Ensinnäkin on todettava, että Vakauden kaipuu on kuvailua eikä tapahtumien dissektiota. Tässä se onnistuukin hyvin ja tarjoaa hyvän seikkaperäisen katsauksen sekä muutoksiin, että ajan henkeen. Suomen ulkopoliittisen johdon viralliset kommentit ja ajatukset, ja ulkopoliittiset kehitykset ovat hyvin esille nostettuja; etenkin Baltian-maiden käsittely on ansiokasta ja yksityiskohtarikas. On kuitenkin harmillista, että – kuten Blomberg toteaa esittelyssä – teos ei sisällä varsinaisesti uutta tietoa.  Ehkä voimme toivoa, että myöhemmin avattavat arkistot paljastavat enemmänkin.

Kirjoittajana Blomberg on varovainen ja tarjoaa harvoin suoraa mielipidettään asiasta, mutta tarkka lukija aistii hienovaraiset piikit.  Teos ei ole helppolukuisin johtuen raporttimaisesta kirjoitustyylistä ja reippaasta passiivin käytöstä.  Miltei 700 sivun pituus ei myöskään auta luettavuutta, ja kirja olisi ytimekkäämpi hieman lyhennettynä. Kirjan merkittävin ongelma ei ole sisällöllinen vaan rakenteellinen. Miltei kronologisesti etenevä teos käsittelee aihepiirtään kuvailemalla ensin maailmanpoliittista kontekstia, jonka jälkeen se siirtyy tarkastelemaan Suomen omaa suhtautumista.  Keskittyminen muun maailman tapahtumiin häivyttää Suomen ulkopolitiikan keskeisyyttä kirjassa – joka on valitettavaa sillä juuri tässä suhteessa kirjalla on eniten annettavaa.  Tämä ratkaisu myös tekee yllättävän hankalaksi seurata Suomen ulkopoliittisen linjan yleistä kehitystä näinä muutosten vuosina.  Ehkä tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä Suomen silloinen ulkopolitiikka vaikutti sirpaleiselta ja reaktiiviselta.

Vakauden kaipuu tai menneisyyden vanki?

Kirjan otsikko paljastaa jo minkä Blomberg kokee ajan keskeiseksi teemaksi Suomen ulkopolitiikan muuttuessa: jatkuva vakauden tavoittelu epävakaissa olosuhteissa. Pääväline jatkuvassa vakauden luomisessa oli puolueettomuuden käsite – sekä poliittinen että sotilaallinen. Loppukaneetissa Blomberg kuvailee vuosien 1988–1994 siirtymää kolmivaiheisena.  Ensin oli kylmän sodan aikainen poliittinen puolueettomuus muttei sotilaallista liittoutumattomuuta yya-sopimuksen takia; sitten tuli siirtymävaihe jolloin Suomi oli täysin liittoutumaton onnistuttua irtaantumaan yya-sopimuksesta; muutosten lopputuloksen, Suomi säilytti sotilaallisen liittoutumattomuuden, mutta lopetti poliittisen liittoutumattomuuden EU-jäsenyydellä.

Mikään näistä vaiheista ei ollut helppo.  Suomen ulkopolitiikka kohtasi merkittäviä rajoitteita yya-sopimuksen ja Pariisiin rauhansopimuksen olemassaolossa ja Suomen diplomatian hienovarainen työ niiden rajoitteiden purkamisessa on ihailtavaa.  Toki tätä näiden muutosten läpiajamista helpotti Neuvostoliiton heikentyminen ja hajoaminen ja uudelleen ilmestyneen Venäjän aulis asenne suhteiden ”resetiin”. Suomen linjaa on kritisoitu yltiövarovaisuudessa, mutta Blomberg esittää hyvinkin kuinka siinä ajassa ja kontekstissa aikaisemmat ratkaisut olivat ymmärrettäviä.  Vanhasta toimintamallista on hankala – eikä uskalla – poiketa. Tosin, ajan muuttuessa varovaisen linjan tuottamat epäkohdat kasvavat.

Tässä suhteessa on Blombergin kuvaus Etyjistä mallina ”sille järjestykselle, jonka suomalaiset halusivat syntyvän kylmän sodan tilalle” on kiinnostava. Näin ei tietenkään käynyt: Euroopan turvallisuusratkaisut, lopulta, keskittyvät lännen ympärille EU:n ja Naton muodossa ja tämä kehitys oli jo selvä 1993–1994.  Suomen ulkopoliittiselle johdolle oli selvää ettei Suomi voisi  jäädä täysin tämän kehityksen ulkopuolelle. Itse jäsenyysneuvotteluita ja suomalaista neuvottelua neuvotteluista vaikeutti kuitenkin sisäiset epävarmuudet ja erimielisyydet – etenkin siitä mitä sisimmissään puolueettomuus tarkoittaa: onko se keino Suomen ulkopoliitisen aseman vakauden edistämiseksi, vai onko se itseisarvo ja poistamaton osa suomalaista sielunmaisemaa?  Entä muuttuuko vastaus jos puolueettomuus ei ole yhteensovitettavissa uuden ja tarpeellisen yhdentymiskehityksen kanssa?

Argumentteja kuultiin puolin sun toisin, mutta lopulta koko semanttinen keskustelu muuttui esoteeriseksi, ja lopulta sellaiseksi, että muuttuvien olosuhteiden johdosta vain Suomessa puoluettomuuden sopiva määritelmä kiinnosti. Suomi hylkäsi poliittisen puoluettomuuden käsitteen ulkopolitiikastaan, mutta Suomi on edelleen sotilaallisesti liittoumaton maa joka ylläpitää itsenäistä puolustusta – vaikka yhdentymisen tien horisontissa oli jo silloin sotilaallinen ulottuvuuskin.  Jo silloin Blomberg selittää, että EU:n myötä sotilaallinen kuulumattomuus länteen – jo sopimusteknillisessä mielessä – vaati aika luovia tulkintoja.  Nykypäivänä, jolloin Suomella on tiivis sitoutuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikaan, ja läheinen yhteistyö Naton kanssa, tilanne on entistä hassumpi.

Yhteinen tie

Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa on kuvailtu eräänlaisena aktiivisena passiivisuutena (”Suomi juoksi kovaa pysyäkseen paikallaan”). Blomberg jatkaa samaa tulkintaa murrosvuosien ajalta.  Aikaisemman eristymisen sijaan, 1990-luvulla Suomella oli kova paine osallistua eri foorumeihin ja yhteisöihin, mutta olla ottamatta vahvoja kantoja jäseneksi päästyään. Etenkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aikana ilmeni suuremmoinen tarve selittää ja avata Suomen asemaa, ja ajoittain merkittäviäkin sisäisiä ristiriitoja ilmeni aseman määrittelemisessä. Blomberg antaa herkullisen esimerkin tästä kun Carl Bildt ja Paavo Väyrynen kävivät samana päivänä kummatkin tapaamassa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakeria ja selittivät maittensa puolustuspolitiikkaa:

”Bildt selitti aamupäivällä, että Ruotsin ulkopolitiikka perustuu sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja riipumattomalle puolustukselle.  Merkityksensä menettävän puolueettomuuspolitiikan korvaisi tiiviimpi suuntautuminen Eurooppaan.  Iltapäivällä Väyrynen puolestaan seliiti Suomen puolueettomuuspolitiikan perustuvan sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja itsenäiselle, uskottavalle puolustukselle.  Ne muodostivat puolueettomuuden ytimen.  Puolueettomuudesta Suomi ei luopuisi. [Hämmentyneelle Bakerille Väyrynen vakuutti, että] Suomen linja on sama kuin Ruotsin.”

Voi kysyä onko tämä rakentavaa epäselvyyttä. Kenties kylmän sodan aikana jolloin puolueettomuuden termin epäselvyys oli omaa antamaan hengitystilaa, mutta olosuhteiden selvästi muututtua sen suoma hyöty on vain kotimaanpoliittinen – ja jopa mahdollisesti ulkopoliittisesti haitallinen. Siinä kun Suomi aikaisemmin pelasi kahta peliä – yhtä lännen kanssa ja toista idän kanssa – nyt Suomi on siirtynyt kahden tason peliin, jossa ulko- ja sisäpolitiikan yleisöt pidetään (tietyissä aiheissa) visusti erillään. Presidentti Ahtisaari kuvaili Suomen EU-liittymistä yksinäisen tien korvaamista yhteisellä väylällä, mutta tässäkin on rakentavaa epäselvyyttä. Edelleen puhutaan yhdestä tiestä, jonka kaistoja, tasoliittymiä ja siltarumpuja ei olla täsmennetty.

Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu: Kylmän sodan loppu ja Suomi, WSOY, 2011. ISBN: 978-951-0-37808-3

Alex Strick van Linschotenin ja Felix Kuehinin kirja ”An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970 – 2010” (C Hurst & Company, 2012) väittää, että erityisesti Yhdysvallat loi myös “uuden vihollisen”, johtuen tietämättömyydestä, tiedusteluvirheistä, terrorisminvastaisen sodan maksimista “your either with us or against us,” ja olettamuksiin yleisemmin islamistisesta terrorismista sekä Talibanista ja al-Qaidasta liikkeinä. Tämä vihollinen oli ”TalQaida,” Talibanin ja al-Qaidan muodostama yhteinen rintama (tai liike), al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin ideologian jatke, jonka kautta myös Talibanista muodostui uhka myös kansainväliselle turvallisuudelle.

Linschoten ja Kuehn pyrkivät murtamaan kirjassaan TalQaidan myytin, johon muutama nimekäskin asiantuntija haksahti. E-IR:ssä kirjan arvostellut Christian Dennys on varsin oikeassa todetessaan korostaessaan kirjan historiallista otteen merkitystä. Tutkien laajempia arabivapaaehtoisten verkostoja – joista al-Qaida muodostui 1980- tai 1990-luvulla, riippuen kenen versiota asiasta uskoo – sekä perehtyen Talibanien ja Afganistaniin lähihistoriaan 1980-luvulla Neuvostoliiton miehitystä vastaan käydyn jihadin aikana, Linschoten ja Kuehn kartoittavat varsin yksityiskohtaisesti arabivapaaehtoisten ja Talibanin muodostaneiden afgaanien väliset sosio-ekonomiset, ideologiset, teologiset eroavaisuudet, jotka vaikuttivat varsin konkreettisesti liikkeiden välisiin suhteisiin yhteisestä uskosta huolimatta. Kirja pyrkii luomaan – varsin onnistuneesti – kuvan kahdesta hyvin erillisestä ja erilaisesta liikkestä.

Liikkeiden yhteisestä historiasta – jihad Neuvostoliittoa vastaan on hyvin keskeisessä asemassa molemman liikkeen luomiskertomuksessa ja historiallisessa narratiivissa, sekä molemmat pyrkivät vastustamaan aseellisesti Karzain hallintoa ja ISAF-joukkoja – huolimatta kirjailijat näkevät, että Talibanin ja al-Qaidan ovat pitäneet yhdessä lähinnä ulkoiset tekijät, ja liikkeiden väliset suhteet ovat olleet ongelmalliset alusta asti. Vaikka Taliban kieltäytyi useasti 1990- ja 2000-luvuilla luovuttamasta bin Ladenia Yhdysvaltoihin, syy siihen oli lähinnä halu korostaa sen oman hallinnon uskonnollista legitimiteettiä. Tämä kuitenkin johti Talibanin sisäisen opposition syntymiseen Mullah Omarin johtajuutta vastaan. Osama bin Ladenin johdolla al-Qaidan ja sitä ympäröivien militanttiverkostojen jäsenet puolestaan pysyttelivät enimmäkseen erosta Afganistanin politiikasta, mutta pyrkivät käyttämään Talibania hyväkseen toteuttaakseen omaa kansainvälistä agendaansa, saaden merkittävästi kritiikkiä mm. Abu Musab al-Surilta sekä muilta Pakistanissa asuvilta arabivapaaehtoisilta, jotka tulivat alueelle 1980- ja 1990-luvuilla..

Kirjailijoiden mukaan liikkeiden välisen suhteen dynamiikka on kuitenkin muuttumassa. Afganistanin sodan myötä Talibanin “suhteellisen maltillisen” vanhan sukupolven asema liikkeessä on heikentynyt, ja uusi sukupolvi, joka on ideologisesti radikalisoituneempi ja siten al-Qaidaa lähempänä, on nousemassa näkyvämpään rooliin liikkeessä. Tämä ei Linschotenin ja Kuehnin mukaan tiedä hyvää Afganistanin vakauttamiseen tähtäävälle operaatiolle, jota on alusta asti kärsinyt monista ongelmista. Erityisen huolestuttavaa on, että yhä suurempi määrä afgaaneja näkee, että Yhdysvallat ja kansainvälinen koalitio eivät joko pysty tai halua voittaa Taliban-liikettä sotilaallisesti, koska näin ei ole tähän mennessä käynyt.

Viimeiset vuodet Kandaharissa kenttätutkimusta tehneet (johon kuuluu mm. entisen  Taliban-ministeri Abdul Salam Zaeefin omanelämänkerran toimittaminen) Linschoten ja Kuehn näkevätkin, että muun muassa näistä syistä johtuen neuvotteluiden aika Taliban-liikkeen kanssa on nyt, varsinki koska länsimaiden halu vetäytyä Afganistanista on kasvanut viimeisten vuosien ajan.

Linschotenin ja Kuehnin kirja on Afganistanin lähihistorian sekä Taliban-liikkeen tutkimuksen kannalta varsin merkittävä lisäys olemassaolevaan kirjallisuuteen, erityisesti laajan paikallisen lähdeaineiston käytön ansiosta. Kirja on hyötynyt merkittävästi siitä, että kirjailijat ovat asuneet viimeiset vuodet Kandaharissa, joka on mahdollistanut paikallisten lähteiden haastattelun. Kuten John Conroy huomauttaa, kirjailijat ovat työskennelleet itsenäisesti länsimaiden turvaamien alueiden ulkopuolella, mikä on antanut heille ennennäkemättömän mahdollisuuden tutustua Taliban-liikkeen jäseniin sekä paikalliseen elämään sissisodan sydänalueilla, varsinkin kun kirjailijat puhuvat sujuvasti pashtua, daria and arabiaa. Tämän(kin) vuoksi on helppo yhtyä Anatol Lievenin mielipiteeseen: “This book is one of the best informed, most sophisticated and most insightful works yet to appear on the Afghan Taliban and their relationship to Al-Qaeda.“

Alex Strick van Linschoten ja Felix Kuehn: An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970-2010 (C Hurst & Company 2012, ISBN 978-184-90-4154-6)

τὰ πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει (Ta panta rhei kai ouden menei)

“Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.” -Herakleitos (Suom. P.Saarikoski)

Kuten uutisista olemme saaneet lukea, on eurokriisin käsikirjoittajalta jäänyt Herakleitos lukematta. Klassisen draaman kaarella näyttäisimme olevan jälleen kerran käännekohdassa, kaikkien odottaessa 17.kesäkuuta, joilloin alkuperäinen demos antaa tuomionsa paitsi Kreikan kansanedustajista myös Troikan (EU, EKP ja IMF) valvomasta säästösuunnitelmasta.

On ymmärrettävää, kuten Paavo Arhinmäki jokin aika sitten Ykkösaamussa totesi, että kansalaiset haluavat vähintäänkin näpäyttää vanhaa poliittista eliittiä eli konservatiivista Uusi demokratia -puoluetta sekä sosialisteja eli Pasokia.
Tilanne on vähintäänkin erikoinen kreikkalaisten ylivoimaisen enemmistön halutessa pysyä sekä eurossa että EU:ssa vaikka säästösopimuksen välitöntä uudelleenneuvottelua vaativa vasemmistopuolue Syriza nauttii tuoreimpien mittausten mukaan suurinta kannatusta.

Kreikan rakenteellisten uudistusten tarpeellisuuden näkökulmasta uuden hallituksen kokoonpano on kuitenkin käytännössä yhdentekevä. Siksi muodostumaisillaan olevassa uudessa poliittisessa kokoonpanossa on hyvä palauttaa lyhyesti mieliin miksi Kreikka on kriisitilassa.

“Brussels, we have a problem…”

Hallinnollisesti Kreikka on paradoksi. Maan perustuslaki takaa pääministerille laajat, liki presidentilliset, valtaoikeudet, mutta vailla keskitettyjä resursseja. Hallituksen sisäinen koordinaatio on verrattain heikko, ministeriöiden nauttiessa eurooppalaisittain poikkeuksellista autonomiaa suhteessa valtioneuvostoon. Tälle autonomialle tulee kuitenkin käytännössä nopeasti seinä vastaan, sillä yksittäisten ministereiden kyky saada tahtonsa läpi omassa ministeriössään on hyvin rajallinen heikkojen resurssien, monimutkaisten säännöstöjen, ja paikoin jopa lakkouhan takia. Esimerkiksi valtollisessa budjetoinnissa tämä näkyy siten, että kirjanpidollinen tieto on yksityiskohtaisimmillaankin jopa useamman ministeriön aggregaatti. Tällä tasolla on käytännössä mahdotonta harjoittaa  minkäänlaista budjettiseurantaa.

Valtion kassan näkökulmasta merkittävin ongelma on veronkierto. Arvioiden mukaan Kreikka menettää vuositasolla 15 miljardia euroa veronkierron seurauksena. OECD:n tuoreessa raportissa kerrotaan veronkeruun kärsivän juurkin samoista ongelmista kuin maan julkisen sektorin laajemmin – riittämätön infrastruktuuri, huono tiedonvälitys ja huono ohjeistus. Veronkeruuseen ja muuhun julkiseen sektoriin liittyvä korruptio on ollut Kreikassa merkittävää (esim. naapurimaihin verrattuna), lahjusten arvioidun määrän ollessa ennätystasolla juuri vuoden 2008 talouskriisin koittaessa. Tämä korruptio ei suinkaan ole jäänyt vain paikalliselle tasolle, kuten lukuisat, molempiin valtapuolueisiin yhdistetyt skandaalit osoittavat. Viime aikojen suurin lahjusskandaali kytkeytyy saksalaisen Siemensin puhelinvaihdeurakkaan vuoden 2004 olympialaisia varten. Tutkinnassa  yhteensä 15 ministeriä (molemmista valtapuolueista) tunnustivat ottaneensa vastaan lahjuksia. Koska maan lainsäädäntö kuitenkin estää istuvien ministereiden (ja monien muiden korkea-arvoisten poliitikkojen) asettamisen syytteeseen, on vain yksi (entinen) ministeri asetettu syytteeseen skandaalin tiimoilta.   Niinpä demokratian synnynseuduilla, länsidemokratian formaaliset mitat täyttevässä maassa on pitkälle klientelismin ja korruption läpitunkema poliittinen kulttuuri. Kreikkalaiset kutsuvat ilmiötä rousfetiksi, jolla tarkoitetaan oman edun ajamista valtion kustannuksella.

 Myös työmarkkoiden tilanne on kaukana optimaalisesta. Julkinen sektori on kokoonsa nähden yliedustettuna ay-liikkeessä (kuten poliittisessa järjestelmässä yleensäkin), työllisyyslainsäändäntö kankeaa ja hankalaa ja toisaalta sosiaaliturvassa on kehittämisen varaa. Seurauksena on laajan rakenteellisen työttömyyden ohella suuri pimeän työvoiman sektori, joka entisestään pinentää Kreikan veropottia. Kuten alla näkyvästä pylväsdiagrammista näemme, on Kreikalla OECD-maiden suurin harmaan talouden osuus suhteessa BKT:hen.

Harmaan talouden osuus BKT:sta OECD-maissa. Lähde: OECD.

Kreikkalainen salaatti

Tätä taustaa vasten ei ole, kuten mainittua, ihme, että kreikkalaiset äänestäjät näyttäisivät olevan valtapuolueiden pitkän ja katastrofaalisen kauden jälkeen kääntymässä vaihtoehtoisten puolueiden, erityisesti Syrizan, puoleen vaikka haluavatkin pysyä eurojärjestelmässä. Kreikkalainen ekonomisti Andreas Koutas vertaakin EU:n tukea vanhojen puolueiden johtamalle Kreikalle hypoteettiseen tilanteeseen, jossa Länsi-Saksa olisi antanut rahaa Erich Honeckerille ja pyytänyt häntä hajottamaan Stasin ja uudistamaan Itä-Saksan Saksojen yhdentymistä varten. Toisaalta euron ulkopuolelle jääminen luo niin paljon uusia epävarmuustekijöitä vailla merkittäviä hyviä puolia, ettei yhteisvaluutasta eroaminen houkuttele. Näin ollen kansan kannalla on oma, jos kohta epäkäytännöllinen, logiikkansa.

Kreikan talouskriisi on suorasti sen oman järjestelmän ja poliittisen kulttuurin tuote. Ero Irlantiin, Espanjaan ja Portugaliin on merkittävä - toisin kuin nämä kolme maata, voidaan Kreikan väittää olleen de facto konkurssissa ilman varsinaisia ulkoisia tekijöitä (Irlannissa pankkikriisi ja Espanjassa ja Portugalissa eurokriisin leviäminen, vaikka sisäpolitiikallakin oli osansa). Maan jäsenyys EMU:ssa on kuitenkin ulkoistanut nämä ongelmat Euroopan, ja välillisesti koko maailmantalouden tasolle. Kreikan kriisi laukaisi EMU:n näkökulmasta tilanteen, jossa maan fiskaalisella tilanteella on huomattavasti suuremmat vaikutukset kuin sen päälle kahden prosentin osuus EU:n BKT:sta antaisi ymmärtää. Tämän takia Troikan valvomat ehdot rahoitukselle ovat  ymmärrettäviä, vaikka sijaa kasvulle onkin paikoin vaikea nähdä. Syriza voi vaatia apupaketin ehtojen uudelleenneuvottellemista, mikä voi johtaa eroon eurosta. Tämä ei kuitenkaan ole väistämätöntä, sillä vaikka Syriza ja muut säästösopimusvastaiset puolueet yksipuolisesti hylkäisivätkin säästösopimuksen (oppositiosta tai hallituksesta käsin), on kontrolli valtiollisten velkakirjojen koronmaksusta Troikalla, kuten John Dizard FT:ssä kirjoittaa. Tämä kontrolli yhdistettynä rahahanojen kiinni laittamiseen johtaisi todennäköisesti entistä suurempiin ja nopeampiin menoleikkauksiin, Kreikan budjetin tasapainottamisen muuttuessa vielä entistäkin akuutimmaksi. Tilanne on monimutkainen, traaginen ja vähintäänkin epäselvä, mutta yksi asia on varmaa – Kreikka joutuu jatkamaan ja kiihdyttämään rakenteellisia uudistuksiaan, oli vallassa sitten Syrizan tai vanhojen valtapuolueiden muodostama koalitio.

Siksi panta rhei, kävi 17.kesäkuuta pidettävissä vaaleissa miten tahansa.

Jokainen sota tulee eittämättä päättymään joskus. Nyt se hetki on täällä viime viikkoina velloneelle IR-sodalle. Sota oli lyhyt ja armoton, ja aavistuksen ironinen toisen osapuolen pyrkiessä todistamaan sodan heikkoa tulevaisuutta virtuaalisotaa käymällä eikä se säästänyt ketään. Nyt on kuitenkin aika tehdä kompromisseja, ja tarttua Hiskin tarjoamaan tarjoukseen, koska IR-sota on tullut humoristisen elinkaarensa päähän ja Ulkopolitisteja ketuttaa Hiskin armoton tylytys rauha on aina sotaa parempi vaikka molemmille on paikkansa kansainvälisissä suhteissa.

Hyväksymme siis Hiskin rauhanehdotuksen. Twitterissä pahimpia esteitä onkin jo purettu rauhan tieltä, ja huhut kertovat myös salaisesta huippukokouksesta pääkaupungissa, vaikka tätä ei voida vahvistaa. Rauhansopimuksen ehtona on  molemminpuolinen tutustuminen sotakirjallisuuteen. The Ulkopolitistin puolesta uhrautuu Sunnuntaistrategisti, joka on suostunut tutustumaan Pinkerin kirjaan, ja Hiski on suostunut tutustumaan uudestaan Clausewitzin mestariteokseen

Kompromissin hengessä ehdotamme kuitenkin seuraavan muutoksen Hiskin tarjoamiin alkuperäisiin ehtoihin: Sota ei ole kaunista ainakaan Hectorin laulamana

Kestäköön rauha siihen asti, että toinen osapuoli katkeroituu, aseistautuu ja yrittää uudelleen ikuisesti!

Paavo Väyrynen totesi taannoin vaalivideollaan (kohdassa 2:30 etäänpäin) että Suomen tulisi jatkaa turvallisella Paasikivi-Kekkosen linjalla, jota hänen mukaansa myös presidentti Halonen edusti virassa ollessaan. Väyrysen mukaan Suomen tulisi ‘säilyttää asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana ja puolueettomana maana’. Economistin Itä-Euroopan kirjeenvaihtaja Edward Lucas totesi kirjassaan The New Cold War (2008), että Venäjän uudessa kilpajuoksussa lännen kanssa on kyse vallasta ja rahasta eikä ideologiasta. Venäjä-tutkija Arto Luukkanen kertoi aamutelevisiossa että ‘Suomalaispolitiikot ovat päätyneet takaisin tähän suomettumisen moodiin. — Suomettumisen refleksi sopii Venäjälle mainiosti.’ Jokaisessa esimerkissä historiallista vertausta käytetään osoittamaan miten nykyisyydessä pitäisi menetellä. Historia opettaa meitä, vai mitä?

Keskeistä brittifilosofi Michael Oakeshottin historiapohdinnoissa (esimerkiksi On History and Other Essays) on oivallus siitä että historia kirjoitetaan aina nykyisyydessä, nykyisyyttä varten. Menneisyys on tietyllä tavalla täysin kadotettua, ja meillä ei ole mitään tapaa päästä yhteyteen sen kanssa. Ainoa mikä meillä on jäljellä on jäänteet –rakennukset, kirjat, maalaukset– joista historioitsija yrittää rekonstruoida johdonmukaisen tarinan. Rosettan kiven löytäminen ei muuttanut historiaa –sitä mitä oli todella tapahtunut– vaan ainoastaan mullisti nykyisyyden käsityksiä menneestä. Oakeshottin mukaan on olemassa kahdenlaista historiaa: sellaista jota tutkitaan sen itsensä vuoksi ja sellaista jota käytetään symbolisina ohjeina nykyisyyttä varten –’vocabulary of symbolic characters (ill-distinguished from mythical figures and from such images as sturdy oaks, snakes in the grass, and the burdensome Albatross)‘. Kertomuksena siitä ketä me olemme ja mitä meidän olisi syytä tehdä –’designed to justify, to make valid practical beliefs about the present and the future, about the world in general‘. Historiasta tulee selkeää ja yksinkertaista; siitä tulee hyvän ja pahan välisen taistelun tuomari. Se kertoo meille, Mika Waltaria mukaillen, miten on aina ollut ja on aina oleva.

Munchenin konferenssin opetus on selvä; appeasement politiikka on moraalitonta ja pahaa tulee vastustaa. Kuten John Keegan totesi Daily Telegraphissa Irakin sodan alla 2003 ‘the history of appeasement does not change. Hitler was once a weak little man–and it was the concessions of the appeasers of his day that allowed him to grow strong‘. ‘Vietnamista’ on tullut päinvastainen vertauskuva turhasta, kalliista ja moraalittomasta sotaseikkailusta. Yuen Foong Khong osoitti kirjassaan Analogies at War miten amerikkalaiset päätöksentekijät päätyivät sotaan Vietnamissa Munchenin negatiivisen ja Korean sodan positiivisen opetuksen kautta. Dien Bien Phuta –joka jälkeenpäin osoittautui parhaimmaksi analogiaksi ei otettu huomioon. Myös pahasti dementoitunut Brezhnevin politbyroo päätyi interventioon Afganistanissa osittain muistellen Tsekkoslovakian, Angolan ja Etiopian ‘onnistuneita’ neuvostointerventioita –sekä Titon Jugoslavian ja Sadatin Egyptin negatiivisia opetuksia liittolaisvaltioista, jotka olivat hypänneet vihollisen puolelle (Rodric Braithwaite, Afgantsy: The Russians in Afghanistan 1979-1989).

Suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa keskeisimmät analogiat liittyvät kylmän sodan aikaan: puolueettomuus, kylmä sota, suomettuminen. Kuitenkin tasapainottelu idän ja lännen välissä on muuttunut tilanteeksi, jossa Suomen ulkopolitiikka joutuu vastaamaan uusiin haasteisiin. Kuitenkin jos kutsumme jokaista kahden valtion suhteiden välistä huonontumista uudeksi kylmäksi sodaksi, käsitteen luonne hämärtyy. Kylmä sotahan viittaa vuosikymmeniä kestäneeseen globaaliin ideologiseen kilpailuun kahden supervallan välillä. Suomettumisella taas viitataan ensisijaisesti Neuvostoliiton epäviralliseen vaikutusvaltaan suvereniteettinsa ja sisäisen poliittisen järjestelmänsä luonteen säilyttäneeseen pieneen naapurivaltioon. Puolueettomuudesta on taas täysin harhaanjohtavaa puhua kylmän sodan päätyttyä; sekä Euroopan unionin että Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä Suomi ei ole puolueeton missään konfliktissa, jossa EU:n jäsenvaltio on osallisena tai johon YK:n turvallisuusneuvosto on ottanut kantaa. Puolueettomuusmantran tarkoituksenahan oli kylmän sodan aikana pitää Suomi suurvaltakonfliktien ulkopuolella sekä vahvistaa Suomen imagoa itsenäisenä suvereenina toimijana eikä pelkästään Neuvostoliiton epätavallisena satelliittina.

Aktiivinen ulkopolitiikka tarvitsee tuekseen analyyttista keskustelua. Puhukaamme uuden kylmän sodan sijasta esimerkiksi suurvaltojen välisten eturistiriitojen syventymisestä Itä-Euroopassa. Puolueettomuuden sijaan Suomesta EU:n ja YK:n jäsenenä, joka on kuitenkin pysyttäytynyt länsimaiden turvallisuusjärjestö Naton ulkopuolella. Suomettumisen sijaan siitä, miten muutokset kansainvälisessä järjestelmässä kuten Euroopan talouskriisi –sekä yksittäisissä suurvalloissa kuten Venäjän putinisaatio– vaikuttavat suomalaiseen sisäpoliittiseen diskurssiin. Tämä ei tarkoita että historiallisia vertauksia tulisi täysin välttää; lähinnä tulisi tajuta että niitä on parempia ja huonompia. Esimerkiksi talvisodan 105 kunnian päivää käsitetään yleensä positiivisena tarinana siitä kuinka pienen Suomen asevelvollisuusarmeija tuli hienosti toiseksi suurta ja mahtavaa karhua vastaan. Olisiko oleellisempaa korostaa sitä miten –Max Jakobssonin Diplomaattien talvisotaa mukaillen– muutokset kansainvälisessä järjestelmässä luovat Suomen ulkopoliittisen toimintaympäristön sekä miten Suomi jäi melkein täysin yksin Neuvostoliittoa vastaan. Kysymykseksi nousee miten Suomi välttää yksinjäämisen tulevaisuudessa?

Viime viikolla näytti pahasti siltä, että Kiina ja Filippiinit saattaisivat ajautua avoimeen konfliktiin muutamien Etelä-Kiinan merellä sijaitsevien kivien takia (linkki Google mapsiin). Aluekiistassa on kyse joukosta varsin pieniä saaria, tai isoja kiviä, jotka sekä Filippiinit että Kiina katsovat omikseen. Kiinalaiset kutsuvat aluetta Huangyanin saareksi, Filippiinit puolestaan Panatagin riutaksi. Vaikka maailmassa on sodittu milloin mistäkin turhasta asiasta – oli se sitten turskasta, jalkapallosta, kaukaisista saarista tai pasteijakioskista – on usein kuitenkin takana kiviä merkittävämpiä syitä. Niin on myös tässäkin tapauksessa: selkkauksen osanottajamailla – Filippiineillä, Kiinalla, ja taustapiru Yhdysvalloilla – on kaikilla oma lehmä ojassa (tai laiva lahdessa, miten asian nyt haluaa ymmärtää).

Lyhyellä tähtäimellä tämänhetkisen selkkauksen takana on molemminpuolinen ns. kettuilu, jossa molempien rannikkovartiostot ovat kiusanneet vastapuolen kalastuslaivoja. Huhtikuun alussa Filippiiniläiset yrittivät pidättää kiinalaisten kalastusalusten miehistöä, mutta Kiina pysäytti yrityksen omilla laivoillaan, joka puolestaan melkein johti nokkapokkaan sotalaivojen välillä. Kuun puolivälissä Yhdysvallat puolestaan piti Filippiinien kanssa yhteisen sotaharjoituksen Etelä-Kiinan merellä, johon osallistui yhteensä noin 7,000 sotilasta. Pitkällä tähtäimellä kullakin toimijalla on kuitenkin omat syynsä sotkeentua tilanteeseen.

Kiina ensinnäkään tuskin haluaa konfliktia ASEAN-maa Filippiinien, tai varsinkaan Filippiinien liittolaismaa Yhdysvaltojen kanssa muutamien pahaisten kivien vuoksi (tässä kuva riutan isoimmasta “saaresta”). Silti Kiina julkaisee yhä tiukkasanaisempia lausuntoja asiasta, mutta miksi? Syitä on useita. Ensinnäkin, selkkaus ja sen pitäminen tapetilla on oiva tilaisuus Kiinan kommunistiselle puolueelle kääntää huomiota pois sekä puolueen sisällä myrskyävästä skandaalista Bo Xilain suhteen että diplomaattisesti varsin hankalasta tilanteesta ihmisoikeusaktivisti Chen Guangchengin vuoksi. Tämänkaltaista “sotarumpupolitiikkaa” (kiinalaisten versio siltarumpupolitiikasta) tai virallisemmin “harhautuspolitiikkaa” (engl. diversionary foreign policy) pelaavat usein valtiot, jotka ovat sisäpoliittisesti tulenarassa tilanteessa ja haluavat kääntää kansan huomion ulkopoliittisiin aiheisiin – monesti haastamalla riitaa, ja joskus jopa sotimalla. Radikaalein esimerkki lienee Pohjois-Korea, jonka hallinnon koko olemassaolo nojaa myyttiin aggressiivisista ulkovalloista.

Nämähän sovittelee helposti ennen kuin ehtii “maritime claims reconciliation process” sanoa.

Toiseksi, Pekingin vaatimukset tulee nähdä osana sekä Kiinan strategiaa Etelä-Kiinan merellä että asemaa maailmassa laajemmin. Etelä-Kiinan meren kalastusoikeudet, öljy- ja maakaasuvarannot sekä meren merkitys kauppareittinä (yli puolet maailman rahdista kulkee meren läpi) tekevät alueesta kasvavan Kiinan tulevaisuuden kannalta elintärkeän voimavaran. Muutkin Itä- ja Kaakkois-Aasian maat ovat toki huomanneet nämä seikat, ja vetoavatkin Kiinan kanssa kilpaa kukin mihinkin saadakseen siivun alueen vauraudesta. Kaikki yrittävät maksimoida etuaan, mutta yhteistyön puutteessa päätyvät aiheuttamaan enemmän harmia itselleen ja muille, kun poliittiset jännitteet alueella kasvavat. Luonnonvarojen hamuamisen lisäksi Kiinan yritys kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella on toki myös kunnia-kysymys. Kiina on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut sellaisiin mittoihin, että se voi ensimmäistä kertaa sitten 1700-luvun lopun kokea aitoa ylemmyydentunnetta ja ylpeyttä, joka puolestaan purkautuu paikoin kovasanaisena kansallismielisyytenä.

Kolmanneksi, Kommunistisella puolueella tuntuu jälleen olevan vaikeuksia pitää asioissa eri toimijoita hallinnon sisällä, varsinkin kun kyse on nationalisteista tai Kansan vapautusarmeijasta. Tämä näkemys on selitetty oivasti tässä kattavassa International Crisis Groupin raportissa Etelä-Kiinan meren tulenarkuudesta. Kiinan armeija on jo aikaisemmin osoittanut olevansa eräänlainen musta hevonen päätöksentekoprosessissa: esimerkiksi alkuvuodesta 2011, Yhdysvaltain silloisen puolustusministeri Robert Gatesin vieraillessa maassa, Kiinan armeija päätti – tiettävästi ilman Hu Jintaon suostumusta – koelentää Kiinan ensimmäistä häivehävittäjää (engl. stealth fighter). Varsinkin Bo Xilain skandaalin jälkimainingeissa onkin hyvä muistaa, kuinka vähän hallinnon ulkopuoliset varsinkin Lännessä tietävät kommunistien puolueen toiminnasta ja päätöksenteosta Kiinan kansantasavallassa. Autoritäärisyys ja harvainvalta ei siis suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö eri toimijat hallinnon sisällä voisi kilpailla keskenään.

Filippiinien kannalta tilanne vaikuttaa varsin absurdilta: se vakuuttelee olevansa valmis lähtemään sotaan maan kanssa, jonka puolustusmenot ovat maailman toiseksi suurimmat. Taustalla on kuitenkin totta kai yhteinen puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa vuodelta 1951, josta Filippiinien ulkoministeri ei suinkaan unohtanut muistuttaa kaikkia osapuolia. Toisin sanoen Filippiinit harrastavat maailman vanhinta temppua: bluffaamista. Filippiinit ei aio eikä varmasti halua sotia Kiinaa vastaan, tuskin edes Yhdysvaltojen tuella. Ilman Yhdysvaltoja sen mahdollisuudet voimankäyttöön ovat kuitenkin lievästi sanottuna melko rajalliset. Filippiinien laivaston edes etäisesti hyökkäys- ja merikelpoinen osuus kun koostuu kahdesta laivasta: vuonna 1943 vesille lasketusta fregatista, sekä Presidentti Kennedyn aikaisesta, entisestä Yhdysvaltojen rannikkovartioston aluksesta. Kuka ehtii ensimmäisenä hihkaisemaan “bullshit!”?

Pala kauneinta Etelä-Kiinan merta.

Lienee sanomattakin selvää, että Yhdysvallat eivät myöskään halua joutua kolmanteen maailmansotaan näiden kauniiden geologisten muodostumien vuoksi. Toisaalta, Yhdysvaltoja kohtaa tässä tilanteessa vaikea geopoliittinen pulma: jos se antaa Kiinan napata tämän – vaikkakin täysin symbolisen – meri-alueen, voi järjestelystä helposti tulla ennakkotapaus, joka puolestaan pönkittäisi Kiinan itsetuntoa sen toimissa Etelä-Kiinan merellä. Alue on strategisesti tärkeä öljyrohmuille Kiinalle ja Yhdysvalloille, ja varsinkin jos otetaan myös huomioon meri-alueen merkitys kansainväliselle kaupalle.

Voi vain toivoa, ettei Etelä-Kiinan merestä tule tulevaisuuden konfliktien tyyssijaa. Eikä siitä tarvitsekaan: Yhdysvallat ja Kiina voivat pyrkiä ymmärtämään toistensa intressejä alueella ja siten välttää konfliktien eskaloitumisen, joka ei olisi kummankaan intressien mukaista. Vaikein haaste näille kahdelle suurvallalle ei kuitenkaan ole yhden, vaikkakin merkittävän meri-alueen hallinnon sopiminen monen toimijan kesken: vaikeinta tulee olemaan globaalin valtatasapainon muuttuminen. Yhdysvaltojen täytyy hyväksyä se väistämätön seikka, että Kiina tulee olemaan globaalisti merkittävä toimija kansainvälisessä politiikassa – jota se jo alueellisesti onkin. Tämä tulee vaatimaan vaikeidenkin kompromissien tekemistä, varsinkin arvojohtamisen saralla. Yhdysvallat tulee toki seuraavienkin vuosikymmenten aikana olemaan vaikutusvaltainen, mutta se ei tule olemaan sitä yksin. Ja se ei, amerikkalaiset tuntien, tule olemaan helppoa kenellekään.

Stanley Kubrick Full Metal Jacketin (1987) kuvauspaikalla.

Sota on rumaa, sota on kaunista. Sota on hirveää, monesti äärettömän turhaa ja joskus elintärkeää. Se on myös ilmiönä aikojen saatossa kirvoittanut taitelijoista ja kirjailijoista lukuisia maalauksia ja lukemattomasti kirjallisuutta, mutta viimeisen sadan vuoden aikana myös suunnattoman määrän elokuvia. Vaikka viime aikoina on suomalaisessa blogosfäärissä taisteltu IR-sotaa eräiden The Ulkopolitistin blogistien ja Suomen Muuttuvien Koordinaattien Hiski Haukkalan välillä, tällä kertaa – kenties rauhansopimuksen ehtojen hioutuessa – voi tyytyä nojatuolisotimiseen ja katsella sota-elokuvia. Foreign Policyn Tom Ricks on tehnyt vastaavan (reaktiona LA Timesin hömelöön listaan), ja löytyypä vastaavantyylinen lista suomalaisestakin blogosfääristä, vaikkakin hieman toiselta kantilta. Tässä postauksessa Ulkopolitistit paljastavat, mitkä sota-elokuvat heitä hätkähdyttävät, viihdyttävät ja liikuttavat. Lista ei toki ole kaikenkattava, mutta tässä joitakin mestariteoksia sodasta, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua:

Ensimmäinen maailmansota

• Kunnian polut (1957). Niitä harvoja sodanvastaisia elokuvia, jotka toimivat myös itsenäisinä taideteoksina. Kubrick kuvaa ranskalaisen komentoketjun ja sen byrokratian aiheuttamaa mielettömyyttä mikroskooppisen tarkasti. Elokuvan esittäminen kiellettiin Ranskassa aina vuoteen 1975 asti, ja mielenkiintoisena historian sivujuonteena Saksan viranomaiset harrastivat eräänlaista “deutschlandizerungia” siirtämällä elokuvan julkaisua kahdella vuodella välttääkseen välirikkoa Ranskan kanssa.
• Gallipoli (1981). Nuoret australialaiset sotilaat joutuvat Winston Churchillin takia Turkkiin katastrofaalisin seurauksin. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhautasota ja sen päättömät hyökkäykset ovat raastavaa katseltavaa. Elokuvassa on myös yksi sotaelokuvahistorian liikuttavimmista loppukohtauksista.

Lisäksi: All Quiet on the Western Front, Black Adderin neljäs tuotantokausi

Toinen maailmansota

• Tuntematon sotilas (1955): Edvin Laineen versio on ainoa oikea ja edelleen on klassinen suomalainen sotaelokuva. Myös kirja on lukemisen arvoinen.
• Tuntemattomat sankarit (1969) Jean-Pierre Melvillen hieno kuvaus Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta Vichyn Ranskassa. Mestariteos, joka kuvaa bellum omniumia ja yleistä toivottomuutta paremmin kuin yksikään muu elokuva. Kehenkään ei voi luottaa, eikä selviytymisestä (niin omasta kuin Ranskan) ole mitään takeita.
• A Bridge Too Far (1977), tahi “Kuinka ei pitäisi suunnitella operaatiota”.  Elokuva kertoo Market Gardenin epäonnistuneesta operaatiosta sekä pääesikunnan että kentän tasolla. Hyvästä näyttelijäkaartista huolimatta, elokuvan pituus vie pois tarinasta – kolmetuntinen elokuva toimisi lyhyempänäkin.
• Voittamaton ykkönen (1980). Selviytymisen kronololgia, jota kuvataan Big Red One -divisioonaan kuuluvan joukkueen taipaleen kautta. Sotaelokuva, joka tiukkuudessaan saa kaikki muut näyttämään lällykamalta – ko. joukoissa mukana ollut Samuel Fuller tunnetusti ohjasi elokuvan Luger  ja sikari kädessään. ”Sodassa mikään ei ole kunniakasta, paitsi selviytyminen”, Fuller totesi elokuvansa tiimoilta.
• Das Boot (1981): hieno psykologinen henkilökuvaus saksalaisen sukellusveneen miehistöstä. Miljöö toimii äärimmäisen hyvin ja onnistuneesta kokonaisuudesta kertoo kuinka elokuva onnistuu olemaan hyvinkin kiinnostava vaikka elokuvassa lopulta tapahtuu yllättävän vähän.
• Grave of the Fireflies (1988). Traagisessa animaatioelokuvassa kuvataan kahden orvoksi jääneen lapsen elämää sodan runtelemassa Japanissa. Vaikka kyse onkin animaatiosta, ovat päähenkilöt ja miljöö elokuvassa käsinkosketeltavan aidontuntuisia. Saa karpaasinkin kyyneliin.
• Veteen piirretty viiva (1998): James Jonesin romaaniin perustuva, kenties clausewitzilaisin sotaelokuva, joka kuvaa sodankäyntiä ennen muuta ihmisen toimintana. Malick kuvaa runollisin ottein mieletöntä “lihamyllyä” keskellä kauneinta luontoa Guadalcanalissa.
• Band of Brothers (2001), kuvaa kronologisesti Easy-komppanian matkaa toisessa maailmansodassa D-Daystä toisen maailmansodan loppumiseen Euroopassa. Elokuva keskittyy, hienoista taistelukohtauksista huolimatta, enimmäkseen kuvaamaan komppanjan aseveljien välille syntyneen siteen kuvaamiseen, erityisesti äskettäin menehtyneen Richard “Dick” Wintersin ja Lewis Nixonin välillä. Stephen Ambrosen kirjaan perustuva minisarja saa Saving Private Ryanin näyttämään lähinnä huonolta b-elokuvalta.

Lisäksi: Patton, Schindler’s List, Empire of the Sun, Defiance, The Bridge on the River Kwai

Kylmä sota

• Tohtori outolempi (1964). Kubrickin mestariteos on veitsenterävä ja hyytävä satiiri kylmästä sodasta ja yltiörationaalisuudesta ydinaseiden maailmassa. Huikea pelon, paranoian ja päättömyyden kuvaus.
• Thirteen Days (2000). Sitä monesti unohtaa, miten lähellä ydinsodan kuilun reunaa koko maailma tanssi Kuuban ohjuskriiisin aikana vuonna 1962. Siinä missä Tohtori Outolempi on kuvitteellinen hahmo, olivat tämän elokuvan osapuolet (jotka eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan) ja valinnat totisinta totta – ja se on pelottava ajatus.
• Sodan oppitunnit (2003). Tämä Errol Morrisin dokumenttielokuva on oikeastaan “vain” pitkä haastattelu, jossa Robert McNamara, kylmä soturi, kertoo ajastaan Yhdysvaltain puolustusministerinä Kuuban ohjuskriisin ja Vietnamin sodan aikana. McNamara ei virheistään huolimatta elokuvassa juurikaan pyytele anteeksi, mutta havaittavissa on kuitenkin jonkinlaista katumusta. Elokuva paljastaa – niin kuin monella tapaa koko kylmä sota – moraalisesti erittäin harmaita ja vaikeita alueita.

Lisäksi: Charlie Wilson’s War, The Hunt of Red October, On the Beach

Afrikka ja Lähi-Itä

• Ilmestyskirja. Nyt (1979). Coppolan psykedeelinen vista sodasta mielentilana. Karmivuus ja eeppisyys eivät ole koskaan yhdistyneet valkokankaalla tavalla, jolla Coppola sen (Wagnerin ja käsikirjoittaja John Miliuksen suosiollisella avustuksella) välittää kuuluisassa helikopterihyökkäyskohtauksessa.
• Full Metal Jacket (1987). Klassikko, jossa sodan brutaalius todella sekoittaa sotilaiden pään. Anekdoottina mainittakoon, että legendaarista Drill Instructor Hartmania esittää elokuvassa oikeasti kessuna merijalkaväessä palvellut Ronald Lee Ermey.

Lisäksi: Platoon, We Were Soldiers, Good Morning Vietnam

Kylmän sodan jälkeiset konfliktit

• Hotel Rwanda (2004), Ruandan sisällissota: On hyvin hankalaa käsitellä aihetta kuten kansanmurhaa olematta saarnaava tai vähättelevä.  Kaikenkaikkiaan Hotel Rwanda onnistuu käsittelemaan aihetta suhteellisin hyvin, kumpaankaan sortumatta.
• Mark Bowdenin kirjaan perustuva Black Hawk Down (2001) kuvaa hyvin jalkaväkijoukkojen modernin sodankäynnin tämänhetkistä kehityssuuntaa: hyvin (ja kalliisti) koulutetut erikoisjoukot toimivat eksoottisissa paikoissa, tässä tapauksessa Somaliassa, ottaen vastuuta tehtävistä, jotka eivät suoranaisesti heille kuulu. Elokuvan keskittyessä enimmäkseen kuvaamaan erittäin vaikeaa tilannetta eristyksissä olevien erikoisjoukkojen ja somalimilitanttien välillä – kampanjassa, joka oli monella tapaa poliittinen painajainen – elokuva onnistuu kuitenkin myös avaamaan erikoisjoukkojen ainutlaatuista toimintaa, sekä mottoa “leave no man behind,” jota elokuvan yhden päähahmon, Hootin, lyhyt monologi elokuvan lopussa kuvastaa varsin hyvin.
• Generation Kill (2008) on Evan Wrightin kirjaan perustuva minisarja, joka kertoo BHD:n tapaan yhtälailla vaativan tehtävän eteen joutuvasta, huonosti varustetusta erikoisjoukosta (merijalkaväen tiedustelukomppania) Irakin sodan (2003) alkuhetkinä. Minisarjan keskittyminen kampanjan kuvaamiseen armeijan sisäisen byrokratian ja urakeskeisten upseerien henkilökohtaisten agendojen kautta tekee siitä varsin omalaatuisen, Clausewitzin “kitkaa” kuvaavan projektin.

Lisäksi: Armadillo, Restrepo

Entä te, arvon lukijat: mitkä tältä listalta puuttuvat klassikot olisivat teidän mielestänne ehdottomasti kuuluneet parhaimpien sotaelokuvien joukkoon? Lisää ehdotuksesi alle!

Hyvät lukijat,

Alkukeväästä 2011 istui Helsingin Kaisaniemessä eräässä suomalais-irlantilaisessa ravintolassa kuusi nuorta suomalaista pohtimassa suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun tilaa. Keskustelun kurjan tilan parantamiseksi päätettiin tuolloin perustaa Suomen ensimmäinen riippumaton kansainvälisen politiikan ilmiöitä ja Suomen ulkopolitiikkaa käsittelevä blogi, The Ulkopolitist.

Loppu on historiaa, ja tänään tuleekin kuluneeksi tasan vuosi The Ulkopolitistin ensimmäisestä postauksesta! Viimeisen 365 päivän aikana blogikollektiivimme jäsenet ovat kirjoittaneet yli 170 artikkelia monista eri aiheista, EU-politiikasta ja Syyrian tilanteesta lähtien aina Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun ja presidentinvaaleihin. Blogia on tänä aikana luettu yli 40 000 kertaa, joista eniten tuli maaliskuussa presidentinvaalin kirvoittamana (6445 vierailua).  Kuva alla havainnollistaa, mitä 365 päivää uudenlaista ulkopoliittista keskustelua pitää sisällään.

Blogin kannalta tärkeitä merkkipaaluja on ensimmäisen vuoden aikana ollut useampi. Kesällä The Ulkopolitist sai ensimmäisen kerran mediahuomiota, kun Aamulehden Nettikampa-palstalla suositeltiin  blogia ja sanottiin sen “yrittävän mahdotonta”  - tähän asti on kuitenkin päästy, monesti myös venettä keikuttaen. Presidentinvaalien jälkeen julkaistiin puolestaan The Ulkopolitistin avoin kirje vastavalitulle Tasavallan Presidentti Sauli Niinistölle, jossa peräänkuulutettiin aktiivisempaa ulkopolitiikkaa ja avoimempaa keskustelua. Hiljattain pääsimme myös tenttaamaan muuan toista Niinistöä, Vihreiden puheenjohtajaa, ympäristöministeri Ville Niinistöä hänen ja puolueen ulkopoliittisista kannoista.

Blogin lukijamäärän kasvu on myös kehittynyt melkoisesti vuoden aikana: siinä missä ensimmäisten 20,000 vierailun rajan rikkoutumiseen meni melkein kahdeksan kuukautta, ropisivat seuraavat 20,000 klikkausta rikki reilussa neljässä kuukaudessa. Ehkä eniten kertoo päivittäisten vierailujen keskiarvo, joka on noussut heinäkuun 2011 lukemista (keskimäärin 86 vierailua/päivä) melkoisesti: nyt The Ulkopolitistia lukee päivittäin keskimäärin yli 200 lukijaa – kiireisimpinä päivinä blogissa vierailee lähes tuhat lukijaa.

Mistä te, hyvät lukijat, sitten olette kiinnostuneita? Kuten sadannen postauksemme kunniaksi, kerrataan tässä hieman suosituimpia aiheita ja artikkeleita. Luetuimpien juttujen seuraan on poliittisen terrorismin lisäksi liittynyt etikettiterrori:

• Sauli Niinistön karmea etikettimoka? Katso kuvat
• Abu Sulaiman al-Nasser, Suomen kauhu?
• Vieraskynä: Sana, jota ei saa sanoa
• Suomen IR-twitterati
• Breivik ja vastajihadismi: Näkymä norsunluutornista

Klikatuimmat linkit puolestaan paljastavat, että moni lukijoistamme pitää Putin-sarjakuvista:

• The Economistin kartta asevelvollisuuden levinneisyydestä
• Ulkopolitistin Facebook-sivu
• Vladimir Putin Action Comics
• Kartta Lähi-idän eri uskonnoista
• Super Putin -sarjakuva

Joka päivä Ulkopolitistiin löytää tiensä moni erilaisten hakukoneiden kautta – ja osa myös hyvinkin erikoisten hakusanojen avulla.  Osaa lukijoistamme vaivaa selkeästi  muutama kansainvälisen politiikan ydinkysymys, esimerkiksi:

• [mitä] “paavo väyrynen lukee”
• “kykeneekö perussuomalaiset yhteistyöhön”
• “mistä eu kritiikki johtuu”
• “mitä tapahtuu kun niinistöstä tulee presidentti”
• “kunniamerkit japanin keisari”
• “kalapuikot”
• “erikoinen tv-taso”
• “pinssin paikka puvussa”
• “kuka on todellisuudessa vladimir putin”

(Toimituksen vinkki: näitä hakutermejä voi käyttää suomalaisten mielenkiinnon kohteiden kartoittamisen lisäksi esimerkiksi haiku-runouden inspiraationa!)

Helmikuusta lähtien WordPress on antanut mahdollisuuden tarkkailla, missä kaikkialla blogia luetaan.  Viimeisen runsaan kahden kuukauden aikana The Ulkopolitistia on luettu 88 eri maasta ja territoriasta.  Olemme näköjään suositumpia Afganistanissa kuin Kanadassa, ja Albaniassa kuin Ahvenanmaalla.

Mutta mihin suuntaan The Ulkopolitistin tie seuraavien 365 päivän aikana? Seuraavan vuoden aikana olemme avaamassa omat verkkosivut, otamme mukaan lisää kirjoittajia, tarjoamme yhä enemmän näkyvyyttä vierasblogisteille ja yritämme saada The Ulkopolitistin vakionaamoja näkyviin blogin ulkopuolellakin. Muistutuksena myös lukijoillemme, että mikäli teitä kiinnostaa olla osana uudenlaisen ulkopoliittisen keskustelun luomista, The Ulkopolitist ottaa vastaan ja julkaisee vieraskyniä, jotka ovat käsitelleet niin ajankohtaisia aiheita kuin laajempiakin kysymyksiä.

Näin lopuksi ennen kaikkea kiitos teille, hyvät lukijat, tuesta jota olette antaneet blogille. Tulkoon tästäkin vuodesta kommentin- ja keskusteluntäyteinen!

Terveisin,

The Ulkopolitist

Viimeisten viikkojen ajan olen innolla seurannut Suomen kansainvälispoliittista blogistania, sekä Hiskin, Charlyn ja The Ulkopolitistin poikien keskustelua sodasta ja vähän rauhastakin. Erityiset kiitokset haluaisin osoittaa Sunnuntaistrategistille, joka pyysi minua osallistumaan keskusteluun Ouija-lautansa välityksellä. Charlylle sen sijaan totean, että ei kannata luottaa sotahistorioitsijoihin, jotka tulkitsevat tekstejäni Basil Liddell Hartin kautta. Se arvoton liero ja faktojen vääristelijä ei ymmärtäisi ideoitani vaikka lukisi ne yksinkertaistettuna wikipediasta.

Hartin tapaus kuitenkin valottaa varsin keskeistä ongelmaa tekstissäni, joka näin jälkikäteen ajateltuna on kyllä varsin kivuliaasti lukijan kannalta aikansa tuote: saksalaisen romantiikan vaikutus sekä dialektisen metodin käyttäminen on saanut aikaan mitä mielenkiintoisimpia väärinkäsityksiä, joista suurin tuntuu olevan erään nimeltämainitsemattoman sotahistorioitsijan ymmärrys väite siitä, että teokseni on oikeasti helppolukuinen.

Tämä on varmasti myös kirottua Antoine-Henry Jominia varmasti salaa fanittavan Hiski Haukkalan Sunnuntaistrategistille osoittaman kritiikin takana. Kuinka muuten joku voisi kutsua minua ”nojatuolimatkailijaksi,” vaikka palvelin upseerina niin Venäjän kuin Preussinkin asevoimissa, ja olin ensimmäinen länsimainen sotateoreetikko, joka pyrki tutkimaan sotaa ja sodankäyntiä tieteellisesti myös sosiologisina ilmiöinä (vaikka tosin Comte ei ollut sitä vielä sosiologiaksi silloin nimennyt).

Kirjani on kyllä oman aikansa tuote, ja rajoitettu senaikaisen sodankäynnin tutkimiseen, mutta oma analyysini oli huomattavasti tätä laajempi: En pyrkinyt tutkimaan pelkästään oman ajanjaksoni sotaa, vaan luomaan laajemman tieteellisen teorian sodasta, joka ei suinkaan rajoitu ajatukseen länsimaisesta valtioiden välisestä sodankäynnistä. Kalevi Holstinsa lukeneet tietävät tämän laajalti hyväksytty länsimainen käsitys siitä, mitä sota on, mutta sota – kuten kirjani kunnolla lukeneet tietävät – ei itsessään rajoitu tähän, vaan jokainen sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä ja muutenkin ihmisten toiminnan tuote. Toisin sanoen, kuten muutamat teokseni epäselvästi esitetyt argumentit ymmärtäneet teoreetikot ovat jälkikäteen laajentaneet, sodan luonto – vihanpito ja vihollisuus (Hiskille tiedoksi, että käsittelen tätä sodan keskeisenä elementtinä, en sen aiheuttajana), sattuma, alisteisuus politiikalle – ei muutu, mutta sodan luonne – miten sotaa käytännössä käydään ja kenen toimesta – saattaa hyvinkin muuttua. Hew Strachan käsittelee tätä muun muassa varsin hyvin tässä virtuaalisessa paperikäärössä.

Joka tapauksessa, väitteeni on, että sota, luontonsa ulkopuolella, on harvoin avoin universaaleille ”totuuksille” sen luonteesta –  sota on ihmisten toimintaa, ja ihmiset ovat aika monimutkaisia. Sama pätee myös sodan syttymisen syihin (joita en niinkään käsitellyt omassa teoksessani). Tietääkseni elossa olevat poliittiset tieteilijät eivät ole vieläkään löytäneet universaalia teoriaa siitä, miksi soditaan – vaikka yrityksen puutteesta tämä sotatieteen tutkimusalue ei kärsi.

Sama pätee myös ajatukseen ihmisten rauhallisuudesta tai sotaisuudesta, tai yhteiskunnallisista normeista. Sotia käydään (tai ollaan käymättä) monista syistä, ja ne jotka haluavat sotia, yleensä sen tekevät jos siihen kykenevät, joko kiertäen niitä rajoitteita mitä yhteiskunnan sosiaaliset normit niille asettavat – riskiyhteiskunnat käyvät sotaa tavalla, joka minimoi heidän miestappionsa; humanitaarista sodankäyntiä harrastavat yhteiskunnat pyrkivät täsmäiskuin vähentämään siviilitappiota kohdealueella, ja rajoittavat sodankäyntinsä tavoitteet hyvin minimalistisiksi; ja demokratiat, jotka eivät saisi käydä sotaa, käyvät sotaa käymättä sotaa: ne harjoittavat humanitaarisia interventioita, kineettisiä operaatioita, ja täsmäiskuja – tai mahdollisesti unohtaen ne kokonaan, tai pyrkien muuttamaan ilmapiiriä sallivammaksi.

Normit ovat kuitenkin alttiita muutoksille. Esimerkiksi harva ensimmäisen maailmansodan jälkeen – josta minua aiheetta syytettiin parin huonon englantilaisen  sotahistorioitsijan toimesta – olisi voinut ennustaa toista maailmansotaa. Sota kaikkien sotien päättämiseksi on sodittu historian aikana monia kertoja, ja varmasti soditaan tulevaisuudessakin. Se, missä muodossa näitä sotia käydään, on vielä epävarmaa. Se puolestaan ei ole, että niitä tullaan käymään. Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan varustautumalla kivillä ja kepeillä.

Sota on oman aikakautensa ja omien rajoitteidensa tuote kuten kirjoitin jo 1800-luvulla. Aikakaudet vaihtuvat, sotaa käyvät osapuolet vaihtelevat, ja sodankäyntiä rajoittavat yhteiskunnalliset tekijät muuttuvat, mutta ovat ihmiset sitten yksilöinä sitten rauhallisempia tai sotaisampia, sodan luonne muuttuu mahdollistamaan sodan käymistä säilyttäen ennakoimattomuutensa, ja sodan luonto säilyy muuttumattomana. Niin kauan kuin valtiot, yhteiskunnat tai yksittäiset aseelliset ryhmittyvät näkevät, että he voivat aseellisen toiminnan kautta saada muut toimimaan haluamallaan tavalla (hyväksyttävään hintaan), sodat jatkuvat, ja kameleonttini elää ja voi hyvin – se, onko sota eettistä toimintaa on tämän huomioiden toisarvoisen tärkeää.

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.