Onko Paasikiven ajattelusta ulkopolitiikan pelastajaksi?

Viimeisen reilun vuoden aikana on ilmestynyt useampikin kiinnostava teos joka käsittelee Suomen historiaa kylmän sodan aikana. Uusin teos tässä sarjassa on Jukka Tarkan viime sykysynä julkaistu Karhun Kainalossa: Suomen kylmä sota 1947-1990. Tarkan Suomen kylmän sodan historiikki on hyvin pitkälti suomettumisen historiikki, kuten kirjan takakansi kertookin. Kollegani on käynyt läpi sisältöpainotteisemmin kirjan läpi – joten siitä kiinnostuneita suosittelen lukemaan sen tekstin. Tässä arviossa keskityn mielumin teoksen ulkopolittiseen antiin ja nimenomaan kysymykseen siitä, miten Juho Kusti Paasikiven perintöä tulisikaan tulkita.

Suomen ulkopolitiikan grand old man

Enemmän kuin yhdenkään muun poliitikon tapauksessa, voi sanoa suhteellisella varmuudella, että käsitykset ja keskustelu Suomen ulkopolitiikasta perustuu J.K.Paasikiven perintöön. Kenellekään ulkopolitiikan tuntijalle ei Paasikiven-Kekkosen linja ole vieras, vastaavasti siitä polveutuneet käsitteet puolueettomuudesta ja siitä miten Neuvostoliitto/Venäjä-suhteet tulisi hoitaa ovat myös Suomen ulkopolitiikan ruisleipää – hyvää ja kotimaista. On hyvä myös muistaa, että ulkopoliittisen keskustelun keskeisten osallistujien kytkös Paasikiveen: Ulkopoliittinen instituutti ja Ulkopolitiikka-lehti ovat alunperin perustettu kannattamaan Paasikiven-Kekkosen linjaa, kuten nimeään kantava seurakin. Vastaavasti myös blogimme alaotsikko sisältää kumartavan kunnioituksen hänen perintöään kohtaan.

Paasikiven ulkopoliittisena aisaparina on tottakai hänen seuraajansa Urho Kekkonen, mutta hänen harjoittama ulkopoliittiikka nojaa äärimmäisen vahvasti  juuri Paasikiven jättämään perintöön. Tämä ilmiö näkyy selvästi Kekkosen puheissa, jossa hän harrasti viittauksia Paasikiveen ulkopoliittisen puhdasoppisuuden lähteenä (esimerkiksi puheissa vuosina 1959, 1961, 1970). Vastaavastikin, Paasikiven linja, etenkin Kekkosen tulkitsemana, oli enemmänkin kuin pelkkä linjaus – se oli ulkopoliittisen elinehdon sanelu. Kuten Kekkonen totesi puheessa vuonna 1960; ”Paasikiven linja ja sen ratkaiseva merkitys Suomen itsenäisyydelle on historiallinen tosiasia, jota ei minkäänlaisilla kieltämistalkoilla kyetä tekemään olemattomaksi.”

Tarkka ei ryhdykään kieltämään Paasikiven linjaa, tai sitä suoranaisesti kritisoimaankaan. Pikemminkin, hän jatkuvasti huomauttaa kuinka suurmiehen ulkopoliittista perimälinjaa ymmärretään väärin – ja tässä suhteessa sukupolvi toisensa jälkeen on huonommin ymmärtänyt paasikiveläisen opin. Yhdessä kohtaa Tarkka toteaakin, että ”todellisen paasikiveläisen ajattelutavan omaksuminen Suomen turvallisuuspoliittiseen kulttuuriin alkoi vasta Paasikiven päiväkirjojen ilmestymisestä [vuonna 1985], eikä se ole vieläkään lyönyt itseään kunnolla läpi [vuonna 2012].” Implisiittinen huomio tässä on, että suomettumisen ylilyöntejä olisi voinut vältää ymmärtämällä Paasikiveä ”oikein”.

Se ainoa oikea realismi?

Mitä paasikiveläisyys pitää sisällään?

No, miten paasikiveläisyys sitten tulisi ymmärtää? Tarkan kritisoima kekkoslainen/suomettunut tulkinta perustuu yksiselitteiseen geopolitiikkaan – koska suurvalta-Venäjä on naapuri, jolla on legitiimejä intressejä Suomen kohdalle, niin Suomen ulkopolitiikan täytyy perustua tämän seikan ympärille. Paasikiveläisyys on paljon nyansoidumpaa. Pikemminkin se on “reaalipolitiikkaa”, joka perustuu Suomen etuihin, jotka kalibroidaan havaittujen ympäristön muutosten mukaan. Toisaalla Tarkka on todennut paasikiveläisyyden olevan geopolitiikkaa, mutta suhdannesitoista sellaista: ”Poliittinen maantiede muuttuu, ja sen ensisijaisuus tarkoittaa sitä, että Suomen politiikan täytyy elää sen mukana, mitä maailmassa tapahtuu ja miten Suomi muuttuu.” Kylmän sodan kontekstissa Paasikiven linjan edellyttämä Neuvostoliiton intressien tunnustaminen oli ”selviytymisstrategia” – joka on tietynlainen jatko snellmannilaiselle laillisuuslinjalle autonomianaikana (jonka Tarkka noteeraakin loppukaneetissa).

Kuten Paasikivi-seura, Tarkka kuitenkin näkee selvästikin jotain pysyvämpää Paasikiven ajattelussa jonka Suomen ulkopolitiikan harjoittajien tulisi alati muistaa (sen sijaan, että se olisi poikkeuksellisten olojen tuotos joka soveltuu, vain kyseiseen poikkeukselliseen olotilaan). Mutta millainen tämä oppi nykysukupolville sitten on? Sellainen, joka ei orjallista ja yksiselitteistä geopolitiikan tulkintaa (kuten Mackinder tai Spykman harrastivat); käytännössä se on kehotus kansainvälisen poliittisen teorian realistisen koulukunnan oppien soveltamiseen – vaikka tätä selvennystä tehdään aniharvoin. Sovellettuna Venäjän kontekstiin, paasikiveläisyyden tulkinnassa on kyse siitä tulisiko Suomen tasapainoilla (balance) vai myötäillä (bandwagon) Venäjää? (Kollegani on ansiokkaasti käsitellyt tätä kysymystä pienvaltiorealismin keinoin). J.K. Paasikiven kanta vaihteli tähän kysymykseen ja Tarkka onkin identifioinut viisi eri ”Paasikiven linjaa”.  Tarkan tunnistamat eri Paasikiven linjat korostaa, kuinka epäkoherentiksi ulkopolitiikan käsittäminen voi muuttua: miten hyödyllistä on edes puhua paasikiveläisyydestä, jos jokainen olosuhteen muutos tuo uuden iteraation ”Paasikiven linjaan”?

Suomen kylmän sodan kollektiivinen muisti

Nämä pyrkimykset tulkita Paasikiveä nykypäivästä käsin pitää sijoittaa laajempaan käsitykseen kylmän sodan – ja etenkin suomettumisen ilmiön – kollektiivisesta muistista. Tässä suhteessa on kiinnostavaa tuoda mukana mietteitä saksalaiselta kulttuurihistorioitsijalta Wolfgang Schivelbuschilta ”tappion kulttuurista”.

Schivelbuschin lähtökohta on länsimaisen kultuurin kunniakkaan tappion traditio ja siitä syntyvä yhteiskunnallinen prosessi, joka määrittelee kuinka häviämisen traumaa käsitellään. Yhteiskuntien reaktio on monitasoinen; menneisyys kauterisoidaan (”syylliset” määritellään ja heidän edustama näkemys suljetaan pois) ja rekonstruoidaan nykyisten ratkaisujen näkökulmasta (luodaan historiallinen perinne missä sitä välttämättä ei ole); traumaa ei varsinaisesti käsitellä, mutta se esitetään kuitenkin kunniakkaana osana kansakunnan kokemuksia ja sen feeniksmäisen jälleensyntymän lähteenä. Jälleensyntymän oleellinen osa on häviäjän keskuudessa ilmenevä voittajan ihailu ja eräänlainen halu emuloida malliaan.

Suomen tapauksessa tätä kehystä ei voi soveltaa täysin (”voitto” Suomelle ei koskaan ollut varsinainen vaihtoehto; eikä kostonhalukaan siksi ole koskaan vakavasti ilmentynyt), mutta idea kunniakkaasta tappiosta sopii myös hyvin suomalaiseen kulttuuriperinteeseen (ks. Tuntematon sotilas tai Vänrikki Stoolin tarinat). Tappion kulttuuri on yhteiskunallinen ilmiö, mutta sovellettuna kapeasti Suomen ulkopolitiikan tapaukseen, se asettaa keskustelun paasikiveläisyydestä erilaiseen valoon.

Paasikiven kausi Suomen ulkopolitiikan huipulla (1944-1956) toimi vedenjakajana sotaa edeltäneeseen ulkopolitiikkaan. Vaaran vuosien aikana idea Primat der Aussenpolitik‘ista sai juurensa, rauhanneuvotteluiden, valvontakomission ja uusien Suomi-Neuvostoliitto-suhteiden solmimisen aikaan. Menneisyyden käsittely jäi osittaiseksi miehityksen uhan ja sotasyyllisyysoikeudenkäytien aikana. Poikkeuksellinen aika edellytti poikkeuksellista ulkopolitiikkaa; harva tätä on ryhtynyt kiistamään.

Ajan kuluessa poikkeuksesta kuitenkin muodostui sääntö, jonka ikävin ilmiö – ulkopolitiikan nimessä toteutettu sisäpolitiikan jälleenjärjestely – kummittelee edelleen. Se kuinka Paasikivi-Kekkosen linjaa on pyritty jakamaan alkuperäiseen Paasikiven oppiin ja Kekkosen lisäyksiin heijastaa tarvetta erottaa hyväksi todettu poikkeuksellinen ulkopolitiikka ”rähmällään olemisesta” kollektiivissa muistissa. Tässä Kekkonen edustaa suomettumisen ylilyöntejä, Paasikivi ”realismia” – yksi ”huonoa”, yksi ”hyvää”. Yksinkertaistus on huima, mutta silti kovin yleinen; se myös pukee kylmän sodan ajan ongelmat kollektiivisessa muistissa hyväksyttävämpään asuun. Schivelbuschin kuvailu hävinneiden halusta ”keksiä mieluisampi todellisuus” saa hyvän ruumillistuman paasikiveläisessä realismissa: emmehän suomettuneet, tunnustimme vaan ”tosiasiat”.

Tosiasioidien todistelu onkin sarjaongelma aikaa eläneiden teoksissa, joita leimaa tarve käsitellä ja muokata kollektiivista muistia. Nämä teokset kutsuvat itseänsä historiaksi, koska ne hyödyntävät arkistotietoja; mutta arkistotiedon rooli ei ole valaista tuntematonta (useimmiten tieto on ollut julkista jo pitkään), vaan vahvistaa omaa narratiivia tapahtumien kulusta ja niiden ”oikeasta” sisällöstä fetisoimalla arkistojen tarjoamaa legitimiteettiä. Genre toimii cross-cueing’ina, joka vakiinnuttaa ajan kokeneiden käsityksiä tapahtuneesta, mutta toimii myös ‘muistin’ korvaajana niille jotka eivät muista aikaa, kertoen heille, että ‘näinhän se meni’. Tarkan kirja on paljon onnistuneempi kuin moni muu saman genren teos avoimuudessaan ja nyanssissaan – hänen mea culpansa suomettumisesta on hyvää luettavaa tältä tiimalta.

Paasikiven perintö 21. vuosisadalla

Ulkopoliitiikan sisällönantajana Paasikiven rooli nykyään on paljon pienempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta eräänlaisena ulkopolitiikan auktoriteetin lähteenä hänen arvostus on noussut. Viittaukset Paasikiveen ovat palanneet suosioon presidentti Niinistön valinnan myötä kokomuuskytköksen takia. Sen ulkopuolella miehillä ei ole paljon yhteistä, eikä Niinistön ulkopoliitisen ”koosteen” sisällöllä ole juurikaan tekemistä Paasikiven kanssa, lukuunottamatta pinnallisia viittauksia maantieteen rooliin. Myös Perussuomalaiset ovat viljelleet viittauksia Paasikiveen ”realismin” perikuvana turvallissuuspoliittisen keskustelun aikana.

Jos kyse onkin intressipohjaisesta analyysistä ja realistisen koulukunnan soveltamisesta, miksi pitäisi sitä nimittää paasikiveläisyydeksi, joka taas sekoitetaan kaikenlaiseen muuhun? Mielummin kuin pyrkiä kanavoimaan Paasikiveä tukemaan erilaisia ja erinäisiä johtopäätöksiä, olisi parempi avata näitä muillakin kun kutsumalla sitä ”opiksi”, ”reaalipolitiikaksi”, tai ”tosiasioiden tunnustamiseksi”,  sillä loppujen lopuksi nämä tarkoittavat kovin vähän.

Jukka Tarkka, Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota, 1947-1990, Otava (2012): ISBN 978-951-1-25796-7

Suomen tarina: sattumaa ja suurvaltapolitiikkaa

Englanninkielisia Suomen historioita ei löydy montaa. Jos joku pitää valita lahjaksi ulkomaalaiselle tuttavalle, niin Henrik Meinanderin tiivis tulkinta ajaa asiansa. Kirjan juoni on  lyhyesti kuinka Ruotsin itäisistä maakunnista ja myöhemmästä Suomen suuriruhtinaskunnasta kehittyi menestynyt kansallisvaltio Itämeren aluetta ja Eurooppaa vaivanneiden suurvaltasotien tuloksena. Toisin sanoen Meinanderille ensisijainen selitystekijä Suomen kohtalolle löytyy kansainvälisen järjestelmän luonteesta ja sen kriiseista, johon sisäiset tekijät kuten suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteet,  esimerkiksi talonpoikien vahva asema keskiajalla, tai tiettyjen yksilöiden toiminta, kuten Urho Kekkosen kylmän sodan aikana, reagoivat. Nuorta Karl Marxia mukaillen, suomalaiset ovat tehneet oman historiansa, vaan eivät itse valitsemissaan olosuhteissa. Tyypillisenä historioitsijana Meinander ei tietysti eksplisiittisesti tuo esille kansainvälistä järjestelmää selittävänä muuttujana, ja Suomen historiaa selitettävänä muuttujana –vaan lukijan tulee itse kaivaa tulkinta kirjan alusta ja lopusta, missä todetaan että historia on (aika itsestäänselvästi) keskenään ristiriidassa olevien ja odottamattomien historiallisten prosessien summa.

Meinander pyrkii tuomaan lisäarvoa kirjalleen toteamalla että markkinoilta puuttuu lyhyt Suomen historian yleisesitys, jossa käsiteltäisiin perinteisen poliittisen historian lisäksi myös talous- sosiaali ja kulttuurihistoriaa, ja jossa keskityttäisiin kaikista uusimpaan historiaan. Nämä lupaukset kirja myös lunastaa; puolet teoksesta käsittelee 1900-lukua ja myös kylmän sodan jälkeisille vuosikymmenille on annettu reilusti tilaa. Narratiivi loppuu vuoteen 2006; toteamukseen siitä että Suomen Nato-jäsenyys ei vaikuta todennäköiseltä lähitulevaisuudessa. Tässä lyhyessä arvostelussa keskitytään Meinanderin tulkintaan Suomen 1900-luvun poliittisesta historiasta, ja erityisesti maan ulkopolitiikasta.

Suomen itsenäistyminen kontekstualisoidaan hyvin 1900-luvun alun suurvaltapolitiikkaan: Suomen valtiopäiväuudistus oli seurausta Venäjän tappiosta Japania vastaan, ja maa itsenäistyi bolshevikkivallankumouksen seurauksena. Valkoiset voittivat sisällissodan nopeasti  Saksan avulla.  Meinanderin tulkinta toisen maailmansodan syistä taas on vähän kummallinen; hän toteaa että toinen maailmansota oli ikään kuin ketjureaktio ensimmäisestä maailmansodasta, ja että vuosia 1914-1945 voidaan ajatella yhtenä sotana, jossa oli epätavallisen pitkä väliaika. Selitys on vähintäänkin mustavalkoinen. Lienee päivänselvää että ainakin syyt konfliktin luonteelle toisen maailmansodan tapauksessa löytyvät vähemmän Versaillesin rauhan seurauksena syntyneestä kansainvälisestä järjestelmästä, kuin Natsi-Saksan ja sen johtajan ideologisesta maailmankuvasta. Suomen sotien narratiivissa kirja onnistuu paremmin; esimerkiksi vuoden 1943 Teheranin konferenssi, jossa Yhdysvaltojen aloitteesta liittoutuneet suostuivat periaatteessa säilyttämään Suomen itsenäisyyden sodan jälkeen mainitaan. Samoin maininnan saa Suomen sodanjohdon päätös olla yrittämättä sabotoida Muurmannin rataa, jota kautta suuri osa Yhdysvaltojen avusta Neuvostoliitolle kuljetettiin.

Meinander tiivistää hyvin J. K. Paasikiven sodanjälkeisen ajattelun –Neuvostoliiton intressit Suomen suunnalla ovat puolustuksellisia luonteeltaan. Jos Suomi saa vakuutettua Neuvostoliiton halustaan tehdä yhteistyötä, maan itsenäisyys säilyy. –jolle maan ulkopolitiikkaa lähdettiin rakentamaan. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnit (seurauksena Lontoon 1944 ulkoministerikokouksesta), Porkkalan palautus (osana Hrustsevin ulkopoliittisia avauksia)  ja ETY-konferenssiin johtanut prosessi (osana eurooppalaista détente-prosessia) sijoitetaan kaikki asiantuntevasti kylmän sodan suurvaltapolitiikan tekstuuriin. Urho Kekkosen ‘machiavellismiin’ Meinander suhtautuu pääosin positiivisesti, todeten että Kekkosen aikakauden ulkopolitiikan tulokset olivat kansallisen edun kautta katsottuna ‘absoluuttisen positiiviset’. Siihen kysymykseen olisivatko tulokset olleet kovin erilaisia jos Kekkosen tilalla olisi ollut joku toinen valtiomies –toisin sanoen kuinka paljon Suomen toimijuudella oli lopulta väliä kylmän sodan maailman pakkopaidassa– kirja ei vastaa. Analogia kylmän sodan suomettumisilmiön ja 1700-luvun Ruotsin hattu- ja myssypuolueiden suhteista sen ajan suurvaltoihin Ranskaan ja Venäjään on hauska.

Meinander korostaa oivaltavasti kahden vuonna 1992 tehdyn ulkopoliittisen päätöksen merkitystä, ja nostaa EU-hakemuspäätöksen rinnalle Suomen Hornet-hävittäjäkaupat Yhdysvaltojen kanssa. Kauppa paikkasi Suomen ilmapuolustuksessa koko kylmän sodan aikana olleen aukon ja sitoi maan puolustusinfrastruktuurin tiiviisti länteen, vaikka virallinen Suomi varoi markkinoimasta Euroopan unionia turvallisuuspoliittisena valintana. Meinander nostaa myös osuvasti esiin sen että EU-päätös nähtiin Suomessa dramaattisena historiallisena käännekohtana, joka sitoi maan tulevaisuuden vihdoin länteen –toisin kuin Ruotsissa ja Itävallassa, jossa jäsenyys ei herättänyt samanlaisia suuria tuntoja. Toisaalta Jukka Tarkka kritisoi teosta osuvasti siitä hyvästä että se ei mainitse kuinka tiukka kansanäänestyksen tulos loppupeleissä oli ja että kuinka ei-puoli johti pitkään mielipidemittauksissa. Teleologisuuden ongelma koskee pakostikin lyhyttä historiankirjaa laajemminkin. Meinanderilla ei ole kovin paljon intoa –tai varmaan lähinnä tilaa– korostaa sitä että monessa kohtaa Suomen historia olisi voinut mennä hyvin erilaisella tavalla; hyvin konkreettisesti esimerkiksi keväällä 1918 tai kesällä 1944. Tuloksena on siis eräänlaisen hegeliläisyyden vaara, jossa Suomen henki vääjäämättömästi etenee vasarakirveskulttuurista kohti historian loppua nokialaisena hyvinvointiyhteiskuntana. Toisaalta viimeisen sivun toteamus siitä että Suomen historia ei olisi sellainen kuin se on ilman Euroopan suursotia (tai ehkä erityisesti niiden tuloksia) on asiallinen vastalääke liialliselle determinismille.

Teoksen kuvitus, esimerkiksi vaalimainosten muodossa, on havainnollistavaa ja alkuperäisestä ruotsista tehty käännös on yleisesti hyvä. Joskus ruotsinkielinen sanajärjestys tuntuu kuitenkin jääneen elämään englanninkieliseen tekstiin. Myös joidenkin käsitteiden käännökset ovat epäidiomaattisia; esimerkiksi kylmän sodan aikainen ‘Saksan kysymys’ on käännöksenä ‘Germany question’.

Henrik Meinander, A History of Finland (London: Hurst, 2011), 208 sivua, ISBN 978-1-84904-090-7

The Ulkopolitistin haastattelussa Carl Haglund

Kuva: STT-Lehtikuva/Valtioneuvoston kanslia

Viime syksynä, kun turvallisuusneuvostokampanjan kirvelevä tappio oli vielä pahin mahdollinen skenaario, ja viime viikkoina kovalla liekillä palanut puolustuspoliittinen keskustelu korkeintaan toimituksen jäsenten villeimmissä unelmissa, The Ulkopolitist tenttasi osana puoluejohtajien haastattelusarjaa RKP:n puheenjohtaja Carl Haglundia ulkopolitiikasta ja Suomen roolista maailmassa. Haastattelu on toinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Edellisellä kerralla haastattelussa oli Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö.

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UPT: Miten RKP hahmottaa maailmanpolitiikkaa?

CH: Tätä kysymystä voi lähestyä monella eri tavalla. Ideologinen tulokulma on tietenkin se, että meidän liberaalit arvot vaikuttavat meidän tapaan katsoa maailmaa. Ihmisoikeudet, oikeudenmukainen globalisaatio, demokratia ja vapaa kauppa ovat ydinkäsitteitä, joiden toteutumista haluaisimme nähdä maailmassa, vaikka käytännössä maailma on tietysti kaukana siitä. Tämä tarkoittaa osaltaan sitä, että Suomen, joka mielestäni kykenee edustamaan kaikkia näitä monella hyvällä tavalla, ja laajemmin EU:n tulisi toimia demokratian, ihmisoikeuksien, vapaan kaupan ja reilun globalisaation edistämiseksi aktiivisesti. Tämä on meidän peruslähtökohta, joka heijastuu kaikkeen meidän toimintaan ja myös ulkopoliittisiin näkemyksiimme.

RKP:llahan on aika pikät perinteet ulkopolitiikassa – vaikka olemme pieni puolue, on puolueemme viitejäseniä ollut merkittävissä tehtävissä Suomen ulkopolitiikassa. Aikoinaan RKP:lla oli uskottava profiili ulkopolitiikassa ja tulimme paljon julkisuuteen ulkopoliittisten kannanottojen kautta. Vuosien mittaan tämä profiili on kuitenkin hieman kuihtunut. Viimeisen 20 vuoden aikana tämä [osaaminen] ei ole kuulunut meidän profiiliin ja tässä tavoitteeni puheenjohtajana onkin nostaa meidän [ulkopoliittista] profiilia.

UPT: Mikä on Suomen rooli tai asema maailmassa? Kuinka paljon Suomella on painoarvoa?

CH: Meidän painoarvo tulee siitä, että olemme arvostettu maa. Lähtökohtaisesti meillä ei ole huonoja suhteita mihinkään maahan, niin kuin monella muulla maalla. Sotilasliittoon kuulumattomana maana meillä on myös tietty etu eräissä asioissa. Rauhanturvaamisessa, kriisinhallinnassa ja rauhanvälityksessä meillä on hyvä imago, joka on pitkän tähtäimen oikealla työllä ansaittu siitä, että Martti Ahtisaari, Elisabet Rehn ja muut ovat kunnostautuneet kansainvälisesti [alan tehtävissä]. Me olemme kansainvälisesti arvostettu kansa, jolla ei ole rasitteita – tämä on meidän vahvuus. Paikka YK:n turvaneuvostossa tekisi Suomelle hyvää, koska se johtaisi siihen, että Suomi joutuisi muodostamaan kantoja kriisiin jos toiseen. Tämä johtaisi vääjäämättä myös siihen, että Suomessa olisi käytävä enemmän ulkopoliittista keskustelua.

Pohjoismainen viitekehys

UPT: Siirrymme pohjoismaiseen viitekehykseen. Millaisena näette sen tulevaisuuden esim. puolustusyhteistyössä?

CH: Henkilökohtaisesti minulla on suuria toiveita tämän suhteen ja kunnianhimotaso on korkealla. Ensi vuonna [2013] minulla on ilo ja kunnia toimia NORDEFCO-puolustusyhteistyöfoorumin puheenjohtajana. Hallitusohjelmassa olemme todenneet, että Suomen tavoitteena on syventää ja tiivistää pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Pohjana syventämiseen ja tiivistämiseen meillä on pohjoismainen solidaarisuusjulistus sekä Stoltenbergin raportti, joka aikoinaan toi aika paljon raikkaita ideoita. Toiveenani on, että NORDEFCO-toiminnalle voitaisiin luoda visio siitä, mikä on se tavoitetila, johon tähdätään. Tässä yhteydessä kyseeseen voi tulla etenkin materiaalinen yhteistyö – jota meillä jo on – ja sen myötä saavutettava tehokkuus ja kustannussäästöt yhteishankintojen ja –huollon kautta. Tämä myös edistäisi yhteistä harjoittelua ja koulutustoimintaa. Henkilökohtaisesti en myöskään poissulje sitä, että harkittaisiin enemmän myös puolustuspoliittista yhteistyötä – ts. yhteistä pohjoismaista puolustusta – päinvastoin. Haasteeksi muodostuu tietenkin kolmen Pohjoismaan Nato-jäsenyys, mutta varsinkin Ruotsin kanssa vain taivas on kattona ja tämä kortti tulisi katsoa. Olemme tilanteessa, jossa voimavarat tulevat olemaan vähäiset ja tämä yhteistyö voisi luoda osaltaan mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Tämä on pitkällä tulevaisuudessa, ja [siksi] tämä on niitä keskusteluita, joita meidän tulisi käydä. Puolustuspolitiikasta, kuten ulkopolitiikasta, puhutaan Suomessa vähän. Puolustusministeriöltä kysytään viikottain teknisluonteisia asioita, mutta Natosta ei käydä mitään syvällisempää keskustelua, ei myöskään sen vaihtoehdoista – puolustuspoliittinen keskustelu puuttuu, sen sijaan puolustuksen rakenteet ja materiaalihankinnat ovat median fokuksessa.

UPT: Onko suomen- ja ruotsinkielisillä kotimaisilla medioilla eroa suhteessa puolustuspoliittisen keskustelun puutteeseen?

CH: Ei minun mielestäni. Luen kymmenen lehteä päivässä – puolet suomeksi, puolet ruotsiksi – ja lisäksi myös kansainvälisiä lehtiä. Minusta suomalaiset lehdet ovat samaa [ryhmää], enkä näe niiden välillä eroja tässä mielessä.

UPT: Entä ero suomalaisen ja ruotsalaisen median välillä – pitääkö eräänlainen klisee Ruotsin avoimemmasta poliittisesta keskusteluympäristöstä paikkansa?

CH: Ruotsin poliittisessa kulttuurissa on ilmiö, jota voisi kutsua termillä världssamvete (vastuu/omatunto maailmasta, toim.suom.). Kun maailmalla tapahtuu vääryyksiä, niin ne ovat heti esillä Ruotsin mediassa ja poliittisessa keskustelussa. Ruotsalaiset päättäjät nousevat barrikaadeille ottamaan kantaa näihin asioihin, kun taas Suomessa – vähän kärjistäen – riidellään hallintouudistuksesta. Minun näkemykseni on, että ulkopoliittinen keskustelu ja fokus on Ruotsissa suurempaa. Världssamvete ei rajoitu vain poliitikkojen keskuuteen, se on osin myös kulttuurikysymys. Tämä näkyy myös siinä, että Ruotsille on itsestäänselvää, että kehitysapuna maksetaan vähintään 0.7% BKT:sta, kun taas Suomessa 0.7% pääseminen tuntuu olevan mahdottomuus. Voisi uskoa, että kansainvälisessä taloudessa elävä kansa ymmärtäisi, ettei kansainväliselle toiminnalle voi antaa varsinaista hintalappua ja unohtaa ne hyödyt, mitä Suomi siitä saa.

Suomi, EU ja Nato

UPT: Euroopan ulkosuhdehallintoa (EUH) ei tähän mennessä ole voitu pitää menestyksekkäänä. Mikä on EU:n rooli tai potentiaali ulkopolitiikassa?

CH: Tähän mennessä EUH ei ole vielä osoittautunut kovin hyödylliseksi. Minulla on se käsitys, että tietyissä kriiseissä esim. Pohjois-Afrikassa ja Haitin maanjäristyksen yhteydessä EUH on toiminut hyvin koordinoivana elimenä kriisiavun välittämisessä. EUH ei ole onnistunut kuitenkaan markkinoimaan niitä asioita, joissa se on onnistunut. Toivon itse, että pitkällä tähtäimellä EUH tuo meidän ulkosuhdehallintoon [uusia] mahdollisuuksia, kuten esim. yhteisiä pohjoismaisia lähetystöjä. Samalla tavalla näen, että EUH:n puitteissa voisi päälähetystöillä tuoda kaikille EU:n kansalaisille turvaa ja palveluita koko maailmassa.

Poliittista hyötyä loisi tietenkin se, että voisimme puhua paremmin yhdellä äänellä suurissa kriiseissä – Syyrian tilanteessa olemmekin aika hyvin onnistuneet tässä ja myös ilmastoneuvotteluissa on onnistuttu aika hyvin. Pitemmän päälle kuitenkin enemmän on saavutettavissa ja suurten jäsenmaiden pitäisikin hyväksyä se, että he ovat mukana luomassa tätä järjestelmää. Tällöin heidän pitäisi antaa vähän enemmän tilaa, eikä lähettää esim. Saksan tai Iso-Britannian ulkoministeriä sooloilemaan heti kun jotain tapahtuu.

Mielestäni [EUH:lta] pääsi syntymään virhe kun kompromissin oloisesti EU:n ensimmäiseksi yhteiseksi ulkoministeriksi valittiin ei-niin-korkean-profiilin poliitikko, vaikka hän onkin ihan pätevä ja asiallinen kaikin puolin. Jos asemaan olisi valittu hänen sijaan kokenut, arvostettu, kansainvälisesti tunnettu poliitikko, niin sillä olisi aivan erilainen painoarvo – olisimme saaneet aisaparin esimerkiksi Hilary Clintonille, nyt näin ei käynyt.

UPT: Suomi on edelleen periaatteellisesti, jos ei täysin faktuaalisesti, sotiaallisesti liittoutumaton. Voiko Suomi edelleen nojautua nykyisenlaiseen liittoutumattomuuteen?

CH: Suomi ei tällä hallituskaudella tule lähestymään mitään sotilasliittoa ja on vain yksi, mitä Suomi voisi realistisesti lähestyä – Nato. Itse en ole mikään Nato-intoilija, mutta en myöskään intohimoisesti vastusta Natoa, vaan minulla on pragmaattinen näkemys asiasta, joka lähtee siitä, että on Suomen etu ylläpitää uskottavaa kansallista puolustusta ja maanpuolustustahtoa. En myöskään usko, että sotilasliiton jäsenyydellä säästäisimme rahaa. Kaikista näistä syistä uskon, että tämä valittu tie on järkevä. Puolustusteknisesti olemme Nato-yhteensopivia, mikä mahdollistaa sen, että voimme osallistua kansainväliseen toimintaan. Nato-kumppanina voimme materiaalihankinnoissa ylläpitää Nato-standardeja ja sen myötä suorituskykyistä puolustusta, mistä parhaana esimerkkinä toimii JASSM-ohjukset, joita olemme luotettavana kumppanina hankkimassa Yhdysvalloista. Näen, että meidän kansainvälinen verkottuminen puolustuksen saralla on enemminkin pohjoismaalaista, jossa meillä on kehittämisen mahdollisuuksia ja joka vastaa kansan tahtoa. Olen puhunut pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittämisestä eri foorumeilla ja myös kirjoittanut siitä lehtiin, enkä muista yhtäkään kielteistä palautetta kansaltakaan.

Kansalaisten keskuudessa tämä on laajasti hyväksytty suunta, Ruotsissa tilanne on sama ja kannatusta löytyy. Näen, että Pohjoismaista yhteistyötä kehittämällä ja pysymällä Nato-kumppanina meillä on parhaat edellytykset toimia. En näe, mitä suurta hyötyä Natoon liittymisestä olisi. En myöskään näe erittäin suurta haittakaan, mutta en näe miten jäsenyys nyt hyödyntäisi meitä. Emme voi jättää omaa puolustustamme kehittämättä, joten säästökeino jäsenyys ei olisi, minkä lisäksi suurin osa Nato-maista käyttää BKT:hen suhteutettuna joka tapauksessa enemmän rahaa puolustukseen.

Suomi ei ole sotilasliitossa, mutta Suomi ei ole liittoutumaton mikä näkyy mm. siinä, että olemme Naton kumppanimaa. Meillä on ns. selkeät siteet länteen, ja joku voisi jopa ilkeästi todeta, että poimimme rusinoita pullasta. Kuitenkin myös Nato-maat hyötyvät kumppanuuksista ja kyseessä on win-win–tilanne. Suomessa unohdetaan usein, että Nato-kumppanuus tuo meille hyötyä vahvistamalla meidän uskottavuutta ja selkärankaa. Jotta Suomi ja Ruotsi eivät päädy tilanteeseen, jossa Nato kokisi meidän poimivan rusinoita pullasta, on tärkeää että mekin autamme. Suomen on oltava auttamisen arvoinen maa, kuten Jaakko Iloniemi aivan oikein aikoinaan totesi. Islannin kohdalla on hyvä muistaa, että avunpyyntöön voi vastata vain kahdella tavalla – “kyllä” tai “ei”. Kysymys ei ole siiitä, että hoitaisimme jonkun Nato-maan asioita, vaan osoituksesta, että Pohjoismailla on yhteistä tahtotilaa tehdä asioita yhdessä.

Ulkopoliittinen keskustelu Suomessa

UPT: Mitkä kolme asiaa muuttaisitte Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa?

CH: Ensimmäiseksi, ja päällimmäisenä, ulkopolitiikasta pitäisi keskustella Suomessa paljon enemmän. Toisena muuttaisin eräänlaisessa tyhjiössä käytävän keskustelun, jossa kansainvälisyydestä ja globalisoitumisesta saatavasta hyödystä pidetään melua talouden tiimoilta esimerkiksi Nokian muodossa, mutta heti kun kansainvälinen toiminta maksaa, lähdetään valittamaan esimerkiksi YK:n turvaneuvostokampanjan hinnasta tai EU:n jäsenmaksusta. Tällainen keskustelu ei ole kovin analyyttista ja kansainvälistymisen hyödyt Suomelle eivät välity kunnolla. Viittaan tässä poliitikkojen keskeiseen keskusteluun – meillä on monesti tutkijatasolla erittäin korkealaatuista keskustelua, mutta laajempi kansalaiskeskustelu, joka ulottuisi päättäjiin puuttuu. Suomessa tarvittaisiin enemmän världssamvetea.

Hyvänä esimerkkinä toimii Perussuomalaiset, jotka toissavuonna esittivät talouden tasapainottamisen keinoiksi EU:n “jäsenmaksun” maksamatta jättämistä ja kehitysavun lopettamista. Suomen ulkopoliittisen keskustelun tasoa heijasti se, ettei kukaan mediasta lähtenyt haastamaan näitä ehdotuksia huomauttamalla, ettei EU:lla ole jäsenmaksua, [tai] kysymällä EU-jäsenyyden taloudellisista hyödyistä tai kehitysmaatuen lopetuksen vaikutuksesta.

Itävalta sanoi “Ja” yleiselle asevelvollisuudelle

Itävaltalaiset antoivat siunauksensa yleisen asevelvollisuuden jatkumiselle

Tammikuun 20. päivä Itävalta järjesti ensimmäisen suoran, neuvoa-antavan kansanäänestyksensä liittotasavallan historiassa. Äänestyksellä ratkaistiin 143 vuotta vanhan instituution, asevelvollisuuden, kohtalo. Itävallan poliittinen johto lupasi sitoutua lopputulokseen huolimatta äänestyksen neuvoa-antavasta luonteesta. Lopulta 60 prosenttia äänensä antaneista kannatti yleisen asevelvollisuuden säilyttämistä, ja näin yleisen asevelvollisuuden jatkuminen sinetöitiin. Miehistä 64 prosenttia tuki asevelvollisuutta, kun taas 55 prosenttia naisista oli nykymallin kannalla. Syksyn gallupeissa äänestyksestä povattiin alunperin paljon tiukempaa, mutta lopulta asevelvollisuutta kannatti selkeä enemmistö. Äänestysprosentti itsessään jäi 49 prosenttiin. Syksyllä povattiin äänestysprosentin suhteen huomattavasti kovempia lukemia. Koska kuitenkin lähes puolet äänioikeutetuista antoi äänensä, suoraa kansanvaalia voidaan alppimaan päättäjien mukaan harkita myös muissa kysymyksissä.

Kuten The Ulkopolitist syksyllä asiaa jo alusti, vastakkain olivat kahden hallituspuolueen ehdotukset. Sosiaalidemokraatit (SPÖ), puolustusministeri Norbert Darabosin johdolla, ajoi asevelvollisuuden lopettamista ja siirtymistä ammattiarmeijaan liittokansleri Werner Faymannin ollessa lähinnä taustalla. Tukea aloitteelleen SPÖ sai myös Itävallan vahvalta bulevardilehdistöltä. Konservatiivinen ÖVP populistisen FPÖ:n tuella kannatti yleisen asevelvollisuuden säilyttämistä, samassa rivissä seisoi myös Itävallan asevoimat, Bundesheer. Jörg Haiderin perustama Itävallan tulevaisuudenliitto BZÖ kulki omaa tietään ja kehotti ihmisiä boikotoimaan kahden valtapuolueen masinoimaa äänestystä, jolla on puolueen mukaan lähinnä puoluepoliittiset päämäärät.

Kuten syksyisessä tekstissä tuli ilmi, Itävallassa siviilipalvelus on hyvin merkittävässä roolissa. Lähes 75 prosenttia asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta äänestäneistä ilmoitti, että siviilipalveluksen säilyttäminen oli tärkein syy kyllä-ääneen. Itävallan asevoimilla on taas ollut tärkeä rooli katastrofiavun antajana. Iso osa äänestäjistä ei uskonut ammattiarmeijan tarttuvan tarpeen tullen lapioon tai olevan valmis heittelemään hiekkasäkkejä esimerkiksi tulvatilanteen sattuessa. Varsinkin alppialueiden äänestäjien vaakakupissa katastrofiavun painoarvo oli suuri. Varsin mielenkiintoista oli, että vain murto-osa äänestäjistä sanoi antaneensa äänensä puoluekannan mukaan, ja harva perusteli äänestyskäyttäytymistään turvallisuuspoliittisin näkökannoin. Huvittavana esimerkkinä puoluelojaalisuuden rakoilemisesta oli, että boikottia ehdottaneen BZÖ:n kannattajat rahtautuivat uurnille noin viisikymmentäprosenttisesti.

Keskustelu ei osunut napakymppiin Keski-Euroopassakaan

Kuten Suomessa, asevelvollisuus on Itävallassa varsin tunteita herättävä instituutio, mikä väistämättä heijastuu aiheesta käytävään keskusteluun. Varsinaisesti puolustuspolitiikaan liittyviä kannanottoja oli hyvin kitsaasti, ja populistiset ja jokseenkin erikoiset kannanotot nostivat aina ajoittain päätään. Itävallassa asevelvollisuus on mielellään liitetty suosittuun puolueettomuuteen, ja varsinkin FPÖ heitti asian tiimoilta lisää vettä myllyyn. Myös SPÖ pyrki parhaansa mukaan vetoamaan äänestäjien tunteisiin, jotta nuoria miehiä rasittava “pakkopalvelus” voitaisiin lopettaa. ÖVP kunnostautui kamppailun edetessä varsin erikoisella ajatuksella, jossa se näki asepalvelun keinona integroida maahanmuuttajia yhteiskuntaan. Ajatus oli hieman omituinen ottaen huomioon, että reilusta 6000 18-vuotiaasta maahanmuuttajamiehestä vain noin 20 prosentilla on Itävallan kansalaisuus.

Saksalainen sotasosiologi Ines-Jacqueline Werkner kritisoi Itävallassa käytyä keskustelua. Hänen mukaansa keskustelu keskittyi lähinnä puolesta-vastaan-argumentteihin, ja merkittävät turvallisuus- ja yhteiskuntapoliittiset kriittiset näkemykset loistivat poissaolollaan. Taloudelliset näkökulmat dominoivat suuresti keskustelua. SPÖ yritti vakuuttaa äänestäjät ammattiarmeijan kustannustehokkuudesta, kun taas ÖVP ja Bundesheer yrittivät toppuutella ja osoittaa, että yleinen asevelvollisuus on huomattavasti halvempi vaihtoehto.

Arvovaltatappio puolustusministerille ja bulevardilehdistölle

Välittömästi vaalituloksen tultua lehdistön huomio kääntyi asevelvollisuuden lopettamista ajaneen puolustusministeri Daraboksen suuntaan. Koska koko muutosyritys henkilöityi niin vahvasti puolustusministeriin, erospekulaatiot alkoivat. Darabos kuitenkin sanoi, että hän aikoo pysyä virassaan, sillä äänestys koski ministerin mukaan yleisen asevelvollisuuden eikä hänen toimikautensa lakkauttamista. Darabos saakin edelleen puoluetoverinsa, liittokansleri Faymannin täyden tuen. Keskustaoikeistolainen Die Presse -lehti kritisoi äänestyksen jälkeisessä pääkirjoituksessaan Darabosia ja toteaa, että hänen tulisi näyttää olevansa ministeri eikä vain “puoluesotilas”, joka on puolueensa voimahahmojen talutusnuorassa.

Yleisen asevelvollisuuden säilyttäminen oli myös jonkinlainen niskalenkki populismista tai vähintäänkin muistutus bulevardilehdistön vallan rajoista. Itävallassa on muutama vahva lehti, jolla on kytköksiä muun muassa SPÖ:hön ja joka edustaa niin sanottua bulevardijournalismia. Sille on ominaista lehtien korkea painosmäärä, lyhyet ja tunteisiin vetoavat sekä skandaalihakuiset artikkelit. Lehdet ovat myös hyvin rikos- viihde- ja urheilupainotteisia. Malliesimerkki Itävallassa kyseisestä journalismista on Kronen Zeitung. Vaalitappio olikin näpäytys juuri kyseiselle lehdistölle, joka yritti muuttaa valtaansa poliittiseksi mandaatiksi. Tulos kertoikin siitä, että vaaleja ei voida  voittaa pelkästään “bulevardeilla.”

Katse eteenpäin

Vaikka yleinen asevelvollisuus Itävallassa säilyykin, on se väistämättä muutoksen kourissa. Itävallan asevoimia uhkaa tulevaisuudessa taloudellinen romahdus, jos kuluja ei saada leikatuksi. Tulevana vuonna leikkauksia joudutaan tekemään muun muassa harjoituksiin ja polttoainekuluihin. Muutos on välttämätön. Sen tietää myös puolustusministeri Darabos, joka ensi töikseen vaati lisäresursseja, vaikka hän oli kuitenkin asevoimien reformoinnin suhteen skeptinen.

Bundesheerin korkea-arvoisin upseeri, pääesikunnan johtaja Edmund Entacher toivoi  myötätuulta puolustusvoimien reformille. Järjestelmän ylläpitoon meneviä kuluja tulisi vähentää mutta sotilaiden määrää lisätä. Asepalveluksesta tulisi tehdä myös houkuttelevampi. ÖVP:n puolelta uudistuksia luvataan, ja sisäministeri Johanna Mikl-Leitner sanoikin, että kesään mennessä reformin suhteen pitäisi tapahtua jotain ja että päättäjät ovat saanet kansalta tehtäväksi Bundesheerin uudistamisen. Mikl-Leitnerin mukaan järjestelmään ylläpitämiseen meneviä kuluja pyritäänkin leikkaamaan 70 prosenttia. Sisäministeri totesi myös, että hänen mielestään siviilipalvelusta tulisi asepalveluksen ohella uudistaa avaamalla se vapaaehtoispohjalta naisille.

The Ulkopolitistissa ennustetiin syksyllä, että Itävallassa käytävä asevelvollisuuskeskustelu herättäisi mielenkiintoa myös Suomen suunnalla. Onhan näiden kahden maan turvallisuuspoliittinen orientoituminen sama, ja Suomessa on myös käytössä yleinen asevelvollisuus, joka on puolustusratkaisumme ytimessä. Näin ei kuitenkaan käynyt, jos medianäkyvyys toimii kiinnostuksen mittarina. Itävallan tapahtumat on tähän mennessä kuitattu muutamalla pienellä uutisella ja tiistain Helsingin Sanomien pääkirjoituksella ilman sen syvempää tutustumista käytyyn debattiin. Jos ja kun reformitoimet Itävallassa alkavat, on sangen mielenkiintoista nähdä, miten se Suomessa noteerataan – varsinkin jos Itävalta kykenee onnistuneesti reformoimaan yleistä asevelvollisuutta sekä puolustusvoimiaan.

Blogosfäärin tila

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Muuttuvissa Koordinaateissa.

Viime vuoden helmikuussa kirjoitin Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja suomalaisen IR-blogosfäärin tarpeesta. Keskustelunavaus herätti runsaasti huomiota ja päätyi mm. Suomen Kuvalehden nettisivuille ja herätti myös UPI:n Katri Pynnöniemen huomion. Nyt kun eräs Suomen kuuluisimmista ulkopoliittisista blogeista on lopettamassa toimintaansa, on ajankohtaista palata aikaisemmin käsiteltyihin metateemoihin ja pohtia julkisen ulkopoliittisen keskustelun ja blogosfäärin tilaa.

Vielä kerran ulkopoliittisesta keskustelusta

Julkisen keskustelun ongelmat ovat varmasti kaikilla sitä tiiviisti seuraavilla hyvin tiedossa: sisäänpäin kääntyneisyys, konsensusperinne, asiantuntijakultti ja puoluepolitiikasta kumpuava taipumus polarisaatioon ja omalle kuorolle saarnaamiseen hyvinä esimerkkeinä. Tähän voisi lisätä myös Jani Kaarron käsittelemän heimolaisuuden, tai tarkemmin vahvistusvinouman, joka on vahvasti esillä myös ulkopoliittisessa keskustelussa. Esimerkiksi Nato- ja EU-keskusteluissa näkyy vahvasti, kuinka niissä on omaksuttu kantoja, mielikuvia ja paikoittain jopa vanhentuneita tai paikkaansa pitämättömiä faktoja, jotka vastaavat keskustelijoiden omia ennakkokäsityksiä sekä maailmankatsomusta. Tämä on monissa teemoissa johtanut siihen, että usein eri ryhmät puhuvat toistensa ohi – he käyttävät usein eri kieltä ja hahmottavat teemoja täysin eri tavoin. Tätä dynamiikkaa valotti viimeksi Mikael Jungner äskettäisessä kirjoituksessaan koskien äskettäistä rasismikohua.

Tätä vahvistusvinoumaa on vahvistanut varsinaisten asiantuntijoiden vähäinen näkyvyys julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi angloamerikkalaiseen maailmaan verrattuna Suomessa puoluepolitiikan merkitys korostuu, koska muut keskustelijat jotka voisivat haastaa puoluepoliittisia näkökulmia – esimerkiksi ulko- ja puolustusministeriön virkamiehet, puolustusvoimien edustajat, ulkopoliittisten järjestöjen edustajat, kansainvälisen politiikan tutkijat, opettajat sekä jatko-opiskelijat – ovat jättäytyneet julkisen keskustelun ulkopuolelle. Poikkeuksena tietysti asiantuntijoiden jaettu huoli ulkopoliittisen keskustelun ”lässähtämisestä”, ”konsensuksesta”, ”konsensushenkisyydestä”, ”konsensuskulttuurista” ja ”vanhakantaisuudesta”, josta on tullut yksi ulkopoliittisen keskustelun säännöllisesti toistuvista itkuvirsistä.

Oman lisänsä tähän tuo myös perinteisen median vahva monopoliasema julkisen keskustelun sisällöntuotannossa. Kuten aiemmin todettua, ulkopoliittisen keskustelun rajoittuneisuus perinteiseen mediaan rajoittaa merkittävästi keskustelun interaktiivisuutta sekä analyyttista sisältöä: asiantuntijalausunnot ja mielipidekirjoitukset toimivat ainoina väylinä, joiden kautta asiantuntijat tuottavat tietoa. Tähän harvoin sisältyy kuitenkaan yritystä muuttaa tapaa, jolla keskustelua käydään tai haastaa keskustelussa esiintyviä näkemyksiä. Tämä lujittaa valloillaan olevaa päivystävän dosentin syndroomaa.

Huomioitavaa on myös, kuinka Suomesta puuttuu lähes täysin analyyttisen ”pitkän journalismin” perinne  ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskien. Kuvaavaa on, että ensimmäinen pitkän journalismin julkaisu, Long Play, on aloittamassa tämän kuun puolivälissä – eikä tällä hetkellä ole tietoa kuinka paljon ulko- ja turvallisuuspolitiikan tai kansainvälisen politiikan ilmiöt saavat huomiota julkaisussa. Sen sijaan päivittäiset uutisanalyysit ovat usein pinnallisia, yksittäisiä tapahtumia käsitteleviä artikkeleita tai mielipidekirjoituksia. Ne julkaisut, joissa suomalaista ulkopolitiikkaa käsitellään syvällisemmin – kuten Ulkopolitiikka tai Kanava – kärsivät pienestä levikistä (UP:lla n. 4000 ja Kanavalla n. 5600) ja sitä kautta näkyvyydestä. Tämä on johtanut eräänlaiseen ”iltapulu-syndroomaan”, (Iltapulu on ankkalinnalainen lööpeistään tunnettu tabloidilehti, joka on suomennettu Iltasanomien ja Iltalehden inspiroimana), jossa suurinta näkyvyyttä julkisessa keskustelussa nauttivat analyyttisesti pinnalliset kannanotot ja usein myös kärjistävät kannanotot, jotka ilmestyvät päivittäin ilmestyvissä uutislehdissä ja erityisesti iltapäivälehdissä.

Blogosfäärin potentiaalista

Katri Pynnöniemi oli oikeassa mainitessaan, että edellisessä kirjoituksessani (jonka pidempi versio on nähtävillä täällä) blogosfääriä pidettiin ”ideaalitilana” julkiselle keskustelulle. Syitä tälle on kolme. Ensiksi, perinteisessä mediassa varsinaista keskustelua asiantuntijoiden välille tai asiantuntijoiden ja lukijoiden välille ei synny. Semanttisesti onkin aavistuksen harhaanjohtavaa puhua ”keskustelusta”. Kyse on enemmän yksittäisten puheenvuorojen tuottamisesta, jotka harvoin johtavat rakentavaan dialogiin ulkopolitiikasta tai edes ulkopoliittisen keskustelun tilasta – ainakin mikäli julkisen keskustelun tilaa käsittelevän metakritiikin esiintymistahdista voidaan jotakin päätellä. Toiseksi, perinteisessä mediassa sisällöntuotantoa vaivaa tilanpuute ja asiantuntijakultti, joka on osittain johtanut varsin kepeään analyysiin. Katrille mainittakoon, että tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Suomessa olisi todellisia asiantuntijoita tai etteivät asiantuntijat voisi antaa todella hyviä lausuntoja, vaan sitä että julkisessa keskustelussa hyviä ja huonoja asiantuntijalausuntoja on vaikea erottaa toisistaan, ja jälkimmäiset saavat usein enemmän huomiota. Kolmas syy on yksinkertaisesti se, että julkista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käydään yhä enemmän verkossa.

Verkkopohjaisen keskustelun kautta julkisen keskustelun luonnetta voisi lähteä muuttamaan. Sosiaalinen media ja blogosfääri antavat asiantuntijoille työkalun laajentaa lukijakuntaansa sekä ottaa kantaa muiden asiantuntijoiden tuottamaan sisältöön ilman suoranaisia rajoitteita tilan, sisällön tai julkaisuaikataulun suhteen: Internet antaa journalisteille, akateemikoille, tutkijoille ja virkamiehille mahdollisuuden käsitellä haluamiaan teemoja perinteistä mediaa syvällisemmin, analyyttisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.  Julkisella verkkokeskustelulla on potentiaalia muuttaa erilaiset asiantuntijat keskustelijoiksi eikä niinkään perinteisen median lausuntoautomaateiksi. Tämä tosin vaatii useita muutoksia suomalaisessa keskustelukulttuurissa. Tärkeimpinä muutoksina voisi pitää erityisesti nuorempien virkamiesten vapauttamista ”virallisen linjan” taakse asettumisesta, joka vaikeuttaa niin puolustusministeriön, puolustusvoimien kuin ulkoministeriönkin osallistumista julkiseen keskusteluun. Suomessa olisi totuttava myös siihen, että asiat tappelevat, eivät miehet. Kolmanneksi julkiseen keskusteluun osallistuminen tulisi nähdä yhtenä asiantuntijoiden työtehtävänä, mikä olisi iso – mutta lyhyellä aikavälillä epätodennäköinen –muutos monen asiantuntijatehtävissä toimivan henkilön työnkuvassa.

Blogosfäärin teoreettisesta potentiaalista on kuitenkin vielä pitkä matka sen saavuttamiseen. Harva asiantuntija on tähän asti ollut valmis käärimään hihansa ja parantamaan julkista keskustelua yksittäisten kannanottojen, haastatteluiden ja mielipidekirjoitusten ulkopuolella. Mikael Jungneria vapaasti siteeraten, monet ovat täyttäneet kipponsa paukkumaissilla, lasinsa Pepsillä ja ihmetelleet ruudun ääressä julkisen keskustelun laaduttomuutta. Asenteiden muuttumista ei suoranaisesti ole näköpiirissä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska harvalla työnkuvaan kuuluu ”julkisen keskustelun luonteen muuttaminen” ja vielä harvempi saa rahallista korvausta oma-aloitteisesta keskusteluun osallistumisesta perinteisten mediaesiintymisten ja lausuntojen ulkopuolella. Tämä tietysti heijastuu siinä, ketkä ottavat osaa julkiseen keskusteluun verkossa. Esimerkiksi Twitterissä kansainvälispoliittisista ilmiöistä tai ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskustelevia ihmisiä on reilusti alle sata, ja samoista teemoista säännöllisesti bloggaavat voidaan laskea kahden käsin sormin. Suomalainen IR-blogosfääri on vielä monella tapaa lastenkengissä, mutta viime vuonna nähtiin monta askelta oikeaan suuntaan.

Viime vuoden satoa

The Ulkopolitist ja Suomen Muuttuvat Koordinaatit veivät molemmat onnistuneesti läpi ensimmäisen kokonaisen bloggausvuotensa, ja skeneen ilmestyi myös muutama lupaava uusi tulokas, joista erityismaininnan ansaitsevat Matti Pesun Hikipaja sekä Aino Frimanin Ajatuksia rauhasta ja kehityksestä. Molemmat bloggaavat The Ulkopolitistille 2013. Turvallisuus- ja puolustusblogeihin syntyi Jarno Limnéllin blogin rinnalle kaksi uutta blogia: kaksikielinen Random thoughts sekä nimettömän kirjoittajan Ammattisotilas. Mielenkiintoista on myös, kuinka Suomen IR-skenen kummisetä Osmo Apunen avasi bloginsa Aamulehden blogipalstalle, ja myös Helsingin yliopiston Teivo Teivainen aloitti bloggauksen ja twiittauksen vuoden lopulla.

Valitettavasti kuitenkin Suomen Muuttuvien Koordinaattien paketointi tämän vuoden alussa on merkittävä askel taaksepäin Suomen IR-blogosfäärille. Menneen vuoden aikana Hiski Haukkala on ollut niitä harvoja suomalaisia asiantuntijoita, jotka ovat lähteneet osallistumaan julkiseen keskusteluun ja sisäistäneet blogosfäärin merkittävimmän edun perinteiseen mediaan nähden: interaktiivisuuden. Blogit – ja sosiaalinen media – antavat asiantuntijoille mahdollisuuden reagoida niihin mielikuviin ja tulkintoihin, jotka ovat pinnalla julkisessa keskustelussa. Tässä mielessä SMK oli muita asiantuntijablogeja edellä. Vaikka esimerkiksi Risto Penttilän, Heikki Patomäen, Osmo Apusen ja Jarno Limnéllin blogeissa sisältö on paikoitellen varsin asiantuntevaa, he tuntuvat näkevän bloggauksen perinteisenä mielipidekirjoitteluna, josta puuttuu kiinteä side asiasta julkisesti käytyyn keskusteluun. Hiski on kuvannut tätä ”autistisena röhkimisenä”: asioista puhutaan omassa karsinassa, mutta ”varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia… …ei pääse syntymään.” Hiski ansaitsee täyden kunnioituksen siitä, että toisin kuin moni muu metakritiikkiä esittänyt asiantuntija, hän on laittanut itsensä peliin ja lähtenyt mukaan julkiseen keskusteluun omalla panoksellaan, joka näkyi niin twitterissä kuin SMK-blogissa.

Haasteita tulevaisuudelle

SMK:n sulkemisen jälkeen on huomioitava, kuinka suomalainen IR-blogosfääri menettää suurimman nimensä. Tämä heijastuu väistämättä myös siihen, miten se kehittyy tulevaisuudessa. Kaksi keskeisintä ongelmaa ovat tällä hetkellä, mistä saada uusia bloggaajia, jotka tuovat asiantuntijuutta, analysointitaitoa ja tuoreita näkemyksiä, sekä miten parantaa IR-blogosfäärin näkyvyyttä verkon ulkopuolella tapahtuvassa julkisessa keskustelussa?

Huolimatta Merikasarmin huolista ulkopoliittisen keskustelun lässähtämisestä, virkamiehet ovat kuitenkin pysytelleet keskustelun ulkopuolella ja. akateemisissa piireissä dynamiikka on samankaltainen. Virkamiehet, akateemikot ja kansalaisjärjestöjen asiantuntijat pysyttelevät tiukasti omissa karsinoissaan ja suljettujen ovien takana. Valitettavasti tämä mentaliteetti näyttää siirtyneen myös nuoriin opiskelijoihin, jotka eivät joko osaa, uskalla tai halua osallistua julkiseen keskusteluun. Vaarallista tämä on siksi, että näillä näkymin opiskelijoista tuskin kasvaa aikuisia, jotka osallistuvat tähän keskusteluun tulevaisuudessa.

Suurin haaste suomalaiselle IR-blogosfäärille lähiaikoina onkin näiden asenteiden muuttaminen. Julkisen keskustelun luonne ei tule muuttumaan ilman kollektiivista asennemuutosta julkista keskustelua koskien. Merikasarmin ja ja yliopistokampusten asiantuntijat olisi saatava näkemään julkinen keskustelu itseisarvona – ovathan suomalaiset näkökulmat maailman tapahtumiin jo itsessään tärkeitä – ja julkiseen keskusteluun osallistuminen normaalina osana asiantuntijatehtävissä toimimista. Suomalainen keskustelu paranisi merkittävästi, mikäli siihen ottaisi entistä näkyvämmin osaa tutkijat, professorit, opiskelijat, eri asiantuntijat sekä siihen erikoistuneet journalistit muutenkin kuin lausuntoautomaatteina.

Lyhyellä aikavälillä yksi parhaimmista ja todennäköisimmistä tavoista keskustelun vähittäiseksi muuttamiseksi olisi julkisen keskustelun tuominen osaksi opiskelijakokemusta. Opiskelijoita tulisi rohkaista seuraamaan ja osallistumaan julkiseen keskusteluun, koska heille bloggaaminen voi olla helpompaa ajankäytön kannalta, bloggaamisesta saa synergiaa omia opintoja ajatellen, ja kyynisesti todettuna nuoremman sukupolven asenteiden muuttaminen lienee helpompaa kuin kaavoihinsa kangistuneiden akateemisten harmaapartojen, varsinkin kun työpanoksesta tuskin saa rahallista korvausta. Tämä myös tarkoittaa sitä, että opiskelijoille tulisi pyrkiä antamaan tarvittava motivaatio, työkalupakki ja uskallus julkiseen keskusteluun osallistumiseksi ”harmaapartojen” toimesta. Erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa opiskelija-blogit ovat kovaa vauhtia yleistymässä, mutta Suomessa vastaavaa ilmiötä ei vielä ole, mikä on huolestuttavaa. Nykyisen julkisen keskustelun alaisuudessa Suomessa tuskin on kasvamassa uutta asiantuntijasukupolvea, joka on tyytyväinen asioiden nykytilaan. Mutta tämä ei tietysti tarkoita, että nykyopiskelijoista olisi automaattisesti kasvamassa idealisteja, jotka pyrkivät muuttamaan ulkopoliittisen keskustelun luonnetta. Todennäköisempää on, että yhä useampi opiskelija hakee tulevaisuudessa uutisensa, näkökulmansa ja akateemiset vaikutteensa englanninkielisestä aineistosta suomenkielisen keskustelun ja sisällöntuotannon surkastuessa entisestään.

Julkisen keskustelun ja IR-blogosfäärin parantaminen vaatii talkooasennetta ja yritteliäitä yksilöitä. Omalle kollektiivillemme bloggaamisen tavoite on ollut osallistuminen suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun sekä mahdollisuuksien mukaan sen luonteen muuttaminen analyyttisempään ja kansainvälisempään suuntaan. Isona osana tätä on ollut suomalaisen IR-blogosfäärin sekä sosiaalisen median yhteisön kehittäminen. Tämän yhteisön kehityksellä on kuitenkin oltava tavoite: vastaavanlaisten projektien yleistyminen, yhteisön luominen interaktiivisen ulkopoliittisen keskustelun luomiseksi ja näkyvyyden lisäämiseksi yleisessä ulkopoliittisessa keskustelussa ovat tärkeitä suomalaisen IR-blogosfäärin tulevaisuutta ajatellen. Asiantuntevinkaan sisältö ilman laajentuvaa levikkiä ja näkyvyyttä – kuten esimerkiksi Kanavan ja Ulkopolitiikan tapauksessa voidaan todeta – ei kykene tekemään onnistuneita interventiota suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun luonteeseen ja sisältöön, jotka eivät tällä hetkellä täytä nuorta kansainvälisestä politiikasta tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta innostunutta henkilöä innolla ja inspiraatiolla.

Venäjä hyökkää Suomeen huomenna lounasaikaan?

Ei vaikuta kovin todennäköiseltä. Tämä siis tiivistyksenä Maanpuolustuskorkeakoulun emeritusprofessori Alpo Juntusen Iltalehti-haastattelusta syntyneen keskustelun johtopäätöksestä. Merkillepantavampaa Juntusen sensaatiohakuisesta ‘ne jyrää meitin parissa tunnissa’ lausunnosta syntyneessä  keskustelussa on kuitenkin se kuinka asioita sekoitetaan sulavasti toisiinsa ja kuinka puolustuspolitiikassa puhutaan sujuvasti ristiin niin poliitikkojen, virkamiesten, akateemikkojen kuin journalistien toimesta. Analyyttisena poikkeuksena tulee mainita Osmo Apusen kirjoitus Aamulehdessä, jossa puolustetaan Juntusen nostaman puolustuksen kestävyys-kysymyksen relevanssia puolustushallinnosta tätä vastaan suunnattua täyslaidallista vastaan ja kyseenalaistetaan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön uskottavuus. Seuraavassa eritellään lyhyesti paria Suomen puolustuspolitiikalle keskeistä kysymystä, jotka ovat vajonneet julkisen keskustelun harmaan vetiseen olemukseen, kuin sattumat kouluruokalan hernekeitossa.

Kauanko Suomen puolustus sitten kestää? Ehkä ongelmallisinta Juntunen-kohussa on, että harvassa artikkelissa on tehty selväksi että puolustusvoimien rauhan ajan kokoonpanoa, eli toisin sanoen ympäri maata aluepoliittisesti ripoteltuja varuskuntia, ei ole suunniteltu puolustamaan maata. Toisin kuin Ruotsissa, joka siirtyi 50 000 sotilaan ammattiarmeijaan pari vuotta sitten, perustuu Suomen puolustusstrategia  reserviläisistä koostuvan kenttäarmeijan liikekannallepanoon ennen kuin vihollinen on aloittanut sotatoimet. Ruotsin rauhanajan armeija on taas nykyään pitkälti sama kuin sen käytettävissä olevat sodanajan joukot; näin ollen puolustusvoimien komentajan Sverker Göranssonin kommentit siitä että maanpuolustus kestäisi vain viikon ilman ulkopuolista apua kuulostavat ihan realistiselta. Toisin sanoen olennaiseksi kysymykseksi nousee onko Suomella nykymaailmassa enää aikaa mobilisoida talonpoikaisarmeijaansa, ja onko kenelläkään Suomen naapureista kapasiteettia tai aikomusta tuhota Suomen kaaderiarmeija varuskuntiinsa yllätyshyökkäyksellä.

Helsingin Sanomien Jarmo Huhtanen nostaa esille sen tosiasian että Suomella on korkean valmiuden joukkoja vain nimeksi Utin Jääkärirykmentissä. Utin muutamaan jääkäriin täytyy tosin lisätä ilmavoimien Hornetit, joiden olemassaolo hankaloittaa merkittävästi potentiaalisen vihollisen toimintaa. Jos kuitenkin hyväksymme argumentin siitä että Suomen puolustuskapasiteetti on tosiaan kohtuullisen hampaaton tällä hetkellä –siis juuri nyt, hyvä lukija– niin onko kenelläkään Itämeren alueen valtioista kapasiteettia suorittaa massiivista alueellista voimanprojektiota ja toimeenpanna yllätyshyökkäystä esimerkiksi huomenna? Vaikuttaa siltä että kahdella valtiolla olisi tähän periaatteessa valmius: Venäjällä ja… Ruotsilla. Ironisesti suuren Pohjan sodan hävinneellä osapuolella saattaa jopa olla enemmän välitöntä voimanprojektiokapasiteettia Itämerellä: Ruotsilla on edelleen eurooppalaisittain suuret ja modernit ilma- ja merivoimat. Jos hyväksymme Aleksandr Goltsin arvion siitä että Venäjällä on välittömästi käytettävissään miljoonan miehen paperiarmeijasta noin 40 000 sotilasta, tämä tekisi Ruotsin ja Venäjän käytettävissä olevista ammattiarmeijoista suunnilleen samankokoisia.

Tällä spekulaatiolla on tietty korkeintaan vain viihdearvoa, koska tuskin kukaan olettaa että kansankodille tai edes huomattavasti ongelmallisemmalle naapurille Putinin Venäjälle tulisi mieleen hyökätä ystävälliseen ja harmittomaan naapurivaltioon. Skenaarioiden epätodennäköisyyttä alleviivannee se että Arto Paasilinnan esikoisromaani liittyy juurikin kuvitteelliseen Suomen ja Ruotsin väliseen sotaan. Ennen kuin kukaan turvautuu 080808-korttiin, lienee syytä todeta että Venäjän ja Georgian suhteet olivat huonontuneet ainakin vuoden 2003 ruusuvallankumouksesta lähtien, ja että sota ei tullut suurena yllätyksenä niille jotka seurasivat tilanteen kehittymistä vuoden 2008 kesällä. Jos Fredrik Reinfeldt tai Vladimir Putin nyt jostain syystä päättäisivät palauttaa imperiuminsa sen kunnian päiviin turvautumalla ammattiarmeijaansa, niin olisi melko epätodennäköistä että operaatiota voitaisiin suunnitella ja toteuttaa niin hiljaa, että Suomen tai lähinnä isojen länsimaiden tiedustelu huomaisi mitään erikoista Itämeren alueen ilmassa.  Toisin sanoen invaasiota on satelliittien aikakautena melko hankalaa valmistella salassa, ja Suomen itsenäinen ilmapuolustus toimii melko tehokkaana pelotteena verrattuna esimerkiksi Baltian maihin, jotka ovat käytännössä täysin vailla ilmapuolustusta rauhanaikana ja joutuvat turvautumaan liittolaistensa lupauksiin. Vaikka puolustusvoimat kieltäytyy kommentoimasta asiaa, Suomi pystynee nostamaan puolustuskykyään hyvinkin nopeasti.

Ehkä mielenkiintoisin ja tärkein Juntunen-kohun myötä julkisuuteen noussut kysymys on, onko Pohjoismaisella puolustusyhteistyöllä oikeasti mitään potentiaalia? Osmo Apunen linjaa tylysti että ’pohjoismainen puolustusyhteistyö on ihan uskottavaa, jos voimme luottaa siihen, että apua tulee Pohjolan ulkopuolelta, kunhan vain sitkeästi viivyttämme.’ The Ulkopolitistissa on aiemmin kirjoitettu pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä myyttina, ja tultu aikalailla samoihin loppupäätelmiin. Hiski Haukkala on kuitenkin kritisoinut kyseistä tulkintaa Juntunen-kohun aikana tehdyssä kommentissaan, ja muistuttanut siitä että valtatasapaino Itämeren alueella on muuttunut valtavasti 1930-luvun ajoista. Haukkalan mukaan olennaista –hypoteettisessa Suomen ja Venäjän välisessä sotilaallisessa konfliktissa– ’olisi muun muassa alueellisen ilmatilan kieltäminen Venäjältä ja tässä yhteispohjoismaiset ilmavoimat olisivat varsin varteenotettava alueellinen pelote. Lisäksi ongelmistaan huolimatta etenkin Ruotsilla on edelleen paljon muita sotilaallisia kykyjä, joita Suomelta puuttuu.’ Tämä ajatusmalli vaikuttaa mielenkiintoiselta, jos edellä mainitut Aleksandr Goltsin arviot Venäjän armeijan tämän hetkisestä kokonaissuorituskyvystä heijastelevat todellisuutta.

Toisin sanoen pohjoismaalainen sotilaallinen tasapainottaminen voisi nykytilanteessa olla mahdollista ja edistää Itämeren alueen vakautta Yhdysvaltojen yrittäessä vähentää rooliaan Euroopassa? Kenties Apusen ja Haukkalan pointteja, ja sitä kautta Natoa/Yhdysvaltoja ja Pohjoismaista puolustusyhteistyötä, olisi hedelmällisintä joko-tai dikotomian sijaan katsoa toisiaan potentiaalisesti vahvistavina trendeinä. Molemmat kertovat tärkeän osatotuuden Suomen puolustuspoliittisesta tilanteesta ja siinä piilevistä mahdollisuuksista ja haasteista. Pohjoismaisen yhteistyön aikaansaaminen kuitenkin edellyttäisi rohkeutta ja aloitteellisuutta myös suomalaisilta päätöksentekijöiltä sen sijaan että korostamme että kykenemme varmasti taistelemaan ihan yksin ja että emme ole vaikuttuneita ruotsalaisten solidaarisuuslupauksesta kuten puolustusministeri Carl Haglund juuri teki.

Kuva: Wikipedia.

Ydinkoekieltosopimus: Obaman perintö ydinaseettoman maailman tavoittelulle?

Obama visioi Prahassa ydinaseetonta maailmaa

Vuodesta 1945 vuoteen 1996, jolloin YK:n yleiskokous hyväksyi CTBT:n eli ydinkoekieltosopimuksen, maailmassa tehtiin yli 2000 ydinkoetta.  Enemmän tai vähemmän kunniakasta tilastoa johtaa Yhdysvallat yli tuhannella ydinkokeellaan, joista viimeisimmän se teki vuonna 1992. Ydinkokeet kieltävälle sopimukselle oli siis tilausta. Tilausta on edelleen, mikäli ydinaseista vapaata maailmaa tai merkittäviä vähennyksiä ydinasearsenaaleihin haikaillaan, sillä ilman ydinkokeita ydinasekyvykkyyden kehittäminen on vaikeaa. Vuodesta 1996 ydinkokeinen tahti on laantunut. Maailma on vuoden 1996 jälkeen nähnyt Intian kuin myös  Pakistanin testit sekä Pohjois-Korean kokeet vuosilta 2006 ja 2009.

Huolimatta ydinkokeiden loppumisesta CTBT ei ole kuitenkaan tähän päivään mennessä astunut voimaan, ja pidättäytyminen ydinkokeista pysyy edelleen eräiden valtioiden (Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Ranska ja Iso-Britannia) moratorioiden varassa, mikä on ollut tosin varsin menestyksekästä. Sille, että CTBT ei ole voimassa, on syynsä. Sopimukseen nimittäin jätettiin lisäpöytäkirja, jossa mainittiin 44 valtiota, joiden pitää ratifioida sopimus, jotta se voisi astua voimaan. Lisäpöytäkirjassa on mainittu valtiot, joilla on ydinkapasiteettia, toisin sanoen mahdollisuus ydinaseohjelmaan. Osa pöytäkirjan valtioista (mm. Intia, Pakistan ja Pohjois-Korea) on jättänyt sopimuksen kokonaan allekirjoittamatta, osa on allekirjoittanut sen mutta on taas jättänyt ratifioimatta (mm. Yhdysvallat ja Kiina). Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1999 ja on mukana myös niin sanotussa “CTBT:n ystävien ryhmässä”, joka järjestää asian tiimoilta ministeritason kokouksia.

CTBTO – järjestö, joka ei vielä ole järjestö

Sopimuksen voimaansaattamiseksi on perustettu valmisteleva komissio, The Preparatory Comission for the CTBTO, jonka tavoitteena on edistää sopimuksen implementointia. Sen jälkeen, kun sopimus on astunut voimaan, perustetaan varsinainen CTBTO.

Valmisteleva komissio, josta jo yleisesti käytetään nimeä CTBTO, on jo nyt varsin tehokas kansainvälinen organisaatio. Sillä on päämaja Wienin UNO Cityssä, ja se on  kehittänyt relevanttia kapasiteettia ydinkokeiden tunnistamiseksi. Merkittävin CTBTO:n järjestelmistä lienee monitorointijärjestelmä, IMS, jonka tarkoituksena on tunnistaa, mikäli jossain päin maapalloa valtio tekee ydinkokeen. Järjestelmään kuuluukin yli 300 asemaa ympäri maapalloa. IMS:n tehokkuus huomattiin vuosina 2006 ja 2009, jolloin sen asemat tunnistivat Pohjois-Korean tekemät ydinräjäytykset. IMS:n, ja myös kansallisten järjestelmien johdosta, ydinkokeita on tällä hetkellä hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, tehdä jäämättä kiinni.

Yhdysvaltain johtajuutta kaivataan

Yhdysvaltain rooli CTBT:n ja samalla ydinkokeistä pidättäytymisen normin tulevaisuutta ajatellen on keskeinen, keskeisempi kuin CTBTO:n, joka luo lähinnä puitteita ja teknistä valmiutta sopimuksen voimaansaattamiselle. Jos Yhdysvallat ratifioisi sopimuksen, se voisi antaa sysäyksen muille maille, esimerkiksi Kiinalle, tehdä saman. Toki myös vastakkainen ilmiö olisi mahdollinen. Muiden maiden ratifioidessa paine Yhdysvaltoja kohtaan saattaisi kasvaa. Tosin, Yhdysvallat ei ole ainoa kanto kaskessa. Paljon on tapahduttava, jotta esimerkiksi Pohjois-Korea, Intia ja Pakistan ratifioisivat sopimuksen. Varsinkin Intia on ollut skeptinen sopimuksen suhteen, vaikka sen  kielteinen asenne on muuttunut sopimuksen hyväksymisvuodesta.

Bill Clinton oli ensimmäinen valtiojohtaja, joka allekirjoitti CTBT:n. Siihen riemunkiljahdukset Yhdysvaltain suhteen loppuivat. Ratifiointi onkin jäänyt tähän päivään asti haaveeksi. CTBT on ollut viimeksi senaatin käsittelyssä vuonna 1999, jolloin se asettui ratifiointia vastaan, mikä oli suuri takaisku Clintonille. Senaatti, varsinkin sen republikaanijäsenet, ei ollut silloin vakuuttunut CTBTO:n monitorointijärjestelmän tehokkuudesta.

George.W. Bushin kaudella CTBT-prosessi ei  lähtenyt etenemään, mistä ei voi olla järin yllättynyt. Sopimus ei Bushin näkemyksen mukaan olisi estänyt rosvovaltioita kehittämästä ydinaseita ja täten sen ratifioinnilla ei olisi ollut Yhdysvalloille minkäänlaisia myönteisiä turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Bushin hallinto tosin suhtautui koko ydinaseiden nonproliferaation periaatteeseen penseästi, ja sen asenteen voidaan nähdä olleen periaatteelle vahingollinen.

Tunnelin päässä alkoi näkyä valoa vuonna 2009, jolloin uusi presidentti Barack Obama piti kuuluisan Prahan puheensa. Obama esitteli kansanjoukolle visiotaan ydinaseettomasta maailmasta, ja CTBT:n ratifioinnilla oli visiossa merkittävä rooli. Obama lupasikin aggressiivisesti edistää CTBT:n ratifiointia Yhdysvalloissa. Obaman ensimmäisellä kaudella Yhdysvallat otti varsin maltillisia askelia kohti ydinaseetonta maailmaa. Obaman ulkopoliittiselle visiolle oli kuitenkin  tärkeää, että senaatti hyväksyi uuden, prioriteettilistalla korkeammalla olleen,  START-sopimuksen, jolla Yhdysvallat ja Venäjä sitoutuivat vähentämään strategisten ydinaseidensa määrä.

CTBT:n ratifiointi jäi kuitenkin edelleen haaveeksi, mutta senaatin päätös antoi aihetta positiivisuuteen myös CTBT:n suhteen. CTBT:n laittaminen sivuun saattoi olla myös tietoinen valinta, jotta skeptisten republikaanien tuen saamiseen voitaisiin rauhassa käyttää aikaa. Mikäli sopimus ei saisi tälläkään kertaa 2/3 senaatin tuesta, olisi se jo lähes kuolinisku sopimukselle.  Aihetta optimismiin antavat myös suurmiehet menneisyydestä. Eräät konkaripoliitikot republikaanien Henry Kissingerin ja George Schultzin johdolla ovat antaneet vahvan tukensa CTBT:lle. Tällä voi olla vaikutus tämän päivän vaikuttajiin.

Myös faktat puhuvat CTBT:n ratifioinnin puolesta. National Academy of Sciencen raportti murtaakin monta myyttiä CTBT:n suhteen: Yhdysvallat kykenee ylläpitämään riittävää määrää ydinaseita ilman ydinkokeita, ja CTBTO:n monitorointijärjestelmä yhdistettynä kansallisiin kapasiteetteihin on niin luotettava, että sopimusta rikkovan valtion konnuudet saataisiin selville. Demokraattien toiveissa lieneekin, että raportin faktat voisivat hälventää republikaanien pitkälti ideologisen vastustuksen.

CTBT:n ratifioiminen olisi  poliittinen viesti Yhdysvalloilta maailmalle. Se osoittaisi, että Yhdysvallat on sitoutunut ydinaseiden lisääntymisen estämisen periaatteeseen, vaikka on selvää, että ydinasepelotteella on edelleen merkitystä Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikassa.  Uutta poliittista viestiä voitaisiin hyvinkin kaivata aikana, jolloin ilmoille tulee varsin huolestuttavia uutisia. Vaikka sopimuksen ratifiointi ei ole Washingtonin päällimmäinen ulkopoliittinen projekti, CTBT:n ratifioiminen luulisi olevan  Obamalle tärkeää, mikäli hän haluaa jäädä historiankirjoihin presidenttinä, joka teki työtä ideaaliensa eteen.

Mitä Yhdysvaltain ratifioinnin jälkeen?

Voi olla hyvinkin todennäköistä, että CTBT Yhdysvaltojen ratifioinnista huolimatta ei astu koskaan voimaan. Ennusteet esimerkisi Pohjois-Korean ratifioinnille ovat luvalla sanoen heikot.CTBT ei ole nonproliferaatiolle mikään kuolemanvakava asia; onhan nykyisillä pidättäytymisillä hyvin päästy eroon erittäin haitallisista kokeista.

Kuten on jo sanottu, CTBT:n edistymisellä olisi myönteisiä poliittisia vaikutuksia. Yhdysvaltain mahdollinen ratifiointi, ja sen todennäköisen vaikutus Kiinan ratifiointiin, olisi kuitenkin suuri tuki keskinäisriippuvaiselle ja kirjavalle nonproliferaatio- ja aseidenriistuntaregiimeille, ja se voisi mahdollisesti luoda uutta “momentumia” laajemmalle nonproliferaatioagendalle. Yhdysvaltojen ja Kiinan ratifiointien myötä kaikki alkuperäiset ydinasemaat olisivat mukana, ja  näin ollen tuki ydinkokeista pidättäytymisen normille olisi yhä vahvempi. Täytyy myös muistaa, että kahden suurvallan mahdollinen astuminen sopimukseen antaisi muille valtioille, kuten Israelille ja Pohjois-Korealle, suuremman syyn harkita sopimusta, millä olisi  mahdollisesti alueellisia turvallisuuspoliittisia vaikutuksia.

CTBT:stä ja CTBTO:n jäsenyydestä on myös konkreettisia hyötyjä varsinkin kehittyville maille. Esimerkiksi tällä hetkellä sopimuksesta ulkopuolella oleva Indonesia, joka katselee Kiinan ja Intian toimia, saisi IMS:stä suurta hyötyä, koska järjestelmä kykenee varoittamaan muun muassa tsunameista. CTBTO-jäsenyys antaisi kehittyville maille myös monenlaista muita potentiaalista hyötyä siviilipuolella. Näin ollen on selkeää, että vaikka nonprofileraation regiimi ei välttämättä suuria harppauksia Yhdysvaltojen sopimukseen astumisen möytä otakaan, olisi siitä useita poliittisia ja myös muita hyötyjä sekä jäsenmaille että nonprofileraation ja ydinaseriisunnan periaatteille.

Himasen uusi yhteiskuntapäivitys nojaa vanhaan mittariin

Kuva: Leo Stranius

Marraskuun alussa The Ulkopolitist lähetti toimittajansa Säätytalolle, missä julkaistiin filosofi Pekka Himasen johtaman tutkimusryhmän Sininen kirja. Kirja on nimensä mukaisesti kestävän tulevaisuuden hahmotelma, blueprint, sinisten järvien Suomelle. Sinisen kirjan pohjalta julkaistaan myöhemmin laajempi kansainvälinen teos. Tutkimusryhmän työ pohjustaa Valtioneuvoston tulevaisuusselontekoa, jonka on määrä valmistua vuonna 2013.

Sinisen kirjan punaisena lankana kulkee kolmikantainen visio kestävästä kasvusta, jossa huomioidaan niin taloudellinen, sosiaalinen kuin ekologinen kestävyys. Kuten professori Ilkka Niiniluoto Säätytalolla totesi, ajatus kestävän kehityksen kolmesta näkökulmasta on tuttu jo vaikutusvaltaisesta vuoden 1987 Brundtlantin raportista. Pelkästä vanhojen ajatusten lämmittelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Himanen tutkimusryhmineen soveltaa kehikkoa erityisesti 2010-luvun Suomen kontekstiin tutkimustiedon, moraalifilosofian ja käytännön politiikkasuositukset yhdistävässä kirjassa.

Himanen johtaa perinteisen hyvinvointivaltion (Himasen sanoin hyvinvointivaltio 1.0) historian 1930-luvun Suuren laman jälkeiseen New Deal -politiikkaan Yhdysvalloissa sekä toisen maailmansodan ajan Englantiin. Canterburyn arkkipiispa William Temple esitteli sekä termin welfare state että kristilliseen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvan hyvinvointipolitiikan, jota Clement Attleen Labour-hallitus toteutti 1945-1951. Se jatkui konsensuksena aina Margaret Thatcherin aikaan asti. Politiikkaa pohjusti William Beveridgen vuoden 1942 raportti, jossa yhteiskunnan katsottiin kohtaavan viisi suurta haastetta, jotka Himasen tulkinnan mukaan koskivat sosiaaliturvaa, terveydenhuoltoa, koulutusta, asumista ja työllisyyttä. Suomessa vastaava tärkeä julkaisu oli puolestaan Pekka Kuusen tulonsiirtojen taloudellis-sosiaalista merkitystä korostanut 60-luvun sosiaalipolitiikka.

Himasen mielestä hyvinvointivaltio 1.0 onnistuikin huomattavan hyvin korjaamaan erilaisia deprivaatioita: köyhyyttä, sairautta, tietämättömyttä ja kurjuutta. Moderniksi malliksi Himanen luonnostelee hyvinvointiyhteiskunta 2.0:n, jossa valtion rooli säilyy, mutta muukin yhteiskunta osallistuu hyvinvoinnin rakentamiseen. Sen tehtäväkin olisi aiempaa kunnianhimoisempi eli hyvinvoinnin ja onnellisuuden proaktiivinen edistäminen, ei pelkkä kurjuuden vähentäminen: “[E]i-kurjuus ei ole vielä sama asia kuin hyvinvointi… hyvinvointiyhteiskunnan tavoite täytyy olla varsinainen hyvinvointi.” Tällaisessa yhteiskunnassa hyvinvointiyhteiskunta edistäisi taloudellista, sosiaalista ja ekologista hyvinvointia niin, että nämä kehityksen puolet ruokkisivat toisiaan hyvän kehässä, jonka lopullisena päämääränä on arvokas elämä.

Himanen käsittelee erityisen monipuolisesti hyvinvoinnin taloudellisia edellytyksiä sekä niiden uhkaavaa puutetta eli kestävyysvajetta. Himanen suosittelee erilaisia konkreettisia tapoja korjata vaje etsien ratkaisujen avaimia eläkeiästä, kannustavista mekanismeista, moderniin “uuteen diiliin” perustuvasta reiluuden kansalaisetiikasta sekä informaatioajan globaalisti verkottuneen talouden uusista mahdollisuuksista. Eräs kiinnostavimmista aiheista, johon sopii toivoa palattavan tarkemmin tulevassa kansainvälisessä teoksessa, on kysymys kasvutalouden yhteydestä ekologiseen kriisiin.

Himanen on tietoinen ongelmasta: “nykyisen kehitysmallin ekologinen velkaantumispiste on nopeasti kasvamassa kestämättömään pisteeseen”. Niinpä kysymys kuuluu, voidaanko nykyistä bruttokansantuotteen (BKT) kasvuun nojaavaa hyvinvoinnin mallia 1) korjata ekologisesti kestäväksi vai onko 2) talouskasvu jo lähtökohtaisesti ympäristölle tuhoisaa. Jälkimmäinen vaihtoehto johtaa degrowth-talousajatteluun, jonka perusargumentin Himanen kärjistää näin: “[Koska] taloudellinen kasvu ilman ympäristön kestämättömän kuormittumisen lisääntymistä ei ole mahdollista… ei talouskasvun lisäämisen pitäminen yhteiskunnan päämääränä ole enää mielekästä”.

Kädenojennus kasvukritiikille jää Sinisessä kirjassa melkoisen näennäiseksi. Himasen mukaan on nimittäin syytä varoa tällaisia “puhtaasti ideologiselta pohjalta lähteviä julistuksia”. Himanen arvioi, että onnellisuuden kasvun yhteys tietyn rajan ylittäneeseen BKT-tasoon on empiirisen tutkimuksen nojalla vielä avoin kysymys. Kasvukriitikkojen keskeinen argumentti eli ns. Easterlinin paradoksi ei siis pidä välttämättä paikkaansa: onnellisuus voisikin kasvaa BKT:n kasvun myötä myös rikkaissa maissa.

Kasvukriitikko ehkä muistuttaisi, ettei mitään onnea tai kehitystä voi lopulta olla edes olemassa ilman ekologista kestävyyttä, jota nykymalli hälyttävästi uhkaa. Vielä vakavammin talouskasvun ja ympäristön kuormittumisen kasvun absoluuttista irtikytkentää (absolute decoupling) ei ole toistaiseksi saavutettu, vaan ainoastaan suhteellisesti (relative decoupling). Pikemminkin kasvun ja kestämättömän kulutuksen yhteydellä näyttäisi olevan vahva empiirinen pohja, kuten jo Tim Jacksonin vuoden 2009 Prosperity Without Growth -raportissa huomautettiin. Kumpi siis onkaan väkinäinen mantra, Himasen sanoin “ideologiselta pohjalta lähtevä julistus”, talouskasvu vai sen kritiikki?

Kasvukritiitikko voisi myös kyseenalaistaa BKT:n kasvun mielekkäänä hyvinvoinnin mittarina ja kysyä, minkä vuoksi Himanen on valmis päivittämään hyvinvointiyhteiskunnan muttei itse hyvinvoinnin mittareita. BKT-määräisen talouskasvun kritiikki ei automaattisesti tarkoita kasvun filosofian kritiikkiä, vaan kehitystä on mahdollista mitata monilla muillakin mittareilla (näistä tunnetuimpia lienevät Happy Planet Index eli HPI ja Genuine Progress Indicator eli GPI). Vaihtoehtomittareita ei Himanen jostakin syystä Sinisessä kirjassa kuitenkaan lainkaan käsittele.

Toinen kriittinen näkökulma huomauttaa, ettei kaikkea taloutta edes voi tai kannata kvantitatiivisesti mitata. Kansaneläkelaitoksen vasta julkaisemassa Yhteyksien kirjassa Jarna Pasanen ja Marko Ulvila huomauttavat, että BKT-keskeisyys jättää huomioimatta monenlaista epävirallista taloutta ja vaurautta. Esimerkiksi maahan jätetty öljy merkitsee arvokkaan ilmakehän säilyttämistä elämälle suotuisana, kun sen polttaminen kenties hetkellisesti nostaa BKT:ta, mutta pilaa ilmaston. Tästä näkökulmasta BKT:n kasvu eli “talouskasvu” voikin merkitä todellisen vaurauden tuhoamista, ei sen kasvua. Esimerkkejä epävirallisesta taloudesta, joka kääntyy huonosti markkinoiden kielelle, ovat Pasasen ja Ulvilan mukaan muun muassa jokamiehenoikeudet, puhdas hengitysilma, julkiset tilat, lasten kasvattaminen sekä monenlaiset vapaaehtoiset palvelusten vaihdot.

Pasasen ja Ulvilan näkökulma rohkaisee kyseenalaistamaan koko nykyisen pääoma- ja rahakeskeisen mallin, jonka ehdoilla työllisyys ja hyvinvointipalvelujen järjestäminen yhä todella riippuu BKT-määräisestä talouskasvusta. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kehottikin Tulevaisuusselonteko-sivustolla julkaistussa kirjoituksessaan pohtimaan kasvukriisin systeemistä luonnetta. Sen sijaan Säätytalolla puhunut Manuel Castells korosti toistuvasti talouskriisin osalta (kuuluksi yhteiskuntatieteilijäksi hieman omituisesti) ettei kyse ole systeemisestä kriisistä, vaan vääristä valinnoista. Samanlainen vaikutelma syntyy Himasen kirjasta, jossa kapitalistista kulutusyhteiskuntaa ei sittenkään politisoida, vaan ainoastaan hieman viherretään.

The Ulkopolitistissa on pohdittu Suomen paikkaa kansainvälisen politiikan kentillä vaalitappioon päättyneen ja varsin ylianalysoidun YK:n turvallisuusneuvostokampanjan jälkeen. Halosen-Tuomiojan ”idealistista” linjaa on kritisoitu sekä Naton suojiin hakeutumista toivottu. Mikään ei kuitenkaan määrää, että Suomen kannalta oleellisin ulkopolitiikka olisi turvallisuuspolitiikkaa, ainakaan sanan suppeassa merkityksessä. Sinisessä kirjassa Himanen kysyy, olemmeko hyvinvointivaltion rakentamisen jälkeen kadottaneet tunteen yhteisestä yhteiskunnallisesta missiosta. Missä Suomi voisi toimia edelläkävijänä nykyisellä vuosisadalla? Tähän kysymykseen Himanen nosti Ulkopolitistin toimittajalle kirjansa lehdiltä konkreettisen ehdotuksen: Suomi voisi pyrkiä valtiona maailman ensimmäiseksi ekologisesti kestäväksi julkiseksi sektoriksi.

Suomi tarjoaa muiden pohjoismaiden ohella maailmalle yhä innostavan esimerkin jokaisen huomioon ottavasta yhteiskunnasta, joka on Yhdysvaltojen tai Iso-Britannian kaltaisiin luokkayhteiskuntiin verrattuna todellinen mahdollisuuksien maa. Kestävän hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen kelpaisikin mainiosti Suomen uudeksi ulkopoliittiseksi tehtäväksi. Samalla olisi tasavallan presidentti Sauli Niinistöä lainaten syytä välttää tahatonkin ylimielisyys, ja miksei oppia myös muilta: HPI:lla mitattuna Costa Rica menestyi vuonna 2012 parhaiten, kun Suomi oli vasta sijalla 70. Ratkaistiinpa hyvinvoinnin ekologinen kriisi sitten vihreällä kasvulla, degrowthilla, vaihtoehtoisilla mittareilla tai epävirallisella taloudella, julkisen sektorin kestävyystavoite on mielekäs ainoastaan, jos yhteiskunta ei samalla ohjaa kansalaisiaan kestämättömään kulutustalouteen.

Kuninkaallinen Suomi – Katsaus kristallipalloon

Kuningas Kaarle I (r. 1918-1940).

Tieto iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Marraskuun 11. päivänä vuonna 1918 kaksi hyvin erilaista viestiä kantautui Saksasta Suomeen. Ehdottomasti kansainvälisesti tärkeämpi uutinen oli, että Saksa solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa, saattaen loppuun yli neljä vuotta kestäneen maailmansodan, mutta Helsingistä katsoen suurempi uutinen tuli Hessenin prinssiltä, Friedrich Karlilta.  Yli kuukauden harkinnan jälkeen, Friedrich Karl ilmoitti harkinneensa ja hyväksyneensä Suomen eduskunnan kuninkaanvaalien tuloksen: suurella kiitollisuudella – kirjeessä luki – hän ottaisi tämän ”jalon, lahjakkaan, vakavan oikeustajun leimaaman kansan” kuninkuuden vastaan.

Itsenäisen Suomen ensimmäisen kuninkaan tie valtaistuimelleen ei ollut aivan niin mutkatonta kuin voisi ajatella. Ratkaisu valtionmuodosta oli alusta asti ollut geopoliittinen kysymys. Joulukuussa 1917 itsenäistynyt Suomi kärsi ankarasti verisessä vapaussodassaan, jonka seurauksena maa oli yksin ilman selviä ystäviä, selviä vihollisia vastaan. Monarkian toivottiin toimivan vahvana yhtenäisen valtion keskipisteenä, joka auttaisi estämään kapinan uusiutumisia ja varjelevan Suomen etuja; itse monarkin valinnan toivottiin saavan tälle orvolle kansalle tärkeitä kansainvälisiä ystäviä maan turvaamiseksi.

Luontevin vaihtoehto oli Saksan keisarihuone, joka lujittaisi saksalaisten aseveljien sitomista Suomen turvaksi jatkuvaa bolševismin uhkaa vastaan. Hohenzollern-suvun edustajia ei valitettavasti saatu Pohjolan isännäksi, mutta Hessenin kunniakasta aatelissukua suositteli myös sen historialliset siteet Iso-Britannian kuninkaalliseen perheeseen. Myös skandinaavisen kuninkaan mahdollisuutta pohdittiin, mutta muun muassa kielisyistä se vaihtoehto hylättiin. Geopolitiikassaan kuitenkin porvarilliset monarkistit, kuten valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja nuorempi kansanedustaja Juho Kusti Paasikivi, olivat hieman jälkijunassa. Saksan hävittyä sotansa suomalaisten saksalaismielisyys muuttui nopeasti hyödyllisestä haitaksi – ei ollut suuri yllätys, että suomalaiset eivät olleet kovin innostuneita uudesta kuninkaastaan.  Epävarmuudesta huolimatta vuoden 1919 alussa Suomen tuleva kuningas saapui laivalla Turkuun, jossa muutama viikko myöhemmin hänet kruunattiin tuomiokirkossa. Näin nousi valtaan Kaarle I, Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä.

Hankalat varhaisitsenäisyyden vuodet

Kaarle I:n (r. 1919-1940) ensivuodet olivat hyvin vaativia. Heikko ja köyhä uusi valtio joutui kamppailemaan sekä sisäpoliittisen epävakauden että vaativan maailmanpoliittisen tilanteen kanssa. Ulkopolitiikan toteutuksessa, Suomea heikosti puhunut Kaarle I nojasi vahvasti, monesti ruotsinkielisiin ja anglofiileihin, luottopolitiikkoihin. Tärkein näistä hahmoista oli pääministeriksi 1918 nimitetty tsaarinarmeijan upseeri, ja vapaussodan sankari, Carl Gustaf Emil Mannerheim. Saksalaismielisen suuntauksen epäonnistuessa Saksaan liiallisen positiivisesti suuntautuneet valtiomiehet kuten joutuivat siirtymään syrjään – Svinhufvudin tapauksessa lähettilääksi Wieniin, ja tulivat korvatuiksi maailmansodan voittaneisiin liittoutuneisiin positiivisemmin suhtautuneilla hahmoilla. Muutos kesti aikansa. Liittoutuneet tunnustivat Suomen valtion vasta yli vuoden odotuksen jälkeen. Myöhästynyt tunnustus, tuli  quid pro quo‘na Suomen osallistumisesta yritykseen vallata Pietari takaisin vallankumouksellisilta yhteistyössä Britannian ja Ranskan tukeman valkokenraali Judenitsin kanssa syksyllä 1919; Pääministeri Mannerheimin aggressiivinen anti-bolševistinen ulkopolitiikka, ja tuki Itä-Karjalan ja Aunuksen heimosodille, voitti erityisesti ’kommunismin kehtoon kuristamista’ vaatineen Britannian sotaministeri Winston Churchillin ystävyyden.

Vihamielinen suhtautuminen Neuvostoliittoon, ja arvaamattoman itäisen naapurin pelko leimasivat alusta lähtien Suomen ulkopolitiikkaa. Neuvostoliitto muodosti sekä ulkoisen – puna-armeijan muodossa – että sisäisen uhan, sinne paenneiden tuhansien suomalaisten kommunistien ja vannoutuneiden tasavaltalaisaatteen kannattajien myötä. Itärajan toiselle puolelle syntyi vuonna 1920 Edvard Gyllingin johtama Suomen sosialistinen kansantasavalta, joka vaati kuningashuoneen kaatamista ja kansanvallankumousta. Reunavaltiopolitiikan keinoin Suomi pyrki, tosin heikolla menestyksellä, heikentämään Neuvostoliittoa ja kehittämään sotilasyhteistyötä Baltian maiden kanssa. Suomi pyrki myös luomaan ’pohjoisen ulottuvuuden’ Ranskan Keski-Euroopan liittolaisjärjestelmälle, mutta hanke kaatui siihen että Ranska (sekä Tsekkoslovakia) pitivät Saksaa ensisijaisena uhkana itselleen Neuvostoliiton sijaan. Sen sijaan pitkäaikainen ulkoministeri Rudolf Holsti onnistui paremmin konsolidoimaan Suomen suhdetta Iso-Britanniaan. Vapaakauppasopimuksella oli valtava merkitys Suomen puuteollisuudelle, kuten myös hyvälle Britannian-suhteelle. Suomen kuningatar Margaretan läheinen sukulaisuussuhde Windsorin kuningashuoneeseen auttoi antamaan tärkeää hyväksyntää lännessä maalle, joka oli alkujaan Saksan satelliittivaltio.

Maailmansotien välinen Suomi erottautui Itä-Euroopan muista uusista heikoista demokratioista, joilla oli taipumus päätyä autoritaarisiksi regiimeiksi, länsimielisten ammattisotilaiden ja virkamiesten johtamana herrasmiesvaltiona. “Meidän kalevalainen tiemme on evoluutio, eikä revoluutio” kuten kuningas Kaarle totesi avatessaan vuoden 1929 valtiopäivät. Pääministeri, (vuodesta 1933 lähtien) sotamarsalkka, kreivi Mannerheimin asema korostui entisestään Kaarle I terveyden heikentyessä 1930-lopulla. Suomen demokraattisen puolueen (SDP) johtama tasavaltalaisoppositio, joka vaati siirtymistä parlamentaariseen valtiosääntöön, ei koskaan pystynyt vastaamaan Kansallisesta kokoomuspuolueesta ja Ruotsalaisesta puolueesta koostuneen porvarillisen liiton hegemoniaan, joka perustui tasavaltalaisuuden ja kommunismin yhteisiin lähteisiin perustuvaan propagandaan.

Ainoan uhan porvarillisen liiton asemalle muodostikin oikeistolainen Lapuan liike, joka kommunisti- ja tasavaltalaisuhkaan vedoten vaati kruununprinssiksi Kaarlen vanhempaa poikaa Vilppua nuoremman Väinön sijaan. Kai Donnerin kaltaisia Kuninkaallisen Karjala-Seuran intellektuelleja, yleisesikuntapäällikkö kenraali K. M. Walleniuksen tapaisia Saksassa koulutettuja upseereja, ja Vihtori Kosolan johtamia pohjalaisia talonpoikia yhdisti kaikkia syvä epäluottamus kreivi Mannerheimiin henkilöityvää anglosaksista liberalismia kohtaan. Talven 1932 Mäntsälän kapina kuitenkin epäonnistui, hallitusmuoto säilyi muuttumattomana ja kruununperillisenä pysyi Väinö. Saksalaismielisen Svinhufvudin yksiselitteinen tuki lailliselle hallitukselle auttoi kukistamaan kapinan ja edesauttamaan Ukko-Pekan paluun kuninkaan luottamukseen. Prinssi Vilppu pakeni Saksaan, ja menestyi kohtuullisesti sikäläisessä politiikassa. Kuningasperheen musta lammas, toisin kuten hyvä ystävänsä Windsorin herttua, ei edes vanhoilla päivillään Monte Carlossa luopunut vaatimuksestaan kotimaansa kruunuun.

Kiristyvässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomen kuningaskunnalla oli edessään hankalia valintoja. Suomi yritti korostaa pohjoismaista monarkismiaan vastapainona aggressiivisen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton paineille, mutta kehitys jäi puolitiehen koska suhteet Ruotsiin eivät ikinä olleet toipuneet vuoden 1918 toisena Oolannin sotana tunnetusta rajakahakasta, jossa Suomi Saksan Itämeren-laivaston tukemana oli tehnyt lopun ruotsalaisvapaaehtoisten tukemasta ahvenanmaalaisesta separatismista. Vailla selviä liittolaisia, Suomea ei mikään pelastanut talvisodan syttymiseltä. Kuten Max Jakobson kirjoittaa Diplomaattien talvisodassa Suomen kohtalosta ei päätetty 1939 Helsingissä, vaan Berliinissa ja Moskovassa. Tosin Saksan suhtautuminen etupiirisopimukseen oli alusta asti ristiriitainen, johtuen Hitlerin tulevista suunnitelmista Neuvostoliiton suhteen, ja Hermann Göringin sekä prinssi Vilpun johtaman humanitaarisen – kuuluisan ’Finnlands Sache ist unsere Sache’ sloganin alla operoineen – komitean kautta annettu huomattava apu esti Suomen puolustuksen luhistumisen joulukuussa 1939. Karjalan menetyksen ja valtavan evakkohaasteen lisäksi kansakunnan traumaa lisäsi kuningas Kaarle I dramaattinen kuolema 1940 huhtikuussa, Helsingin rautatieasemalla pääministeri Mannerheimin käsivarsilla.

Kuningas Väinö I: monarkian vaaranvuosista huippuhetkiin

Kruununprinssi Wolfgang (r. 1940-1989) tai suomalaiseltaan nimeltään Väinö, oli lähetetty Suomeen heti isänsä kanssa.  Hän oli vain 20-vuotias isänsä noustessa Suomen kuninkaaksi, mutta hän pyrki ymmärtämään tulevaa valtakuntaansa paljon tehokkaammin ja ahkerammin kuin isänsä.  Hän meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa, ja oppi puhumaan suomen kieltä lähes aksentitta (vaikka se pitkän koulutuksen vaatikin).  Nuorena miehenä hänen poliittinen ambitionsa ilmeni vahvasti, ehkä turhankin vakavasti. Huonot välit isänsä korostamiin vanhan kannan poliitikkoihin kuten Mannerheimiin tai Svinhufvudiin – jonka johdosta, vaikka hän olikin kruununperillinen, Väinöllä oli rajallinen asema maansa politiikassa.

Kaarle I:n kuolema ja sotatila loivat kansallisen identiteetin lähteen, jota suvereenilla suomenkielellään Väinö hyödynsi valikoiduissa radiopuheissa. Harva suomalainen ei ole koulussa kuunnellut kuningas Väinön – jälkikäteen sodan jälkeen – nauhoitettuja puheita, jossa tämä oli todennut Summan taistelun jälkeen että ’Harvoin niin monet ovat niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin harvoille”. Talvisodan jälkeen Suomen kuningashuoneen selviytyminen oli heikossa tilanteessa.  Talvisota lujitti maan sisäistä poliittista koheesiota monarkistit ja tasavaltalaiset yhdistäneen asevelihengen myötä, vaikka asetti talouden hyvin heikkoon tilanteeseen; sotasankari Mannerheimin asema poliitikkona oli lähes voittamaton. Jatkosodan aikana Väinö I oli pakkolomalla Pohjanmaalla kuten pitkä eduskuntakin, ja maata hallitsivat Mannerheimin, Svinhufvudin, Waldenin ja Tannerin pieni piiri. Mannerheim-Ribbentrop sopimus oli kova loppu miehelle, joka eniten vaikutti kuningashuoneen selviytymiseen Suomessa. Tämä Mannerheimin uhraus Suomen itsenäisyydelle auttoi Väinöä samalla pääsemään eroon vakavimmasta poliittisesta kilpailijastaan. Uusin historiankirjoitus on kyseenalaistanut Väinön ja hovin nuoremman oppipojan Urho Kaleva Kekkosen passiivisen sivustakatsojan roolit Mannerheimin ja seitsemän muun sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ja teloituksessa Katajanokan vankilassa 21. helmikuuta 1946.

Tästä huolimatta kuningaskunta hädin tuskin selviytyy toisesta maailmansodasta ja pelko siitä että liittoutuneiden valvontakomission Andrei Zhdanov olisi lietsonut kommunisteja tekemään Väinölle samoin kuten Bulgarian kuningas Borikselle tai Romanian Mikaelille ensimmäisenä askeleena kansandemokratian perustamiselle ei ollut tuulesta temmattu. Väinö päätyi nopeasti siihen että ainoa tapa millä monarkia ja Suomi voisi selviytyä tästä uhasta oli huomioimalla Neuvostoliiton intressit ja pyrkimällä voittamaan naapurin suurvallan luottamuksen. Vanhan koulukunnan monarkisti ja edellä mainittu Urho Kekkonen auttoivat Väinöä toteuttamaan tämän ulkopolitiikan täyskäännöksen ja toimivat eduskunnassa Väinön vaikutuskanavina kasvavaa tasavaltalaisaatetta vastaan. Suomen asemaa skandinaavisena monarkiana, mutta sellaisena joka ymmärtää Neuvostoliittoa, yritettiin alleviivata ja suhteet Ruotsin kanssa paranevat vihdoin.

Sodanjälkeisinä vuosina vahvistunut SDP ei ollut koskaan hylännyt ajastusta kuningashuoneen anakronistisuudesta. Pääministeri K. A. Fagerholmin johtamana puolue ehdotti 1961 syvästi politisoitunutta kruununperimyslakiehdotusta, jonka mukaan lapsettomuuden tapauksessa kuningashuone lakkautettaisiin. Kuitenkin vain muutama viikko tämän jälkeen Neuvostoliitto jätti nootin Suomen hallitukselle jossa kyseenalaistettiin Fagerholmin hallituksen sitoutuminen rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaan ja ehdotettiin luottamusta herättäviä ja Pohjolan vakautta edistäviä YYA-sopimukseen liittyviä sotilaallisia konsultaatioita. Nootti rapautti nopeasti Fagerholmin hallituksen – ja sitä myötä sen tasavaltalaisen agendan – kansansuosion ja johti poliittisen kriisiin, jossa kuningas Väinö ennenaikaisten eduskuntavaalien jälkeen nimitti pääministeriksi Kekkosen. Vaikka Kekkosen-Väinön linja johtikin Suomen hataran ulkopoliittisen aseman vakiintumiseen, niin sen hintana kotimainen keskustelukulttuuri rappeutui tiukentuvien lèse majesté pykälien alla.

Tämä kaksiulotteinen ilmiö, josta Länsi-Saksassa puhuttiin väinöttymisenä, johti 1970-luvulle tultaessa asetelmaan, jossa kuningashuoneen kunnian loukkaamisella tai Suomen ulkopoliittisen linjan arvostelemisella (jotka usein tulkittiin samaksi asiaksi tuomioistuinten tuomesta) saattoi helposti tuhota lupaavan uran. Kuninkaan valtaoikeudet mahdollistivat melkein jatkuvan valtiopäivien hajottamisen, ja pääministeri (vuodesta 1973 lähtien) kreivi Kekkosen johtamat virkamieshallitukset, jotka selviytyivät maaseutua suosivaan vaalipiirijakoon perustuvan monarkistisen porvariston niukkaan enemmistöön eduskunnassa. Aika kautta leimannut suomalaiskonservatiivien ja Neuvostoliiton epäpyhä allianssi, jonka tarkoituksena oli estää SDP:n nousu, huipentuu Porkkalan palautukseen 1973 joka hajottaa tasavaltalaisopposition yritykset kaventaa kuninkaan valtaoikeuksia poikkeuslain avulla. Ety-kokous vuonna oli 1975 kuningas Väinön ulkopoliittisen linjan huippuhetki ja symboloi sekä kuningashuoneen aseman että Suomen puolueettomuuden vakiintumista. Väinö oli kuitenkin jo 78 vuotta, ja hänen luottoministerinsä kreivi Kekkonen 75 vuotta. Kummankin terveys heikkeni kovaa tahtia 1980-luvun alussa ja kuninkaan terveydestä tulee valtionsalaisuus. Tilannetta ei parantunut että 1982 kuolleen Kekkosen seuraajaksi pääministeriksi nimitettiin vakavasta alkoholismista kärsinyt Ahti Karjalainen. Suomen 1980-luku muistetaan synkkänä aika ja epävakaana kassakaappisopimuksiin ja saunailtoihin perustuvana välimenokautena, jota dominoi porvarillisen liittouman puheenjohtajaksi ja ulkoministeriksi 1982 noussut Paavo Väyrynen.

Kuninkaat Väinö II ja III: kohti skandinaavista monarkiaa

Wolfgangin yliaktiivisen kuningaskauden jälkeen oli onni, että kuninkaaksi nousi tämän väritön vanhin poika Heikki – Väinö II (r. 1989-1999), joka vanhalla iällään antoi hitaasti pääministerien siirtyä keskiöön eikä häntä kiinnostanut vallankysymykset. SDP nousee ensi kertaa valtaan Mauno Koiviston johdolla, ja Suomi siirtyy de facto parlamentaariseen järjestelmään ja vakaisiin koko vaalikauden kestäviin enemmistöhallituksiin. Väinö II on etäinen kuningas, maassa jota hän ei koskaan oppinut kunnolla  tuntemaan tai rakastamaan; kuningas antoi perustuslaillisten monarkiamielisten muokata vahvasti Suomen sisäistä ja ulkoista politiikkaa. Monarkia ei enää jaa kansakuntaa. Suomi liittyi suoralta kädeltä Euroopan unioniin ja Natoon, pyrkimyksenään eurooppalaistaa maa joka oli jäänyt liiaksi itä-Eurooppaan.

Samaa perinnettä jatkaen kuningas Väinö III (r. 1999 – ) ottaa edustustehtävänsä tosissaan. Suomalainen seuraelämän huipentuu kesäkuun toisena lauantaina vietettävään kuninkaan viralliseen syntymäpäivään, jota juhlistetaan sotilasparaatilla, ulkoilmassa vietettävillä charmanteilla kansanjuhlilla muiden pohjoismaalaisten kansallispäivien tapaan sekä tietysti kuninkaan syntymäpäivän iltavastaanotolla Linnassa. Omistautuneena eurooppalaisena monarkkina, hän ajaa vapaa-ajallaan kuningashuoneen ja kansakunnan parasta etua Monacossa, juhlissa, joista tavallinen kansa voi lukea Kunkku-viikkolehdestä. Väinön henkilökohtaisten suhteiden Silvio Berlusconin, Nicolas Sarkozyn ja Gerhardt Schröderin kaltaisten renesanssivaltiomiesten kanssa, huhutaan antavan Suomelle kokoaan suurempaa vaikutusvaltaa myös Brysselin käytävillä. Nuoren Väinön astuessa valtaan on Suomi tukevasti asemoitunut asemoitunut länteen Nokian vetämän talouskasvun porskuttaessa.  Kuninkaallisessa osaomistuksessa olleen viestintäyhtiön G3-verkon rakennussuunnitelmaan Burundissa liittynyt sijoitusskandaali ei loannut teflon-Väinön mainetta, vaikka toimitus- ja rahoitusjohtajat tuomittiin hovioikeudessa pörssirikoksista ja  työehtolainsäädännön rikkomisesta.

Viime vuosien sisäpoliittisesti vakavimman kohun, jonka nähtiin mahdollisesti vaikuttavan monarkian asemaan, aiheutti 2003 eduskuntavaalien alla hovista pääministeriehdokas Anneli Jäätteenmäelle vuodatetut salaiset asiakirjat koskien pääministeri Paavo Lipposen keskusteluita Yhdysvaltain presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn kanssa. Vuodon nähtiin olevan kuninkaan räikeä yritys palata takaisin merkittävämmäksi poliittiseksi vallankäyttäjäksi, vaikka teorioita eläteltiin myös siitä, että joku hovin sisällä olisi yrittänyt suolata kuninkaan kavennetun perustuslain toivossa. Tämän skandaalin, strippiklubikuvien ja osin myös Björn Wahlroosin ja Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaan kanssa tehtyjen metsästysmatkojen tuottaman kansan ja sen poliittisten edustajien kyllästymisen takia Väino III:n aikakauden perintönä on entistäkin seremoniallisempi monarkki, joka viettää enemmän aikaa Kallessa kuin Linnassa.

Pitkät jäähyväiset: Yhdysvaltain etääntyvä rooli Lähi-idän politiikassa

Presidentti Obama pitämässä “A New Beginning” -puhettaan Kairossa kesällä 2009. Kuva: White House

Kaskun mukaan Gazan kiivaiden taisteluiden aikana tuoreeltaan uudelleenvalittu Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama soitti kollegalleen Egyptin presidentti Muhammed Morsille. Puhelimitse Obama kertoi, että hän toivoi Morsin tekevän töitä tulitauon luomiseksi Israelin ja Hamasin välillä. Morsi vastasi ”Kyllä aion herra presidentti, mutta mitä te aioitte tehdä asian hyväksi?”

Kasku on varmaan liian hyvä ollakseen totta, mutta heijastaa hyvin sitä kuinka suuri muutos on nähtykään Yhdysvaltojen roolissa Lähi-idän politiikassa. Viimeisen kahden vuoden aikana Yhdysvalloille on tuottanut suuria vaikeuksia muokata omaa politiikkaansa ja rooliaan Lähi-idän muutosten myötä – lopputuloksena on ollut hyvin varovainen, pragmaattinen ja tapauskohtainen suhtautuminen arabikevään kokonaisuuteen. Yhdysvaltojen passivinen pragmatismi on vielä hämmentävämpää kun huomioi, että nimenomaan Obama taannoin julisti suurta muutosta Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikassa Kairossa ja omisti ensimmäisen vähäonnisen presidenttivuotensa muutoksen aikaansaamiseksi.

Obaman uuden alun pikainen loppu

Lähi-idällä oli keskeinen rooli presidentti Obaman ulkopoliittisessa linjauksessa ensimmäisen kautensa alusssa. Pääimpulssi tälle oli laaja ymmärrys Obaman hallinnon sisällä siitä, että edeltäjänsä George W. Bushin painottama voimapolitiikka koettiin olevan ongelmien eikä ratkaisujen lähde alkaen aina Irakin-sodan suurenmoisesta sotkusta riitaisaan ”meidän kanssa tai meitä vastaan” –retoriikkaan. Oli selvää, että nojaaminen voimapolitiikkaan yksin ei ollut tuottanut toivottua tulosta, esimerkiksi Iranin tai Syyrian eristämisen yhteydessä. Tässä suhteessa etenkin Lähi-idän kontekstissa Obaman linjaus oli antiteesi Bushin linjalle. Selvin esimerkki tästä on ollut Obaman toimet Irak-operaation päättämiseksi, joka toteutui riippumatta juurikaan siitä minkänlaisen poliittisen tilanteen sen jättäisi jälkeensä.

Voimakeinojen sijaan Yhdysvaltojen tulisi painottamaan pehmeän vallan keinoja ja sen myötä vaikutusvaltaansa Lähi-idässä. Pehmeää valtaa painottavan linjauksen toivottiin purkavan lukuisia esteitä Yhdysvaltojen Lähi-idän-politiikan toteuttamisen edessä, muun muassa Iranin ydinasekiistan ratkaisussa ja Lähi-idän rauhanprosessin edistämisessä. Linjauksen taustalla oli myös uskomus, että lähtökohtaisesti Yhdysvalloilla on toimiva brändi eräänä vakauden ja varauden mallin edustajana, jonka pitäisi toimia paljon paremmin alueella ilman voimapolitiikan tuomia haittoja.

Obaman ensimmäinen presidenttivuosi alkoikin juuri painokkailla eleillä, kuten Obaman Iranin kansalle suunnattu suora Nowruz-tervehdys, jonka oli tarkoitus antaa uutta puhtia diplomaattisille neuvotteluille Iranin ydinaseohjemasta.  Samasta muutoksen halusta viestti arvostetun senaattorin George Mitchellin pikainen nimitys Lähi-idän rauhanprosessin erikoislähettilääksi kuten yleisemminkin Obaman hallinnon tiukempi linja Lähi-idän rauhanprosessin uudelleenkäynnistämisessä. Uuden pyrkimyksen kuitenkin kruunasi hänen Kairossa pitämänsä linjapuhe. Puhe oli ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen presidentiltä Lähi-idässä ja jonka otsikko itsessään kertoi Obaman halusta muuttaa pysyvästi Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa.

Pehmeän vallan korostaminen ei tuonut muutosta Yhdysvaltojen alueellisessa reaalipolitiikassa, vaikka tätä moni olisi toivonutkin. Yhdysvaltojen yleiset intressit Lähi-idässä – alueen vakauden ylläpitäminen ja liittolaisten turvaaminen, kansainvälisen terrorismin ja joukkotuhoaseiden leviämisen ehkäiseminen, demokratian ja vapaiden markkinoiden edistäminen – ja niiden välinen priorisointi on pysynyt varsin samanlaisena. Ristiriitojen ilmentyessä, reaalipolitiikka on aina päihittänyt idealistiset preferenssit. Vaikka GWOT-retoriikka on keventynyt, terrorismin torjunnassa Obama on silti ollut korostuneesti toiminnan presidentti – vaikka valitun keinon tarkoituksenmukaisuus kyseinalaistetaan. Ymmärtämisyritykset Irania kohtaan ovat muuttuneet epäsuoraksi uhkailuksi. Siirtokuntakysymyksessä Israelin vastarinta on pyörtänyt Obaman hallinnon alkuperäisen kannan täysin, ja Obaman hallinto on antanut Lähi-idän rauhanprosessin palata syväjäähän. Obaman uuden linjauksen lopputulos, ironista kyllä, muistuttaa hyvin paljon George W. Bushin toisen presidenttikauden ulkopolitiikkaa.

Menikö arabikevät mönkään?

Arabikevään synty yllätti kaikki toimijat ja valtiot Lähi-idässä, mukaan lukien Yhdysvallat. Suhtautumisessaan aluetta myllertäviin muutoksiin Yhdysvallat on jatkuvasti soveltanut hyvin valikoivaa matalan profiilin politikkaa; yleisellä tasolla kantaa Arabikevään puolesta ja poliittisten siirtymien väkivallan rajoittamiseksi, mutta on kieltäytynyt soveltamasta tätä periaatetta kaikissa arabikevään maissa. Yhdysvallat on reagoinut vaimeasti ystävällismielisten monarkioiden kohdatessa vaikeuksia (Marokko, Jordania ja Bahrain), vuorotellen mietoja kehoituksia reformiin ja painavaa hiljaisuutta liittolaistensa repressiota kohtaan. Kaikissa arabikevään kriiseissä Yhdysvallat on antanut vetovastuun muille toimijoille – Persianlahden yhteistyöneuvostolle Bahrainissa ja Jemenissä, ja länsimaisille liittolaisilleen Libyassa (kuuluisa leading from behind).  Syyrian konfliktinkin jatkuessa on ollut päivänselvää, että Yhdysvallat ei ole valmis johtamaan.

Kevät metaforana muutokselle Lähi-idässä kuvastaa erittäin hyvin Yhdysvaltojen ristiriitaista suhtautumista arabimaailman muutoksen hedelmiin. Yhdysvaltojen – ja myös eurooppalaisten valtioidenkin pitkälti – politiikka Lähi-idässä on ollut turvallisuuskeskeistä: terrorismin torjuntaa, häirikkövaltioiden kuten Iran eristämistä, tai Israelin rauhallisten rajojen ja Lähi-idän rauhanprosessin ylläpitämistä – sekä laajemmasta kylmän sodan tuhkasta syntynyt pyrkimys vakauden tavoitteluun aluella eri keinoin. Vakauden ylläpitämisessä Yhdysvallat on nojannut pitkäaikaisiin, mutta myös epädemokraattisiin liittolaisiinsa alueella: kuudesta MNN-liittolaisesta vain yksi – Israel – on demokraattinen valtio (joskin tämäkin meriitin haastaa varsin epädemokraattinen käytäntö miehitettyjen alueiden suhteen). Muissa merkittävissä yhteistyökumppaneissa – Persianlahden monarkiat, Jordania, Marokko, Egypti ja Jemen – ei demokratia tai ihmisoikeuksien kunniottaminen kovinkaan paljon paremmin kukoista.

Yhdysvallat on tästä huolimatta kauan panostanut demokratisoinnin edistämiseen Lähi-idässä, ja reformiprosessin keskeneräisyys on ollut jatkuva kitkan aihe Yhdysvaltojen suhteissa sen Lähi-idän liittolaisiin, etenkin Egyptin tapauksessa. Poliittisen avautumisen ja turvallisuusintressien yhteensovittaminen ei ole suinkaan ollut mutkatonta; Lähi-idän yksinvaltiaat ovat jo kauan väittäneet, että poliittinen avautuminen voi olla haitallista turvallisuuskysymysten käsittelyssä. Toki haitta ei suinkaan ole poliittinen avautuminen, vaan se minkänlaisia hallitsijoita demokratia saattaa valtaan. Tavalla tai toisella, demokratisaatioprosessin pelätään johtavan anti-amerikkalaisten islamistipuolueiden nousuun, jonka johdosta demokratian sarastukseen alueella suhtaudutaan merkittävin epäilyksin: parhaimmillaan islamistien koetaan olevan hankalia yhteistyökumppaneita ja pahimillaan terroristien liittolaisia. Kysymys on hankala, ja epämiellyttävä. Siksi  Yhdysvaltain politiikka Lähi-idässä on painottanut status quon jatkamista  ”vakauden” nimissä – ainakin ystävällismielisten hallintojen tapauksessa.

”Vakaus tai demokratia” –dikotomia on hyvin keinotekoinen – ja muutenkin huonosti perusteltu teesi – mutta se ei ole vähentänyt sen vetovoimaa.  Arabikevät on elvyttänyt teesin suosiota, koska se on johtanut eri sävyn islamistiryhmien nousuun ympäri Lähi-itää.  Tähän kehitykseen ei tulisi suhtautua mitenkään dramaattisesti. Jo pitkään poliittinen Islam on ollut ainoa mitenkään uskottava ja tunnistettava oppositiosuuntaus Lähi-idässä ja luonteva vaihtoehto vanhan regiimin kaaduttua. Arabikevään ensimmäisen vuoden ja sen tuoman demokratian kukoistuksen lupauksen väistyttä, kevään metafora on turhankin luonnolllisesti siirtynyt huoliin ”islamistisesta talvesta”.

Patoutunut epävarmuus arabikevättä kohtaan purkautui hyvin selkeästi syyskuun 2012 lähetystömellakoiden mediapuinnissa.  Esimerkiksi Benghazin lähetystöiskun tapauksessa – jossa sai surmansa neljä amerikkalaista diplomaattia – keskustelussa ei suinkaan ollut kyse lähetystön turvallisuusjärjestelysistä eikä edes Libyan turvallisuustilanteesta, vaan koko arabikeväästä ja sen ruokkimasta amerikkavastaisuudesta alueella. Surkein puheenvuoro tässä sarjassa oli Newsweekin ansaitusti haukuttu ”Muslim Rage”-kansikuva, mutta ajatus ”muslimiraivosta” ja muut kultuurillisesta erilaisuudesta kumpuavat saivat parrasvalon tässä keskustelussa.  Keskustelun yleinen  pääpiirre oli korostunut  etääntymisen tunne Lähi-idän kehityksiin: uutiskanava CNN veti tehokkaimmiten mutkat suoraksi kysyessään ”oliko arabikevät kaiken tämän arvoinen?”

Sulkeutuiko ikkuna vai avautuiko ovi?

Kaikista arabikevään tapahtumista, lähetystömielenosoitukset ovat suhteellisen huono lähtökohta ryhtyä puimaan Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan kokonaisuuden ”onnistumista” tai ”epäonnistumista”.  Tästä huolimatta, lähetystömielenosoitusten lähtökohdasta syntyi laaja yhteinen käsitys, että nykyinen Yhdysvaltojen Lähi-itä-politiikka ei vaan toimi niin kun toivottaisiin. Ongelmien syitä on vastaavasti kiivaasti etsitty.

Eräs ajatuksenhaara, jota etenkin republikaanit pyrkivät laajalti viljelemään, on niin sanottu “Middle East lost”-teesi. Oleellisesti, jossakin arabikevään polun aikana oli joku optio, jos käytetty oikein, olisi korostanut Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa ja saattanut arabikevään onnelliseen vakauden ja demokratian yhteentulemiseen. Tämä on kuitenkin aikuisten satua, sillä vaihtoehtoiset selitykset siitä juuri, mikä Obaman päätöksistä tai päätösten puutteesta ovat politisoitumisessaan totaalisen epäuskottavia.  Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan ristiriitojen yhteensovittaminen olisi aina ollut mahdotonta ilman radikaaleja muutoksia politiikan sisältöön ja keinoihin – ja niistä ei olla missään vaiheessa puhuttu vakavasti.

Toisen koulukunnan uskottavampi tulkinta on, että tapa, jolla Yhdysvaltain ambitiot ja vaikutusvalta kohtaavat alueella on muuttunut. Absoluuttisesti ja yksinkertaisesti Yhdysvaltojen moniulotteiselle roolille Lähi-idässä ei ole korviketta – mutkan kautta arabikevät on muistuttanut tästä.  Toisaalta, vaikutusvallalla on aina olemassa rajat ja Yhdysvalloille on tullut ne hyvin selvästi vastaan. Yhdysvaltojen varovaisen pragmaattinen suhtautuminen arabikevääseen alleviivaa tietoisuuden tästä. Obaman hallinto on radikaalilla tavalla muuttanut tapaa miten Yhdysvallat käsittää vaikuttamisen Lähi-idässä: lähtien nöyrästä huomiosta, että kaikki ei aina riipu meistä.

Halua uusille poliittisille seikkailuille Lähi-idässä ei ole, ja kuten leading from behind kertookin, Yhdysvallat on mielellään antanut poliittisesti näkyvät pääroolit muille liittolaisilleen arabikevään aluepoliitisen ulottovuuden määrittelemisessä: tämä on suoraan hyödyntänyt yhtäältä Saudi-Arabian ja Qatarin ajamaa monarkistista solidaarisuutta ja toisaalta Ranskan ja Iso-Britannian interventionistisiä seikkailuhaluja.

Kevyempää poliittista sitoutumista Lähi-idässä on ainakin osittain pyritty korvaamaan tiiviimmällä materiaalisella sitoutumisella Lähi-idän liittolaisiinsa auttamaan heitä torjumaan yhteisesti määriteltyjä uhkia. Erikoismyöntöjen ja Foreign Military Financingin keinoin Obaman hallinto on harrastanut eräänlaista tulkintaa nixonilaisesta liittolaisdoktriinista.  Etenkin Persianlahden maille Yhdysvallat on ollut valmis myymään hyvinkin kehittynyttä sotateknologiaa (mukaan lukien kehittynyttä THAAD-ohjustorjuntajärjestelmää), puolustuskapasiteettinsa parantamiseksi. Poliittisesta eripurasta huolimatta, Yhdysvallat on pysynyt Israelin vankkumattomana liittolaisena ja suoraan pyrkinyt rahoittamaan Israelille poliittisesti arvokasta Rautakupoli-ohjustorjuntajärjestelmää.

Tämä kehitys näyttää olevan vailla strategista punaista lankaa. Aseiden myönnöt eivät ole saaneet aikaan vastaavanlaista poliittista solidaarisuutta, jota Yhdysvallat olisi toivonut; epäonnistuminen vaikutusyrityksissä Egyptin sotilashallintoa kohtaan ovat selviä. Toistuva piirre Obaman hallinnon suhtautumisessa Lähi-itään on ollut, että kohdassaan vastoinkäymisiä, hallinto on antanut periksi ja epäonnistumisen seurauksena vähentänyt osallisuuttaan politiikkaan, mistä hyvänä esimerkkinä toimii Irakin vetäytymisneuvotteluiden keskeneräinen loppu. Arabikevään tuomat poliittiset hankaluudet ovat korostaneet sitä, ettei alueelle ei kannata uhrata lisäaikaa,  jonka seurauksena Yhdysvallat on puolivakavasti harkinnut läsnäolonsa supistamista Lähi-idässä.

Obaman hallinnolle arabikevään vastoinkäymiset tarjoavat luontevan oven päästä pois sitoutumisesta alueelle, joka on ollut liiallisen huomion kohde Yhdysvalloille viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Eri strategioden epäonnistumisten jälkeen, uudet näkemykset ovat vähissä. Sen sijaan, että Yhdysvaltojen tulisi vielä entisestään kasvattaa suurta poliittista, taloudellista ja sotilaallista panostustaan Lähi-idässä, on hyvin houkuttelevaa ajatella hyvästien heittämistä Lähi-idälle ja flirttailla ”pivot to Asia”-ajatuksen kanssa.

Suurvallan vallattomuus

Ei ole silti syytä uskoa, että Yhdysvallat onnistuisi tässä hyvästelyssään.  Vaikka halua löytyisikin, niin maailman ainoana suurvaltana Yhdysvallat ei voi luopua roolistaan Lähi-idässä. Syviä liittolaissuhteita ei voi katkaista noin vain, eikä myöskään erottaa Yhdysvaltojen suurvaltaroolia kansainvälisen yhteisön yleisimmistä intresseistä. Ikävä totuus on, että Lähi-itä on vienyt aikaa ja poliittista toimintakykyvä lähes jokaiselta Yhdysvaltain presidentilta sitten alueen valtioiden itsenäistymisen 1940 ja 1950-luvuilla.

Ehkä kuitenkin Obaman toisen kauden aikana nähdään tiettyä Yhdysvaltojen roolin normalisoitumista.  Historiallisesti Yhdysvaltojen politiikka on painottanut status quota Lähi-idässä, tyytyen kevyeen tasapainoiluun alueella ja enemmän materiaaliseen kuin sotilaalliseen rooliin Lähi-idän keskeisenä ulkopuolisena toimijana. Viimeiset kymmenen vuotta – ja etenkin George W. Bushin ensimäisen kauden aikana –  Yhdysvaltojen rooli aluella oli ylisuuri. Terroristimörön asteittainen hylkääminen ja kahden maasodan päättäminen on tässä valossa varsin järkevä pyrkimys kuten myös vaikutusvallan rajojen tunnustaminen.

Ajatus Yhdysvaltain keskeisestä ja ehtymättömästä voimasta Lähi-idän areenalla on hyvin sitkeä, ja elää hyvin sekä amerikkalaista poikkeuksellisuutta kannattavien että itsevannoutuneiden anti-imperialistien keskuudessa, kuten myös taipumus paikallisten toimijoiden agenttiuden kiistämiseen. Arabikevät on ansaitusti osoittanut tämän ajatuksen virheellisyyden – kaikki mitä Lähi-idässä tapahtuu ei suinkaan ole sidottu Yhdysvaltoihin tavalla tai toisella, vaan pikemminkin syntyy paikallisten toimijoiden tahdoista, kyvyistä, niiden kohtaamista rajoituksista ja interaktioista muiden toimijoiden kanssa. Pienentämällä rooliaan Lähi-idässä, Yhdysvallat Obaman johdolla on hyvin kiinnostavalla tavalla osoittanut, että maa ei suinkaan ole kaikkivaltainen, mutta samalla myös sen, että hätäuloskäyntejä ei noin vaan löydy tästä kansainvälisen politiikan solmukohdasta.