Hyvää syntymäpäivää The Ulkopolitist!

Näistä aiheista The Ulkopolitist keskustelee

Arvon lukijat,

Jälleen kerran on vuosi ehtinyt vierähtää kansainvälispoliittisessa blogosfäärissä.  Ankara IR-sota on päätynyt toisen osapuolen luovuttaessa ansaittuun rauhaan, mutta harva on se päivä kun Suomen kansainvälispoliittisessa blogistanissa on hiljaista.

Tänään The Ulkopolitist-kollektiivi täyttää kaksi vuotta. Sopivia merkkipaaluja saavutettu juuri ennen vuosipäivää: yli 100,000 lukukertaa, 800 FB-fania, yli 8000 twiittiä. Toisaalta, jäipä ainakin yksi rajapyykki saavuttamatta: 2000 Twitter-seuraajan raja on vielä muutaman kymmenen fanin päässä ja blogin kolmassadas postaus odotuttaa itseään ensi syksyyn asti.

The Ulkopolitistia on luettu ympäri maailmaa, muutamaa sitkeää palomuurisaareketta lukuunottamatta. Yleisimpiä maita lukijoidemme keskuudessa ovat Iso-Britannia, Ruotsi, Yhdysvallat, Ranska – ja tietysti – Suomi ykkösenä.  Top 20 maiden joukossa on myös hieman yllättävänä jokerina Jemen, joka on viime päivinä ollut kansakunnan ykköspuheenaihe.

Synttäreiden tiimoilta on myöskin taas syytä kerrata mistä ulkopolitistit ja vierasblogistit ovat kirjoittaneetkaan.  Ulkopolitistissa on käsitelty Syyrian kriisiä ja siihen liittyviä diplomaattisia vaihtoehtoja, Suomen turvallisuusneuvostokampanjan loppua ja sen vaikutusta ulkopolitiikan sisältöön sekä siitä käytävään keskusteluun.  Kultuuri on saanut kiitettävästi tilaa, sillä Frederikin tekstien puinnin lisäksi on tutkittu sotaa ja elokuvallista ilmaisua, James Bondia ja kansainvälistä politiikkaa – ja ehkä harrastettu myös elokuvallista sanaleikittelyä muiden aiheiden lomassa.  Olemme pohtineet vakavasti suomalaista IR-tutkimusta ja, hieman vähemmän vakavasti,  sitä millainen kuninkaallinen Suomi olisi ollut.

Lukijoittemme suosimat kirjoitukset edeltävän vuoden aikana ovat jokseenkin … kirjavia: sodanuhkasta sieppauksiin ja kansanäänestyksestä kansanmusiikkiin:

• Tapaus Kaleva
• Itävalta sanoi “Ja” yleiselle asevelvollisuudelle
• Frederik, suomalainen orientalismi ja poliittinen analyysi
• Venäjä hyökkää Suomeen huomenna lounasaikaan?
• Made in siirto(maa)kunta

Ylivoimaisesti eniten liikennettä ohjaamme Wikipediaan, selittämään arvon lukijoille mistä ihmeestä hölisemme kun yhdistämme Julian Assangen ja kardinaali Mindszentyn, Grover Clevelandin ikityylikkäät viikset ja imperialismin elinvoimaisuuden, tai Keijo Korhosen ja Syyrian. Mutta muita suurien klikkimäärien kohteina ovat olleet:

• Ilkka Luoman kirjoitus Jemen-sieppauksesta ja Mossadin osallisuudesta
• Jarno Liskin avoin kysymys siitä mitä pitäisi ajatella Jemen-sieppauksesta
• Kartta Suomen menetetyistä alueista
• Osmo Apusen puheenvuoro puolustuspoliittisesta keskustelusta
• Urban Dictionary’n selitys siitä mitä ihmettä “pigeon chess” tarkoittaa

On eri tapoja löytää The Ulkopolitist; useimmat tekevät näin joko sosiaalisen median kautta tai sitten hakemalla “ulkopolitist” tai “the ulkopolitist”.  Luovempia teitä blogiimme myös löytää tavanomaisten arkiesineiden kautta (“kalapuikot”), epäloogisten sanarimpsujen (“jemen nato öljy operaatio”) tai joskus hämmentävien kirjoitusvirheidenkin avulla (“gybersodankäynti”).  Myös, voimme tiedottaa, että The Ulkopolitist ei ole matkatoimisto – pahoittelemme heille jotka etsivät Abhaasian matkaa tai olivat uteliaita Syyriaan matkailusta.

Kiitämme vierasblogistejamme kontribuutioistaan ja hyödynnämme tilaisuutta muistuttamaan lukijoita, että tekin voitte tarjota vieraskyniä Ulkopolitistille. Iso kiitos siis Susanna Hastille, Otto Kiviselle, nimettömyydestään tulenkatkuista kritiikkiä saaneelle Jemen-asiantuntijalle, Kaisa Toroskaiselle, Ilmari Käihkölle, Niina Nykäselle ja erityisesti Hiski Haukkalalle, joka ansaitsee kiitosta vieraskirjoituksestaan sekä arvokkaasta tappion hyväksymisestään osastaan IR-sodassa.

Vastaavasti haluamme kiittää haastateltaviamme ajastaan ja aatteistaan: Puolustusministeri Haglund, SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jugner ja Presidentti Ahtisaari.  The Ulkopolitist pyrkii jatkamaan haastattelusarjaansa tulevana vuonna.

Terveisin,
- The Ulkopolitist

Islannin ilmavalvonta – saaga ulkopoliittisesta kiirastulesta

Kuva: NASA

Pitkän kiemurtelun jälkeen huhtikuun puolivälissä Suomen hallitus päätti osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan.  Lähes vuoden kestänyt kädenvääntö muutaman Hornetin lähettämisestä on vielä vaille eduskunnan siunausta ja puolustusministerin allekirjoitusta mutta vihdoin näyttää siltä, että tämä tarina – tai pohjoismaisemmin saaga – on saamassa päätöksensä.

Prosessi Suomen osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan on ollut luonteeltaan erikoinen ja täynnä äkkinäisiä käänteitä. Siksi prosessia on syytä kerrata, sillä kysymys Islannin ilmavalvonnasta on vuoden mittainen tarina Suomen ulkopolitiikasta ja ulkopoliittisesta päätöksentekoprosessista.

Islanti: uuden pohjoismaisuuden suunnannäyttäjä?

Idea Suomen osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan nostettiin ensimmäisen kerran esille vuonna 2009 osana Stoltenberg-raporttia, joka luetteli eri mahdollisia pohjoismaisia yhteistyöhankkeita. Vuodesta 2008 lähtien on Nato valvonut Islannin ilmatilaa ja koska Tanskalla ja Norjalla on ollut isohko rooli tässä operaatiossa, esitti raportti pohjoismaiden osallistujamaiden määrän laajentamista Suomen ja Ruotsin Naton rauhankumppanuusohjelman kautta.

Stoltenbergin esitys tyrmättiin. Naton puolelta ehdotus, jonka mukaan ei-Nato-maat (kuten Suomi tai Ruotsi) olisivat vastuussa Nato-maan (Islannin) puolustamisesta sai ymmärrettävästi kielteisen vastauksen. Suomessa operaation Nato-kehys koettiin olevan liian ongelmallinen, eikä orastava pohjoismainen yhteistyö ollut riittävän suuri kannuste. Molemmin puolin idea ilmavalvonnan osallistujakannan laajentamisesta haudattiin iloisin mielin.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja niin myös päätöksenteon lähtökohdat. Taloudellisen niukkuuden ja smart defensen aikana Naton linjaus on muuttunut entistä suopeammaksi uusia kumppanuusjärjestelyitä ja osallistuttamista kohtaan. Suurimmat muutokset kuitenkin tapahtuivat Suomessa: presidentinvirkaan valittiin edeltäjäänsä tuntuvasti vähemmän Nato-kriittinen Sauli Niinistö, ja puolustusministeriksi nousi pohjoismaista yhteistyötä vahvasti kannattava Carl Haglund.

Niinistöläisestä ulkopolitiisesta linjasta ei voi vielä puhua, mutta hänen kautensa aikana pohjoismaisuus on – eri syistä ja puutteistaan huolimatta – saanut uudenlaista painoarvoa ulkopoliittisena identiteettinä ja sisällönantajana. Kuluneen vuoden aikana Suomessa ajatus pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistämisestä on saanut paljon huomiota – sopivasti juuri ennen kuin Suomi aloitti Nordefco-puheenjohtajuuden tammikuussa 2013.

Ei siis ihme, että tässä valossa toukokuussa 2012 Suomen mahdollisuutta osallistua Islannin ilmavalvontaan lähdettiin selvittämään ”myönteisessä hengessä.” Hanketta erillisesti korostettiin pohjoismaisena yhteistyöaloitteena, jonka yhteydessä Suomen osallistuminen on rinta rinnan sidottu Ruotsin kantaan.  Toinen tärkeä edellytys mahdolliselle osallistumiselle oli se, että Suomen panos Islannissa on perin vaatimaton: kyse oli alunperinkin 4-6 Hornetin lähettämisestä kolmen viikon harjoittelujaksolle joka toteutettaisiin yhdessä muiden (pohjois-)maiden kanssa pohjoismaan ilmatilassa. Kokonaiskustannuksiltaan Islantiin meneminen vastaisi suurinpiirtein kotimaassa harjoittelua. Tässä yhteydessä alkuperäinen ehdotus lopulta toteutuikin.

Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternak näki Islannin ilmavalvontaan osallistumisen muodostavan peräti uuden ulkopoliittisen linjan ja muodostavan Suomen puolustusvoimille ”uuden tehtävän.” Mutta muutos ei ole ihan niin huima, pikemminkin kyse on matalan kynnyksen hyödyistä: vaatimaton harjoitusoperaatio antaisi hyödyllisiä ulkopoliittisia irtopisteitä ja toisi edes jonkun verran konkretiaa pohjoismaiseen yhteistyöhön. Näin ollen kun pääministeri Katainen viiime lokakuussa pohjoismaiden pääministerien tiedotustilaisuudessa kertoi Suomen osallistuvan Islannin ilmanvalvontaan, oli haittoja osallistumiselle hankala nähdä.

Islanti: salaovi Natoon?

Mark Twainia mukaillen suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa ei voi tehdä avausta törmäämättä Natoon. Näin kävi myös Islannin tapauksessa. Tosin poikkeuksellista on se, että suurimmat varaukset eivät tulleet suinkaan oppositiolta (jonka olettaisi nostattavan kohua poliittisten irtopisteiden toivossa) vaan hallituksen sisältä.  Etenkin Vasemmistoliitto ja SDP nostivat varauksia ja kritisoivat epäselvyyttä siitä, mikä ”[Islannin-]operaation suhde Natoon” on.

Islannin ilmavalvontaoperaatiosta käyty keskustelu muuttuikin tilanteeksi, jossa toinen toisensa perään rupesi mittanauhan kanssa tarkastelemaan toisiko tämä osallistumispäätös senttiä tai edes milliä ”lähemmäksi” Natoa.  Perussuomalaisten turvallisuuspoliittinen doyen Jussi Niinistö näki päätöksessä vaanivan hallituksen ”transatlanttinen into.” Sen sijaan potentiaalinen solidaarisuus pohjoismaita kohtaan katosi kuin tyhjään ilmaan. Demarin päätoimituksen mukaan ”Islannin ilmavalvonta ei myöskään tue mitään Islannin itsenäistä puolustusta, koska sellaista ei ole. Se tukee korkeintaan sotilasliitto Naton puolustusta.” Vaihtoehtoisesti, ja kenties jopa pahemmin, Nato pistää  Islannissa Suomen sotilasliiton maksumieheksi ja tekemään Naton työn Islannissa.

Useimmille on selvää, että ulkopoliittiset identiteetit eivät ole toisensa poissulkevia – Islanti (tai Tanska ja Norja) voivat olla samalla Nato-maita ja Pohjoismaita – ja että operaatio Islannissa voi heijastaa kumpaakin olematta vain yhtä. Islannin ilmavalvonta on tässä mielessä vain surullista jatkoa pitkäaikaiselle dysfunktionaaliselle Nato-keskustelulle. Suurin todellinen kiistakapula siinä voiko Suomi osallistua Islannin ilmavalvontaan liittyy tunnistuslentoihin: yhtäältä on olemassa juridinen kysymys siitä, sopiiko tehtävä puolustusvoimien laissa määriteltyihin tehtäviin ja toisaalta myös poliittisesti arka kysymys siitä, olisivatko hävittäjät aseistettuja – ja jos niin jouduttaisiinko käyttämään aseita venäläisiä Islannin ilmatilan tunkeutujoita vastaan. Jälkimmäinen kysymys oli moninkertaisesti vaikeampi, vaikkakin skenaario, jossa se muodostaisi ongelman on äärettömän epätodennäköinen (tunnistuslentoja itsessään on vähän, eikä niissä olla koskaan käytetty aseita) ja vaikka niin kävisikin olisi ongelma helposti vältettävissä pienellä valmistelulla (Suomi ei toteuttaisi tunnistuslentoja).  Pelottelu – Natosta ja aseiden käytöstä – oli kuitenkin tehokasta, sillä valmistelu kariutui ajauduttuaan vastatuuleen.

Islanti: ulkopoliitisen päätöksenteon byrokratisointi

Vastatuulen koittaessa päätöstä Suomen osallistumisesta lykättiin, ja sitten  marraskuussa vielä uudemman kerran. Alkuvuodesta valittiin vielä sopiva lykkäsmuoto, joka minimoisi siitä käytävän keskustelun. Kaiken kaikkiaan osallistumispäätöksen pitkittäminen on tarpeettomuudestaan johtuen hämmentävää.

Puolustusministeri Haglundilla olisi ollut valtuutus päättää  itsenäisesti Suomen (aseettomasta) osallistumisesta Islantiin kansainvälisenä harjoitustoimena. Tämä valtuutus myös nautti Suomen hallituksen lokakuussa vahvistetusta periaatteellisesta myönteisestä kannasta. Päätöksen kierrättäminen eduskunnan kautta on tässä mielessä puhdas konsensuspolitiikan lisä. Kuitenkin Islannin operaation osallistumisen yksinkertainen päätös päätyi monimutkaisen prosessin osana kaikkien ulkopoliittisten päätöstentekoelinten kautta vahvistettavaksi.

Parhaan kafkamaisen esimerkin Islanti-keskustelun lykkäämisen perusteluista löytää SDP:n keskuudesta, jonka ”eduskuntaryhmä on asiaa käsitellessään päätynyt siihen, että hanke ei ole ryhmälle valmis päätettäväksi, vaan siihen on syytä palata. Ryhmä on vienyt kantansa puolueen hallitusryhmän tietoon.” Keskustelu Islannista ajautuikin prosessikeskeiseen sivuraiteeseen siitä mikä on sopiva tapa tiedottaa eduskuntaa. Kaikki osapuolet päätyivät yhteisymmärrykseen, että on tarve ’selvittää’ ”järeällä menettelyllä” Islannin ilmavalvonta-operaatio eduskunnalle – ja kysymys muuntautuukin siihen tulisiko antaa eduskunnalle raskas selonteko vai yksinkertaisempi selvitys.

Kuten yllä on todettu, kumpikin lisävaihe on sinänsä tarpeeton, eikä muuta osallistumisen lähtökohtia tai tavoitteita, mutta sen sijaan byrokratisointi antaa arvokasta poliittista turvaa turhan araksi koetulle päätökselle. Byrokraattisen kiirastulen läpikäynyt prosessi on nyt kuitenkin täydellinen toimeenpanoon. Se mikä oli aikaisemmin jotain, jota Jussi Niinistö piti ”täysin mahdottomana ja järjettömänä ajatuksena“ muuttui täysin kun paljastuikin, että kyseessä on “kansainvälinen harjoitus, josta on saatavilla selvää hyötyä Suomen ilmavoimien suorituskyvylle.“ Valon näki myös Paavo Arhinmäki: eduskuntakäsittelyn seurauksena ”koko hankkeen luonne muuttui täysin ja siksi voimme hyväksyä yhteispohjoismaiseen harjoitustoimintaan osallistumisen.“

Käytännössä, vaikka epätodennäköinen tunnistuslentoasetelma selventyi, ei mitenkään voida puhua totaalisesta hankkeenmuutoksesta. Ironiaa lisää se, että nimenomaan Naton vaatimuksesta Suomen (ja muiden kumppanuusmaiden) osallistuminen tulisi olla aseetonta. Nato ja pohjoismaa Norja suorittavat mahdolliset kiusalliset tunnistuslennot, mikäli tilanne niin vaatii. Näin ollen idea siitä, että Islannin operaation ’todellinen luonto’ selvisi vasta hiljattain on silkkaa palturia. Keskustelun ailahtelusta huolimatta on yli vuoden ollut suhteellisen selvää, mistä Islannin ilmavalvontaan osallistumisessa faktisesti on kyse.

Mietteitä ulkopoliittisesta päätöksentekemättömyydestä

Aika näyttää onko tämä päätöksentekemättömyysprosessi vähän rakastetun six-pack-hallituksen sivutuote vai pysyvämpi piirre suomalaisessa ulkopoliittisessa päätöksentekoprosessissa. Islanti on tässä suhteessa hyvin samanlainen kuin Libyan tapaus toissavuonna, jossa päätöksentekoa lykättiin ja lykättiin ennen kuin Suomen kanta ja sen painoarvo oli suuressa skaalassa mitätön. Tarve määritellä Suomen osallistuminen Naton tosiasiallisen roolin ympärille tuotti kummassakin tapauksessa suunnattomasti ongelmia.

Kuitenkin päätöksentekemättömyys nostaa esille kaksi mielenkiintoista ominaisuutta Suomen tämänhetkisen ulkopolitiikan sisällössä:

• Aie korvaa toiminnan: Suomi nykyään ilmoittaa valmiudestaan tehdä jotain paljon ennen kuin se on mahdollista tehdä. Islannista keskuskeltiin aikeena miltei puoli vuotta enne kuin aie oli toteuskelpoinen; vastaavasti keskustellussa sijoitetaan suomalaisia rauhanturvaajia vaikka minne (Libya, Syyria) ennen kuin oikeita pyyntöjä on esitetty. Hieman kuten turvallisuusneuvostokampanjan aikana se, että puhutaan oikeista asioista riittää antamaan vaikutelmaa, että asioita oikeasti tehdään.

• Osallistumispäätösten kytkeminen muiden maiden päätöksiin: Islannin ilmavalvonnassa on kiinnostavaa, että Suomen osallistuminen lähtökohtaisesti sidottiin Ruotsin osallistumispäätökseen. Se, että suvereeni maa sitoo oman turvallisuuspolitiikan aktiivisuuden muiden maiden valmiuteen osallistua on harvinaista, mutta Suomen tapauksessa yllättävän yleistä.  Hieman samalla tavalla Suomen osallistumispäätös Unifiliin palatessa oli sidottu Irlannin valmiuteen ottaa johtovastuu.  Voi toki olla päteviä teknillisiä syitä sitoa osallistuminen laajempiin kokonaisuuksiin (esimerkiksi EU:n taistelujoukot), mutta syynä tuntuu yhtä usein olevan poliittisen vastuun ja siitä seuraavan riskin hälventäminen.

Suomettuminen maailmanpolitiikassa

Mikä yhdistää Ukrainaa, Taiwania, Irakia, Venäjää ja hieman mutkan kautta Suomea? Kaikki nämä maat kohtaavat yhteisen uhkan: suomettumisen vaaran. Suomettuminen – finlandization – oli yksi kylmän sodan loppupuoliskon tunnetuimpia käsitteitä, jonka laajan käytön myötä entistä vähemmän liittyi itse Suomen kohtaamaan ulkopoliittiseen dilemmaan suhteissaan suurvaltanaapuriinsa. Käsite jäi historiankirjoihin Neuvostoliiton hajoamisen kanssa, mutta yllättäen termi on taas palannut hitaasti suosioon parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Käsiteen soveltamista on myös maantieteellisesti laajennettu, kun uusia suomettajia ja suomettuneita on tunnistettu ympäri maailmaa.

Vanha suomettuminen

”Klassinen” suomettuminen on sidottu Venäjään, naapureihinsa ja Eurooppaan. Siksi ei ole kovin ihmeellistä, että Venäjän ulkopoliittisen nousun myötä 2000-luvulla on taas palautunut huoli ja puhe suomettumisesta ja suomettajista Venäjän lähi-alueella. Etenkin 2008 Georgian sodan tuoman shokin jälkeen tämä tulkinta palautui vahvasti länsimaiseen diskurssiin, kuta kuinkin niin, että Venäjän aggressivinen ulkopolitiikka (ks. ”Putin-doktriini”) ei pyri Neuvostoliiton palauttamiseen tai muuhun sellaiseen simplistiseen imperialismiin vaan hienovaraisempaan naapurimaitensa ulkopolitiikan kontrollointiin, jättäen eräänlaisen sisäpoliittisen autonomian – eli suomettaa naapurinsa.

Tätä tulkintaa seuraten, eri kirjoittajat ovat tunnistaneet suomettumisen merkkejä Georgiassa, Azerbaidžanissa, Ukrainassa – ja joidenkin mukaan itseasiassa koko Eurooppa on suomettunut Venäjän vahvan ulkopolitiikan edessä. Tässä kontekstissa ”suomettuminen” ei juurikaan tuonut analyyttista lisäarvoa selittämään miten Venäjän ja lähi-alueensa ulkopoliittiset suhteet toimivat, vaan toimia varoittavana esimerkkinä maan ulkopolitiikan subversiivisestä luonteesta; eittämättä, ne jotka varoittavat suomettumisen vaaroista ovat suositelleet vahvempaa tai vähintäänkin ”realistisempaa” suhtautumista Venäjään. Kuitenkin ajan myötä, ja koetun uhan laannuttua, samalla myös viittaukset suomettumiseen pikkuhiljaa väistyivät – siitä huolimatta, että tosiasiallinen tilanne Venäjän ja naapurivaltioittensa välillä ei ole varsinaisesti muuttunut.

Käsitteenä, suomettumisen tapauksia on haettu kauempaakin; esimerkiksi Lähi-idästä, jossa vastaava pelottelun funktio on ollut päällimmäinen. Iranin islamilaisen tasavallan vaikutusvalta ja rooli Lähi-idässä on jo kauan ruokkinut erilaisia enemmän tai enimmäkseen vähemmän uskottavia teorioita ulkopolitiikkansa tarkoituksesta. Ei siis pitäisi tulla ihmeenä, että Iranin ulkopolitiikan tavoitteena on heikkojen naapurivaltojen suomettaminen: sisällissotaa kärsivä Irak on useimmiten mainittu tässä kontekstissa, mutta nyt on myös koko Persianlahden suomettuminen mainittu vaarana. Jälleen kerran suomettumisesta varoittavat advokoivat vahvoja toimenpiteitä tilanteen ehkäisemiseksi.

Kiina: uusi suomettaja

Siinä kun Venäjän ja Iranin rooli suomettajana ei ole juurikaan epäanalyyttisuudessaan kovin uskottava ja juontuu enemmän vahvaa vastaulkopolitiikkaa kannattavien keskenäisestä diskurssista, akateemisesti kiinnostavampi esimerkki suomettumisesta/suomettajasta löytyy kauko-idästä. Kiinan nousu globaaliksi suurvallaksi vaikuttaa monintasoisesti aluelliseen voimatasapainoon, joten on ollut tarve ymmärtää miten ”kiinattuminen” vaikuttaa kahdenvälisiin suhteisiin.

Andrew Krepinevich on rinnastanut rauhanomaisen nousun (peaceful rise) suomettamiseen: nousun osana Kiina pyrkii kontrolloimaan naapurimaiden ulkopolitiikan sisältöä, mutta ei pyri replikoimaan neuvostoliittomaista sateliittivaltiojärjestelmää joka osittain koituikin sen tuhoksi. Ulkopoliittisen itsesensuurin huoli painaa vahvemmiten Kiinan naapureissa ja tämän kaltaista suomettumista on pelätty Koreoissa, Vietnamissa – jopa alueellisella tasolla ASEAN’issa. Hieman erikoisesti, myös Venäjässä on niitä jotka manaavat Kiinan suomettavan Venäjän – vaikka huoli Siperian ”menetyksestä” heijastaa enemmänkin tiettyä ulkopoliittisia neurooseja kuin todellisuutta (1990-luvulla lyhytaikaisesti puhuttiin siitä kuinka länsi suomettaa Venäjän).

Pelottaminen on tietty merkittävä osa suomettumiskeskustelusta kauko-idän kontekstissa, mutta sen taustalla on kuitenkin muuttuva ja alati kehittyvä voimatasapaino jonka johdosta on tarve kehitellä uusia tapoja ymmärtää pienvaltoiden roolia kasvan suurvallan vieressä (ja joidenkin valtoiden tapauksessa kahden suurvallan puristuksessa). Kiinnostavimman debaatin kohteena on ollut Taiwanin ulkopoliittinen asema ja se tulisiko Taiwanin suomettua?

Näin kysyi akateemikko Bruce Gilley’n paljon huomiota herättäneessä artikkelissa Foreign Affairs -lehdessä. Gilley näki Suomen kylmän sodan mallin toimivana tapana säädellä suurvaltakonfliktia Kiinanmerellä, ja peräti ainoana toimivana keinona sovittaa poliittisen autonomian ja taloudellisen integraation tarpeen ilman sotilaallista selkkausta. Gilley’n kirjoitus pyrkii suomettumisen ilmiön analyyttiseen käsittelyyn, ja nojaakin tulkinnassaan tanskalaisen Hans Mauritzin teokseen suomettumisesta ”soveltuvana politiikkana” (adaptive politics). Kuitenkin Gilley’n tulkinta Suomen kylmän sodan ruusuisuudesta ja Taiwan ulkopolitiikan vaihtoehdoista herätti paljon kritiikkiä, eikä vähintenkään taiwanilaisten keskuudessa.

 Sopiiko puhua suomettumisesta?

Suomettuminen on vaikea termi käyttää analyyttisesti; sitä esittävien päätarkoitus on usein pelotella naapurivallan ulkopolitiikalla, ja sitä kritisoivat usein jättävät kritiikkinsä hyvin pinnalliselle tasolle. Hyvin usein kun puhutaan onko jokin maa suomettunut niin takerrutaan historiallisen vertauksen ongelmiin: täsmääkö jokin hetki sitä nimenomaista Suomen ulkopoliittista kohtalonhetkeä ja – jos kuten useimmiten käy – se ei täsmää, niin sitten koko suomettumisanalogia on turha. Tämä on väärä tapa lähestyä koko asettelua; suomettumis-vertauksen tarkoitus on (tai vähintäänkin pitäisi olla) korostaa yhtäläisyyksiä pienvaltoiden tilanteissa kun ne kohtaavat yksin suurvaltanaapurin asettaman ulkopoliittisen paineen.

Hyvin pitkälti koko asettelu palautuu perinteiseen tasapainoilu tai myötäily (balancing versus bandwagoning) -dilemmaan. Suomettumisen mallin – jos sitä siksi voidaan kutsua – puolustajat esittävät ulkopoliittisen myötäilyn tarpeellisena strategisena voittona; sillä se on useimmiten ainoa tapa pienvaltioille kompensoida heikouttaan suhteessa suurvaltanaapuriinsa. Vaihtoehtoisesti, suomettuminen on välitila täyden itsenäisyyden ja valtapiiriajattelun välillä, jolla voidaan huomioida kahden kilpailevan suurvallan intressit. Esimerkiksi Suomea esitettiin mallina 1980-luvun lopulla itä-Euroopan maille; malli oli kovin suosittu Washingtonissa – ei niinkään Helsingissä – ennen kuin Neuvostoliiton hajoaminen veti maton alta. Vastaavasti Gilley’n kehotus Kiinan myötäilyyn/suomettumiseen pohjautuu samanlaiseen geopolitiiseen ajatteluun jossa Suomen malli toimii menestyneenä suurvaltakonfliktin purkajana.

Ongelma kuitenkin on, että – ainakin teoreettisella tasolla – on vakuuttavasti todettu, että tasapainoilu on kovin paljon yleisempää kuin myötäily (ks. Kenneth Waltz). Suomettuminen ei ole vapaavalinnaista, vaan seurausta siitä tilanteesta kun tasapainoilu – esim. liittolaisuuksien solminen – ei ole varteenotettava vaihtoehto. Siksi juuri Gilley’n ehdotus yya-sopimukselle Kiinan ja Taiwanin välillä nykytilanteessa on vähintäänkin kummallinen. Kuten Suomen historiallinen tapaus hyvinkin osoittaa, myötäilevän politiikan ongelma on määritellä missä vaiheessa ”realismi” muuttuukin ”rähmäilyksi”.

Rähmäily onkin suomettumisen (pelon) suurin lietsoja. Koko suomettumis-käsitteen synty on sidottu nimenomaan historialliseen pelkoon siitä, että länsi-Eurooppa omaksuu myötäilevämmän asenteen Neuvostoliittoa kohtaan. Se, että ilmiön nimi tuli Suomesta on liki sattumaa – voisimme vaikkapa puhua Suomen ketmanisoitumisesta jos Czesław Miłoszin ajatuksia olisi sovellettu hieman eri tavalla. Lähtökohtainen ongelma suomettumis-termin käytössä on se, että kukaan ei halua suomettua, eikä maan suomettuminen ei koskaan voi olla hyvä asia. Se on geopoliittinen pilkkakirves ja moraalinen tuomio ulkopoliittisesta strategiasta (tämä ilmenee ehkä parhaiten absurdista ajatuksesta Iranista Persianlahden suomettajana). Suomettumisen rinnastaminen myöntyväisyyspolitiikkaan (appeasement) toisaalta redusoi äärimmilleen pienvaltoiden ulkopoliittiset strategiat siihen, että vain tasapainoilu on moraalisesti hyväksyttävää sillä kaikki muu on antautumista. Näinhän selvästi ei ole, ja juuri tämän takia 1980-luvun lopulla suomettumisen termistä luovuttiin akateemisesti (jossa se ei koskaan ollut kovin valtavirtainen): suomettuminen on terminä huono, se on loukkaava, ja harhaanjohtava.

Tästä huolimatta, myötäily ulkopoliittisena strategiana on kiinnostava tutkimuksen lähde, jos sen pystyy irroittamaan suomettumisen painolastista. Ehkä siis onkin aika ruveta puhutaan ketmanista ja ketmanisoitumisesta?

Ulkopolitiikka ja elokuvallinen ilmaisu

Kuva: D.Ross / U.S. Navy

Viime keväänä Ulkopolitist kävi läpi ja kokosi toimitukseen vaikutuksen tehneet sotaelokuvat, muodostaen listan, joka koostui niin klassikoista kuin hieman harvemmin nähdyistä teoksista. Mutta entä varsinainen ulkopolitiikan ja sen harjoittamisen tai luomisen kuvaus? Sota on elokuvalle – aivan kuten jo aiemmin maalaustaiteelle ja valokuvalle – antoisa aihe, perimmiltään visuaalinen ja ihmisen olemassaolon ääritilan kuvauksen mahdollistava konteksti. Ulkopolitiikkassa on elokuvallisen ilmaisun näkökulmasta kyse haastavammasta aiheesta jo pelkän määritelmänsä vuoksi: sota koostuu määritelmällisesti kineettisestä toiminnasta, siinä missä ulkopolitiikkaa voidaan pitää lähinnä prosessina. Sota-aiheiden suosio elokuvatuottajien keskuudessa ei kuitenkaan ole täysin yksipuolistanut ulkopolitiikan kuvaamista elokuvassa. Ulkopolitiikan elokuvallisen ilmentymisen voi jakaa karkeasti ottaen kahteen kategoriaan niin ruudulla kuin kankaalla; yhtäältä sellaisiin teoksiin, joissa ulkopolitiikka on selkeästi ja näkyvästi – vaikkakin paikoin ohimennen – osana koomista tai traagista kerrontaa ja toisaalta sellaisiin teoksiin, joissa ulkopolitiikka ja sen teoriat esiintyvät alaviitteenä, luoden mahdollisuuden tulkintaan kansainvälisten suhteiden silmälasien läpi. Ohessa (epätäydellinen) katsaus enemmän tai vähemmän ulkopolittisesti mielenkiintoisiin elokuviin ja sarjoihin.

Ulkopolitiikka näkyvänä elementtinä

Koska ulkopolitiikan – kuten muunkin politiikan – harjoittaminen on prosessi, on luontaista, että juuri televisiosarja on tunnetuimpien ulkopolitiikkaa tavalla tai toisella käsittelevien teosten yleisin formaatti. Draamatuotannon puolella kyseenalaistamatonta kuninkaanviitaa pitää yllään Aaron Sorkinin Valkoisen talon poliittista koneistoa ansiokkaasti valottava West Wing (1999-2006), jossa Martin Sheenin esittämä presidentti Josiah Bartlet mm. pohtii fiktiivisen Qumarin valtion ministeriin kohdistuvan tappokäskyn antamista (tämän paljastuttua terroristiksi) sekä neuvottelee rauhan Israelin ja palestiinalaisten välillä. Mielenkiintoista on, että sarjassa sekoitetaan sekä oikeita (ja niiden ja niiden toisinaan oikeita, toisinaan fiktiivisiä johtajia) että keksittyjä valtioita; esimerkiksi yllä mainittu fiktiivinen Qumar on useamman Persianlahden maan eri (terästetyistä) ominaisuuksista kasattu komposiittivaltio.

West Winginsä on katsonut – ja epäilemättä myös Machiavellinsä lukenut –  tanskalainen käsikirjoittaja Adam Price, jonka luoma Vallan linnake (Borgen, 2010-13) on niittänyt ansaittua mainetta pohjoismaiden lisäksi myös Iso-Britanniassa.  Fiktiivisen tanskalaisen pääministerin Birgitte Nyborgin taipaleesta kertovassa sarjassa on yllättävän useita pistoja ulkopolitiikkaan (Tanskan pienuuden huomioon ottaen) asialle omistettujen jaksojen muodossa, vaikka sarja keskittyykin pääministerin ja hänen kaartinsa machiavellimäiseen poliittiseen taktikointiin ja hankalaan yksityiselämään. [Spoiler-varoitus] Toisen tuotantokauden loppuun mennessä Nyborg on joutunut selvittämään Tanskan jossain määrin ongelmallista suhdetta Grönlannin itsehallintoon, käynyt Afganistanissa ja punninnut poisvetämistä/ylläpitoa, empinyt (sujuvalla ranskalla) miettiessään Tanskan edustajaa Euroopan komissioon sekä järjestänyt rauhanneuvottelut Kööpenhaminassa kahden, kovasti Pohjois- ja Etelä-Sudania muistuttavan valtion välillä.

Vähintään yhtä mielenkiintoista kuin ulkopolitiikan dramaattinen käsittely, on sen käsittely satiirin keinoin, niin valkokankaalla kuin ruudussa. Kubrickin Tohtori Outolempi (Dr.Strangelove, 1964) on paitsi elokuvallisten ansioidensa myös sävyvalintansa perusteella kuningassarjassa – satiiri ja farssi ei ollut, suhteellisen pian Kuuban kriisin jälkeen, mitenkään ilmeinen tapa käsitellä ydinsodan teemaa, kuten erinomaisen Sidney Lumetin samasta aiheesta samana vuonna ohjaama, huomattavasti vakavamielisempi Pommin varjossa (Fail-safe) todistaa.

Billy Wilderin ulkopolitiikkaa kylmän sodan kaupankäynnin kantilta puiva, aliarvostettu Yks’, kaks’, kolme (One, Two, Three, 1961) on hervottoman hauska satiiri yritysjohdon ja politbyroon kohtaamisesta. James Cagneyn esittämän, Itä-Saksan markkinoita tavoittelevasta Coca-Colan maajohtajan ja kokisen reseptiä halajavan politbyroon jäsenten kaupanhieronta venyy siinä määrin kosteisiin mittasuhteisiin, että Nikita Hruštšovin muotokuvakin saa kyytiä – vain paljastaakseen Stalinin vastaavan. Wilderin teos ei virkistävyydessään kumartanut mihinkään suuntaan, minkä vuoksi se eli omaa elämäänsä myös Suomen ulkopolitiikassa. Hyvän päälle ymmärrettiin meillä liiankin hyvin, sillä Wilderin teoksen esittäminen kiellettiin maassamme “neuvostovastaisena” aina vuoteen 1986 asti.

Television puolella BBC:n 1980-luvulla tuottamat Kyllä, herra ministeri sekä jatko-osa Kyllä, herra pääministeri ovat tietenkin nykysatiirin ikuisia klassikoita, joissa on myös ulkopolitiikan tiimoilta luotu kuolemattomia lausahduksia; sanan säilästä saavat useasti osansa esimerkiksi silloinen EEC-politikointi sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Luonnollisena jatkajana tälle perinteelle on Briteissä toiminut alati luovan kiroilun maailmanennätyksiä rikkova Politiikan nappula (The Thick of It, 2005-2012) sekä ulkopoliittisesta näkökulmasta eritoten kyseisestä sarjasta johdettu elokuva In the Loop (2009), joka keskittyy kovin Alistair Campbellin oloisen spin doctorin Malcolm Tuckerin yrityksistä pitää omat ministerit (ja paikoin amerikkalaiset) Irakin sotaa valmistelevan mediastrategian tiukassa ruodussa. Sekä sarjan että elokuvan luoja/ohjaaja Armando Iannucci onnistuu tehtävässään sen verran hyvin, että vähäinenkin usko analyyttisen (ulko)politiikan harjoittamiseen karisee (yhteiskuntatieteilijälle katkeransuloisen) naurunkippuran keskellä varsin nopeasti.

Ulkopolitiikka alaviitteenä

Ulkopolitiikka ja sen teoriat voivat myös toimia eräänlaisena alaviitteenä silloin kun ne eivät ole suoraan framilla. Hobbesilaisen luonnontilan bellum omnium sekä niin kansainvälisen valtiojärjestelmän kuin paikallisen lain ja järjestyksen romahdus toimii taustana lukuisissa post-apokalyptissa kertomuksissa aina Mad Maxista, The Walking Deadiin, joista molemmissa “maailmanloppu” saa alkunsa ainakin näennäisesti ulkoisista tekijöistä (Mad Maxin valmistumisvuonna ajankohtainen öljyn loppuminen, zombitauti). Oma lukunsa on pian elokuvanakin julkaistava World War Z, joka sarjakuvamuodossaan käy YK:n erikoisjärjestön jäsenen kirjaamana zombie-epidemian globaaleja ja merkittäviä geopoliittisia vaikutuksia. Ei siis ole ihme, että kansainvälisten suhteiden teoriat ja zombit kirjassaan yhteensovittanut professori Daniel Drezner on tunnustautunut sen suureksi faniksi – vaikkakin kirjan sovittaminen elokuvaksi on hänen mielestään karsinut sen parhaan kansainvälispoliittisen annin.

Ulkopolitiisia alaviitteitä voi kuitenkin löytyä myös maailmanloppua kepeämmästä draamasta. Ulkopolitiikan prestiisilehti Foreign Affairs julkaisi hiljattain televisiosarjoja käsittelevän liitteen, jossa kansainvälisten suhteiden akateemikot ja analyytikot käyvät läpi ulkopoliittisista ja historiallisista näkökulmista suosittuja televisiosarjoja. Esimerkiksi Suomessakin pyörivästä Game of Thronesista voi hyvällä syyllä löytää hobbesilaista realismia, mutta Massachusetts-Amhurstin Charli Carpenter oikoo liittessä käsityksiä sarjasta realpolitikin ihannointina, sillä pinnan alta löytyy muutakin. Samassa numerossa toinen suosikkisarja, Homeland, saa kritiikkiä Richard Falkenrathilta; vaikka sarjassa käsitellään oikeita GWOT-dilemmoja esimerkiksi lennokkien tiimoilta, on sarjan agenteilla toiminnanvapaus, joka ei vastaa oikeiden CIA-agenttien valtuuksia.

Cinéma vérité

Tähän asti olemme hieman rikollisesti keskittyneet vain fiktioon, dokumenttien kustannuksella. Selvää on, että tälle puolelle laajennettuna voi tarkasteluun lisätä lukuisia mielenkiintoisia elokuvia. Näistä kenties suorimmin ulkopolitiikkaan liittyy Errol Morrisin, viime vuoden listassammekin mainittu, erinomainen Sodan oppitunnit (The Fog of War, 2003), joka perustuu Yhdysvaltain entisen ulkoministerin, Vietnamin sodan keskivaiheeseen asti toimineen Robert Macnamaran haastatteluihin.

Niinkin pienestä genrestä kuin EU-dokumenttielokuvasta löytyy yksi ehdoton helmi The Road to Europe –teoksen (Fogh Bag Facaden, 2003) muodossa. Tanskan yleisradion tuottama dokumentti kuvaa häkellyttävän rehellisesti Tanskan entisen pääministerin Anders Fogh Rasmussenin vetämää EU:n laajentumisneuvotteluiden loppurutistusta vuoden 2002 ja sai aikaan paljon ja jopa leikkauspyyntöjä Tanskan pääministerin kansliasta. Pyynnön motiivina lienee dokumentin paikoin vähemmän mairitteleva kuva Rasmussenista uusia jäsenmaita runsaasti kovistelevana ja armottomana neuvottelijana sekä valtiopäämiesten käytäväkeskusteluiden suora tallentuminen. Kohtaus, jossa Chirac perustelee kantaansa maataloustukien määrästä tuleville uusille jäsenmaille kuin isä pojalla voisi olla kaksitasoista peliteoriaa tutkivan akateemikon määritelmä märästä unesta. Kenties muistettavin kohtaus dokumentissa on kuitenkin kohtaus, jossa Rasmussen pyytää kameraa jäämään neuvotteluhuoneen ulkopuolelle kun Puolan kanssa maataloustuista käytävässä viimeisessä neuvottelussa. Leikkaus seuraavaan kohtaukseen paljastaa täysin kalpeana huoneesta poistuvan Puolan pääministerin – sopu on saavutettu, mutta tuleva satikuti kotona on takuuvarmaa.

Kyseessä on esimerkki siitä, että elokuvallinen ilmaisu voi olla väylä uusien tulokulmien luomiselle tai vanhojen kiteyttämiselle – Chiracin tapauksessa jälkimmäinen on totta – myös ulkopolitiikasta kerrottaessa. Tässä yhteydessä elokuvallisella faktalla ja fiktiolla on yhteiset laatukriteerit; hyvä elokuva/dokumentti/televisiosarja raamittaa kohteensa tai aiheensa hyvin ja kertoo siitä jotakin mielenkiintoista, jota emme välttämättä aiemmin olleet huomanneet, joskus jopa viihdyttävästi.

JK. Ulkopolitiikka ja sen harjoittaminen voi esiintyä menestyksekkäästi elementtinä ja teemana myös sarjakuvassa – Ranskassa paikallisen ulkoministeriön sijainnin mukaan nimetty, ja entisen ulkoministerin Dominique de Villepain’in olemuksesta inspiraationsa napannut, Quai d’Orsay on ollut menestys niin arvioiden kuin myynnin perusteella.

Ehrensvärd, Nato-salaliitto ja poterojen kaivaminen

Ehrensvärdiläinen jyrkkyys taiteilija Johan Tobias Sergelin kuvaamana.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset rynnivät voimalla eduskuntaan tukenaan 560 075 kansalaisen äänet. Kuten hyvin on tiedossa, perussuomalaisten kampanja sai voimansa EU-kritiikistä, ja ulko- ja turvallisuuspolitiikka jäi, itse asiassa koko vaaleissa, hyvin marginaaliseen asemaan. Jättäytymällä hallituksen ulkopuolelle perussuomalaiset asettautuivat myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen marginaaliin huolimatta siitä, että he valtasivat ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntien puheenjohtajien paikat Timo Soinin ja Jussi Niinistön johdolla. Soinin UAV:n puheenjohtajuus antaisi aihetta aktiiviseen turvallisuuspoliittiseen debattiin osallistumiselle, mutta Soini on ollut hiljaa. Hänen “plokissaan” onkin ollut vuoden aikana vain muutama aihealuetta kommentoiva teksti, mikä on surkea suoritus ottaen huomioon, että vuosi sitten hän oli pyrkimässä tasavallan presidentiksi. Niinistön voidaankin katsoneen ottaa perussuomalaisten turvallisuuspoliittisen johtoroolin, ja dosentti kommentoikin teemaa ahkerasti blogissaan.

Perussuomalaiset ovat todennäköisemmin kuitenkin tulleet Suomen poliittiselle kentälle jäädäkseen. Tämän vuoksi lienee tarpeellista katsoa, miten perussuomalaiset haluaisivat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa harjoitettavan. Kannanottoihin on viime aikoina ollut mahdollisuus, sillä turvallisuuspoliittiset teemat, kuten tuore selonteko ja pohjoismainen puolustusyhteistyö, ovat olleet vahvemmin esillä.

Ehrensvärdiläinen realismi

Jussi Niinistö kiteytti turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon lähetekeskustelussa perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi katsantokannaksi “ehrensvärdiläisen realismin“. Tiivistettynä tämä tarkoittaa luottamista ainoastaan omaan puolustukseen. Sotilaallinen liittoutuminen ei tuo perussuomalaisten mukaan Suomelle turvaa; Naton turvatakuisiin ei ole luottaminen, EU tarjoaa vain sympatiaa ja Ruotsi nyt vain on Ruotsi  - senhän talvisotakin opetti.

Ehrensvärdiläiseen realismiin voidaan luontevasti liittää myös yleinen asevelvollisuus. Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelmassa mainitaan, että “Suomen puolustuksen ja maanpuolustustahdon ydin on kautta vuosikymmenten ollut yleinen asevelvollisuus, joka on terveellä tavalla yhdistänyt eri yhteiskuntaluokkia ja pitänyt jatkuvasti yllä yhteistä tavoitetta – isänmaan puolustamista kaikissa tilanteissa”. Tuki yleiselle asevelvollisuudelle jatkuu edelleen, ja Jussi Niinistö antoikin yleiselle asevelvollisuudelle oodin helmikuisessa puolustusvoimauudistusta käsitelleessä keskustelussa.

Ehrensvärdiläinen realismi ei äkkiseltään vaikuta kovinkaan poikkeavalta saati radikaalilta katsantokannalta. Sehän sisältää Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan perusfundamentit, ja sillä on myös kansan tuki. Kiitosta perussuomalaisille voi antaa myös siitä, että heitä huolettaa maamme puolustuksen tila. On myös fiksua arvioida, mitä konkreettista hyötyä sotilaallisesta liittoutumisesta olisi. Tätä perussuomalaiset peräänkuuluttivat ryhmäpuheenvuorossaan. Suurin ongelma perussuomalaisten turvallisuuspoliittisessa ajattelussa onkin, mistä ajattelu kumpuaa, miten se perustellaan ja miten heidän ajattelussaan koko Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimijuus kytkeytyy vain ehrensvärdiläiseen realismiin.

Salaliittojen Impivaara

Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelma pitää “tosiasiana”, että maamme nykyjohto haikailee Natoon. Tähän kavalaan salaliittoon on liitetty myös Suomen “tiedotuksellinen eliitti”, jonka airueksi selontekokeskustelussa nimettiin Helsingin Sanomat. Salaliiton kulku on kavala. Ensin ajetaan alas itsenäinen puolustus, mikä johtaa väistämättä Nato-jäsenyyteen, joka taas lopettaa yleisen asevelvollisuuden ja rapauttaa täten maanpuolustushengen. Ruotsi on kuulemma tällä tiellä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa seuraavissa Nato-salaliittojen näkeminen ja sen ennustettu kulku saattaa herättää huvittuneisuutta. Sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko että hallitusohjelma eivät anna minkäänlaista osviittaa siitä, että Nato-jäsenyyttä haikailtaisiin. Kuuluisa Nato-optio pysyy edelleen samana, ja Nato-painotus uusimmassa selonteossa on itse asiassa jopa vähentynyt. Viimeaikaiset hallitusosapuolten kommervenkit eivät myöskään puhu salaliittojen puolesta. Mielenkiintoista olisi myös tietää, mitä Washingtonissa ja Brysselissä kyseisestä teoriasta ajatellaan. On tiedossa, että Nato toivoo jäsenmailtaan kahden prosentin panostusta bruttokansantuotteesta puolustusmenoihin. Täten on kiintoisaa, miten nyt jo toiveesta vajaan puolustusbudjetin leikkaaminen johtaisi Suomen jäsenyyteen. Yhdysvallat tuskin kaipaa liiton jäseneksi jälleen yhtä turvallisuutta enemmän kuluttavaa vapaamatkustajaa kuin sitä tuottavaa toimijaa.

Mediasalaliiton näkeminen on myös jokseenkin hassua. Voitaisiinko kenties Nato-aiheiset tekstit nähdä normaalina julkisena keskusteluna? Sitä paitsi Helsingin Sanomissa, niinistöläisittäin Pravdassa, julkaistut artikkelit, esimerkiksi tutkijoiden vieraskynät tai Kari Huhdan ja Olli Kivisen tekstit, ovat pääasiassa sen verran analyyttisia ja tarkkanäköisiä, että perussuomalaisten piirissä voidaan moisista vielä haaveilla. On julkisen keskustelun kannalta sangen huolestuttavaa, mikäli Nato-jäsenyyden puolesta argumentoivat kirjoittajat saavat perussuomalaisten toimesta välittömästi salaliittoleiman.

Nato-salaliittojen ohella perussuomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun ominaispiirre on kaiken nykyisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toiminnan kategorinen vastustaminen. Tämä konkretisoituu erityisesti Jussi Niinistön blogiteksteissä. Niinistön mukaan turvallisuusneuvostokampanja oli ulkopoliittisen eliitin naivistinen projekti, Islantiin ei pidä mennä, Atalanta-operaatio on turhaa tuhlausta ja Libanonissa ei tule ottaa johtovastuuta. Satikutia saavat myös puolustusvoimauudistus, Ottawan sopimuksen allekirjoittaminen ja Afganistanin operaatio. Kannatusta sai ainoastaan rajoitettu pohjoismainen yhteistyö.

Yleisiä vastustamisperiaatteita olivat kustannussyyt ja “kansan tahto”. Niinistölle muualle ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuin omaan puolustukseen laitetut rahat ovat hukkaan heitettyä. Niinistön teksteissä kansallinen etu on aina instrumentaalista, ja täten kriisinhallinnassakin on kyse ainoastaan nollasummapelistä. Normatiivisesta tai kommunikatiivisesta toiminnasta globaalistuvassa maailmassa ei mitä ilmeisimmin ole hyötyä – saati kansainvälisestä yhteistyöstä. Ulkopolitiikan on oltava realistista, maanpuolustuksen inhorealistista. Voi tietenkin olla, että perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelu ei pelkästään tyhjenny Niinistöön. Eri linjoilla olevaa ajattelua on puolueen sisältä tosin vaikeaa löytää. Ainoana merkittävänä poikkeuksena lienee Sampo Terho.

Olisi aika herätä tähän päivään

Oppositiopolitiikan luonteeseen kuuluu hallituksen toimien haastaminen – niin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ottaen huomioon nykytilanteen rakentaville ehdotuksille olisi tilausta. Mutta onko asia todella niin, että perussuomalaisten ihannetilanne olisi Pohjolassa kyyristelevä, kansainvälistä yhteistyötä ja varsinkin Natoa karttava, Ruotsia ylenkatsova ja puhtaasti kansalliseen puolustukseen turvaava Suomi? Tällaiselta perussuomalaisten nykyvisio valitettavasti näyttää. Perussuomalaisten näkemykset eivät tosin ole puhtaasti suomalaiskansallinen ilmiö, vaan vastaavantyyppisiä näkemyksiä esiintyy muidenkin eurooppalaisten populistipuolueiden ajattelussa.

Perussuomalaisten olisi hyvä oivaltaa eräs fakta, joka Suomessa sisäistettiin kymmeniä vuosia sitten; maamme turvallisuutta ei taata kaivamalla poteroja itärajalle. Älyllisesti epärehellinen salaliittojen ja haavekuvien rakentelu voi tuoda kansallistuntoisia äänestäjiä, mutta se ei ole järkevä lähtökohta ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme jalostamiselle. Jarno Limnéll painotti blogikirjoituksessaan oivasti kansainvälisen yhteistyön merkitystä turvallisuuspolitiikassa. Turvallisuutemme vahvistaminen puhtaasti kansallisin toimin ei ole enää tätä aikaa. Tässä on lähtökohta, josta perussuomalaisten ja muiden puolueiden tulee hahmottaa, miten Suomen turvallisuus ja yhteiskuntamme vakaus parhaiten tulevaisuudessa taataan.

Diplomatiaa ei kannata hylätä Syyrian tapauksessa

Kuva: Jean-Marc Ferré / YK

Syyrian konflikti tuskin tarvitsee edes esittelyä. Yli 70,000 kuolonuhria ja kaksi vuotta kestänyttä sotaa on yritetty ratkaista erilaisilla kansainvälisillä suunnitelmilla, kannusteilla, pakotteilla ja neuvotteluilla onnistumatta.  Kahden vuoden sotimisen muistomerkin väistyessä valitettavast ei ole syytä olettaa, että tilanne parantuisi tässä lähiaikoina. Tämän turhaantumisen ilmapiirin edistämänä Euroopassa on uudestaan noussut puhetta Syyrian opposition aseistamisesta.  Äänekkäimpinä aseistamisen puolestapuhujana on tuttu  post-imperialistinen parivaljakko Ranska ja Iso-Britannia, joista kumpikin on väläyttänyt mahdollisuutta yksipuolisiin toimiin jos ’EU-25’ ei suostu muuttamaan Unionin kantaa.  Ideaa on vastustanut etupäässä Saksa, jonka kanta on saanut tukea Ruotsilta, Itävallalta ja Suomelta.

On hyvin ymmärrettävää, että suuren tragedian jatkuessa muodostuu suunnaton impulssi tehdä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.  Tässä tilanteessa kuitenkin pitää suurella varauksella suhtautua siihen mitä voi saavuttaa ja siihen mitä seurauksia on omilla teoillaan.  Opposition aseistaminen on lukuisista eri syistä siirto jota tulisi harkita hyvin varovaisesti.  Alla esitän kolme pääsyytä miksi aseistaminen on huono ratkaisu, ja viimeiseksi miksi pyrkimyksiä diplomaattiseen ratkaisuun ei pitäisi hylätä.

Ensinnäkin, aseistaminen ei johda siihen mihin haluamme sen johtavan: opposition aseistaminen ei itsessään lopeta Syyrian konfliktia. On mahdotonta näin etukäteen sanoa jouduttavatko vai pitkittävätkö aseet konfliktin ratkaisua.   Syyrian oppositiolla on jo hallussaan paljon aseita – raskaitakin sellaisia – joten muutama aselasti lisää eurooppalaisia aseita vaikuttaa tähän kokonaisuuteen todennäköisesti pienemmin, kuin mitä retoriikan tasolla elätellään.  Aseistaminen vaikuttaa siten, että se kiihdyttää väkivaltaa Syyriassa, johtaen vain mahdollisesti  opposition sotilaallisiin voittoihin. Jälkimmäinen on se mitä aseistamisen luonnollisesti toivotaan tekevän, mutta monella tavalla suurempi ongelma on Syyrian opposition (poliittisen sekä aseellisen) heikko järjestäytyneisyys.

On myös syytä korostaa, että ei ole mitenkään varmaa, että Bashar al-Assadin poistuminen lopettaa väkivallan Syyriassa. Sota synnyttää oman logiikkansa, joka pitkättää sen käyntiä; Syyriassa on käynnissä sisällissota, jonka pääjako on Assadin hallinon ja sen vastustajien välillä, mutta joka kätkee sisäänsä muita merkittäviä potentiaalisia jakolinjoja. Jopa parhaimmassa tapauksessa – Assadin hallinnon äkillinen luihistuminen – on silti todennäköistä, että matalan tason väkivalta jatkuu, eri aseellisten ryhmien selvitellessä välejään tai kilpaillen vallasta. Irak on tässä suhteessa varoittava esimerkki, jossa nyt kymmenen vuotta myöhemminkin väkivalta jatkuu sinnikkäästi.

Tässä todennäköisessä fragmentoitumisessa aseistaminen edesauttaa eri ryhmien välistä kilpailua. Esitetty idea sitovista takuista siitä, että aseet menevät – ja pysyvät – vain ”meidän” ryhmien kanssa on puhdasta toiveajattelua.  Taktisella tasolla oppositioryhmien yhteistyö on sen verran tiivistä, että erottelu ”meidän” ja ”muiden” opposition välillä on merkityksetöntä.  Länsimaita huolestuttaa eniten jihadistien rooli Syyrian konfliktissa, mutta missä tahansa tapauksessa sisällissodan päätyttyä on varmaa, että Syyriassa tulee olemaan hyvin aseistettuja ja kokeneita ryhmiä, joilla on kyky toimia naapurimaissa (Jordania, Irak, Libanon, Turkki, Israel).

Toiseksi, aseistaminen ei edesauta poliittisen raiteen lukkiutumisen purkamista. Kiistatta Syyrian konfliktin poliittisen raiteen lukkiutuminen suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden intressiristiriidassa on merkittävä este konfliktin ratkaisussa. Tässä valossa aseistaminen edesauttaa opposition aseman vahvistumista hallinnon kustannuksella ja siten pakottaa hallinnon liittolaisineen neuvottelupöytään.  Käytännössä näin on jo toimittu UNSMIS-operaation epäonnistumisen jälkeen; uusia avauksia on vältelty siinä toivossa, että sotilaallisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa osapuolten laskelmiin.  Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole tuonut toivottua tulosta, vaikka opposition aseellinen asema on vahvistunut hitaasti.

Kuten yllä on todettu, on epävarmaa miten aseistaminen oikeasti vaikuttaa konfliktin kokonaisuuteen, mutta on myös hankala nähdä kuinka se johtaisi suurempaan neuvotteluhaluun hallinnon ja liittolaistensa keskuudessa.  Neuvotellun ratkaisun ytimessä oleva idea siirtymästä nojautuu siihen, että on mahdollista saada kumpikin osapuoli sitoutumaan yhteen prosessiin – selkä seinää vasten on hankala luottaa muihin.  Vastaavasti, Venäjä ja Iran ovat toistuvasti korostaneet valmiuttaan jatkaa tukeaan Assadin hallinnolle tai vähintäänkin muille ryhmille jotka ovat valmiita turvaamaan heidän intressinsä.  Venäjä on jo selvästi todennut vastustavansa ideaa ja, että tulkitsee sen olevan nykyisen diplomaattisen raiteen olemuksen vastaista: selvempi EU-rooli opposition aseistamisessa todennäköisesti johtaisi YK-raiteen lopulliseen romahtamiseen.

Tässä yhteydessä usein kuultu huono argumentti on, että tässä lukkiutuneessa tilanteessa  EU:n pitäisi ”ottaa kantaa”, joka jotenkin muuntautuu siksi, että olisi aseistettava yhtä osapuolta.  EU:lla on jo selvä kanta (pdf) Syyrian tapauksessa: väkivallan on lopputtava, nykyinen hallinto on menettänyt oikeutuksensa hallinta, ja kestävä rauha syntyy syyrialaisten kesken löytyvästä yhteisymmärryksestä siitä miten maan tulevaisuus tulisi järjestää. EU on tunnustanut Syyrian kansallisen koalition legitiiminä Syyrian kansan edustajana ja toimeenpannut taloudellisesti merkittävän (poliittinen hyöty on eri kysymys) pakotejärjestelmän (pdf) Syyrian hallintoa vastaan. Aseistamiskysymys pitäisi vähintäänkin käsittää näiden aikaisempien toimien jatkona, eikä jonakin yksittäisenä tempauksena tilanteen muuttamiseksi.

Kolmanneksi, aseistaminen ei auta Syyrian pitkän tähtäimen taloudellisten, humanitaaristen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua, mutta voivat vaikeuttaa niiden ratkaisua. Sotilaallinen konflikti on vain yksi osa Syyrian konfliktia, kestävän rauhan saattaminen Syyriaan edellyttää maata vaivaavien akuuttien ja pitkä-aikaisten ongelmien käsittelyä. Akuuteista ongelmista akuutein on Syyrian katastrofaalinen humanitaarinen tila: rekisteröityjä pakolaisia Syyrian naapurimaissa on yli 1.158.101,  kun vielä vuosi sitten pakolaisia oli 33.000; maan sisällä pakolaisia on arvioitu olevan vielä 3-4 miljoonaa lisää.   Syyrian koulu- ja terveysjärjestelmät ovat romahtaneet ja maan infrastruktuuri yleisemminkin on kärsinyt suunnatonta tuhoa; maan bruttokansantuote on tippunut 18.2% ja köyhyys sekä työttömyys nousseet radikaalisti. Kokonaisuusvaikutukseltaan, Syyrian inhimillisen kehityksen indeksi on romahtanut takaisin vuoden 1993 tasolle – 20 vuoden taantumus kahden vuoden sotimisen seurauksena.

Kaikki nämä ongelmat tulevat vaatimaan pitkän tähtäimen ratkaisuja, jälleenrakennusta ja tukea. Aseellisen konfliktin kiihdyttäminen tekee tämän mahdottomaksi, ja pikemminkin syventää entisestään näitä ongelmia. Pitkällä tähtäimellä, Syyrian valtionrakenteiden säilyttäminen niin ehjänä kuin mahdollista on paras toivo maan jälleenrakennukselle. Poliittinen reformi ja jonkinasteinen de-Ba’athikaatio on kiistattomasti tarpeellista ja välttämätöntä Syyriassa, mutta sekin toteutuu parhaiten, jos jäljellä on jotain mitä uudistaa.   Mitä enemmän konflikti tuhoaa Syyrian valtiota, sitä hankalemmaksi ja kalliimmaksi  maan (jälleen)rakentaminen muuttuu aseiden hiljennettyä.

Ottamalla huomioon nämä kolme tekijää, puollan varovaisesti sitä, että neuvoteltu ratkaisu – ja sitä kautta syntyvä kokonaisvaltainen siirtymäprosessi – on edelleen paras mahdollisuus turvata kestävä rauha Syyriaan. En usko, että tämä on todennäköistä, helppoa tai nopeaa, mutta – valitettavasti – Syyrian konfliktin ratkaisussa helppoja keinoja ei enää  ole. Sodan on annettu syventyä liian kauan ja nyt tarjolla on vain erilaisia huonoja vaihtoehtoja, jotka eivät voi taata onnistumista, tai sitten tulevat merkittävien haittavaikutusten kanssa.

On syytä kuitenkin huomata, että neuvotellusta ratkaisusta puhuttaessa uudellaista ajattelua tarvitaan kipeästi, etenkin sellaista ajattelua, joka esittelee vaihtoehtoja YK:n turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Tällä tasolla uuden sovun saaminen on kovin epätodennäköistä millään tähtäimellä – vaikka jotkut elättävät toivoa, että Venäjä, USA, EU ja Iran saavuttavat yhdessä hengästyttävässä yössä sopivan grand bargainin, joka ratkaisee kaiken Lähi-idässä. Kofi Annan teki parhaansa huonolla kädellä ja UNSMIS oli tämän YK-TN platformin paras yritys. Lakhdar Brahimi, tai seuraajansa jos sellaista tulee, pystyy parhaimmillaan toistamaan saman tempun, mutta tuskin luomaan uutta ymmärrystä siitä miten konflikti ratkaistaan.  Geneven kommunikea (pdf) edustaa kyseisen tason toimivinta tuotosta, ja on nykyinen kehys neuvottelluille – ei ongelmaton sellainen, mutta työstämiskelpoinen.

Pääpainon pitäisi olla siinä, että pyritään löytämään rakenteita, jotka saattavat uskottavan tasapainon eri osapuolten edustajien välillä ja takaa heidän sitoutumisen sellaiseen prosessiin, jonka keinoin Syyrian syvempiä ongelmia voi käsitellä.  Maksimaalisella tasolla, tämä heijastaa Syyrian ”re-mandatisaatiota” laaja-alaisen YK-operaation alaisuuteen, mutta todennäköisempi ratkaisu on jokin muoto, jossa kansainväliset ja alueelliset toimijat avustavat paikallisen uuden järjestelmän syntyä. Luovia ratkaisuja löytyy, mutta resurssi, joka kaikista niistä puutuu on poliittinen tahto.  Ilman sitä, mikään ratkaisumalli ei tule kestämään.  Sen, että rauhan luominen on hankalaa ei pitäisi olla tekosyy sille, ettei sen luomista pitäisi jatkuvasti yrittää.

Lääkärin takki olisi riisuttava

YK:n yleiskokouksen istuntosali lääkäri-Suomen päänäyttämö. Kuva: Wikipedia

Vielä jokunen vuosikymmen taaksepäin suomalaisten mieliin oli piirtynyt selkeä kuva kansakuntamme harjoittamasta ulkopolitiikasta. Tarkkailessa 2010-luvun suomalaisia ulkopoliittisia kannanottoja ei välty siltä ajatukselta, että muinoin mieleen piirtyneet kuvat ovatkin kohtalaisen sitkeää sorttia. Hyvien idänsuhteiden liturginen toistaminen on sentään enää haikea muisto, mutta mielikuvat puolueettomasta Suomesta elävät ainakin jossain muodossa yhä edelleen.

Kaikkivaltias Urho Kekkonen totesi vuonna 1961 YK-puheessaan, että Suomi oli valinnut lääkärin eikä tuomarin roolin. Tämä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa korostanut legendaarinen sutkautus sai näin syntynsä ja jäi elämään. Vielä reilut viisikymmentä vuotta heiton jälkeen jo aikoja sitten puolueettomuuspolitiikkansa kuopannessa Suomessa lääkärin rooli nostaa yhä päätään päättäjiemme kannanotoissa. Vastikään käydyssä valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa koskevassa lähetekeskustelussa keskusta toi esille, että “Suomelle sopii paremmin lääkärin kuin tuomarin rooli: keskusta painottaa rauhanvälitystä, ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltiokehitystä maailman turvallisuusongelmien ratkaisemisessa”. Myös kristillisdemokraattien piiristä on peräänkuulutettu lääkäri-Suomea – luonnollisesti heijastaen Suomen ulkopolitiikkaa Lähi-idän tilanteeseen.

The Ulkopolitist on jo aiemmin käsitellyt kylmän sodan analogioiden käyttämisen ongelmallisuutta nykypäivänä. Ajatus Suomesta kansainvälisen politiikan lääkärinä kuuluu samaan laariin. Jotta sen käytön ongelmallisuus pystyttäisiin osoittamaan, tulee tarkastella sitä historiallista konteksia, jossa sitä on käytetty.

Lääkäri-Suomi sai voimansa reaalipolitiikan kaurapuurosta

Suomi liittyi Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi vuonna 1955. Jäsenyyden mahdollisti pitkälti Geneven hengen liennytyksen tuulet. Myös Suomen johtajien epäluuloiset asenteet YK:ta kohtaan olivat pikkuhiljaa hälventyneet, ja varovainen Paasikivikin näki YK:n foorumina, jossa pieni maa saattoi saada äänensä kuuluville. Jäsenyys olisi Paasikiven mukaan myös osoitus Suomen aseman normalisoitumisesta. Aiemmin Paasikivi oli epäillyt, että YK olisi vain paikka, jossa Suomi joutuisi ottamaan kantaa suurvaltojen eturistiriitoihin.

Kekkosen astuttua Suomen ulkopolitiikan ruoriin, Suomen kansainvälinen toiminta ja puolueettomuuspolitiikka alkoivat aktivoitua. Hieman legendaarisen lääkäripuheensa jälkeen Kekkonen julisti Kouvolassa, että “Suomi on omalta osaltaan valmis aktiivisesti myötävaikuttamaan kaikkiin ratkaisuihin, jotka edistävät jännityksen lieventämistä ja sodanuhan vähentämistä”. Yhdistäen näiden kahden puheen sanoman jännityksen lieventäminen ja sodanuhan vähentäminen saivat Suomen ulkopolitiikassa jopa ohjelmallisen luonteen. Samantyyppinen ohjelma ei välttämättä olisi mahdoton nykyiselle Suomen ulkopolitiikalle, ja tätä keskustakin ryhmäpuheenvuorossaan mitä ilmeisimmin halusi painottaa.

Miten lääkäri sitten käytännössä toimi? Ottaen huomioon YK:n varsin vähäisen vaikutusvallan ja realiteetin, että Suomi oli silloinkin varsin pieni ja mitätön valtio, eräs merkittävistä näyttämöistä Suomen toiminnalle oli YK:n yleiskokous. Suomen entinen YK:n pysyvä edustaja  Max Jakobson on todennut kirjassaan 38. kerros, että “yleiskokouksen äänestyksillä ei yleensä ole aineellista vaikutusta; ne eivät muuta valtioiden todellista käyttäytymistä; ne heijastavat todellisuutta – eivät sitä muovaa”. Näin ollen YK:n jäsenenä Suomikin oli sitoutunut antamaan merkkejä ja täten osoittamaan asemansa kylmän sodan maailmassa. Tässä piili Paasikiven pelkäämä vaara. Suomi joutuisi ottamaan kantaa suurvaltojen eturistiriitoihin. Päivänselvää oli, että Suomi ei olisi voinut asettua herkkähipiäistä Neuvostoliittoa vastaan mahdollisissa kannanotoissa ja äänestyksissä – olivathan hyvät idänsuhteet ja myöntyväisyyspolitiikka Suomen ulkopolitiikan perusvire.

Mahdollisuuksia kannanilmaisuihin tuli. Ensimmäinen niistä, Suomen YK-politiikan tulikaste, tuli jo 1956, ja se koski Unkarin kansannousua, jonka Neuvostoliitto verisesti murskasi. YK antoi kansannoususta 11 päätöslauselmaa, ja Suomi pidättäytyi kaikista, jossa arvosteltiin Neuvostoliiton toimintaa. Seuraava merkittävä episodi oli Tsekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Virallinen Suomi pidättäytyi Neuvostoliiton arvostelemisesta miehityksen tapahduttua. Myöhemmin syksyllä Ahti Karjalainen piti tosin YK:ssa puheen, jossa hän antoi hellää piikkiä suurvalloille. Helsingissä toimiva Neuvostoliiton lähetystöneuvos Stepanov ei tästä pitänyt ja hän arvosteli ulkoministeri Karjalaisen toimintaa.

Neuvostolitto miehitti Afganistanin vuosien 1979-1980 taitteessa. Suomen ulkoministeriöstä ei Neuvostoliiton toimia tuomitsevia kommentteja kuulunut. Tammikuun puolivälissä YK:n yleiskokous käsitteli Neuvostoliiton hyökkäyksen tuomitsevaa päätöslauselmaa, joka lopulta hyväksyttiin 104:n maan äänestäessä sen puolesta. Suomi pidättäytyi Kyproksen ohella ainoana eurooppalaisena maana Neuvostoliiton toimien tuomitsemisesta. Pidättäytyminen oli ylipäätään Suomen YK-käytöksen perusvire. Jäsenyytemme alkuaikoina Suomen pidättäytymisprosentti oli jäsenvaltioista jopa suurin.

Vuonna 1983 sattui lääkärin johdonmukaisen toiminnan kannalta harmillinen tapaus. Yhdysvallat nimittäin otti sotilaallisesti haltuunsa piskuisen Grenadan saarivaltion, joka oli vuosikymmenen lopulla tapahtuneen sotilaskaappauksen myötä aloittanut yhteistyön Kuuban kanssa. Yhdysvaltojen toimet tuomittiin YK:ssa 108:n maan toimesta Suomi mukaan lukien. Lääkäri vaihtoi valkoisen takkinsa tuomarin asuun asettumalla toista suurvaltaa vastaan. Pidättäytyessä Suomi olisi astunut Belgian, Kanadan, Iso-Britannian ja Länsi-Saksan kaltaisten maiden joukkoon, mikä olisi saatettu tulkita väärään joukkoon kuulumiseksi.

Tämä pieni Suomen kansainvälispoliittisen ja YK-käyttäytymisen tarkastelu osoittaa, että lääkärin toiminnan taustalla ei ollutkaan aina järin jaloja ideaaleja, ja se ei ollut edes johdonmukaista. Suomen oli hyvä olla tuomitsijan “protestipolitiikasta” pidättyvä lääkäri, sillä täten Suomen kansainvälinen toiminta ei ärsyttänyt Neuvostoliittoa eikä häirinnyt kaikki kaikessa olleita hyviä idänsuhteita. Näin ollen Suomi toiminnallaan erottautui muista puolueettomiksi kutsutuista maista – esimerkiksi Ruotsista. Maamme geopoliittisella asemalla oli eittämättä merkitys kansainvälispoliittiseen toimintaamme. Max Jakobson toteaakin teoksessaan Tilinpäätös, että puolueeton Ruotsi kykeni syöttämään kansalaisilleen moralisoivan ulkopolitiikan kaviaaria, kun suomalaiset joutuivat tyytymään reaalipolitiikan kaurapuuroon. Selvää oli, että kaurapuuroon tyytyminen ei lämmittänyt kansaa muun muassa Tsekkoslovakian miehityksen aikana.

Suomen kylmän sodan aikaisen kansainvälispoliittisen ja YK-toiminnan pelkistäminen pelkäksi reaalipolitiikaksi ei ole täysin reilua eikä Suomen YK-toiminta ylipäätään rajoitu kannanottoihin eri kriiseihin. Suomi toimi myös “lääkärinä” melko merkittävissä asioissa. Esimerkiksi ensimmäisellä turvallisuusneuvostokaudellaan vuosina 1969-1970 Suomen rakentava toiminta ohjasi Afrikan maiden Etelä-Afrikan Namibian miehitykseen kohdistavaa protestipolitiikkaa uusille urille. Afrikkalaisten esitykset olivat olleet sellaisia, joita Iso-Britannia, tärkeä kauppakumppanimme, ei voinut hyväksyä, mikä taas aiheutti Britannian arvovallalle kolauksia ja eikä edistänyt tilanteen ratkaisua. Suomi ohjasikin afrikkalaisia kannanottoja sellaiseen suuntaan, mikä mahdollisti päätöslauselmien yksimielisen hyväksymisen.

Vanhat kielikuvat joutaisivat romukoppaan

Nykyiset, Suomen lääkärin roolia haikailevat idealistiset lausunnot ovat siis jokseenkin historiattomia ja kielikuvan reaalipoliittiset juuret unohtavia. Ajaakseen ulkopolitiikkansa idealistista puolta Suomen pitää tuomita sen arvoja vastaan olevat toimenpiteet – oli niiden tekijänä kuka tahansa. Ei kai kukaan vakavasti usko, että Suomen pitäisi kansainvälisessä politiikassa asettua siihen leiriin, jossa valtion sisäisiä toimia pidetään puhtaasti sen omana asiana? Suomalaisessa keskustelussa olisi viimein aika päästä eroon kaavoihin kangistuneista ja historiaan ohjaavista tavoista hahmottaa maamme ulkopolitiikkaa ja siirtyä aivan uusiin metaforiin.

Onko Paasikiven ajattelusta ulkopolitiikan pelastajaksi?

Viimeisen reilun vuoden aikana on ilmestynyt useampikin kiinnostava teos joka käsittelee Suomen historiaa kylmän sodan aikana. Uusin teos tässä sarjassa on Jukka Tarkan viime sykysynä julkaistu Karhun Kainalossa: Suomen kylmä sota 1947-1990. Tarkan Suomen kylmän sodan historiikki on hyvin pitkälti suomettumisen historiikki, kuten kirjan takakansi kertookin. Kollegani on käynyt läpi sisältöpainotteisemmin kirjan läpi – joten siitä kiinnostuneita suosittelen lukemaan sen tekstin. Tässä arviossa keskityn mielumin teoksen ulkopolittiseen antiin ja nimenomaan kysymykseen siitä, miten Juho Kusti Paasikiven perintöä tulisikaan tulkita.

Suomen ulkopolitiikan grand old man

Enemmän kuin yhdenkään muun poliitikon tapauksessa, voi sanoa suhteellisella varmuudella, että käsitykset ja keskustelu Suomen ulkopolitiikasta perustuu J.K.Paasikiven perintöön. Kenellekään ulkopolitiikan tuntijalle ei Paasikiven-Kekkosen linja ole vieras, vastaavasti siitä polveutuneet käsitteet puolueettomuudesta ja siitä miten Neuvostoliitto/Venäjä-suhteet tulisi hoitaa ovat myös Suomen ulkopolitiikan ruisleipää – hyvää ja kotimaista. On hyvä myös muistaa, että ulkopoliittisen keskustelun keskeisten osallistujien kytkös Paasikiveen: Ulkopoliittinen instituutti ja Ulkopolitiikka-lehti ovat alunperin perustettu kannattamaan Paasikiven-Kekkosen linjaa, kuten nimeään kantava seurakin. Vastaavasti myös blogimme alaotsikko sisältää kumartavan kunnioituksen hänen perintöään kohtaan.

Paasikiven ulkopoliittisena aisaparina on tottakai hänen seuraajansa Urho Kekkonen, mutta hänen harjoittama ulkopoliittiikka nojaa äärimmäisen vahvasti  juuri Paasikiven jättämään perintöön. Tämä ilmiö näkyy selvästi Kekkosen puheissa, jossa hän harrasti viittauksia Paasikiveen ulkopoliittisen puhdasoppisuuden lähteenä (esimerkiksi puheissa vuosina 1959, 1961, 1970). Vastaavastikin, Paasikiven linja, etenkin Kekkosen tulkitsemana, oli enemmänkin kuin pelkkä linjaus – se oli ulkopoliittisen elinehdon sanelu. Kuten Kekkonen totesi puheessa vuonna 1960; ”Paasikiven linja ja sen ratkaiseva merkitys Suomen itsenäisyydelle on historiallinen tosiasia, jota ei minkäänlaisilla kieltämistalkoilla kyetä tekemään olemattomaksi.”

Tarkka ei ryhdykään kieltämään Paasikiven linjaa, tai sitä suoranaisesti kritisoimaankaan. Pikemminkin, hän jatkuvasti huomauttaa kuinka suurmiehen ulkopoliittista perimälinjaa ymmärretään väärin – ja tässä suhteessa sukupolvi toisensa jälkeen on huonommin ymmärtänyt paasikiveläisen opin. Yhdessä kohtaa Tarkka toteaakin, että ”todellisen paasikiveläisen ajattelutavan omaksuminen Suomen turvallisuuspoliittiseen kulttuuriin alkoi vasta Paasikiven päiväkirjojen ilmestymisestä [vuonna 1985], eikä se ole vieläkään lyönyt itseään kunnolla läpi [vuonna 2012].” Implisiittinen huomio tässä on, että suomettumisen ylilyöntejä olisi voinut vältää ymmärtämällä Paasikiveä ”oikein”.

Se ainoa oikea realismi?

Mitä paasikiveläisyys pitää sisällään?

No, miten paasikiveläisyys sitten tulisi ymmärtää? Tarkan kritisoima kekkoslainen/suomettunut tulkinta perustuu yksiselitteiseen geopolitiikkaan – koska suurvalta-Venäjä on naapuri, jolla on legitiimejä intressejä Suomen kohdalle, niin Suomen ulkopolitiikan täytyy perustua tämän seikan ympärille. Paasikiveläisyys on paljon nyansoidumpaa. Pikemminkin se on “reaalipolitiikkaa”, joka perustuu Suomen etuihin, jotka kalibroidaan havaittujen ympäristön muutosten mukaan. Toisaalla Tarkka on todennut paasikiveläisyyden olevan geopolitiikkaa, mutta suhdannesitoista sellaista: ”Poliittinen maantiede muuttuu, ja sen ensisijaisuus tarkoittaa sitä, että Suomen politiikan täytyy elää sen mukana, mitä maailmassa tapahtuu ja miten Suomi muuttuu.” Kylmän sodan kontekstissa Paasikiven linjan edellyttämä Neuvostoliiton intressien tunnustaminen oli ”selviytymisstrategia” – joka on tietynlainen jatko snellmannilaiselle laillisuuslinjalle autonomianaikana (jonka Tarkka noteeraakin loppukaneetissa).

Kuten Paasikivi-seura, Tarkka kuitenkin näkee selvästikin jotain pysyvämpää Paasikiven ajattelussa jonka Suomen ulkopolitiikan harjoittajien tulisi alati muistaa (sen sijaan, että se olisi poikkeuksellisten olojen tuotos joka soveltuu, vain kyseiseen poikkeukselliseen olotilaan). Mutta millainen tämä oppi nykysukupolville sitten on? Sellainen, joka ei orjallista ja yksiselitteistä geopolitiikan tulkintaa (kuten Mackinder tai Spykman harrastivat); käytännössä se on kehotus kansainvälisen poliittisen teorian realistisen koulukunnan oppien soveltamiseen – vaikka tätä selvennystä tehdään aniharvoin. Sovellettuna Venäjän kontekstiin, paasikiveläisyyden tulkinnassa on kyse siitä tulisiko Suomen tasapainoilla (balance) vai myötäillä (bandwagon) Venäjää? (Kollegani on ansiokkaasti käsitellyt tätä kysymystä pienvaltiorealismin keinoin). J.K. Paasikiven kanta vaihteli tähän kysymykseen ja Tarkka onkin identifioinut viisi eri ”Paasikiven linjaa”.  Tarkan tunnistamat eri Paasikiven linjat korostaa, kuinka epäkoherentiksi ulkopolitiikan käsittäminen voi muuttua: miten hyödyllistä on edes puhua paasikiveläisyydestä, jos jokainen olosuhteen muutos tuo uuden iteraation ”Paasikiven linjaan”?

Suomen kylmän sodan kollektiivinen muisti

Nämä pyrkimykset tulkita Paasikiveä nykypäivästä käsin pitää sijoittaa laajempaan käsitykseen kylmän sodan – ja etenkin suomettumisen ilmiön – kollektiivisesta muistista. Tässä suhteessa on kiinnostavaa tuoda mukana mietteitä saksalaiselta kulttuurihistorioitsijalta Wolfgang Schivelbuschilta ”tappion kulttuurista”.

Schivelbuschin lähtökohta on länsimaisen kultuurin kunniakkaan tappion traditio ja siitä syntyvä yhteiskunnallinen prosessi, joka määrittelee kuinka häviämisen traumaa käsitellään. Yhteiskuntien reaktio on monitasoinen; menneisyys kauterisoidaan (”syylliset” määritellään ja heidän edustama näkemys suljetaan pois) ja rekonstruoidaan nykyisten ratkaisujen näkökulmasta (luodaan historiallinen perinne missä sitä välttämättä ei ole); traumaa ei varsinaisesti käsitellä, mutta se esitetään kuitenkin kunniakkaana osana kansakunnan kokemuksia ja sen feeniksmäisen jälleensyntymän lähteenä. Jälleensyntymän oleellinen osa on häviäjän keskuudessa ilmenevä voittajan ihailu ja eräänlainen halu emuloida malliaan.

Suomen tapauksessa tätä kehystä ei voi soveltaa täysin (”voitto” Suomelle ei koskaan ollut varsinainen vaihtoehto; eikä kostonhalukaan siksi ole koskaan vakavasti ilmentynyt), mutta idea kunniakkaasta tappiosta sopii myös hyvin suomalaiseen kulttuuriperinteeseen (ks. Tuntematon sotilas tai Vänrikki Stoolin tarinat). Tappion kulttuuri on yhteiskunallinen ilmiö, mutta sovellettuna kapeasti Suomen ulkopolitiikan tapaukseen, se asettaa keskustelun paasikiveläisyydestä erilaiseen valoon.

Paasikiven kausi Suomen ulkopolitiikan huipulla (1944-1956) toimi vedenjakajana sotaa edeltäneeseen ulkopolitiikkaan. Vaaran vuosien aikana idea Primat der Aussenpolitik‘ista sai juurensa, rauhanneuvotteluiden, valvontakomission ja uusien Suomi-Neuvostoliitto-suhteiden solmimisen aikaan. Menneisyyden käsittely jäi osittaiseksi miehityksen uhan ja sotasyyllisyysoikeudenkäytien aikana. Poikkeuksellinen aika edellytti poikkeuksellista ulkopolitiikkaa; harva tätä on ryhtynyt kiistamään.

Ajan kuluessa poikkeuksesta kuitenkin muodostui sääntö, jonka ikävin ilmiö – ulkopolitiikan nimessä toteutettu sisäpolitiikan jälleenjärjestely – kummittelee edelleen. Se kuinka Paasikivi-Kekkosen linjaa on pyritty jakamaan alkuperäiseen Paasikiven oppiin ja Kekkosen lisäyksiin heijastaa tarvetta erottaa hyväksi todettu poikkeuksellinen ulkopolitiikka ”rähmällään olemisesta” kollektiivissa muistissa. Tässä Kekkonen edustaa suomettumisen ylilyöntejä, Paasikivi ”realismia” – yksi ”huonoa”, yksi ”hyvää”. Yksinkertaistus on huima, mutta silti kovin yleinen; se myös pukee kylmän sodan ajan ongelmat kollektiivisessa muistissa hyväksyttävämpään asuun. Schivelbuschin kuvailu hävinneiden halusta ”keksiä mieluisampi todellisuus” saa hyvän ruumillistuman paasikiveläisessä realismissa: emmehän suomettuneet, tunnustimme vaan ”tosiasiat”.

Tosiasioidien todistelu onkin sarjaongelma aikaa eläneiden teoksissa, joita leimaa tarve käsitellä ja muokata kollektiivista muistia. Nämä teokset kutsuvat itseänsä historiaksi, koska ne hyödyntävät arkistotietoja; mutta arkistotiedon rooli ei ole valaista tuntematonta (useimmiten tieto on ollut julkista jo pitkään), vaan vahvistaa omaa narratiivia tapahtumien kulusta ja niiden ”oikeasta” sisällöstä fetisoimalla arkistojen tarjoamaa legitimiteettiä. Genre toimii cross-cueing’ina, joka vakiinnuttaa ajan kokeneiden käsityksiä tapahtuneesta, mutta toimii myös ‘muistin’ korvaajana niille jotka eivät muista aikaa, kertoen heille, että ‘näinhän se meni’. Tarkan kirja on paljon onnistuneempi kuin moni muu saman genren teos avoimuudessaan ja nyanssissaan – hänen mea culpansa suomettumisesta on hyvää luettavaa tältä tiimalta.

Paasikiven perintö 21. vuosisadalla

Ulkopoliitiikan sisällönantajana Paasikiven rooli nykyään on paljon pienempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta eräänlaisena ulkopolitiikan auktoriteetin lähteenä hänen arvostus on noussut. Viittaukset Paasikiveen ovat palanneet suosioon presidentti Niinistön valinnan myötä kokomuuskytköksen takia. Sen ulkopuolella miehillä ei ole paljon yhteistä, eikä Niinistön ulkopoliitisen ”koosteen” sisällöllä ole juurikaan tekemistä Paasikiven kanssa, lukuunottamatta pinnallisia viittauksia maantieteen rooliin. Myös Perussuomalaiset ovat viljelleet viittauksia Paasikiveen ”realismin” perikuvana turvallissuuspoliittisen keskustelun aikana.

Jos kyse onkin intressipohjaisesta analyysistä ja realistisen koulukunnan soveltamisesta, miksi pitäisi sitä nimittää paasikiveläisyydeksi, joka taas sekoitetaan kaikenlaiseen muuhun? Mielummin kuin pyrkiä kanavoimaan Paasikiveä tukemaan erilaisia ja erinäisiä johtopäätöksiä, olisi parempi avata näitä muillakin kun kutsumalla sitä ”opiksi”, ”reaalipolitiikaksi”, tai ”tosiasioiden tunnustamiseksi”,  sillä loppujen lopuksi nämä tarkoittavat kovin vähän.

Jukka Tarkka, Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota, 1947-1990, Otava (2012): ISBN 978-951-1-25796-7

Suomen tarina: sattumaa ja suurvaltapolitiikkaa

Englanninkielisia Suomen historioita ei löydy montaa. Jos joku pitää valita lahjaksi ulkomaalaiselle tuttavalle, niin Henrik Meinanderin tiivis tulkinta ajaa asiansa. Kirjan juoni on  lyhyesti kuinka Ruotsin itäisistä maakunnista ja myöhemmästä Suomen suuriruhtinaskunnasta kehittyi menestynyt kansallisvaltio Itämeren aluetta ja Eurooppaa vaivanneiden suurvaltasotien tuloksena. Toisin sanoen Meinanderille ensisijainen selitystekijä Suomen kohtalolle löytyy kansainvälisen järjestelmän luonteesta ja sen kriiseista, johon sisäiset tekijät kuten suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteet,  esimerkiksi talonpoikien vahva asema keskiajalla, tai tiettyjen yksilöiden toiminta, kuten Urho Kekkosen kylmän sodan aikana, reagoivat. Nuorta Karl Marxia mukaillen, suomalaiset ovat tehneet oman historiansa, vaan eivät itse valitsemissaan olosuhteissa. Tyypillisenä historioitsijana Meinander ei tietysti eksplisiittisesti tuo esille kansainvälistä järjestelmää selittävänä muuttujana, ja Suomen historiaa selitettävänä muuttujana –vaan lukijan tulee itse kaivaa tulkinta kirjan alusta ja lopusta, missä todetaan että historia on (aika itsestäänselvästi) keskenään ristiriidassa olevien ja odottamattomien historiallisten prosessien summa.

Meinander pyrkii tuomaan lisäarvoa kirjalleen toteamalla että markkinoilta puuttuu lyhyt Suomen historian yleisesitys, jossa käsiteltäisiin perinteisen poliittisen historian lisäksi myös talous- sosiaali ja kulttuurihistoriaa, ja jossa keskityttäisiin kaikista uusimpaan historiaan. Nämä lupaukset kirja myös lunastaa; puolet teoksesta käsittelee 1900-lukua ja myös kylmän sodan jälkeisille vuosikymmenille on annettu reilusti tilaa. Narratiivi loppuu vuoteen 2006; toteamukseen siitä että Suomen Nato-jäsenyys ei vaikuta todennäköiseltä lähitulevaisuudessa. Tässä lyhyessä arvostelussa keskitytään Meinanderin tulkintaan Suomen 1900-luvun poliittisesta historiasta, ja erityisesti maan ulkopolitiikasta.

Suomen itsenäistyminen kontekstualisoidaan hyvin 1900-luvun alun suurvaltapolitiikkaan: Suomen valtiopäiväuudistus oli seurausta Venäjän tappiosta Japania vastaan, ja maa itsenäistyi bolshevikkivallankumouksen seurauksena. Valkoiset voittivat sisällissodan nopeasti  Saksan avulla.  Meinanderin tulkinta toisen maailmansodan syistä taas on vähän kummallinen; hän toteaa että toinen maailmansota oli ikään kuin ketjureaktio ensimmäisestä maailmansodasta, ja että vuosia 1914-1945 voidaan ajatella yhtenä sotana, jossa oli epätavallisen pitkä väliaika. Selitys on vähintäänkin mustavalkoinen. Lienee päivänselvää että ainakin syyt konfliktin luonteelle toisen maailmansodan tapauksessa löytyvät vähemmän Versaillesin rauhan seurauksena syntyneestä kansainvälisestä järjestelmästä, kuin Natsi-Saksan ja sen johtajan ideologisesta maailmankuvasta. Suomen sotien narratiivissa kirja onnistuu paremmin; esimerkiksi vuoden 1943 Teheranin konferenssi, jossa Yhdysvaltojen aloitteesta liittoutuneet suostuivat periaatteessa säilyttämään Suomen itsenäisyyden sodan jälkeen mainitaan. Samoin maininnan saa Suomen sodanjohdon päätös olla yrittämättä sabotoida Muurmannin rataa, jota kautta suuri osa Yhdysvaltojen avusta Neuvostoliitolle kuljetettiin.

Meinander tiivistää hyvin J. K. Paasikiven sodanjälkeisen ajattelun –Neuvostoliiton intressit Suomen suunnalla ovat puolustuksellisia luonteeltaan. Jos Suomi saa vakuutettua Neuvostoliiton halustaan tehdä yhteistyötä, maan itsenäisyys säilyy. –jolle maan ulkopolitiikkaa lähdettiin rakentamaan. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnit (seurauksena Lontoon 1944 ulkoministerikokouksesta), Porkkalan palautus (osana Hrustsevin ulkopoliittisia avauksia)  ja ETY-konferenssiin johtanut prosessi (osana eurooppalaista détente-prosessia) sijoitetaan kaikki asiantuntevasti kylmän sodan suurvaltapolitiikan tekstuuriin. Urho Kekkosen ‘machiavellismiin’ Meinander suhtautuu pääosin positiivisesti, todeten että Kekkosen aikakauden ulkopolitiikan tulokset olivat kansallisen edun kautta katsottuna ‘absoluuttisen positiiviset’. Siihen kysymykseen olisivatko tulokset olleet kovin erilaisia jos Kekkosen tilalla olisi ollut joku toinen valtiomies –toisin sanoen kuinka paljon Suomen toimijuudella oli lopulta väliä kylmän sodan maailman pakkopaidassa– kirja ei vastaa. Analogia kylmän sodan suomettumisilmiön ja 1700-luvun Ruotsin hattu- ja myssypuolueiden suhteista sen ajan suurvaltoihin Ranskaan ja Venäjään on hauska.

Meinander korostaa oivaltavasti kahden vuonna 1992 tehdyn ulkopoliittisen päätöksen merkitystä, ja nostaa EU-hakemuspäätöksen rinnalle Suomen Hornet-hävittäjäkaupat Yhdysvaltojen kanssa. Kauppa paikkasi Suomen ilmapuolustuksessa koko kylmän sodan aikana olleen aukon ja sitoi maan puolustusinfrastruktuurin tiiviisti länteen, vaikka virallinen Suomi varoi markkinoimasta Euroopan unionia turvallisuuspoliittisena valintana. Meinander nostaa myös osuvasti esiin sen että EU-päätös nähtiin Suomessa dramaattisena historiallisena käännekohtana, joka sitoi maan tulevaisuuden vihdoin länteen –toisin kuin Ruotsissa ja Itävallassa, jossa jäsenyys ei herättänyt samanlaisia suuria tuntoja. Toisaalta Jukka Tarkka kritisoi teosta osuvasti siitä hyvästä että se ei mainitse kuinka tiukka kansanäänestyksen tulos loppupeleissä oli ja että kuinka ei-puoli johti pitkään mielipidemittauksissa. Teleologisuuden ongelma koskee pakostikin lyhyttä historiankirjaa laajemminkin. Meinanderilla ei ole kovin paljon intoa –tai varmaan lähinnä tilaa– korostaa sitä että monessa kohtaa Suomen historia olisi voinut mennä hyvin erilaisella tavalla; hyvin konkreettisesti esimerkiksi keväällä 1918 tai kesällä 1944. Tuloksena on siis eräänlaisen hegeliläisyyden vaara, jossa Suomen henki vääjäämättömästi etenee vasarakirveskulttuurista kohti historian loppua nokialaisena hyvinvointiyhteiskuntana. Toisaalta viimeisen sivun toteamus siitä että Suomen historia ei olisi sellainen kuin se on ilman Euroopan suursotia (tai ehkä erityisesti niiden tuloksia) on asiallinen vastalääke liialliselle determinismille.

Teoksen kuvitus, esimerkiksi vaalimainosten muodossa, on havainnollistavaa ja alkuperäisestä ruotsista tehty käännös on yleisesti hyvä. Joskus ruotsinkielinen sanajärjestys tuntuu kuitenkin jääneen elämään englanninkieliseen tekstiin. Myös joidenkin käsitteiden käännökset ovat epäidiomaattisia; esimerkiksi kylmän sodan aikainen ‘Saksan kysymys’ on käännöksenä ‘Germany question’.

Henrik Meinander, A History of Finland (London: Hurst, 2011), 208 sivua, ISBN 978-1-84904-090-7

The Ulkopolitistin haastattelussa Carl Haglund

Kuva: STT-Lehtikuva/Valtioneuvoston kanslia

Viime syksynä, kun turvallisuusneuvostokampanjan kirvelevä tappio oli vielä pahin mahdollinen skenaario, ja viime viikkoina kovalla liekillä palanut puolustuspoliittinen keskustelu korkeintaan toimituksen jäsenten villeimmissä unelmissa, The Ulkopolitist tenttasi osana puoluejohtajien haastattelusarjaa RKP:n puheenjohtaja Carl Haglundia ulkopolitiikasta ja Suomen roolista maailmassa. Haastattelu on toinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Edellisellä kerralla haastattelussa oli Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö.

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UPT: Miten RKP hahmottaa maailmanpolitiikkaa?

CH: Tätä kysymystä voi lähestyä monella eri tavalla. Ideologinen tulokulma on tietenkin se, että meidän liberaalit arvot vaikuttavat meidän tapaan katsoa maailmaa. Ihmisoikeudet, oikeudenmukainen globalisaatio, demokratia ja vapaa kauppa ovat ydinkäsitteitä, joiden toteutumista haluaisimme nähdä maailmassa, vaikka käytännössä maailma on tietysti kaukana siitä. Tämä tarkoittaa osaltaan sitä, että Suomen, joka mielestäni kykenee edustamaan kaikkia näitä monella hyvällä tavalla, ja laajemmin EU:n tulisi toimia demokratian, ihmisoikeuksien, vapaan kaupan ja reilun globalisaation edistämiseksi aktiivisesti. Tämä on meidän peruslähtökohta, joka heijastuu kaikkeen meidän toimintaan ja myös ulkopoliittisiin näkemyksiimme.

RKP:llahan on aika pikät perinteet ulkopolitiikassa – vaikka olemme pieni puolue, on puolueemme viitejäseniä ollut merkittävissä tehtävissä Suomen ulkopolitiikassa. Aikoinaan RKP:lla oli uskottava profiili ulkopolitiikassa ja tulimme paljon julkisuuteen ulkopoliittisten kannanottojen kautta. Vuosien mittaan tämä profiili on kuitenkin hieman kuihtunut. Viimeisen 20 vuoden aikana tämä [osaaminen] ei ole kuulunut meidän profiiliin ja tässä tavoitteeni puheenjohtajana onkin nostaa meidän [ulkopoliittista] profiilia.

UPT: Mikä on Suomen rooli tai asema maailmassa? Kuinka paljon Suomella on painoarvoa?

CH: Meidän painoarvo tulee siitä, että olemme arvostettu maa. Lähtökohtaisesti meillä ei ole huonoja suhteita mihinkään maahan, niin kuin monella muulla maalla. Sotilasliittoon kuulumattomana maana meillä on myös tietty etu eräissä asioissa. Rauhanturvaamisessa, kriisinhallinnassa ja rauhanvälityksessä meillä on hyvä imago, joka on pitkän tähtäimen oikealla työllä ansaittu siitä, että Martti Ahtisaari, Elisabet Rehn ja muut ovat kunnostautuneet kansainvälisesti [alan tehtävissä]. Me olemme kansainvälisesti arvostettu kansa, jolla ei ole rasitteita – tämä on meidän vahvuus. Paikka YK:n turvaneuvostossa tekisi Suomelle hyvää, koska se johtaisi siihen, että Suomi joutuisi muodostamaan kantoja kriisiin jos toiseen. Tämä johtaisi vääjäämättä myös siihen, että Suomessa olisi käytävä enemmän ulkopoliittista keskustelua.

Pohjoismainen viitekehys

UPT: Siirrymme pohjoismaiseen viitekehykseen. Millaisena näette sen tulevaisuuden esim. puolustusyhteistyössä?

CH: Henkilökohtaisesti minulla on suuria toiveita tämän suhteen ja kunnianhimotaso on korkealla. Ensi vuonna [2013] minulla on ilo ja kunnia toimia NORDEFCO-puolustusyhteistyöfoorumin puheenjohtajana. Hallitusohjelmassa olemme todenneet, että Suomen tavoitteena on syventää ja tiivistää pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Pohjana syventämiseen ja tiivistämiseen meillä on pohjoismainen solidaarisuusjulistus sekä Stoltenbergin raportti, joka aikoinaan toi aika paljon raikkaita ideoita. Toiveenani on, että NORDEFCO-toiminnalle voitaisiin luoda visio siitä, mikä on se tavoitetila, johon tähdätään. Tässä yhteydessä kyseeseen voi tulla etenkin materiaalinen yhteistyö – jota meillä jo on – ja sen myötä saavutettava tehokkuus ja kustannussäästöt yhteishankintojen ja –huollon kautta. Tämä myös edistäisi yhteistä harjoittelua ja koulutustoimintaa. Henkilökohtaisesti en myöskään poissulje sitä, että harkittaisiin enemmän myös puolustuspoliittista yhteistyötä – ts. yhteistä pohjoismaista puolustusta – päinvastoin. Haasteeksi muodostuu tietenkin kolmen Pohjoismaan Nato-jäsenyys, mutta varsinkin Ruotsin kanssa vain taivas on kattona ja tämä kortti tulisi katsoa. Olemme tilanteessa, jossa voimavarat tulevat olemaan vähäiset ja tämä yhteistyö voisi luoda osaltaan mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Tämä on pitkällä tulevaisuudessa, ja [siksi] tämä on niitä keskusteluita, joita meidän tulisi käydä. Puolustuspolitiikasta, kuten ulkopolitiikasta, puhutaan Suomessa vähän. Puolustusministeriöltä kysytään viikottain teknisluonteisia asioita, mutta Natosta ei käydä mitään syvällisempää keskustelua, ei myöskään sen vaihtoehdoista – puolustuspoliittinen keskustelu puuttuu, sen sijaan puolustuksen rakenteet ja materiaalihankinnat ovat median fokuksessa.

UPT: Onko suomen- ja ruotsinkielisillä kotimaisilla medioilla eroa suhteessa puolustuspoliittisen keskustelun puutteeseen?

CH: Ei minun mielestäni. Luen kymmenen lehteä päivässä – puolet suomeksi, puolet ruotsiksi – ja lisäksi myös kansainvälisiä lehtiä. Minusta suomalaiset lehdet ovat samaa [ryhmää], enkä näe niiden välillä eroja tässä mielessä.

UPT: Entä ero suomalaisen ja ruotsalaisen median välillä – pitääkö eräänlainen klisee Ruotsin avoimemmasta poliittisesta keskusteluympäristöstä paikkansa?

CH: Ruotsin poliittisessa kulttuurissa on ilmiö, jota voisi kutsua termillä världssamvete (vastuu/omatunto maailmasta, toim.suom.). Kun maailmalla tapahtuu vääryyksiä, niin ne ovat heti esillä Ruotsin mediassa ja poliittisessa keskustelussa. Ruotsalaiset päättäjät nousevat barrikaadeille ottamaan kantaa näihin asioihin, kun taas Suomessa – vähän kärjistäen – riidellään hallintouudistuksesta. Minun näkemykseni on, että ulkopoliittinen keskustelu ja fokus on Ruotsissa suurempaa. Världssamvete ei rajoitu vain poliitikkojen keskuuteen, se on osin myös kulttuurikysymys. Tämä näkyy myös siinä, että Ruotsille on itsestäänselvää, että kehitysapuna maksetaan vähintään 0.7% BKT:sta, kun taas Suomessa 0.7% pääseminen tuntuu olevan mahdottomuus. Voisi uskoa, että kansainvälisessä taloudessa elävä kansa ymmärtäisi, ettei kansainväliselle toiminnalle voi antaa varsinaista hintalappua ja unohtaa ne hyödyt, mitä Suomi siitä saa.

Suomi, EU ja Nato

UPT: Euroopan ulkosuhdehallintoa (EUH) ei tähän mennessä ole voitu pitää menestyksekkäänä. Mikä on EU:n rooli tai potentiaali ulkopolitiikassa?

CH: Tähän mennessä EUH ei ole vielä osoittautunut kovin hyödylliseksi. Minulla on se käsitys, että tietyissä kriiseissä esim. Pohjois-Afrikassa ja Haitin maanjäristyksen yhteydessä EUH on toiminut hyvin koordinoivana elimenä kriisiavun välittämisessä. EUH ei ole onnistunut kuitenkaan markkinoimaan niitä asioita, joissa se on onnistunut. Toivon itse, että pitkällä tähtäimellä EUH tuo meidän ulkosuhdehallintoon [uusia] mahdollisuuksia, kuten esim. yhteisiä pohjoismaisia lähetystöjä. Samalla tavalla näen, että EUH:n puitteissa voisi päälähetystöillä tuoda kaikille EU:n kansalaisille turvaa ja palveluita koko maailmassa.

Poliittista hyötyä loisi tietenkin se, että voisimme puhua paremmin yhdellä äänellä suurissa kriiseissä – Syyrian tilanteessa olemmekin aika hyvin onnistuneet tässä ja myös ilmastoneuvotteluissa on onnistuttu aika hyvin. Pitemmän päälle kuitenkin enemmän on saavutettavissa ja suurten jäsenmaiden pitäisikin hyväksyä se, että he ovat mukana luomassa tätä järjestelmää. Tällöin heidän pitäisi antaa vähän enemmän tilaa, eikä lähettää esim. Saksan tai Iso-Britannian ulkoministeriä sooloilemaan heti kun jotain tapahtuu.

Mielestäni [EUH:lta] pääsi syntymään virhe kun kompromissin oloisesti EU:n ensimmäiseksi yhteiseksi ulkoministeriksi valittiin ei-niin-korkean-profiilin poliitikko, vaikka hän onkin ihan pätevä ja asiallinen kaikin puolin. Jos asemaan olisi valittu hänen sijaan kokenut, arvostettu, kansainvälisesti tunnettu poliitikko, niin sillä olisi aivan erilainen painoarvo – olisimme saaneet aisaparin esimerkiksi Hilary Clintonille, nyt näin ei käynyt.

UPT: Suomi on edelleen periaatteellisesti, jos ei täysin faktuaalisesti, sotiaallisesti liittoutumaton. Voiko Suomi edelleen nojautua nykyisenlaiseen liittoutumattomuuteen?

CH: Suomi ei tällä hallituskaudella tule lähestymään mitään sotilasliittoa ja on vain yksi, mitä Suomi voisi realistisesti lähestyä – Nato. Itse en ole mikään Nato-intoilija, mutta en myöskään intohimoisesti vastusta Natoa, vaan minulla on pragmaattinen näkemys asiasta, joka lähtee siitä, että on Suomen etu ylläpitää uskottavaa kansallista puolustusta ja maanpuolustustahtoa. En myöskään usko, että sotilasliiton jäsenyydellä säästäisimme rahaa. Kaikista näistä syistä uskon, että tämä valittu tie on järkevä. Puolustusteknisesti olemme Nato-yhteensopivia, mikä mahdollistaa sen, että voimme osallistua kansainväliseen toimintaan. Nato-kumppanina voimme materiaalihankinnoissa ylläpitää Nato-standardeja ja sen myötä suorituskykyistä puolustusta, mistä parhaana esimerkkinä toimii JASSM-ohjukset, joita olemme luotettavana kumppanina hankkimassa Yhdysvalloista. Näen, että meidän kansainvälinen verkottuminen puolustuksen saralla on enemminkin pohjoismaalaista, jossa meillä on kehittämisen mahdollisuuksia ja joka vastaa kansan tahtoa. Olen puhunut pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittämisestä eri foorumeilla ja myös kirjoittanut siitä lehtiin, enkä muista yhtäkään kielteistä palautetta kansaltakaan.

Kansalaisten keskuudessa tämä on laajasti hyväksytty suunta, Ruotsissa tilanne on sama ja kannatusta löytyy. Näen, että Pohjoismaista yhteistyötä kehittämällä ja pysymällä Nato-kumppanina meillä on parhaat edellytykset toimia. En näe, mitä suurta hyötyä Natoon liittymisestä olisi. En myöskään näe erittäin suurta haittakaan, mutta en näe miten jäsenyys nyt hyödyntäisi meitä. Emme voi jättää omaa puolustustamme kehittämättä, joten säästökeino jäsenyys ei olisi, minkä lisäksi suurin osa Nato-maista käyttää BKT:hen suhteutettuna joka tapauksessa enemmän rahaa puolustukseen.

Suomi ei ole sotilasliitossa, mutta Suomi ei ole liittoutumaton mikä näkyy mm. siinä, että olemme Naton kumppanimaa. Meillä on ns. selkeät siteet länteen, ja joku voisi jopa ilkeästi todeta, että poimimme rusinoita pullasta. Kuitenkin myös Nato-maat hyötyvät kumppanuuksista ja kyseessä on win-win–tilanne. Suomessa unohdetaan usein, että Nato-kumppanuus tuo meille hyötyä vahvistamalla meidän uskottavuutta ja selkärankaa. Jotta Suomi ja Ruotsi eivät päädy tilanteeseen, jossa Nato kokisi meidän poimivan rusinoita pullasta, on tärkeää että mekin autamme. Suomen on oltava auttamisen arvoinen maa, kuten Jaakko Iloniemi aivan oikein aikoinaan totesi. Islannin kohdalla on hyvä muistaa, että avunpyyntöön voi vastata vain kahdella tavalla – “kyllä” tai “ei”. Kysymys ei ole siiitä, että hoitaisimme jonkun Nato-maan asioita, vaan osoituksesta, että Pohjoismailla on yhteistä tahtotilaa tehdä asioita yhdessä.

Ulkopoliittinen keskustelu Suomessa

UPT: Mitkä kolme asiaa muuttaisitte Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa?

CH: Ensimmäiseksi, ja päällimmäisenä, ulkopolitiikasta pitäisi keskustella Suomessa paljon enemmän. Toisena muuttaisin eräänlaisessa tyhjiössä käytävän keskustelun, jossa kansainvälisyydestä ja globalisoitumisesta saatavasta hyödystä pidetään melua talouden tiimoilta esimerkiksi Nokian muodossa, mutta heti kun kansainvälinen toiminta maksaa, lähdetään valittamaan esimerkiksi YK:n turvaneuvostokampanjan hinnasta tai EU:n jäsenmaksusta. Tällainen keskustelu ei ole kovin analyyttista ja kansainvälistymisen hyödyt Suomelle eivät välity kunnolla. Viittaan tässä poliitikkojen keskeiseen keskusteluun – meillä on monesti tutkijatasolla erittäin korkealaatuista keskustelua, mutta laajempi kansalaiskeskustelu, joka ulottuisi päättäjiin puuttuu. Suomessa tarvittaisiin enemmän världssamvetea.

Hyvänä esimerkkinä toimii Perussuomalaiset, jotka toissavuonna esittivät talouden tasapainottamisen keinoiksi EU:n “jäsenmaksun” maksamatta jättämistä ja kehitysavun lopettamista. Suomen ulkopoliittisen keskustelun tasoa heijasti se, ettei kukaan mediasta lähtenyt haastamaan näitä ehdotuksia huomauttamalla, ettei EU:lla ole jäsenmaksua, [tai] kysymällä EU-jäsenyyden taloudellisista hyödyistä tai kehitysmaatuen lopetuksen vaikutuksesta.