Vieraskynä: Voiko rauhan yksityistää?

Aino Friman on valtio-opin opiskelija Turun yliopistossa.  Aino kirjoittaa myös “Ajatuksia rauhasta ja kehityksestä” -blogia.

Sodan yksityistäminen on puhuttanut jo pitkään. Kun kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ryhdyttiin puhumaan sodan kuvan muutoksesta, uusien sotien käsitteen rinnalle nousi myös keskustelu sodan yksityistämisestä. Yksityistämisestä siinä mielessä, että perinteisesti valtion vastuulla toimivan armeijan sijaan sotatoimet tuotetaan myös yksityisyritysten voimalla. Tällaisia yrityksiä ovat esim. 1990-luvulla palveluitaan mm. Sierra Leonessa tarjonnut eteläafrikkalainen Executive Outcomes, uudenkarhea yhdysvaltalainen useamman sotilasalan yrityksen fuusio Engility sekä ACADEMI, joka nimenvaihtoruljanssin voimalla on pyrkinyt irrottautumaan Blackwater -yhtiöön liitetystä skandaalista.

Vaikka näiden yritysten yhteydessä puhutaan usein käsitteellisesti sodan yksityistämisen lisäksi rauhan yksityistämisestä, on rauhan yksityistäminen muutakin kuin vain sotilaallisia palveluita tuottavien yritysten näkökulmasta voi ymmärtää. Toki nämä yritykset muodostavat huomionarvoisen osan konfliktialueilla toimivista organisaatioista, mutta turvallisuuden ja kehityksen välisen yhteyden kehyksestä katsottuna myös konfliktialueilla toimivat esim. kaivos- ja energiayhtiöt voidaan nähdä osana rauhan yksityistämistä.

Kun uskomme kehityksellä olevan positiivinen vaikutus turvallisuudentuottamiseen, on liiketoiminnalla keskeinen rooli rauhanrakentamisen näkökulmasta. Toki kehityksellä voidaan viitata rauhanrakentamisen viitekehyksessä muuhunkin kuin taloudellisiin seikkoihin (esim. hallintorakenteiden parantamiseen ja oikeusjärjestelmän kehittämiseen), mutta rauhan yksityistämiskeskustelussa on hyvä keskittyä erityisesti liiketalouden merkitykseen. Rauhan näkökulmasta liiketalouden rooli kulminoituu konfliktimaiden sisämarkkinoiden kehitykseen, joskin konfliktimaiden usein merkittävästä köyhyydestä johtuen sitäkin enemmän ulkomaisiin yrityksiin. Esimerkkinä tästä voidaan pitää mm. Afganistania, jossa keskeisiä liiketoimintakumppaneita Afganistanin tulevaisuuden kannalta ovat esim. intia- ja kiinalaiset yritykset. Tosin kummankin osalta liiketoiminnan ydin on väritetty myös kyseisten valtioiden turvallisuusintresseillä, sillä investoinnit Afganistanin taloudelliseen kehitykseen ovat avainasemassa estämään ääriliikkeiden voimistumista etenkin kun sotilaalliset joukot vetäytyvät Afganistanista vuoden 2014 loppuun mennessä.

Haasteiden puolesta rauhan yksityistäminen liiketaloudellisesta näkökulmasta kietoutuu samaan teemaan kuin sodan yksityistäminen: vastuullisuuteen. Tämä vastuullisuus tuodaan usein esiin negaation kautta vastuuttomuutena ja huomioina siitä mitä yritysten ei pitäisi tehdä. Tällöin yksityisten yritysten vastuullisuudesta puhutaankin julkisuudessa usein nimenomaan vastuuttomuuden ja mokausten valossa. Julkisen keskustelun lisäksi negatiivista lähtökohtaa ruokitaan myös konfliktialueilla harjoitettavaan liiketoimintaan nähden mm. YK-tason Global Compact aloitteen voimalla, jonka mukaan konfliktialueiden yritystoimintaa oheistetaan kiteyttämällä vastuullisuuden periaatteet ongelmalähtöisesti ihmis- ja työoikeuksien kunnioitukseen, ympäristön suojeluun ja antikorruption viitekehykseen. Toki näillä periaatteilla on vankka pohja eikä niitä ole syytä väheksyä mutta vastuullisuuden ei kuitenkaan tulisi merkitä vain ongelmien ja mokausten poissaoloa.

Vastuullisuuteen liittyvien haasteiden lisäksi liiketoiminta konfliktialueilla on toki myös lähtökohtaisesti haasteellista sillä konfliktialueet eivät ole liiketaloudellisesti vakaimpia kohteita mm. epävakaan turvallisuustilanteen vuoksi. Kun yritysten luonnollinen lähtökohtana on tuottaa voittoa, on ymmärrettävää, että vastuullisuusvaatimuksista huolimatta yksityisyritykset eivät laajenna toimintaansa ehkä ensimmäisenä epävakaan ympäristön markkinoille. Tämän vuoksi, vaikka kiinnostusta esim. Afganistaniin investointiin on, tulee Afganistanillakin olemaan vielä paljon työtä kosiskelun merkeissä.

Haasteista huolimatta rauhan yksityistämisen näkökulmasta vastuullisuutta on liiketoiminnan positiivinen anti konfliktialueiden taloudellisen kehityksen nimissä. Konfliktialueille kohdennetuilla investoinneilla voidaan luoda paljon toivottua talouskasvua ja ennen kaikkea työpaikkoja, joista rauhansanoman nimissä on muodostunut myös Bpeacen kaltaisia yrittäjäverkostoja. ”Enemmän työpaikkoja on vähemmän väkivaltaa”, ainakin Bpeacen mukaan, joka ajatuksena on konfliktivaltioiden lisäksi toisaalta havaittavissa myös muutoin rauhanomaisissa valtioissa esim. seuraamalla Kreikan tapahtumia eurokriisin keskellä.

Kaksi tarinaa Afganistanista

Ensikuulolta kirja joka kostuu kahden virkamiehen – olkoonkin kahden hyvin ansioituneen virkamiehen, Puolustusvoimien viestintävastaavan Jyrki Iivosen ja Suomen Afganistanin suurlähettilään Pauli Järvenpään – välisestä kirjeenvaihdosta ei välttämättä vaikuta kovin houkuttelevalta.  Tosin täytyy myöntää, että ennakkoluuloni osottautuivat vääriksi: Kirjeitä Kabulista paljastuukin kiinnostavaksi ja hyvin kirjoitetuksi.

Kirja koostuu Iivosen & Järvenpään henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta Afganistanin tilanteesta ja kansainvälisestä läsnäolosta maassa. Kirjallisena tuotoksena teosta on hankala määritellä. Kirjeenvaihto painottuu asiakeskusteluun, joka kulkeutuu eri aiheiden käsittelyn kautta sivutarinoihin ja tarjoaa pieniä vilahduksia henkilöiden yksityiselämään ja ajatuksiin. Muistelmasta kyse ei ole, sillä loppujen lopuksi lukija saa vain rajatun kosketuksen itse kirjoittajiin. Kyse ei myöskään ole tietokirjasta, sillä tavoite ei suinkaan ole esittää kokonaisvaltaista kuvaa Afganistanista vaan käsitellä tiettyjä sen elementtejä omakohtaisen tulkinnan kautta.  Tämä ilmenee myös kirjoittajien hieman vanhahtavassa kielenkäytössä (Pasilan pommiuhkauksesta: ”Meillä tuntuu olevan täällä Suomessa kuitenkin myös verkon käytön hallitseva anarkistiryhmä…”).

Yleisesti ottaen, kirjoittajien esittämä analyysi  ja nostamat kysymykset Afganistanista ovat teräviä. Afganistania kirjassa käsitellään kahden eri prisman kautta: yhtäältä on itse Afganistanin maan ja kansan kohtaamat olosuhteet ja haasteet ja toisaalta on kotimaanpoliittinen keskustelu Afganistanista ja kansainvälisestä operaatiosta.  Alusta pitäen Iivonen & Järvenpää korostavat, että heidän näkymyksensä Afganistanin tilanteesta ja potentiaalisista kehityssuunnista ovat optimistisia. Mutta keskustelu Afganistanin konfliktin luonteesta ei ole vahvinta kirjassa. Puhe Talibanista ja al-Qaidasta nojaa yleistyksiin kuten islamin/islamismin rooli yleisemminkin: eräässä kohdassa kirjaa puhutaan Pakistanin ”islamilaisesta ydinpommista” ja Talibanin mahdollisesta ”islamistisesta [ydin]pommista”, toisessa kohdassa taas verrataan Talibania ja Hamasia suhteessa rauhanneuvotteluihin.

Afganistan-keskustelun puinti on vahvempaa kirjassa.  Kirjoittajat ovat ehdottomasti oikeassa, että siinä olisi parantamisen varaa. Sensaatiohakuiset pikagallupit ISAF-operaation suosiosta ja epätarkka uutisointi tapahtumista vie pois keskustelun laadusta. Iivonen etenkin päivittelee suomalaisen Afganistan-keskustelun laatua ja myös joidenkin keskustelijoiden lähtökohtaisesti asenteellista suhtautumista kansainväliseen operaatioon. Anti-imperialisteihin – joista eräs esimerkki on ruotsalainen Pierre Schori, jonka Afganistan-kirjan haukkumiseen omistetaan oma kirjeensä – kohdistuu tämä kritiikin kärki. Yhteenvedon huomio, että ”koska Yhdysvallat herättää jostain syystä voimakasta epäluuloa [joissain piireissä, niin ongelma Afganistanin-operaatiossa on] mitä ilmeisimmin se, että Yhdysvalloilla on sen rauhoittamisessa ja vakauttamisessa liian keskeinen rooli” osuu naulan kantaan.

Kirjoittajat tosin sivuuttavat vähemmän ideologiapohjaiset kritiikit Afganistanin-operaatiosta.  Ne kritiikit jotka korostavat realistisen strategian puutetta Afganistanin-operaatiossa ja resurssinhukkaa ei käsitellä. Toisenlainen ongelma on myös se, että kirjoittajat korostavat yksioikoisesti, että Suomi on päättänyt osallistua Afganistanin-operaatioon ja siksi siihen pitää osallistua sovitusti loppuun asti riippumatta sinäänsä itse tilanteesta. Väite, että ”suhtautumisestamme Afganistaniin on tullut kansainvälisen solidaarisuutemme mittari” piti paikkansa vielä muutama vuosi sitten, mutta isompien länsimaiden vetäytyessä tähän solidaarisuuteen viittaaminen on onttoa. Samalla tavalla säännölliset viittaukset Afganistanin-operaation nauttimaan laajaa poliittiseen tukeen on vähintäänkin kummallista ottaen huomioon yleisen negatiivisen kansalaismielipiteen.

Kirjeitä Kabulista on monipuolinen teos, mutta sen monipuolisuutta rajoittaa kontekstin puute.  Kirjeenvaihdon synnystä ja aiheen rajaamisesta Afganistaniin ei kerrota – ei myöskään syitä kirjeenvaihdon lopettamiseen, tai leikkaamiseen tästä kirjasta kerrota. Tämä rajaus on valitettavaa, sillä se vaikeuttaa lukijan suhtautumista teoksen kokonaisuuteen ja jättää keskeneräisyyden vaikutelman. Vaikka transitioprosessista puhutaan koko kirjan läpi, kirja päättyy ennen kuin mitään lopputulosta suhteessa transitioon saavutetaan. Kuten Arto Luukkanenkin arvioi, kirjeenvaihdosta syntyy jälleenkäsittely vaikutelma. Juorun vähäisyyden ohella, puhekielisyyden lähes täysi puute kirjeissä vaikuttaa äärimmäisen epäuskottavalta kuten lukijaystävällisyyttä ajatellen tehdyt avaukset (”Merikasarmilta Katajanokalta eli työnantajaltamme ulkoasianministeriöltä”). Johdonmukaisuus tuntuu myös puuttuneen jälleenkäsittelystä sillä ilmaisutyylit vaihtelevat yllättävän paljon kirjeiden välillä.

Kaiken kaikkiaan, ehdottomasti kirjan kiinnostavinta antia on nimenomaan sen kuvaus kriisinhallinnan monimutkaisesta todellisuudesta. Kautta kirjan Iivonen & Järvenpää käyvät antoisaa paralleelikeskustelua suomalaisten suhtautumisesta puolustukseen, rauhanturvaamistoimintaan ja kriisinhallintaan – ja myös siihen millä tavoilla Suomi voi ylipäätäänsä auttaa Afganistanissa.  Nostamansa huomiot voidaan yleistääkin: Suomen panos missä tahansa operaatiosta on yleensä suhteellisen pientä kun katsoo operaation kokonaisuutta, mutta se voi olla silti hyvinkin tärkeää  ja Suomella voi olla hyvinkin paljon annettavaa tietyissä täsmäsektoreissa. Afganistanin tapauksessa poliisikoulutus lienee parhaiten tunnettua, mutta Järvenpään ehdotukset suomalaisen puurakennustyön kauppaamisesta Afganistaniin tai klassisen musiikin koulutuksen tuesta ovat myös erilaisia tapoja auttaa. Yhteistyön poliittisen kontekstin laittaa kiinnostavaan valon se kuinka vaalit ja politikointi Suomessa muodostaa kirjoittajien huomion vievän teeman kirjan loppuosassa – ja tämä on jotain jota tähänastiset Afganistan-kirjat eivät tarjoa.

Kirjeitä Kabulista: Afganistanin toinen todellisuus, Jyrki Iivonen & Pauli Järvenpää, Paasilinna (2012).  ISBN: 978-952-5856-57-6

Naton globaali, kööpenhaminalainen agenda

Niina Nykänen on projektiavustaja ulkoasiainministeriössä ja on työskennellyt aiemmin Suomen erityisedustustossa Natossa. Nykänen on suorittanut maisterintutkinnon turvallisuuspolitiikasta University College Londonissa.

Naton historian suurimman operaation päättyessä Afganistanissa Nato etsii jälleen paikkaansa ja tehtäväänsä kansainvälisessä yhteisössä. Verkostoituneen maailman uhat ovat monimuotoisempia ja vaikeammin ennustettavia kuin koskaan aiemmin Naton historiassa. Samanaikaisesti taloudellinen niukkuus asettaa haasteensa yhteisen puolustuskyvyn kehittämiselle. Nato on valmistautunut uuteen, ISAF-operaation jälkeiseen aikaan mm. perustamalla uuden kehittyvien uhkien osaston, jonka työ tulee eittämättä olemaan pohjana Naton uudelle identiteetille. Ensi vuoden lopussa ensimmäisen toimikautensa päättävällä pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenilla on kuitenkin merkittävin vetovastuu Naton tulevaisuuden varmistamisessa.

Heinäkuussa Lontoon Chatham Housessa pitämässä puheessaan Rasmussen esitteli visionsa Naton tulevaisuudesta – globaalissa maailmassa myös Naton tulee olla globaali toimija. Sen tulee olla valveutunut, verkostoitunut ja kykenevä. Tapansa mukaan Rasmussen lanseerasi ratkaisun avaimeksi ja Naton toiminnan suunnannäyttäjäksi uuden termin: klusterit. Tehokkaasti toteutettava globaali toiminta edellyttää halukkaiden ja kyvykkäiden jäsenten/kumppanien muodostamia klustereita, jotka toimivat turvallisuusuhkia vastaan alueellaan. Alueellisten turvallisuusklustereiden ajatus ei ole uusi. Naton globaalin agendan tanskalainen vivahde ei rajoitu vain pääsihteerin aksenttiin, vaan se perustuu vahvasti Kööpenhaminan koulukunnan turvallisuusnäkemyksiin.

Koulukunta muodostui 1990-luvulla Kööpenhaminan rauhaninstituutissa työskennelleiden Barry Buzanin, Ole Wæverin ja Jaap de Wilden ottaessa kantaa sotilaallisen ja inhimillisen tai globaalin turvallisuuden välille syntyneeseen dikotomiseen debattiin. Kriittiseen koulukuntaan (vasten tahtoaan) liitetty tutkimus yhdisti valtio- ja yksilökeskeisen turvallisuuskäsityksen liittämällä turvallisuuden käsityksen yhteiskuntaan. Yhteiskuntaan liittymisen myötä yksilö muodosti identiteettinsä, mikä määritteli hänen käsityksensä turvallisuudentunteesta. Yhteiskunnan pääasiallinen turvallisuusongelma saattoi olla sotilaallinen, poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen tai ympäristöllinen. Kokonaisvaltaisen, globaalin käsitteen sijaan turvallisuuden objektiivisuus voitiin saavuttaa tarkkailemalla yhteiskuntien ominaispiirteitä. Teoriaan liittyi jo aikaisessa vaiheessa sosiaalisen konstruktivismin piirteitä, joissa määritellystä totuudesta tulee toimintaa ohjaava linjaus. Nato on määritellyt olemassaoloaan muodostamalla jäsenvaltioiden ydinryhmän, minkä ulkopuolella tapahtuvat turvallisuuskehitykset ovat määritelleet sen toimintaan. Samalla Nato on myös laajentanut löyhempää kumppaneiden verkostoa, joka kattaa nykyisin yli 70 maata.

Myöhemmin kööpenhaminalaiset laajensivat yhteiskuntaturvallisuuden alueelliseen kontekstiin, turvallisuuden klustereihin. Turvallisuusongelmat kehittyvät usein alueellisesti, ylittäen valtioiden rajoja. Verkostoituneesta maailmasta huolimatta ne eivät välttämättä siirry helposti alueelta toiselle. Turvallisuuskehityksiä on siis kööpenhaminalaisten mukaan mielekästä tarkkailla turvallisuusklustereiden kautta. Ne muodostuvat valtioista, joiden kansallista turvallisuutta tulee arvioida koko alueen kehityksiä tarkkaillen. Samalla ne muodostavat oman kansainvälisen yhteisönsä. Naton globaalin agendan mukaisesti sen toimintaa tullaan todennäköisesti toteuttamaan jatkossa yhä alueellisemmin. Kehitys on nähtävissä myös kumppanuuksien muodostumisessa alueellisten kokoonpanojen ympärille, mistä esimerkkinä niin kutsuttu Välimeren dialogi ja Istanbulin yhteistyöaloite.

Naton resurssit eivät kuitenkaan voi riittää globaaliin turvallisuustoimintaan, kuten Rasmussenkin puheessaan myöntää. Tehokkaan toiminnan varmistamiseksi Nato tarvitsee tiiviimpiä kumppanuussuhteita, joiden toimivuus varmistetaan alueellisten klustereiden muodostamisella. ISAF-operaation päättyessä Naton tulee olla aktiivinen säilyttääkseen suhteet operaatioon osallistuneihin merkittäviin länsimaihin. Australian kanssa Nato allekirjoittikin kesäkuussa yhteisymmärryssopimuksen, joka oli ensimmäinen laatuaan kumppanimaan kanssa.

Missä sitten kulkevat Naton globaalin toiminnan rajat? Kööpenhaminan koulukunta tarjoaa tähänkin vastauksen. Ole Wæverin mukaan asiasta muodostuu uhka yhteisölle, kun se ”turvallistetaan”. Turvallistamisen kautta aihe muuttuu poliittisesta turvallisuusuhaksi, mikä legitimisoi tarvittavat toimenpiteet yhteiskunnan puolustamiseksi. Turvallistaminen ei voi kuitenkaan tapahtua ilman sitä hyväksyvää yleisöä. Naton kontekstissa tämä vaatisi Pohjois-Atlantin liiton sopimuksen artikla 4:n mukaisia konsultaatioita toimenpiteistä jäsen- tai kumppanimaata kohdistettua uhkaa vastaan, mikä voisi mahdollisesti johtaa artikla 5:n mukaisiin avustustoimiin. Naton kumppanimaalla ei ole mahdollista esittää toimia siihen kohdistuvaa uhkaa vastaan, eikä se siten täytä turvallistamisen vaatimusta yleisön hyväksynnästä. Naton globaali agenda rajoittuu siis vahvasti siihen, mitkä ovat jäsenmaille itselleen merkittäviä turvallisuuskysymyksiä.

Samalla toteutuu nk. hiljaisen merenneidon ongelma, mistä kööpenhaminalaisia on kritisoitu feministisen koulukunnan puolelta (mm. Hansen). Kuten pieni merenneito, ei äänetön maa voi ilmaista turvallisuusongelmaansa. Toisaalta Nato kuitenkin antaa kumppaniverkostoaan laajentamalla maille mahdollisuuden ottaa vahvemmin kantaa alueellisiin uhkiin. Ongelma on siinä, että takuita toiminnasta ei kuitenkaan edelleen ole. Globaalilla agendallaan Nato osoittaa kuitenkin kiinnostuksensa perinteisesti määritellyn euroatlanttisen alueensa ulkopuolisiin kehityksiin. Nato tulee tulevaisuudessakin tarvitsemaan ulkoisia uhkia identiteettinsä määrittelyyn. Silloin kumppanimailla ja Kööpenhaminan koulukunnalla on jälleen mahdollisuus.

Chicago, Suomi ja Naton vaikea tulevaisuus

Kiusallisia hetkiä pääsihteeri Rasmussenin, ulkoministeri Clintonin ja korkea edustaja Ashtonin kanssa. 

Viikko sitten maanantaina päättyi Chicagossa kaksipäiväinen Naton huippukokous, joka oli jälleen kerran (totta kai) Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenin mukaan ‘menestys’. Kokouksen päättävässä lehdistötilaisuudessa hän sanoi, että Natolla oli Chicagossa kolme tavoitetta – Afganistanin tulevaisuudesta sopiminen, puolustusyhteistyöhön vahvistaminen sekä ohjuspuolustukseen sitoutuminen – ja että kaikki nämä kolme tavoitetta on saavutettu. Todellisuudessa Chicagossa ei tehty maailmaa tai edes Natoa mullistavia päätöksiä: Rasmussenin mainitsemat kolme ‘saavutusta’ ovat suureksi osaksi jo valittujen linjojen vahvistamista.

Kokousta on seurattu myös Suomessa jonkin verran – olihan Suomesta paikalla tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä ministerit Tuomioja ja Wallin – mutta kokouksen jälkipyykki on käyty lähes yksinomaan kansainvälisessä mediassa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Vaikka kokouksessa ei tehtykään järisyttäviä päätöksiä, on sen teemoihin syytä pureutua tarkemmin. Kokous nimittäin paljastaa paljon niistä ongelmista, joiden kanssa Nato pyristelee. Kaiken keskiössä ovat Naton sisäiset erimielisyydet, ulkoiset paineet sekä puutteet strategisessa ajattelussa. Nämä ongelmat liittyvät myös olennaisesti Suomen hankalaan Nato-suhteeseen. Miltä näyttää siis Naton tulevaisuus? (aihetta aikaisemmin käsitelty mm. täällä)

Yksi suurimmista sisäisistä ristiriidoista koskee Naton roolia maailmassa. Osa Nato-maista kokee – Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia etunenässä – että ollakseen vastaisuudessakin merkityksellinen, tulee Naton kehittyä yhä globaalimmaksi toimijaksi. Tämän lisäksi Natosta on varsinkin Kosovon ja Libyan jälkimainingeissa povattu kriisinhallintaan ja humanitaariseen sotaan keskittyvää liittoumaa. Alun perin yksinomaan Euroopan puolustusta varten vuonna 1949 perustettu liittouma onkin kylmän sodan päättymisen jälkeen joutunut pohtimaan kovasti tarkoitustaan. Neuvostoliiton sortumista seurannut Yhdysvaltojen ‘yksinapainen hetki’ (unipolar moment) 1990-luvulla tarjosikin Natolle mahdollisuuden käyttää valtaa vailla pelkoa sodasta suurvaltojen välillä. Kosovon operaation näennäistä menestystä ja 9/11-shokkia seurasikin 2000-luvulla kaksi hubriksen värittämää sotaa Lähi-Idässä, joiden vaikeita seurauksia Yhdysvallat ja Nato puivat edelleen. Tämän kaiken lisäksi Nato on sanonut keskittyvänsä terrorismin, piratismin ja kyberturvallisuuden kaltaisiin globaaleihin ongelmiin, varsinkin vuonna 2010 julkaistun uuden strategisen konseptin myötä (koko raportti täällä PDF-muodossa).

Natoa vaivaakin tällä hetkellä syvä strateginen sekaannus: se ei tiedä, ketä sen tulisi puolustaa, millä keinoin tai minkälaisia uhkia vastaan. Siinä missä Euroopan puolustaminen Neuvostoliittoa vastaan on varsin yksinkertainen strateginen pulma, on luoviminen ei-valtiollisten ja globaalien toimijoiden kansoittamassa maailmassa huomattavasti vaikeampaa. Toki Naton peruskirjan 5. artikla on edelleen strategian keskiössä: Nato puolustaa kaikkia maitaan yhdessä hyökkäyksiä vastaan. Mutta  Kosovossa ja Libyassa puolustettavina olivat ainakin periaatteessa ihmisoikeudet, kun taas Afganistanissa Nato taistelee terrorismia ja vastarintaliikkeitä vastaan.  Afganistanissa Nato-johtoinen ISAF onkin ollut sotkeentuneena jo yli vuosikymmenen, eikä se oli vieläkään kyennyt artikuloimaan selkää suunnitelmaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi – eli strategiaa. Aluksi Afganistanista haluttiin tehdä toimiva demokratia, kun taas viime vuosina tilanteen vaikeutuessa (ja alkuperäisen tavoitteen mahdottomuuden paljastuessa) Nato on laskenut tavoitteitaan ja keskittynyt lähinnä siihen, miten päästä pois Afganistanista menettämättä kasvojaan.

Strategian puutteessa Nato keskittyikin lähinnä taktisiin tavoitteisiin, kuten oopiumin kitkemiseen, naisten ja tyttöjen koulutukseen tai tiettyjen alueiden turvaamiseen. Nämäkin asiat voivat totta kai olla saavutuksia, mutta jos niitä ei sido pitkän aikavälin strategiaan ovat ne tuskin kestäviä. Chicagon huippukokouksessa Nato pitkin kiinni jo Lissabonissa sovitusta aikataulusta, jonka mukaan Nato lopettaa operaationsa Afganistanissa vuonna 2014. Afganistanin tilannetta vaikeuttaa entisestään vaikea kiista Naton ja Pakistanin välillä, jonka taustalla ovat Naton lennokki-operaatiot Afganistanin ja Pakistanin rajaseudulla. Pakistan on näiden iskujen vuoksi sulkenut maan läpi kulkevat Naton huoltoreitit, eikä ennen huippukokousta pidetyissä neuvotteluissa päästy sopimukseen asiasta.

Natolla on siis suuria vaikeuksia globaalin asemansa määrittelemisessä. Tämän lisäksi sitä vaivaavat puolustusmenojen leikkauksiin liittyvät sisäiset ongelmat. Jo vuosia kestänyt talouskriisi on pakottanut varsinkin eurooppalaisia Nato-maita leikkaamaan puolustusbudjettejaan. Chicagossa sovittiinkiin ties kuinka monennen kerran puolustusyhteistyön tiivistämisestä ja resurssien jakamisesta – tällä kertaa “smart defense”-käsitteen (“fiksu puolustus”?) puitteissa. Varsinkin Yhdysvaltoja turhauttaa eurooppalaisten Nato-maiden haluttomuus panostaa enemmän Natoon poliittisesti ja rahallisesti, mutta jos otetaan huomioon monien eurooppalaisten maiden pääuhan eli Venäjän verrattain heikko sotilaallinen kyky (Yhdysvaltoihin nähden), ei säästäminen näinä aikoina tunnu huonolta ajatukselta. On kuitenkin huomionarvoista, että nämä säästöt ovat selkeästi ristiriidassa globaali Nato -tavoitteen kanssa. Voimankäyttökyky kaukana kotoa (power projection) on tuhottoman kallista, ja Libyan operaatio osoittikin etteivät eurooppalaiset enää ole siihen kykeneviä: vastahakoisena osanottajanakin Yhdysvallat joutui avittamaan Iso-Britanniaa ja Ranskaa, joiden ammusvarastot hupenivat jo viikkojen pommitusten jälkeen.

Nämä ongelmat näkyvät myös monella tapaa Suomen Nato-suhteessa. Suomelle   puolustusliitto perinteisessä mielessä vaikuttaa houkuttelevalta vaihtoehdolta: se toisi ratkaisun suomen maanpuolustuksen ainoaan uhkaan, Venäjään, liittouman muodossa. Toisaalta monia suomalaisia pelottaa ajatus globaalista Natosta, jossa Suomi joutuisi lähettämään sotilaitaan milloin mihinkin maailmankolkkaan. Tosiasiassa moni Nato-maa on aivan yhtä skeptinen globaalista Natosta – Saksa ei esimerkiksi osallistunut lainkaan Libya-operaatioon, Turkki ja Espanjakin vain ei-taistelevina osanottajina. Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissani olen maininnut, strategian valmistelemisessa kyse on valinnoista, eli siitä, kuinka kovan hinnan on Suomi liittoutumisesta tai liittoutumattomuudestaan valmis maksamaan. Paikka Natossa toisi enemmän vastuuta, mutta toisaalta myös enemmän vaikutusmahdollisuuksia liittouman päätöksentekoprosessissa. Naton ulkopuolella joudumme ylläpitämään asevelvollisuusarmeijaa, joka tuskin pystyy yksin torjumaan Venäjän kaltaisia uhkia, mutta samalla saamme olla sivussa Nato-maiden vouhotuksista. Kysymys onkin pitkälti siitä, minkälaisen roolin Suomi maailmassa haluaa ottaa, jonka tulee puolestaan perustua ymmärrykseen maailmanpolitiittisista realiteeteista. Nämä ovat varsin erilaisia kysymyksiä, mutta sekä maailmanpolitiikan tosiasioden ymmärtäminen että ulkopoliittisten arvojen muodostaminen vaativat analyyttistä tarkastelua poleemisten kannanottojen sijaan. Kenties vuoden 2014 Nato-huippukokoukseen mennessä sekä Nato että Suomi ovat paremmin selvillä tavoitteistaan, strategiastaan sekä arvoistaan.

Tehtävä: bongaa Sauli

Kirja-arvostelu: An Enemy We Created

Viimeisen vuosikymmenen ajan Yhdysvallat ja kansainväliset ISAF-joukot ovat taistelleet, varsin vaihtelevalla menestyksellä, Afganistanissa varsin todellisia uhkia vastaan. 2000-luvun terrorismin vastaisen sodan aikana ja sen jälkeen, al-Qaidan keskusjohto ja useat alueelliset affiliaatit pyrkivät koordinoiman ja inspiroimaan useita iskuja länsimaita vastaan Euroopassa, Yhdysvalloissa sekä Lähi-idän alueella. Al-Qaidan keskusjohdolle suojapaikan Afganistanissa oli 1990-luvun puolivälissä tarjonnut poliittis-uskonnollinen Taliban-liike, joka on vuodesta 2003 asti käynyt alati kiihtyvää sissisotaa Presidentti Hamid Karzain hallintoa sekä Yhdysvaltain johtamaa kansainvälisiä koalitiota vastaan invaasiosta asti.

Alex Strick van Linschotenin ja Felix Kuehinin kirja ”An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970 – 2010” (C Hurst & Company, 2012) väittää, että erityisesti Yhdysvallat loi myös “uuden vihollisen”, johtuen tietämättömyydestä, tiedusteluvirheistä, terrorisminvastaisen sodan maksimista “your either with us or against us,” ja olettamuksiin yleisemmin islamistisesta terrorismista sekä Talibanista ja al-Qaidasta liikkeinä. Tämä vihollinen oli ”TalQaida,” Talibanin ja al-Qaidan muodostama yhteinen rintama (tai liike), al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin ideologian jatke, jonka kautta myös Talibanista muodostui uhka myös kansainväliselle turvallisuudelle.

Linschoten ja Kuehn pyrkivät murtamaan kirjassaan TalQaidan myytin, johon muutama nimekäskin asiantuntija haksahti. E-IR:ssä kirjan arvostellut Christian Dennys on varsin oikeassa todetessaan korostaessaan kirjan historiallista otteen merkitystä. Tutkien laajempia arabivapaaehtoisten verkostoja – joista al-Qaida muodostui 1980- tai 1990-luvulla, riippuen kenen versiota asiasta uskoo – sekä perehtyen Talibanien ja Afganistaniin lähihistoriaan 1980-luvulla Neuvostoliiton miehitystä vastaan käydyn jihadin aikana, Linschoten ja Kuehn kartoittavat varsin yksityiskohtaisesti arabivapaaehtoisten ja Talibanin muodostaneiden afgaanien väliset sosio-ekonomiset, ideologiset, teologiset eroavaisuudet, jotka vaikuttivat varsin konkreettisesti liikkeiden välisiin suhteisiin yhteisestä uskosta huolimatta. Kirja pyrkii luomaan – varsin onnistuneesti – kuvan kahdesta hyvin erillisestä ja erilaisesta liikkestä.

Liikkeiden yhteisestä historiasta – jihad Neuvostoliittoa vastaan on hyvin keskeisessä asemassa molemman liikkeen luomiskertomuksessa ja historiallisessa narratiivissa, sekä molemmat pyrkivät vastustamaan aseellisesti Karzain hallintoa ja ISAF-joukkoja – huolimatta kirjailijat näkevät, että Talibanin ja al-Qaidan ovat pitäneet yhdessä lähinnä ulkoiset tekijät, ja liikkeiden väliset suhteet ovat olleet ongelmalliset alusta asti. Vaikka Taliban kieltäytyi useasti 1990- ja 2000-luvuilla luovuttamasta bin Ladenia Yhdysvaltoihin, syy siihen oli lähinnä halu korostaa sen oman hallinnon uskonnollista legitimiteettiä. Tämä kuitenkin johti Talibanin sisäisen opposition syntymiseen Mullah Omarin johtajuutta vastaan. Osama bin Ladenin johdolla al-Qaidan ja sitä ympäröivien militanttiverkostojen jäsenet puolestaan pysyttelivät enimmäkseen erosta Afganistanin politiikasta, mutta pyrkivät käyttämään Talibania hyväkseen toteuttaakseen omaa kansainvälistä agendaansa, saaden merkittävästi kritiikkiä mm. Abu Musab al-Surilta sekä muilta Pakistanissa asuvilta arabivapaaehtoisilta, jotka tulivat alueelle 1980- ja 1990-luvuilla..

Kirjailijoiden mukaan liikkeiden välisen suhteen dynamiikka on kuitenkin muuttumassa. Afganistanin sodan myötä Talibanin “suhteellisen maltillisen” vanhan sukupolven asema liikkeessä on heikentynyt, ja uusi sukupolvi, joka on ideologisesti radikalisoituneempi ja siten al-Qaidaa lähempänä, on nousemassa näkyvämpään rooliin liikkeessä. Tämä ei Linschotenin ja Kuehnin mukaan tiedä hyvää Afganistanin vakauttamiseen tähtäävälle operaatiolle, jota on alusta asti kärsinyt monista ongelmista. Erityisen huolestuttavaa on, että yhä suurempi määrä afgaaneja näkee, että Yhdysvallat ja kansainvälinen koalitio eivät joko pysty tai halua voittaa Taliban-liikettä sotilaallisesti, koska näin ei ole tähän mennessä käynyt.

Viimeiset vuodet Kandaharissa kenttätutkimusta tehneet (johon kuuluu mm. entisen  Taliban-ministeri Abdul Salam Zaeefin omanelämänkerran toimittaminen) Linschoten ja Kuehn näkevätkin, että muun muassa näistä syistä johtuen neuvotteluiden aika Taliban-liikkeen kanssa on nyt, varsinki koska länsimaiden halu vetäytyä Afganistanista on kasvanut viimeisten vuosien ajan.

Linschotenin ja Kuehnin kirja on Afganistanin lähihistorian sekä Taliban-liikkeen tutkimuksen kannalta varsin merkittävä lisäys olemassaolevaan kirjallisuuteen, erityisesti laajan paikallisen lähdeaineiston käytön ansiosta. Kirja on hyötynyt merkittävästi siitä, että kirjailijat ovat asuneet viimeiset vuodet Kandaharissa, joka on mahdollistanut paikallisten lähteiden haastattelun. Kuten John Conroy huomauttaa, kirjailijat ovat työskennelleet itsenäisesti länsimaiden turvaamien alueiden ulkopuolella, mikä on antanut heille ennennäkemättömän mahdollisuuden tutustua Taliban-liikkeen jäseniin sekä paikalliseen elämään sissisodan sydänalueilla, varsinkin kun kirjailijat puhuvat sujuvasti pashtua, daria and arabiaa. Tämän(kin) vuoksi on helppo yhtyä Anatol Lievenin mielipiteeseen: “This book is one of the best informed, most sophisticated and most insightful works yet to appear on the Afghan Taliban and their relationship to Al-Qaeda.“

Alex Strick van Linschoten ja Felix Kuehn: An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970-2010 (C Hurst & Company 2012, ISBN 978-184-90-4154-6)

Uusi kylmä sota? Historialliset analogiat ulkopoliittisessa keskustelussa

Paavo Väyrynen totesi taannoin vaalivideollaan (kohdassa 2:30 etäänpäin) että Suomen tulisi jatkaa turvallisella Paasikivi-Kekkosen linjalla, jota hänen mukaansa myös presidentti Halonen edusti virassa ollessaan. Väyrysen mukaan Suomen tulisi ‘säilyttää asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana ja puolueettomana maana’. Economistin Itä-Euroopan kirjeenvaihtaja Edward Lucas totesi kirjassaan The New Cold War (2008), että Venäjän uudessa kilpajuoksussa lännen kanssa on kyse vallasta ja rahasta eikä ideologiasta. Venäjä-tutkija Arto Luukkanen kertoi aamutelevisiossa että ‘Suomalaispolitiikot ovat päätyneet takaisin tähän suomettumisen moodiin. — Suomettumisen refleksi sopii Venäjälle mainiosti.’ Jokaisessa esimerkissä historiallista vertausta käytetään osoittamaan miten nykyisyydessä pitäisi menetellä. Historia opettaa meitä, vai mitä?

Keskeistä brittifilosofi Michael Oakeshottin historiapohdinnoissa (esimerkiksi On History and Other Essays) on oivallus siitä että historia kirjoitetaan aina nykyisyydessä, nykyisyyttä varten. Menneisyys on tietyllä tavalla täysin kadotettua, ja meillä ei ole mitään tapaa päästä yhteyteen sen kanssa. Ainoa mikä meillä on jäljellä on jäänteet –rakennukset, kirjat, maalaukset– joista historioitsija yrittää rekonstruoida johdonmukaisen tarinan. Rosettan kiven löytäminen ei muuttanut historiaa –sitä mitä oli todella tapahtunut– vaan ainoastaan mullisti nykyisyyden käsityksiä menneestä. Oakeshottin mukaan on olemassa kahdenlaista historiaa: sellaista jota tutkitaan sen itsensä vuoksi ja sellaista jota käytetään symbolisina ohjeina nykyisyyttä varten –’vocabulary of symbolic characters (ill-distinguished from mythical figures and from such images as sturdy oaks, snakes in the grass, and the burdensome Albatross)‘. Kertomuksena siitä ketä me olemme ja mitä meidän olisi syytä tehdä –’designed to justify, to make valid practical beliefs about the present and the future, about the world in general‘. Historiasta tulee selkeää ja yksinkertaista; siitä tulee hyvän ja pahan välisen taistelun tuomari. Se kertoo meille, Mika Waltaria mukaillen, miten on aina ollut ja on aina oleva.

Munchenin konferenssin opetus on selvä; appeasement politiikka on moraalitonta ja pahaa tulee vastustaa. Kuten John Keegan totesi Daily Telegraphissa Irakin sodan alla 2003 ‘the history of appeasement does not change. Hitler was once a weak little man–and it was the concessions of the appeasers of his day that allowed him to grow strong‘. ‘Vietnamista’ on tullut päinvastainen vertauskuva turhasta, kalliista ja moraalittomasta sotaseikkailusta. Yuen Foong Khong osoitti kirjassaan Analogies at War miten amerikkalaiset päätöksentekijät päätyivät sotaan Vietnamissa Munchenin negatiivisen ja Korean sodan positiivisen opetuksen kautta. Dien Bien Phuta –joka jälkeenpäin osoittautui parhaimmaksi analogiaksi ei otettu huomioon. Myös pahasti dementoitunut Brezhnevin politbyroo päätyi interventioon Afganistanissa osittain muistellen Tsekkoslovakian, Angolan ja Etiopian ‘onnistuneita’ neuvostointerventioita –sekä Titon Jugoslavian ja Sadatin Egyptin negatiivisia opetuksia liittolaisvaltioista, jotka olivat hypänneet vihollisen puolelle (Rodric Braithwaite, Afgantsy: The Russians in Afghanistan 1979-1989).

Suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa keskeisimmät analogiat liittyvät kylmän sodan aikaan: puolueettomuus, kylmä sota, suomettuminen. Kuitenkin tasapainottelu idän ja lännen välissä on muuttunut tilanteeksi, jossa Suomen ulkopolitiikka joutuu vastaamaan uusiin haasteisiin. Kuitenkin jos kutsumme jokaista kahden valtion suhteiden välistä huonontumista uudeksi kylmäksi sodaksi, käsitteen luonne hämärtyy. Kylmä sotahan viittaa vuosikymmeniä kestäneeseen globaaliin ideologiseen kilpailuun kahden supervallan välillä. Suomettumisella taas viitataan ensisijaisesti Neuvostoliiton epäviralliseen vaikutusvaltaan suvereniteettinsa ja sisäisen poliittisen järjestelmänsä luonteen säilyttäneeseen pieneen naapurivaltioon. Puolueettomuudesta on taas täysin harhaanjohtavaa puhua kylmän sodan päätyttyä; sekä Euroopan unionin että Yhdistyneiden kansakuntien jäsenenä Suomi ei ole puolueeton missään konfliktissa, jossa EU:n jäsenvaltio on osallisena tai johon YK:n turvallisuusneuvosto on ottanut kantaa. Puolueettomuusmantran tarkoituksenahan oli kylmän sodan aikana pitää Suomi suurvaltakonfliktien ulkopuolella sekä vahvistaa Suomen imagoa itsenäisenä suvereenina toimijana eikä pelkästään Neuvostoliiton epätavallisena satelliittina.

Aktiivinen ulkopolitiikka tarvitsee tuekseen analyyttista keskustelua. Puhukaamme uuden kylmän sodan sijasta esimerkiksi suurvaltojen välisten eturistiriitojen syventymisestä Itä-Euroopassa. Puolueettomuuden sijaan Suomesta EU:n ja YK:n jäsenenä, joka on kuitenkin pysyttäytynyt länsimaiden turvallisuusjärjestö Naton ulkopuolella. Suomettumisen sijaan siitä, miten muutokset kansainvälisessä järjestelmässä kuten Euroopan talouskriisi –sekä yksittäisissä suurvalloissa kuten Venäjän putinisaatio– vaikuttavat suomalaiseen sisäpoliittiseen diskurssiin. Tämä ei tarkoita että historiallisia vertauksia tulisi täysin välttää; lähinnä tulisi tajuta että niitä on parempia ja huonompia. Esimerkiksi talvisodan 105 kunnian päivää käsitetään yleensä positiivisena tarinana siitä kuinka pienen Suomen asevelvollisuusarmeija tuli hienosti toiseksi suurta ja mahtavaa karhua vastaan. Olisiko oleellisempaa korostaa sitä miten –Max Jakobssonin Diplomaattien talvisotaa mukaillen– muutokset kansainvälisessä järjestelmässä luovat Suomen ulkopoliittisen toimintaympäristön sekä miten Suomi jäi melkein täysin yksin Neuvostoliittoa vastaan. Kysymykseksi nousee miten Suomi välttää yksinjäämisen tulevaisuudessa?

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

Oikeanlainen rauhanturvaaminen

Yhdestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä suomalaiset ovat jatkuvasti samaa mieltä: rauhanturvaaminen on hyvä periaate, ja Suomen tulisi olla aktiivinen siinä. Tästä samanmielisyydestä huolimatta on jatkuvaa poliittista eripuraa siitä, mikä tulisi käsittää rauhanturvaamiseksi. Tämä eripura on ollut hyvin paljon esillä puhuttaessa Afganistanista, ja kysymys kuuluu: onko Suomen sotilaallinen osallistuminen Afganistanissa rauhanturvatoimintaa vai jotain muuta?  Liian sotaisaksi koetulle Afganistanille vastapariksi on maalailtu pitkäaikaista YK:n Unifil-operaatiota etelä-Libanonissa, jonka rauhanturvaamismeriitit tuntuvat olevan paremmat. Vastakkainasettelu Afganistanin ja Libanon välillä on varsin huono, sillä operaatiot toimivat täysin eri konteksteissa. Se kuitenkin paljastaa, että kuinka oikeanlaisen rauhanturvaamisen etsiminen on muodostumassa Suomen ulkopolitiikan haasteeksi.

Keskeinen ominaisuus rauhanturvaamiskeskustelussa on merkittävä terminologinen epäselvyys.  Ensinnäkin käsitteitä rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta käytetään säännöllisesti ristiin; termit ovat kuitenkin erotettu selvästi sotimisesta/interventiosta – moistahan Suomi ei harrasta.  Toisaalta puhutaan myös sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jälkimmäistä monimutkaistavat linkit pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön ja rauhanvälitykseen.  Merkityserot ovat huomattavia, vaikka vastuu on useimmitten kuulijalla: Suomen valtio puhuu kriisinhallinnasta, poliitikot puhuvat rauhanturvaamisesta. Lopputulos on, että  samankaltaisia termejä käytetään surutta ristiin kuvailemaan samoja tosiasoita, mutta merkittävin vivahde-eroin.  Konkreettisen esimerkin tästä semanttisesta sekaannuksesta tarjosivat presidenttiehdokkaat, jotka ottivat kantaa suomalaisen kriisinhallinnan ainoaan viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun: onko Suomi ”sodassa” Afganistanissa?  Haaviston ja Niinistön vastaustensa synteesi Afganistanista on, että Suomi ei ole sodassa vaikka tilanne onkin sodanomainen, ja siellä olevat suomalaiset sotilaat – myös rauhanturvaajina tunnetut – ovat kriisinhallinnan veteraaneja, eivätkä suinkaan sotaveteraaneja (käsite, joka viittaa näemmä vain 1917 – 1945 sotineisiin).

Semanttinen sekaantuminen heijastaa selvästi artikuloitujen tavoitteiden puutetta.  Selkeitä perusteita sille, mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, ei ole ollut: jokaista mahdollista operaatiota tarkastellaan senhetkisten poliittisten, taloudellisten, ja ideologisten tekijöiden perusteella.  Viimeiseksi mainittu on näistä merkittävin, sillä rauhanturvauksesta on muodustunut sisäpoliittinen mielikuvamagneetti: se on hyvä asia jota on suotavaa kannattaa kaikissa asiayhteyksissä. Vaikka sotilaallisesta kriisinhallinnasta voi olla kovinkin kriittinen, rauhanturvaamista kohtaan suhtautuminen on selvästi suopeampaa.  Eritoten kunniakasta on Suomen aiempi rauhanturvatoiminta Siinain niemimaalla UNEF:ssa, tai muu ”perinteinen rauhanturvatoiminta”.

Retorisesta arvostaan huolimatta absoluuttisesti mitattuna Suomen panostus kriisinhallintaan on viime vuosina ollut pientä: tammikuussa 2012 Suomella oli noin 250 sotilasta, mutta vain 120 siviiliä kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä (jos anteliaasti huomioidaan laskuun mukaan kansainväliseen vaalitarkkailutoimintaan osallistuvat satakunta siviiliä, silti suhde on noin yksi siviili sotilasta kohden).  Kriisinhallintatoiminnan sisällä Suomen panos YK-operaatioihin on supistunut, osittain siksi, että maailmanlaajuisesti rauhanturvaustoiminta on siirtynyt pois perinteisestä, YK-painotteisesta mallista kohti interventio-painotteista sotilaallista kriisinhallintaa, useimmiten alueellisten järjestöjen toteuttamana.

Maailmanlaajuisesta trendistä huolimatta, aate perinteisestä rauhanturvauksesta on Suomessa nauttinut uutta suosiota.  Näin on etenkin ollut puhuttaessa Suomen osallistumisesta Unifiliin, jonka painavin meriitti tuntuu olevan YK-toteutuksen lisäksi se, että suomalaisia on ollut operaatiossa aikaisemminkin. YK-operaatiota on osittain esitetty tietoiseksi korjausliikkeeksi Suomen aikaisempaan – ja oletettavasti erheelliseen – kriisinhallintatoimintaan, joka painottui EU- ja Nato-operaatioihin.  Yhtälailla tätä argumentointia kuultiin vaalien alla, etenkin Pekka Haavistolta.  Toki vaalin aikana Haavistolla oli omat syynsä välttää sanomasta mitään liian Nato-myönteistä – hän korosti mielummin yksiselitteisesti rauhanneuvotteluiden tärkeyttä. Hänen perustelunsa YK-painotteisuuden puolesta olivat asiallisia, mutta lässähtäviä – Haavisto vältti ottamasta kantaa siihen mitä tulisi tehdä niissä tilanteissa joissa YK:n sinibaretit eivät yksinkertaisesti riitä.  Huomattavaa oli kun Haavisto aiheutti pienen lähes-kohun sanomalla, että hän hyväksyisi suomalaissotilaiden osallistumisen kriisinhallintaoperaatioon ilman YK-valtuutusta. (Niinistö oli samaa mieltä)

On korostettava, että Haavisto ei suinkaan ole yksin tässä näkemyksessä, sillä ongelma vaivaa vasemmistoa yleensäkin. Edellisen presidentin hapan suhtautuminen Natoon on hyvin tiedossa, mutta sama vaivaantuneisuus näkyy myös hänen puoluetovereissaan.  Etenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan vaivaantuneisuus puhuttaessa sotilaallisesta interventiosta on silmiinpistävää (Libya, Syyria), ja jolle suurin este Suomen laajemman osallistumisen tiellä on ollut selvän YK-valtuutuksen puute.

Palatkaamme hetkeksi vuoteen 2006, jolloin säädettiiin uutta lakia sotilaallisesta kriisinhallinnasta (2006/211). Tämä uusi laki, joka kumosi edeltävän rauhanturvaamislain (1984/514), poisti vaatimuksen YK-valtuutuksesta Suomen kriisinhallintatoiminnassa.   Lainmuutoksesta kiisteltiin kovasti, koska lain päivittämisen koettiin etääntyvän liian vahvasti jo olemassaolevasta perinteestä.  Muutos koettiin kuitenkin tarpeelliseksi sillä vuoden 1984 jälkeen rauhanturvaaminen on muuttunut sotkuisammaksi ja tapahtuu useammin valtioiden sisäisissä kuin valtioiden välisissä konflikteissa.  Sotilaalliset interventiot ovat yleistyneet, ja samalla YK:n rooli on muuttunut niiden toteuttajasta niiden valtuuttajaksi.  Aivan oikein silloin arvattiin, että Suomelle tulisi kasvava tarve osallistua uudenlaisiin tarpeellisiin, mutta poikkeaviin kriisinhallintaoperaatiohin – kuten silloin esillä olleen EU:n nopean toiminnan joukkojen toimiin Kongossa.

Tuolloin Suomi otti kaksi askelta eteenpäin, mutta yhden taaksepäin.  Suomen disfunktionaalinen Nato-keskustelu johti siihen, että Natoa ei mainita laissa nimeltä (se on ”muu kansainvälinen järjestö” – tosin mahdollisuus sotilaallisesta kriisinhallinnasta Etyj:n mandaatilla koettiin mainitsemisen arvoiseksi). Tämä heijastaa silloista, edelleenkin jatkuvaa poliittista arkuutta puhuttaessa maailman voimakkaimmasta sotilasliitosta.  YK-valtuutuksen tiputtaminen nautti kuitenkin suurta poliittista kannatusta (muutos hyväksyttiin äänin 133 – 24), ja tätä ei niin radikaalia muutosta vastusti  ainoastaan populistinen poliittinen marginaali (Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja  Kristillisdemokraatit).

Nyt kuusi vuotta myöhemmin EU-joukoista on tullut selvä pettymys.  Poliittista tahtoa nopean toiminnan joukkojen käyttämiseen ei koskaan löytynyt, ja nyt joukot ovat kiusallisen muistutuksen lisäksi  vain tuntuva kuluerä.  Jälleen kerran laissa nimeltä mainitsematon nelikirjaiminen mörkö on yksi tärkeimmistä toimijoista tällä saralla – Afganistanissa, Libyassa ja vielä mahdollisesti Syyriassa.

YK:n tärkeyden painottaminen on asiallista ja tarpeellista, mutta ”perinteisestä rauhanturvauksesta” ei saisi muodostaa pakonomaista fetissiä.  Haluttomuus asettaa suomalaisia joukkoja kimurantteihin tilanteisiin on varsin ymmärrettävää, mutta se on myös epärealistista.  Jos rauhanturvaajia lähetetään ainoastaan rauhallisiin paikkoihin on syytä kyseenalaistaa koko operaation tarve. Sen mikä on Suomelle oikeanlaista rauhanturvaamistoimintaa, tulisi lähteä selvistä tavoitteista ja yhteydestä kansallisiin intresseihin.  Suomen maineen karttumisen kannalta on fiksua, että Suomi ajaa itselleen identiteettiä aktiivisena maailmankansalaisena myös rauhanturvaamisen keinoin.  Retorisella tasolla näin edelleenkin on – toki väistämättömäksi ongelmaksi muodostuu se, että suomalaisia rauhanturvaajia on hyvin vähän maailmalla.

Rauhanturvatoiminnan laajentamiselle on hyvin selvä lain säätämä katto:  2000.  Tuolla ei kilpailla kenenkään kanssa, ja puhe ”rauhanturvaamisen suurvallasta” on silkkaa suuruudenhulluutta. Vaikka kattoa nostettaisiin, tosiasia on että Suomella ei ole  halukkuutta lähettää sotilaitaan paikkoihin, joissa kuolema on merkittävä riski.  Tässä valossa puhe ”perinteisestä rauhanturvauksesta” kumpuaa mukavuudenhalusta.  Vakava pyrkimys hankkia rauhanturvausosaamusta vaatisi suopeampaa suhtautumista myös ei niin selkeisiin “sodanomaisiin” operaatioihin, kuten Afganistaniin tai Libyaan.  Tässä suhteessa Niinistön kommentti siitä, että Suomessa tulisi keskustella rauhaanpakottamisesta on epärealistisuudestaan huolimatta tervetullut keskustelunavaus.

Jos taas pyrkimyksenä on kasvattaa Suomen arvostusta ja vaikuttavuutta maailmalla, on muita keinoja olemassa.  Kriisinhallinta on tässä suhteessa – tai ainakin sen pitäisi olla – suhteellisen lyhytkestoista, eikä hyvä pitkäaikaisen vaikutuksen kasvattamiseksi.  Sen toteuttamiseksi pyrkimyksenä tulisi olla Suomen eri kansainvälisten roolien kasvattaminen. Suomalaisia asiantuntijoita tulisi saada ei paitsi korkeimman tason mutta myös keskitason tehtäviin, ja tätä kautta Suomen jatkuvaa kansainvälistä läsnäoloa ja arvostusta voidaan turvata ja laajentaa.

Humanitäärisen sodan haasteet

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.

Aseveljet

Al-Qaidasta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikana spektaakkelimaisen ja tuhoisan terrorismin symboli, sekä islamistisen terrorismin tunnistettavin brändi, jonka lonkerot ulottuvat Marokosta Filippiineille. Saamastaan huomiosta huolimatta, se, mikä al-Qaida tarkalleen ottaen on, miten se syntyi ja mikä järjestön merkitys jihadimaailmassa on, on kuitenkin synnyttänyt suurta keskustelua terrorismin tutkijoiden parissa. Kuten Fawaz Gerges äskettäin julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of Al-Qaeda (2011) toteaa,  al-Qaidan tutkimuksen ympärille on syntynyt miljoonien arvoinen teollisuudenala, joka muokkaa ymmärrystämme al-Qaidasta sekä vaikuttaa toimiimme sen edustaman uhan torjumiseksi.

Osana tätä ilmiötä, libanonilaisen journalistin Camille Tawilin Brothers in Arms: The Story of al-Qa’ida and the Arab Jihadists (2010) käsittelee al-Qaidan historiaa, kertoen al-Qaidan synnystä osaksi monikansallista jihadiverkostoa Afganistanissa 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton vetäydyttyä. Kirjassa keskeisenä argumenttina on, että al-Qaidan syntyä ja ideologista irtaantumista perinteisemmästä jihadismista ei voida ymmärtää ilman, että sitä tulkitaan laajemmassa kontekstissa, jossa keskeisessä  roolissa ovat erityisesti algerialaiset, egyptiläiset ja libyalaiset jihadistit.

Vaikka kirja ei ota osaa al-Qaidasta käytäviin akateemisiin keskusteluihin – liittyen esimerkiksi järjestön luonteeseen, sekä sen käyttämän poliittisen väkivallan erityiseen luonteeseen – Tawilin käyttämä empiirinen aineisto on mittava. Lukuisien haastattelujen ja alkuperäisten tekstien kautta Tawil maalaa värikkään tarinan järjestön synnystä 1980-luvulla Osama bin Ladenin ympärille, ollen lähinnä muutamista henkilöistä koostuva verkosto 1990-luvun puoliväliin asti, jolloin siitä alkoi muovautua organisaatio joka tunnetaan nimellä al-Qaida, ja jonka siteet muualle jihadimaailmaan olivat merkittävät, mutta eivät vailla merkittäviä ongelmia..

Kirjan keskeisintä antia ovat ehdottomasti useiden jihadistien – kuten nykyään Quilliam Foundationissa vaikuttavan libyalaisen Noman Benotmanin – haastattelut sekä kirjoitukset, joiden saaminen olisi lähes mahdotonta länsimaalaisille journalisteille. Lontoossa työskentelevä Tawil onkin kyennyt toimimaan Londonistanin jihadistien keskuudessa 1990-luvulla, jonka aikana luotu kontaktipohja näkyy kirjassa. Tawil luo erityisen kattavan kuvan juuri Algerian ja Libyan jihadistidiasporista, jotka toimivat Lontoossa(kin) aktiivisesti Iso-Britannian avattuaan väliaikaisesti ovet ”islamistisille toisinajattelijoille” (josta juontaa juurensa mm. Abu Qatadan luovutuksesta käytävä kädenvääntö Iso-Britannian ja EU:n välillä). Vähemmälle huomiolle jäävät mm. egyptiläiset jihadistit, joiden sisäiset ristiriidat käsitellään kirjassa jokseenkin pinnallisesti (asian tiimoilta kannattaa tutustua Gilles Kepelin kirjaan Roots of Radical Islam [2005]). Kirjassa lähes olemattomalle huomiolle jäävät myös Persianlahdelta kotoisin olleet jihadistit.

Vaikka al-Qaidan historia onkin tunnettua, siinä on vielä useita epäselvyyksiä. Tawilin kirjan yksi heikkouksista onkin siinä, että se ohittaa näiden epäselvyyksien käsittelyn lähes täysin. Tawil esimerkiksi argumentoi, vaikkakin uskottavasti, sen puolesta että al-Qaida syntyi 1980-luvun päätteessä Afganistanissa, muttei ota suoranaisesti kantaa väitteisiin, joiden mukaan järjestö perustettiin vasta 1990-luvulla Sudanissa.

Tämän lisäksi, käsittelemällä al-Qaidaa laajemmassa kontekstissa, Tawil ehkä ylenkatsoo liikaa järjestön sisäisiä jakolinjoja, kuten Osama bin Ladeniin ja Ayman al-Zawahiriin kohdistunutta kritiikkiä syyrialaisen Abu Musab al-Surin toimesta, joka argumentoi syyskuun yhdennentoista tuhonneen kokonaisen jihadisukupolven. Vaikka Tawil käsittelee kattavasti jihadistien välisiä ristiriitoja keskittyen al-Qaidan ja muiden jihadistien väleihin, al-Qaidan sisäiset ristiriidat jäävät lähestulkoon huomiotta.

Huolimatta muutamista vastaavanlaisista heikkouksista, Brothers in Arms on yksi kattavimmista al-Qaidaa käsittelevistä journalistisista kirjoista.Korvaamattoman materiaalin tutustuttamisen lisäksi Tawilin kirjan keskeisimpiä vahvuuksia on sen myytin murtaminen, että Osama bin Laden tai al-Qaidan tämän hetkinen emiiri Ayman al-Zawahiri olisivat keskittyneet ’kaukaiseen viholliseen’ (far enemy) eli Yhdysvaltoihin sekä sen liittolaisiin jo 1980-luvulta lähtien. Pikemminkin, kuten Tawil painottaa, muutos oli seurausta muutoksessa al-Qaidan jäsenten sekä heidän verkostojensa strategisessa tilanteessa 1990-luvun lopulla, tärkeimpänä jihadistien huono menestys erityisesti Egyptissä, josta suurin osa bin Ladenin lähipiiriä tuli.

Kirjan toinen vahvuus piilee siinä, että se tarjoaa ikkunan myös Libyan jihadistien historiaan. Edellisen hallinnon totalitaarisesta luonteesta johtuen Libyan jihadistien tutkimus on ollut äärimmäisen harvinaista, ja Libyaa käsittelevä terrorismia käsittelevä kirjallisuus on keskittynyt lähinnä valtioterrorin sekä valtion tukeman terrorismin käsittelyyn. Libyan jihadistien tutkimuksesta tekee erityisen ajankohtaisen Gaddafin hallinnon kaatuminen, jonka kautta maan islamistit sekä lukuisat ex-jihadistit ovat päätyneet mukaan osaksi maan uutta poliittista järjestelmää.

Huolimatta muutamista epäkohdistaan, Brothers in Arms on tiivis, informatiivinen ja vieläkin ajankohtainen paketti al-Qaidan kehityksestä, ja se tarjoaa al-Qaidan historiasta kiinnostuneille todellisen lukuelämyksen. Valitettavaa kuitenkin on, että kirja käsittelee al-Qaidan kehitystä 2000-luvulla äärimmäisen pinnallisesti,  vailla laajempaa kontekstia tai syvällistä tutkimusta, jättäen vastaamatta tärkeään kysymykseen: miten 2000-luvun aikaiset muutokset ovat vaikuttaneet al-Qaidan kehitykseen organisaatiollisesti ja ideologisesti. Näihin kysymyksiin Tawil ei valitettavasti vastaa.