Tapaus Kalevasta

Atte ja Leila Kalevan tapauksesta näyttää tulevan Suomen alkukesän suuri mediaspektaakkeli. Itseään moraalisesta käytöksestään ja pidättyväisyydestään selkään taputellut media on panttivankien vapautumisen jälkeen ottanut itselleen vapauden julkaista Kalevien pariskuntaan liittyviä tietoja kuin he olisivat julkisuuden hahmoja. Kansalaiskeskustelussa puolestaan liikutaan salaliittoteorioiden, schadenfrauden ja ”ei meidän verorahoilla” ajattelun välimaastossa.

Atte Kalevan sotilastausta on hämmentänyt monia – vaikka kieltämättä eräitä enemmän kuin toisia. Muutama suomalainen poliitikko ja virkamies ovat jo ehtineet julkisuudessa toteamaan, että vastuu ei ainakaan heidän harteilleen kuulu – Kalevaa yritettiin ”estää” lähtemästä. Johtuisiko tämä sitten siitä, että Kalevien kidnappaus päätyi merkittäväksi uutiseksi jo hyvissä ajoin ennen panttivankien vapautusta, tai siitä että pariskunnan identiteettien julkistamisen jälkeen matkalla on arvioitu kansalaiskeskustelussa olevan vähän vähemmän julkisia syitä – kaikkea mahdollisesta vakoilusta ja sotilastiedustelusta juutalaisten salaliittoon. Paha sanoa. Eräälle on kuitenkin ollut vaikea ymmärtää, kuinka puolustusvoimissa työskentelevä ihminen voisi matkustaa Jemeniin puhtaasti akateemisen kiinnostuksen takia, ja tämä on ollut toistuva teema eri foorumeilla vellovassa kansalaiskeskustelussa, jonka keskeinen kysymys on ”kenen syy”?

On hyvä muistaa, ettei Suomen viranomaisilla ole oikeutta estää ketään matkustamasta. Jokainen Suomen kansalainen on oikeutettu matkustamaan minne tahansa haluaa, ja tätä oikeutta suomalaiset käyttävät kiitettävästi hyväkseen. Muutamat ovat jopa uskaltautuneet konfliktialueille. Suomesta matkustaa säännöllisesti muun muassa journalisteja, kansalaisjärjestön edustajia ja diplomaatteja konfliktialueille ilman vastaavaa huomiota medialta tai kansalaisilta.

Esimerkiksi Syyriaan konfliktin kulkua raportoimaan ovat uskaltautuneet Rauli Virtanen, Niklas Meltio sekä Suomen Kuvalehden Jari Lindholm. Syyriassa on konfliktin aikana käynyt myös Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Ari Kerkkänen. Kalevien kidnappausten jälkeen Jemeniin on uskaltautunut ainakin yksi suomalaisen median edustaja haastattelemaan paikallisia. Esimerkkejä riittää. HS:n kirjeenvahtajana olleessaan Jukka Huusko kävi Siinailla, ja Tommi Nieminen kävi vaalien aikaan Pakistanissa. On mielenkiintoista, miten vastaavanlaisiin matkoihin ei ole kohdistunut kritiikkiä vastuuttomana riskinottona. Oliko edellä mainittujen konfliktialuematkailu yhtä ”väärin matkustettu” tai harkitsematonta kuin Kalevan tapauksessa?

”Väärin matkustettu” toteamuksesta onkin tullut yksi kansalaiskeskustelun taisteluhuudoista. Kovin montaa keskusteluun osallistunutta ei näytä häiritsevän, että tämä perustuu jälkiviisauteen. Kalevan matkan seurausten valossa on ollut helppo alleviivata Jemeniin matkustamisen riskejä, koska tiedämme matkan seuraukset:  onhan Jemenissä siepattu länsimaalaisia aiemmin; lehdissä lukee, että maassa on turvatonta; Ulkoasiainministeriön matkustustiedote varoittaa matkustamasta. Sen sijaan mitä ei ole korostettu on se, että sieppauksen riski Sana’assa on huomattavan paljon pienempi kuin muualla maassa (jossa Atte Kaleva matkusti ilman siepatuksi joutumista), tai että Sana’assa asuu vieläkin useita länsimaalaisia – toimittajia, kansalaisjärjestöjen työntekijöitä, diplomaatteja ja myös tutkijoita. Näiden faktojen korostamiseen tarvitaan syvällisempää tietämystä kohdemaasta, kuin mitä suomalaisesta mediasta tai matkustustiedotteesta on saatavilla.

Tämä ei tietysti tarkoita että Jemeniin matkustaminen olisi riskitöntä, mutta monelta on päässyt unohtumaan että kukaan täysissä ruumiin ja sielun voimissaan oleva ei tarkoituksenmukaisesti pyri asettamaan itseään ja lähimmäistään sellaiseen tilanteeseen ja ympäristöön, jossa todennäköisyys vastaavanlaiselle tapahtumalle – tai pahemmalle – on merkittävä. Joskus oma harkintakyky voi pettää, mutta joskus sattuma voi astua peliin varsin traagisella tavalla.

Pahimmillaan tämän unohtaminen on uhrin syyllistämistä, ja vähimmilläänkin tietämätöntä. On hyvä muistaa, että vapaudenriisto ei koskaan ole uhrin syy vaan niiden, jotka kidnappauksen toteuttivat, siinä avustivat ja mahdollisesti sitä suunnittelivat. Keskustelijoilta on valitettavan usein unohtunut ettemme tiedä varmuudella juuri mitään tapauksen yksityiskohdista. Valitettavan moni myös tuntuu pitävän esimerkiksi Ulkoasianministeriön matkustustiedotetta deterministisenä dokumenttina tai maagisena kristallipallona, joka ennaltamäärää mitä Jemenissä tulee käymään, jos sinne uskaltaa matkustaa.

Mikäli Kalevien matka olisi toteutunut ilman sen suurempaa mediahuomiota, olisiko silloinkin matkalle lähteminen ollut huolimatonta, vastuutonta ja huonoa harkintakykyä? Mitä se kertoo sellaisista suomalaisista kuten Rauli Virtanen, Jari Lindholm tai Niklas Meltio, jotka matkustavat säännöllisesti konfliktialueille?

Jos ”väärin matkustettu” on ollut yksi keskustelun yleisimmistä taisteluhuudoista, ”väärin tutkittu” on valitettavasti myös kuultu taisteluhuuto. Akateemisen vapauden periaate on unohdettu, ja muutama on ääneen pohtinut, että pitikö sitä arabiaa mennä opiskelemaan juuri Jemeniin, tai oliko sitä terrorismia pakko tutkia juuri Jemenissä. Terrorismin tutkiminen on varmasti vaarallisempaa – varsinkin jos yksi metodologinen työkalu on haastattelujen toteuttaminen – kuin esimerkiksi proto-suomalaisiin kansantaruihin keskittyvä diskurssianalyysi, mutta yhteiskunnallisesti on tärkeää ja hyödyllistä tutkia terrorismia, erityisesti siellä missä se on merkittävä ongelma.

Mikäli tarkoitus on tutkia terroristijärjestöjen rekrytointia sekä yksilöiden radikalisoitumista terroristeiksi Jemenissä, arkistotutkimus suomalaisessa kirjastossa on yhtä hyödytöntä kuin vaaratonta. Tässä mielessä on helppo yhtyä Panu Pokkisen mielipiteeseen: ”Parhaiten sen [radikaalin Islamin ja arabian] oppii alkulähteillä - tältä osin Jemen oli napakymppivalinta.” Itsenäisen tutkijan näkökulmasta on ihailtavaa, että joku pyrkii tuottamaan arvokasta materiaalia islamistisesta terrorismista Jemenissä haastattelemalla paikallisia entisiä ja nykyisiä terroristeja, eikä pelkkään kierrätettyyn materiaaliin nojaavaa tusinatutkimusta al-Qaidasta ja muista islamistisista terroristeista, joka on valitettavan yleistä.

Tapaus Kalevaa ympäröivä keskustelu tarvitsee suhteellisuudentajun palauttamista. Pahin rike tätä vastaan – salaliittoteorioiden ja uhrin syyllistämisen lisäksi – on taivastelu verorahojen tuhlaamisesta ja vaatimukset siitä, että lasku ”extreme-matkailijoille” lähetetään perästä. On hyvä muistaa, että tämä on nykyisen lainsäädännön vastaista eikä lakeja voi säätää takautuvasti – ei ainakaan ilman perustuslain muokkausta. Tämä on sinänsä jo keskustelun viemistä epäoleellisille raiteille. On hyvä pitää mielessä, että puhumme kahdesta henkilöstä, jotka juuri viettivät 4,5 kuukautta vankeudessa ilman omaa syytään. He palasivat nyt turvallisesti kotiin.

Hyvä on myös pitää mielessä, että vastaavanlaiset tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia. Mutta silloin kun suomalaiset joutuvat pulaan ulkomailla, tärkeintä ehdottomasti on että valtio tekee kaikkensa tilanteen menestyksekkään ratkaisun saavuttamiseksi. Tämä on kuitenkin yksi ulkoasiainministeriön keskeisistä tehtävistä. Jos tai kun vastaavanlaisia tilanteita saadaan onnellisesti päätökseen tulevaisuudessa, tapaus Kalevan ympärillä velloneen keskustelun yksi keskeisimmistä opeista tulisi olla suhteellisuuden- ja tilannetajun säilyttäminen.

Mitä tiedämme Suomesta Syyriaan lähteneistä?

Suomessa syntynyt Kamal Badri oli ensimmäinen Syyrian konfliktissa kuollut ruotsalainen

Suomessa on vuoden alusta uutisoitu laajalti, kuinka maasta on lähtenyt ”kymmenkunta” henkilöä ottamaan osaa Syyrian konfliktiin, ja huhuja aiheesta on liikkunut viime vuoden kesästä asti.  Tästä huolimatta Syyriaan lähteneistä tiedetään äärimmäisen vähän. Ainoa viimeaikainen konkreettinen tieto on Suomessa syntyneen ruotsalaisnuorukaisen Kamal Badrin kuolema Jabhat al-Nusran ja Syyrian asevoimien välisessä taistelussa tammikuussa. Sen sijaan Suomesta lähteneistä ei ole saatavilla konkreettista tietoa. Vastaamattomia kysymyksiä riittää: kuinka monta henkilöä Syyriaan on tarkalleen lähtenyt ja mitä tarkoitusta varten? Mikä on motivoinut lähtijöitä, ja ovatko he lähteneet Syyriaan oma-aloitteisesti tai rekrytoituina? Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeä kysymys on, kuka Suomessa rekrytoi Syyriaan lähteviä, mitä tarkoitusta varten, ja miten? Kuinka moni Suomesta Syyriaan lähtenyt on päätynyt taistelijaksi?

”Kymmenkunta” lähtijää

Mielenkiintoinen piirre Syyriaan lähtijöihin liittyvässä keskustelussa on, ettei Suojelupoliisi ei ole paljastanut lähtijöiden tarkkaa määrää, vaan Tuomas Portaankorvan mukaan lähtijöitä on noin ”kymmenkunta”. Supolla on asiaa käsittelevässä julkisessa keskustelussa ollut keskeinen rooli - harva muu on tuonut julkisuuteen tietoja mahdollisista Syyriaan lähteneistä. Poikkeuksena on aiemmin käsitelty Husein Muhammedin kirjoitus nimettömästä espoolaisnuorukaisesta, jossa mainittiin myös etnisten suomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten lähteneen.

Radikalisoitumiseen, terrorismiin ja poliittiseen väkivaltaan erikoistuva lontoolaisen King’s College -yliopiston alaisuudessa toimiva ICSR-tutkimuslaitos on tutkimuspaperissaan sen sijaan esittänyt tarkemman arvion, jonka mukaan suomalaisia on tällä hetkellä Syyriassa 12 henkilöä, mutta maahan on Suomesta lähtenyt kaiken kaikkiaan 13 henkilöä. Aaron Zelinin kirjoittamassa tutkimuksessa ei kuitenkaan mainittu näiden lukujen lähdettä, joten niiden luotettavuudesta ei ole varmaa tietoa. Mielenkiintoinen kysymys itsessään on, mistä lähteet on saatu. Tutkimuksessa mainitut luvut perustuvat avoimesti saatavilla olevaan tietoon eri maiden medioissa sekä jihadifoorumeilla, mutta Suomen mediassa vastaavaavia numeroita ei ole mainittu ennen tutkimuksen julkaisemista.

Vaikka raportti herätti Suomessa rajatusti mediahuomiota (HS 3.4. & IS 3.4.), se ei ole johtanut Supon antaman määrän tarkentamiseen – tai lisännyt avoimiin lähteisiin luovutettua tietoa. Turvallisuuspalveluiden varovainen suhtautuminen tiedonjakamiseen vaikeuttaa huomattavasti siviilitutkijoiden työtä. Tämä pätee erityisesti Suomessa, jossa Supon tietoarkisto on käytännössä rajattu ajankohtaisen tutkimuksen ulkopuolelle. Suomessa tiedonsaantia vaikeuttaa myös se, ettei kukaan ei ole ainakaan toistaiseksi pyrkinyt itsenäisesti vahvistamaan Suomesta Syyriaan lähteneiden määrää tai profiilia avoimesti saatavilla oleviin lähteisiin.

Lähtijöiden motiiveista

Motiiveista lähtemiselle on saatavilla äärimmäisen vähän tietoa. Portaankorva on todennut, että suurin osa lähtijöistä koostuu ”nuorehkoista miehistä” eri etnisistä taustoista. Tämä saattaa osaltaan viitata pan-islamististisiin motiiveihin lähtijöiden keskuudessa. Toisaalta, arabikevään innoittamana erityisesti Tunisiasta ja Libyasta on lähtenyt taistelijoita Syyriaan, joiden tarkoituksena on ollut Bashar al-Assadin hallinnon kaataminen. Näiden taistelijoiden lähtö tulisi nähdä osana laajempaa arabikevään vallankumouksellista liikehdintää eikä niinkään islamistisista tai jihadistisista motiiveista – joiden tarkoituksena on muodostaa Islamistinen hallinto Syyriaan.

Kuten The Ulkopolitistissa on aiemminkin kirjoitettu, uskonnolla voi olla merkittävä rooli vapaaehtoistaistelijoiden päätöksissä ottaa osaa konflikteihin, vaikka uskonnolliset syyt ovat usein intiimisti sidoksissa poliittisiin syihin – kuten haluun puolustaa ”uskonveljien yhteisöä” sisällissodassa tai haluun luoda islamilainen hallinto Syyriaan. Johtuen tiedon puutteesta, Suomen tapauksessa tällainen analyysi on spekulatiivista. Perinteisesti muiden maiden konflikteihin vapaaehtoisesti osaa ottavilla voi myös olla monia muunlaisia motiiveja: seikkailunhalu, sinisilmäisyys, tai kuten äskettäisessä YLE:n esittämässä dokumentissa esiintyvän ”Ahmedin” tarina antaa ymmärtää, ”vapaaehtoisuus” itsessään voi olla häilyvää.

Lähtijöiden on nuoria naisia sekä Turun Sanomien mukaan myös Islamiin kääntyneitä suomalaisnuoria (sama argumentti toistuu myös Husein Muhammedin kirjoituksessa). Tässä suhteessa on tärkeä huomata – kuten Portaankorvan kommentti humanitaarisista motiiveista antaa ymmärtää – että Syyrian lähteneiden taistelijoiden määrä on todennäköisesti Zelinin ja Suojelupoliisin antamaa numeroa alhaisempi, olettaen ettei Suomesta ole lähtenyt Syyriaan taistelijoita joista Suojelupoliisi ei ole tietoinen. Tämä johtuu siitä, että osan motiivi Syyriaan lähtemiseksi on ollut humanitaarinen, eikä ole syytä epäillä, että Suomesta Syyriaan lähteneet naiset ovat päätyneet taistelijoiksi.

Jihad-matkailija, palkkasotilas, jihadisti ja vapaaehtoistaistelija

Tiedonpuutteen lisäksi lähtijöiden motiivien selventämistä avoimissa lähteissä on vaikeuttanut se, että julkisessa keskustelussa käytetyt termit ”Jihad-matkailu” ja ”palkkasotilas” ovat tarpeettomasti hämärtäneet lähtijöiden motiivien käsittelyä. ”Jihad-matkailu” ilmestyi alunperin Iltasanomien uutisessa 1.3.2013 Portaankorvan käyttämänä terminä ilman varsinaista selvennystä siitä, mitä kyseinen termi pitää sisällään tai miten sen käyttö valottaa lähteneiden motiiveja. Nelosen uutislähetyksen perusteella jihad-matkailun käytön taustalla näyttää olevan enimmäkseen huoli Suomessa asuvien lisääntyvän matkustuksen konfliktialueille, kuten Somaliaan ja Syyriaan.

Vastaavasti, termi palkkasotilas on äärimmäisen harhaanjohtava. Palkkasotilaalla yleensä viitataan entiseen ammattisotilaaseen tai muuten kokeneeseen taistelijaan, joka myy taitojaan valtiolle, yritykselle tai ei-valtiolliselle toimijalle sopivaa korvausta vastaan. Ulkomailta rekrytoiduilla taistelijoilla on harvoin mitään käytännön kokemusta taistelusta -  kuten ”Ahmedin” esimerkki Somalian konfliktiin liittyen paljastaa – eikä heidän lähtöpäätöstään motivoi raha (jota harvoin on saatavilla samoissa määrin kuin perinteisille palkkasotureille). Vaikka ulkomaisiin konflikteihin vapaaehtoisiksi lähteneille saatetaan joskus maksaa pientä korvausta, ei heitä voi pitää palkkasotureina.

Suomesta nimenomaan taistelemaan lähteneitä tulisi pikemminkin lajitella jihadisteihin ja vapaaehtoistaistelijoihin, ja unohtaa ongelmallisemmat termit ”jihad-matkailu” ja ”palkkasotilas”. Syyrian konfliktin tapauksessa kaksi tärkeintä kategorioita erottavaa osatekijää on lähtijöiden radikalisoituminen (ennen konfliktia) sekä poliittinen tavoite. Siinä missä vapaaehtoistaistelijoiden motiivit saattavat vaihdella, tärkein erotus on se, että mikäli vapaaehtoistaistelijalla on poliittinen tavoite, on se Assadin hallinnon kaataminen konfliktin ja uskonveljiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Jihadisteilla poliittisena tavoitteena sitä vastoin on ”oikeanlaisen” islamilaisen hallinnon luominen Syyriaan Assadin hallinnon kaaduttua.

Toinen tärkeä erotus on taistelijoiden radikalisoituminen ennen konfliktia. Siinä missä jihadistiksi lähtevät ovat vähintään osittain radikalisoituneita (vähimmäisvaatimuksena jihadistisen ideologian ja maailmankatsomuksen jakaminen) ennen konfliktialueelle lähtemistä, uskonnollisesti tai muuten motivoituneet vapaaehtoistaistelijat eivät jaa jihadistista ideologiaa tai maailmankatsomusta, vaan saattavat lähteä alueelle pan-islamismin (ja usein arabikevään) eikä niinkään jihadismin innoittamana. Rajanveto näiden kahden välillä saattaa kuitenkin olla vaikeaa, ottaen huomioon muslimien määrän vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa, sekä erityisesti salafismin yleistymisen Syyriassa.

Rekrytointia vai oma-aloitteisuutta?

Lähtijöiden määrästä ja motiiveista ei ole saatavilla tarkkaa tietoa, mutta on mielenkiintoista kuinka ristiriitaisia lausuntoja on nähty siitä, värvätäänkö Suomesta taistelijoita Syyriaan: Portaankorva on todennut julkisesti, että Suomessa tehdään propagandaa Syyriaan lähtemisen puolesta, kun taas Suomen islamilaisen yhteiskunnan, Syyriassa syntynyt imaami Anas Hajjar ei ole kuullut, että suomalaisista moskeijoista tai islamilaisista yhteiskunnista värvättäisiin taistelijoita Syyrian sisällissotaan.

Se, värvätäänkö Suomesta taistelijoita Syyriaan saattaa osaltaan valottaa sitä, onko Suomessa radikalisoituneita henkilöitä. Koska Syyriaan lähteneiden henkilöiden vaihteleva etninen identiteetti antaa syytä olettaa että osaa lähtijöistä on motivoinut pan-islamistiset tai mahdollisesti myös jihadistiset motiivit, tämä on Suomen turvallisuuden tärkeä keskeinen kysymys. Kuten aiemmin kirjoitin, ”radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta.” Mikäli suuri osa lähtijöistä on rekrytoitu, voi toimia osoituksena siitä, että radikalisoituneiden henkilöiden osuus Suomesta Syyriaan lähteneistä on pieni. Mikäli taas suurin osa on lähtenyt Suomesta oma-aloitteisesti, tai mahdollisesti pienissä ryhmissä, saattaa se taas puoltaa sitä, että Suomesta on lähtenyt radikalisoituneita henkilöitä Syyriaan.

Ottaen huomioon Islamin kohtaaman ”deterritorialisaatio-ongelman”, johon kuuluu myös perinteisten uskonoppineiden auktoriteettiaseman heikkeneminen, on mahdollista että Suomessa tapahtuu värväystä Hajjarin kaltaisten imaamien tietämättä. Tätä tukee myös Turun Sanomissa ilmennyt artikkeli, jossa todettiin, että valtaosa Syyriaan lähteneistä on hankkinut kontaktinsa netin välityksellä – vaikka artikkelissa todettiin värväystoiminnan tapahtuneen myös moskeijoissa. Toisaalta, Portaankorva ei avoimesti myönnä rekrytointiverkostojen toimintaa Suomessa, vaikkakin Suomi on kasvavissa määrin sidoksissa kansainväliseen terrorismiin, joka tuo lisää ulkomaalaista rekrytointitoimintaa Suomeen, mistä Somaliaan päätyneen ”Ahmedin” tarina on hyvä esimerkki.

Rekrytointiverkostojen toiminnan lisäksi mielenkiintoinen kysymys on, minkälaista tämä rekrytointi sisällöltään on. Pyritäänkö Suomesta rekrytoimaan taistelijoita pan-islamistisella narratiivilla, joka korostaa uskonveljien kokemia kärsimyksiä Assadin regiimin sorron kohteena, vai nationalistisella narratiivilla, joka korostaa tarvetta palata Syyriaan paremman tulevaisuuden luomiseksi? Tärkeä kysymys myös on, ottaen huomioon jihadistien roolin Syyrian aseellisten ryhmittymien keskuudessa, onko Suomessa jihadistista ideologiaa ja maailmankatsomusta edistävää rekrytointia, etenkin samankaltaisen maailmankatsomuksen omaavan henkilön Suomen-vierailun tiimoilta.

Uhka turvallisuudelle?

Se, kuinka monta henkilöä Suomesta on lähtenyt Syyriaan, miksi ja miten on akateemisesti mielenkiintoista, mutta käytännöllisesti merkittävää etupäässä valtiollisen turvallisuuden näkökulmasta. Tässä yhteydessä on kaksi merkittävää kysymystä: kuinka moni Suomesta lähtenyt päätyy taistelijaksi Syyriassa, ja palaavatko Suomesta lähteneet taistelijat radikalisoituna ja valmiina suorittamaan terrori-iskuja Suomessa?

Ensimmäiseen kysymykseen Portaankorva on antanut varsin ongelmallisen kommentin: ”kun aamulla lähtee Suomesta, illalla on jo ase kädessä.” Väite on väärä kahdesta eri syystä: ensiksi, Suojelupoliisi ei oman lausuntonsa mukaan tiedä, mihin ryhmiin taistelijoiksi lähteneet ovat päätyneet – joka tarkoittaa myös että Suojelupoliisi ei tiedä ovatko taistelijoiksi lähteneet päätyneet taistelijoiksi ylipäätään. Toiseksi, jokainen vapaaehtoistaistelijaksi pyrkivä ei päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistanin konfliktin yhteydessä taistelukokemusta sai n. 2,000 taistelijaa arvioidun 5,000-20,000 taistelijan joukosta. Vaikka Syyriaan saattaa olla helpompi päätyä kuin Afganistaniin tai Somaliaan, fyysisisiä ja psyykkisiä esteitä taistelijaksi lähtemisen ja taistelijaksi pääsemisen välillä on silti monia.

Terrorismin uhka Suomessa on alhainen, eikä ole syytä olettaa, että Suomella olisi merkittävä radikalisoitumisongelma. Sen sijaan huolestuttavaa on Suomesta lähteneiden mahdollinen radikalisoituminen Syyriassa. Tämä on konkreettinen uhka ottaen huomioon jihadistien – kuten Jabhat al-Nusran – näkyvän roolin taistelussa Assadin asevoimia vastaan sekä salafistien lisääntymisen kapinallisryhmien keskuudessa. Syyrian konfliktin aikana on jo huomattu, kuinka jihadistit pyrkivät rekrytoimaan ja radikalisoimaan ryhmittymiinsä jäseniä vapaaehtoistaistelijoiden riveistä.

Taisteluihin osallistuminen vaatii koulutusta, jonka kautta taistelijat kehittävät taitoja, joita voidaan käyttää myös terrori-iskujen suunnittelussa ja toteuttamisessa Syyrian ulkopuolella. Esimerkiksi Ruotsista lähteneet jihadistit ovat saaneet kokemusta räjähteiden käytöstä Syyriassa. Kuten Thomas Hegghammer kirjoittaa, ulkomailta palanneet radikalisoituneet jihadistit ovat konkreettinen turvallisuusongelma palattuaan, koska he toteuttavat todennäköisemmin onnistuneita terrori-iskuja palattuaan kuin kotimaassaan radikalisoituneet.

On myös mahdollista, että Suomesta palaavat taistelijat muodostavat Suomen turvallisuudelle riskin ilman radikalisoitumista, mikäli palaavat taistelijat jatkavat toimintaansa värvääjinä. Vaikka rekrytointitoiminta ei suoranaisesti ole merkki radikalisoitumisesta tai välttämättä johda siihen, uusien taistelijoiden lähteminen Syyriaan saattaa johtaa heidän radikalisoitumiseen konfliktin aikana. Mahdollista on myös, että Suomesta lähteneet radikalisoituvat konfliktin aikana, ja päättävät jäädä ja taistella jihadiryhmien riveissä Lähi-idässä, joka saattaa lisätä radikalisoitumisriskiä Suomessa.

Nykyisen tiedon valossa Suomesta lähteneistä taistelijoista on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ne vähäiset vastaukset, joita viranomaistahot ovat Suomessa antaneet eivät sisällä merkittävästi tietoa, joten tarkan analyysin esittäminen vapaaehtoistaistelijoiden määrästä, motiivista ja lähtötavasta tai radikalisoitumisriskistä on pakosta valitettavan spekulatiivista.  Tämä osaltaan ehkäisee siviilitutkijoiden mahdollisuutta tuottaa lisätietoa Suomessa asiasta käytävään julkiseen keskusteluun. Husein Muhammed on varsin oikeassa siinä, Suomesta muualle taistelemaan lähteneistä vaaditaan tutkimusta. Tähän tosin tarvitaan Suojelupoliisilta ja muilta viranomaisilta vapaampaa asennoitumista tiedonjakamiseen.

Menolippu Syyriaan

Husein Muhammed kirjoitti äskettäin Maailman Kuvalehdessä varsin mielenkiintoisesta tapauksesta, jossa 22-vuotias espoolaisnuorukainen lähti Syyriaan ottamaan osaa maata piinaavaan sisällissotaan ja taistelemaan Bashar al-Assadin hirmuhallintoa vastaan. Tapaus on Suomessa harvinainen, muttei ainutlaatuinen – maasta on aikaisemminkin lähdetty muualle sotimaan.

Osaltaan vastaavanlaisten tapausten taustalla saattaa olla Olivier Royn kuvaama Islamin deterritorialisaatio. Koska jopa kolmannes maailman muslimeista asuu maissa, joissa Islam on vähemmistöuskonto, monet joutuvat tasapainottelemaan identiteettiään globaalin umman – uskovaisten yhteisön – sekä asuinmaansa yhteisön jäseninä. Tästä seuraavan identiteettikriisin seurauksena monet ovat hakeneet identiteetilleen merkitystä Islamin uudenlaisen neofundamentalistisen tulkinnan kautta, jonka myötä se määritellään uudelleen universaalisena ja monoliittisena uskontona, josta tulisi poistaa sekä Islamin ulkopuoliset vaikutteet sekä islamilaisen yhteisön sisäiset kultuurilliset variaatiot. Tämän myötä henkilö samaistuu yhä voimakkaammin ”kuvitteelliseen” globaaliin ummaan, jota määrittää jaettu, yhdellä tapaa tulkittu ja seurattu uskonto.

Tällaiset tulkinnat nojaavat vahvasti salafismiin ja politisoituneissa muodoissaan pan-Islamistisiin aatteisiin. Länsimaisissa yhteisöissä erityisesti toisen ja sitä seuraavien sukupolvien edustajat ovat olleet alttiita neofundamentalistisille tulkinnoille Islamista, varsinkin niissä tapauksissa joissa välittömään ympäristöön integroituminen – syystä tai toisesta – on ollut ongelmallista. Muhammedin kirjoituksesta on vaikea päätellä, onko Islamin deterritorialisaatio tai siitä seuraava identiteettikriisi espoolaismiehen päätöksen takana. Huomioimisen arvoista kuitenkin on, kuinka hänellä ei ole ollut henkilökohtaisia siteitä Syyriaan, joita ilman on vaikea uskoa, että espoolaismies asettaisi itsensä tilanteeseen, joka voi hyvin vaatia hänen henkensä – ellei hän kokisi merkittävää solidaarisuutta oman yhteisönsä uskonveljiä kohtaan.

Vahva samaistuminen globaaliin ummaan ja uskonveljien kärsimykseen on voimakas osasyy päätökseen ryhtyä vapaaehtoistaistelijaksi. Jaetun, ylikansallisen identiteetin vetovoima sekä pan-islamististen aatteiden leviäminen ovat osaltaan selittävät sen, miksi muslimit ovat yliedustettuina vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa (”foreign fighters”). Yhtälailla radikalisoitumisen läpikäyneiden salafi-jihadistien motiiveja tutkinut Marc Sageman on todennut että heidän ajattelussa isommassa roolissa on ulkoryhmään (”out-group”) kohdistuvan vihan sijasta sisäryhmään (”in-group”) kohdistuva ”rakkaus”, joka näkyy konkreettisesti halussa uhrautua uskonveljien ja yhteisen aatteen puolesta. Tämä mahdollistaa sen, että monet radikalisoituneet jihadistit ovat valmiita uhrautumaan paikoissa, joihin heillä ei ole olemassaolevia siteitä.

Ulkomaille taistelijaksi lähteminen ei suoranaisesti ole todiste radikalisoitumisesta, koska syitä vapaaehtoistaistelijaksi lähtemiseksi voi on monia. Saudi-Arabiassa 2000-luvun puolivälissä militanttien motiiveja tutkinut Thomas Hegghammer on luetellut näitä kirjassaan Jihad in Saudi-Arabia. Potentiaalisista syistä yhden identifioi myös Husein Muhammad: seikkailunhalu ja sinisilmäisyys. Muita syitä voi olla vahva samaistuminen uskonveljien kärsimykseen, joka on enenevissä määrin nähtävillä sosiaalisessa mediassa sekä uutiskanavilla. Tämän lisäksi syitä voi tietysti olla vanhempien pakottaminen (ei ehkä sieltä todennäköisimmästä päästä kuitenkaan), tai halu kerätä mainetta ja kunniaa. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan vapaaehtoistaistelijaksi lähtemisen taustalla on yleensä useita eri syitä  – varsinkin mikäli taistelijaksi lähteminen tapahtuu oma-aloitteisesti, mikä on 1980-luvulta lähtien ollut yleisempi toimintamalli.

Tässä onkin Muhammedin kirjoituksen ainoa kompastuskivi. Joko epähuomiossa tai tarkoituksellisesti hän kirjoittaa, että Syyriaan pyritään värväämään uskonsotureita, joka perustuu tietyn ryhmittymän tarkoituksenmukaiseen rekrytointitoimitaan kohdemaassa. Vaikka tällainen ylhäältä johdetun mallin rekrytointia tapahuu, siitä on tullut yhä harvinaisempaa, ja radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta. Tämäntyylisessä prosessissa jihadisteiksi haluavat ja vapaaehtoistaistelijat “rekrytoivat” (tai radikalisoivat) usein itse itsensä solmittujen sosiaalisten siteiden – kuten ystävyys- ja sukulaisuussuhteiden – myötävaikutuksella, lähtevät konfliktialueelle ja pyrkivät liittämään itsensä joko johonkin tiettyyn ryhmään tai taistelemaan tiettyä vihollista vastaan sopivan ryhmän tai ryhmien  riveissä.

Viime vuosina internetin merkitys radikalisoitumiselle on lisääntynyt, mutta tämä ei ole heijastunut ainakaan vielä voimakkaasti rekrytoinnissa. Vaikka internet on merkittävä kanava jihadiryhmittymille esimerkiksi tiedon levittämiseksi, sosiaalisten siteiden merkitys on vielä suuri jihadistien pelätessä muun muassa vakoojien soluttautumista heidän keskuuteensa. Samaa mentaliteettia on havaittavissa myös Syyrian jihadiryhmissä.

Hätäisimpien suomalaisten on hyvä muistaa, ettei jokainen vapaaehtoistaistelijaksi lähtevä päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistaniin jihadin aikana Hegghammer on arvellut, että niistä tuhansista saudeista, jotka lähtivät Afganistaniin (n. 5,000 – 20,000), vain vajaa 2,000 sai konkreettista taistelukokemusta. Yhtälailla Syyriaan pääseminen ei takaa automaattista pääsyä konfliktissa taistelevien paikallis- tai jihadiryhmittymien riveihin. Tämä vaatii joko olemassaolevia siteitä Syyriassa toimivien ryhmien jäseniin tai rekrytoiduksi tulemista paikanpäällä – olettaen, että Syyriaan pääseminen ja aseellisen konfliktin todellisuuteen tottuminen sujuu ongelmitta.

Muhammedin kirjoituksen pohjalta on turha spekuloida, onko tämä nimetön espoolaismies tai muut täältä muualle sotimaan lähteneet radikalisoituneita jihadisteiksi haluavia, vapaaehtoistaistelijoita tai pelkästään seikkailua janoavia sinisilmäisiä nuoria. Mutta kuten kirjoittaja toteaa, ilmiö itsessään on huolestuttava ja tutkimisen arvoinen. Tarvitaan tietoa ja tutkimusta siitä, miksi Suomesta lähdetään muualle sotimaan. Yhtä tärkeää on myös tutkia vapaaehtoistaistelijoita, jotka palaavat maahan. Vapaaehtoistaistelijoiden radikalisoituminen konfliktin aikana on potentiaalinen uhka, vaikka suurin osa vapaaehtoistaistelijoista ei radikalisoidu. Radikalisoituminen ei ole tällä hetkellä merkittävä uhka Suomessa tämän uunituoreen raportin mukaan, mutta Suomesta Syyriaan ja muualle taistelemaan päätyneiden radikalisoituminen on konkreettinen riski, Syyrian tapauksessa tapauksessa salafismin leviämisellä opposition keskuudessa sekä salafi-jihadistien näkyvällä roolilla vastarinnassa on mitä todennäköisemmin radikalisoitumista edistävä vaikutus.

Kybersota – hypeä vai totta?

The New York Times väitti hiljattain, että Yhdysvaltain Presidentti Barack Obama on jatkanut koko virkakautensa ajan salaista kybersotaa Irania ja sen ydinohjelmaa vastaan. Operaatio Olympic Games aloitettiin NYT:n artikkelin mukaan Presidentti Bushin aikana, ja ensimmäisiä viitteitä tästä saatiin jo kaksi vuotta sitten kesällä Stuxnet-viruksen paljastumisen myötä. Viime kuussa paljastui myös Stuxnet-virusta paljon tuhoisampi Flame-vakoiluohjelma, jonka avulla on vuodesta 2010 lähtien urkittu yli tuhatta tietokonetta Lähi-idässä sekä varsinkin Iranin ydinohjelman kannalta tärkeitä tietoja. Sekä Israel että Yhdysvallat ovat olleet vaitonaisia osuudestaan haittaohjelmien luonnissa, mutta myös simerkiksi Washington Post kovasti väittää molempien maiden olleen aivanroolissa näiden kyberhyökkäyksien osalta. Kun ottaa huomioon sekä näiden hyökkäysten valmistelun miljoonaluokan hinnan, haastavuuden sekä kyseisten maiden kansalliset intressit, ei liene epäselvää mistä hyökkäykset ovat peräisin.

Myös Suomessa on nostettu viime aikoina kyberturvallisuus vahvasti esille. The Ulkopolitist vierali maaliskuussa pääministeri Jyrki Kataisen tiedotustilaisuudessa, jossa pääministeri sekä ministerit Wallin ja Kiuru kertoivat median edustajille yhteiskunnan turvallisuusstrategiasta CDX-kyberturvallisuusharjoituksen yhteydessä. Harjoitusta Suomen päässä luotsaava tekniikan tohtori, Catharina Candolin (joka myös bloggaa aiheesta) kertoi, että Suomeen kohdistuu huomattava määrä kyberhyökkäysyrityksiä. Paikalla olleet virkamiehet painottivat tosin, että Suomi on Israelin, Saksan ja Yhdysvaltojen kanssa kyberturvallisuuden kärkimaita (joka ilmeni myös taannoin julkaistusta ranking-listasta). Eräs virkamies kertoi lisäksi, että Suomi tekee puolustyhteistyötä kyseisten maiden asevoimien kanssa kyberturvallisuuden saralla.

Viime vuoden puolella puitiin puolestaan Kiinan kyberhyökkäyssarjaa Yhdysvaltoja, länsimaisia yrityksiä sekä Kiinan naapurimaita kohtaan – mistä kirjoitinkin silloin. Nyt tapetilla ovat Yhdysvaltain ja Israelin hyökkäykset Irania vastaan. Vaikuttaakin vahvasti siltä, että kyberhyökkäykset ovat tämän päivän todellisuutta enemmän kuin futuristista utopiaa (dystopiaa?), mutta mitä tämä tarkoittaa sodankäynnin tulevaisuuden ja kansallisen turvallisuuden kannalta? Onko edes sopivaa puhua kybersodasta näiden toimien yhteydessä? Aina kun puhutaan sodan uusista kasvoista, tulee lukijan olla varuillaan – kybersodasta on puhuttu jo vuosikymmeniä, kuten esimerkiksi RMA-futuristien, John Arquillan ja David Ronfeldtin raportissa vuodelta 1993. Kuten tulevaisuuden sodankäynnin toiseen pilariin, lennokkeihin, liittyy kybersotaan mutkikkaita strategisia ja käsitteellisiä kysymyksiä.

Kybersodan yhteydessä pyöritellään usein myös suunnatonta määrää futuristista jargonia ja hypeä, joka hankaloittaa osaltaan metsän näkemistä puilta. Kyberhyökkäykset täytyy kuitenkin ymmärtää niin kuin muutkin sodankäynnin keinot – osana strategiaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kyberhyökkäykset eivät ole strategia itsessään siinä missä ilma-iskut tai sotilasvakoilukaan. Valtiot, kuten Suomi, Kiina, Yhdysvallat tai Israel, käyttävät niitä edistääkseen intressejään. Nämä intressit voivat puolestaan olla mitä tahansa ydintutkimuksen heikentämisestä yrityssalaisuuksien varastamiseen. Kyberhyökkäykset voivat siis olla osa sotaa tai sodankäyntiä tukevia toimia, mutta on vaikea nähdä niitä sotana itsessään. Toki kyberhyökkäyksistä voi koitua taloudellisia tai aineellisia vahinkoja, mutta kuten Thomas Rid kirjoituksessaan toteaa, eivät niiden tiedetä aiheuttaneen ihmisvahinkoja. Kyber”sota” onkin kenties helpompaa ymmärtää sabotaasina, vakoiluna tai jopa talouspakotteiden kaltaisena “taloudellisena sodankäyntinä”.

Voi toki kysyä, että mitä eroa on esimerkiksi sähkölaitoksen tai sairaalan pommittamisella ja niiden tuhoamisella kyberhyökkäyksen keinoin – varsinkin jos niiden toimimattomuus johtaa ihmisuhreihin. Kybersota kuuluukin laillisesti ja käsitteellisesti harmaalle alueelle, eikä vähiten siksi että se kattaa toimia kautta linjan. Toistaiseksi kyberhyökkäyksiä ei ole ymmärretty kansainvälin lain puitteissa alueellisen koskemattomuuden rikkomiseksi – niin kuin se YK:n peruskirjan ensimmäisen luvun toisen artiklan neljännessä kohdassa on määritelty – mutta liikehdintää siihen suuntaan on ollut esimerkiksi Yhdysvaltojen toimesta. Maaliskuisessa kyberturvallisuustilaisuudessa eräs itävaltalainen juristi kertoikin The Ulkopolitistille, että kyberhyökkäysten tulkitseminen kansainvälisen lain puitteissa on varsin ongelmallista koska kansainväliset sopimukset on tehty paljon ennen kuin kyberuhat olivat edes mahdollisia. Hänen mukaansa varsinkin voimankäyttöä säätelevä lainsäädäntö muuttuu erittäin hitaasti ja soveltuu usein kehnosti kyberuhkien tulkitsemiseksi. Aiheesta käydäänkin kansainvälisten oikeusoppineiden parissa kiivasta debattia.

Kenties kansainvälistä lakiakin mielenkiintoisempaa on kybersodan eettinen ulottuvuus ja sen merkitys sodan tulevaisuudelle – varsinkin laajentuvan turvallisuuskäsityksen kontekstissa. Perinteisesti on pidetty tärkeänä siviilien koskemattomuutta, joka saattaa kuitenkin olla vaikeaa, kun hyökätään siviili-infrastruktuuria kohtaan kyberkeinoin. Vaikka YLEn uutisten maalailemat kauhukuvat yhteiskunnan lamaannuksesta ja viiden minuutin sota ovatkin liioittelua, ei ole mahdotonta, että kybersodankäynnin keinoja käyttäen aiheutettaisi merkittäviä henkilövahinkoja. Tämä on eriskummallinen ajatus jos otetaan huomioon, ettei kyberhyökkäyksissä ole kyse väkivallasta – jota pidetään usein yhtenä sodan keskeisistä piirteistä. Kybersodankäynnin keinot ovatkin varsin kinkkinen väline moraalisesta näkökulmasta: toisaalta niillä on mahdollista pyrkiä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen – kuren Iranin ydinohjelman sabotoimiseen – käyttämättä tappavaa voimaa, mutta toisaalta niille voi olla huomattavia vaikutuksia ihmisten turvallisuudelle.

Niin kuin kyberguru Bruce Schneier sanoi Forbesin haastattelussa: “When countries attack each other in cyberspace, we’re all in the blast radius.” Kybersota saattaa olla liioittelua käsitteenä – kyberhyökkäykset ovat vain sodankäynnin keino, eivät sen luonnetta määrittelevä seikka – mutta se voi olla yhtä lailla varsin haitallista sivullisille. Varsinkin, jos ne johtavat vahingossa perinteiseen voimankäyttöön ja sotaan valtioiden välillä. Onkin syytä toivoa, että valtiot saisivat aikaiseksi edes jokseenkin toimivat pelisäännöt kyberuhkien hallitsemiseksi. Jos esimeriksi Yhdysvallat ja Kiina ajautuisivat vasten tahtoaan sotaan kyberhyökkäyksien vuoksi, voisivat seuraukset olla katastrofaaliset.

Lennokit vastatuulessa

Miehittämättömät lennokit ovat olleet osa Yhdysvaltain terrorisminvastaista sotaa pian jo vuosikymmenen: ensimmäinen isku Pakistanissa tehtiin tiettävästi vuonna 2004. Kuitenkin vasta Obaman presidenttiyden aikana miehittämättömien lennokkien käyttö on todella saanut tuulta siipiensä alle, ja niistä on nopeasti tullut yksi tunnetuimmista ja halutuimmista modernin sodankäynnin välineistä (löytyypä niitä Suomen Puolustusvoimiltakin). Keskustelu lennokien strategisista hyödyistä ja eettisistä ongelmista onkin herännyt jälleen kerran kiivaana, tällä kertaa The New York Timesissa hiljattain julkaistun, Obaman ‘tappolistoja’ käsittelevän artikkelin myötä. Niin kuin olen kerran aiemmin jo todennutkin, liittyy miehittämättömien lennokkien käyttöön liittyykin sarja haastavia strategisia ja eettisiä kysymyksiä.

Tarkastellaan kuitenkin aivan aluksi lennokkien käyttöä osana Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikkaa. Kenties huomionarvoisin seikka Obaman terrorisminvastaisessa strategiassa on sen kiistanalaisuus. Monet yllättyivät ”liberaalin” Obaman kovasta linjasta, ja sitä onkin monessa yhteydessä verrattu Bushin ulkopolitiikkaan. Presidentti Obama ei ole ujostellut miehittämättömien lennokkien käytössä: New America Foundationin ‘Year of the Drone’ -tilastojen (sivustolla voi tutkia myös iskujen sijaintia kartalla) mukaan vuosina 2004-2008 tehtiin iskuja Pakistanissa yhteensä 42, kun taas vuoden 2009 alusta lähtien niitä on tehty peräti 248. Iskuissa ennen vuotta 2009 kuolleiden määräksi on arvioitu 350-400 henkeä, kun vuosien 2009-2012 arviot vaihtelevat 1500-2500 kuolleen välillä. Toki teknologian kehittyminen on osaltaan edesauttanut lennokkioperaatioiden lisäämistä, mutta taustalla on joka tapauksessa Obaman tietoinen poliittinen ja strateginen valinta panostaa lennokkien käyttöön.

Obaman hallinto kokee, että miehittämättömät lennokit ovat poliittisesti käyttökelpoinen ja pragmaattinen ratkaisu hankalassa tilanteessa. Ensinnäkin, lennokkien käyttö ei vaaranna amerikkalaissotilaiden henkiä, mikä puolestaan on muodostumassa poliittiseksi kynnyskysymykseksi Afganistanin ja Irakin sotiin turhautuneille (ja enenevissä määrin riskejä karttaville) amerikkalaisille. Lisäksi miehittämättömät operaatiot ovat ulkopoliittisesti hyväksytympiä – joskaan eivät suinkaan ongelmattomia – kuin esimerkiksi erikoisjoukkojen käyttö vieraan vallan maaperällä. Terrorisminvastaisessa strategiassa lennokit ovat avainasemassa, koska Yhdysvallat kokee pystyvänsä eliminoimaan niiden avulla Al-Qaidan johtohahmoja ilman merkittäviä siviiliuhreja, ja siten heikentämään globaalin Al-Qaidan ja sen paikallisverkostojen toimintaa.

Poliittisesti lennokkien käyttö on kuitenkin ollut yhä useammin navakassa vastatuulessa. Yhdysvalloissa kotiyleisö ei ole ollut pelkästään vastaanottavainen operaatioita kohtaan, ja monet kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöt ovatkin kyseenalaistaneet operaatioiden laillisuuden tai vaatineet laillisten perustelujen julkistamista. Varsinkin Anwar Al-Awlakin – Jemenissä toimineen Yhdysvaltain kansalaisen – tappamista pidettiin laillisesti huterana, ja sitä jouduttiinkiin perustelemaan erillisellä salaisella muistiolla Obaman hallinnon toimesta. Operaatioiden kiistanalaisuudesta kertonee paljon myös se, ettei Yhdysvallat ollut ennen viime viikkoa virallisesti myöntänyt osallisuuttaan lennokki-iskuihin Pakistanissa. Myös kansainvälisellä tasolla lennokit ovat enenevissä määrin joutuneet matalapaineeseen. Pakistanissa lennokkien käyttö on alusta asti ollut erittäin epäsuosittua, mutta aikaisemmin Pakistanin poliittinen johto on ollut valmis maksamaan poliittisen hinnan hyvistä suhteista Yhdysvaltoihin. Nyt lennokeista on tullut merkittävä kiistakapula, jonka seurauksena Pakistan on sulkenut ISAF:in huoltoreitit Afganistaniin – Yhdysvaltain-suhteiden huonontuessa entisestään. Myös YK:n ihmisoikeuskomissaari on peräänkuuluttanut ihmisoikeusloukkauksien selvittämistä.

Taktisesti miehittämättömät lennokit ovat kyenneet saavuttamaan merkittäviä tuloksia. Yhdysvallat on kitkenyt kovalla prosentilla Al-Qaidan ja muiden Islamististen aseellisten järjestöjen johtohahmoja ennen kaikkea Pakistanissa ja Jemenissä. Lennokkien käytön yleistymisessä on kuitenkin usein vaikea kartoittaa niiden pitkäaikaisia seurauksia. Riskittömien ja ennen kaikkea kustannustehokkaiden  lennokkien tuomat taktiset edut usein saavat lennokkioperaatioiden kannattajat unohtamaan kaikista tärkeimmän kysymyksen: mitkä ovat lennokkien käytön strategiset seuraukset? Tätä keskustelua rajoittaa se, että monet strategisista seurauksista ovat vaikeasti havaittavissa, ja niiden vaikutukset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä (taktisten voittojen ollessa lähes heti nähtävillä). Lennokki-iskuja usein käytetään alueilla, jonne paikallisten liittolaismaiden hallituksen auktoriteetti ei ylety, ja paikalliset tiedustelulähteet (HUMINT) ovat lähes olemattomat. Iskuja tehdään usein jo valmiiksi tilanteessa, jossa toimitaan rajoitetun tiedonsaannin pohjalta, ja lennokki-iskujen yleistyminen on tehnyt tiedustelumateriaalin saamisesta yhä haastavampaa. Luotettavan tiedustelun puute onkin johtanut vapaampiin iskuprotokolliin.

Iskujen seuraukset kohdeyhteisöissä ovatkin yksi tärkeimmistä strategisista kysymyksistä. Edistävätkö lennokki-iskut radikalisoitumista kohdealueillaan ja siten terroriryhmien toimintaa ja suosiota? Jemenissä, jonne lennokki-iskujen käyttö on vasta leviämässä, strategisten iskujen (lennokeilla tai perinteisemmillä ilmaiskuilla) merkitys on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa. Paikallisen al-Qaidan (AQAP) suosio on enimmäkseen kasvanut iskujen jälkeen, ja toisin kuin Pakistanissa, lennokki-iskujen taktiset seuraukset eivät ole olleet merkittäviä. Lennokki-iskujen käyttö Jemenissä onkin toistaiseksi lähinnä pahentanut tilannetta: al-Qaida on pystynyt laajentamaan toimintaansa tappioista huolimatta. Pakistanissa tilanne on kuitenkin toinen. Vaikka on liioittelua väittää, että al-Qaidan keskusjohto on lähes pommitettu sukupuuttoon, lennokki-iskujen luomat tappiot al-Qaidalle ovat olleet merkittäviä. Iskujen strateginen hinta on kuitenkin ollut Yhdysvaltain ja Pakistanin välisen suhteen mureneminen ja muutos entistä vihamielisimpään suuntaan. Tämän seurauksena huoltoreitit Pakistanista Afganistaniin ovat olleet suljettuna, mutta tätäkin huolestuttavampaa on Pakistanin historiallinen rooli jihadiryhmien tukijana sekä tukikohtana. Pahimmassa tapauksessa suhteiden heikkeneminen saattaa vapauttaa Pakistanin erinäiset valtion sisällä olevat toimijat tukemaan vapaammin islamistisia ryhmittymiä ja verkostoja, kuten Lashkar-e-Taibaa, joka oli vastuussa mm. Mumbain iskuista 2008. Al-Qaidan militanttien tappaminen Pakistanin-suhteiden kustannuksella  on strategisesti kyseenalaista toimintaa, varsinkin jos ottaa huomioon, että al-Qaidan tuhoaminen pelkästään sotilaallisen toiminnan kautta on lähes mahdotonta.

Lennokkien moraalista ulottuvuutta voi tarkastella usealta kantilta. Jotkut ovat kritisoineet iskuja tehottomina ja tarpeettomia siviiliuhreja aiheuttavina: joidenkin arvioiden mukaan jokaista tapettua militanttia kohden on Pakistanissa kuollut kymmenen siviiliä. Obaman hallinto on puolustanut iskuja eettisinä ja tehokkaina, mutta on syytä suhtauta vähintäänkin skeptisesti CIA:n aavistuksen absurdiin väittämään, jonka mukaan vuoden 2010 jälkeen ei 600 kuolleen joukossa ollut yhtään siviiliuhria. Todennäköisesti totuus lienee jossakin näiden ääripäiden välimaastossa: esimerkiksi Lontoossa toimivan tutkivien journalistien järjestön mukaan siviiluhrien osuus on noin 20% kaikista kuolleista. Näiden lukujen valossa lennokki-iskut eivät kohdistukaan suunnattoman usein siviileihin, ainakaan jos verrataan siviiliuhrien määrään toisen maailmansodan jälkeisissä konflikteissa, joissa vain noin joka kymmenes kuollut on ollut sotilas. Siviilien koskemattomuutta aseellisissa konflikteissa tulee noudattaa, mutta Pakistanin rajaseudun kaltaisissa tilanteissa siviilin ja taistelijan raja on usein varsin häilyvä ja vaikeaa havaita suurella varmuudella – varsinkin kun liipasinta painaa Yhdysvaltain sotilas toisella puolella maailmaa.

Kenties tärkein moraalinen ongelma onkin lennokkien lupaus helposta sodasta. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan lennokkien avulla voidaan päästä vihdoin eroon sodan epävarmuudesta (engl. fog of war) – joka puolestaan on amerikkalaisten sotafuturistien märkä uni: loppuun asti suunniteltu ja hiottu sota ilman Clausewitzilaista kitkaa, epävarmuutta ja rumuutta. Väkivalta on kuitenkin aina brutaalia toimintaa, jolla on vaikutuksia sekä sen käyttäjään että uhreihin. Yhdysvalloista käsin lennokkeja ohjaavilla sotilailla onkin todettu joissain yksiköissä yhtä paljon post-traumaattista oireyhtymää kuin Irakissa ja Afganistanissa taistelevilla sotilailla. Siviiluhrit operaatioiden kohdemaissa kertovat myös epävarmuuksista, joista ei pääse eroon teknologiaa käyttämällä. Robottien käyttö sodassa ei ole tieteiskirjallisuutta, se on nykypäivää, ja tällä seikalla tulee olemaan yhä enemmän vaikeita eettisiä seurauksia – varsinkin kun tappaminen automatisoituu entisestään. Sotaan liittyvät moraaliset kysymykset eivät siis häviä mihinkään, vaikka ihminen meidän puoleltamme sotaa häviäisikin.

Aiheesta kiinnostuneet voivat löytää lisälukemista muun muassa The Browser -sivuston lennokkiaiheisista kirjoituksista.

Chicago, Suomi ja Naton vaikea tulevaisuus

Kiusallisia hetkiä pääsihteeri Rasmussenin, ulkoministeri Clintonin ja korkea edustaja Ashtonin kanssa. 

Viikko sitten maanantaina päättyi Chicagossa kaksipäiväinen Naton huippukokous, joka oli jälleen kerran (totta kai) Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenin mukaan ‘menestys’. Kokouksen päättävässä lehdistötilaisuudessa hän sanoi, että Natolla oli Chicagossa kolme tavoitetta – Afganistanin tulevaisuudesta sopiminen, puolustusyhteistyöhön vahvistaminen sekä ohjuspuolustukseen sitoutuminen – ja että kaikki nämä kolme tavoitetta on saavutettu. Todellisuudessa Chicagossa ei tehty maailmaa tai edes Natoa mullistavia päätöksiä: Rasmussenin mainitsemat kolme ‘saavutusta’ ovat suureksi osaksi jo valittujen linjojen vahvistamista.

Kokousta on seurattu myös Suomessa jonkin verran – olihan Suomesta paikalla tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä ministerit Tuomioja ja Wallin – mutta kokouksen jälkipyykki on käyty lähes yksinomaan kansainvälisessä mediassa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Vaikka kokouksessa ei tehtykään järisyttäviä päätöksiä, on sen teemoihin syytä pureutua tarkemmin. Kokous nimittäin paljastaa paljon niistä ongelmista, joiden kanssa Nato pyristelee. Kaiken keskiössä ovat Naton sisäiset erimielisyydet, ulkoiset paineet sekä puutteet strategisessa ajattelussa. Nämä ongelmat liittyvät myös olennaisesti Suomen hankalaan Nato-suhteeseen. Miltä näyttää siis Naton tulevaisuus? (aihetta aikaisemmin käsitelty mm. täällä)

Yksi suurimmista sisäisistä ristiriidoista koskee Naton roolia maailmassa. Osa Nato-maista kokee – Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia etunenässä – että ollakseen vastaisuudessakin merkityksellinen, tulee Naton kehittyä yhä globaalimmaksi toimijaksi. Tämän lisäksi Natosta on varsinkin Kosovon ja Libyan jälkimainingeissa povattu kriisinhallintaan ja humanitaariseen sotaan keskittyvää liittoumaa. Alun perin yksinomaan Euroopan puolustusta varten vuonna 1949 perustettu liittouma onkin kylmän sodan päättymisen jälkeen joutunut pohtimaan kovasti tarkoitustaan. Neuvostoliiton sortumista seurannut Yhdysvaltojen ‘yksinapainen hetki’ (unipolar moment) 1990-luvulla tarjosikin Natolle mahdollisuuden käyttää valtaa vailla pelkoa sodasta suurvaltojen välillä. Kosovon operaation näennäistä menestystä ja 9/11-shokkia seurasikin 2000-luvulla kaksi hubriksen värittämää sotaa Lähi-Idässä, joiden vaikeita seurauksia Yhdysvallat ja Nato puivat edelleen. Tämän kaiken lisäksi Nato on sanonut keskittyvänsä terrorismin, piratismin ja kyberturvallisuuden kaltaisiin globaaleihin ongelmiin, varsinkin vuonna 2010 julkaistun uuden strategisen konseptin myötä (koko raportti täällä PDF-muodossa).

Natoa vaivaakin tällä hetkellä syvä strateginen sekaannus: se ei tiedä, ketä sen tulisi puolustaa, millä keinoin tai minkälaisia uhkia vastaan. Siinä missä Euroopan puolustaminen Neuvostoliittoa vastaan on varsin yksinkertainen strateginen pulma, on luoviminen ei-valtiollisten ja globaalien toimijoiden kansoittamassa maailmassa huomattavasti vaikeampaa. Toki Naton peruskirjan 5. artikla on edelleen strategian keskiössä: Nato puolustaa kaikkia maitaan yhdessä hyökkäyksiä vastaan. Mutta  Kosovossa ja Libyassa puolustettavina olivat ainakin periaatteessa ihmisoikeudet, kun taas Afganistanissa Nato taistelee terrorismia ja vastarintaliikkeitä vastaan.  Afganistanissa Nato-johtoinen ISAF onkin ollut sotkeentuneena jo yli vuosikymmenen, eikä se oli vieläkään kyennyt artikuloimaan selkää suunnitelmaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi – eli strategiaa. Aluksi Afganistanista haluttiin tehdä toimiva demokratia, kun taas viime vuosina tilanteen vaikeutuessa (ja alkuperäisen tavoitteen mahdottomuuden paljastuessa) Nato on laskenut tavoitteitaan ja keskittynyt lähinnä siihen, miten päästä pois Afganistanista menettämättä kasvojaan.

Strategian puutteessa Nato keskittyikin lähinnä taktisiin tavoitteisiin, kuten oopiumin kitkemiseen, naisten ja tyttöjen koulutukseen tai tiettyjen alueiden turvaamiseen. Nämäkin asiat voivat totta kai olla saavutuksia, mutta jos niitä ei sido pitkän aikavälin strategiaan ovat ne tuskin kestäviä. Chicagon huippukokouksessa Nato pitkin kiinni jo Lissabonissa sovitusta aikataulusta, jonka mukaan Nato lopettaa operaationsa Afganistanissa vuonna 2014. Afganistanin tilannetta vaikeuttaa entisestään vaikea kiista Naton ja Pakistanin välillä, jonka taustalla ovat Naton lennokki-operaatiot Afganistanin ja Pakistanin rajaseudulla. Pakistan on näiden iskujen vuoksi sulkenut maan läpi kulkevat Naton huoltoreitit, eikä ennen huippukokousta pidetyissä neuvotteluissa päästy sopimukseen asiasta.

Natolla on siis suuria vaikeuksia globaalin asemansa määrittelemisessä. Tämän lisäksi sitä vaivaavat puolustusmenojen leikkauksiin liittyvät sisäiset ongelmat. Jo vuosia kestänyt talouskriisi on pakottanut varsinkin eurooppalaisia Nato-maita leikkaamaan puolustusbudjettejaan. Chicagossa sovittiinkiin ties kuinka monennen kerran puolustusyhteistyön tiivistämisestä ja resurssien jakamisesta – tällä kertaa “smart defense”-käsitteen (“fiksu puolustus”?) puitteissa. Varsinkin Yhdysvaltoja turhauttaa eurooppalaisten Nato-maiden haluttomuus panostaa enemmän Natoon poliittisesti ja rahallisesti, mutta jos otetaan huomioon monien eurooppalaisten maiden pääuhan eli Venäjän verrattain heikko sotilaallinen kyky (Yhdysvaltoihin nähden), ei säästäminen näinä aikoina tunnu huonolta ajatukselta. On kuitenkin huomionarvoista, että nämä säästöt ovat selkeästi ristiriidassa globaali Nato -tavoitteen kanssa. Voimankäyttökyky kaukana kotoa (power projection) on tuhottoman kallista, ja Libyan operaatio osoittikin etteivät eurooppalaiset enää ole siihen kykeneviä: vastahakoisena osanottajanakin Yhdysvallat joutui avittamaan Iso-Britanniaa ja Ranskaa, joiden ammusvarastot hupenivat jo viikkojen pommitusten jälkeen.

Nämä ongelmat näkyvät myös monella tapaa Suomen Nato-suhteessa. Suomelle   puolustusliitto perinteisessä mielessä vaikuttaa houkuttelevalta vaihtoehdolta: se toisi ratkaisun suomen maanpuolustuksen ainoaan uhkaan, Venäjään, liittouman muodossa. Toisaalta monia suomalaisia pelottaa ajatus globaalista Natosta, jossa Suomi joutuisi lähettämään sotilaitaan milloin mihinkin maailmankolkkaan. Tosiasiassa moni Nato-maa on aivan yhtä skeptinen globaalista Natosta – Saksa ei esimerkiksi osallistunut lainkaan Libya-operaatioon, Turkki ja Espanjakin vain ei-taistelevina osanottajina. Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissani olen maininnut, strategian valmistelemisessa kyse on valinnoista, eli siitä, kuinka kovan hinnan on Suomi liittoutumisesta tai liittoutumattomuudestaan valmis maksamaan. Paikka Natossa toisi enemmän vastuuta, mutta toisaalta myös enemmän vaikutusmahdollisuuksia liittouman päätöksentekoprosessissa. Naton ulkopuolella joudumme ylläpitämään asevelvollisuusarmeijaa, joka tuskin pystyy yksin torjumaan Venäjän kaltaisia uhkia, mutta samalla saamme olla sivussa Nato-maiden vouhotuksista. Kysymys onkin pitkälti siitä, minkälaisen roolin Suomi maailmassa haluaa ottaa, jonka tulee puolestaan perustua ymmärrykseen maailmanpolitiittisista realiteeteista. Nämä ovat varsin erilaisia kysymyksiä, mutta sekä maailmanpolitiikan tosiasioden ymmärtäminen että ulkopoliittisten arvojen muodostaminen vaativat analyyttistä tarkastelua poleemisten kannanottojen sijaan. Kenties vuoden 2014 Nato-huippukokoukseen mennessä sekä Nato että Suomi ovat paremmin selvillä tavoitteistaan, strategiastaan sekä arvoistaan.

Tehtävä: bongaa Sauli

Tuomioja, Bildt ja Iran: Ajatuksia diplomaattisesta ja sotilaallisesta ratkaisusta

20.3. ilmestyneen New York Timesin sivuilta löytyi aavistus sinivalkoista väriä. Ulkoministeri Erkki Tuomioja oli ruotsalaisen kollegansa Carl Bildtin kanssa kirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa he osoittivat huolensa sotilaallisesta iskusta Irania kohtaan. Tuomioja ja Bildt argumentoivat iskun olevan tarkoituksenvastainen – isku Iraniin mitä todennäköisimmin sinetöisi Teheranin päätöksen ydinaseen rakentamiseksi. Iskun jälkeen olisi vain ajan kysymys koska Iranista tulee ydinasevalta.

Tuomiojan ja Bildtin huoli on aiheellinen. Puheet sodasta ovat aina huolestuttavia, ja kun puhutaan Iranin kaltaisesta maasta, sotilaallisen iskun suorittamisella on mitä todennäköisimmin arvaamattomia ja vakavia seurauksia, jotka luovat niin alueellista kuin globaalia epävakautta.  Tämä osaltaan selittää, miksi sotilaallista ratkaisua ei tähän mennessä ole koitettu, vaikka sillä on vuosia spekuloitu. Alueelliset seuraukset sotilaalliselle iskulle voivat olla pahimmillaan erittäin vakavat, ja Hormuzinsalmen sulkemisella olisi varmasti globaaliin talouteen heijastuvia vaikutuksia, vaikkakin Iran pystyisi parhaimmillaan sulkemaan salmen vain rajalliseksi ajaksi.

Sotilaallista ratkaisua on osaltaan  vaikeuttanut myös Iranin ydinohjelman laajuus. Täydellistä varmuutta kaikkien ydinlaitosten sijainneista ei ole, osa laitoksista sijaitsee asutuskeskuksissa tai niiden lähettyvillä, ja kriittisistä materiaalista, laitteista sekä varaosista on mitä todennäköisimmin olemassa strategiset reservit paikoissa, jonne konventionaalinen sotilaallinen voima ei yllä ilmasta käsin. Iran onkin sotilaallisen iskun uhan myötä pyrkinyt suojaamaan ydinlaitoksiaan sotilaalliselta iskulta.  Iranin ydinohjelman eliminoiminen ei näin ollen voisi olla Irakin Osirakiin vuonna 1981 kohdistuneen iskun toisinto, vaan massiivinen sotilaallinen operaatio, jonka onnistumisesta ei ole takeita – varsinkin ottaen huomioon, että teknologisesti Iranilla on jo kyky rakentaa ydinaseprototyyppi.

Tässä valossa Bildtin ja Tuomiojan Iranin spekulatiivisen ydinaseohjelman yhdistäminen Irakin väitettyihin joukkotuhoaseisiin kuulostaa naiivilta, mitä se eittämättä onkin. Huolestuttavammin, se heijastaa samaa argumenttia kuin (sivulla 3) mitä Iranin regiimi  on esittänyt pyrkiessään vähentämään tukea sotilaalliselle iskulle kansainvälisessä yhteisössä. Se, että Iranin ydinaseohjelma on eräiden tiedusteluraporttien mukaan lakkautettu 2003 (NIE 2007), ei tarkoita sitä, että Iranin ydinohjelmalla ei olisi sotilaallisia tarkoituksia. Itse asiassa, “breakout kapasiteetin” kehittäminen on Iranin ydinohjelman sotilaallisen ulottuvuuden keskiössä. Samaa toteaa myös IAEA:n viimeisin raportti: Iranin toimet antavat vahvasti syytä olettaa, että maa on vähintään luomassa itselleen kapasiteettia luoda ydinaseita erittäin nopeasti, mikäli maa tekee poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi.  Riittäviä todisteita Teheranin poliittisista aikeista ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on oikeassa todetessaan, että diplomatialle on annettu mahdollisuus viimeisen vuosikymmenen aikana ilman merkittävää edistystä. Neuvotteluiden epäonnistumisen syitä voi kuitenkin hakea molemmilta puolilta. Kansainvälisen yhteisön ajama pakotepolitiikka on epäonnistunut saamaan aikaan haluttuja muutoksia Teheranin regiimin käyttäytymisessä, ja vähentänyt Iranin halukkuutta tehdä myönnytyksiä (samaa on argumentoinut myös Tarja Cronberg, joka johtaa EU:n parlamentin Iran–delegaatiota). toisaalta Iranin neuvottelustrategia on alun perinkin perustunut lähinnä viivyttelyyn, sen samalla edistäessä ja laajentaessa ydinohjelmaansa.

Nähtäväksi vielä jää, tarjoavatko uudet neuvottelut muutosta kumpaankaan dynamiikkaan. Viime vuosien edistys – tai pikemminkin sen puute – neuvotteluissa ei kuitenkaan tarjoa monia syitä jakaa Tuomiojan ja Bildtin optimismia: emme voi varmuudella sanoa, onko Iran halukas neuvotteluratkaisuun, tai edes onko se tehnyt poliittista päätöstä ydinaseen rakentamiseksi. On kuitenkin tärkeä huomioida, että sillä välin kun kansainvälinen yhteisö pyrkii panostamaan diplomatiaan – mitä sen luonnollisesti täytyykin tehdä – Iranin ydinohjelma jatkaa edistymistään, ja ikkuna sotilaalliselle iskulle sulkeutuu. Sotilaallinen isku ei voi enää ehkäistä kokonaisuudessaan Iranin tietä ydinasevallaksi, mutta sen on vielä mahdollista hidastaa tätä kehitystä merkittävästi. Diplomatian rinnalla Iranin ydinohjelmaa kohtaan onkin kohdistunut useita iskuja, joiden tarkoituksena on ollut juurikin hidastaa Iranin ohjelmaa.

Viimeistään nyt tulisikin hyväksyä se todellisuus, että Iranin ydinaseistautuminen on enimmäkseen sen omissa käsissä oleva poliittinen päätös. Sotilaalliset ratkaisut – poislukien sotilaallinen operaatio, jonka tarkoitus on syrjäyttää Iranin regiimi, ja asettaa maalle uusi hallinto – voivat vain hidastaa kehitystä, ja diplomaattinen ratkaisu edellyttää regiimin halua ratkaista kiista rauhanomaisesti. Diplomaattisen ratkaisun korostaminen ainoana vaihtoehtona onkin aavistuksen harhaanjohtava – se ei ota huomioon, että Iran on oma toimijansa, joka toimii omien intressiensä ja laskelmiensa pohjalta. Tuomiojan ja Bildtin olisikin tullut huomioida, että diplomaattiselle ratkaisulle omistautuminen tarkoittaa, että Iranin niin päättäessä, on vain ajan kysymys koska siitä tulee ydinasevalta.

Tähän mennessä Teheranin laskelmiin ydinohjelman hyödyistä ja haitoista ei ole pystytty  vaikuttamaan oikein. Sanktiot ovat epäonnistuneet, jatkuva sotilaallisella iskulla uhkaaminen on pahentanut osapuolien välistä luottamuspulaa, ja osittain luottamuspulasta johtuen, neuvotteluissa ei olla edistytty. Mikäli kansainvälinen yhteisö ei pysty merkittävästi vaikuttamaan Teheranin laskelmiin breakout kapasiteetin luomisen hyödyistä ja haitoista uusien neuvotteluiden aikana, Teheran voi halutessaan seurata omia sisäisiä laskelmiaan ydinasevaltojen kerhoon.

Tällä hetkellä oleellisin kysymys kuuluu, voiko Teheranin laskelmia muuttaa pelkästään diplomatiaan nojaten? Varmaa vastausta tähän ei ole. Ydinkiistan pitkittymisen taustalla on kuitenkin kansainvälisen yhteisön epäonnistuminen: se ei ole kyennyt vaikuttamaan Iranin laskelmiin ydinohjelman ja breakout kapasiteetin rakentamisen hyödyistä ja haitoista.  Merkityksellistä on kysyä, muuttaako sotilaallisen iskun uhasta luopuminen tilannetta merkittävästi? Miten se vaikuttaa Iranin laskelmiin? Varmaksi voidaan sanoa vain, että se laskee entisestään ydinaseistautumisen tai nykyisen politiikan jatkamisen haittoja Iranille. Molemmat vaihtoehdot ovat puhtaasti haitallisia kansainväliselle yhteisölle.

Jos kansainvälinen yhteisö todella haluaa, ettei Iranista tule seuraavaa ydinasevaltaa, sen tulee löytää uusia tapoja luoda Iranille uusia haittoja sen käyttäytymisen muuttamiseksi, ydinohjelman kontekstissa ja yleisemmin, samalla kun se tekee kaikkensa Iranin ydinohjelman edistymisen ehkäisemiseksi. Neuvottelupöydässä saatu ratkaisu on paras mahdollinen lopputulos monestakin eri syystä, mutta sotilaallisesta uhkasta luopuminen tässä tapauksessa ei vaikuta ratkaisulta, jota länsimaiden tai kansainvälisen yhteisön kannattaisi kokeilla.

Yhdysvallat, Iran ja ydinase-impasse

Jännitteet Persianlahdella ovat olleet viime aikoina korkealla, ja vuodenvaihteen jälkeen ne ovat ainoastaan kasvaneet. Ensin Iran uhkasi sulkea Hormuzinsalmen – yhden maailman öljyntoimituksen kipupisteistä – vastatoimena Yhdysvaltojen kaavailemille sanktioille. Sanasodan yltyessä Iranin öljyä boikotoivien maiden joukkoon liittyivät Yhdysvaltojen johdolla muun muassa EU sekä Japani. Myös Presidenttiehdokkaat Haavisto ja Niinistö ovat joutuneet kampanjoinnin lomassa ottamaan kantaa nopeasti kehittyvään tilanteeseen. Mitä Persianlahdella tapahtuu, miksi, ja mihin tästä eteenpäin? The Ulkopolitist selvittää.

Kaiken takana on tietysti väittämä, jonka mukaan Iran pyrkii hankkimaan itselleen ydinaseen. Tämän väitteen takana on puolestaan joukko teknisiä sekä poliittisia huomioita. Iran alkoi hiljattain jalostaa 20-prosenttista uraniumia aikaisemman 3.5-prosenttisen sijaan, joka herätti kohua kanainvälisessä yhteisössä. IAEA:n eli Kansainvälisen atomienergiajärjestön entisen johtajan ja nykyisen Harvard-tutkijan Olli Heinosen mukaan tämä on merkittävää askel Iranin ydinaseohjelmassa. Heinosen mukaan ydinaseissa käytettävään, yli 90-prosenttiseksi jalostettuun uraniumiin on huomattavasti helpompi siirtyä nykyisestä 20-prosenttisesta uraniumista kuin aikaisemmasta, matalaluokkaisesta uraniumista.

Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita Iraninaikeista käyttää uutta, jalostettua uraania askeleena kohti ydinasetta. Yhdysvaltalainen ydintutkija Yusef Butt muistuttaakin vastineena Heinosen kirjoitukselle, että Iran ei ole edelleenkään – ainakaan yksioikoisesti – rikkonut kansainvälistä lakia tai kansainvälistä ydinsulkusopimusta. Vaikka Buttin huomio Iranin aikeista on todennäköisesti liian optimistinen, muistuttaa kirjoitus muutamista tärkeistä poliittisista seikoista ydinasekiistassa. Ensinnäkin, vaikka Iranilla olisi kapasiteettia valmistaa ydinaseita (nuclear capability), vaaditaan aseen valmistamiseksi poliittinen päätös. Millä tahansa pitkälle kehittyneellä, ydinenergiaa käyttävällä valtiolla on nimittäin teoreettinen valmius valmistaa melko lyhyelläkin varoitusajalla ydinase – mietittiinhän asiaa Suomessakin taannoin. Ydinase tarvitsee kumppanikseen kuitenkin varsin kehittyneen ohjusjärjestelmän, joita on vain harvoilla valtioilla maailmassa.

Onko Iranin siis poliittisesti järkevää valmistaa ydinase? Iranin politiikasta puhuttaessa on aina muistettava, että toimijat Teheranissa ovat hyvin jakautuneita, ja toisinaan politiikkaa saatetaan vetää kovin erilaisiin suuntiin. Jos kuitenkin mietitään Iranin turvallisuuspoliittista tilannetta, on todennäköistä että se haluaa ennemmin tai myöhemmin lisätä ydinaseen arsenaaliinsa. Yhdysvallat ja Israel ovat tähän mennessä tehneet suotuisten mahdollisuuksien puitteissa kaikkensa tämän estämiseksi – oli kyse sitten iranilaisten ydintutkijoiden murhista tai vastikaan toimeenpannuista sanktioista. Vaikka nämä hidastavatkin Iranin ydinohjelmaa, lisäävät ne samalla Iranin turvattomuuden tunnetta ja näin ollen sen halua kehittää ydinase keinolla millä hyvänsä. Tämä taas huolestuttaa etenkin päätöksentekijöitä Israelia ja Yhdyvaltoja, jotka todennäköisesti jatkavat sotaa Iranin ydinaseohjelmaa vastaan erilaisin keinoin. Ja voilà, itseään toistava ja jännitteitä kasvattava tapahtumien ketju on valmis.

Fordon ydinlaitos Qomin eteläpuolella

Kiista Iranin ydinaseista on ollut esillä kauan eikä tule todennäköisesti kaikkoamaan mihinkään lähiaikoina. Mitä enemmän sapeleita kalistellaan, sitä enemmän Iran haluaa ydinaseen ja sitä enemmän sen vastustajat tulevat aikeita sabotoimaan. Onkin mahdollista, että lähiaikoina Israel päättää toimia joko Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian tuella tai ilman sitä – tätä skenaariota pääsivät muun muassa presidenttiehdokkaat aprikoimaan Vanhasen vaalikoneessa, Suomen Kuvalehdessä. On tärkeää, että tällaisia mahdollisia (vaikkakin kuvitteellisia) ulkopoliittisia tilanteita vatvotaan nyt, varsinkin kun ehdokkailla eivät aina asiat ole täysin hanskassa.

Tosiasiassa viimeistään sitten kun Iran kaivauttaa loputkin ydinlaitoksistaan syvälle maan alle alkaa peli olla pitkälti pelattu sotilaallisten vaihtoehtojen osalta. Tulevaisuudessa kiista täytyykin ratkaista diplomatian ja kansainvälisen talouspolitiikan keinoin – joista Kiinan ja IAEAn ehdottamat neuvottelut sekä nyt toimeenpannut, kovat öljysanktiot ovat esimerkkejä. Tässä poliittisessa kädenväännössä vaikuttaa kovasti siltä, että – niinkuin tällä vuosisadalla on ollut tapana – Kiina on jälleen vaa’ankieliasemassa. Kiinan tuella on Iranin mahdollista selvitä taas jonkin aikaa sanktioista huolimatta ja yrittää päästä takaisin neuvottelupöytään, mutta jos Peking siunaakin sanktiot, joutuvat Ayatollahit Teheranissa raapimaan turbaanejaan.

ps. Sotilaallista inkursiota odotellessa lukijamme voivat pelata tätä lautapeliä.

Suomalaista strategiaa

Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen puhui maanantaina 7. marraskuuta 199. maanpuolustuskurssin avajaisissa suomalaisen puolustuspolitiikan tulevaisuudesta (video ohessa). Viime aikoina on käyty paljon keskustelua puolustusmäärärahojen leikkauksista sekä puolustusvoimien rakenteellisista uudistuksista. Turvallisuuspoliittisella tapetilla on ollut esimerkiksi asevelvollisuus ja sen rooli maanpuolustuksessa. Kysymykset ovat kiperiä: kuinka paljon resursseja tulisi Suomen käyttää puolustukseen ja mitä uhkia torjumaan?

Puheloisen mukaan puolustusvoimilla on seuraavan viiden vuoden aikana kaksi keskeistä haastetta. Vuoteen 2015 mennessä on puolustusvoimien rakenteellisen uudistuksen oltava valmis, ja samalla ajanjaksolla puolustusmäärärahoja leikataan noin 10%. Komentajan viesti poliitikoille oli selvä: “leikkaukset ovat riskinotto Suomen sotilaallisessa puolustuksessa”. Puheloinen painotti kuitenkin, että on nimenomaan valtionjohdon “asia päättää, millainen puolustuskyky ja millaiset puolustusvoimat Suomessa on”. Puolustusvoimat puolestaan ovat hänen mukaansa sotilaallinen asiantuntijaorganisaatio, jonka tarkoitus on luoda paras strategia ja käyttää verorahat kustannustehokaasti.

Tosiasiassa maanpuolustus on aina sekoitus politiikkaa ja strategiaa. Esimerkiksi asevelvollisuus on maanpuolustuksen kannalta varsin tekninen kysymys: miten käytettävissä olevia resursseja käytetään mahdollisimman hyvin havaittuja uhkakuvia vastaan. Toisaalta asevelvollisuuteen liittyy paljon kysymyksiä yksilön vastuusta yhteiskunnalle ja armeijan kulttuurisesta asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Puheloinen sanoi, ettei Suomeen olla tekemässä “pientä, huippuunsa varustettua teknoarmeijaa” tai tehotonta “massa-armeijaa” – hänen mukaansa todellisuus tulee olemaan jotain näiden ääripäiden väliltä. Todellisuudessa tämä tarkoittaa asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuvaa armeijaa, joka käyttää mahdollisimman paljon rahaa myös materiaalihankintoihin.

Asevelvollisuus on merkitty Suomessa perustuslakiin

Suomalaisessa puolustuspoliittisessa keskustelussa mennään kuitenkin pahasti metsään. Puolustupolitiikan suunnittelussa pitäisi kyetä aivan ensiksi määrittelemään uhat, joita ollaan torjumassa, ja sitten erottelemaan poliittiset ja strategiset kysymykset toisistaan. Uhkakuvista ei juuri koskaan puhuta avoimesti, ja jos puhutaan niin kohuhan siitä nousee. Tosiasia on, että Suomen puolustuspoliittinen suunnittelu lähtee aina liikkeelle Venäjästä sotilaallisena uhkana, mutta siitä ei puhuta julkisesti. Suomen tulisi kyetä kysymään itseltään kaksi varsin tärkeää kysymystä: ensinnäkin, minkälainen turvallisuusuhka Venäjä on 21. vuosisadalla, vai onko se uhka lainkaan? Toiseksi, onko Suomella mitään mahdollisuuksia torjua Venäjää sotilaallisena uhkana? Jos Venäjä ei ole uhka, tarvitaanko lähes kolmen miljardin euron vuosittaisia puolustusmenoja ja laajamittaista asepalvelusta? Jos Venäjä puolestaan on sotilaallinen uhka, kykeneekö Suomi sellaisen torjumaan yksin ja nykyisillä resursseilla?

Asevelvollisuuskeskustelu puolestaan kiertää kehää, koska strategisia ja poliittisia kysymyksiä ei kyetä erottamaan toisistaan. Jos esimerkiksi haastaa asepalveluksen tarpeellisuuden strategisesta näkökulmasta, nostetaan monesti esille yhdistelmä argumentteja sen kulttuurisesta arvosta, talvisodasta tai “pojista miehiksi”-kasvatuksesta. Sama toisinpäin: jos kritisoi asevelvollisuuden asemaa yhteiskunnassa, saa usein vastaansa nipun lausahduksia “uskottavasta maanpuolustuksesta”.

Kysymys suomalaisesta puolustuspolitiikasta 21. vuosisadalla ei ole tulevaisuuden kannalta millään muotoa merkityksetön asia. Tänä vuonna puolustusvoimien budjetti oli n. 2,9 miljardia euroa, kun esimerkiksi korkeakoulutukseen ja tutkimukseen käytettiin hieman vähemmän, n. 2,8 miljardia euroa (visualisoitu budjetti täällä). Tokaisu “yhden Hornetin hinnalla” ei ole turha haaste (hankintahinta muuten n. 30 miljoonaa euroa/kpl, käyttö- ja huoltokustannukset siitä ylöspäin). Jos Suomi esimerkiksi haluaa olla mukana kansainvälisessä, sotilaallisessa kriisinhallinnassa, täytyy ratkaisujen olla sen mukaiset. Jos halutaan puolestaan keskittyä itänaapuriin, täytyy käydä kiperiä keskusteluja siitä mitä “uskottava” maanpuolustus tarkoittaa.

CIA:n vankilennot – tutkia vai ei?

Helsingin Sanomat julkaisi männäviikolla mielenkiintoisen selvityksen, jonka mukaan Ulkoministeriö ei estänyt CIA:n vankilennoksi epäiltyä konetta laskeutumasta Suomeen, vaikka USA ei suostunut lennon tarkoitusta selvittämään.

Vankilentoihin viitatessa puhutaan tapahtumasarjasta, joka liittyy USA:n vuonna 2001 aloittamaan terrorisminvastaiseen sotaan. USA:ta ja Iso-Britanniaa on syytetty yli kolmen tuhannen terrorismista epäillyn henkilön sieppaamisesta eri maista kuulusteluja varten. Kuulusteltavat on syytösten mukaan lennätetty toisiin maihin, joissa kyseenalaisia metodeja, kuten kidutusta, on voitu käyttää maiden omista laeista välittämättä. Lisäksi CIA:n epäilleen perustaneen laittomia vankiloita useisiin muihin maihin.

Lennot ovat kulkeneet ilmeisesti useiden Euroopan maiden kautta, ja useita maita onkin syytetty kidutuslentojen mahdollistamisesta ja operaation tukemisesta. Näitä lentoja on ilmeisesti myös matkannut Suomen kautta, ja Amnesty onkin pyytänyt Ulkoministeriötä selvittämään lentojen taustat. Ulkoministeriö pyysi selvitystä kolmesta eri lennosta vuosina 2005 ja 2006. Yhdysvallat kieltäytyi tällöin vastaamasta selvityksiin, mikä on ainakin tähän asti riittänyt Ulkoministeriölle.

HS:n selvityksen mukaan:

Suomi ei estänyt Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelun CIA:n vankilennoista epäillyn lentokoneen saapumista Suomeen vuonna 2006.

Suomen ulkoministeriö tiesi, että rekisterinumeroa N88ZL käyttänyttä Boeing 707-lentokonetta epäiltiin yhteyksistä vankilentoihin, sillä ministeriö oli aiemmin pyytänyt Yhdysvalloilta selvitystä siitä, mitä lentokone teki Suomessa, kun se kävi täällä syyskuussa 2004.

Yhdysvallat vastasi toukokuussa 2006 Suomen selvityspyyntöön, ettei se kerro tiedustelutoimintansa yksityiskohdista. Vain kaksi kuukautta tämän jälkeen, heinäkuussa 2006, saman koneen annettiin laskeutua Helsinki-Vantaalle. Se tuli Gambian pääkaupungista Banjulista.

Selvityksiä ja lisää selvityksiä

Ulkoministeri Tuomioja on vedonnut siihen, ettei Ulkoministeriön toimivalta riitä lisäselvitykseen, ja että ministeriö tarvitsisi näyttöä kidutusoperaatiosta. Hän vaikuttaa unohtaneen, että laajaa näyttöä operaatiosta oikeastaan on. Eurooppaan suuntautuneista CIA-lennoista oltiin tehty selvitykset sekä Euroopan neuvoston että Europarlamentin puolesta.

Sveitsiläisen Dick Martyn johtama selvitys Euroopan neuvostolle tuli vuonna 2006 selkeään lopputulokseen siitä, että USA:n laittomasta operaatiosta oli tietoa Euroopan valtioilla. Myöhemmin myös Euroopan parlamentti teetätti asiasta oman selvityksensä samoin tuloksin. Tämän komission varajäseninä oli myös kolme suomalaista: Ville Itälä, Henrik Lax ja Reino Paasilinna.

Tuolloin MEPpinä toiminut Alex Stubb kritisoi blogissaan Europarlamentin mietintöä “sillisalaatiksi, jossa fakta ja fiktio menivät sekaisin”. Olisi erikoista, että näin usea toisistaan riippumaton elin tulisi samantyyppisiin päätelmiin täysin perusteettomasti. Stubb piti raporttia amerikkavastaisena ja äänesti tyhjää mietinnöstä päätettäessä. USA kuitenkin aikanaan myös myönsi napanneensa epäiltyjä ulkomailta – ja Condoleezza Rice jopa puolusteli operaatiota tuolloin.

Vahvojen todisteiden valossa onkin erikoista, että Ulkoministeriö on pyytänyt selvityksen USA:lta vain muutamasta Suomessa käyneestä lennosta. Uusi Suomi kirjoittaa, että ministeriön mukaan kaikki paitsi yksi lennoista on luonteeltaan siviililentoja, eikä niitä näin ollen voi yhdistää laittomaan toimintaan. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että USA peitteli operaatiotaan vuokraamalla siviilikoneita. 

Pallottelua

Ulkoministeriön mukaan ministeriö ei ole se instanssi, jonka asia pitäisi ottaa selvitettäväkseen. On syntynyt mielenkiintoinen pallotteluleikki, Tuomiojan sanoessa “muiden viranomaisten” olevan vastuussa rikosepäilyjen tutkinnasta UM:n sijaan. HS:n mukaan ainakaan KRP:tä ei olla pyydetty virka-apua asian selvittämisessä, eikä asia lehden haastatteleman rikosylikomisario Tero Haapalan mukaan KRP:lle lähtökohtaisesti kuulukaan. KRP on Haapalan mukaan asiassa “lehtitietojen varassa”.

Missä olisi se viranomainen, joka vanhan Truman-herran tapaan toteaisi “the buck stops here”?

Tuomiojan mukaan Ulkoministeriöltä loppuvat keinot selvittää asiaa, ja tutkimukset voisivat edetä vain, jos ministeriö saisi näyttöä että kidutettavia vankeja olisi kuljetettu Suomen kautta. UM:n toiminnasta saattaisi kuitenkin lukea, ettei siellä ollut varmasti ollut alunperin aikomustakaan estää USA:n lentoja.  Eihän lentoja olisi tarvinnut ottaa vastaan, jos rikosepäilyjä oli.

Mitkä valtuudet valtioilla on tutkia lentoja?

Ongelma on hyvä esimerkki kansainvälisen lain heikkoudesta reaalipolitiikan edessä. Ongelma ei ole siinä, etteikö lakeja olisi säädetty, vaan se, että niitä noudatetaan selektiivisesti.

Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi ehtikin jo kommentoimaan asiaa HS:lle: Koskenniemen viesti oli yksinkertainen: maailma ei ole täydellinen, eikä nykylainsäädäntö mahdollista lentojen tutkimista ilmailusopimuksien puitteissa. Oikeastaan tämä ei pidä paikkaansa, koska USA:n ohjelma oli ihmisoikeussopimusten ja ilmailulainsäädännön vastainen, ja ainakin Chicagon ilmailusopimuksessa mainitaan valtioiden oikeus tarkastaa lentoja esteettä.

On melko selvää, että USA on rikkonut ainakin Chicagon ilmailusopimusta. Sen mukaan toinen valtio ei saa isäntämaalle ilmoittamatta käyttää lentokenttiä tiedustelu- ja poliisioperatioihin. EUObserver kirjoitti vuonna 2006, että vuokraamalla yksityiskoneita USA näyttäisi myös harhauttaneen EU-valtioita tahallaan.

Lennon laskeutumisen estäminen olisi myös sopimuksen mukaista. Chicagon yleissopimus sanoo, että “Jokainen sopimusvaltio pidättää itselleen oikeuden kieltä tai peruuttaa toisen valtion lentoliikenneyritykseltä todistuksen tai luvan, (–) milloin tällainen lentoliikenneyritys ei noudata sen valtion lakeja, jonka yläpuolella se liikennöi, tai ei täytä tämän sopimuksen mukaisia velvollisuuksiaan”.

Muut Euroopan maat rohkeampia

Lentojen tarkastaminen ei ole myöskään mahdotonta. Tämän todistaa sekin, että Ruotsissa CIA:n kidutuslennoille laitettiin stoppi maan tiedustelupalveluiden suorittamien tarkastusten jälkeen vuonna 2006. Jälkikäteen lennoista voikin toki olla vaikea saada tietoja, mutta sopimukset mahdollistavat kyllä lentokoneiden tarkastamisen esteettä. Ilmailua koskevassa kansainvälisessä sopimuksessa sanotaan, että The authorities of each state shall have the right to search the aircraft of other states on landing or departure, without unreasonable delay. 

Euroopan neuvoston raportti ja YK mainitsivat Ruotsin yhtenä CIA:n operaatiota avustaneista maista. Tämä tuli naapurimaalle kalliiksi, kun valtio myöhemmin maksoi yhdelle kidutetuista puoli miljoonaa kruunua korvauksina myöhemmin. Tuloksena yhteistyön loppumiselle oli diplomaattinen selkkaus USA:n kanssa. Ei ihme sinänsä, jos UM välttelee samaa kohtaloa.

Kansallisia tutkimuksia asiasta on tehty toki muaallakin. Muun muassa Saksassa, Sveitsissä, Espanjassa ja Italiassa tutkittiin rikosepäilyjä. Saksassa tutkimukset johtivat kolmentoista CIA-agentin pidätysmääräykseen.

Kuka tutkisi vyyhteä?

Ulkoministeriössä on selvästi haluttomuutta selvittää vyyhteä. Ulkomaisista raporteista on jo aiemmin ilmennyt, että useita lentoja epäillään CIA:n kidutus- ja kuulusteluoperaation kuuluvaksi. Amnesty listaa yhdeksän muutakin lentoa epäilyttävinä, ja pyysi ministeriötä selvittämään yhteensä kahdeksaa muutakin lentoa viime vuonna, mutta ministeriö ei tarttunut toimeen, vaan pyysi järjestöltä lisätietoja.

Kenen Suomessa pitäisi selvittää totuus CIA:n väitettyjen vankilentojen takana? Tähän mennessä Amnesty ja Helsingin Sanomat ovat kunnostautuneet asian tonkimisessa, mutta tiedotusvälieiden ja ihmisoikeusjärjestöjen harteilla vastuu rikosten tutkimisesta ei varmasti voi levätä. Amnestyn lakiasiantuntija Susanna Mehtosen mukaan ministeriöltä pitäisi löytyä keinot tutkia asiaa. Saa nähdä, pyydetäänkö aiemmasta kolmesta lisäselvitystä, tai muista järjestön listaamista lennoista selvitystä laisinkaan.

Asia ei ole yksinkertainen, ja siitäkin voidaan olla eri mieltä, pitäisikö Suomen tai minkään valtion ylipäätänsä tietää, mitä lentoja sen ilmatilan kautta kulkee ja maan kentille laskeutuu. Loogiselta se tuntuisi. Ruotsin tapauksessa valtio sai maksaa tuntuvat korvaukset avustettuaan, mahdollisesti vastoin tahtoaan, USA:n laitonta operaatiota.

Selvää lienee kuitenkin se, ettei Tuomiojan väite todistusaineiston puutteesta tai toimimisen mahdottomuudesta aivan pidä paikkaansa. Lentojen maahan päästämisen taustalla lienee lähinnä haluttomuus aiheuttaa ongelmia suhteissa USA:han.

Mitä mieltä sinä olet? Kommentoi alle tai facebook-sivullemme.

– Päivitys 3. 11. klo 13.54: Juuri tuleen tiedotteen mukaan Amnesty Internationalin pyytämät lentotiedot julkaistaan ihmisoikeussyistä. Amnesty sanoi perehtyvänsä tietoihin ja jatkavansa asian selvittämistä. Seuraamme asian etenemistä. http://www.formin.fi/Public/default.aspx?contentid=233396&nodeid=15145&culture=fi-FI

USA:n kidutuskampanjaa vastaan on protestoitu laajasti.