Irak – Nuri al-Maliki ja poliittinen väkivalta redux

Syyrian tapahtumien tuottaessa ikäviä otsikoita päivittäin, lienee jo selvää, ettei Assadin dynastialla ole sisällissodan jälkeistä tulevaisuutta. Dynastian henkilökohtaisiin suhteisiin ja klientelismiin pohjautuvan hallintomallin poistumisesta ei kuitenkaan ole mitään takeita. Tästä hyvänä esimerkkinä on naapurimaa Irak, jossa pääministeri Nuri al-Malikin vallan keskittämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat jo pitkään muistuttaneet enemmän maan entisen Baa’th-puolueen ja Saddam Husseinin toimintatapoja kuin orastavaa demokratiaa. Tämän trendin keskellä viime viikolla sunni-taustaisen Iraqiia puolueblokin jäsen, Muhammed Tawfiq Allawin ero viestintäministerin tehvävistä ministeriötä kohdanneen “poliittisen häirinnän” johdosta ei ainakaan syittensä puolesta yllätä, onhan kyseesä jo viime joulukuussa kärjistyneen sisäpoliittisen kriisin oire. Mitä Irakissa oikein tapahtuu?

Keskiössä Nuri al-Maliki

Nuri al-Malikin valtaannousu (2006- ) on tuttu tarina kansainvälisen politiikan näyttämöllä. Maan, tässä tapauksessa Irakin, johtoon valitaan ns. “alin yhteinen nimittäjä”, harmaa ja harmittomaksi koettu virkamies, joka ei herätä valintaa tekevissä intohimoja suuntaan tai toiseen. Tämä mies kuitenkin omaksuu usein murroksessa olevan poliittisen järjestelmän kiemurat nopeasti ja alkaa muovata järjestelmää itselleen sopivaksi käyttäen keinojen koko palettia. Machiavellinsä osaava – al-Maliki kuuluu ehdottomasti tähän ryhmään – vallan tavoittelija osaakin keskittyä heti olennaiseen, varmistaen tärkeimpien instituutioiden uskollisuuden.

Malikin tapauksessa tämä tarkoitti Yhdysvaltain debaathifikaatio-skandaalin jälkeen pikavauhtia ja massiivisilla investoinnella pystyyn laittaman armeijan ja turvallisuuspalveluiden altistamista oman komentonsa alaisuuteen. Maliki onnistuikin sitouttamaan tärkeimmät armeijan yksiköt ja turvallisuuspalvelut, ohi virallisen komentoketjun, pääministerin kanslian alaisuuteen. Uusien nimitysten ehdoton ja tärkein kriteeri oli lojaalisuus Malikia kohtaan; nämä täydensivät jo aikaisin palkattua malikilaisten kovaa ydintä, jonka jäsenten ylentämistä ohi tavallisten uraupseereiden varten Irakin pääministeri perusti suoraan pääministerille alisteisen puolustusvoimain komentajan viran/toimen. Puolustusministeriön alaisuudesta katosi myös, niin ikään suoraan Malikin alaisuuteen, 6000 eliittisotilaan vasta-terrorismin yksikkö, jota nyttemmin voinee pitää eräänlaisena pretoriaanikaartina. Mitä enemmän vastuu maan turvallisuudesta siirtyi Yhdysvalloilta irakilaisten omiin käsiin, sitä voimakkaampi henkilö Malikista, oman varjovaltonsa kautta, tuli Irakissa.

Varjovaltion turvallisuuskeskittymä pääsi ensimmäisen varsinaisen haasteensa äärelle vuonna 2008 kun maassa alati velloneet huhut välittömästä vallankaappausyrityksestä (jossa Basrassa puhjenneita väkivaltaisuuksia olisi käytetty syynä epäluottamuslauseen virittämiseen parlamentissa) antoivat Malikille syyn lähettää armeijan Basran kaduille. Operaatio olisi hyvin todennäköisesti epäonnistunut ilman Yhdysvaltain taustatukea niin maajoukkojen kuin ilmavoimien muodossa, mutta antoi onnistuessaan kuvan Malikista lain ja järejestyksen palauttavana johtajana. Tätä imagoa Maliki hyödynsi poliittisesti perustamalla oman puolueblokkinsa, joka voittikin heti ensimmäiset vaalinsa,  vuoden 2009 kunnallisvaalit.

Poliittinen umpikuja

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa Malikin markkinointi lain ja järjestyksen takuumieheydestä ei kuitenkaan mennyt läpi samalla tavalla kuin kunnalistasolla ennen, puolueen sijoittuessa Iraqiya-blokin taaksen. Toinen sija vaaleissa olisi tietänyt heikommalle poliitikolle pääministeriydestä luopimusta. Malikin kuitenkin onnistui, liki puolen vuoden neuvotteluiden jälkeen, säilyttää pääministerinasemansa, kiitos taitavan “poliittisen lahjonnan. Malikiyunien kasvaneesta vaikutusvallasta huolestuneiden poliittisten toimijoiden vaatimusten toteutuminen taas on jäänyt kosmeettiselle tasolle, Malikin vallan keskittyessä, päin vastoin, yhä enemmän, kuten Ulkopolitist viime talvena raportoi.

Muhammed Tawfiq Allawin ero yhteishallituksesta viime viikolla on siis oire vuonna 2010 alkaneesta sisäpoliittisesta kriisistä, joka on ilmentynyt mm. Tariq al-Hasemista tehdyssä, vähintäänkin kyseenalaisessa pidätysmääräyksessä.  Yksi suurimmista ongelmista al-Malikin pyrkimysten rajoittamisessa on organisoidun poliittisen opposition puute. Sikäli kun protesteja, esimerkiksi arabikevään tiimoilta, on esiintynyt on ne tehokkaasti lopetettu. Toisaalta, vaikka Malikia ei välttämättä rakasteta, ei varsinaista vastavoimaa ei löydy. Ainoata varteenotettavaa oppositioryhmää edustaa Muqtada al-Sadrin johtama, shiialainen sadristien liike, joiden omasta ei-niin-mutkattomasta roolista maan politiikassa saisi oman artikkelin. Kesäkuussa al-Sadr kutsuttiin Iranin hallinnon toimesta Teheraniin (jossa al-Sadr oli vuosina 2008-2011 maanpaossa) neuvonpitoon, jonka tarkoituksena oli yrittää vakuuttaa sadristit al-Malikin hallituksen pystyssä pysymisen tärkeydestä. Toistaiseksi sadrilaiset eivät vielä ole uusineet vaatimustaan al-Malikin erosta, ja Iran onkin käyttänyt kaikkia suhteitansa shiialaispoliitikkoihin estääkseen nykyhallituksen kohdistuvan välikysymyksen syntymisen Irakin parlamentissa.

Vaikka keinot ovat tässä suhteessa lähinnä poliittisia verrattuna Basran suoraan sotilaalliseen toimintaan, on malikiyunien käytössä myös poliittinen väkivalta. Kuten Human Rights Watchin uusimmasta Irak-raportista voi lukea, on Malikin hallintoa kritisoineissa mielenosoituksissa esiintynyt hallituksen tukemia siviilipukuisia joukkoja, jotka ovat häirinneet mielenosoitusta hakkamalla ja jopa tappamalla mielenosoittajia, kuten viime vuoden helmikuun mielenosoituksissa. Väkivalta voi olla myös kohdistetumpaa, ja Irak onkin toiminut poliittisten murhien luvattuna maana lähes koko Malikin aikakauden. Tästä esimerkkinä oli viime syyskuussa murhattu, nykyhallintoa näkyvästi kritisoinut toimittaja Hadi al-Mathi, joka vain tunteja ennen kuolemaansa kertoi Facebookissa saaneistaan tappouhkauksistaan. Myös jo Ba’athin ja Saddam Husseinin kaudella toimineiden salaisten vankiloiden käytöstä poliittisten vankien kiduttamiseen on todisteita, jotka ainakin yhden vankilan kohdalla johtavat suoraan al-Malikille alisteisiin joukkoihin. Kenties näkyvimmillään ja räjähdysaltteimmillaan malikilaisten toimet ovat olleen suhteessa sunni-enemmistöisten maakuntien autonomiapyrkimyksiin. Tiukentuvan poliittisen ilmapiirin tiimoilta autonomiaa hakeneet Salahdin ja Diyala saivat pian kokea malikilaisten joukkojen läsnäolon, paikallisjohtajille osoitettujen pidätysmääräysten kera.

Näin ollen malikilainen vallassa pysymisen strategia on koostumukseltaan moninainen, sisältäen vallan keskittämistä ja klientelismiä, poliittista väkivaltaa,sektiläisyyteen perustuvaa populismia ja taitavaa ulkosuhteiden käyttöä.

Ulkosuhteisiin tultaessa mielenkiintoinen sivuhuomio onkin, että al-Malikin hallinto nauttii edelleen sekä Iranin että Yhdysvaltain tukea, niin taloudellisessa kuin poliittisessa mielessä.  Tämä toki sopii Malikin pyrkimyksille vähentää molempien vaikustusvaltaa tasapainottelemalla toisella toista vastaan tarpeen mukaan. Koska Iranilla on suora intressi nykyhallinnon pystyssä pysymisessä ja Yhdysvalloilla epäsuorempi, mutta yhtenevä intressi, on vaikeaa nähdä poliittisen ratkaisun syntyvän lähiaikoina. Varmaa on, että sisällissodan riskit Irakissa ovat kasvaneet merkittävästi arabikevään ja kuluvan vuoden tapahtumien seurauksena, sillä  kuten Nassim Nicholas Taleb kirjoitti artikkelissaan Foreign Affairsille viime vuonna, kasvattaa keinotekoisesti hallittu volatiliteetti poliittisessakin kontekstissa niitä riskejä, joiden toteutuminen vasta vaarallista onkin. Kenties tämän takia Yhdysvaltain olisi jo syytä, kuten Irak-ekspertti Toby Dodge esittää, puuttua al-Malikin tekemisiin. Muuten edessä voi pian olla se Irak, jonne Yhdysvallat lähetti lisää joukkoja vuonna 2007.

Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

Jatkoa humanitääriselle sodalle

Kuva: isafmedia flickr-tili

Pari viikkoa sitten kirjoitin humanitäärisestä sodasta, sen historiasta ja moraalisesta oikeutuksesta. Aihe herätti The Ulkopolitistin sivuilla runsaasti keskustelua, eikä tilanne Syyriassa ole sittemin ainakaan helpottunut. Kriisin syventyessä äänet intervention puolesta ja sitä vastaan kovenevat, ja on aika palata humanitäärisen sodan pariin. Tällä kertaa käydään läpi lukijoiden kommentteja ja pureudutaan syvemmälle humanitäärisen sodan ongelmiin – varsinkin Syyrian kontekstissa.

Jo käsite “humanitäärinen sota” aiheutti debattia. Nimimerkki M kommentoi seuraavaa:

“ – - käsitteeseen “humanitäärinen sota” liittyy sisäisiä ristiriitoja. Mielestäni termi on suoranainen oxymoron, itseristiriita. Sota ei missään tapauksessa voi olla humanitäärinen. Sota on aseellinen koflikti, molemmin puolin tappamista.”

Tämä sisäinen ristiriita ei ole millään lailla merkityksetön. Nimittämällä sotaa humanitääriseksi luodaan mielikuva jostain paljon kauniimmasta kuin mistä oikeasti on kyse. Sodan inhimillistämistä tutkinut Christopher Coker väittää, että sota on tosiasiassa muuttumassa rumemmaksi ja brutaalimmaksi. Vaikka sodan tavoitteet olisivat humanitäärisiä, sodan luonteeseen kuuluu aina väkivaltaisuus ja arvaamattomuus. Kun nämä perusseikat unohtuvat, lopputulos voi olla katastrofaalinen.

Toinen ongelma on sodan nimittäminen interventioksi. Tällä pyritään luomaan käsitys sodasta siistinä, hienovaraisena työkaluna jonka kesto on rajallinen ja ennaltamäärätty. Interventio on myös sotaa puolueettomampi käsite – se antaa ymmärtää, että ulkopuoliset ryhtyvät sotilaallisiin toimiin jonkun asian puolesta, mutteivät ketään vastaan. Ihmisten on helppo ymmärtää sota väkivaltaisena vastakkainasetteluna, mutta ameebamainen “humanitäärinen interventio” antaa vain vähän kosketuspintaa.

Nämä perustavanlaatuiset ongelmat ovat varsin selkeästi esillä Syyrian tapauksessa. Esimerkiksi Anne-Marie Slaughterin ehdotus “no-kill zoneista” edustaa tyylipuhdasta ajattelua siitä, että kansainvälinen yhteisö voisi sotilaallisesti puuttua Syyrian tragediaan valitsematta puolia. Slaughterin mukaan Syyriaan tulisi voimakeinoin perustaa turva-alueita, jonne Assadin väkivalta ei ulottuisi. Näin mahdollistettaisiin siviilien suojaaminen Assadin regiimiä kaatamatta (joka ei puolestaan YK-mandaatilla onnistuisi). Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu ongelmaan, ainoastaan sen oireiden lievittämistä ja konfliktin pitkittämistä, niin kuin Stephen Walt ansiokkaasti osoittaakin (samaan lopputulokseen päätyvät Gunpowder & Leadin blogistit). Koska Slaughterin suunnitelma ei johda minkäänlaiseen ratkaisuun, avaisi turva-alueiden luominen oven periaatteessa loputtomalle interventiolle, jossa ulkopuoliset joutuisivat suojaamaan alueita. Tosiasiassa kansainvälisen yhteisön olisi jossain vaiheessa pakko taistella Assadin hallintoa vastaan – se kun tuskin hyväksyisi turvapaikkoja sitä vastaan taisteleville kapinallisille.

Yksinkertaiselta kuulostava interventio olisikin siis tosiasiassa monimutkaista ja veristä sotaa. The Ulkopolitistin oma Sunnuntaistrategisti huomauttaakin kommentissaan, että “mikäli Assadeista haluttaisiin eroon aseellisella interventiolla, sen tulisi käytännössä olla multilateraalinen sota, jossa tehdään eksplisiittisesti selväksi, että sen tavoitteena on syrjäyttää Assad sotatoimin”. Sota Syyriassa puolestaan toisi sarjan poliittisia ja sotilaallisia haasteita (joita käsitellään mm. tässä perin mielenkiintoisessa CSIS-raportissa). Esimerkiksi Libyassa yllättävän menestyksekkäiksi osoittautuneita, helppoja ilmapommituksia aavikolla ei tulla näkemään Syyriassa, jossa asumistiheys on 30-kertainen Libyaan nähden.

Ymmärtääkseen humanitäärisiä “interventioita”, tulee kansainvälisen yhteisön  ymmärtää sodan logiikkaa, eli strategiaa – näin argumentoi Adam Elkus Rethinking Security -blogissa. Strategia on yksinkertaisimmillaan väkivallan valjastamista poliittisia tavoitteita varten. Jotta väkivaltaa voidaan käyttää tuloksellisesti eli voitokkaasti, tulee ensin päättää mitä ylipäänsä tavoitellaan, ja millä hinnalla. Humanitäärinen interventio ei pyri voittamaan, se pyrkii estämään ja hallitsemaan. Tämä  lähestymistapa takaa kuitenkin ainoastaan pitkittyneitä konflikteja ja “interventioita”. Pitkittyneet operaatiot puolestaan maksavat rahaa ja ihmishenkiä, eivätkä kotiyleisöt länsimaissa – joille sota markkinoitiin alunperin “humanitäärisenä” – ole toistaiseksi olleet valmiita maksamaan tätä hintaa muualla maailmassa kuolevien ihmisten puolesta.

Nimimerkki Saana kirjoittaakin, että “alamme lähestyä tilannetta, jossa kansainvälisen yhteisön on valittava huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin”. Tämä saattaa tarkoittaa sotaa Syyriassa, mutta onnistuakseen täytyy sodan olla hyvin suunniteltu ja ymmärretty. Jos ihmiset länsimaissa uskovat, että “humanitäärinen” “interventio” Syyriassa olisi helppoa, humaania ja kaunista, he tulevat pettymään pahasti. Sekä Assadin regiimi että kapinalliset ymmärtävät väkivallan logiikkaa, ja ovat valmiita maksamaan tavoitteistaan kalliisti. Niinkuin viimeksi totesin, tulee meidän ulkopuolisina päättää minkälaisia uhrauksia olemme valmiita tekemään – helppoa sota Syyriassa ei nimittäin tule olemaan.

ps. Eräs ystävällinen kielipoliisi on saattanut tietoomme, että “humanitäärisen” sijaan tulisi käyttää käsitettä “humanitaarinen”. Käytetään jatkossa, kiitokset kielipoliisille! – T

Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista

Eekku Aromaa kirjoitti tänään Fifissä siitä, miten suomalaisten rauhanjärjestöjen mukaan Syyrian tilanteeseen tulisi suhtautua. Voimakeinot tulisi unohtaa, tulitauko on saatava heti aikaiseksi, ja osapuolet olisi saatava neuvottelupöytään. Tavoite on saavuteltavan arvoinen, mutta paljastaa keskeisiä ongelmia pasifististen periaatteiden soveltamisessa kansainväliseen politiikkaan ja Syyrian tilanteeseen.

Ensimmäinen ongelma on virheellinen olettamus siitä, ettei väkivalta voi olla ratkaisu. Päin vastoin, kansainvälisen politiikan tai historian opiskelija voi helposti todeta, että kollektiivinen, organisoitu väkivalta voi monessakin eri tilanteessa olla erittäin tehokas ratkaisumekanismi, riippuen siitä, minkälainen ongelma on kyseessä. Vähemmän yllättäen, näin ajattelee myös Bashar al-Assadin regiimi. Se on pyrkinyt ratkaisemaan sille varsin keskeistä ongelmaa – miten pysyä vallassa – väkivallan kautta. Valtiot – tai regimiit – käyttävät väkivaltaa silloin, kun he näkevät sen olevan niiden etujen mukaista (ts. väkivallan käytön havainnoidut hyödyt ylittävät väkivallan käytöstä koituvat haitat). Yhtälailla kasvavalle joukolle syyrialaisia, väkivallasta on muodostumassa ainoa ratkaisukeino Assadin regiimin vallasta syöksemiseksi rauhanomaisten mielenosoitusten epäonnistuttua tavoitteiden saavuttamisessa.

Tämä liittyy toiseen ongelmaan. Pasifismi, joka luottaa puhtaasti vaihtoehtoisten neuvottelumekanismien hyödyntämiseen, ei pysty tarjoamaan ratkaisua tilanteeseen, jossa eri osapuolet pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa pääosin väkivaltaa käyttämällä. Toisin sanoen, mikäli väkivallattomuus ei ole valmiiksi konfliktin osapuolien agendalla, pasifismi ei tarjoa minkäänlaista mekanismia sille, miten tilanteen voisi muuttaa väkivallattomaksi. Miten esimerkiksi pasifististen periaatteiden soveltaminen väkivallan lopettamiseksi olisi ehkäissyt Basharin isän, Hafezin, aikana toteutetun Haman joukkomurhan 1980-luvulla? Pelkkillä hyvillä aikeilla ja jaloilla tavoitteilla kansainvälisessä politiikassa harvoin kuitenkaan pääsee haluttuihin lopputuloksiin, eivätkä kumpikaan ehkäise Haman kaltaisia joukkomurhia.

On selvää, että Assad pyrkii väkivallan kautta turvaamaan oman regiiminsä tulevaisuuden. Yhtälailla on selvää, että kansainvälisen yhteisön perääntyessä voimankäytön mahdollisuudesta, väkivallan käyttö syyrialaisia siviilejä kohtaan on kiihtynyt, sillä Assad näkee, että väkivallan käytöstä koituvat haitat (ulkopuolisen intervention mahdollisuus) ovat laskeneet.

Väkivaltaisuuksista luopuminen on saavutettavissa oleva tavoite sillä mikään konflikti ei kestä ikuisesti. Tähän tavoitteeseen tulee ehdottomasti myös pyrkiä diplomatian kautta. Pasifismi ei kuitenkaan tässä tehtävässä auta  - Syyrian tilanteen ratkaiseminen vaatii jalojen tavoitteiden lisäksi keinoja, joilla nämä tavoitteet on saavutettavissa.  Tärkeintä  tässä tapauksessa on muuttaa Assadin regiimin näkemystä siitä, että se voi väkivallalla ratkaista ongelmansa ilman uhkaa kansainvälisen yhteisön vastatoimista. Kansainvälisen yhteisön tulee tehdä selväksi, että väkivaltaan pohjautuva strategia kansannousun nujertamiseksi ei ole regiimin etujen mukaista toimintaa, vaan asettaa sen hengenvaaralliseen asemaan.

Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuudesta ei tule missään tapauksessa luopua, vaan sitä tulee käyttää diplomaattisena työkaluna Assadia vastaan. Tätä ei kuitenkaan tule lukea niin, että sotilaalliseen interventioon pitää lähteä kevyesti tai vailla selkeää strategiaa. Päin vastoin, mikäli voimankäyttö kansainvälisen yhteisön osalta tulee välttämättömäksi, sille pitää asettaa saavutettavissa olevat sotilaalliset tavoitteet, ja riittävät resurssit niiden toteuttamiseen. Ennen kaikkea näiden pitää palvella diplomaattista tavoitetta: Assadin regiimin syrjäyttämistä.

Syyria – henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin logiikka

Al-Assadin veljekset 1980-luvun alussa (vas. Rifaat, oik. Hafez).

“Personal politics…function to regulate power in the state. [G]overnance is [in this case] more a matter of seamanship and less one of navigation – that is staying afloat rather than going somewhere.” -Jackson & Rosenberg, ‘Personal Rule in Black Africa’ (1982)

Syyrian tapahtumat ja niiden kirvoittamat kansainvälisen yhteisön reaktiot (Kiinan ja Venäjän tapauksessa niiden puute) ovat Suomessakin olleet tapetilla, sitä myöten kun uutisointi pääministerin tikeistä ja tulevan tasavallan presidentin liikkeistä GPS-laitteen tarkkuudella antavat tilaa.

Viime viikonloppuna maailmaa järkyttänyt, arviolta yli 200 kuolonuhria vaatinut Homsin pommitus on jatkunut alkuviikosta, eikä lähitulevaisuus anna aihetta optimismille. Monessa Syyriaan kohdistuvassa tilanneanalyysissa korostuu assadilaisen valtaeliitin oletettu uskonnollinen homogeenisuus, ja Assadien oman uskonhaaran eli shiialaisuuden alle kuuluvien alaviittien eräänlainen valtion haltuunotto. Todellisuudessa kuva on kuitenkin monimutkaisempi, ja tämän kuvan hahmottaminen on olennaista yritykselle ymmärtää Syyrian nykytilanteen tapahtumia.

Lähtökohtana Assadien hallinnon kehitykselle voidaan pitää Yhdistyneen arabitasavallan, eli Egyptin ja Syyrian valtioliiton, alasajoa Syyrian vuoden 1961 sotilasvallankaappauksen seurauksena. Vallankumous mahdollisti sosialismia ja panarabismia sekoittavan, Irakin puolella sittemmin Saddam Husseinin johtamana tunnetun, Ba’ath-puolueen uudelleen perustamisen muutaman vuoden tauon jälkeen. Puolue tarvitsi nopeasti uusia jäseniä, joita eri ryhmittymät rekrytoivat lähinnä lähipiireistään. Näin puolueen jo olemassa olevat ryhmittymät vahvistuivat entuudestaan ennen sen hajoamista vuonna 1966 kahteen osaan, panarabisteihin (gawmi) ja regionalisteihin (qutri). Näin ollen Syyrian tulevan johtajan Hafez al-Assadin onnistui hyödyntää omaa alaviiteista koostuvaa klikkiään jälkimmäisen aseman vahvistamisessa ja myöhemmin oman valta-asemansa luomisessa järjestämänsä vuoden 1970 vallankaappauksen seurauksena. Tämän jälkeen Assad toki keskitti ja ylensi nopealla tahdilla alaviitteja tärkeimpiin asemiin niin armeijassa kuin turvallisuus- ja tiedustelupalveluissa. Syyrian Ba’ath-puoluetta tai maan hallintoa ym. instituutiouden ulkopuolella alaviivit eivät kuitenkaan suhteellista määräänsä suuremmasta edustuksesta huolimatta kontrolloineet. Esimerkiksi julkisen talouden investoinnit eivät mitenkään erityisesti painottuneet alaviittien alueille. Samalla Assad vanhemman hallinto harjoitti taitavaa klientelismiä, hankkien poliittista tukea kohdistetulla etuisuuksien jakamisella. Maaseudulla varakkaammat viljelijät, uskonnollisesta ja etnisestä taustastaan riippumatta, saivat puhdistuksien jäljiltä useita merkittäviä virkoja Ba’ath-puolueen paikallisista osastoista. Tämän lisäksi hallinnon toimeenpanema maanviljelysvero pakotti pienviljelijät hakemaan työtä isommilta tiloilta, vieden keskipalkan tuntuvasti alemmalle tasolle. Maan tapaa kuvaa hyvin myös kriisinhallintastrategia, joka esimerkiksi luonnonkatastrofin kohdalla koostuu lähinnä rahaa kylien silmäätekeville jeepeillä jakavista sotilaista. Vastaavia esimerkkejä klientelismistä olisi omaksi artikkeliksi asti. Olennaisena osana esimerkeissä on lähes aina vallan ja resurssien niukka ja kohdennettu jakaminen. Klientelismin logiikka henkilökeskeisessä hallinnossa on aina valta-aseman säilyttäminen, ei koskaan valtion, sen instituutioiden tai kansalaisten hyvinvointi sikäli kun ne eivät suoraan hyödytä hallitsijaa.

Niinpä Assadin perheen (toistaiseksi) onnistuneen vallassapysyminen takana on monimuotoisempi ja laajempi hajota ja hallitse –strategia kuin pelkästään alaviittien tai edes muiden vähemmistöjen suosiminen ryhmänä, jos kohta näitäkään keinoja ei ole sopivissa tilaisuuksissa jätetty käyttämättä. Assadien vallan “reseptissä” on vallan henkilöitymisen ohella kyse äkkiseltään mahdottomalta tuntuvasta tasapainosta yhtäältä valtion instituutioiden kapasiteetin, ja toisaalta korruption välillä; instituutioiden tulee siis olla tarpeeksi vahvoja ylläpitääkseen järjestystä, mutta myös muovattavissa kulloisenkin tilanteen ja etenkin hallitsijan tahdon (useasti esim. liiallisesta korruptiosta tai väärästä poliittisesta mielipiteestä johtuvien puhdistusten) mukaan.

Viime kädessä Syyrian kaltaisessa henkilökohtaisen hallinnon maassa valtion instituutiot henkilöityvät aina maan johtajaan. Yleisesti ottaen hallitsijan ja valtion välittömästä turvallisuudesta vastaavalla tasolla pelkkä saman uskontokuntaan tai sen alakategoriaan kuuluminen ei enää riitä, vaan on siirryttävä nepotistmiin – onhan kokonaisuutena kyse eräänlaisesta pretoriaanikaartista. Esimerkiksi maan pitkäaikainen puolustusministeri, sunnitaustainen Mustafa Tlass, oli Hafez al-Assadin vanha ystävä sotilasakatemian ajoilta. Tässä mielessä alaviittius on siis vain yksi niistä parametreistä, joita oman hallitsijan valtaverkoston rakentaminen toisinaan vaatii ja suosii. Toisaalta Assadeilla ei ole ollut halua rakentaa liikaa valtaa omille uskontokuntalaisillekaan poliittisen järjestäytymisen uhan takia. Niinpä myös alaviittien omia sisäisiä ristiriitoja on paikoiten käytetty hyväksi, liiallisen järjestäytymisen estämiseksi. Syyrian tilanne ei siis ole aivan niin yksioikoisesti “alaviit vastaan muut “-tilanne kuin asiasta käydyn keskustelun ja uutisoinnin tiimoilta voisi olettaa. Vaikka on selvää, että juuri alaviiteilla on paljlon menetettävää, on sitä myös lukuisilla muilla vähemmistöillä sekä enemmistöön kuuluvilla valtaeliitin jäsenillä tai heitä lähellä olevilla.

Arabikevään tapahtumat tuovat selkeästi esiin henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin rajat selviytymisen mekanismina. Rajat voivat tulla esiin muutoinkin. 30 vuotta sitten tapahtuneesta traagisesta Haman joukkomurhasta vastuussa olevan Rifaat al-Assadin tapaus osoittaa, että aina ei nepotismikaan riitä. Nykyisin Lontoossa prameasti asustava, vuoden 1984 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen isä ja siitä asti maanpaossa elänyt Rifaat kun on Hafezin veli. Ei liene kovin yllättävää, että Rifaat on ilmoittanut myös vastustavansa Bashar al-Assadia.

JK: Lontoon International Institute for Strategic Studies (IISS) järjesti eilen mielenkiintoisen paneelikeskustelun Syyrian tilanteesta Kiinan ja Venäjän resoluutiovastustuksen jälkeen. Paneelikeskustelun voi ladata tästä.

Naapuriongelmia: Syyria Libanonissa

Arabikevään myllertämässä Lähi-idässä Libanon on epäillyttävän rauhallinen. Itsenäisyydestään lähtien Libanon on ollut kuin synonyymi sanalle kaaos. Vuosina 1975 – 1990 maassa käytiin verinen sisällissota, johon osallistuivat libanonilaisten ryhmittymien lisäksi palestiinalaiset, syyrialaiset ja israelilaiset, puhumattakaan lukuisista rauhanturvausyrityksistä. Vaikka Libanon nyt nauttii harvinaisesta suvannosta, lähes vakaudesta, niin aikaisemmin vakaana pidetyssä Syyriassa on käynnissä laaja ja verinen kansannousu.

Pitkästä kestosta huolimatta on edelleen epäselvää, kuinka tilanne Syyriassa ratkeaa. On ollut paljon spekulaatiota siitä, selviääkö Bashar al-Assadin hallinto ja jos ei, ajautuuko Syyria libanonmaiseen uskonryhmien väliseen sisällissotaan. Kansainvälinen paine Syyriaa kohtaan on kasvanut säännöllisesti levottomuuksien jatkuessa. Nyt, kun kapinalliset ovat ajaneet Gaddafin Libyasta, odotus on, että Syyriassakin tapahtuisi vastaavaa.  Libanon on myös Syyrian tilanteen uhri, sillä Libanonin rauha ja tulevaisuus riippuvat pitkälti siitä, miten naapurimaassa käy.

Kysymys siitä, mikä on Syyrian rooli Libanonissa, on ollut Libanonin politiikan keskeinen ja polarisoiva kysymys viimeiset kuusi vuotta. Historiallisesti Syyrialla on aina ollut läheiset taloudelliset ja poliittiset suhteet Libanoniin. Joillekin tämä läheisyys on ollut liiallista: syyrialaisia sotilaita on ollut Libanonissa vuodesta 1976, ja Syyrian intressit Libanonissa tunnustettiin Libanonin sisällissodan päättäneessä Taif-sopimuksessa (1989). Libanonin sisällissodan jälkeisen politiikan suomettumisen pysätti dramaattisesti Beirutin keskustassa räjähtänyt valtava rekkapommi, joka surmasi Libanonin entisen pääministerin Rafik al-Haririn.

Murha sähköisti Libanonin politiikan ja johti kahtiajakoon niiden välillä, jotka uskoivat Syyrian murhauttaneen hänet (maaliskuun 14. päivä liittouma) ja jotka eivät (maaliskuun 8. päivä liittouma). Niin kutsuttu seetrivallankumous ja massiiviset mielenosoitukset johtivat Syyrian armeijan poistumiseen Libanonista ja Haririn murhaa tutkivan YK:n erikoistuomioistuimen luomiseen. Tämä politiikan kahtiajako maaliskuiden välillä dominoi Libanonin politiikkaa seuraavat vuodet: Syyrian-jälkeinen Libanon kärsi poliittisesta lamaantumisesta – etenkin politisoituneen erikoistuomioistuimen takia – ja useista autopommeista ja salamurhista, joista useimmat oli suunnattu Syyria-kriittisiä kohtaan. Kriisi huipentui aseelliseen konfliktiin toukokuussa 2008 jolloin Libanon miltei ajautui uuteen sisällissotaan. Kovan neuvottelun ja ulkoisen paineen seurauksena sota vältettiin, mutta lopputulos myös vahvisti Syyrian vääjäämättömän paluun Libanonin politiikkaan.

Paluun sinetöi, tämän vuoden alussa, kun maaliskuun 14. johtama yhteishallitus kaadettiin. Pitkien ja riitaisien hallitusneuvotteluiden tuloksen – maaliskuun 8. hallituksen – koettiin laajalti olevan Syyrian sanelema. Jopa hallitusneuvotteluiden kulku noudattaa Syyrian toiveita, kuten eräs analyytikko totesi: ”Syria–now facing an existential battle inside its system and territory–was badly in need of a secure Lebanese neighbor along with additional tools for confronting one of the most acute crises of the Assad era.”

Syyrian levottomuuden laittavat Libanonin hallituksen tukalaan tilanteeseen. Edes parhaimpina päivinään Syyria ei ollut kaikkien libanonilaisten suosiossa. Nyt – Syyrian hallinnon kovakouraisen repression seurauksena – jopa entiset Syyrian tukijat kääntyvät protestoijien puolelle. Avoin tuki tai vastustus Syyriaa kohtaan on mahdotonta; pääministeri Nijab Miqati on painokkaasti korostanut, että Libanon ei (voi) ota kantaa naapurinsa tapahtumiin. Vaikka on ymmärrettävää, että Syyriaa lähempänä oleva hallitus on vaiti naapurissa tapahtuvasta, poikkeuksellista on se, että myös perinteisesti Syyria-vastaiset libanonilaiset ryhmät ovat olleet kovin hiljaisia. Ilkkuminen Syyrian kustannuksella voi kostautua, ja Libanonissa vallitsee sanomaton pelko, että sisällissota Syyriassa voisi heijastua Libanonissa.

Libyan tapaus on havainnollinen myös Syyrian tilanteen kannalta. Libyassa Tripolin tuho oli Benghazin vapautus. Benghazista syntyi kapinaliikkeen keskus, jonka kautta vihaiset kansalaiset aseistettiin lännen avulla. Ilman Benghazia Libyan protestit olisivat tuskin johtaneet sisällissotaan ja lopulta Gaddafin syrjäytykseen. Syyrian levottomuuksien alussa hallinto pyrki heti sulkemaan rajansa Jordaniaan ja Turkkiin pelossa, että rajojen kautta aseistettaisiin Syyrian Benghazi.

Vaikka valvontaa Syyrian pitkällä Libanonin-rajalla on myös tiukennettu, raja ei ole joutunut yhtä perusteellisen kampanjan kohteeksi. Kyseinen raja on aina ollut hieman joustava. Itse raja luotiin vasta 1920-luvulla, ja samat yhteisöt ja heimot asustavat rajan molemmilla puolin. Rajan joustavuus on usein huolestuttanut Libanonin hallitusta, etenkin konfliktien aikana, jolloin rajan yli on lähetetty tukea kapinallisjoukoille (kuten vuonna 1958). Nyt tilanne on päinvastainen: pakolaiset virtaavat Libanoniin ja aseet Syyriaan.

Etenkin pohjois-Libanon on ollut syyrialaisten pakolaisten kohde, sillä rajaa vartioidaan heikoimmin siellä. Heidän tarinansa sorrosta ja hallinnon väkivaltakoneistosta on nostattanut Assadien vastastaista protestihenkeä Libanonissakin. Tämä on parhaiten esillä Tripolissa, joka on pohjois-Libanonin keskus ja maan toiseksi suurin kaupunki. Vaikka Tripoli on tunnetumpi yhteyksistään sunnifundamentalismiin, Tripoli on myös Libanonin aleviittien koti. Sunnit ja aleviitit ovat aikaisemminkin kahakoineet Tripolissa, ja Syyrian tapahtumat ovat mobilisoineet kumpaakin ryhmää. Libanonin aleviiteilla on läheisiä yhteyksiä Syyriaan heimon, uskonnon ja politiikan kautta, ja aleviittijohtoisen Assadin hallinnon kohtalo vaikuttaa heihinkin. Fundamentalistien keskuudessa Tripolissa kaikuvat Assadin hallinnon vastatoimet islamisteja kohtaan vahvoina – etenkin muistot Haman tuhosta. Hieman ennen Ulkopolitistin kirjeenvaihtajan vierailua Tripolissa oli mellakoita. Assadin hallintoa vastustavien mielenosoittajien kimppuun hyökkäsi joukko Assadin kannattajia. Vaikka pääministeri vähätteli tilanteen vakavuutta niin Libanonin armeija joutui rauhoittamaan tilanteen.

Syyrian ote tuntuu myös pääkaupungissa Beirutissa, josta on tullut koti monelle Syyriasta paenneelle aktivistille ja kansainväliselle medialle joka raportoi Syyrian tilanteesta. Hamran vilkas kauppa- ja kahvila-alue on myös Syyrian kansallisen sosialistipuolueen (SSNP) tukikohta. Kuten nimestä voi päätellä, tämä Libanonin parliamentissa edustettu puolue on myös toiminut Damaskoksen apurina Libanonissa. Räikein esimerkki on, kun SSNP-tukijoukko väkivaltaisesti hajotti mielenosoituksen Syyrian lähetystön ulkopuolella. Syyriaa syytetään myös vähemmän näkyvistä toimista: aktivistien uhkailusta ja salamurhista Libanonissa

Tähän asti Syyrian toimet Libanonissa ovat keskittyneet hiljentämään protestin ääntä Libanonissa. On tietysti myös mahdollista, että – jos hallinnon tilanne koetaan riittävän heikoksi – Damaskos yrittää epävakauttaa tilannetta Libanonissa viedäkseen huomion pois Syyriasta (tietysti isommalla skaalalla kuin toukokuun yritys palestiinalaisten kautta).  Oleellinen tekijä tämänkaltaisessa yrityksessä olisi Hizbollah.

Hizbollahia ja Syyriaa kutsutaan usein liittolaisiksi, Iran liittouman kolmantena osapuolena. Kuitenkaan Hizbollahin ja Syyrian läheiset välit eivät ole yhtä sopuisat kuin usein kuvaillaan – kumpikin on varsin tietoinen siitä, että ystävyys on strateginen mutta ei sydämellinen. Syyria vastusti Hizbollahia ahkerasti 1980- ja 90-luvuilla ennen kuin osapuolet löysivät toisensa.  Damaskos arvostaa Hizbollahin tuomaa strategista etua Israelia vastaan ja Libanonin hallitsemisessa; Hizbollah on taas riippuvainen Syyrian materiaalisesta tuesta ja sen suomasta edusta vastarintaa varten (sekä Israelia vastaan että Libanonissa).

Mielenosoitusten leviäminen Syyriaan on asettanut Hizbollahin kiusalliseen tilanteeseen, jossa liike on vuorotellut Assadille annetun toverillisen tuen ja painavan hiljaisuuden välillä. Tämä epäpolitiikka on syönyt Hizbollahin suosiota Libanonissa ja lähialueella.   Samanaikaisesti kotimaanpolitiikassa Hizbollah on jumittunut hankalaan tilanteeseen.  Jatkuvana ongelmien lähteenä on YK:n erikoistuomioistuin (kyseinen istuin langetti neljää Hizbollahin jäsentä Haririn murhasta), joka nostattaa kiusallisia ongelmia Hizbollahille.  Hallituspuolueena ja Syyrian liittolaisena, Hizbollah ei voi olla ottamatta kantaa ja millä tahansa valinnalla on kielteisiä seurauksia.

Sodan mahdollisuus Israelin ja Hizbollahin välillä on kiistatta merkittävä, mutta näissä olosuhteissa Hizbollah ei ole innokas sotaan. Vaikka Damaskos miellään uhraisi Libanonin pelastaakseen itsensä, Hizbollah ei jaa tätä näkemystä. Toisaalta Hizbollah ei ole Syyrian ainoa apulainen, ja on hyvinkin mahdollista, että pienempi ryhmä voisi tuottaa toivotun tuloksen: esimerkiksi iskemällä YK:n rauhanturvajoukkoja vastaan etelässä.

Riippumatta siitä, katsooko Libanonin tulevaisuutta Tripolista, Beirutista vai Tyroksesta, kaikki tulevaisuuden langat kulkevat Damaskoksen kautta.