1. Mikäli shakkia ei oteta lukuun, on strategisten pelien ehdoton klassikko ranskalainen “La Conquete du Monde”, eli tuttavallisemmin Risk, tuo maalmanvalloituspeli par excellence. Riskin suosiosta kielii sen hyvin läheisten varianttien ja kloonien määrä aina nettiversioista Facebokiin asti. Idea on tietenkin aataminaikainen – vastustajien murskaaminen globaalin domianssin muodossa. Ainakin klassisen version säännöissä on vuosikymmentenkin jälkeen vähemmänkin kokeneen pelaajan mentäviä aukkoja; mm. Australian rooli turhankin helppona puolustettavana alueena tekee sen valtaamisesta turhankin ennalta-arvattavaa.

Kokeneempien pelaajien kesken pelillä on kuuleman mukaan tapana muuttua eräänlaiseksi metapeliksi, jossa hauskuus koostuu lähinnä kaverin blokkaamisesta.

Muuta: Ei sovellu pasifisteille.

2. Pelimekaanisesti jossain määrin Riskiä muistuttava War on Terror – The Boardgame, satirisoi mehevästi Bushin hallinnon ajan ulkopoliittista linjaa. Peli aiheutti julkaisuvuonnaan 2006 ennalta-arvattavasti pienoisen kohun. Mahdollisista ennakkoluuloista poiketen on peli kuitenkin ainakin mekaniikaltaan ilmeisen syvällinen. Irakin sodan “pohjaa” noudattaen pelaajat “vapauttavat” maita, ja saatuaan öljyä rakentavat alueilleen kaupunkeja ja laajentavat imperiumiaan. Tavallisemmista hyökkäys- ja resurssipeleistä poiketen myös diplomatialla on roolinsa. Pelin aikana hävinneet siirtyvät puolestaan terroristien leiriin, joiden leivissä heillä on mahdollisuus voittaa koko peli – ym. “kohu” syntyi tietenkin tästä.

Pelin tekivät ovat sittemmin julkaisseet myös iPad-version, joka tosin ei ole saanut kaksista vastaanottoa.

Muuta: Pelin uudemmissa painoksissa tulee mukana aina käytännöllinen kommandopipo, jonka pelaajat voivat laittaa päähänsä vaihtaessaan puolta, hieman Scotland Yard -pelistä tutun Mr.X -lippiksen tapaan. Sopii siis myös niille, jotka eivät lautapelaamisesta niin välitä.

3. On hämmentävää, miten niinkin mehevä idea kuin Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto kylmän sodan tuoksinassa on lautapelinä saatu toimivaan vasta vuonna 2005. Erinomaisesti toteutettu Twilight Struggle on kuitenkin todisteena tästä. Puhtaasti kaksinpelinä toimiva peli on ns. korttivetoinen. Pelin keskiössä olevat 110 tapahtumakorttia suovat pelaajalle käytettäessä paitsi tapahtuman saneleman edun, myös operaatiopisteitä. Näillä pisteillä pelaaja voi kasvattaa vaikutusvaltaansa haluamassaan maassa (maan tulee tosin olla “omien” maiden naapurissa), järjestää vallankumouksen, yrittää houkutella maata puolelleen tai parantaa omaa asemaansa avaruuskisassa (hyödyllinen tapa käyttää pisteitä, mikäli kortilla sattuu olemaan positiivisia vaikutuksia myös vastustajalle). Tapahtumakortit jakautuvat liki aristoteliaanisesti kylmän sodan alku-, keski-, ja loppuvaiheeseen. Näin ollen tapahtumakorttien nostot seuraavat ainakin karkeaa historiallisen kronologian kaarta – esimerkiksi Sikojenlahden tapahtumakortti ei voi osua pelin loppuvaiheille. Peli alkaa molemmilla osapuolilla nollasta pisteestä, ja voittaja on joko ensimmäisenä omaan pisteääripäähänsä päässyt (Neuvostoliitolla -20, Yhdysvalloilla +20) tai se kellä on kymmenen kierroksen jälkeen eniten pisteitä.

Tapahtumakorttien pakassa vilahtaa mm. Anwar Sadat ja Fidel Castro.

Muuta: Sopii myös vanhoihin ulkopoliittisiin realiteetteihin jumittuneille.

4. Obaman tulevan vastustajan ratketessa lähiaikoina, on 1960: The Making of a President taas ajankohtainen ja suositeltava peli.

Pelimekaniikka on hyvin pitkälle samankaltainen Twilight Strugglen kera. Kylmän sotimisen sijaan yritetään kampanjoida strategisesti tärkeissä osavaltioissa, vaikuttaa kansallisiin puheenaiheisiin, voittaa TV-debateissa (oma pelimoodinsa), tietenkään viimeisellä ja muusta pelistä erillisellä kierroksellä tapahtuvia vaaleja unohtamatta. Tapahtumakortit vastaavat tässäkin tapauksessa pitkälti historiallista kulkua. Esimerkiksi Kennedyn kampanjatiiminä pelaava voi käyttää Bobby Kennedy -kortin, joka tuo kierroksen ajaksi lisää resursseja. Nixonin tiimi taas voi pelata esim. yllä näkyvän 1960 Civil Rights Act -kortin edukseen.

Twilight Struggleen verrattuna pelikerrat muistuttavat ehkä hieman liiaksi toisiaan, mutta toisaalta yhtä lailla mehukas aihe kompensoi tätä puutetta.

Muuta: Peliin saattaa liittyä erä kivi paperi saksia siitä, kumpi pääsee Kennedyn kampanjatiimiin.

5. Jos yllämainitut pelit tuntuvat kevyiltä, on ns. tosipelaajille olemassa vaihtoehto nimeltä Die Macher. Jonkin sortin klassikkomainetta nauttii tämäkin, alunperin jo vuonna 1986 Länsi-Saksassa julkaistu ja bundestagiin sijoittuva lautapeli. Kylmät faktat – pelaajamääräksi suositellaan neljää tai viittä, ja pelin kesto neljästä viiteen tuntiin. Pelaajat toimivat valitsemansa puolueen puheenjohtajina, johtaen puolueensa (toivon mukaan) vaalivoitosta toiseen. Eri tasoilla pidettäviä vaalikieroksia (l. pelikierroksia) on seitsemän, ja niitä voitetaan yrittämällä saada puolueen arvot (agendakortit) linjaamaan kunkin alueen vaalikansan kanssa.

Mitä enempi vaaleja yksi puolue voittaa, sitä enemmän se voi manipuloida kansan poliittisia tuntoja lähemmäksi puoluetta. Tämä on mahdollista, koska voitetuista vaaleista saa lisää puoluetukea, jolla puolestaan voi hankkia lisää mainontaa. Lopullisessa pisteenlaskussa vaikuttavat vaalivoitot, puolueen uusien jäsenten määrä, mediakontrollin määrä sekä puolueen agendan yhdenmukaisuus kansallisen agenda kanssa. Agendakortteihin eli arvoihin kuuluvat mm. euro, sisäinen turvallisuuspolitiikka, ydinvoima jne. Ikäisekseen peliksi on Die Macher hämmästyttävän ajankohtainen. Peli on ansaitusti poliittisten lautapelien grand old man.

Muuta: Koska Suomi-versio?

*On olemassa ihmisiä, jotka ottavat lautapelaamisen tosissaan.

UIkoministeri Erkki Tuomioja tapaamassa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenia 23.1.2012. Kuva: NATO

Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.

Vladimir Putinista tullee Venäjän seuraava presidentti 4. maaliskuuta, vaalin ensimmäisellä kierroksella. Hän on ylivoimaisesti suositumpi kuin kukaan kesyistä vastaehdokkaistaan -muita ei päästetty ehdolle- ja virkamieskoneistolla on insentiivi varmistaa että pomo saa yli puolet äänistä kuten jo näimme tapahtuvan marraskuussa duuman vaalissa. Räikeä vaalivilppi on johtanut eksponentiaalisesti kasvaneihin mielenosoituksiin Moskovassa ja suureen rakenteelliseen muutokseen venäläisessä politiikassa: keskiluokan politisoitumiseen (Ulkopolitist, 9.1.). Oikea kysymys onkin kuinka kauan Putinilla on aikaa jäljellä, ja mitä tapahtuu hänen jälkeensä (Economist, 11.2.). Vaikka Putin ei haluaisi asiaa tiedostaa, hänen liittolaisensa tietävät että kulunut vuodenvaihde on vanhan tsaarin lopun alku. Heillä on yhteinen ongelma; varmistaa oma valta, vapaus ja kerätty omaisuus. Tämä ongelma tekee Putinista käytännössä Kremlin vangin ja demokraattisesta vallanvaihdosta hyvin epätodennäköisen.

Vaalit venäläiseen tapaan

Itse vaalien asetelma on masentavan yksinkertainen. Ehdokkaista Gennadi Zjuganov (kommunistit), Vladimir Zirinovski (liberaalidemokraatit) ja Sergei Mironov (Oikeudenmukainen Venäjä) edustavat duuman kesyjä oppositiopuolueita, jotka ovat ylläpitäneet demokratian vaikutelmaa. Miljardööri Mihail Prohorov (sitoutumaton) on ainoa poliittinen untuvikko tässä kaartissa. Ainoastaan Zjuganov, jonka Jeltsin voitti täpärästi 1996, saattaa päästä yli 10% prosentin eikä kenestäkään ole haastajaksi Putinille joka on jo ilmoittanut ettei osallistu vaaliväittelyihin. Tämän vuoksi heidät on päästetty ehdolle, toisin kuten esimerkiksi Liberaalipuolue Jablokon veteraanipuheenjohtaja Grigori Javlinsky. Zjuganov on kunnostautunut  duuman hovinarrina ja äärinationalistisena populistina. Prohorovilla ei taas ole oikeaa kannatuspohjaa edes Moskovan keskiluokan keskuudessa, jossa hänet nähdään Kremlin suosimana vaarattomana liberaalina varaventtiilinä. Hallintokoneisto ja valtionmedia on valjastettu Putinin presidenttiehdokkuuden taakse. Putin saattaisi hyvin voittaa tämän surullisen  joukon ensimmäisellä kierroksella ilman vaalivilppiä, sillä hänen henkilökohtainen kannatuksensa on huomattavasti Yhtenäistä Venäjää suurempi. Tulosta kuitenkin tuskin jätetään sattuman varaan.

Eläkevakuutus

Valtakunta syytesuojasta.

Jotta voimme ymmärtää Venäjän vuoden 2008 ja 2012 presidentinvaalien dynamiikkaa, meidän kannattaa palata hetkeksi ajassa taaksepäin. Pietariin ja 1990-luvun alun villeihin vuosiin, jolloin nuori virkamies Vladimir Putin toimi kaupungin kansainvälisten asioiden päällikkönä. Virka toi Putinin usein Suomeen, erityisesti ystävyyskaupunki Turkuun, jossa hän tapasi myös Suomen silloisen ulkoministerin Paavo Väyrysen (kuten Väyrynen on vaatimattomana miehenä usein huomauttanut). Olennaisempaa on kuitenkin että Putin vastasi lupien myontämisestä kansainväliseen raaka-ainekauppaan. Clearing-kaupanteon tarkoituksena oli saada ruokatarvikkeita vastineeksi ulkomaankaupasta. Ruokaa saatiin kuitenkin paljon odotettua vähemmän ja välittäjäfirmat ansaitsivat 34 miljoonan dollarin bonukset (St Petersburg Times, 29.7.2005). Kaupunginvaltuuston selvitys tammikuulta 1992 totesi 11 miljoonan dollarin katoamisen kirjanpidossa. Raaka-aineita oli jossain tapauksissa myyty 2000 kertaa maailmanmarkkinahintaa halvemmalla. Putinia syytettiin asiakirjojen pimittämisestä, ja raportti suositteli hänen erottamista ja syyteharkintaa.  Putinin mentori, pormestari Anatoly Sobchak piti huolta suojatistaan (American Foreign Policy Council, 17.3.2000); asia ei koskaan edennyt ja on unohtunut.

La bella vita.

Putin ja hänen tukijansa kuitenkin tietävät hyvin että heidän vapautensa ja vaurautensa riippuu vallan säilyttämisestä. Tämä on vuoden 1999 vallanvaihdon ja 2004 vuonna alkaneen Jukos-oikeudenkäynnin opetus. Jeltsinin terveyden murtuessa tämän lähipiirin piti hankkia uusi presidentti joka säästäisi heidät korruptio-oikeudenkäynneiltä ja turvaisi 1990-luvulla hankitun entisen valtio-omaisuuden. Rentier-taloudessa valtion hallitseminen tarkoittaa mahdollisuutta hallita sen raaka-ainatuloja, ja jakaa niitä omille tukijoille luovan kirjanpidon avulla. Putin ei halua päätyä Hodorkovskiksi Hodorkovskin tilalle viettämään eläkepäiviään pakkotyöleirille Siperiaan. Putinin hallinnon omat toimet antavat oivan esimerkin siitä kuinka päästä eroon vanhasta eliitistä, ottaa haltuunsa näiden keräämä omaisuus ja hankkia kansansuosiota heidän kustannuksellaan. Tilanne on enemmän tai vähemmän sama kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa (Baltiaa lukuunottamatta): Ukrainassa entinen pääministeri Julia Timoshenko on päätynyt vankilaan länsimaiden tuomitseman korruptio-oikeudenkäynnin seurauksena. Georgian uusi oppositiojohtaja miljardööri Bidzina Ivanishvili lupasi ensityökseen toimittaa Mikheil Saakashvilin linnaan korruptiosta. Tämän vuoksi demokraattinen ja todellinen vallanvaihto on henkilökohtainen riski, jota tulee välttää. Tämän vuoksi Putin päätyi epäkarismaattiseen vanhaan ystäväänsä Dmitri Medvedeviin 2008, toimimaan eräänlaisena harmittomana maatalouslomittajana. Medvevilla ei ollut taustaa turvallisuuspalvelussa -toisin kuin ennakkosuosikki varapääministeri Sergei Ivanovilla- ja hän ei saavuttanut itsenäistä kannatusta valtaeliitin tai väestön keskuudessa.

Jäljet pelottavat

Vallattoman kohtalo.

Arabikevät on lisännyt valtaeliitin paranoiaa ja huolta omasta tulevaisuudestaan. Putinia ei ole vaikea kuvitella Robert Mugaben tilalle pikaruokaketju Nandosin hilpeän nostalgiseen mainokseen. Tämä psykologinen paine auttanee osaltaan selittämään Venäjän päätöstä kaataa maltillinen Syyriaa-koskeva päätöslauselma, joka tulee heikentämään maan arvovaltaa erityisesti Lähi-idässä. Venäjän perustuslakituomioistuimen presidentti Valery Zhorkin kirjoitti 26. tammikuuta että ‘Länsi jahtasi Milosevicia, Saddamia ja Gaddafia. He ovat kaikki kuolleita. Länsi tulee hoitamaan Assadin, ja käymään meihin käsiksi. — Länsi tukee pahanlaatuista demokratialiikettä Venäjällä saadakseen tekosyyn interventioon ja kansakuntamme tuhoamiseen.’ Pavel Felgenhauer toteaa että Assadin suojeleminen ei palvele Venäjän vaikutusvaltaa Lähi-idässä. Kuitenkin Venäjän valtaeliitti ei ole suojaamassa klienttiään vaan itseään (Eurasia Daily Monitor, 2.2.2012). 3. helmikuuta, päivää ennen viimeisintä suurta mielenosoitusta Moskovassa, Putinin avustaja Dmitri Peskov kertoi (NY Times, 3.2.2012) tiedustelupalvelun tienneen jo ‘kaksi kolme vuotta sitten’ että duuman vaaleja syytettäisiin epärehelliseksi. Tämä poliittinen epävakaus on Washingtonin aikaansaannosta. Peskov antoi myös mielenkiintoisen ennustuksen että ‘sama skenaario tulee toistumaan myös 4. maaliskuuta jälkeen’. Sama topos jatkui seuraavan päivän pro-Putin varjomielenosoituksessa, joka oli valtiotelevision ykkösuutinen ja jossa osoitettiin sormella erityisesti Yhdysvaltojen uutta lähettilästä Michael McFaulia ja kannettiin ‘Ei oransseille vallankumouksille’ ja ‘Emme tarvitse arabikevättä!’ kylttejä (NY Times, 4.2.2012).

Valtaeliitti. Keskinäinen riippuvuussuhde.

Selviytymisen logiikka

Mitä maaliskuussa sitten tulee tapahtumaan, sen jälkeen kun Putin valitaan ensimmäisellä kierroksella? Oppositio ei tule luultavasti hyväksymään tulosta ja seurauksena on iso mielenosoitus, ainakin Moskovassa. Iso kysymys on alkaako hallinto käyttää nykyistä kovempia otteita opposition hajottamiseksi, jos mielenosoitukset jatkuvat ja protestimieliala kasvaa. Kreml valmistelee – näennäistä – uudistusohjelmaa, jonka Putin voi esitellä heti kautensa alussa. Useat ministerit tulevat saamaan kenkää, heidän joukossa ehkä myös Medvedev. Kuitenkin Putin on luultavasti menettänyt Moskovan ja Pietarin keskiluokan kannatuksen lopullisesti. Nykyhallinnon kannatus on laskemassa vääjäämättömästi myös hiljaa rappeutuvalla maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa (NY Times, 9.2.2012); suuren enemmistön mielipiteillä ei ole kuitenkaan väliä. Virkamieseliitin ja armeijan – joiden tuki on korvaamaton kansansuosion laskiessa – uskollisuus tullaan ostamaan jatkossakin investoinneilla maanpuolustukseen ja valtioyhtiöiden läänittämisellä. Niin kauan kuin Putinilla on näiden viiteryhmien tuki, hän on turvassa. Hodorkovski ainakin on tämän oivaltanut kirjoittaessaan että ‘Kudrinia ja hänen kollegojaan ei saa torjua. Putin voi nähdä heidät alaisinaan, mutta meidän tulee nähdä heidät kanssakansalaisina (Economist, 11.2.2012).’ Kuitenkaan niin kauan kun Putin ja tämän tukijat eivät voi varmistua syytesuojasta, heillä ei ole kannustimia vallanvaihtoon vapaiden vaalien kautta. He voisivat saada tämän varmuuden vain jos Venäjällä olisi onnistunut esimerkki demokraattisesta vallanvaihdosta. Sellaista ei kuitenkaan löydy maan historiasta. Sekä nykyhallinnolla että oppositiolla ei ole insentiivejä luottaa toistensa sanaan; peliteorian Prisoner’s dilemma soveltuu hyvin Venäjän nykytilaan. Maan instituutiot ovat niin kehittymättömät että politiikasta voisi tulla toistuva peli. Hallinnon omat teot muistuttavat siitä mitä vallattomalle voi käydä maassa, jossa ei ole riippumatonta oikeusvaltiota. Putin on itse luomansa järjestelmän vanki.

Venäjällä valta on joka kerta joko peritty tai otettu. Vladimir Putin tietää tämän.

Arvoisa tuleva tasavallan presidentti Sauli Niinistö,

Onneksi olkoon, teidät on valittu Suomen valtionpäämieheksi. Astutte virkaan 1. maaliskuuta, ja sitä ennen teillä on varmasti paljon kiireitä, mutta toivottavasti myös aikaa pohtia tulevia virkavuosia.

Haluamme tällä avoimella kirjeellä antaa teille matkaan mukaan muutamia mietteitä, kun valmistaudutte ulkopoliittiseen urakkaanne. Olkoon tämä siis tervehdys tulevalle presidentille suomalaisesta blogosfääristä!

Yksi tärkeimmistä asioista, joihin voitte vaikuttaa on keskustelukulttuuri.

Suomessa ulkopoliittista keskustelua värittävät monesti konsensushakuisuus, sulkeutuneisuus ja vanhakantaisuus. Päätökset tehdään liian usein ilman rakentavaa kansalaiskeskustelua.

Presidentin tehtävä on herätellä keskustelua, ei kuopata sitä lähtömetreillä. Esimerkiksi Libya-operaation aikana annettiin presidentin kansliasta ymmärtää, ettei Suomi ole osallistumassa mihinkään operaatioon – ennen kuin yhteiskunnallista keskustelua oli käyty ensinkään.

Muutosta, miksei?

Kun tulitte valituksi presidentiksi, sanoitte että ette usko muutokseen muutoksen vuoksi. Suomalaista ulkopoliittista keskustelua kuitenkin vaivaa ajattelutapa, jonka mukaan muutosta kannattaa välttää muutoksen välttämisen vuoksi. Ulkopoliittisten linjausten parasta ennen -päivämäärä saattaa kuitenkin monesti olla ummessa nopeammin kuin presidentti ehtii tokaista ”perinteinen ja hyväksi havaittu”.

Vanhassa pysyminen ei siis saisi olla itseisarvo siinä missä muutoskaan.

Suomessa ulkopolitiikasta tehdään monesti puoluepolitiikan väline sillä seurauksella, että nyanssit sekä kansainvälinen näkökulma häviävät. Todellisuudessa kansainvälisen politiikan kiemurat taipuvat huonosti puoluepoliittiselle vastakkainasettelulle.

Tässä presidentin rooli puoluepolitiikan ulkopuolelta tulevana äänenä on ensiarvoisen tärkeä, varsinkin kun presidentin valtaoikeuksia karsitaan. Presidenttiyden vastuisiin kuuluu sanoa myös epäsuosittuja asioita silloin, kun kansallinen etu sen vaatii.

Kansainvälisyys ja aktiivinen ulkopolitiikka eivät 21. vuosisadalla ole ylellisyys, vaan elinehto. Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä Suomen tulee ottaa rohkeampi rooli ulkopolitiikassa, joka toivottavasti kulkee käsi kädessä aktiivisen ulkopoliittisen keskustelun kanssa.

Suomen YK-turvallisuusneuvostokampanjan loppuun vieminen sekä ulkopolitiikan johtaminen mahdollisella turvallisuusneuvostokaudella 2013–14 tuleekin olla yksi tasavallan presidentin ykköstehtävistä. Vastuullisena kansainvälisen yhteisön jäsenenä Suomen täytyy kuitenkin ottaa kantaa myös vaikeisiin poliittisiin kysymyksiin.

Esimerkiksi Syyrian tapausta ei ole vieläkään kommentoitu. Jättäisikö Suomi turvallisuusneuvostossakin aiheesta tyhjän äänen?

Keskustelua, kiitos!

Kansainvälistä lähestymistapaa vaativat myös perisuomalaiset haasteet.

Puolustusvoimien uudistus ja leikkaukset vaativat, että presidentti ylipäällikkönä jatkaa keskustelua maanpuolustuksen suunnasta. Puolustuspolitiikan tulee lähteä liikkeelle uhkakuvien tunnustamisesta, ja presidentin pitääkin pystyä kertomaan suomalaisille mitä tarkoitusta asevoimat palvelevat.

Vasta sitten voidaan miettiä, mitkä ovat parhaat keinot – olivat ne sitten kansainvälistä kriisinhallintaa tai poteroihin kaivautumista – päästä maanpuolustuksen tavoitteeseen. Myös puolustusyhteistyötä harkittaessa tulee presidentin miettiä tarkkaan, millaista yhteistyötä tavoitellaan, kenen kanssa ja miksi.

Talouspolitiikassa tulevat korostumaan yhtäaikaisesti Eurooppa-ulottuvuus, ihmisoikeudet, kehitysyhteistyö sekä ulkomaankauppa.

Näiden yhteensovittaminen eettisesti haastavassa toimintaympäristössä sekä presidentin kyky perustella vaikeitakin päätöksiä tulevat olemaan merkittävä haaste, oli kyse sitten kaupasta Kiinan kanssa tai kehitysyhteistyön sitomisesta demokraattisiin arvoihin.

Maailma tulee muuttumaan presidenttikauden aikana: Suomi jatkaa ikääntymistään, Euroopan integraatio on vaakalaudalla ja nousevat suurvallat jatkavat luultavasti kurssillaan.

Suomi voi kuitenkin menestyä kaiken tämän keskellä järkevällä ulkopolitiikalla.

Tämä puolestaan edellyttää parempaa, koko kansalaisyhteiskunnan kattavaa ulkopoliittista keskustelua, ja tässä asiassa presidentti toimikoon malliesimerkkinä.

Toivotamme onnea ja menestystä haasteiden ratkomisessa.

Hiski Haukkalan äskettäin ilmestynyt teos, Suomen Muuttuvat Koordinaatit (Gummerus, 2012), on varsin kunnianhimoinen projekti. Se pyrkii antamaan oman kertomuksensa yhtäältä Suomen historiallisista ulkopoliittisista linjoista ja kertomuksista, ja toisaalta kansainvälisen politiikan merkittävimmistä kehityksistä 2000-luvulla, sekä niistä käytävistä debateista. Herkuleen tehtävän tästä tekee se, että kirjalla on mittaa vain 197 sivua.

Kuten jokainen alan kirjallisuutta lukenut tietää, laajoihin kertomuksiin perustuva kirjallisuus on kunnianhimoista, mutta varsin ongelmallista. Omilla tahoillaan tämän on saanut huomata mm. Francis Fukuyama, Samuel Huntington, ja lähitulevaisuudessa  myös Fareed Zakaria. Kukaan ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija, olla oikeassa kaikesta koko ajan tai omata maagista reseptiä tulevaisuuden ennustamiseksi laajalla mittakaavalla. Kansainvälinen politiikka ei ole luonnontiedettä, tapahtumat eivät etene mekaanisesti, ja muuttuvia tekijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Kristallipalloon katsoneiden Fukuyaman ja kumppaneiden kohtalo odottanee osaltaan myös Haukkalaa.

Toisaalta, kansainvälispoliittisten ilmiöiden ennustaminen ei ole kirjan keskeisintä tai vahvinta antia (Haukkalan argumentit esitellään mm. täällä ja täällä). Keskeistä sen sijaan on se, että teos tutustuttaa lukijansa kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin, tuoden esiin argumentteja puolesta ja vastaan, ennen kirjoittajan oman näkökulman esittelemistä. Ei ole kovin montaa suomalaista kirjaa, joka käsittelisi saumattomasti kaikkia kirjassa mainittuja teemoja.  Vaikka kyseessä ei ole akateeminen kirja sanan varsinaisessa merkityksessä – se ei tee interventioita kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin – Haukkalan teoksen merkittävyys tulee sen pyrkimyksestä tehdä interventio Suomen kansainvälispoliittiseen keskusteluun (ja kuten tämä Suomen tunnetuimmalta poliittiselta foorumilta poimittu lanka tietää kertoa, interventio on todella tarpeen).

Tietotaitonsa ulkomailla saaneen kansainvälisen politiikan puoliammattilaisen näkökulmasta syitä tähän on kolme.

Ensiksi, Haukkala tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen Suomen ulkopoliittiseen historiaan ja kertomuksiin (pääkohdat näkyvissä täällä), joka on erinomainen lähtökohta Suomen ulkopoliittiseen historiaan tutustuvalle lukijalle.  Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin jäi ainakin tämän arvostelijan päähän. Onko Suomessa realistinen ajattelu monopolisoitu pienvaltiorealistien – jonka keskeisenä tekijänä on puolueettomuuspolitiikka – toimesta, vai löytyneekö Suomesta Rudolf Holstin reunavaltiopolitiikan hengessä  traditionaalisia tasapainottelupolitiikan kannattajia, esimerkiksi maan upseerien tai transatlantistien keskuudessa?

Toiseksi, Haukkala tarjoaa varsin asiantuntevan luonnehdinnan Suomen kansainvälispoliittisesta keskustelusta – joka kuulostaa varsin tutulta. Kansainvälispoliittisen epävarmuuden ympäröimässä Suomessa on käännytty sisäänpäin. Kansainvälisistä ilmiöistä tai ulkopolitiikasta ei puhuta, ja sekin vähä keskustelu mitä käydään, käydään etupäässä puoluepoliittisista lähtökohdista.  Ilman näiden faktojen tiedostamista, keskustelu tuskin muuttuu.

Viimeiseksi, Haukkalan kirja tarjoaa interventionsa tavalla, joka avautuu myös laajemmalle lukijakunnalle. Turha jargon ja teoriaan viittailu on vältetty, ja kirjan sävy on paikoitellen keskusteleva. Akateemisesta ylemmyydentunteesta – mikä on monen kirjoittajan ajoittainen kuolemansynti, allekirjoittanut mukaan luettuna – ei ole tietoakaan. Tämä auttaa Haukkalan argumenttien leviämistä valtionhallinnon ja akateemisten kuplien ulkopuolelle, sillä keskustelun mediassa sekä kansalaisten keskuudessa tulee myös muuttua, ja kirjan tyyli edistää tätä tavoitetta.

Uudenlaisen keskustelun synnyttäminen vaatii paljon. Muuttuvan maailman käsittely edellyttää tarkkaa, analyyttista tietoa. Vaikka Haukkalan kirja ei välttämättä edusta parasta mahdollista lähdettä Yhdysvaltain, Kiinan, Venäjän tai valtiokeskeisen kansainvälispoliittisen järjestelmän muutoksiin, se on tällä hetkellä lähes korvaamaton perusteos ihmisille, joilla ei ole aikaa, halua, tai mielenkiintoa seurata kaikkia debatteja kirjan teemoihin liittyen. Keskustelun muuttaminen vaatii myös tietoisuutta Suomen keskustelun esteistä, jotta ne voidaan ylittää. On kyse siten eurokriisistä, Venäjän voimistuvasta ulkopoliittisesta käyttäytymisestä tai Yhdysvaltain asteittaisesta vetäytymisestä Euroopan alueelta, Suomen pitää olla tietoinen ympärillä tapahtuvista muutoksista, ja uudistaa omaa kansainvälistä poliittista keskusteluaan sekä käyttäytymistä niiden pohjalta, mikäli se haluaa jatkaa ”menestystarinaansa.”

Loppupelissä tämä interventio on se, mikä tekee Haukkalan teoksesta arvokkaan teoksen, ja oikeuttaa sen saaman huomion (mm. yhdeltä varsin nimekkäältä tukijalta). Suomen Muuttuvat Koordinaatit on hyvä aloitus ja interventio uuden keskustelun synnyttämiseksi.  Mutta eittämättä se vaikein osuus on vielä edessä, intervention tulee myös saavuttaa tavoitteensa. Julkisen keskustelun muuttaminen saattaa kuulostaa Sisyfokselle sopivalta tehtävältä, mutta se on välttämätöntä.   Tätä silmällä pitäen Haukkala olikin perustanut kirjan nimeä kantavan blogin, jonka tavoitteena on edistää uudenlaista kansainvälispoliittista keskustelua.  The Ulkopolitist suositteleekin kaikille lukijoillensa niin kirjaan kuin blogiin tutustumista.

SSNP-liput liehuvat Hamran kaupunginosassa, Beirutissa

”Our party has found in Damascus the beating heart of the nation … we call on all great Lebanese to realize the truth of the positive role of Syria in preserving Lebanese unity and Arabism.” – Syyrian sosiaalisen kansanpuolueen puoluejohtaja Assaad Hardan

Pieneksi maaksi Libanonin nauttii poliittisten filosofioiden ylitarjonnasta.  Maan politiikka on täynnä värikkäitä hahmoja ja vielä värikkäämpiä puolueita. Vuoden alussa osa Ulkopolitisteista matkasi Libanoniin perehtymään maahan ja sen politiikkaan (ohessa muutama lomakuva). Beirutissa oli hankala olla huomaamatta erästä varsin värikästä puoluetta, nimittäin Syyrian sosiaalista kansanpuoluetta (Syrian Social Nationalist Party, SSNP).

SSNP on sikäli kiinnostava puolue, että se on edustettu sekä Syyrian että Libanonin parlamenteissa – ja istuu myös kummankin maan hallituksessa.  Puolue on tunnettu kahdesta asiasta; ensinnäkin siitä, että puolue kannaattaa aatetta suur-Syyriasta – Irakista Siinainniemimaalle, Kypros mukaanluettuna – mutta eniten SSNP on tunnettu öykkäröivästä miliisistään ja tämän miliisin läheisistä yhteyksistä Damaskokseen.  SSNP:n vahvimpia tukikohtia on Beirutin vilkas ja boheemi kauppa- ja kahvila-alue Hamra, jossa liikkuessa törmää usein puolueen punaiseen hakaristi-hurrikaaniin, joko lipussa tai julisteessa, tai – kuten Christopher Hitchensille kävi – tutustumalla kyseisten julisteiden lähellä olevien virkaintoisiin nuoriin miehiin.  Libanonissa SSNP ei ole ainut laatuaan, sillä samanlaista funktiota ajaa myös Libanonin Ba’athistipuolue, mutta puolueen nykypäiväiselle ”rent-a-thug”-toiminnalle kiinnostavan kontrastin tarjoaa SSNP:n pitkä ja ideologiarikas historia.

SSNP on ensimmäisiä merkittäviä syyrialais-kansallispuolueita perustettu jo vuonna 1932, libanonilaisen ortodoksikristitty Antun Saadehin toimesta. Kuten useat kanssauskovaisensa Saadeh koki pan-syyrialaisuuden – eräänlaisena rotukäsitteenä – paljon tärkeämmäksi identiteettin määrittäjäksi kuin samaan aikaan poliittisesti kehittyvän panarabismin. Saadeh argumentoi suur-Syyrian puolesta, mutta hänen viestinsä ei juuri levinnyt Libanonin tai Syyrian ulkopuolelle.  Maanpaon ja epäonnistuneen semi-vallankaappauksen jälkeen Saadeh teloitettiin Libanonissa 1949. Hänen aatteensa jäivät kuitenkin eloon.  Alunperin sekulaarinen ja antikolonialistinen puolue epäonnistuneen vallankaappauksen seurauksena kehittyi marxilaiseksi puolueeksi.

SSNPn sotilaallinen siipi aktivoitui Libanonin sisällissodan aikan, ja varsinkin Israelin 1982 invaasion jälkeen.  Vuonna 1982 Khalid Alwan, sittemmin vastarintaikonisoitu SSNP-jäsen, ampui kylmäverisesti kaksi israelilaissotilasta Wimpy -nimisessä kahvilassa, Hamrassa.  SSNP:llä on myös kyseenalainen kunnia siitä että he olivat ensimmäisiä hyödyntämään naisitsemurhapommittajia.  Kuitenkin suurin SSNP:n historian ironioista on, että sisällissodan ja Syyrian Libanonin-miehityksen aikana SSNP – joka alunperin verisesti vastusti Ba’athisteja – kehittyi Assadien käskyläiseksi.

Damaskokselle tärkeintä on, että SSNP – Libanonissa ja Syyriassa – kannattaa Assadien hallintoa ja tukee sen toimia kansannousun kukistamisessa.  SSNP:n läsnäolo Hamrassa on korostunut viimeisen vuoden aikana, ja puolueen miliisi osallistunut anti-Assad mielenosoitusten hajoittamiseen.  Tämän väkivallan ja agitpropin käyttö korostuu Syyrian kansannousun kiihtyessä.

Al-Assadin veljekset 1980-luvun alussa (vas. Rifaat, oik. Hafez).

“Personal politics…function to regulate power in the state. [G]overnance is [in this case] more a matter of seamanship and less one of navigation – that is staying afloat rather than going somewhere.” -Jackson & Rosenberg, ‘Personal Rule in Black Africa’ (1982)

Syyrian tapahtumat ja niiden kirvoittamat kansainvälisen yhteisön reaktiot (Kiinan ja Venäjän tapauksessa niiden puute) ovat Suomessakin olleet tapetilla, sitä myöten kun uutisointi pääministerin tikeistä ja tulevan tasavallan presidentin liikkeistä GPS-laitteen tarkkuudella antavat tilaa.

Viime viikonloppuna maailmaa järkyttänyt, arviolta yli 200 kuolonuhria vaatinut Homsin pommitus on jatkunut alkuviikosta, eikä lähitulevaisuus anna aihetta optimismille. Monessa Syyriaan kohdistuvassa tilanneanalyysissa korostuu assadilaisen valtaeliitin oletettu uskonnollinen homogeenisuus, ja Assadien oman uskonhaaran eli shiialaisuuden alle kuuluvien alaviittien eräänlainen valtion haltuunotto. Todellisuudessa kuva on kuitenkin monimutkaisempi, ja tämän kuvan hahmottaminen on olennaista yritykselle ymmärtää Syyrian nykytilanteen tapahtumia.

Lähtökohtana Assadien hallinnon kehitykselle voidaan pitää Yhdistyneen arabitasavallan, eli Egyptin ja Syyrian valtioliiton, alasajoa Syyrian vuoden 1961 sotilasvallankaappauksen seurauksena. Vallankumous mahdollisti sosialismia ja panarabismia sekoittavan, Irakin puolella sittemmin Saddam Husseinin johtamana tunnetun, Ba’ath-puolueen uudelleen perustamisen muutaman vuoden tauon jälkeen. Puolue tarvitsi nopeasti uusia jäseniä, joita eri ryhmittymät rekrytoivat lähinnä lähipiireistään. Näin puolueen jo olemassa olevat ryhmittymät vahvistuivat entuudestaan ennen sen hajoamista vuonna 1966 kahteen osaan, panarabisteihin (gawmi) ja regionalisteihin (qutri). Näin ollen Syyrian tulevan johtajan Hafez al-Assadin onnistui hyödyntää omaa alaviiteista koostuvaa klikkiään jälkimmäisen aseman vahvistamisessa ja myöhemmin oman valta-asemansa luomisessa järjestämänsä vuoden 1970 vallankaappauksen seurauksena. Tämän jälkeen Assad toki keskitti ja ylensi nopealla tahdilla alaviitteja tärkeimpiin asemiin niin armeijassa kuin turvallisuus- ja tiedustelupalveluissa. Syyrian Ba’ath-puoluetta tai maan hallintoa ym. instituutiouden ulkopuolella alaviivit eivät kuitenkaan suhteellista määräänsä suuremmasta edustuksesta huolimatta kontrolloineet. Esimerkiksi julkisen talouden investoinnit eivät mitenkään erityisesti painottuneet alaviittien alueille. Samalla Assad vanhemman hallinto harjoitti taitavaa klientelismiä, hankkien poliittista tukea kohdistetulla etuisuuksien jakamisella. Maaseudulla varakkaammat viljelijät, uskonnollisesta ja etnisestä taustastaan riippumatta, saivat puhdistuksien jäljiltä useita merkittäviä virkoja Ba’ath-puolueen paikallisista osastoista. Tämän lisäksi hallinnon toimeenpanema maanviljelysvero pakotti pienviljelijät hakemaan työtä isommilta tiloilta, vieden keskipalkan tuntuvasti alemmalle tasolle. Maan tapaa kuvaa hyvin myös kriisinhallintastrategia, joka esimerkiksi luonnonkatastrofin kohdalla koostuu lähinnä rahaa kylien silmäätekeville jeepeillä jakavista sotilaista. Vastaavia esimerkkejä klientelismistä olisi omaksi artikkeliksi asti. Olennaisena osana esimerkeissä on lähes aina vallan ja resurssien niukka ja kohdennettu jakaminen. Klientelismin logiikka henkilökeskeisessä hallinnossa on aina valta-aseman säilyttäminen, ei koskaan valtion, sen instituutioiden tai kansalaisten hyvinvointi sikäli kun ne eivät suoraan hyödytä hallitsijaa.

Niinpä Assadin perheen (toistaiseksi) onnistuneen vallassapysyminen takana on monimuotoisempi ja laajempi hajota ja hallitse –strategia kuin pelkästään alaviittien tai edes muiden vähemmistöjen suosiminen ryhmänä, jos kohta näitäkään keinoja ei ole sopivissa tilaisuuksissa jätetty käyttämättä. Assadien vallan “reseptissä” on vallan henkilöitymisen ohella kyse äkkiseltään mahdottomalta tuntuvasta tasapainosta yhtäältä valtion instituutioiden kapasiteetin, ja toisaalta korruption välillä; instituutioiden tulee siis olla tarpeeksi vahvoja ylläpitääkseen järjestystä, mutta myös muovattavissa kulloisenkin tilanteen ja etenkin hallitsijan tahdon (useasti esim. liiallisesta korruptiosta tai väärästä poliittisesta mielipiteestä johtuvien puhdistusten) mukaan.

Viime kädessä Syyrian kaltaisessa henkilökohtaisen hallinnon maassa valtion instituutiot henkilöityvät aina maan johtajaan. Yleisesti ottaen hallitsijan ja valtion välittömästä turvallisuudesta vastaavalla tasolla pelkkä saman uskontokuntaan tai sen alakategoriaan kuuluminen ei enää riitä, vaan on siirryttävä nepotistmiin – onhan kokonaisuutena kyse eräänlaisesta pretoriaanikaartista. Esimerkiksi maan pitkäaikainen puolustusministeri, sunnitaustainen Mustafa Tlass, oli Hafez al-Assadin vanha ystävä sotilasakatemian ajoilta. Tässä mielessä alaviittius on siis vain yksi niistä parametreistä, joita oman hallitsijan valtaverkoston rakentaminen toisinaan vaatii ja suosii. Toisaalta Assadeilla ei ole ollut halua rakentaa liikaa valtaa omille uskontokuntalaisillekaan poliittisen järjestäytymisen uhan takia. Niinpä myös alaviittien omia sisäisiä ristiriitoja on paikoiten käytetty hyväksi, liiallisen järjestäytymisen estämiseksi. Syyrian tilanne ei siis ole aivan niin yksioikoisesti “alaviit vastaan muut “-tilanne kuin asiasta käydyn keskustelun ja uutisoinnin tiimoilta voisi olettaa. Vaikka on selvää, että juuri alaviiteilla on paljlon menetettävää, on sitä myös lukuisilla muilla vähemmistöillä sekä enemmistöön kuuluvilla valtaeliitin jäsenillä tai heitä lähellä olevilla.

Arabikevään tapahtumat tuovat selkeästi esiin henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin rajat selviytymisen mekanismina. Rajat voivat tulla esiin muutoinkin. 30 vuotta sitten tapahtuneesta traagisesta Haman joukkomurhasta vastuussa olevan Rifaat al-Assadin tapaus osoittaa, että aina ei nepotismikaan riitä. Nykyisin Lontoossa prameasti asustava, vuoden 1984 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen isä ja siitä asti maanpaossa elänyt Rifaat kun on Hafezin veli. Ei liene kovin yllättävää, että Rifaat on ilmoittanut myös vastustavansa Bashar al-Assadia.

JK: Lontoon International Institute for Strategic Studies (IISS) järjesti eilen mielenkiintoisen paneelikeskustelun Syyrian tilanteesta Kiinan ja Venäjän resoluutiovastustuksen jälkeen. Paneelikeskustelun voi ladata tästä.

Huomenna, sunnuntaina 5. helmikuuta 2012, valitaan Suomelle presidentti vähintään seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Vaalitaival on ollut pitkä: osa ehdokkaista on ollut esillä jo kesällä, 8 kuukautta sitten. Matkan varrella The Ulkopolitist on kommentoinut vaalikoneita, analysoinut ehdokkaita ja kritisoinut keskustelua. Tänään, vaalipäivän aattona, on aika kerrata hiukan menneitä puheenvuoroja.

Vaalikauden avasi syyskuussa Jussi Schumanin artikkeli, Harmaan eri sävyt, joka käsitteli EMU-keskustelua ja presidenttiehdokkaiden kantoja euroon. Juttua innoittamassa oli varsinkin presidenttiehdokas Paavo Väyrysen hurja avaus Pohjoismaisesta rahaliitosta, “Pohjolan Kruunusta”, joka jäi kenties kaikkien onneksi vain ehdotukseksi.

“On kuitekin ikäväkseen todettava, että tällä hetkellä polittisella tasolla käytävä EMU-keskustelu on Suomessa yksinkertaistavaa, visiotonta ja jämähtänyttä – toisin sanoen hyvää eurooppalaista keskitasoa.” - Jussi Schuman, Harmaan eri sävyt – EMU-keskustelu ja presidentinvaalit 26.9.2011

Marraskuussa oli Synkeän yksinpuhelun vuoro puuttua ulkopoliittiseen vaalikeskusteluun antamalla presidenttiehdokkaille lukuehdotuksia. Helsingin yliopistolla 15.11. järjestetyssä paneelissa ei kuultu ulkopolitiikan saralla avauksia, joten bloggaajamme koki aiheelliseksi suositella ehdoikkaille kansainvälisen politiikan merkkiteoksia vuosikymmenien varrelta, Kissingeristä Aunesluomaan.

“Mitään uusia ulkopoliittisia avauksia ei tulla näkemään, ja ehdokkaat tulevat pysymään poteroissaan. – - Tämä asiapohjainen hiljaiselo verrattuna retoriseen ilotulitukseen tulee ymmärrettäväksi kun pitää mielessä rationaalisten ehdokkaiden – niin yleisen kuin yksittäiset – prioriteetit:

1. Tulla valituksi

2. Olla mokaamatta ja tulla valituksi ensimmäisellä kierroksella.

3. Toteuttaa jumalallinen tehtävä tulla valituksi Suomen kansan johtajaksi.

4. Päästä fiksuna ehdokkaana toisella kierrokselle ohi entisten isojen puolueiden ehdokkaiden.

5. Toivoa ettei puolueelle tule mahalaskua häkellyttävän eduskuntavaalituloksen jälkeen.

6. Kostaa maakuntien kaunaisille satraapeille Linnan-juhlakutsujen avulla.

7. Hoppas att dom ska inte glömma att jag faktiskt kandiderar också.”

- Synkeä yksinpuhelu, Mitä tasavallan presidentin tulee lukea kansainvälisestä politiikasta? 16.11.2011

Artikkelissa Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu puolestaan puitiin ehdokkaiden Nato-kantoja sekä vaalien tiimoilla aiheesta käytyä keskustelua. Mies Ulkosuomalainen kiinnitti huomiota siihen, että ehdokkaiden parissa käytiin asiallisen Nato-keskustelun sijaan kisaa siitä, kuka ensimmäisenä ja jyrkimmin irtisanoutuu Natosta. Paavo Väyrynen esimerksi syytti kanssaehdokkaitaan Nato-kantojen piilottelemisesta.

“Kaikki ehdokkaat vastustavat Suomen Nato-jäsenyyttä tulevalla vaalikaudella.- – Nato-jäsenyyden kannattamisesta on tullut poliittinen leima, jota ehdokkaat pyrkivät kaikin keinoin välttämään.” Mies Ulkosuomalainen, Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu 23.11.2011

Turvallisuuspoliittisilla aiheilla jatkoi Sunnuntaistrategisti ja The Ulkopolitistin ensimmäinen vaalikonevahti. Kirjoituksessa tutkailtiin HS.fi:n vaalikonetta, ja eritoten sen Libya-osuutta. Sunnuntaistrategisti argumentoi, että vaalipaneelit usein edesauttavat keinotekoista vastakkainasettelua, joka puolestaan vääristää ulkopoliittista keskustelua.

“Helsingin vaalikone vastauksineen todennäköisesti paljastaa äärimmäisen vähän siitä, mitä mieltä ehdokkaat ovat Suomen valitsemasta turvallisuuspoliittisesta päätöksestä Libyan operaation yhteydessä. Luomalla täysin keinotekoisen vastakkainasettelun vaihtoehtojen välille, he pahimmillaan edesauttavat väärän ja yksinkertaistavan mielikuvan syntymistä” Sunnuntaistrategisti, Vaalikonevahti: Helsingin Sanomat, Libya ja kriisinhallinta 24.11.2011

Seuraavana vaalikonevahdin kynsiin joutui MTV3.fi:n vaalikone. Taivaanrannanmaahari kiinnitti jutussaan huomiota vaalikoneen tekniseen toteutukseen sekä ulkopoliittisiin kysymyksiin. Maikkarin vaalikone sisälsi kyllä olennaisia kysymyksiä ulkopolitiikasta, mutta myös harhaanjohtavia kysymyksiä muista aiheista. Vaalien alla The Ulkopolitist on useasti yrittänyt painottaa, että tasavallan presidentin päätäntävalta rajoittuu lähes yksinomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan – aiheisiin, joista on käyty paikoin luvattoman kehnoa keskustelua.

“Tämän, kuten muidenkin vaalikoneiden, keskeinen ongelma piileekin siinä että tärkeät ulkopoliittiset kysymykset jäävät helposti muiden, kenties suurelle yleisölle mielenkiintoisempien aiheiden jalkoihin.” Taivaanrannanmaahari, Vaalikonevahti: MTV3.fi ja presidentin tehtävä 16.12.2011

Ulkopoliittisen keskustelun tasosta parantamisen varaa löysi myös vieraskynäilijä, vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Kirjoituksessaan Andersson nosti esille muun muassa Nato-keskustelun puutteeita, Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan sivuuttamisen sekä Suomen asekaupasta vaikenemisen.

“Presidenttiehdokkaiden tulee selkeästi linjata minkälaisella strategialla vakautta, rauhaa ja kehitystä halutaan edistää maailmanlaajuisesti – ja keiden kanssa. Kuitenkin vaikuttaa, että presidentinvaalien kampanjoinnissa on ollut harvinaisen vaikeaa saada aikaan ulkopoliittisesti mielenkiintoista keskustelua.” – Li Andersson, The Ulkopolitistin vieraskynä 20.12.2012

Vaalien ensimmäinen kierroksen jälkeen, Niinistön ja Haaviston läpipääsyn varmistuttua, teki Mies ulkosuomalainen katsauksen ehdokkaiden ulkopoliittisiin kantoihin – vain todetakseen etteivät ne eroa juurikaan. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota myös puolivillaisiin perusteluihin, koukeroisiin ilmaisuihin sekä dogmaattisuuteen. Juttu onkin mainio yleiskatsaus Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun!

“Yleisesti ottaen ja jopa hieman yllättäen ehdokkailla on loppujen lopuksi hyvin paljon yhteistä: kumpikin suhtautuu Euroopan unioniin positiivisesti, kannattaa Suomelle aktiivista ulkopolitiikkaa, on konservatiivinen suhtautumisessaan Venäjää kohtaan ja korostaa viennin tärkeyttä. – - Ehdokkaat eivät haasta Suomen perinteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia pilareita: liittoutumattomuutta, laajamittaista asevelvollisuutta ja ”pieni mutta moniosaava Suomi” -hypeä. Tässä suhteessa sekä Sauli että Pekka on pienoinen pettymys.” Mies ulkosuomalainen, Kaksi ehdokasta, yksi ulkopolitiikka 27.1.2012

Niinistön ja Haaviston turvallisuuspoliittisia kantoja puolestaan tarkasteli (kukas muukaan kuin) Sunnuntaistrategisti. Varsin kattavassa analyysissä kuvataan – kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteitä käyttäen – Pekka Haavisto liberaalina institutionalistina ja Sauli Niinistö melko tyylipuhtaana realistina. Haavisto korostaa uhkien monimuotoisuutta sekä turvallisuuskäsitystä Niinistön keskittyessä perinteisempään maanpuolustukseen, kukin siis omaa koulukuntaansa edustaen. Sunnuntaistrategisti olikin poikkeuksellisesti varsin tyytyväinen turvallisuuspoliittisista aiheista esitettyihin kantoihin:

“Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. – - [Niinistön ja Haaviston kannat] antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.” Sunnuntaistrategisti, Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin 28.1.2012

The Ulkopolitistin viimeisin vaaliaiheinen kirjoitus oli Synkeän yksinpuhelun alkuviikosta julkaistu artikkeli presidentin perustuslaillisesta asemasta. Kirjoituksen mukaan presidentin valtaa karsitaan huomattavasti 1. maaliskuuta voimaan astuvan perustuslain muutoksen myötä. Synkeä yksinpuhelu kuitenkin huomauttaa, että nimitysoikeuden ja arvojohtajuuden kautta presidentillä voi vielä olla todellista vaikutusvaltaa.

”Presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa, ei omaa sananvaltaa EU:n suhteen eikä saa enää nimittää kansliapäälliköitä… onko hän täysin vallaton? Ei. Vahvalla mandaatilla valitulla suositulla presidentillä on luonnollisesti paljon pehmeää epävirallista vaikutusvaltaa. Tämän lisäksi tasavallan presidentillä säilyy iso osa tämän vaikutusvallan kovasta ytimestä, nimittäin nimitysvallasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen.” Synkeä Yksinpuhelu, Perustuslain muutos ja puolivallaton presidentti Niinistö? 1.2.2012

Vuoden 2012 presidentinvaalien seuraaminen on huomisen jälkeen takanapäin, ja sitten onkin taas aika siirtyä uusiin aiheisiin. Näillä puheilla ja näillä teksteillä The Ulkopolitist kiittää ja kuittaa näiden vaalien osalta!

Lopuksi, kansalaiset, muistakaa käyttää äänioikeuttanne! Oheisessa kuvassa äänestysohjeet:

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.