Ajatuksia lennokki-iskuista ja niistä käydystä keskustelusta

Vaikka Yhdysvaltain suorittamista lennokki-iskuista on usein uutisoitu, ne ovat herättäneet Suomessa vähänlaisesti keskustelua. Aihe ei tietysti ole ollut kovin läheinen tai relevantti Suomelle, mutta toisaalta esimerkiksi Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti jaksaa jatkuvasti herättää keskustelua. Piristävä poikkeus vähäiseen keskusteluun oli aikaisemmin tänä vuonna Ajantasan Kaukoputki nimisessä radio-ohjelmassa esiintynyt keskustelu, jossa UPI:n Charly Salonius-Pasternak ja Helsingin yliopiston Teivo Teivainen avasivat mielipiteitään lennokki-iskuista.

Muualla keskustelu lennokki-iskuista on käynyt vilkkaana jo pitkään – erityisesti lennokkiohjelman arkkitehdin, John Brennanin nimitysprosessin aikana. Kuten Kings of Warille postaava David Ucko äskettäisessä postauksessaan on todennut, lennokki-iskuista on tullut uusi cause célèbre Yhdysvaltain terrorisminvastaisia toimia vastustavien keskuudessa, ja oman osansa huomiosta ovat saaneet erityisesti lennokki-iskujen eettiset ja lailliset ulottuvuudet. Sama dynamiikka on nähtävillä myös Suomessa keskustelun vähäisyydestä huolimatta. Osaltaan tämä voi selittyä sillä, että kuuluvin lennokkí-iskuihin kohdistuva kritiikki on usein tullut etupäässä poliittisilta sekä ihmisoikeusaktivisteilta, joka tekee yllämainittuihin kategorioihin keskittyvästä kritiikistä varsin luonnollista, mutta aavistuksen ongelmallista.

Moniongelmainen kritiikki

Tämänkaltaisen debatin keskiössä usein on se, mitä Yhdysvaltojen – joka on toteuttanut suurimman osan tehdyistä lennokki-iskuista – nähdään tekevän väärin, ei oikein. Tällaisessa keskustelussa saatetaan esimerkiksi keskittyä iskujen aiheuttamiin siviiliuhreihin, muttei oteta huomioon niiden – positiivista tai negatiivista – sotilaallista vaikutusta. Yhtälailla tästä perspektiivistä käytävä keskustelu voi käsitellä sitä, mikä oikeus valtiolla on asettaa omia kansalaisiaan lennokki-iskujen kohteeksi, usein unohtaen sen, mikä velvollisuus valtiolla on turvata omat kansalaisensa sellaisilta yksilöiltä tai organisaatioilta, jotka pyrkivät aktiivisesti terrorismin tai muun poliittisen väkivallan harjoittamisen kautta tappamaan kyseessä olevan valtion kansalaisia.

Puhtaasti lennokki-iskujen moraalisiin, eettisiin tai kansainvälisoikeudellisiin ongelmiin keskittyvä analyysi on akateemisesti tarpeellista ja hyödyllistä itsessään. Sen sijaan asiaa samanlaisesta näkökulmasta lennokki-iskuja lähestyvä poliittinen aktivismi – jonka tarkoituksena on vaikuttaa Washingtonin harjoittamaan politiikkaan esimerkiksi pyrkimällä kieltämään lennokki-iskut täysin tai rajoittamaan niiden käyttöä tietynlaisen kansainvälisen lain tulkinnan kautta – on varsin ongelmallista, sillä se ei ota huomioon niitä tekijöitä, jotka usein määrittävät sen, miksi, miten, koska ja ketä vastaan lennokki-iskuja tehdään. Nämä syyt löytyvät valtion keskeisistä turvallisuusintresseistä.

Lennokit, kansainvälinen laki ja sodan todellisuus

Tosiasia on, että lennokki-iskut ovat tulleet jäädäkseen – ainakin siihen asti kunnes aseellisten konfliktien luonne muuttuu sellaiseksi, ettei lennokki-iskuille enää ole tarvetta tai siihen asti että lennokkien tilalle tulee toinen, parempi teknologia. Maat, joilla on lennokkeja, lasketaan useissa kymmenissä (täältä näkee millaiset lennokkivarastot yhdellätoista maalla oli viime vuonna). Ne, joilla lennokkeja on, tulevat laajentamaan lennokkiohjelmiaan: vuosikymmenessä Yhdysvaltain lennokkilaivueen määrä on noussut muutamasta kymmenestä useisiin tuhansiin, ja lennokki-yhteensopivien tukikohtien määrä on myös kasvanut. Iso-Britannia suunnittelee osittain korvaamassa Tornado-sotilaslentokoneitaan lennokeilla. Ja vaikka tähän mennessä pelkästään kolme valtiota (Iso-Britannia, Israel ja Yhdysvallat) ovat käyttäneet aseistettuja lennokki-iskuja,  tämä luku – kuten myös lennokeilla varustettujen maiden määrä – tulee kasvamaan seuraavan vuosikymmenen aikana. Raporttien mukaan tämän vuoden alussa Kiina harkitsi lennokki-iskun suorittamista omassa ”huumesodassaan” Burman aluella (lennokit näyttelevät yhä suurempaa osaa myös Itä-Kiinan merellä), ja maan teollisuus on kehittämässä lennokkeja sen omiin tarkoituksiin sekä globaaleille markkinoille.

Lennokin henkeä ei saada takaisin pulloon idealistisilla vaatimuuksilla sen enempää kuin edellisten  sotateknologioiden, vaan lennokeista on muodostumassa keskeinen osa teollistuneiden maiden asevoimia sekä sotilaallisen voiman käyttöä myös tulevaisuudessa, koska niiden koetaan olevan tarpeellisia. Itse asiassa aseistettujen lennokkien luominen on ollut reaktio varsin konkreettiseen tarpeeseen. Kuten Yhdysvaltain lennokki-iskuohjelmaan kriittisesti suhtautuva Micah Zenko kirjoitti Foreign Policyssä, Presidentti Clinton näki lennokeille tarpeen, koska Osama bin Ladenin eliminoiminen risteilyohjuksilla tuotti liikaa sivullisia kuolonuhreja ja tuhoa. Tämä korostaa monella tapaa sotaa ja sodankäyntiä käsittelevän kansainvälisen lain ja sodankäynnin todellisuuden välistä kitkaa.

Kansainvälisen lain tarkoituksena on ollut luoda kaikissa tilanteissa sotivia osapuolia sitovat lait, jotka pyrkivät rajoittamaan valtioiden käyttäytymistä sodassa. Valtioiden päätöksentekijöille, ja sodankäyntiä käytännössä suunnitteleville sekä harjoittaville sodan universaalit lait sitä vastoin rajoittavat kykyä käydä sotaa tavalla, joka perustuu – ainakin teoriassa – pitkälti clausewitzlaisen perinteen mukaan instrumentaaliseen rationaalisuuteen. Valtioille sota on väline poliittisen ongelman ratkaisemiseksi, ja ratkaisun tulee olla mahdollisimman tehokas. Se minkälaiseksi sota käytännössä muodostuu riippuu kontekstista: ketkä sotivat, missä, koska, ja millä keinoin.

Universaaleista sodan säännöistä muodostuu esteeksi sodankäynnin utiliteetille varsinkin silloin kun sodankäynnin kohteena on al-Qaidan tapainen, valtiolliset rajat ylittävä organisaatio, jolloin sodan luonne eroaa huomattavasti konflikteista, joita silmällä pitäen relevantit lakipykälät on luotu. Näin ollen suurvaltojen yleinen tapa ja perinne tulkita kansainvälistä (ja välillä kansallistakin) lakia tavalla, joka oikeuttaa heidän toimensa, on jatkunut myös lennokki-iskujen yhteydessä. Tarve ja sodankäynnin utiliteetti ovat valtioiden käyttäytymisen kannalta kansainvälistä lakia tärkeämpiä tekijöitä: vetoomukset kansainväliseen lakiin tuskin tulevat lopettamaan tätä historiallista ja yleistä käytäntöä.

Lennokit ja terrorisminvastainen toiminta

Lennokki-iskujen yleistymisen taustalla on se, että niiden nähdään saavuttavan  asetetut tavoitteet kustannustehokkaasti, vailla riskiä omista kuolonuhreista ja rajoittaen samalla vastapuolen siviiliuhrien määrää. Kriittisempi näkökulma oikeutetusti vaatisi lisätutkimusta lennokkien strategisesta tehokkuudesta sekä kustannuksista, mutta tässä yhteydessä päätöstentekijöiden havainnointi lennokki-iskujen kustannustehokkuudesta sekä niiden nauttima laaja suosio ajavat Washingtonin lennokkipolitiikkaa.

Sodassa al-Qaidaa vastaan ja laajemmassa terrorisminvastaisessa toiminnassa huomioitavaa on, että Yhdysvalloilla – ja sen kumppaneilla – on varsin legitiimi huoli siitä, että sen kohteeksi ottanut organisaatio (al-Qaida), verkosto (al-Qaidaan tai sen sisarjärjestöihin ”organisaatiollisesti” sidoksissa olevat terroriryhmät) sekä laajempi sosiaalinen liike (al-Qaidan ideologian jakavat ryhmät ja yksilöt) pyrkivät iskemään poliittisen väkivallan keinoin Yhdysvaltoja (sekä muita länsimaita) kohtaan niiden omien rajojen sisällä sekä globaalisti. Terrorismin vastaisen toiminnan keskiössä on tämän konkreettisen uhkan  torjuminen, joka voidaan tehdä joko suorasti – unilateraalisen toiminnan kautta – tai epäsuorasti antamalla taloudellista, sotilaallista, poliittista tai muuta tukea liittolaisille, jotka pyrkivät torjumaan tätä uhkaa.

Lennokki-iskujen yleistyminen erityisesti Pakistanissa ja Jemenissä kertoo, että monessa tapauksessa epäsuora  tapa torjua terrori-iskuja on epäonnistunut ja jättänyt Yhdysvallat vaille realistisia vaihtoehtoja lennokki-iskuille. Epäonnistumisen takana on lähes poikkeuksetta ollut liittolaisen haluttomuus tai kyvyttömyys torjua uhkaa tehokkaasti. Jemenillä ja Pakistanilla ei ole riittävästi sotilaallista kapasiteettia ehkäistäkseen jihadistiryhmien tai yksilöiden toimintaa omalla alueellaan, eikä niillä – monista eri syistä – ole viimeisen vuosikymmenen aikana ollut halua puuttua ongelmaan sen vaatimalla tavalla. Jälkimmäisen kohdalla on jo pitkään ollut tiedossa, että tietyt elementit Pakistanin hallinnon sisällä antoivat al-Qaidalle ja Talibanille turvasataman Pakistanissa, Jemenissä puolestaan entinen Presidentti Ali Abdullah Saleh käytti usein al-Qaidan uhkaa tekosyynä saadakseen lisätukea Yhdysvalloilta (aiheesta kiinnostuneille suosittelen äskeittäin ilmestynyttä Gregory Johnsenin The Last Refuge kirjaa).

Lennokki-iskut, Jemen ja al-Qaida

Sen sijaan lennokki-iskujen tehokkuudesta on olemassa monta  todistetta. Toistuvat lennokki-iskut ovat osaltaan vähentäneet al-Qaidan keskusjohdon kykyä ottaa aktiivisesti osaa laajemman verkoston operatiivisen toiminnan ohjaamiseen. Toistuvat lennokki-iskut, kuten Osama bin Laden itse myönsi Abottabadista löydetyissä dokumenteissa, pystyivät lähes lopettamaan al-Qaidan toiminnan Waziristanissa. Yhtälailla, AQAP:n amerikkalaiskaksikon, Samir Khanin ja Anwar al-Awlakin henget vaatineessa lennokki-iskussa AQAP:n kyky inspiroida yksittäisiä, al-Qaidan ideologian jakavia yksilöitä terrori-iskuihin länsimaissa kärsi merkittävän kolauksen. Lennokki-iskuilla on toki huonotkin puolensa: ne saattavat johtaa radikalisoitumiseen kohdemaissa, mikäli lennokki-iskuja tehdään liikaa. Alustavia todisteita tästä on löydetty niin Pakistanista kuin Jemenistäkin, vaikka saatavilla oleva tieto ei aina oikeuta radikalisoitumisesta vedettyjä johtopäätöksiä, kuten Christopher Swift ja Clint Watts argumentoivat Jemenin ja AQAP:n tapauksessa.

Tästä huolimatta, Jemenin tapauksessa ja yleisemminkin on helppo olla samaa mieltä Gregory Johnsenin kanssa: lennokki-iskut toimivat parhaimmiten kun kohteena ovat korkean tason johtajat, joilla on joko kriittinen rooli tai tärkeitä taitoja, joiden eliminoiminen aiheuttaa pysyviä hyötyjä, jotka ovat potentiaalisia luotuja haittoja merkittävämmät. Hyvä esimerkki tästä on AQAP:n johtaja Abu Ali al-Harithin eliminoiminen Jemenissä 2002, joka käytännössä tuhosi al-Qaidan kyvyn toimia maassa useiksi vuosiksi (toim.huom. tämä isku vaati GWOT:n ensimmäisen amerikkalaisuhrin). Sen sijaan laajamittainen lennokki-iskujen käyttö ja kyseenalaiset käyttötavat aiheuttavat nykyisin ongelmia Jemenissä. Oikein käytettynä lennokki-iskut ovat varsin tehokas väline taistelussa kansainvälisiä tai tietyillä alueilla toimivia terroristijärjestöjä vastaan.

Myytti eettisestä terrorisminvastaisesta toiminnasta

Yksi argumentti, mitä lennokki-iskujen epäeettisyyttä korostavat harvoin ottavat huomioon, on se, että epäsuora toimintatapa on harvoin vähemmän ongelmallinen, eikä vähiten siksi, että se vaatii hallintojen tukemista, jotka ovat epädemokraattisia, eivät kunnioita ihmisoikeuksia, ja joiden keinot toimia maan terroristiryhmittymiä vastaan ovat moraalisesti ja strategisesti kyseenalaisia. Tätä ongelmaa usein pahentaa se, että paikallisesta ”todellisuudesta” saatu tiedustelutieto on usein peräisin näiltä regiimeiltä, joiden toiminnalla on myös omat tarkoitusperät – kuten regiimin oman turvallisuuden ja pitkäaikaisen avunsaannin varmistaminen.  

Yksi “lennokkikritiikin” heikkouksista onkin, ettei se pyri tarjoamaan vaihtoehtoja Yhdysvaltain – tai muiden lennokki-iskuja tekevien – toiminnalle, jättäen huomiotta ne tavoitteet, joita lennokki-iskuilla yritetään saavuttaa. Hyödyllisempää olisi muistaa, että lennokki-iskuja alettiin käyttämään, koska käytettävissä olevat keinot konkreettisen turvallisuusongelman ratkaisemiseksi eivät riittäneet. Mikäli toiminnan syitä ei oteta huomioon, mitääntekemättömyys voi olla vaihtoehto, mutta jos toiminnan syyt ja haluttu lopputulos otetaan huomioon, monessa tapauksessa mitääntekemättömyys on strategista hulluutta sekä poliittinen itsemurha päätöksentekijöille, jotka sitä ajavat.  Lennokkien käyttö on kaukana ongelmattomasta, mutta implisiittinen oletus mahdollisesta ongelmattomasta toimintatavasta on kansainvälispoliittiselle todellisuudelle vieras.

Sananen tulevaisuudesta

Lennokki-iskut ovat aihe, joka herättää paljon intohimoja, eikä vähiten siksi että kyseisen teknologian laajamittainen käyttö on yleistynyt vasta viimeisen vuosikymmenen aikana, eikä poliittinen päätöksentekoprosessi tai lennokkien hyväksyttävää käyttöä säätelevä kansallinen ja kansainvälinen laki ole pysynyt perässä. Tämä on luonut varsin konkreettisen ongelman Obaman hallinnolle, jonka pitää myös ottaa huomioon al-Qaidaa vastaan käydyn sodan luonne sekä terrorisminvastaisen toiminnan käytännön rajoitteet laajemmin. Kun lennokkien käyttö yleistyy ja käyttäjien määrä kasvaa, on syytä odottaa käyttötapojen vakiintumista – jos ei kansainvälisen lain kautta, niin laajamittaisesti lennokkeja käyttävien suurvaltojen yhteisymmärryksen muodossa.

Ensimmäiset askeleet tähän suuntaan ovat Obaman toisen hallinnon uuden terrorisminvastaisen toiminnan manuaalin julkaisu, joka sisältää hallinnon mielestä hyväksyttävät parametrit lennokki-iskujen käyttämiselle. Samanlaisia dokumentteja voidaan tulevina vuosina odottaa myös muilta suurvalloilta, jotka laajentavat omia lennokkiohjelmiaan. Nämä kehitykset tuskin lopettavat aiheesta käytävää keskustelua. Todennäköisempää on, että keskustelu tulee kiihtymään.

Keskustelun kannalta olisi hyvä, mikäli lennokki-iskujen moraalisia, eettisiä, laillisia, poliittisia sekä sotilaallisia ulottuvuuksia käsittelevät keskustelut yhdistyisivät, mikäli niiden tarkoituksena on muuttaa Yhdysvaltojen tai muiden lennokki-iskuja harjoittavien maiden politiikkaa. Ilman lennokki-iskujen sotilaallisten tarkoitusperien huomioonottamista lennokki-iskuja vastaan kohdistettu kritiikki on usein luonteeltaan ongelmallista tai naiivia, sekä päätöksentekijöiden kannalta pahimmillaan täysin epärelevanttia. Yhtälailla keskustelu, joka ei ota huomioon lennokki-iskujen moraalisia, eettisiä, laillisia ja poliittisia ulottuvuuksia sekä seurauksia on valitettavan puutteellista. Lennokki-iskujen logiikka on sotilaallista, mutta ei irrallaan niitä harjoittavien maiden ulkopolitiikasta. Lennokkien sotilaallisella käytöllä on kansainvälispoliittisia seurauksia, jotka vaikuttavat niitä käyttävien valtioiden asemaan ja arvovaltaan, joka vaatii lennokki-iskujen pohtimista myös laajemmassa viitekehyksessä.

Tähän mennessä lennokkien käyttö – tai pikemminkin niiden seuraukset – on ollut Yhdysvalloille ja Obaman hallinnolle kansainvälispoliittinen ongelma, jota sen pitää seuraavan neljän vuoden käsitellä syvällisemmin kuin Obaman ensimmäisen kauden aikana. Tätä edesauttaisi kovasti se, että asiasta käyty keskustelu niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin pyrkisi käsittelemään lennokkeja ja lennokki-iskuja entistä kokonaisvaltaisemmin – ainakin jos keskustelun tarkoituksena on muuttaa suurvaltojen käyttäytymistä.

Arabikevät ja Al-Qaidan toistuvat muistokirjoitukset

Osama Bin Laden on kuollut, mutta huhut al-Qaidan kuolemasta ovat jälleen osoittautumassa liioitelluksi.

Vaikka lyhyellä aikavälillä al-Qaidan hyökkäykset Lähi-idässä tulisivat nousemaan, pitkällä aikavälillä järjestö on tuomittu tuhoon sen hävitessä taistelunsa Lähi-idän muslimien tuesta. Näin kirjoitti LSE:n professori ja al-Qaidaan erikoistunut tutkija Fawaz Gerges 2011 julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of al-Qaeda.

Gergesin teos on osa laajempaa al-Qaidasta käytävää keskustelua siitä, onko se vahvistunut vai heikentynyt terrorismin vastaisen sodan ja sen jälkeisten tapahtumien – kuten arabikevään ja Osama bin Ladenin sekä useiden muiden johtavien al-Qaidamilitanttien kuolemien seurauksena. Tiiviissä teoksessaan Gerges ottaa vahvan kannan, jonka mukaan al-Qaida ei pelkästään ole heikentynyt fragmentoituneeksi ja marginaaliseksi entiteetiksi, vaan sitä pitää hengissä enää länsimainen päätöstentekijöiden ja akateemikkojen luoma ”terrorisminarratiivi”, joka korostaa al-Qaidan uhkaa puhtaasti omista syistään. Gergesin mukaan al-Qaida ei enää ole eksistentiaalinen uhka länsimaille, eikä se sitä koskaan ole ollutkaan: al-Qaidalta on aina puuttunut suunnitelma uudenlaisen poliittisen järjestyksen luomiseksi, eikä se koskaan ole nauttinut suurta tukea Lähi-idässä.

Tässä Gerges on osittain oikeassa. Al-Qaida ei sinänsä ole koskaan ollut eksistentiaalinen uhka länsivalloille. Järjestön keskeinen rooli esimerkiksi Yhdysvaltain Lähi-idän politiikassa, jossa terrorismintorjunta on ollut yksi tärkeimmistä prioriteeteista viimeisen vuosikymmenen ajan, ei välttämättä ole ollut täysin oikeutettu suhteutettuna al-Qaidan kykyyn toteuttaa terrori-iskuja länsimaita kohtaan. Toisaalta, uhkan ei tarvitse olla eksistentiaalinen vaatiakseen toimenpiteen. Al-Qaidan päätös iskeä Yhdysvaltoja ja muita länsimaita kohtaan teki siitä konkreettisen turvallisuusuhkan, jota vastaan toimiminen ei ole pelkästään oikeutettua vaan myös tärkeää omien kansalaisten ja kriittisen infrastuktuurin turvaamiseksi sekä tulevien terrori-iskujen torjumiseksi.

Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan uhkaan olisi aina tai edes useimmiten reagoitu järkevästi tai tehokkaasti. Kaksi räikeintä esimerkkiä tästä ovat tietysti terrorismin vastaisen sodan utopistinen tavoite tietyn poliittisen väkivallan muodon kukistamiseksi sekä päätös hyökätä Irakiin, joka lisäsi al-Qaidan maailmankatsomuksen ja narratiivin suosiota Lähi-idässä. Kirjassaan Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing The War on Terror yhdysvaltalainen terrorismitutkija Daveed Gartenstein-Ross on osuvasti kuvannut monia muita terrorisminvastaisen toiminnan ongelmia:  sisäpoliittisesti terrorismin vastaisen toiminnan politisointi, terrorisminvastaisten ohjelmien heikko valvonta ja yliresursointi on johtanut tehottomiin ohjelmiin, joiden kyky ehkäistä terrori-iskuja kotimaassa on ollut rajallinen. Yhtälailla ongelmalliset ulkopoliittiset päätökset, kuten Irakin sota sekä Jemenin lennokki-iskujen laajentaminen ovat paikoitellen johtaneet al-Qaidan odottamattomaan vahvistumiseen sekä Yhdysvaltain suhteelliseen heikentymiseen sen käyttäessä liikaa resursseja al-Qaidan kukistamiseksi.

Al-Qaida ei siis välttämättä ole eksistentiaalinen uhka, mutta se ei myöskään tarkoita etteikö al-Qaidan jäsenet pyrkisi iskemään länsimaita vastaan myös tulevaisuudessa. Erityisesti Jemenin tilanne on huolestuttava. Kuten Gartenstein-Ross kirjassaan toteaa, maassa toimiva Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP) on viime vuosina pyrkinyt aktiivisesti iskemään länsimaita vastaan, erityisesti toteuttamalla kustannustehokkaita pommi-iskuja lentokoneissa. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat epäonnistuneet iskuyritykset vuosina 2009 ja 2010, jotka kuitenkin ehkäistiin, kiitos AQAP:sta loikanneen militantin, joka antoi Saudi-Arabian tiedustelupalvelulle tietoa iskusta.

AQAP on pyrkinyt inspiroimaan myös yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa englantia sujuvasti puhuneen Anwar al-Awlakin johdolla. Al-Awlakin ja englanninkielistä Inspire-verkkojulkaisua pyörittäneen Samir Khanin hengen vaatinut lennokki-isku on kriittisesti heikentänyt AQAP:n kykyä inspiroida yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa, mutta sen pääpommintekijän Ibrahim al-Asirin jatkuva ura edustaa merkittävää turvallisuusongelmaa jatkossakin.

Gerges ei välttämättä olekaan oikeassa siinä, että al-Qaida olisi heikentynyt merkittävästi arabikevään seurauksena. Osaltaan tätä selittää Gergesin ongelmallinen oletus, että al-Qaidan nauttima suosio olisi sidoksissa sen kykyyn toimia tai vahvistua. Kuten Ryan Evans tässä arvostelussa toteaa, terroristiliikkeet ovat harvoin massaliikkeitä tai laajaan tukeen nojaavia. Mielenkiintoisesti Jemen on hyvä esimerkki siitä, miten al-Qaida on vahvistunut arabikevään seurauksena. Kirjassaan The Last Refuge:  Yemen, Al-Qaeda, and America’s War in Arabia Jemeniin erikoistunut tutkija Gregory Johnsen kuvaa tarkasti kuinka Jemenin sisäinen kaaos mahdollisti al-Qaidan systemaattisen uudelleenrakennuksen vuosina 2006-2010, jonka myötä like oli valmis hyödyntämään maan kaoottista tilannetta arabikevään aikana erityisesti maan eteläosissa, jossa AQAP pystyi hallitsemaan suuria osia Abyanin maakuntaa yli vuoden ajan ja se on käytännössä pystynyt toimimaan koko maan alueella jo pitkään.

Al-Qaidalle laajaa suosiota tärkeämpää on valtion heikkous, huono turvallisuustilanne sekä hyödynnettävissä olevat yhteiskunnalliset ongelmat. Arabikevään myötä nämä ilmiöt ovat yleistyneet eri puolilla Lähi-itää – ainakin toistaiseksi. Tämän myötä on selvää, että al-Qaida ja sen ideologian jakavat ryhmittymät ovat hyötyneet arabikevään luomasta kaooksesta eri puolilla Lähi-itää. Syyriassa toimii useita al-Qaidan ideologian jakavia liikkeitä ja al-Qaidaan ideologisesti sidoksissa olevat jihadiliikkeet ovat niinikään yleistyneet Egyptissä, Libyassa, Irakissa, Pohjois-Afrikassa ja Malin ympäristössä.

Tämä ei tietysti automaattisesti tarkoita al-Qaidan huomattavaa vahvistumista, joka on monimutkaisempi kysymys ja sidoksissa kahteen merkittävään kysymykseen: a) miten al-Qaida määritellään; ja b) miten al-Qaidan vahvistumista tai heikentymistä mitataan. Tällä hetkellä kumpaankaan ogelmaan ei ole olemassa selkeää, yleisesti hyväksyttävää vastausta, mikä on johtanut erityisesti Yhdysvalloissa laajoihin debatteihin al-Qaidan luonteesta ja kapasiteetista. Tämän valossa Gergesin argumentti terrorisminarratiivista, jonka mukaan länsimaiset akateemikot, poliitikot ja uutismediat eivät juuri poikkea al-Qaidan uhkaa korostavasta ”virallisesta totuudesta” on enemmän poleeminen (ja ongelmallinen) kuin tieteellinen. Tieteelliset keskustelut al-Qaidan uhkasta ovat paljon monimuotoisempia, ja argumentit al-Qaidan heikkenemisestä ovat usein kuultuja, toisin kuin Gerges väittää (don’t believe me? Google it).

Gergesin kirja on suhteellisen tuore lisäys tasaisin väliajoin toistuvaan muistokirjoitusten sarjaan, joiden keskeisenä argumenttina on al-Qaidan ja sen edustaman uhkan siirtyminen historian tuhkakasaan. Kuten Bruce Hoffman, yksi Yhdysvaltojen johtavista terrorismiasiantuntijoista, tässä videossa toteaa, nämä julistukset ovat tähän asti poikkeuksetta osoittautuneet vääriksi. Se mitä al-Qaidasta lopulta tiedetään on hyvin vähäistä, ja yleisesti hyväksytyt totuudet Al-Qaidasta ovat usein osoittautuneet vääriksi uuden tiedon tullessa valoon. Al-Qaidalla – kuten millä tahansa muulla terroristiryhmällä – on luonnollisesti oma parasta ennen -päiväyksensä, johon vaikuttavat vahvasti sen toistuvat epäonnistumiset islamilaisen yhteiskuntajärjestyksen edistämisessä, strategiset ylilyönnit ja väärät taktiset valinnat, joiden seurauksena suurin osa al-Qaidan väkivallasta on kohdistunut Lähi-idän muslimiväestöön – järjestön kannalta huonoin seurauksin. Lienee kuitenkin todennäköistä, että al-Qaidalla tulee vielä olemaan useita valitettavan tuhoisia yllätyksiä hihassaan ennen kuin sen muistokirjoitus esiintyy viimeistä kertaa .

Fawaz Gerges, The Rise and Fall of Al-Qaeda, Oxford University Press (2011): ISBN 978-019-9-79065-4

Daveed Gartenstein-Ross, Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing the War on Terror, Wiley (2011): ISBN 978-111-8-09494-5

Gregory Johnsen, The Last Refuge: Yemen, al-Qaeda, and America’s War in Arabia, W.W. Norton (2012): ISBN 978-039-3-08242-5

Propagandistin kuolema

Kuten laajasti Suomessa (Uusi Suomi, HS, YLE) ja maailmalla uutisoitiin, amerikkalaissyntyinen radikaali islamisti Anwar al-Awlaki seurueineen sai vahvistamattomien raporttien mukaan surmansa Yhdysvaltojen syyskuun 30. suorittamassa iskussa al-Jawfissa, Jemenissä. Seurueeseen kuului myös englanninkielisen Inspire-lehden luoja ja toimittaja Samir Khan. Symbolisesti tärkein isku sitten Osama bin Ladenin eliminoimisen Abottabadissa alkukesästä - al-Awlakin eliminoiminen on saavuttanut suuresti mediahuomiota, mutta iskun seuraukset ovat vielä epävarmat. Oliko Awlakin – ja Khanin – eliminoiminen viimeisin virstanpylväs taistelussa al-Qaidaa sekä sen sisarjärjestöjä vastaan, kuten Presidentti Obama totesi?

Mahdollista analyysia Awlakin menetyksen merkityksestä vaikeuttaa huomattavasti se, että varmaa tietoa Awlakin asemasta al-Qaidassa sekä sen sisarjärjestössä Arabian niemimaan al-Qaidassa (al-Qaida in the Arabian Peninsula, AQAP) ei ole. Mm. norjalainen jihadismia tutkiva Thomas Hegghammer on identifioinut Awlakin olleen AQAP:n ulkoisten operaatioiden johtaja, Jemen-tutkija Gregory Johnsenin väittäessä Awlakin olleen marginaalinen hahmo järjestössä. Mielenkiintoista kyllä, Awlaki ei ollut, kuten Johnsen väittää, AQAP:ssa johtavassa asemassa niin operatiivisesti, uskonnollisesti kuin ideologisestikaan.

Tästä huolimatta Awlakin nimi on yhdistetty useisiin terrori-iskuihin länsimaissa AQAP:n ulkomaisten toimintojen johtajana (“Head of Foreign Operations”). Mm. Nidal Malik Hasanin, Umar Farouk Abdulmutallabin, Faisal Shahzadin ja Roshonara Choudryn iskujen epäillään olevan ainakin osittain Awlakin inspiroimia. Awlakin alaisuudessa toiminut ulkomaisten toimintojen yksikkö, jonka alaisuudessa myös Samir Khan – Inspire-lehden luoja – todennäköisesti toimi, oli kuitenkin Hegghammerin mukaan fyysisesti erillään muusta organisaatiosta, jota indikoi myös se, että ilmaisku suoritettiin al-Jawfissa samaan aikaan kuin AQAP:n toiminta on keskittynyt Abyaniin.

Onkin tärkeää huomioida, että AQAP:n tavoitteet eivät ole puhtaasti – tai edes enimmäkseen – globaaleja. Kuten West Point CTC:n äskettäin julkaisema raportti toteaa, järjestön tavoitteet ovat jaoteltavissa paikallisiin, alueellisiin ja osittain globaaleihin. Johtuen Awlakin sujuvasta englannin kielen taidosta, useat asiantuntijat ovat korostaneet AQAP:n globaalin toiminnan sekä Awlakin merkitystä organisaatiossa (esimerkkinä Rafaello Pantoluccin raportti heinäkuulta), mikä – kuten Hegghammer toteaa – ei ota huomioon järjestön kansainvälisen toiminnan eristämistä järjestön päätoiminnoista, ja osaltaan selittää Awlakin aseman ja vaikutusvallan korostamista mm. akatemiassa ja mediassa.

Awlakin tärkeyden määritti se, että hän kykeni saavuttamaan laajan yleisön. Tämä tekee Awlakin tarkan roolin määrittämisen al-Qaidassa tai AQAP:ssa toissijaisen tärkeäksi. Kuten Pantolucci kirjoittaa (p.14), Awlakin kielitaito ja keskivertojihadistia laajempi näkemys länsimaalaisesta pop-kultuurista näkyy hänen propagandassaan, jota on muokattu kohdeyleisölle – länsimaissa asuville nuorille – sopivaksi. Hänen alaisuudessaan toiminut ulkomaisten toimintojen yksikkö mitä todennäköisimmin koostui yhtälailla länsimaisen yhteiskunnan tunteneista radikalisoituneista musliminuorista, kuten Khanista laajentaen kuilua AQAP:n ja sen ulkomaisten toimintojen yksikön välillä. Tätä indikoi myös Awlakin rajallisesti saama huomio Lähi-idässä, erityisesti arabikevään jälkeen. Toinen syy epäillä tätä on AQAP:n julkaisujen – Khanin Inspiren sekä organisaation pääjulkaisun Sada al-Malahimin – erilainen formaatti ja sisältö.

Näin ollen Awlakin ja Khanin kuolema vaikuttaa äärimmäisen vähän, jos ollenkaan – AQAP:n paikalliseen ja alueelliseen toimintaan. Sen sijaan ulkomaisten toiminnan yksikkö menetti kaksi tärkeintä propagandistiaan. Australialainen al-Qaida tutkija Leah Farrall kuitenkin muistuttaa aiheellisesti, että Khanin ja Awlakin merkitystä järjestössä – niin AQAP:ssa kuin al-Qaidassa itsessään ei tulisi korostaa aiheettomasti. Heidän merkityksensä globaalille jihadiliikkeelle perustuu kykyyn kommunikoida globaalin jihadismi ideologiaa länsimaisille nuorille, nauhoitteiden ja tekstien muodossa Awlakin tapauksessa, ja Inspiren kautta Khanin tapauksessa – ei heidän sisäisestä tärkeydestään AQAP:lle tai al-Qaidalle.

Awlakin ja Khanin luoma taktinen etu  al-Qaidan strategian toteuttamiselle on kuitenkin huomattava. Ottaen huomioon järjestön marginalisoitumisen Lähi-idässä – mikä alkoi jo ennen arabikevättä – sekä viimeaikaiset menetykset mm. Abu Hafs Al Najdin, Younes al-Mauretanin, Iliyas Kashmirin sekä Atiyah Abd al-Rahmanin muodossa, järjestö on entistä riippuvaisempi länsimaissa tapahtuvasta ruohonjuuritason jihadismista.  Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että Awlakin propagandistiset taidot edustivat tärkeää taktista vahvuutta globaalille jihadiliikkelle ruohonjuuritason jihadistien rekrytoimiseksi ja inspiroimiseksi länsimaissa.

Vaikka Khanin menetyksen myötä Inspire-lehti saattaa olla tiensä päässä, sen ollessa puhtaasti hänen pitkäaikainen projektinsa, Awlakin menetys tuskin tarkoittaa hänen propagandistin taitojensa täydellistä menetystä. Olettaen, että raportit Awlakin ja Khanin kuolemasta pitävät paikkansa, hänen nauhoitteensa, luentonsa ja tekstinsä jatkavat elämäänsä niiden ollessa helposti saatavissa verkossa, ja ne saattavat jopa tulla entistä suositummiksi, mikäli Awlaki vahvistetaan marttyyriksi. Vaikka on epätodennäköistä, että Awlakin ympärille kasvaisi samanlainen henkilökultti kuin 80-luvun lopulla Pakistanissa surmatun globaalin jihadiliikkeen isän, Abdullah Azzamin ympärille, lienee todennäköistä, että Awlakin arvovalta jihadipiirien sisällä tulee kasvamaan, mikä nostaa hänen suosiotaan, ainakin väliaikaisesti myös radikalisoituneiden nuorien keskuudessa.

On ennenaikaista julistaa, jälleen kerran, al-Qaidan tai laajemmin globaalin jihadiliikkeen olevan köysissä. Vaikka nimekkäiden jihadistien – kuten bin Ladenin ja Awlakin eliminoiminen – edustavat selvää taktista voittoa, yksittäisten militanttien eliminoimista ei tulisi sekoittaa strategiseen edistykseen taistelussa globaalia jihadismia vastaan.  Awlakin kyky rekrytoida “hyödyllisiä idiootteja” jihadisteiksi oli huomattava, ja hänen propagandansa tulee jatkamaan elämäänsä saatavilla olevien kirjoitusten ja nauhoitusten kautta. Uhka länsimaita ja erityisesti Yhdysvaltoja kohtaan heikkenee, mutta ei lopu. Näin ollen, Awlakin mahdollisen kuoleman pohjalta voidaan vetää rajatusti johtopäätöksiä. Tällä hetkellä selvää on vain se, että vaikka AQAP:n eristetty kansainvälinen operaatiokapasiteetti sai suuren iskun, al-Qaidalle Awlakin menetys on etupäässä puhtaasti strateginen, menetyksen merkityksen ollessa vielä epävarma, mutta rajoittuen propagandan tuottamiseen.  Menetyksen merkityksen määrittää lopulta se, miten al-Qaida ja globaali jihadiliike kykenee strategisesti sopeutumaan näkyvän propagandistinsa kuolemaan.

Lennokit tuulessa

Kuin taivaalta laskeutuva kohtalon koura, iskeytyi Jemenin hiekkaan yhtäkkiä sarja Hellfire-ohjuksia. Kaikki muuttui tomuksi silmänräpäyksessä. Ääntä nopeammin kulkevat ohjukset eivät olleet päästäneet pihaustakaan ennen tuhoa. Ainoastaan taivaalla näkyvä piste oli hetkiä aiemmin varoittanut Toyotalla pakenevia miehiä vaarasta. Kaksi Predatoria jatkoi lentoaan kilometrien korkeudessa, ja niin päättyi Anwar al-Awlakin, Samir Khanin sekä neljän muun militantin tarina.

Viime perjantaina nähtiin uusin jakso terrorisminvastaisessa sodassa, kun kaksi Yhdysvaltojen miehittämätöntä lennokkia onnistui tappamaan Anwar al-Awlakin seurueineen Jemenissä. Al-Awlakin rooli Arabian niemimaan Al-Qaidan (AQAP) jäsenenä oli vähintäänkin merkittävä, ja internet-jihadistina sitäkin suurempi. Samir Khan puolestaan toimitti AQAPin englanninkielistä Inspire-lehteä. Näiden jihadistien merkitystä Al-Qaidalle puidaan The Ulkopolitistissa vielä myöhemmin tällä viikolla, mutta tänään tartutaan toiseen vähintäänkin yhtä mielenkiintoiseen aiheeseen, nimittäin miehittämättömien lennokkien osuuteen modernissa sodankäynnissä.

Pitkän kantaman aseet toki olleet osa sodankäyntiä jo pitkään. Keihäät, jouset ja lingot olivat merkittävä etu taisteluissa miekkoja, kirveitä ja nuijia vastaan, mutteivät korvanneet niitä. Keskiaikaiset tykit ja katapultit puolestaan olivat kömpelöitä, mutta kykenivät aiheuttamaan tuhoa pitkän matkan päästä. Napoleonin sodissa, 1800-luvulla, käytettiin ensimmäistä kertaa kenttätykistöä – asetta, joka aiheutti eniten kuolemia sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa (Stalin kutsui tykkiä “Sodan Jumalaksi”). Myös ilmavoimien merkitys kasvoi räjähdysmaisesti 1900-luvulla, puhumattakaan pitkän kantaman ohjuksista aina Saksan V2-raketeista mannertenvälisiin ydinohjuksiin.

Kasvoton uhka taivaalta on siis ollut sotilaiden ja siviilien pelko jo vuosisatojen ajan, eikä lennokeissa tässä mielessä ole mitään uutta. Ne kuitenkin edustavat viimeisintä merkkipaalua sotateknologian kehityskaaressa, nimittäin robottien esiinmarssia. Koskaan aikaisemmin ei ole tuhoa pystytty kylvämään sellaisella tarkkuudella ja kantamalla kuin nyt. Al-Awlakin surmannutta Predator-lennokkia ohjattiin todennäköisesti jostain päin Yhdysvaltoja, kenties Virginian Langleysta – yli 11 000 kilometrin päästä. Lennokkia ohjannut ilmavoimien lentäjä heräsi aamulla kotoaan Virginiasta, matkusti junalla töihin sotimaan ja palasi illalla kotiin perheensä luokse. Itse lennokki kykenee toimimaan yli tuhannen kilometrin säteellä ja ampumaan tappavalla tarkkuudella kahdeksan kilometrin päästä.

Tulevaisuudessa nämä robotit tulevat tarvitsemaan ihmistä yhä vähemmän, ja tulevat toimimaan nykyistä automaattisemmin ja autonomisemmin. Miehittämätön sota on riskitöntä, eikä kaipaa rohkeutta, uhrauksia tai verta. Rauta ei kärsi, se vain maksaa. Länsi pyrkii taistelemaan sotiaan humaanimmin poistamalla ihmisen sodasta, tekemällä ihmisen tarpeettomaksi. Lännen vihollisilla ei toki ole tätä ylellisyyttä, he joutuvat yhä ihmisinä kantamaan sodan taakan vaikka taistelevatkin kasvotonta vihollista vastaan. Afghanistanilainen ystäväni kertoi modernin sodankäynnin olevan Talebanin puolesta taisteleville Pashtu-heimolaisille täysin käsittämätöntä ja jopa pelkurimaista.

Herääkin sarja strategisia ja eettisiä kysymyksiä. Ensinnäkin, voiko sotaa voittaa ilman ihmistä? Vai onko voittaminen edes ylipäänsä mahdollista modernissa sodankäynnissä? Konflikti Afghanistanissa ja sota terrorismia vastaan ovat luonteeltaan niin epämääräisiä, että on vaikeaa kuvitella miltä voitto edes näyttäisi. Vaikuttaakin siltä, että riskiyhteiskunta tuottaa sotia joita voi ainoastaan hallita, ei voittaa. Toiseksi, onko tämänkaltainen sota oikein – voiko sotaa taistella oikeudenmukaisesti ilman ihmistä? Vaikuttaa siltä, että teknologia mahdollistaa sodankäynnin, joka ei vaadi Länneltä lainkaan uhrauksia – mutta kenties sitäkin suurempia uhrauksia niiltä kansoilta, joiden muassa sotaa taistellaan. P.W. Singer on huolissaan (katso oheinen video) siitä, että sotaa voi nykyään Länsimaissa seurata kotisohvaltaan pop-musiikin tahdissa popcornin parissa (war porn). Paljon suurempi huoli saattaa kuitenkin olla, että ihmiset ovat kotisohvillaan pop-musiikin ja popcornin parissa mutta tuskin tietävät mitään sodista joita heidän nimissään taistellaan toisella puolella maailmaa.

Maailman on takuuvarmasti parempi paikka ilman al-Awlakia, mutta hänen kuolemansa on vain yksi kohtaus huomattavasti mutkikkaammassa, eettisesti vaikeammassa modernin sodankäynnin näytelmässä. Teknologinen kehitys saa ennennäkemättömiä muotoja ennennäkemättömällä vauhdilla, emmekä me oikein vaikuta tietävän sen seurauksia. Jo Clausewitz kuitenkin sanoi, että taistellakseen sotaa täytyy sodan luonne kyetä ymmärtämään.

Tätä kirjoitusta innoitti mm. Professori Christopher Cokerin luento sodankäynnin luonteesta. Kannattaa tutustua Coker teoksiin aiheesta, mm. War in an Age of Risk sekä Humane Warfare.

Al-Qaidan etsikkoaika

The Ulkopolitist aloittaa moniosaisen artikkelisarjan al-Qaidasta, jossa se käsittelee järjestön mm. organisaatiota, strategiaa, muuntautumiskykyä ja relevanttiutta 2011 tapahtuneiden suurten muutosten jälkeen. Sarjan ensimmäinen osa pohjautuu uusimman Ulkopolitiikka-lehden numeron samannimiseen artikkeliin, ja käsittelee uuden sukupolven nousua al-Qaidan sisällä Arabikevään ja Osama bin Ladenin kuoleman myötä.

…

…

Vuosi 2011 on ollut al-Qaidalle katastrofaalinen. Vuoden alussa arabikevät yllätti terroristiverkoston, joka oli kolmen vuosikymmenen ajan pitänyt väkivaltaa ainoana tapana kaataa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan diktatuurit. Kun arabinuorten väkivallattomat mielenosoitukset kaatoivat Tunisian Ben Alin ja Egyptin Mubarakin diktatuurit, al-Qaidan maailmankatsomukselta sekä ideologialta näytti menneen uskottavuus. Järjestö, joka monelle kuvasi maailman, sekä Lähi-idän turvallisuuspolitiikan suurinta haastetta, oli täysin yllätetty – sen johtajat eristetty Afganistanin ja Pakistanin rajaseuduille, ja sen ideologia sekä toimintatavat vailla suosiota arabi-Lähi-idässä .

Toukokuun alussa amerikkalaisjoukot surmasivat al-Qaidan johtajan, syyskuun 2001 terroristi-iskujen takana olleen Osama bin Ladenin Pakistanin Abottabadissa. Vaikka bin Laden olikin enemmän al-Qaidan henkinen kuin operatiivinen johtaja, al-Qaida menetti suunnannäyttäjänsä sekä globaalin jihadiliikkeen keskeisimmän ikonin.

Vaikutelma suuntansa menettäneestä al-Qaidasta vahvistui jo ennen bin Ladenin kuolemaa, kun terroristiverkoston johtajien lausuntoa Egyptin vallankumoukseen saatiin odottaa helmikuuhun. Verkoston keskusjohto, erityisesti Ayman al-Zawahirin välityksellä, oli kommentoinut Egyptin sisäpolitiikkaa ahkerasti ennen arabikevään tapahtumia. Monet al-Qaidan vanhimmasta johdosta, kuten juuri al-Zawahiri, ovat egyptiläisiä ja tulivat aikoinaan al-Qaidaan al-Zawahirin johtaman Islamilainen Jihad -järjestön sulautuessa al-Qaidaan .

Kun al-Zawahirin ensimmäinen äänitallenne Egyptin vallankumouksen jälkeen viimein julkaistiin (niitä julkaistiin sittemmin lisää ennen bin Ladenin kuolemaa), siinä ei viitattu suoraan mellakoihin eikä Mubarakin vallasta syöksemiseen. Vaikka on mahdollista, että nauhoite oli tehty ennen Mubarakin vallasta luopumista, kommentoinnin hitaus ja sisältö vakuuttivat monet siitä, että al-Qaida ja sen edustama ääri-islamilainen ideologia eivät kykene reagoimaan arabikevään tapahtumiin.

Osama bin Ladenin kuoleman jälkeen puheet al-Qaidan merkityksettömyydestä arabikevään jälkeisessä Lähi-idässä kiihtyivät.

Al-Qaidan operatiivisten johtajien surmat olivat selvästi heikentäneet verkoston kykyä suuriin iskuihin pitkin 2000-lukua: Järjestö oli menettänyt useita miehiä niin sanotulta kolmospaikaltaan – joka vastaa järjestön kansainvälisestsä terroritoiminnasta – Afganistanin sodan aikana. Uusin nimi menetettyjen operatiivisten johtajien listaan on viime viikolla Amerikkalaisten iskussa menehtynyt Ilyas Kashmiri, joka oli al-Adelin luottomies. Lisäksi järjestön operatiivisen kapasiteetin – taistelijoiden määrän, aseistuksen ja koulutuksen laadun, rahoituksen ja tukikohtien määrän – arvioidaan laskeneen koko 2000-luvun.

Bin Ladenilla ei kuitenkaan ollut al-Qaidassa operatiivista roolia. Korkean profiilinsa ansiosta hän oli terroristiverkostolle korvaamaton hengellinen johtaja ja koko jihadistiliikkeelle tehokas rekrytoinnin edistäjä, mutta vastuu al-Qaidan varsinaisesta toiminnasta oli jo ennen hänen kuolemaansa siirtynyt sisarjärjestöille Jemeniin, Irakiin, Pohjois-Afrikkaan ja Somaliaan.

Jo ennen bin Ladenin kuolemaa oli selvää, että al-Qaidan nuoremman sukupolven johtajat pyrkivät astumaan esiin arabikevään ansiosta. Vaikka tämän hetkinen al-Qaidan johtaja onkin Saif al-Adel, al-Qaidan “ex-kolmonen”, joka vietti useita vuosia arestissa Iranissa, bin Ladenin pysyväksi seuraajaksi noussee mitä todennäköisimmin al-Zawahiri, jota tukee mm. al-Qaidan sisarjärjestöt Somaliassa ja Jemenissä. Silti arabikevään myötä kärsitty imagotappio nostaa esiin myös nuorempia jihadisteja (potentiaalisia nimiä voi katsoa vaikka täältä tai täältä).

Yksi vahvimmista ehdokkaista al-Qaidan “uudeksi kasvoksi” on libyalainen Abu Yahya al-Libi, jota esimerkiksi terroristiasiantuntija Jarret Brachman on luonnehtinut seuraavaksi “bin Ladeniksi”. Toinen on Arabian niemimaan al-Qaidassa (AQAP) toimiva amerikkalaissyntyinen Anwar al-Awlaki.

Al-Awlaki on organisoinut useita yrityksiä räjäyttää matkustaja- ja rahtikoneita 2000- luvun lopulla. Hänen tiedetään myös olleen yhteydessä Nidal Malik Hasaniin, joka ampui 13 ihmistä Yhdysvaltain Fort Hoodin sotilastukikohdassa Teksasissa syksyllä 2009, sekä hänen nauhoitetut puheensa olivat keskeisessä roolissa  brittiläistä parlamentaarikkoa Stephen Timmsiä, kesällä 2010 puukottaneen Roshonara Choudryn radikalisoitumisessa.

Al-Awlakin, joka puhuu sujuvaa englantia, nousevasta asemasta, sekä AQAP:n kasvavasta operatiivisesta kapasiteetista kertoo se, että Yhdysvallat yritti tappaa al-Awlakin miehittämättömän lennokin iskulla Etelä- Jemenissä vain muutama päivä bin Ladenin kuoleman jälkeen.

Erityisen mielenkiintoisia al-Awlaki ja muut nuoret johtajat ovat siksi, että he ovat asettuneet alusta asti arabikevään mielenosoittajien puolelle. Al-Awlaki jopa totesi AQAP:n englanninkielisen Inspire-verkkolehdessä viimeisimmässä julkaisussa, että arabimaiden vallankumoukset voivat hyödyttää jihadisteja, vaikka kumoukset eivät johtaisikaan islamilaiseen hallintoon.

Arabikevään jälkeisessä Lähi-idässä Islamisteilla, niin muslimiveljeskunnalla kuin salafisteilla, tulee olemaan enemmän tilaa operoida, mikä ainakin väliaikaisesti tarkoittanee myös, että varsin marginaalisessa asemassa olevien jihadistien operatiivinen tila kasvaa. Islamismin lisääntynyt poliittinen rooli saattaa johtaa kuitenkin siihen, erityisesti yhdistettynä al-Qaidan tämän hetkiseen epäsuosioon arabimaissa, että järjestö joutuu kilpailemaan tulevaisuudessa myös muiden jihadiliikkeiden kanssa, jotka eivät välttämättä edusta sen ajamaa globaalia jihadia, vaan haluavat kaataa vääräuskoisinaan muslimihallinnot.

Mikäli al-Qaida haluaa näissä olosuhteissa takaisin poliittiseksi toimijaksi arabimaihin, se tarvitsee johtajia, joiden on karisma kykenee ylittämään ne esteet, jota järjestö on omalla toimillaan eteensä asettanut. Sen saama epäsuosio ei varmasti katoa hetkessä, ja tilanteen korjaaminen vaatii vahvaa ideologista ja operatiivista johtajuutta.

Kuka johtaakaan al-Qaidaa Arabian niemimaalla?

Toukokuun ensimmäisinä päivinä Yhdysvallat yrittivät eliminoida kaksii korkean profiilin al-Qaida verkostoon kuuluvaa jäsentä. Toinen yrityksistä onnistui. Kuten kansainvälinen media on lähes kaksi viikkoa hekumoinut, Osama bin Laden kohtasi loppunsa Yhdysvaltain erikoisjoukkojen iskussa Abbottabadissa, Pakistanissa.

Mutta toinen yrityksistä epäonnistui. Bin Ladenin kuoleman uutisoinnin “varjoon” jäi uutinen siitä, että Yhdysvallat yrittivät aseistetulla lennokilla eliminoida amerikkalaissyntyisen, Jemenissä asuvan Anwar al-Awlakin. Täysin ilman uutishuomiota juttu ei kuitenkaan jäänyt. Mm. Helsingin Sanomat, MTV3, Kaleva, Uusi Suomi, Aamulehti, Etelä-Saimaa, Verkkouutiset ja Iltasanomat siteerasivat STT:n uutisointia tapahtumasta, kirjoittaen, että Yhdysvallat yritti tappaaArabian niemimaan al-Qaidan (AQAP) terroristiverkoston johtajan, Anwar al-Awlakin.

Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että al-Awlaki ei suinkaan johda kyseistä verkostoa. Tämä kyseenalainen kunnia kuuluu Nasir al-Wuhayshille. Mistä moinen virhe? Monet artikkeleista ilmoittivat lähteekseen myös Reutersin sekä Wall Street Journalin. Voisiko virhe selittyä sillä, että lähdemateriaalin tieto hyväksyttiin sen suurempia kyselemättä?

Tällä kertaa osasyy suomalaisen median töppäilyyn johtuu Reutersista, jonka uutisointi iskusta 7.5. sanoo vastaavaa: “The U.S. drone aircraft attack that killed two midlevel al Qaeda militants in Yemen on Thursday was targeting the leader of al Qaeda in the Arabian Peninsula.“

Entäpä mitä sanoo WSJ? Alussa, WSJ:n “lainattu” artikkeli antaa seuraavanlaisen kuvauksen al-Awlakin asemasta: “Mr. Awlaki has emerged as a leading charismatic front-man of al Qaeda in the Arabian Peninsula,” antaen ymmärtää, että Awlaki on noussut järjestön johtajistoon.

WSJ kuitenkin vapauttaa itsensä vastuusta toteamalla seuraavaa: “He [al-Awlaki] isn’t the head of AQAP, but U.S. officials say Mr. Awlaki has assumed an operational leadership role in the terror group.” Eli kyseessä ei suinkaan ole järjestön johtaja, vaan henkilöstä, jolla on operatiivinen johtoasema organisaatiossa.  Tämä tieto ei kuitenkaan kantautunut Suomeen asti, mikä on vähintäänkin kummallista, sillä suuri osa suomalaisesta uutisoinnista mainitsee lähteekseen myös Wall Street Journalin.

Lue lisää al-Awlakin asemasta AQAP:issa (suositellaan erityisesti Reutersille ja suomalaisen median edustajille):

Gregory Johnsen: A False Target in Yemen, New York Times, 19.10.2010

Thomas Hegghammer: The Case for chasing al-Awlaki, Foreign Policy, 24.10.2010