua odottaa 72 kaunista neitsyttä, alkaa varmasti kuulostaa oikein sopivalta yhden jos toisenkin itsemurhapommittajan korvissa. Varsinkin jos satut vielä olemaan sunni, sillä Hamidin mukaan sunnit tekevät enemmän itsemurhapommi-iskuja kuin jihadistit. Tämä siksi, että jihadistit voivat vapauttaa seksuaalisia halujaan ns. väliaikaisten avioliittojen avulla, jossa liiton pituus saattaa olla kätevästi vain yhden tunnin mittainen.

Samaa tarinaa väittää myös Foreign Policy, jossa uutisoitiin Talibanin hyödyntävän avioitumiseen liittyviä vaikeuksia rekrytoidessaan uutta väkeä joukkoihinsa Afganistanissa. Artikkelin mukaan afgaaneilla on sama ongelma kuin Hamidin mainitsemilla muslimeilla Egyptissä, sillä myös Afganistanissa avioliitto on usein ainut keino seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tämän myötä avioliittopalvelut, lupaus paratiisista ja taloudellinen tuki antavat hyvän pohjan uusien jäsenten rekrytoinnille etenkin kun Afganistanin varsinainen hallitus ei näitä pysty toteuttamaan. (1960-luvun hipit sekoaisivat varmasti LSD-huuruissaan kuulleessaan Make Love, Not War- sloganin saaneen täysin käänteisen käyttötarkoituksen.)

Ei vain seksin puutteesta

Jos pohdit äsken voisiko bordelli korjata ongelman; hyi sinua. Vaikka esim. intialaiset seksityöläiset näkevät oman ammattinsa naisten voimaantumisena, ei seksi maksullisena palveluna ole vastaus. Miksi korjaisit ongelman ongelmalla? Seksityöhön liittyvien ihmisoikeuksien -kysymysten ohella bordelli ei ole vastaus myöskään siksi, että seksuaalisesta turhautumisesta huolimatta kyse ei kuitenkaan ole vain seksin puutteesta vaikka seksi ja seksuaalisuus, etenkin Freudin määrittelemänä, ovat lähtökohtainen osa elämäämme. Kyse on nimittäin lisääntymisviestistä, ainakin Satoshi Kanazawan mukaan, joka kirjoitti aiheesta mm. vuonna 2009 The Journal of Politicsissa. Artikkelissa Kanazawa käsittelee väkivallan ilmentymistä ja sisällissotien syitä evoluutiopsykologisista lähtökohdista, jonka mukaan miesten väkivaltaisuus on selitettävissä erityisesti lisääntymisvietin perusteella. Konfliktiherkkyys sisällissodan puhkeamiselle kasvaa etenkin polygyniaa suosivissa yhteiskunnissa, jossa yhdellä miehellä saattaa olla useita vaimoja.

Ongelma polygyniasta syntyy siitä, että kaikille miehille ei riitä lisääntymispartneria ja tämä puute aikaansaa turhautumista, joka puolestaan toimii väkivallan sytyttimenä. Nämä tutkimukset ovat myös osoittaneet, että mitä laajemmin polygynia on yleinen käytäntö, sitä todennäköisemmin kyseessä oleva yhteiskunta ajautuu sisällissotaan. Sisällissotien syntymisen lisäksi lisääntymisvietin perusteellaan osaltaan olevan myös syynä siihen, miksi interventiota toteuttavissa joukoissa palvelevat sotilaat syyllistyvät toisinaan raiskauksiin.

Tieteellinen todistaminen ontuu

Kanazawan ja kumppaneiden selityksistä huolimatta ei ole ollenkaan selvää, onko seksillä ja terrorismilla mitään tekemistä toistensa kanssa. Varsinkaan kun puhumme siis muslimiyhteiskunnista.  Argumenteista huolimatta seksuaalisen turhautumisen, väkivallan ja erityisesti terrorismin välinen yhteys ei ole tieteellisesti täysin todistettavissa saati ainut tekijä poliittiselle väkivallalle ja terroristiselle toiminnalle. Tai oikeastaan, koko konsepti on hyvin ongelmallinen.

Ensinnäkin, kollektiivinen poliittinen väkivalta koostuu useista tekijöitä ja keskittymällä vain yhteen tekijään, jää kokonaiskuvan ymmärtäminen saavuttamatta. Seksuaalisen turhautumisen ohella myös mm. köyhyys vaikuttaa terrorismiin, sillä terroristijärjestöjen on helpompi rekrytoida väkeä mukaan toimintaansa taloudellisen tilanteen ollessa heikko. Tämä logiikka noudattaa puolestaan – osana laajempaa konfliktien talouspoliittista kokonaisuutta – niin Ted Gurrin ajatusta deprivaatiosta kuin mm. konfliktien taloudellisia tekijöihin erikoistuneen professori, Paul Collierin näkemyksiä taloudellisten tekijöiden merkityksestä konfliktien puhkeamiselle ja niiden ratkaisulle.  

Toiseksi, argumentit nimenomaan muslimiyhteiskuntien avioitumishaasteista ja polygynian ongelmista linkittyy turhan yksioikoisesti terrorismiin. Toki samaa aihepiiriä on tutkittu myös esim. Kiinassa ja Intiassa, joista etenkin Kiina tarjoaa yhden lapsen politiikkansa siivittämänä miesten ylitarjonnan. Nämä kuitenkin yhdessä luovat lähinnä vain ei-länsimaisten ryhmän, jossa jälleen onnistutaan nostamaan länsimaalaiset paremmuuden jalustalle ja unohtamaan ne faktat, että länsimaalaiset eivät ole yhtään vähemmän väkivaltaisia luonnostaan kuin muutkaan. Saati kaikki naimisissa ja seksuaalisten tarpeiden suhteen onnensa kukkuloilla.

Kolmanneksi, näistä huomioista huolimatta köyhä, työtön, seksuaalisesti turhautunut mies ei ole yhtäläisyysmerkki terroristille. Kuten Gilpert Caluya aihepiiriä kritisoiden huomauttaa keskittymällä esimerkiksi vain seksuaaliseen turhautumiseen suljetaan korvat täysin sanomalta. Ei ole tarvetta ymmärtää terroristien motivaatiota tai kuulla heidän sanomaansa, jos lähtökohtana on ajatus seksuaalisen turhautumisen aiheuttamasta poliittisesta väkivallasta. Varastamatta sen kummemmin erään nimeltämainitsemattoman puolueen vaalislogania; rauha tarvitsee korvat.

Lopuksi, mitä tulee otsikon kysymyksiin, niin vaikka olisitkin vastannut kyllä; ei hätää. Kuten edellä mainittu, oli sitten kyse seksuaalisesta tai taloudellisesta turhautumisesta tai molemmista, poliittinen väkivalta tarvitsee monta osatekijää. Myös mm. kokemusympäristöllä on huomattava merkitys ja sillä kuinka poliittisesti turhautunut olet. Tämän myötä seksuaalinen turhautuminen Suomessa saattaakin näin ollen johtaa, ja on valitettavasti myös johtanut, todennäköisemmin yksittäisiin tekoihin kuin laajaan kollektiiviseen poliittiseen väkivaltaan. 

Kuvat: http://www.cosmopolitan.fi ja http://www.hs.fi

Länsirannalta ei mitään uutta?

Kuva: Timo R. Stewart

Palestiinalaisen Arafat Jaradatin kuolema israelilaisessa vankilassa nostatti raivokkaan reaktion miehitetyllä Länsirannalla. Uutinen tuli muutenkin herkkään aikaan, sillä Israelin vankiloissa viruvien yli 4,500 palestiinalaisen kohtalo on viimeaikoina ollut jatkuvasti tapetilla. Neljä vankia jatkaa pitkää syömälakkoaan ja heidän puolestaan järjestetyt mielenosoitukset johtivat useisiin väkivaltaisiin yhteenottoihin Israelin joukkojen kanssa jo edeltävällä viikolla. Jaradatin kuoleman jälkeen 3,000 vankia järjesti tilapäisen syömälakon sunnuntaina. Myös mielenosoitukset jatkuivat entistä kiivaampina ja monet haavoittuivat yhteenotoissa.

Israelin vankilaviranomaiset ilmoittivat kivien heittelystä kiinniotetun 30-vuotiaan Jaradatin kuolleen sydänkohtaukseen. Palestiinalaiset tulkitsivat ruumiinavauksen osoittavan todellisen kuolinsyyn olleen kidutus. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta. Eräs tapaus esitellään ohimennen muun muassa Oscar-ehdokkuuden saaneessa dokumentissa The Gatekeepers. Oli totuus mikä hyvänsä, vankilakokemus ja siihen liittyvä kohtelu on monelle tuttua Gazassa ja Länsirannalla. Vuodesta 1967 lähtien yhteensä noin 800,000 palestiinalaista on viettänyt aikaa Israelin vankiloissa.

Renkaiden palaessa ja kyynelkaasupilvien noustessa Länsirannan kaupungeista moni kyseli, onko kolmas intifada alkamassa. Hätäisimmät ehtivät jo julistaa sen alkaneen. Tuskinpa vain. Laajamittaista kansannousua ei näy, vaikka arveluita sen alkamisesta esiintyy säännöllisin väliajoin. Jotkut haluavat uutta intifadaa ravistelemaan paikalleen jämähtänyttä tilannetta, toiset pelkäävät sen pilaavan palestiinalaisalueiden talouden ja instituutiot yhä heikompaan kuntoon. Useimmat toivovat sen olevan väkivallaton tai ainakin tuliaseeton mutta otaksuvat sen alkavan jostain yksittäisestä palestiinalaisiin kohdistuvasta väkivallanteosta. Milloin se tapahtuu, sitä on mahdotonta tietää.

Viime viikonlopun tapahtumat joka tapauksessa alleviivaavat sitä, ettei miehitettyjen alueiden tilanne ole vakaalla pohjalla. Tilanne on monien palestiinalaisten kannalta kestämätön. Jos neuvottelupöytään ei palata, eikä tulosta synny, jonkinlainen kansannousu on lähes väistämättä edessä ennemmin tai myöhemmin. Siksi sen alkamista arvuutellaan säännöllisin väliajoin. Se, ettei intifada alkanut tällä kertaa, voi johtua palestiinalaisten luottamuksen puutteesta omiin johtajiinsa ja toisaalta näiden johtajien päätöksestä hillitä osaltaan tapahtumien kulkua.

Sekä Palestiinalaishallinnon (PA) että Hamasin johtajilla olisi kansannousussa paljon menetettävää. Tilanne voi kuitenkin muuttua etenkin Palestiinalaishallinnon osalta, sillä sen legitimiteetti on melkoisen heikoissa kantimissa. Vaikka monet palestiinalaiset ovat puhuneet PA:n lakkauttamisesta painostuskeinona, se ei ainakaan toistaiseksi olisi PA:n johtajien eikä varmasti Israelin intresseissä. Edelliset menettäisivät tulonsa ja asemansa ja jälkimmäinen joutuisi ottamaan Länsirannan kaupungit suoraan hallintaansa. Ainakin Israel pyrkii välttämään tämän kaikin keinoin. Se ilmoitti jo sunnuntaina siirtävänsä PA:lle tämän puolesta keräämänsä tammikuun tullitulot palkkojen maksamisen helpottamiseksi.

PA on puolestaan pystynyt vähitellen rakentamaan tulevan valtion rakenteita. Tässä on edistytty, mutta toisaalta läheinen yhteistyö Israelin kanssa saa PA:n näyttämään miehityksen alihankkijalta. Sen aika on rajallinen. Niin kauan kuin sillä on jotain legitimiteettiä jäljellä, PA voi käyttää oman lakkauttamisensa uhkaa ja järjestyksen ylläpitämisen jännitettä hyväkseen rajatulla tavalla, mutta vain niin kauan kuin uutta kansannousua ei kuulu. Todennäköisemmältä näyttääkin, että mahdollinen kolmas intifada alkaisi ensimmäisen intifadan (1987–1993) tapaan spontaanisti ja vailla selvää johtajaa.

Viimeiset vuodet ovat olleet suhteellisen rauhallisia Israelin miehittämällä Länsirannalla siitä huolimatta, että rauhanprosessi ei ole edennyt mihinkään. Israelin ja Palestiinalaishallinnon turvallisuusyhteistyö on sujunut hyvin, Länsirannalla on helpotettu liikkumista jonkin verran ja Israel on myöntänyt yhä enemmän lupia tarkastuspisteitä ylittäville palestiinalaisille työläisille. Parantunut turvallisuustilanne näkyy israelilaisissa kaupungeissa lähes olemattomina turvatarkastuksina.

Useimmat miehityksen perusongelmat eivät ole kuitenkaan muuttuneet mihinkään siitä huolimatta, ettei niitä juuri huomaa edes Länsi-Jerusalemin arjessa. Palestiinalaisalueilla asian unohtaminen on huomattavasti vaikeampaa. Viikoittaiset mielenosoitukset maiden menettämistä vastaan jatkuvat muun muassa Oscar-ehdokas 5 Broken Cameras -dokumentin kuvaamissa Bil’inin ja Nil’inin kylissä. YK:n mukaan pelkästään joulukuussa konfliktin seurauksena kuoli neljä palestiinalaista siviiliä ja 179 haavoittui. Neljä israelilaista siviiliä haavoittui, kukaan ei kuollut. Tammikuussa Israelin armeijan luoteihin kuoli Länsirannalla ainakin viisi palestiinalaista. Kuka tietää, milloin viha ja suru, toivo ja epätoivo vyöryvät yli äyräiden?

Menolippu Syyriaan

Husein Muhammed kirjoitti äskettäin Maailman Kuvalehdessä varsin mielenkiintoisesta tapauksesta, jossa 22-vuotias espoolaisnuorukainen lähti Syyriaan ottamaan osaa maata piinaavaan sisällissotaan ja taistelemaan Bashar al-Assadin hirmuhallintoa vastaan. Tapaus on Suomessa harvinainen, muttei ainutlaatuinen – maasta on aikaisemminkin lähdetty muualle sotimaan.

Osaltaan vastaavanlaisten tapausten taustalla saattaa olla Olivier Royn kuvaama Islamin deterritorialisaatio. Koska jopa kolmannes maailman muslimeista asuu maissa, joissa Islam on vähemmistöuskonto, monet joutuvat tasapainottelemaan identiteettiään globaalin umman – uskovaisten yhteisön – sekä asuinmaansa yhteisön jäseninä. Tästä seuraavan identiteettikriisin seurauksena monet ovat hakeneet identiteetilleen merkitystä Islamin uudenlaisen neofundamentalistisen tulkinnan kautta, jonka myötä se määritellään uudelleen universaalisena ja monoliittisena uskontona, josta tulisi poistaa sekä Islamin ulkopuoliset vaikutteet sekä islamilaisen yhteisön sisäiset kultuurilliset variaatiot. Tämän myötä henkilö samaistuu yhä voimakkaammin ”kuvitteelliseen” globaaliin ummaan, jota määrittää jaettu, yhdellä tapaa tulkittu ja seurattu uskonto.

Tällaiset tulkinnat nojaavat vahvasti salafismiin ja politisoituneissa muodoissaan pan-Islamistisiin aatteisiin. Länsimaisissa yhteisöissä erityisesti toisen ja sitä seuraavien sukupolvien edustajat ovat olleet alttiita neofundamentalistisille tulkinnoille Islamista, varsinkin niissä tapauksissa joissa välittömään ympäristöön integroituminen – syystä tai toisesta – on ollut ongelmallista. Muhammedin kirjoituksesta on vaikea päätellä, onko Islamin deterritorialisaatio tai siitä seuraava identiteettikriisi espoolaismiehen päätöksen takana. Huomioimisen arvoista kuitenkin on, kuinka hänellä ei ole ollut henkilökohtaisia siteitä Syyriaan, joita ilman on vaikea uskoa, että espoolaismies asettaisi itsensä tilanteeseen, joka voi hyvin vaatia hänen henkensä – ellei hän kokisi merkittävää solidaarisuutta oman yhteisönsä uskonveljiä kohtaan.

Vahva samaistuminen globaaliin ummaan ja uskonveljien kärsimykseen on voimakas osasyy päätökseen ryhtyä vapaaehtoistaistelijaksi. Jaetun, ylikansallisen identiteetin vetovoima sekä pan-islamististen aatteiden leviäminen ovat osaltaan selittävät sen, miksi muslimit ovat yliedustettuina vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa (”foreign fighters”). Yhtälailla radikalisoitumisen läpikäyneiden salafi-jihadistien motiiveja tutkinut Marc Sageman on todennut että heidän ajattelussa isommassa roolissa on ulkoryhmään (”out-group”) kohdistuvan vihan sijasta sisäryhmään (”in-group”) kohdistuva ”rakkaus”, joka näkyy konkreettisesti halussa uhrautua uskonveljien ja yhteisen aatteen puolesta. Tämä mahdollistaa sen, että monet radikalisoituneet jihadistit ovat valmiita uhrautumaan paikoissa, joihin heillä ei ole olemassaolevia siteitä.

Ulkomaille taistelijaksi lähteminen ei suoranaisesti ole todiste radikalisoitumisesta, koska syitä vapaaehtoistaistelijaksi lähtemiseksi voi on monia. Saudi-Arabiassa 2000-luvun puolivälissä militanttien motiiveja tutkinut Thomas Hegghammer on luetellut näitä kirjassaan Jihad in Saudi-Arabia. Potentiaalisista syistä yhden identifioi myös Husein Muhammad: seikkailunhalu ja sinisilmäisyys. Muita syitä voi olla vahva samaistuminen uskonveljien kärsimykseen, joka on enenevissä määrin nähtävillä sosiaalisessa mediassa sekä uutiskanavilla. Tämän lisäksi syitä voi tietysti olla vanhempien pakottaminen (ei ehkä sieltä todennäköisimmästä päästä kuitenkaan), tai halu kerätä mainetta ja kunniaa. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan vapaaehtoistaistelijaksi lähtemisen taustalla on yleensä useita eri syitä  – varsinkin mikäli taistelijaksi lähteminen tapahtuu oma-aloitteisesti, mikä on 1980-luvulta lähtien ollut yleisempi toimintamalli.

Tässä onkin Muhammedin kirjoituksen ainoa kompastuskivi. Joko epähuomiossa tai tarkoituksellisesti hän kirjoittaa, että Syyriaan pyritään värväämään uskonsotureita, joka perustuu tietyn ryhmittymän tarkoituksenmukaiseen rekrytointitoimitaan kohdemaassa. Vaikka tällainen ylhäältä johdetun mallin rekrytointia tapahuu, siitä on tullut yhä harvinaisempaa, ja radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta. Tämäntyylisessä prosessissa jihadisteiksi haluavat ja vapaaehtoistaistelijat “rekrytoivat” (tai radikalisoivat) usein itse itsensä solmittujen sosiaalisten siteiden – kuten ystävyys- ja sukulaisuussuhteiden – myötävaikutuksella, lähtevät konfliktialueelle ja pyrkivät liittämään itsensä joko johonkin tiettyyn ryhmään tai taistelemaan tiettyä vihollista vastaan sopivan ryhmän tai ryhmien  riveissä.

Viime vuosina internetin merkitys radikalisoitumiselle on lisääntynyt, mutta tämä ei ole heijastunut ainakaan vielä voimakkaasti rekrytoinnissa. Vaikka internet on merkittävä kanava jihadiryhmittymille esimerkiksi tiedon levittämiseksi, sosiaalisten siteiden merkitys on vielä suuri jihadistien pelätessä muun muassa vakoojien soluttautumista heidän keskuuteensa. Samaa mentaliteettia on havaittavissa myös Syyrian jihadiryhmissä.

Hätäisimpien suomalaisten on hyvä muistaa, ettei jokainen vapaaehtoistaistelijaksi lähtevä päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistaniin jihadin aikana Hegghammer on arvellut, että niistä tuhansista saudeista, jotka lähtivät Afganistaniin (n. 5,000 – 20,000), vain vajaa 2,000 sai konkreettista taistelukokemusta. Yhtälailla Syyriaan pääseminen ei takaa automaattista pääsyä konfliktissa taistelevien paikallis- tai jihadiryhmittymien riveihin. Tämä vaatii joko olemassaolevia siteitä Syyriassa toimivien ryhmien jäseniin tai rekrytoiduksi tulemista paikanpäällä – olettaen, että Syyriaan pääseminen ja aseellisen konfliktin todellisuuteen tottuminen sujuu ongelmitta.

Muhammedin kirjoituksen pohjalta on turha spekuloida, onko tämä nimetön espoolaismies tai muut täältä muualle sotimaan lähteneet radikalisoituneita jihadisteiksi haluavia, vapaaehtoistaistelijoita tai pelkästään seikkailua janoavia sinisilmäisiä nuoria. Mutta kuten kirjoittaja toteaa, ilmiö itsessään on huolestuttava ja tutkimisen arvoinen. Tarvitaan tietoa ja tutkimusta siitä, miksi Suomesta lähdetään muualle sotimaan. Yhtä tärkeää on myös tutkia vapaaehtoistaistelijoita, jotka palaavat maahan. Vapaaehtoistaistelijoiden radikalisoituminen konfliktin aikana on potentiaalinen uhka, vaikka suurin osa vapaaehtoistaistelijoista ei radikalisoidu. Radikalisoituminen ei ole tällä hetkellä merkittävä uhka Suomessa tämän uunituoreen raportin mukaan, mutta Suomesta Syyriaan ja muualle taistelemaan päätyneiden radikalisoituminen on konkreettinen riski, Syyrian tapauksessa tapauksessa salafismin leviämisellä opposition keskuudessa sekä salafi-jihadistien näkyvällä roolilla vastarinnassa on mitä todennäköisemmin radikalisoitumista edistävä vaikutus.

Bengazin isku ja Libyan turvallisuus

Syyskuun 11. terrori-iskujen muistopäivänä Libya palasi parrasvaloihin kun Bengazissa sijaitsevaa Yhdysvaltain konsulaattia vastaan suoritettiin mitä ilmeisemmin koordinoitu hyökkäys, joka vaati maan suurlähettilään J. Christopher Stevensin ja kolmen hänen kollegansa hengen. Hyökkäyksen syistä ei ole varmaa tietoa. Konsulaatin edustalla osoitettiin aikaisemmin mieltä äskettäin julkaistua Islaminvastaista Yhdysvalloissa tuotettua islaminvastaista ”Innocence of Muslims” elokuvaa vastaan. Muutama päivä iskun jälkeen Yhdysvaltain YK:n suurlähettiläs Susan Rice kommentoi iskua spontaaniksi, ja Valkoinen Talo yhtyi myöhemmin tähän kantaan, luonnehtien hyökkäystä spontaaniksi terrori-iskuksi, jolla ei ole siteitä globaaleihin jihadijärjestöihin kuten Islamilaisen Maghrebin al-Qaidaan. Äskettäin Yhdysvaltain ulkoministeri kuitenkin vihjasi epäsuorasti, että iskulla saattaisikin olla siteitä al-Qaidan affiliaatteihin.

Libyan Presidentti Mohammed el-Megarif on sen sijaan kommentoinut hyökkäyksen olleen etukäteen suunniteltu isku, syyttäen siitä maahan ulkopuolelta saapuneita rikollisia ääriaineksia. Iskun jälkeen noin viisikymmentä iskusta epäiltyä henkilöä on etsintäkuulutettu – pidätysten määrästä ei ole tosin varmaa tietoa, vaikka raporttien mukaan pidetettyjä on alle kymmenen. Megarifin mukaan maahan on viime kuukausina virrannut erityisesti Malin ja Algerian kautta ulkopuolisia, jotka pyrkivät käyttämään maan heikkoa turvallisuustilannetta hyväkseen. Hänen mukaansa iskun takana olivat eräät itä-libyalaisen Ansar al-Sharia nimisen salafistiryhmän sisäiset al-Qaidaan sidoksissa olevat henkilöt. Ansar al-Sharia, joka kieltää sekä nykyisen hallinnon että demokraattisen hallintojärjestelmän legitiimiyden ja siteensä al-Qaidaan, on kuitenkin kieltänyt olevansa iskun takana, eivätkä maan muut jihadiryhmät ole ottaneet vastuuta iskusta – ainakaan toistaiseksi.

Vaikka syyskuun 11. iskujen  muistopäivän yhteydessä tapahtuneesta hyökkäyksestä on saatavilla vähän varmaa tietoa – virallisia tietoja iskusta ei luovuteta ennen kuin sitä käsittelevä tutkinta saadaan päätökseen – alustavat silminnäkijähavainnot korostavat iskun suunnitelmallisuutta, joka tukee sen tulkintaa terrori-iskuna. Hyökkäys tehtiin kahdessa tai useammassa aallossa, ja sen yhteydessä tehtiin silminnäkijöiden mukaan myös raketti-iskuja. On myös huomioitava, kuinka samana päivänä al-Qaidan johtaja Ayman al-Zawahiri vahvisti libyalaisen jihadistin, Abu Yahya al-Libin, kuolleen Pakistanissa Yhdysvaltain lennokki-iskussa aikaisemmin tänä vuonna. Syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen muistopäivän yhteydessä julkaistussa viestissään al-Zawahiri kehoitti muslimeja ja erityisesti libyalaisia kostamaan al-Libin murhan.

On siis syytä epäillä, että iskun takana oli joku maan jihadiryhmittymistä, vaikka tämä tuskin vahvistuu ennen virallisen tutkimuksen päättymistä. Sen sijaan varmaa ei vielä ole, minkälaiset suhteet – jos minkäänlaiset – iskun suorittajilla oli al-Qaidaan. Libyan johdon intresseissä on tukea näkemystä ulkopuolelta tulleista ääri-islamisteista, etteivät sen suhteet merkittävimpään tukijaan, Yhdysvaltoihin, vaarannu. Obaman hallinto puolestaan on korostanut iskun spontaaniutta, ettei iskuja voitaisi käyttämään poliittisena lyömäaseena vaalien lähestyessä – republikaanit ovat kritisoineet Obamaa muun muassa iskujen vähättelystä. Tässä yhteydessä Hillary Clintonin äskettäinen kommentti iskun epäsuorasta yhteydestä al-Qaidaan ja alueellisiin terroristiliikkeisiin voidaan nähdä sisäpoliittisesti motivoituna eleenä.

Vaikka Yhdysvaltain konsulaatin turvallisuusjärjestelyjen pettäminen ja kuolonuhreja vaatinut terrori-isku onkin vakava asia, Bengazin hyökkäystä ei kuitenkaan tulisi nähdä merkittävänä käännekohtana pahempaan Libyassa, kuten esimerkiksi tämä Foreign Policyn kirjoitus. Terrorismi tai länsivastaisuus ei ainakaan toistaiseksi ole merkittävä ongelma Libyassa. Bengazissa ja Tripolissa nähtiin hyökkäyksen jälkeisenä päivänä laajoja surun ilmauksia suurlähettilään kuoleman johdosta – Stevens nautti laajaa suosiosta Bengazissa. Iskun jälkeen Bengazin mielenosoitukset muuttuivat aseellisten ryhmittymien vastaiseksi, ja esimerkiksi Ansar al-Sharian päämaja kaupungissa vallattiin, pakottaen ryhmittymän vetäytymään kaupungista. Myös maan koko poliittinen johto tuomitsi iskut varsin nopeasti.

Maassa toimivien islamistimilitanttien ja uskonnollisten äärikonservatiivien nauttima suosio on vähäinen, eikä Yhdysvaltoja vastaan iskeminen erityisesti Lähi-idän salafisteja kuohuttaneen islaminvastaisen elokuvan varjolla ole saanut laajaa kannatusta. Huomioitavaa on, erityisesti ottaen huomioon salafistien menestyksen vaaliuurnilla Egyptissä ja Tunisiassa, kuinka aikaisemmin järjestettyjen parlamenttivaalien yhteydessä Libyan salafistipuolueet jäivät ilman edustajapaikkoja. Tässä yhteydessä iskua voidaan tulkita radikalisoituneen salafi-jihadistivähemmistön edustajien epätoivoisena yrityksenä näyttäytyä Libyan tulevaisuuden kannalta merkityksellisenä toimijana sekä muuttaa Gaddafin jälkeisen Libyan sisäistä poliittista tasapainoa.

Toisaalta, Bengazin isku paljastaa Libyan jo pitkään pahentuneen turvallisuustilanteen. Kuten International Crisis Groupin äskettäisestä raportista selviää, Gaddafin jälkeisen Libyan rakentaminen on takkuillut pahasti. Noin vuosi vallankumouksen alkamisen jälkeen Libyan keskushallinto on äärimmäisen heikko, eikä se pysty takaamaan turvallisuutta kansalaisilleen maassa, jossa toimii useita heimopohjaisia aseistettuja ryhmiä. Vaikka heikko keskushallinto on pyrkinyt riisumaan näitä ryhmiä aseista, se on joutunut käyttämään heitä eri alueilla oman vallansa heijastamiseen. Käytännössä tämä on kuitenkin edesauttanut vallan fragmentoitumista, turvattomuutta ja näiden alueiden eristyneisyyttä keskushallinnosta heimopohjaisten aseellisten ryhmien ajaessa omia agendojaan, ja muiden pienempien aseellisten ryhmittymien – kuten Gaddafin lojalistien sekä salafi-jihadistien pyrkiessä hyväksikäyttämään turvallisuustyhjiötä oman agendansa edistämiseksi.

Heikko turvallisuustilanne sekä pienaseiden laaja saatavuus on myös mahdollistanut aseistettujen ryhmien toiminnan. Frederic Wehrey huomioi, kuinka tänä vuonna pelkästään aseistetut salafiryhmät ovat hyökänneet toisen maailmansodan aikaista sotaveteraanien hautausmaata kohtaan sekä sufi-muslimien pyhättöjä, moskeijoita ja hautausmaita kohtaan kohtaan Tripolissa sekä Misratassa – tosin on mielenkiintoista, kuinka Gaddafille lojaalien aseellisten ryhmittymien toiminta on ollut rajallista, toisin kuin esimerkiksi Pertti Multanen ennusti. Nämä regiimin ja Yhdysvaltain vastaiset ryhmittymät luovat toistaiseksi rajallisen mutta todennäköisesti kasvavan turvallisuusuhkan Libyan hallinnolle sekä mahdollisesti kansainväliselle yhteisölle. Tämä uhkaa pahentaa maan oma rooli globaalin jihadiliikkeen historiassa. Maassa toimi pitkään Libyan Islamic Fighting Group (LIFG) niminen jihadiliike, joka kuitenkin luopui väkivallasta 2009 sen kukistuessa Gaddafin hallinnon repression alla. Al-Qaidan turvatalosta Sinjarissa, Irakissa vuonna 2007 takavarikoidut tiedostot paljastivat useiden libyalaisten sotineen maassa, ja muutamien kymmenien libyalaisten tiedetään lähteneen Syyriaan vapaaehtoistaistelijoiksi. Myös Al-Qaidan keskusjärjestössä on toiminut myös useita libyalaisia al-Libin lisäksi, johtuen LIFG:istä al-Qaidaan siirtyneistä militanteista. Tosin, on kuitenkin syytä muistaa – kuten tässä kirjoituksessa aikaisemmin todettiin – että Libyassa jihadismin ja jihadistien suosio on rajallinen.

Bengazin hyökkäys tuo uudelleen pintaan Libyan pahenevat turvallisuusongelmat. Oli terrori-iskun takana libyalaiset tai ulkopuoliset ääriainekset, iskujen tulisi toimia herätyksenä niin kansainvälisen yhteisön kuin Libyan poliittisille johtajille. Maan jälleenrakennusprojektia tulee ehdottomasti kiihdyttää, ja maassa toimivien aseistettujen ryhmien aseistariisuminen on tärkeä prioriteetti uudelle hallinnolle, kuten on myös pienaseiden saatavuuden rajoittaminen. Tämän rinnalle vaaditaan kuitenkin toimivaa infrastruktuuria, libyalaisten turvallisuuden takaamista sekä toimivia palveluita, mikäli maa aikoo onnistuneesti siirtyä demokraattiseen yhteiskuntamalliin. Nykyisen kehityssuunnan jatkaminen todennäköisesti vain vahvistaa maassa toimivia aseistettuja ryhmiä, joilla on oma agendansa, sekä Ansar al-Sharian tapaisia ääriliikkeitä, jotka eivät pelkästään pyri luomaan järjestelmää vailla libyalaisten tukea, vaan voivat myös edustaa alueellista sekä kansainvälistä turvallisuusuhkaa.

Irak – Nuri al-Maliki ja poliittinen väkivalta redux

Syyrian tapahtumien tuottaessa ikäviä otsikoita päivittäin, lienee jo selvää, ettei Assadin dynastialla ole sisällissodan jälkeistä tulevaisuutta. Dynastian henkilökohtaisiin suhteisiin ja klientelismiin pohjautuvan hallintomallin poistumisesta ei kuitenkaan ole mitään takeita. Tästä hyvänä esimerkkinä on naapurimaa Irak, jossa pääministeri Nuri al-Malikin vallan keskittämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat jo pitkään muistuttaneet enemmän maan entisen Baa’th-puolueen ja Saddam Husseinin toimintatapoja kuin orastavaa demokratiaa. Tämän trendin keskellä viime viikolla sunni-taustaisen Iraqiia puolueblokin jäsen, Muhammed Tawfiq Allawin ero viestintäministerin tehvävistä ministeriötä kohdanneen “poliittisen häirinnän” johdosta ei ainakaan syittensä puolesta yllätä, onhan kyseesä jo viime joulukuussa kärjistyneen sisäpoliittisen kriisin oire. Mitä Irakissa oikein tapahtuu?

Keskiössä Nuri al-Maliki

Nuri al-Malikin valtaannousu (2006- ) on tuttu tarina kansainvälisen politiikan näyttämöllä. Maan, tässä tapauksessa Irakin, johtoon valitaan ns. “alin yhteinen nimittäjä”, harmaa ja harmittomaksi koettu virkamies, joka ei herätä valintaa tekevissä intohimoja suuntaan tai toiseen. Tämä mies kuitenkin omaksuu usein murroksessa olevan poliittisen järjestelmän kiemurat nopeasti ja alkaa muovata järjestelmää itselleen sopivaksi käyttäen keinojen koko palettia. Machiavellinsä osaava – al-Maliki kuuluu ehdottomasti tähän ryhmään – vallan tavoittelija osaakin keskittyä heti olennaiseen, varmistaen tärkeimpien instituutioiden uskollisuuden.

Malikin tapauksessa tämä tarkoitti Yhdysvaltain debaathifikaatio-skandaalin jälkeen pikavauhtia ja massiivisilla investoinnella pystyyn laittaman armeijan ja turvallisuuspalveluiden altistamista oman komentonsa alaisuuteen. Maliki onnistuikin sitouttamaan tärkeimmät armeijan yksiköt ja turvallisuuspalvelut, ohi virallisen komentoketjun, pääministerin kanslian alaisuuteen. Uusien nimitysten ehdoton ja tärkein kriteeri oli lojaalisuus Malikia kohtaan; nämä täydensivät jo aikaisin palkattua malikilaisten kovaa ydintä, jonka jäsenten ylentämistä ohi tavallisten uraupseereiden varten Irakin pääministeri perusti suoraan pääministerille alisteisen puolustusvoimain komentajan viran/toimen. Puolustusministeriön alaisuudesta katosi myös, niin ikään suoraan Malikin alaisuuteen, 6000 eliittisotilaan vasta-terrorismin yksikkö, jota nyttemmin voinee pitää eräänlaisena pretoriaanikaartina. Mitä enemmän vastuu maan turvallisuudesta siirtyi Yhdysvalloilta irakilaisten omiin käsiin, sitä voimakkaampi henkilö Malikista, oman varjovaltonsa kautta, tuli Irakissa.

Varjovaltion turvallisuuskeskittymä pääsi ensimmäisen varsinaisen haasteensa äärelle vuonna 2008 kun maassa alati velloneet huhut välittömästä vallankaappausyrityksestä (jossa Basrassa puhjenneita väkivaltaisuuksia olisi käytetty syynä epäluottamuslauseen virittämiseen parlamentissa) antoivat Malikille syyn lähettää armeijan Basran kaduille. Operaatio olisi hyvin todennäköisesti epäonnistunut ilman Yhdysvaltain taustatukea niin maajoukkojen kuin ilmavoimien muodossa, mutta antoi onnistuessaan kuvan Malikista lain ja järejestyksen palauttavana johtajana. Tätä imagoa Maliki hyödynsi poliittisesti perustamalla oman puolueblokkinsa, joka voittikin heti ensimmäiset vaalinsa,  vuoden 2009 kunnallisvaalit.

Poliittinen umpikuja

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa Malikin markkinointi lain ja järjestyksen takuumieheydestä ei kuitenkaan mennyt läpi samalla tavalla kuin kunnalistasolla ennen, puolueen sijoittuessa Iraqiya-blokin taaksen. Toinen sija vaaleissa olisi tietänyt heikommalle poliitikolle pääministeriydestä luopimusta. Malikin kuitenkin onnistui, liki puolen vuoden neuvotteluiden jälkeen, säilyttää pääministerinasemansa, kiitos taitavan “poliittisen lahjonnan. Malikiyunien kasvaneesta vaikutusvallasta huolestuneiden poliittisten toimijoiden vaatimusten toteutuminen taas on jäänyt kosmeettiselle tasolle, Malikin vallan keskittyessä, päin vastoin, yhä enemmän, kuten Ulkopolitist viime talvena raportoi.

Muhammed Tawfiq Allawin ero yhteishallituksesta viime viikolla on siis oire vuonna 2010 alkaneesta sisäpoliittisesta kriisistä, joka on ilmentynyt mm. Tariq al-Hasemista tehdyssä, vähintäänkin kyseenalaisessa pidätysmääräyksessä.  Yksi suurimmista ongelmista al-Malikin pyrkimysten rajoittamisessa on organisoidun poliittisen opposition puute. Sikäli kun protesteja, esimerkiksi arabikevään tiimoilta, on esiintynyt on ne tehokkaasti lopetettu. Toisaalta, vaikka Malikia ei välttämättä rakasteta, ei varsinaista vastavoimaa ei löydy. Ainoata varteenotettavaa oppositioryhmää edustaa Muqtada al-Sadrin johtama, shiialainen sadristien liike, joiden omasta ei-niin-mutkattomasta roolista maan politiikassa saisi oman artikkelin. Kesäkuussa al-Sadr kutsuttiin Iranin hallinnon toimesta Teheraniin (jossa al-Sadr oli vuosina 2008-2011 maanpaossa) neuvonpitoon, jonka tarkoituksena oli yrittää vakuuttaa sadristit al-Malikin hallituksen pystyssä pysymisen tärkeydestä. Toistaiseksi sadrilaiset eivät vielä ole uusineet vaatimustaan al-Malikin erosta, ja Iran onkin käyttänyt kaikkia suhteitansa shiialaispoliitikkoihin estääkseen nykyhallituksen kohdistuvan välikysymyksen syntymisen Irakin parlamentissa.

Vaikka keinot ovat tässä suhteessa lähinnä poliittisia verrattuna Basran suoraan sotilaalliseen toimintaan, on malikiyunien käytössä myös poliittinen väkivalta. Kuten Human Rights Watchin uusimmasta Irak-raportista voi lukea, on Malikin hallintoa kritisoineissa mielenosoituksissa esiintynyt hallituksen tukemia siviilipukuisia joukkoja, jotka ovat häirinneet mielenosoitusta hakkamalla ja jopa tappamalla mielenosoittajia, kuten viime vuoden helmikuun mielenosoituksissa. Väkivalta voi olla myös kohdistetumpaa, ja Irak onkin toiminut poliittisten murhien luvattuna maana lähes koko Malikin aikakauden. Tästä esimerkkinä oli viime syyskuussa murhattu, nykyhallintoa näkyvästi kritisoinut toimittaja Hadi al-Mathi, joka vain tunteja ennen kuolemaansa kertoi Facebookissa saaneistaan tappouhkauksistaan. Myös jo Ba’athin ja Saddam Husseinin kaudella toimineiden salaisten vankiloiden käytöstä poliittisten vankien kiduttamiseen on todisteita, jotka ainakin yhden vankilan kohdalla johtavat suoraan al-Malikille alisteisiin joukkoihin. Kenties näkyvimmillään ja räjähdysaltteimmillaan malikilaisten toimet ovat olleen suhteessa sunni-enemmistöisten maakuntien autonomiapyrkimyksiin. Tiukentuvan poliittisen ilmapiirin tiimoilta autonomiaa hakeneet Salahdin ja Diyala saivat pian kokea malikilaisten joukkojen läsnäolon, paikallisjohtajille osoitettujen pidätysmääräysten kera.

Näin ollen malikilainen vallassa pysymisen strategia on koostumukseltaan moninainen, sisältäen vallan keskittämistä ja klientelismiä, poliittista väkivaltaa,sektiläisyyteen perustuvaa populismia ja taitavaa ulkosuhteiden käyttöä.

Ulkosuhteisiin tultaessa mielenkiintoinen sivuhuomio onkin, että al-Malikin hallinto nauttii edelleen sekä Iranin että Yhdysvaltain tukea, niin taloudellisessa kuin poliittisessa mielessä.  Tämä toki sopii Malikin pyrkimyksille vähentää molempien vaikustusvaltaa tasapainottelemalla toisella toista vastaan tarpeen mukaan. Koska Iranilla on suora intressi nykyhallinnon pystyssä pysymisessä ja Yhdysvalloilla epäsuorempi, mutta yhtenevä intressi, on vaikeaa nähdä poliittisen ratkaisun syntyvän lähiaikoina. Varmaa on, että sisällissodan riskit Irakissa ovat kasvaneet merkittävästi arabikevään ja kuluvan vuoden tapahtumien seurauksena, sillä  kuten Nassim Nicholas Taleb kirjoitti artikkelissaan Foreign Affairsille viime vuonna, kasvattaa keinotekoisesti hallittu volatiliteetti poliittisessakin kontekstissa niitä riskejä, joiden toteutuminen vasta vaarallista onkin. Kenties tämän takia Yhdysvaltain olisi jo syytä, kuten Irak-ekspertti Toby Dodge esittää, puuttua al-Malikin tekemisiin. Muuten edessä voi pian olla se Irak, jonne Yhdysvallat lähetti lisää joukkoja vuonna 2007.