Sodan tulevaisuus ja Hiskin haaste – erä II

Mestari Tzu sanoo:

‘Attack [your opponent] where he is unprepared, appear where you are not expected.’

Käytänkin nyt siis hyväkseni todennäköisesti akateemista vappua viettäneen vastustajani krapul…vappuväsymystä ja ryhdyn asymmetrisen sodankäynnin menetelmiä mukaillen odottamattomaan vastaiskuun. En garde! Ensinnäkin kiitokset Hiski Haukkalalle, joka tarttui haasteeseen sodan tulevaisuudesta. UPI:n Charly Salonius-Pasternak huomasi myös tämän “IR-sodan”, ja lykkäsi lusikkansa mukaan soppaan – ja mikäs sen parempaa suomalaisen blogosfäärin elvyttämistä ajatellen!

Tässä kohtaa taistoa on kuitenkin pakko selkeyttää debattia hiukan. Provokatiivinen twitter-viesti Hiskistä, Pinkeristä ja “man-crushista” ei itse asiassa lähtenyt allekirjoittaneen kynästä, koska alkuperäisen tekstin tarkoitus ei ollut suoraan kritisoida Pinkeriä. Tämä lähinnä siksi, etten ole edes vilkaissut koko opusta Pinkerin varmasti mielenkiintoiseen teokseen vielä ehtinyt syvemmin tutustua. Mutta koska tästä seurasi niin mielenkiintoinen väittely (ja muurahaispesää on niin hauska sohia), on sitä pakko jatkaakin! Voi olla, että eräs kollegoistani jatkaa Pinker-mancrush… tai siis arvoisan professorin argumentin kritisoimista lähitulevaisuudessa, joten heitän tässä toisen hanskan maahan, ja yritän omalta osaltani väistellä kritiikkiä selkeyttää keskustelua.

Väitän nimittäin, että sota on ja tulee olemaan olennainen osa kansainvälistä politiikkaa, eikä sen merkitystä tai logiikkaa tule vastaisuudessakaan aliarvioida. Tämä argumentti puolestaan perustuu kahdelle pilarille: esinnäkin, sodan ja poliittisen väkivallan yleisyys maailmassa tuskin merkittävästi laskee lähiaikoina; toiseksi, vaikka väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi, sen poliittinen merkitys pysyy samana tai kasvaa.

Vaikka Haukkala huomauttaakin, että “kukaan (edes Pinker) ei ole väittänyt, että sota tai väkivalta maailmasta mihinkään tyystin katoaisivat. Nämä ilmiöt ovat varmaan aina kanssamme (tai mistä minä Pinker kukaan sitä voisi tietää!)“, päätyy hän liian hätäisiin johtopäätöksiin sodasta ja anarkian logiikasta:

“Pakottaako anarkian logiikka muka Tanskan ja Ruotsin tai vaikkapa Saksan ja Ranskan armottomaan ja muuttumattomaan turvallisuusdilemmaan ja ikuiseen sotaan? Entäpä USA:n ja Meksikon?Jos nämä perinteiset leppymättömät vihamiehet voivat tehdä keskenään rauhan ja siirtyä toisenlaiseen anarkian logiikkaan, kenties muukin ihmiskunta voi tehdä saman perässä?”

Toisin sanoen: Haukkalan ja Pinkerin mielestä kansainvälinen yhteisö on mitä todennäköisimmin suuntaamassa kohti sosiaalista järjestystä, jossa sodalla on yhä vähemmän jalansijaa. Haukkala Alexander Wendt käyttää sosiologiasta tuttua konstruktivistista ajattelua, ja väittää että järjestys valtiojärjestelmässä on sosiaalinen konstruktio, eli ihmisten itsensä luoma ja (alati muuttuvien) sosiaalisten normien muokkaama. Tästä juontaa juurensa kansainvälisten suhteiden sosiaalista ulottuvuutta kuvaava, ja englantilaisen koulukunnankin puoltama käsite, “kansainvälinen yhteisö”. Tämän vastakohtana puolestaan toimii Waltzin ja neorealistien raa’an materialistinen (sosiaaliset puolet sivuuttava) “kansainvälinen järjestelmä”. Tämä toivottavasti selventää myös maallikoille allekirjoittaneen ja Hiskin välistä semanttista hevosenleikkiä.

Alkuperäisessä tekstissä käytin kuitenkin tarkoituksella anarkisen “järjestelmän” sijaan “yhteisöä”, joka puolestaan on viittaus Hedley Bullin Anarchical Society -teokseen vuodelta 1984. Vaikka Bull oli monissa asioissa väärässä, oli hänen haasteensa neorealisteille tärkeä. Hänen mukaansa valtioidenvälistä kanssakäymistä ei voi selittää ainoastaan puhtaan anarkian logiikalla: kuvaan on mahdutettava mukaan yhteistön sosiaalinen puoli.

Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa rauhanomaisempaa kanssaeloa valtioiden temmellyskentällä eli kansainvälisessä yhteisössä. Vaikka hyväksyisikin, että valtioidenvälisiä suhteita määrittävät arvot, voi sota silti olla valitettavasti osa hyväksyttyjä kansainvälisiä käytäntöjä. Humanitaarisen intervention hyväksyttävyys voi esimerkiksi lisätä sodan yleisyyttä kehittyneiden ja kehittyvien valtioiden kesken, kuten interventiot Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa viimeisen vuosikymmenen aikana antavat ymmärtää. Sudanin ja Etelä-Sudanin välillä paraikaa eskaloituva konflikti osoittaa myös, että kehittyvien maiden välillä sota vaikuttaa olevan edelleen varsin hyväksyttävä keino ratkaista poliittisia ongelmia. Myös mittakaavaltaan valtava, eikä kovinkaan paheksuttu asekauppa länsimaista kehittyviin maihin voi osaltaan lisätä löylyä jo olemassa oleviin tai kyteviin konflikteihin. Salonius-Pasternak kirjoittaakin UPI:n blogissa, että “vaikka sotimisen ja sodan käyttö politiikan välineenä on historiallisessa mittakaavassa vähentynyt, ovat niitä rajoittavat normistot poukkoilleet eri suuntiin sekä positiivisin että negatiivisin seurauksin.” Niin kuin jo The Who tiesi, ei kannata tulla huijatuksi  koska “the new boss [is] same as the old boss”.

Konstruktivistinen näkemys kansainvälisistä suhteista ei siis automaattisesti tarkoita, että valtiot rakentaisivat järjestyksen väkivallattomuuden pohjalle. Esimerkiksi Barry Buzanin näkemyksen mukaan myös uhkakuvat voivat olla “kuvitteellisia”, eli myöskin sosiaalisia  konstruktioita. Ei myöskään ole pakko olla realisti uskoakseen, että valtiot ajavat intressejään jopa väkivaltaisesti silloin, kuin tilanne sitä vaatii – konstruktivismi voikin auttaa meitä ymmärtämään tilanteita, joissa intressit itsessään ovat sosiaalisia rakennelmia tai arvoihin pohjautuvia. Wendtiä mukaillen: anarkia on toden totta sitä, mitä siitä teemme, mutta valitetettavasti konstruktiomme voi olla yhtä väkivaltainen kuin aikaisemminkin – varsinkin, kun väkivaltaisuudella voi olla taustalla todellisia tai kuviteltuja intressejä. Normien kestävyyttä on myös toisinaan syytä kyseenalaistaa, kun vaikuttaa yhä monesti siltä, että valtiot voivat viitata kintaalla normeille. Jo E.H. Carr myönsi, vaikkakin haikeamielisenä, että joskus intressit eivät vain kohtaa, ja silloin lähtevät hanskat pois.

Toinen väittämä sodan merkityksen sitkeydestä on sekin mielestäni perusteltavissa. Vaikka hyväksyisikin, että väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi lähiaikoina, voi silti väittää, että sen poliittinen merkitys ei tule vähenemään. Ihmiset varsinkin länsimaissa ovat yhä herkempiä tappioille sekä riskeille sodassa, ja vaativat hallituksiltaan yhä absoluuttisempaa turvallisuutta. Kun tämän yhdistää trendiin, jossa valtioiden väkivallan monopoli on hajoamassa, on helppo nähdä poliittisen väkivallan merkityksen vain kasvavan tulevaisuudessa. Taas Charlya lainaten: “Sodankäynnin absoluuttinen vähentyminen ei siis välttämättä tarkoita, että sodankäynnin aiheuttamat haittavaikutukset ovat vähentymään päin.”

Tämä kirjoitus paisui teoreettisemmaksi ja pidemmäksi kuin odotin, mutta Sun Tzun sodan teoriaa mukaillen:

“iske kovaa ja odottamatta, pitkiin sanoihin tukeutuen,

käytä IR-teoriaa ja englantilaista koulukuntaa hyväksesi

varsinkin kun vastustajasi on krapulassa”

Ja jos vain vastustajani olisi ottanut tästä vaarin, ei päätä särkisi niinkään kovasti.

Sodan tulevaisuus?

Kuva: ISAFmedia -flickr-tili

Viimeisen vuoden aikana olen kirjottanut blogiin usein sodasta, sen eri ilmentymistä sekä globaalista turvallisuudesta – aina vuoden 2011 rauhanindeksistä ja ydinaseista lähtien, kyberturvallisuuden sekä suomen puolustupolitiikan kautta humanitaariseen interventioon. Sota on ollut siis ollut paljon tapetilla, mutta miltä näyttää sen tulevaisuus? Onko maailma tällä vuosisadalla väkivaltaisempi vai rauhallisempi kuin aikaisemmin? Miltä näyttävät sodat lähitulevaisuudessa? Onko sodalla ylipäänsä tulevaisuutta? Entä mitä tämä merkitsee Suomen puolustuspolitiikalle? Tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa – varsinkin lyhyessä blogikirjoituksessa – mutta kenties kansainvälisen politiikan käsitteet voivat tuoda selkeyttä näihin vaikeisiin kysymyksiin.

Yhdysvaltain puolustusvoimien korkea-arvoisin sotilas, Joint Chiefs of Staffin puhemies kenraali Martin Dempsey, sanoi hiljattain puheessaan Harvardin yliopistolla (tässä video), että maailma on nyt vaarallisempi paikka kuin koskaan aikaisemmin, vaikka valtioidenvälinen sota onkin epätodennäköisempää kuin aikaisemmin. Tätä kenraali Dempsey kutsuu “turvallisuusparadoksiksi”: maailma vaikuttaa entistä turvallisemmalta, vaikkei sitä tosiasiassa ole. Dempseyn mukaan tämä johtuu väkivallan monopolin heikkenemisestä kahdella tavalla.

Ensimmäinen trendi on pitkälle kehittyneen sotateknologian levinneisyys valtioiden kesken, “horisontaalisesti”. Vuonna 1945 oli ainoastaan yhdellä valtiolla maailmassa hallussaan ydinase, kun tänä päivänä tuo luku on virallisesti kahdeksan, ja yhdeksän kun mukaan lasketaan Israel. Lisäksi risteilyohjusten, miehittämättömien lennokkien, sekä etenkin kyberturvallisuuden saralla ovat yhä useammat valtiot tehneet merkittäviä harppauksia. Toisaalta, valtiot ovat tänä päivänä taloudellisesti riippuvaisia toisistaan, eikä Dempsey siten näe valtioidenvälisen sodan uhkaa kovinkaan suurena.

Tämän lisäksi väkivallan monopoli on heikentynyt tuhovoiman vuotaessa valtioilta epävaltiollisille toimijoille, “vertikaalisesti”. Siinä missä aiemmin sodissa käytettävä tuhovoima oli yksinomaan valtioiden hallussa, on tänä päivänä yhä useammalla toimijalla mahdollisuus käyttää väkivaltaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Al-Qaidan, Meksikon huumeparonien sekä Ugandan LRA:n kaltaiset toimijat voivat saada aikaan merkittävää tuhoa, mikä puolestaan haastaa valtioiden yksinoikeutta järjestäytyneen poliittisen väkivallan käyttäjinä.

Kenraali Dempseyn arviot globaalin turvallisuuden ja sodan tulevaisuudesta ovat suureksi osaksi esitetty jossain muodossa aikaisemmin. Norman Angell esimerkiksi väitti jo vuonna 1909 julkaistussa Suuri Illuusio -kirjassaan, että kansainvälinen kauppa tekisi sodasta epäkannattavaa – ja siten epätodennäköisempää. Valitettavasti jo Angellin elinaikana maailma suistui kahdesti valtavan tuhoisiin sotiin taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta huolimatta. Osittain Dempseyn kommentit aiheesta voidaankin nähdä perusteluina Yhdysvaltojen puolustusbudjetin leikkauksille ja uudelle strategialla, jonka mukaan Yhdysvallat pyrkii keskittymään entistä enemmän uusiin teknologioihin perinteisen massa-armeijan sijaan.

Kuvaa tulevaisuudesta, jossa suurin osa sodista käydään valtioiden sisällä ja epävaltiollisten toimijoiden kesken (tai niiden ja valtioiden välillä), on puolestaan maalaillut jo 1990-luvulla Mary Kaldor kirjassaan New and Old Wars. Varsinkin Afganistanin, Keski-Afrikan, Kosovon ja Irakin konfliktien jälkimainingeissa ovat perinteisen sodan loppua olleet monet ennustamassa kerta toisensa jälkeen useat aiheesta kirjottavat. Tämän seurauksena on syntynyt varsin suuri määrä sekä käsitteitä kuvaamaan epäperinteistä sotaa että asiantuntijoita, jotka tutkivat ilmiötä.

Miltä näyttää siis sodan tulevaisuus? Valitettavasti en voi tässä väittää, ettei sitä olisi. Vaikka valtioidenväliseen sotaan eivät tänä päivänä monet usko, tulee se ikävä kyllä olemaan mitä todennäköisimmin osa kansainvälistä politiikkaa vielä pitkän aikaa. Kirjassaan Another Bloody Century brittitutkija Colin Gray esimerkiksi väittää, että koska sodan logiikka ei muutu, tulee tästä vuosisadasta valitettavasti väkivaltainen siinä missä aikaisemmistakin. Monien mielestä sodan logiikka kuitenkin on itsessään ristiriitainen käsite, koska he näkevät soda tuhoisuudessaan täysin epärationaalisena. Kaikessa mielettömyydessään sota eli järjestäytynt väkivalta on ikävä kyllä kuitenkin väline, jonka monet toimijat – olivat ne sitten valtioita tai pienempiä ryhmittymiä – näkevät tapana saavuttaa päämääriään. Irak hyökkäsi vuonna 1980 vallankumouksen runtelemaan Iraniin, koska se halusi vahvistaa asemaansa alueellisena suurvaltana. Iran näki luonnollisesti sodan luovuttamista parempana vaihtoehtona. Yhdysvallat puolestaan tuki kumpaakin osapuolta, koska sen etujen mukaista oli heikentää sekä Irania että Irakia. Lopputuloksena oli kahdeksan vuotta kestäny sota jota taisteltiin varsin perinteisellä tavalla – suurten joukkojen välillä ja verisesti.

Sota ei siis johdu ihmisten pahuudesta tai välttämättä edes epärationaalisuudesta, vaan valtiojärjestelmän luonteesta. Anarkisessa yhteisössä ei voi koskaan olla täysin varma omasta turvallisuudestaan, ja siksi valtiot varautuvat sotiin ja taistelevat niitä – ja maksavat siitä erittäin kalliin hinnan. Pitkällä aikavälillä täytyy varautua myös epätödennäköisiin vaihtoehtoihin, ja siksi Suomikin ylläpitää yleistä asepalvelusta sekä noin 350 000 sotilaan reserviä, ja käyttää vuosittain aseisiin noin 2,8 miljardia euroa – yhtä paljon kuin korkeakoulutukseen ja tutkimukseen. Se, että onko tämä hinta maksamisen arvoinen, on tärkeä kysymys jota Suomen tulee yhteiskuntana pohtia.

Entä rauha, onko sillä tulevaisuutta? Se riippuu siitä, että minkälainen kansainvälinen järjestys tällä vuosisadalla luodaan. On jo viitteitä siitä, että sota on yhä vahvemmin kansainvälisten normien vastaista – tavallaan sosiaalisesti epähyväksyttävää käyttäytymistä kansainvälisessä yhteisössä – mutta valitettavasti se on hinta, jonka monet ovat valmiita maksamaan turvallisuudesta. On kuitenkin mahdollista, että ajan myötä tämä kehitys vahvistuisi ja yhä useammat valtiot olisivat halukkaita rankaisemaan valtioita jotka rikkovat kansainvälisiä normeja, joka puolestaan saattaisi toimia sotaa ehkäisevänä mekanismina. Näin ei kuitenkaan kenties käy – varsinkaan kun ajatellaan, kuinka suuri uhraus sota kansakunnille on.

Dempsey kuitenkin huomauttaa puheessaan, että joskus sitkeätkin ajatukset voivat olla vääriä. Sota on varsin sitkeä ajatus, eikä valitettavasti näytä poistuvan lähitulevaisuudessa. Ajatuksilla on kuitenkin merkitystä, ja siksi onkin tärkeää että myös ikävistä ajatuksista, kuten sodasta, puhutaan sellaisina kuin ne ovat.

Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi

Blogissamme on viime viikkoina käsitelty niin lukijoiden kuin ulkopolitistienkin toimesta humanitaarista interventionismia, erityisesti Syyrian kontekstissa, mutta myös yleisemmin. Vaikka humanitaarinen interventionismi onkin ongelmallinen käsitteellisesti ja strategisesti, sillä on kuitenkin tarkoituksensa, eikä sen rooli kansainvälisessä politiikassa ole vailla meriittejä.

Tarkan laillisen määritelmän puuttuessa, humanitaarista interventiota voidaan yleisesti luonnehtia sotilaallisen voiman käyttämiseksi toista valtiota (regiimiä) kohtaan sen suorittamien ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi. Tämän ympärille rakentunut humanitäärisen interventionismin idea joka, kuten Taivaanrannamaihari argumentoi, korostaa suojeluvastuun periaatetta: ”mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.” Täysin kiistaton käsite ei kuitenkaan ole. Humanitäärisen interventionismi on aiheuttanut, jos ei ymmärrettävää niin ennakoitavissa olevaa vastustusta mm. Kiinan ja Venäjän regiimeissä, niiden korostaessa valtion koskemattomuutta ja humanitäärisen interventionismin vastaista puuttumattomuusperiaatteen normia.

Venäjän ja Kiinan asennoitumista voidaan tutkia realististen linssien läpi katsoen: molemmat regiimit pelkäävät itse joutuvansa tulevaisuudessa ulkopuolisen sekaantumisen uhreiksi (varsinkin ottaen huomioon sen, että humanitaarisen interventionismin casus belli keskittyy ihmisoikeusloukkauksiin, ja selvää kriteeristöä intervention oikeuttavaan tilanteeseen ei ole), mikäli kyseinen normi vahvistuu koskemattomuus- ja puuttumattomuusperiaatteisiin nähden.

Tämä selittää, miksi Kiina ja Venäjä vastustavat humanitaarista interventionismia. Niille kyseinen vastustus on sidoksissa valtion intresseihin ja ennen kaikkea turvallisuuteen. Sekään tuskin auttaa humanitaaristen interventioiden edistämistä, että Afghanistanin ja Irakin interventiot eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Molemmissa maissa on myös varsin ongelmallinen tapa kritisoida humanitaarista interventionismia ”humanitaarisena imperialismina” – tämä ongelma vainoaa myös länsimaista ja suomalaista vasemmistoa. Imperialismin ja interventionismin käsitteiden rinnastaminen toisiinsa on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista. Siinä missä imperialismi pyrkii lisäämään sitä harjoittavan valtion suoraa poliittista kontrollia tai vaikutusvaltaa väkivaltaisesti, humanitaarisen interventionismin pyrkimyksenä on aseellisen intervention kautta lopettaa ihmisoikeuksia systemaattisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti loukkaavien valtioiden toiminta.

Humanitaarinen interventionismi on ideana positiivinen Suomen kaltaiselle länsimaiselle liberaalille, ihmisoikeuksia kunnioittavalle pikkuvaltiolle. Se pyrkii luomaan kansainvälistä normia, jonka tarkoituksena on saada autoritaariset valtiot noudattamaan ihmisoikeuksia, vakauttaen kansainvälistä järjestelmää ja edistäen turvallisuutta. Taivaanrannanmaiharia mukaillen, mikäli kansainvälisellä yhteisöllä on tarvittavat keinot puuttua käynnissä olevaan kansanmurhaan tai ehkäistä sen aloittaminen, sillä on moraalinen velvoite intervention suorittamiseksi, myös silloin kun YK:n mandaattia ei ole saatavilla, ja parhaimmillaan se myös edistää kansallisia intressejä vakauttamalla konfliktista kärsiviä alueita.

Näin ollen kysymys siitä, miksi Syyriasta käyty keskustelu Suomessa on äärimmäisen interventiovastaista (kuten oli myös Libyan yhteydessä) onkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Erkki Tuomioja kommentoi Helmikuun lopussa, ettei sotilaallista ratkaisua missään tapauksessa olla hakemassa. Tuomiojan kanta heijasti mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteerin Eekku Aromaan esittämää ”pasifistista utopismia”: ”lähtökohtana on, että väkivaltaisuudet saadaan loppumaan välittömästi ja saadaan aikaan tulitauko, jotta humanitaarista apua päästään toimittamaan.” Niin Tuomioja kuin Aromaakaan eivät ole kommentoineet, miten ”lähtökohdasta” päästäisi haluttuun lopputulokseen.

Samaa kantaa on edustanut myös Suomen Lähi-idän Instituutin johtaja Ari Kerkkäinen: “Ainoa käsitettävissä oleva ulospääsyreitti on väkivaltakierteen päättäminen, joka käynnistyisi alueellisista tai paikallisista tulitauoista ja laajenisi käsittämään koko maan.” Niin Tuomioja kuin Kerkkäinenkin painottavat Venäjän painostamista. Kuinka Venäjä saataisiin ”historian väärältä puolelta”, kuten Tuomioja luonnehti, painostamaan Syyriaa, jää epäselväksi. Venäjän signaalit sen sijaan ovat olleet varsin selvät. Sillä ei ole aikomusta lopettaa asekauppaa Assadin regiimin kanssa eikä se aio muuttaa kantaansa, mutta se ei myöskään puolusta Syyriaa aseellista interventiota vastaan.

Poliittinen ratkaisu, niin ideaalinen kuin se Syyrian tapauksessa olisikin, näyttää lähes mahdottomalta tällä hetkellä. Eri mieltä asiasta tuntuu olevan Kofi Annan, joka kävi Syyriassa neuvottelemassa viime viikolla. Annan mainitsi olevansa optimistinen poliittisen ratkaisun suhteen: ”It’s going to be difficult, but we have hope.” Annanin optimistisuus on arvostettavaa, mutta ei realistista. Kuten New York Times artikkelissaan luonnehtii, Assadin regiimillä ei tällä hetkellä ole mielenkiintoa poliittisen ratkaisun suhteen, eikä Syyrian regiimin – tai opposition – väkivallan käytölle näy loppua. Sillä välin poliittisen neuvotteluiden priorisoiminen on heikentänyt sotilaallisen intervention todennäköisyyttä, joka on mahdollistanut rajoittamattoman väkivallankäytön Syyrian oppositioryhmiä kohtaan, jotka eivät ilman ulkopuolista apua pysty haastamaan Assadin asevoimia.

Kun poliittinen ratkaisu näyttää epätodennäköiseltä, kysymys kuuluukin, tulisiko kansainvälisen yhteisön jatkaa poliittisen ratkaisun hakemista kaikesta huolimatta, vai hakea vaihtoehtoista ratkaisua sotilaallisen intervention kautta? Kysymys ei ole helppo, eikä vastaus siihen voi olla yksioikoinen. Humanitäärinen interventio voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin – Syyrian geopoliittisen sijainnin huomioon ottaen kyseessä on merkittävä riski – ja se monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Toisaalta, poliittisen ratkaisun pitäminen ainoana vaihtoehtona puolestaan vapauttaa Assadin regiimin toteuttamaan väkivaltaista strategiaansa, jonka todelliset seuraukset avautunevat kansainväliselle yhteisölle vasta konfliktin päättymisen jälkeen.

Syyrian tilanteen kannalta olisi hyödyllistä todeta kaksi faktaa: Ensinnäkin, Syyrian konflikti ei ole enää puhtaasti sisäinen, vaan Syyria on nähnyt jo useita ulkopuolisia interventioita. Venäjä jatkaa Assadin aseistamista, Iranin tuki regiimille jatkuu, ja oppositioryhmät hakevat sekä saavat aseistusta muilta alueellisilta valtioilta. Poliittisen ratkaisun hakeminen ei siis tarkoita sitä, että konflikti rajautuisi maagisesti pelkästään Syyrian sisäiseksi.  Kysymys kuuluukin, voiko humanitaarisen interventionismin nimissä tehty sotilaallinen operaatio parantaa tilannetta, tai ehkäistä vastaavia tapauksia tulevaisuudessa?

Toisena faktana onkin hyvä tunnustaa, että poliittisen ratkaisun hakeminen – erityisesti tilanteessa, jossa sen saavuttaminen näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä – sotilaallisen ratkaisun kustannuksella ei ole yleisesti eikä Syyrian tapauksessa automaattisesti moraalisesti parempi ratkaisu kuin humanitaarinen interventio. Päin vastoin, Syyrian tilanteessa missä siviileihin kohdistuva väkivalta kiihtyy, se voidaan nähdä myös selänkääntämisenä siviilien kärsimyksille ja suojeluvastuulle. Poliittisen ratkaisun priorisointi – mikä nojaa pelottavasti Venäjän hyväntahtoisuuteen sen intressien kustannuksella – mahdollistaa Assadin regiimin väkivaltaisuudet. Vielä tärkeämpää on huomata, että mitä kauemmas kansainvälisen intervention mahdollisuus on lipunut, sitä intensiivisemmäksi Assadin kampanja on muuttunut.

Aromaan, Tuomiojan ja jossain määrin myös Kerkkäisen peräänkuuluttamat poliittiset ratkaisut sopivat ideaalitilanteisiin, mutta harvoin toteutuvat käytännössä, mikäli konfliktin osapuolet eivät ilmaise haluaan väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että konflikti loppuu vasta kun yksi osapuolista – tai osapuolien välinen liittouma – pääsee väkivallan kautta haluttuun loppuratkaisuun. Se vaatii kuitenkin pitkän ja verisen aseellisen konfliktin. Mitä tahansa moraalisia argumentteja humanitaarista interventiota vastaan voidaan tehdä, potentiaalisten siviiliuhrien pelkääminen samalla kuin oikeiden siviiliuhrien määrä nousee, on kyseenalaista toimintaa vailla moraalista paremmuutta.  Tästä seuraa kysymys, onko Venäjän ja Kiinan kannan osittain jakava Suomikin nyt historian väärällä puolella?

Jatkoa humanitääriselle sodalle

Kuva: isafmedia flickr-tili

Pari viikkoa sitten kirjoitin humanitäärisestä sodasta, sen historiasta ja moraalisesta oikeutuksesta. Aihe herätti The Ulkopolitistin sivuilla runsaasti keskustelua, eikä tilanne Syyriassa ole sittemin ainakaan helpottunut. Kriisin syventyessä äänet intervention puolesta ja sitä vastaan kovenevat, ja on aika palata humanitäärisen sodan pariin. Tällä kertaa käydään läpi lukijoiden kommentteja ja pureudutaan syvemmälle humanitäärisen sodan ongelmiin – varsinkin Syyrian kontekstissa.

Jo käsite “humanitäärinen sota” aiheutti debattia. Nimimerkki M kommentoi seuraavaa:

“ – - käsitteeseen “humanitäärinen sota” liittyy sisäisiä ristiriitoja. Mielestäni termi on suoranainen oxymoron, itseristiriita. Sota ei missään tapauksessa voi olla humanitäärinen. Sota on aseellinen koflikti, molemmin puolin tappamista.”

Tämä sisäinen ristiriita ei ole millään lailla merkityksetön. Nimittämällä sotaa humanitääriseksi luodaan mielikuva jostain paljon kauniimmasta kuin mistä oikeasti on kyse. Sodan inhimillistämistä tutkinut Christopher Coker väittää, että sota on tosiasiassa muuttumassa rumemmaksi ja brutaalimmaksi. Vaikka sodan tavoitteet olisivat humanitäärisiä, sodan luonteeseen kuuluu aina väkivaltaisuus ja arvaamattomuus. Kun nämä perusseikat unohtuvat, lopputulos voi olla katastrofaalinen.

Toinen ongelma on sodan nimittäminen interventioksi. Tällä pyritään luomaan käsitys sodasta siistinä, hienovaraisena työkaluna jonka kesto on rajallinen ja ennaltamäärätty. Interventio on myös sotaa puolueettomampi käsite – se antaa ymmärtää, että ulkopuoliset ryhtyvät sotilaallisiin toimiin jonkun asian puolesta, mutteivät ketään vastaan. Ihmisten on helppo ymmärtää sota väkivaltaisena vastakkainasetteluna, mutta ameebamainen “humanitäärinen interventio” antaa vain vähän kosketuspintaa.

Nämä perustavanlaatuiset ongelmat ovat varsin selkeästi esillä Syyrian tapauksessa. Esimerkiksi Anne-Marie Slaughterin ehdotus “no-kill zoneista” edustaa tyylipuhdasta ajattelua siitä, että kansainvälinen yhteisö voisi sotilaallisesti puuttua Syyrian tragediaan valitsematta puolia. Slaughterin mukaan Syyriaan tulisi voimakeinoin perustaa turva-alueita, jonne Assadin väkivalta ei ulottuisi. Näin mahdollistettaisiin siviilien suojaaminen Assadin regiimiä kaatamatta (joka ei puolestaan YK-mandaatilla onnistuisi). Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu ongelmaan, ainoastaan sen oireiden lievittämistä ja konfliktin pitkittämistä, niin kuin Stephen Walt ansiokkaasti osoittaakin (samaan lopputulokseen päätyvät Gunpowder & Leadin blogistit). Koska Slaughterin suunnitelma ei johda minkäänlaiseen ratkaisuun, avaisi turva-alueiden luominen oven periaatteessa loputtomalle interventiolle, jossa ulkopuoliset joutuisivat suojaamaan alueita. Tosiasiassa kansainvälisen yhteisön olisi jossain vaiheessa pakko taistella Assadin hallintoa vastaan – se kun tuskin hyväksyisi turvapaikkoja sitä vastaan taisteleville kapinallisille.

Yksinkertaiselta kuulostava interventio olisikin siis tosiasiassa monimutkaista ja veristä sotaa. The Ulkopolitistin oma Sunnuntaistrategisti huomauttaakin kommentissaan, että “mikäli Assadeista haluttaisiin eroon aseellisella interventiolla, sen tulisi käytännössä olla multilateraalinen sota, jossa tehdään eksplisiittisesti selväksi, että sen tavoitteena on syrjäyttää Assad sotatoimin”. Sota Syyriassa puolestaan toisi sarjan poliittisia ja sotilaallisia haasteita (joita käsitellään mm. tässä perin mielenkiintoisessa CSIS-raportissa). Esimerkiksi Libyassa yllättävän menestyksekkäiksi osoittautuneita, helppoja ilmapommituksia aavikolla ei tulla näkemään Syyriassa, jossa asumistiheys on 30-kertainen Libyaan nähden.

Ymmärtääkseen humanitäärisiä “interventioita”, tulee kansainvälisen yhteisön  ymmärtää sodan logiikkaa, eli strategiaa – näin argumentoi Adam Elkus Rethinking Security -blogissa. Strategia on yksinkertaisimmillaan väkivallan valjastamista poliittisia tavoitteita varten. Jotta väkivaltaa voidaan käyttää tuloksellisesti eli voitokkaasti, tulee ensin päättää mitä ylipäänsä tavoitellaan, ja millä hinnalla. Humanitäärinen interventio ei pyri voittamaan, se pyrkii estämään ja hallitsemaan. Tämä  lähestymistapa takaa kuitenkin ainoastaan pitkittyneitä konflikteja ja “interventioita”. Pitkittyneet operaatiot puolestaan maksavat rahaa ja ihmishenkiä, eivätkä kotiyleisöt länsimaissa – joille sota markkinoitiin alunperin “humanitäärisenä” – ole toistaiseksi olleet valmiita maksamaan tätä hintaa muualla maailmassa kuolevien ihmisten puolesta.

Nimimerkki Saana kirjoittaakin, että “alamme lähestyä tilannetta, jossa kansainvälisen yhteisön on valittava huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin”. Tämä saattaa tarkoittaa sotaa Syyriassa, mutta onnistuakseen täytyy sodan olla hyvin suunniteltu ja ymmärretty. Jos ihmiset länsimaissa uskovat, että “humanitäärinen” “interventio” Syyriassa olisi helppoa, humaania ja kaunista, he tulevat pettymään pahasti. Sekä Assadin regiimi että kapinalliset ymmärtävät väkivallan logiikkaa, ja ovat valmiita maksamaan tavoitteistaan kalliisti. Niinkuin viimeksi totesin, tulee meidän ulkopuolisina päättää minkälaisia uhrauksia olemme valmiita tekemään – helppoa sota Syyriassa ei nimittäin tule olemaan.

ps. Eräs ystävällinen kielipoliisi on saattanut tietoomme, että “humanitäärisen” sijaan tulisi käyttää käsitettä “humanitaarinen”. Käytetään jatkossa, kiitokset kielipoliisille! – T

Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista

Eekku Aromaa kirjoitti tänään Fifissä siitä, miten suomalaisten rauhanjärjestöjen mukaan Syyrian tilanteeseen tulisi suhtautua. Voimakeinot tulisi unohtaa, tulitauko on saatava heti aikaiseksi, ja osapuolet olisi saatava neuvottelupöytään. Tavoite on saavuteltavan arvoinen, mutta paljastaa keskeisiä ongelmia pasifististen periaatteiden soveltamisessa kansainväliseen politiikkaan ja Syyrian tilanteeseen.

Ensimmäinen ongelma on virheellinen olettamus siitä, ettei väkivalta voi olla ratkaisu. Päin vastoin, kansainvälisen politiikan tai historian opiskelija voi helposti todeta, että kollektiivinen, organisoitu väkivalta voi monessakin eri tilanteessa olla erittäin tehokas ratkaisumekanismi, riippuen siitä, minkälainen ongelma on kyseessä. Vähemmän yllättäen, näin ajattelee myös Bashar al-Assadin regiimi. Se on pyrkinyt ratkaisemaan sille varsin keskeistä ongelmaa – miten pysyä vallassa – väkivallan kautta. Valtiot – tai regimiit – käyttävät väkivaltaa silloin, kun he näkevät sen olevan niiden etujen mukaista (ts. väkivallan käytön havainnoidut hyödyt ylittävät väkivallan käytöstä koituvat haitat). Yhtälailla kasvavalle joukolle syyrialaisia, väkivallasta on muodostumassa ainoa ratkaisukeino Assadin regiimin vallasta syöksemiseksi rauhanomaisten mielenosoitusten epäonnistuttua tavoitteiden saavuttamisessa.

Tämä liittyy toiseen ongelmaan. Pasifismi, joka luottaa puhtaasti vaihtoehtoisten neuvottelumekanismien hyödyntämiseen, ei pysty tarjoamaan ratkaisua tilanteeseen, jossa eri osapuolet pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa pääosin väkivaltaa käyttämällä. Toisin sanoen, mikäli väkivallattomuus ei ole valmiiksi konfliktin osapuolien agendalla, pasifismi ei tarjoa minkäänlaista mekanismia sille, miten tilanteen voisi muuttaa väkivallattomaksi. Miten esimerkiksi pasifististen periaatteiden soveltaminen väkivallan lopettamiseksi olisi ehkäissyt Basharin isän, Hafezin, aikana toteutetun Haman joukkomurhan 1980-luvulla? Pelkkillä hyvillä aikeilla ja jaloilla tavoitteilla kansainvälisessä politiikassa harvoin kuitenkaan pääsee haluttuihin lopputuloksiin, eivätkä kumpikaan ehkäise Haman kaltaisia joukkomurhia.

On selvää, että Assad pyrkii väkivallan kautta turvaamaan oman regiiminsä tulevaisuuden. Yhtälailla on selvää, että kansainvälisen yhteisön perääntyessä voimankäytön mahdollisuudesta, väkivallan käyttö syyrialaisia siviilejä kohtaan on kiihtynyt, sillä Assad näkee, että väkivallan käytöstä koituvat haitat (ulkopuolisen intervention mahdollisuus) ovat laskeneet.

Väkivaltaisuuksista luopuminen on saavutettavissa oleva tavoite sillä mikään konflikti ei kestä ikuisesti. Tähän tavoitteeseen tulee ehdottomasti myös pyrkiä diplomatian kautta. Pasifismi ei kuitenkaan tässä tehtävässä auta  - Syyrian tilanteen ratkaiseminen vaatii jalojen tavoitteiden lisäksi keinoja, joilla nämä tavoitteet on saavutettavissa.  Tärkeintä  tässä tapauksessa on muuttaa Assadin regiimin näkemystä siitä, että se voi väkivallalla ratkaista ongelmansa ilman uhkaa kansainvälisen yhteisön vastatoimista. Kansainvälisen yhteisön tulee tehdä selväksi, että väkivaltaan pohjautuva strategia kansannousun nujertamiseksi ei ole regiimin etujen mukaista toimintaa, vaan asettaa sen hengenvaaralliseen asemaan.

Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuudesta ei tule missään tapauksessa luopua, vaan sitä tulee käyttää diplomaattisena työkaluna Assadia vastaan. Tätä ei kuitenkaan tule lukea niin, että sotilaalliseen interventioon pitää lähteä kevyesti tai vailla selkeää strategiaa. Päin vastoin, mikäli voimankäyttö kansainvälisen yhteisön osalta tulee välttämättömäksi, sille pitää asettaa saavutettavissa olevat sotilaalliset tavoitteet, ja riittävät resurssit niiden toteuttamiseen. Ennen kaikkea näiden pitää palvella diplomaattista tavoitetta: Assadin regiimin syrjäyttämistä.

Jemenin epävaalit ja jatkuva kaaos

Kansainvälisen huomion valokiilan siirtyessä Egyptin ja Libyan jälkeen nyt Syyriaan, pieni Jemen on jäänyt unholaan. Viime tammikuusta asti jatkunut, arabikeväästä kumpuava rauhanomainen kansanliike on jo vuoden vaatinut pitkäaikaisen presidentin, Ali Abdullah Salehin, eroa. Marraskuussa tämä toive toteutui, sillä Saleh ilmoitti väistyvänsä virastaan ja allekirjoitti jo kauan esillä olleen siirtymäsopimuksen. Siirtymän merkkipuuna on helmikuun presidentinvaalit – joita Obama on kuvaillut mahdollisena rauhanomaisena siirtymämallina muille arabimaille (ts. Syyrialle). Kauan odotetun siirtymän ensiaskeleet ovat kuitenkin puutteellisia ja näyttävät pikemminkin vahvistavan nykyistä valtajärjestelmää kuin luovan uutta vallankumouksen jälkeistä demokratiaa.

Uuden presidentin valinta on ollut keskeinen osa pyrkimyksiä rauhoittaa Jemenin konfliktia. Salehin eroa ovat vaatineet sekä nuorisovetoinen ja rauhanomainen kansanliike (koska vastustavat korruptoitunutta valtajärjestelmää) sekä Jemenin eliitin sisäinen oppositio, joka on ryhmittynyt Islah-puolueen johtohahmoihin kuuluvan Hashid al-Ahmarin tueksi (koska haluavat asettaa itsensä aitiopaikalle Salehin-jälkeisessä Jemenissä). Sama vaatimus sisällytettiin Gulf Cooperation Councilin (GCC) ehdottamaan siirtymäsopimukseen jo toukokuussa, mutta vasta marraskuussa – maanpaon, paluun ja verisyyksien jälkeen – Saleh lopulta suostui allekirjoittamaan sopimuksen ja luopumaan virastaan.

Tällä viikolla – helmikuun 21. päivä – Jemen meni uurnille valitsemaan uutta presidenttiä. Äänestäjien valintaa eittämättä helpotti se seikka, että tarjolla oli vain yksi ehdokas –vara-presidentti Abd Rabbuh Mansur al-Hadi. Al-Hadi on kiinnostava hahmo siinäkin mielessä, että – kuten Salehista aikoinaan noustessa valtaan 1978 – hänestä tiedetään varsin vähän. Al-Hadi on ollut Salehin varapresidentti vuodesta 1994 lähtien; jossa ominaisuudessa hän on ollut enimmäkseen hiljainen. Lojaliteetin lisäksi, hänen tärkeimpiä ominaisuuksia oli se, että hän on entisestä Etelä-Jemenistä (vaikka loikkasi pohjoiseen jo vuonna 1986) ja täten sopiva hahmo symboloimaan Jemenien yhdistymistä. Vuoden 2011 Jemenin kriisin aikana hän on kahdesti ollut toimiva presidentti – kesällä Salehin siirryttyä haavoittuneena Saudi Arabiaan, ja uudestaan marraskuusta lähtien Salehin siirryttyä ”seremoniaaliseksi” presidentiksi.

Al-Hadin valinta presidentinvirkaan perustuu siihen, että hän on sekä hallituspuolue GPC:n (General Peoples Congress), että oppositiopuolueiden liittouman konsensusehdokas. Konsensusta lujittaa kolme seikkaa: ensinnäkin hän on oleellisesti sidottu regiimiin eikä voi siten irtisanoutua siitä; toiseksi, hän ei ole kuitenkaan ryvettynyt regiimin veritekoihin ja repressioon, tehden hänestä sopivan ehdokkaan hallinnon vastustajillekin; kolmanneksi, ja ehkä tärkeimmäksi, al-Hadilla ei ole omaa tukiryhmää – hänet nähdään heikkona, ja kenties manipuloitavana. Kaiken kaikkiaan al-Hadi on Jemenin eliitille oiva keulahahmo Jemenin poliittiselle siirtymälle. Fyysisesti tämä manifestoituu vaalimainosten ja kuvien kautta: al-Hadin kuvia on ilmestynyt laajalti Sana’assa, korvaten Salehin kuvia. Vastaehdokkaiden puute takaa sen, että vaalitulos on validi riippumatta äänestysprosentista. Vaalit toimivat puhtaasti muodollisena mekanismina Salehin poishivuttamiseen; ajatukseen jonka kanssa – syvän huokaisun kanssa – Salehin vastustajatkin suostuvat menemään vaaliuurnalle.

Presidenttinä al-Hadi nyt löytää itsensä johtamassa kahden vuoden siirtymäkautta. Haasteet ovat lukuisia ja puitteet ratkaista ne vähäisiä. Ensinnäkin al-Hadi tulee kohtaamaan syytöksiä epädemokraattisesta valintatavasta. Vaalien epädemokraattisuutta lisää se, että nykyinen parlamentti on valittu 2003 (uudet eduskuntavaalit oli pitää 2007, lainmuutoksen vaalit siirettiin vuoteen 2009, jolloin siirettiin vaalit vuoteen 2011 – nyt puhutaan toiveikkaasti uusista vaaleista vuonna 2014) ja heijastaa silloista voimatasapainoa, jossa katto-korkealla-seinät-leveällä valtapuolue GPC omii reippaan enemmistön paikoista.

Toinen merkittävä ongelma on se, että Saleh ei suinkaan ole vielä poissa kuvioista. Saleh on edelleen GPC:n puheenjohtaja, ja hänen sukulaisensa kontrolloivat merkittäviä osia Jemenin asevoimista (mm. tasavaltalaiskaartia). Osana siirtymäsopimusta hän ja läheiset liittolaisensa saivat syytesuojan. Suojan laajuutta edelleen määritellään, mutta näissä olosuhteissa on hankala nähdä kuinka Saleh päätyisi tuomioistuimeen. Puhtaasti institutionaalisessa mielessä Salehilla on edelleen asema Jemenissä eikä juridisia esteitä ole putinmaiselle tempaukselle takaisin presidentin virkaan 2014 vaaleissa. Huomattavaa on myös Salehin vaikutus tapahtumien kulkuun. Kuten muissa heikoissa valtioissa, Jemenissä valta ei määräydy instituutioiden mukana vaan henkilökohtaisten yhteyksien ja yhteisöjen kautta. Saleh on ollut erittäin osaava näiden tasapainottelussa, ja jos hän palaa Jemeniin niin hän jatkaa. Tämä nähtiin kesälle jolloin ehdittiin jo toivoa Salehin pysyvästi poistuneen – mutta hänen liittolaisensa onnistuivat sillä välin pelaamaan aikaa mahdollistaen Salehille paluun Jemeniin syyskuussa. Salehin schwarzeneggermaiset muistutukset siitä kuinka ”he’ll be back” tulisi ottaa vakavasti.

Kolmas ja ehkä vakavin ongelma on nykyisen konsensuksen puutteet. GCC-sopimus onnistui sovittamaan yhteen Jemenin eliitin intressit – oleellisesti al-Ahmarien ja Salehien, Saudi Arabian painavalla siunauksella ja kassanyöreillä. Kosolti puhetta on kansallisen dialogin tärkeydestä, mutta sen realisointi on edelleen kaukana. Epäonnistuneessa siirtymässä uusien väkivaltaisuuksien riski on hyvin merkittävä.

Nuorten mielenosoittajien demokraattiset pyrkimykset ovat täysin sivuutettuja nykytilanteessa. He ovat lähes vuoden jatkaneet tuloksettomasti rauhanomaisia mielenosoituksiaan, niihin kohdistetusta väkivallasta huolimatta. Samalla heidän ajamansa syvä muutos on ajautunut sivuraiteille; on epäselvää, ovatko jemeniläiset valmiita jatkamaan mielenosoituksia puutteellista konsensusta vastaan, jos sen hintana on Syyrian kaltainen polku.

Tosin, mielenosoittajien rooli voi olla jo hiipumassa Salehin sivuunastumisen seurauksena.  Monella tavalla huomattavimmat konsensuksen ulkopuolelle jäävät ovat Jemenin kapinallisliikkeet: pohjoisen al-Houthit ja etelän Hirak-liike. Kumpikin kapinallisryhmä omaa pitkän ja monimutkaisen historian suhteissa Sana’ahan, ja siksi ovat ambivalentteja suhtautumisessaan sovintoon. Kumpikin pelkää, ettei intressejään huomioida ja ovat siten valmiita aseitse turvaamaan ne. Kumpikin liike boikotoi vaaleja – etelässä vaalitoimipisteisiin hyökättiin. Al-Hadille nopein tie ongelmiin on heidän huoliensa laiminlyöminen, esimerkiksi uutta perustuslakia luodessa.

Viimeinen konsensuksen ulkopuolella oleva toimija on sellainen joka sen osaksi tuskin haluakaan: Al-Qaeda Arabian niemimaalla (AQAP). Jemen konfliktissa sivuroolissa oleva AQAP, on Jemenin turvallisuustilanteen siivittämänä käynyt aktiivista sotilaallista kampanjaa osissa Jemeniä, erityisesti Abyanin alueella. Kaaoksen avittamana myös Yhdysvallat on käynyt entistä aktiivisempaa vastakampanjaa, lennokkeiden ja jemeniläisten liittolaisten avulla. Vaikka tämä on pieni osa Jemenin kokonaiskonfliktia, AQAP:n kasvu on kuitenkin länsimaiden merkittävin huoli. On kuvaavaa, että Obaman onnittelut jemeniläisille vaaleistaan välitti henkilökohtaisesti hänen anti-terrorismista vastaava neuvonantaja John Brennan.

Jemenin kaaos on siirtynyt uuteen vaiheeseen: eliittisopu on saavutettu, puutteistaan ja sovun ulkopuolille jääneistä huolimatta. Viime kesäkuussa The Ulkopolitist arvioi, että vasta Salehin poistuttua vallasta voi todellinen neuvottelu Jemenin tulevaisuudesta alkaa.
Huomio näyttää pitävän paikkansa edelleen. Jemen kaipaa pikaisia ratkaisuja lukuisiin ongelmiinsa; hyvä paikka aloittaa olisi Jemenin kansallisen konsensuksen laajentaminen.

Syyria, Libanon ja aate Suur-Syyriasta

SSNP-liput liehuvat Hamran kaupunginosassa, Beirutissa

”Our party has found in Damascus the beating heart of the nation … we call on all great Lebanese to realize the truth of the positive role of Syria in preserving Lebanese unity and Arabism.” – Syyrian sosiaalisen kansanpuolueen puoluejohtaja Assaad Hardan

Pieneksi maaksi Libanonin nauttii poliittisten filosofioiden ylitarjonnasta.  Maan politiikka on täynnä värikkäitä hahmoja ja vielä värikkäämpiä puolueita. Vuoden alussa osa Ulkopolitisteista matkasi Libanoniin perehtymään maahan ja sen politiikkaan (ohessa muutama lomakuva). Beirutissa oli hankala olla huomaamatta erästä varsin värikästä puoluetta, nimittäin Syyrian sosiaalista kansanpuoluetta (Syrian Social Nationalist Party, SSNP).

SSNP on sikäli kiinnostava puolue, että se on edustettu sekä Syyrian että Libanonin parlamenteissa – ja istuu myös kummankin maan hallituksessa.  Puolue on tunnettu kahdesta asiasta; ensinnäkin siitä, että puolue kannaattaa aatetta suur-Syyriasta – Irakista Siinainniemimaalle, Kypros mukaanluettuna – mutta eniten SSNP on tunnettu öykkäröivästä miliisistään ja tämän miliisin läheisistä yhteyksistä Damaskokseen.  SSNP:n vahvimpia tukikohtia on Beirutin vilkas ja boheemi kauppa- ja kahvila-alue Hamra, jossa liikkuessa törmää usein puolueen punaiseen hakaristi-hurrikaaniin, joko lipussa tai julisteessa, tai – kuten Christopher Hitchensille kävi – tutustumalla kyseisten julisteiden lähellä olevien virkaintoisiin nuoriin miehiin.  Libanonissa SSNP ei ole ainut laatuaan, sillä samanlaista funktiota ajaa myös Libanonin Ba’athistipuolue, mutta puolueen nykypäiväiselle ”rent-a-thug”-toiminnalle kiinnostavan kontrastin tarjoaa SSNP:n pitkä ja ideologiarikas historia.

SSNP on ensimmäisiä merkittäviä syyrialais-kansallispuolueita perustettu jo vuonna 1932, libanonilaisen ortodoksikristitty Antun Saadehin toimesta. Kuten useat kanssauskovaisensa Saadeh koki pan-syyrialaisuuden – eräänlaisena rotukäsitteenä – paljon tärkeämmäksi identiteettin määrittäjäksi kuin samaan aikaan poliittisesti kehittyvän panarabismin. Saadeh argumentoi suur-Syyrian puolesta, mutta hänen viestinsä ei juuri levinnyt Libanonin tai Syyrian ulkopuolelle.  Maanpaon ja epäonnistuneen semi-vallankaappauksen jälkeen Saadeh teloitettiin Libanonissa 1949. Hänen aatteensa jäivät kuitenkin eloon.  Alunperin sekulaarinen ja antikolonialistinen puolue epäonnistuneen vallankaappauksen seurauksena kehittyi marxilaiseksi puolueeksi.

SSNPn sotilaallinen siipi aktivoitui Libanonin sisällissodan aikan, ja varsinkin Israelin 1982 invaasion jälkeen.  Vuonna 1982 Khalid Alwan, sittemmin vastarintaikonisoitu SSNP-jäsen, ampui kylmäverisesti kaksi israelilaissotilasta Wimpy -nimisessä kahvilassa, Hamrassa.  SSNP:llä on myös kyseenalainen kunnia siitä että he olivat ensimmäisiä hyödyntämään naisitsemurhapommittajia.  Kuitenkin suurin SSNP:n historian ironioista on, että sisällissodan ja Syyrian Libanonin-miehityksen aikana SSNP – joka alunperin verisesti vastusti Ba’athisteja – kehittyi Assadien käskyläiseksi.

Damaskokselle tärkeintä on, että SSNP – Libanonissa ja Syyriassa – kannattaa Assadien hallintoa ja tukee sen toimia kansannousun kukistamisessa.  SSNP:n läsnäolo Hamrassa on korostunut viimeisen vuoden aikana, ja puolueen miliisi osallistunut anti-Assad mielenosoitusten hajoittamiseen.  Tämän väkivallan ja agitpropin käyttö korostuu Syyrian kansannousun kiihtyessä.

Syyria – henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin logiikka

Al-Assadin veljekset 1980-luvun alussa (vas. Rifaat, oik. Hafez).

“Personal politics…function to regulate power in the state. [G]overnance is [in this case] more a matter of seamanship and less one of navigation – that is staying afloat rather than going somewhere.” -Jackson & Rosenberg, ‘Personal Rule in Black Africa’ (1982)

Syyrian tapahtumat ja niiden kirvoittamat kansainvälisen yhteisön reaktiot (Kiinan ja Venäjän tapauksessa niiden puute) ovat Suomessakin olleet tapetilla, sitä myöten kun uutisointi pääministerin tikeistä ja tulevan tasavallan presidentin liikkeistä GPS-laitteen tarkkuudella antavat tilaa.

Viime viikonloppuna maailmaa järkyttänyt, arviolta yli 200 kuolonuhria vaatinut Homsin pommitus on jatkunut alkuviikosta, eikä lähitulevaisuus anna aihetta optimismille. Monessa Syyriaan kohdistuvassa tilanneanalyysissa korostuu assadilaisen valtaeliitin oletettu uskonnollinen homogeenisuus, ja Assadien oman uskonhaaran eli shiialaisuuden alle kuuluvien alaviittien eräänlainen valtion haltuunotto. Todellisuudessa kuva on kuitenkin monimutkaisempi, ja tämän kuvan hahmottaminen on olennaista yritykselle ymmärtää Syyrian nykytilanteen tapahtumia.

Lähtökohtana Assadien hallinnon kehitykselle voidaan pitää Yhdistyneen arabitasavallan, eli Egyptin ja Syyrian valtioliiton, alasajoa Syyrian vuoden 1961 sotilasvallankaappauksen seurauksena. Vallankumous mahdollisti sosialismia ja panarabismia sekoittavan, Irakin puolella sittemmin Saddam Husseinin johtamana tunnetun, Ba’ath-puolueen uudelleen perustamisen muutaman vuoden tauon jälkeen. Puolue tarvitsi nopeasti uusia jäseniä, joita eri ryhmittymät rekrytoivat lähinnä lähipiireistään. Näin puolueen jo olemassa olevat ryhmittymät vahvistuivat entuudestaan ennen sen hajoamista vuonna 1966 kahteen osaan, panarabisteihin (gawmi) ja regionalisteihin (qutri). Näin ollen Syyrian tulevan johtajan Hafez al-Assadin onnistui hyödyntää omaa alaviiteista koostuvaa klikkiään jälkimmäisen aseman vahvistamisessa ja myöhemmin oman valta-asemansa luomisessa järjestämänsä vuoden 1970 vallankaappauksen seurauksena. Tämän jälkeen Assad toki keskitti ja ylensi nopealla tahdilla alaviitteja tärkeimpiin asemiin niin armeijassa kuin turvallisuus- ja tiedustelupalveluissa. Syyrian Ba’ath-puoluetta tai maan hallintoa ym. instituutiouden ulkopuolella alaviivit eivät kuitenkaan suhteellista määräänsä suuremmasta edustuksesta huolimatta kontrolloineet. Esimerkiksi julkisen talouden investoinnit eivät mitenkään erityisesti painottuneet alaviittien alueille. Samalla Assad vanhemman hallinto harjoitti taitavaa klientelismiä, hankkien poliittista tukea kohdistetulla etuisuuksien jakamisella. Maaseudulla varakkaammat viljelijät, uskonnollisesta ja etnisestä taustastaan riippumatta, saivat puhdistuksien jäljiltä useita merkittäviä virkoja Ba’ath-puolueen paikallisista osastoista. Tämän lisäksi hallinnon toimeenpanema maanviljelysvero pakotti pienviljelijät hakemaan työtä isommilta tiloilta, vieden keskipalkan tuntuvasti alemmalle tasolle. Maan tapaa kuvaa hyvin myös kriisinhallintastrategia, joka esimerkiksi luonnonkatastrofin kohdalla koostuu lähinnä rahaa kylien silmäätekeville jeepeillä jakavista sotilaista. Vastaavia esimerkkejä klientelismistä olisi omaksi artikkeliksi asti. Olennaisena osana esimerkeissä on lähes aina vallan ja resurssien niukka ja kohdennettu jakaminen. Klientelismin logiikka henkilökeskeisessä hallinnossa on aina valta-aseman säilyttäminen, ei koskaan valtion, sen instituutioiden tai kansalaisten hyvinvointi sikäli kun ne eivät suoraan hyödytä hallitsijaa.

Niinpä Assadin perheen (toistaiseksi) onnistuneen vallassapysyminen takana on monimuotoisempi ja laajempi hajota ja hallitse –strategia kuin pelkästään alaviittien tai edes muiden vähemmistöjen suosiminen ryhmänä, jos kohta näitäkään keinoja ei ole sopivissa tilaisuuksissa jätetty käyttämättä. Assadien vallan “reseptissä” on vallan henkilöitymisen ohella kyse äkkiseltään mahdottomalta tuntuvasta tasapainosta yhtäältä valtion instituutioiden kapasiteetin, ja toisaalta korruption välillä; instituutioiden tulee siis olla tarpeeksi vahvoja ylläpitääkseen järjestystä, mutta myös muovattavissa kulloisenkin tilanteen ja etenkin hallitsijan tahdon (useasti esim. liiallisesta korruptiosta tai väärästä poliittisesta mielipiteestä johtuvien puhdistusten) mukaan.

Viime kädessä Syyrian kaltaisessa henkilökohtaisen hallinnon maassa valtion instituutiot henkilöityvät aina maan johtajaan. Yleisesti ottaen hallitsijan ja valtion välittömästä turvallisuudesta vastaavalla tasolla pelkkä saman uskontokuntaan tai sen alakategoriaan kuuluminen ei enää riitä, vaan on siirryttävä nepotistmiin – onhan kokonaisuutena kyse eräänlaisesta pretoriaanikaartista. Esimerkiksi maan pitkäaikainen puolustusministeri, sunnitaustainen Mustafa Tlass, oli Hafez al-Assadin vanha ystävä sotilasakatemian ajoilta. Tässä mielessä alaviittius on siis vain yksi niistä parametreistä, joita oman hallitsijan valtaverkoston rakentaminen toisinaan vaatii ja suosii. Toisaalta Assadeilla ei ole ollut halua rakentaa liikaa valtaa omille uskontokuntalaisillekaan poliittisen järjestäytymisen uhan takia. Niinpä myös alaviittien omia sisäisiä ristiriitoja on paikoiten käytetty hyväksi, liiallisen järjestäytymisen estämiseksi. Syyrian tilanne ei siis ole aivan niin yksioikoisesti “alaviit vastaan muut “-tilanne kuin asiasta käydyn keskustelun ja uutisoinnin tiimoilta voisi olettaa. Vaikka on selvää, että juuri alaviiteilla on paljlon menetettävää, on sitä myös lukuisilla muilla vähemmistöillä sekä enemmistöön kuuluvilla valtaeliitin jäsenillä tai heitä lähellä olevilla.

Arabikevään tapahtumat tuovat selkeästi esiin henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin rajat selviytymisen mekanismina. Rajat voivat tulla esiin muutoinkin. 30 vuotta sitten tapahtuneesta traagisesta Haman joukkomurhasta vastuussa olevan Rifaat al-Assadin tapaus osoittaa, että aina ei nepotismikaan riitä. Nykyisin Lontoossa prameasti asustava, vuoden 1984 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen isä ja siitä asti maanpaossa elänyt Rifaat kun on Hafezin veli. Ei liene kovin yllättävää, että Rifaat on ilmoittanut myös vastustavansa Bashar al-Assadia.

JK: Lontoon International Institute for Strategic Studies (IISS) järjesti eilen mielenkiintoisen paneelikeskustelun Syyrian tilanteesta Kiinan ja Venäjän resoluutiovastustuksen jälkeen. Paneelikeskustelun voi ladata tästä.

Aseveljet

Al-Qaidasta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikana spektaakkelimaisen ja tuhoisan terrorismin symboli, sekä islamistisen terrorismin tunnistettavin brändi, jonka lonkerot ulottuvat Marokosta Filippiineille. Saamastaan huomiosta huolimatta, se, mikä al-Qaida tarkalleen ottaen on, miten se syntyi ja mikä järjestön merkitys jihadimaailmassa on, on kuitenkin synnyttänyt suurta keskustelua terrorismin tutkijoiden parissa. Kuten Fawaz Gerges äskettäin julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of Al-Qaeda (2011) toteaa,  al-Qaidan tutkimuksen ympärille on syntynyt miljoonien arvoinen teollisuudenala, joka muokkaa ymmärrystämme al-Qaidasta sekä vaikuttaa toimiimme sen edustaman uhan torjumiseksi.

Osana tätä ilmiötä, libanonilaisen journalistin Camille Tawilin Brothers in Arms: The Story of al-Qa’ida and the Arab Jihadists (2010) käsittelee al-Qaidan historiaa, kertoen al-Qaidan synnystä osaksi monikansallista jihadiverkostoa Afganistanissa 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton vetäydyttyä. Kirjassa keskeisenä argumenttina on, että al-Qaidan syntyä ja ideologista irtaantumista perinteisemmästä jihadismista ei voida ymmärtää ilman, että sitä tulkitaan laajemmassa kontekstissa, jossa keskeisessä  roolissa ovat erityisesti algerialaiset, egyptiläiset ja libyalaiset jihadistit.

Vaikka kirja ei ota osaa al-Qaidasta käytäviin akateemisiin keskusteluihin – liittyen esimerkiksi järjestön luonteeseen, sekä sen käyttämän poliittisen väkivallan erityiseen luonteeseen – Tawilin käyttämä empiirinen aineisto on mittava. Lukuisien haastattelujen ja alkuperäisten tekstien kautta Tawil maalaa värikkään tarinan järjestön synnystä 1980-luvulla Osama bin Ladenin ympärille, ollen lähinnä muutamista henkilöistä koostuva verkosto 1990-luvun puoliväliin asti, jolloin siitä alkoi muovautua organisaatio joka tunnetaan nimellä al-Qaida, ja jonka siteet muualle jihadimaailmaan olivat merkittävät, mutta eivät vailla merkittäviä ongelmia..

Kirjan keskeisintä antia ovat ehdottomasti useiden jihadistien – kuten nykyään Quilliam Foundationissa vaikuttavan libyalaisen Noman Benotmanin – haastattelut sekä kirjoitukset, joiden saaminen olisi lähes mahdotonta länsimaalaisille journalisteille. Lontoossa työskentelevä Tawil onkin kyennyt toimimaan Londonistanin jihadistien keskuudessa 1990-luvulla, jonka aikana luotu kontaktipohja näkyy kirjassa. Tawil luo erityisen kattavan kuvan juuri Algerian ja Libyan jihadistidiasporista, jotka toimivat Lontoossa(kin) aktiivisesti Iso-Britannian avattuaan väliaikaisesti ovet ”islamistisille toisinajattelijoille” (josta juontaa juurensa mm. Abu Qatadan luovutuksesta käytävä kädenvääntö Iso-Britannian ja EU:n välillä). Vähemmälle huomiolle jäävät mm. egyptiläiset jihadistit, joiden sisäiset ristiriidat käsitellään kirjassa jokseenkin pinnallisesti (asian tiimoilta kannattaa tutustua Gilles Kepelin kirjaan Roots of Radical Islam [2005]). Kirjassa lähes olemattomalle huomiolle jäävät myös Persianlahdelta kotoisin olleet jihadistit.

Vaikka al-Qaidan historia onkin tunnettua, siinä on vielä useita epäselvyyksiä. Tawilin kirjan yksi heikkouksista onkin siinä, että se ohittaa näiden epäselvyyksien käsittelyn lähes täysin. Tawil esimerkiksi argumentoi, vaikkakin uskottavasti, sen puolesta että al-Qaida syntyi 1980-luvun päätteessä Afganistanissa, muttei ota suoranaisesti kantaa väitteisiin, joiden mukaan järjestö perustettiin vasta 1990-luvulla Sudanissa.

Tämän lisäksi, käsittelemällä al-Qaidaa laajemmassa kontekstissa, Tawil ehkä ylenkatsoo liikaa järjestön sisäisiä jakolinjoja, kuten Osama bin Ladeniin ja Ayman al-Zawahiriin kohdistunutta kritiikkiä syyrialaisen Abu Musab al-Surin toimesta, joka argumentoi syyskuun yhdennentoista tuhonneen kokonaisen jihadisukupolven. Vaikka Tawil käsittelee kattavasti jihadistien välisiä ristiriitoja keskittyen al-Qaidan ja muiden jihadistien väleihin, al-Qaidan sisäiset ristiriidat jäävät lähestulkoon huomiotta.

Huolimatta muutamista vastaavanlaisista heikkouksista, Brothers in Arms on yksi kattavimmista al-Qaidaa käsittelevistä journalistisista kirjoista.Korvaamattoman materiaalin tutustuttamisen lisäksi Tawilin kirjan keskeisimpiä vahvuuksia on sen myytin murtaminen, että Osama bin Laden tai al-Qaidan tämän hetkinen emiiri Ayman al-Zawahiri olisivat keskittyneet ’kaukaiseen viholliseen’ (far enemy) eli Yhdysvaltoihin sekä sen liittolaisiin jo 1980-luvulta lähtien. Pikemminkin, kuten Tawil painottaa, muutos oli seurausta muutoksessa al-Qaidan jäsenten sekä heidän verkostojensa strategisessa tilanteessa 1990-luvun lopulla, tärkeimpänä jihadistien huono menestys erityisesti Egyptissä, josta suurin osa bin Ladenin lähipiiriä tuli.

Kirjan toinen vahvuus piilee siinä, että se tarjoaa ikkunan myös Libyan jihadistien historiaan. Edellisen hallinnon totalitaarisesta luonteesta johtuen Libyan jihadistien tutkimus on ollut äärimmäisen harvinaista, ja Libyaa käsittelevä terrorismia käsittelevä kirjallisuus on keskittynyt lähinnä valtioterrorin sekä valtion tukeman terrorismin käsittelyyn. Libyan jihadistien tutkimuksesta tekee erityisen ajankohtaisen Gaddafin hallinnon kaatuminen, jonka kautta maan islamistit sekä lukuisat ex-jihadistit ovat päätyneet mukaan osaksi maan uutta poliittista järjestelmää.

Huolimatta muutamista epäkohdistaan, Brothers in Arms on tiivis, informatiivinen ja vieläkin ajankohtainen paketti al-Qaidan kehityksestä, ja se tarjoaa al-Qaidan historiasta kiinnostuneille todellisen lukuelämyksen. Valitettavaa kuitenkin on, että kirja käsittelee al-Qaidan kehitystä 2000-luvulla äärimmäisen pinnallisesti,  vailla laajempaa kontekstia tai syvällistä tutkimusta, jättäen vastaamatta tärkeään kysymykseen: miten 2000-luvun aikaiset muutokset ovat vaikuttaneet al-Qaidan kehitykseen organisaatiollisesti ja ideologisesti. Näihin kysymyksiin Tawil ei valitettavasti vastaa.

Sisällissodan uhka ja valtiokehityksen esteet Irakissa

Viime kesänä Ulkopolitist käsitteli Toby Dodgen luennon kautta Irakin pääministeri Nuri Al-Malikin asemaa maan politiikassa. Dodge totesi, että vaikka siviiliuhreja vaativan väkivallan  al-Malikin toimissa kytee todellinen itsevaltiuden kehittymisen riski tai jopa eräänlainen paluu Saddam Husseinin –ajan tyyliseen hallintotapaan. Puoli vuotta myöhemmin, kuten olemme viimeisen kuukauden sisällä joutuneet lukemaan, turvallisuustilanne Irakissa on selkeästi heikkenemään pain. Tuhoisin episodi sattui 22.joulukuuta kun 16 pommiräjähdystä saman päivän aikana tappoi 72 ja haavotti 272 bagdadilaista. Tätä pommi-iskujen sarjaa seurasi mm. 5.tammikuuta 70 kuolonuhria niinikään Bagdadissa vaatinut isku sekä eteläisessä Basran kaupungissa viime lauantaina shiaalaisten pyhiinvaeltajien keskellä tapahtunut isku, jossa 50 ihmistä menehtyi.

Tapahtumat kielivät poliittisen väkivallan luonteen muuttuneen kohdennetuista täsmäiskuista yhä enemmän viime vuosilta tutun terrorin suuntaan. Vaikka iskut tapahtuivatkin välittömästi Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen, kuten asian tiimoilta tapahtuvan uutisoinnin yhteydessä usein todetaan, olisivat iskut toteutuneet lähes varmasti vaikka joukkomäärä olisikin pysynyt Joulukuun alun tasolla. Todennäiköisenä katalyyttinä näille uusille iskuille on al-Malikin antama pidätysmääräys  sunnitaustaisesta varapääministeri Tariq al-Hashemista, jota al-Maliki on syyttänyt shiiataustaisten virkamiesten murhien edesauttamisesta. Ainakin osissa iskuista vastuun on ottanut Mesopotamian Al Qaeda, joka yrittänee luoda väkivaltaa eri sektien välille. Sisällissodan uhasta on viimeisimpänä vihjaillut vuosina 2004-2005 Irakin pääministerinä toiminut, itsekin shiiataustainen, Ayad Allawi, joka vaatii uutta yhteiskuntasopimusta tai vähintäänkin uusia vaaleja ja al-Malikin siirtymistä syrjään uuden sisällissodan välttämiseksi.

Historia toistaa tässä tilanteessa itseään, paitsi väkivallan myös siihen johtaneiden rakenteiden suhteen. Kuten jo mandaattiaikana ja Ba’ath-puolueen valtakaudella, on al-Malikin Irakissa kaksi eri valtiota – ensimmäinen on virallisten valtiollisten instituutioiden muodostama, toinen epävirallinen, vaihtoon ja henkilökohtaisiin suhteisiin pohjautuva verkosto.  Vaikka al-Maliki  onkin jossain määrin saanut  keskusvaltion aseman provinsseja myöten vuonna 2008 aloittamallaan operaatiolla, on hän kuitenkin samalla keskittänyt valtaa itselleen, nimittämällä mm. tiedustelupalvelun ja muiden turvallisuusorganisaatioiden ohtoon lähipiiriläisiään. Malikilaisen paradoksin parhaimpana esimerkkinä toiminee al-Malikin ym. operaatiossa ansiokkaasti suoritunut armeijan upseeri, joka suorituksensa jälkeen siirretiin mitättömään bagdadilaiseen toimistopestiin väärän taustansa ja suuren menestyksensä johdosta. Tässä mielessä al-Malikin väitteisiin al-Hashemin toiminnasta on suhtauduttava vähintäänkin epäillen.

Syyt al-Malikin toimintaan ovat kuitenkin melko selkeät; vuoden 2010 parlamenttivaaleissa al-Malikin johtama, useista puolueista koostuva Oikeusvaltio-ryhmä tuli vasta toiseksi 24.2% äänisaaliilla, pitkälti väkivallan tasaantumisen ansiosta vuonna 2008 ja sen jälkeen. Kuten Ulkopolitistissa aiemmin todettiin, on Irakissa sittemmin esiintynyt arabikevään yhteydessä laajaa tyytymättömyyttä al-Malikin hallintoa kohtaan. Asema “varjovaltion” johtajana tarjoaa mahdollisuuden kansanvallasta riippumattomaan valtaan, joka on vaalikausia ja Irakin tuulista politiikkaa kestävämpää.

Räjähdysherkällä tilanteella on vaikutuksensa myös kuolonuhrien ulkopuolella. Vaikka väkivallan nousu ei sisällissotaan asti kehittyisikään, on tilanne jo nyt valtiokehitystä haittaavassa pisteessä. Poliittisesti epäselvässä maastossa, jossa paikka paikoin on kyse viran lisäksi elämästä ja kuolemasta, on selvää, että henkilökohtaiset suhteet ja niiden verkosto nousee entistä suurempaan asemaan – valtion institutionaalisen kapasiteetin kasvun kustannuksella.