Blogosfäärin tila

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Muuttuvissa Koordinaateissa.

Viime vuoden helmikuussa kirjoitin Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja suomalaisen IR-blogosfäärin tarpeesta. Keskustelunavaus herätti runsaasti huomiota ja päätyi mm. Suomen Kuvalehden nettisivuille ja herätti myös UPI:n Katri Pynnöniemen huomion. Nyt kun eräs Suomen kuuluisimmista ulkopoliittisista blogeista on lopettamassa toimintaansa, on ajankohtaista palata aikaisemmin käsiteltyihin metateemoihin ja pohtia julkisen ulkopoliittisen keskustelun ja blogosfäärin tilaa.

Vielä kerran ulkopoliittisesta keskustelusta

Julkisen keskustelun ongelmat ovat varmasti kaikilla sitä tiiviisti seuraavilla hyvin tiedossa: sisäänpäin kääntyneisyys, konsensusperinne, asiantuntijakultti ja puoluepolitiikasta kumpuava taipumus polarisaatioon ja omalle kuorolle saarnaamiseen hyvinä esimerkkeinä. Tähän voisi lisätä myös Jani Kaarron käsittelemän heimolaisuuden, tai tarkemmin vahvistusvinouman, joka on vahvasti esillä myös ulkopoliittisessa keskustelussa. Esimerkiksi Nato- ja EU-keskusteluissa näkyy vahvasti, kuinka niissä on omaksuttu kantoja, mielikuvia ja paikoittain jopa vanhentuneita tai paikkaansa pitämättömiä faktoja, jotka vastaavat keskustelijoiden omia ennakkokäsityksiä sekä maailmankatsomusta. Tämä on monissa teemoissa johtanut siihen, että usein eri ryhmät puhuvat toistensa ohi – he käyttävät usein eri kieltä ja hahmottavat teemoja täysin eri tavoin. Tätä dynamiikkaa valotti viimeksi Mikael Jungner äskettäisessä kirjoituksessaan koskien äskettäistä rasismikohua.

Tätä vahvistusvinoumaa on vahvistanut varsinaisten asiantuntijoiden vähäinen näkyvyys julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi angloamerikkalaiseen maailmaan verrattuna Suomessa puoluepolitiikan merkitys korostuu, koska muut keskustelijat jotka voisivat haastaa puoluepoliittisia näkökulmia – esimerkiksi ulko- ja puolustusministeriön virkamiehet, puolustusvoimien edustajat, ulkopoliittisten järjestöjen edustajat, kansainvälisen politiikan tutkijat, opettajat sekä jatko-opiskelijat – ovat jättäytyneet julkisen keskustelun ulkopuolelle. Poikkeuksena tietysti asiantuntijoiden jaettu huoli ulkopoliittisen keskustelun ”lässähtämisestä”, ”konsensuksesta”, ”konsensushenkisyydestä”, ”konsensuskulttuurista” ja ”vanhakantaisuudesta”, josta on tullut yksi ulkopoliittisen keskustelun säännöllisesti toistuvista itkuvirsistä.

Oman lisänsä tähän tuo myös perinteisen median vahva monopoliasema julkisen keskustelun sisällöntuotannossa. Kuten aiemmin todettua, ulkopoliittisen keskustelun rajoittuneisuus perinteiseen mediaan rajoittaa merkittävästi keskustelun interaktiivisuutta sekä analyyttista sisältöä: asiantuntijalausunnot ja mielipidekirjoitukset toimivat ainoina väylinä, joiden kautta asiantuntijat tuottavat tietoa. Tähän harvoin sisältyy kuitenkaan yritystä muuttaa tapaa, jolla keskustelua käydään tai haastaa keskustelussa esiintyviä näkemyksiä. Tämä lujittaa valloillaan olevaa päivystävän dosentin syndroomaa.

Huomioitavaa on myös, kuinka Suomesta puuttuu lähes täysin analyyttisen ”pitkän journalismin” perinne  ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskien. Kuvaavaa on, että ensimmäinen pitkän journalismin julkaisu, Long Play, on aloittamassa tämän kuun puolivälissä – eikä tällä hetkellä ole tietoa kuinka paljon ulko- ja turvallisuuspolitiikan tai kansainvälisen politiikan ilmiöt saavat huomiota julkaisussa. Sen sijaan päivittäiset uutisanalyysit ovat usein pinnallisia, yksittäisiä tapahtumia käsitteleviä artikkeleita tai mielipidekirjoituksia. Ne julkaisut, joissa suomalaista ulkopolitiikkaa käsitellään syvällisemmin – kuten Ulkopolitiikka tai Kanava – kärsivät pienestä levikistä (UP:lla n. 4000 ja Kanavalla n. 5600) ja sitä kautta näkyvyydestä. Tämä on johtanut eräänlaiseen ”iltapulu-syndroomaan”, (Iltapulu on ankkalinnalainen lööpeistään tunnettu tabloidilehti, joka on suomennettu Iltasanomien ja Iltalehden inspiroimana), jossa suurinta näkyvyyttä julkisessa keskustelussa nauttivat analyyttisesti pinnalliset kannanotot ja usein myös kärjistävät kannanotot, jotka ilmestyvät päivittäin ilmestyvissä uutislehdissä ja erityisesti iltapäivälehdissä.

Blogosfäärin potentiaalista

Katri Pynnöniemi oli oikeassa mainitessaan, että edellisessä kirjoituksessani (jonka pidempi versio on nähtävillä täällä) blogosfääriä pidettiin ”ideaalitilana” julkiselle keskustelulle. Syitä tälle on kolme. Ensiksi, perinteisessä mediassa varsinaista keskustelua asiantuntijoiden välille tai asiantuntijoiden ja lukijoiden välille ei synny. Semanttisesti onkin aavistuksen harhaanjohtavaa puhua ”keskustelusta”. Kyse on enemmän yksittäisten puheenvuorojen tuottamisesta, jotka harvoin johtavat rakentavaan dialogiin ulkopolitiikasta tai edes ulkopoliittisen keskustelun tilasta – ainakin mikäli julkisen keskustelun tilaa käsittelevän metakritiikin esiintymistahdista voidaan jotakin päätellä. Toiseksi, perinteisessä mediassa sisällöntuotantoa vaivaa tilanpuute ja asiantuntijakultti, joka on osittain johtanut varsin kepeään analyysiin. Katrille mainittakoon, että tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Suomessa olisi todellisia asiantuntijoita tai etteivät asiantuntijat voisi antaa todella hyviä lausuntoja, vaan sitä että julkisessa keskustelussa hyviä ja huonoja asiantuntijalausuntoja on vaikea erottaa toisistaan, ja jälkimmäiset saavat usein enemmän huomiota. Kolmas syy on yksinkertaisesti se, että julkista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käydään yhä enemmän verkossa.

Verkkopohjaisen keskustelun kautta julkisen keskustelun luonnetta voisi lähteä muuttamaan. Sosiaalinen media ja blogosfääri antavat asiantuntijoille työkalun laajentaa lukijakuntaansa sekä ottaa kantaa muiden asiantuntijoiden tuottamaan sisältöön ilman suoranaisia rajoitteita tilan, sisällön tai julkaisuaikataulun suhteen: Internet antaa journalisteille, akateemikoille, tutkijoille ja virkamiehille mahdollisuuden käsitellä haluamiaan teemoja perinteistä mediaa syvällisemmin, analyyttisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.  Julkisella verkkokeskustelulla on potentiaalia muuttaa erilaiset asiantuntijat keskustelijoiksi eikä niinkään perinteisen median lausuntoautomaateiksi. Tämä tosin vaatii useita muutoksia suomalaisessa keskustelukulttuurissa. Tärkeimpinä muutoksina voisi pitää erityisesti nuorempien virkamiesten vapauttamista ”virallisen linjan” taakse asettumisesta, joka vaikeuttaa niin puolustusministeriön, puolustusvoimien kuin ulkoministeriönkin osallistumista julkiseen keskusteluun. Suomessa olisi totuttava myös siihen, että asiat tappelevat, eivät miehet. Kolmanneksi julkiseen keskusteluun osallistuminen tulisi nähdä yhtenä asiantuntijoiden työtehtävänä, mikä olisi iso – mutta lyhyellä aikavälillä epätodennäköinen –muutos monen asiantuntijatehtävissä toimivan henkilön työnkuvassa.

Blogosfäärin teoreettisesta potentiaalista on kuitenkin vielä pitkä matka sen saavuttamiseen. Harva asiantuntija on tähän asti ollut valmis käärimään hihansa ja parantamaan julkista keskustelua yksittäisten kannanottojen, haastatteluiden ja mielipidekirjoitusten ulkopuolella. Mikael Jungneria vapaasti siteeraten, monet ovat täyttäneet kipponsa paukkumaissilla, lasinsa Pepsillä ja ihmetelleet ruudun ääressä julkisen keskustelun laaduttomuutta. Asenteiden muuttumista ei suoranaisesti ole näköpiirissä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska harvalla työnkuvaan kuuluu ”julkisen keskustelun luonteen muuttaminen” ja vielä harvempi saa rahallista korvausta oma-aloitteisesta keskusteluun osallistumisesta perinteisten mediaesiintymisten ja lausuntojen ulkopuolella. Tämä tietysti heijastuu siinä, ketkä ottavat osaa julkiseen keskusteluun verkossa. Esimerkiksi Twitterissä kansainvälispoliittisista ilmiöistä tai ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskustelevia ihmisiä on reilusti alle sata, ja samoista teemoista säännöllisesti bloggaavat voidaan laskea kahden käsin sormin. Suomalainen IR-blogosfääri on vielä monella tapaa lastenkengissä, mutta viime vuonna nähtiin monta askelta oikeaan suuntaan.

Viime vuoden satoa

The Ulkopolitist ja Suomen Muuttuvat Koordinaatit veivät molemmat onnistuneesti läpi ensimmäisen kokonaisen bloggausvuotensa, ja skeneen ilmestyi myös muutama lupaava uusi tulokas, joista erityismaininnan ansaitsevat Matti Pesun Hikipaja sekä Aino Frimanin Ajatuksia rauhasta ja kehityksestä. Molemmat bloggaavat The Ulkopolitistille 2013. Turvallisuus- ja puolustusblogeihin syntyi Jarno Limnéllin blogin rinnalle kaksi uutta blogia: kaksikielinen Random thoughts sekä nimettömän kirjoittajan Ammattisotilas. Mielenkiintoista on myös, kuinka Suomen IR-skenen kummisetä Osmo Apunen avasi bloginsa Aamulehden blogipalstalle, ja myös Helsingin yliopiston Teivo Teivainen aloitti bloggauksen ja twiittauksen vuoden lopulla.

Valitettavasti kuitenkin Suomen Muuttuvien Koordinaattien paketointi tämän vuoden alussa on merkittävä askel taaksepäin Suomen IR-blogosfäärille. Menneen vuoden aikana Hiski Haukkala on ollut niitä harvoja suomalaisia asiantuntijoita, jotka ovat lähteneet osallistumaan julkiseen keskusteluun ja sisäistäneet blogosfäärin merkittävimmän edun perinteiseen mediaan nähden: interaktiivisuuden. Blogit – ja sosiaalinen media – antavat asiantuntijoille mahdollisuuden reagoida niihin mielikuviin ja tulkintoihin, jotka ovat pinnalla julkisessa keskustelussa. Tässä mielessä SMK oli muita asiantuntijablogeja edellä. Vaikka esimerkiksi Risto Penttilän, Heikki Patomäen, Osmo Apusen ja Jarno Limnéllin blogeissa sisältö on paikoitellen varsin asiantuntevaa, he tuntuvat näkevän bloggauksen perinteisenä mielipidekirjoitteluna, josta puuttuu kiinteä side asiasta julkisesti käytyyn keskusteluun. Hiski on kuvannut tätä ”autistisena röhkimisenä”: asioista puhutaan omassa karsinassa, mutta ”varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia… …ei pääse syntymään.” Hiski ansaitsee täyden kunnioituksen siitä, että toisin kuin moni muu metakritiikkiä esittänyt asiantuntija, hän on laittanut itsensä peliin ja lähtenyt mukaan julkiseen keskusteluun omalla panoksellaan, joka näkyi niin twitterissä kuin SMK-blogissa.

Haasteita tulevaisuudelle

SMK:n sulkemisen jälkeen on huomioitava, kuinka suomalainen IR-blogosfääri menettää suurimman nimensä. Tämä heijastuu väistämättä myös siihen, miten se kehittyy tulevaisuudessa. Kaksi keskeisintä ongelmaa ovat tällä hetkellä, mistä saada uusia bloggaajia, jotka tuovat asiantuntijuutta, analysointitaitoa ja tuoreita näkemyksiä, sekä miten parantaa IR-blogosfäärin näkyvyyttä verkon ulkopuolella tapahtuvassa julkisessa keskustelussa?

Huolimatta Merikasarmin huolista ulkopoliittisen keskustelun lässähtämisestä, virkamiehet ovat kuitenkin pysytelleet keskustelun ulkopuolella ja. akateemisissa piireissä dynamiikka on samankaltainen. Virkamiehet, akateemikot ja kansalaisjärjestöjen asiantuntijat pysyttelevät tiukasti omissa karsinoissaan ja suljettujen ovien takana. Valitettavasti tämä mentaliteetti näyttää siirtyneen myös nuoriin opiskelijoihin, jotka eivät joko osaa, uskalla tai halua osallistua julkiseen keskusteluun. Vaarallista tämä on siksi, että näillä näkymin opiskelijoista tuskin kasvaa aikuisia, jotka osallistuvat tähän keskusteluun tulevaisuudessa.

Suurin haaste suomalaiselle IR-blogosfäärille lähiaikoina onkin näiden asenteiden muuttaminen. Julkisen keskustelun luonne ei tule muuttumaan ilman kollektiivista asennemuutosta julkista keskustelua koskien. Merikasarmin ja ja yliopistokampusten asiantuntijat olisi saatava näkemään julkinen keskustelu itseisarvona – ovathan suomalaiset näkökulmat maailman tapahtumiin jo itsessään tärkeitä – ja julkiseen keskusteluun osallistuminen normaalina osana asiantuntijatehtävissä toimimista. Suomalainen keskustelu paranisi merkittävästi, mikäli siihen ottaisi entistä näkyvämmin osaa tutkijat, professorit, opiskelijat, eri asiantuntijat sekä siihen erikoistuneet journalistit muutenkin kuin lausuntoautomaatteina.

Lyhyellä aikavälillä yksi parhaimmista ja todennäköisimmistä tavoista keskustelun vähittäiseksi muuttamiseksi olisi julkisen keskustelun tuominen osaksi opiskelijakokemusta. Opiskelijoita tulisi rohkaista seuraamaan ja osallistumaan julkiseen keskusteluun, koska heille bloggaaminen voi olla helpompaa ajankäytön kannalta, bloggaamisesta saa synergiaa omia opintoja ajatellen, ja kyynisesti todettuna nuoremman sukupolven asenteiden muuttaminen lienee helpompaa kuin kaavoihinsa kangistuneiden akateemisten harmaapartojen, varsinkin kun työpanoksesta tuskin saa rahallista korvausta. Tämä myös tarkoittaa sitä, että opiskelijoille tulisi pyrkiä antamaan tarvittava motivaatio, työkalupakki ja uskallus julkiseen keskusteluun osallistumiseksi ”harmaapartojen” toimesta. Erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa opiskelija-blogit ovat kovaa vauhtia yleistymässä, mutta Suomessa vastaavaa ilmiötä ei vielä ole, mikä on huolestuttavaa. Nykyisen julkisen keskustelun alaisuudessa Suomessa tuskin on kasvamassa uutta asiantuntijasukupolvea, joka on tyytyväinen asioiden nykytilaan. Mutta tämä ei tietysti tarkoita, että nykyopiskelijoista olisi automaattisesti kasvamassa idealisteja, jotka pyrkivät muuttamaan ulkopoliittisen keskustelun luonnetta. Todennäköisempää on, että yhä useampi opiskelija hakee tulevaisuudessa uutisensa, näkökulmansa ja akateemiset vaikutteensa englanninkielisestä aineistosta suomenkielisen keskustelun ja sisällöntuotannon surkastuessa entisestään.

Julkisen keskustelun ja IR-blogosfäärin parantaminen vaatii talkooasennetta ja yritteliäitä yksilöitä. Omalle kollektiivillemme bloggaamisen tavoite on ollut osallistuminen suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun sekä mahdollisuuksien mukaan sen luonteen muuttaminen analyyttisempään ja kansainvälisempään suuntaan. Isona osana tätä on ollut suomalaisen IR-blogosfäärin sekä sosiaalisen median yhteisön kehittäminen. Tämän yhteisön kehityksellä on kuitenkin oltava tavoite: vastaavanlaisten projektien yleistyminen, yhteisön luominen interaktiivisen ulkopoliittisen keskustelun luomiseksi ja näkyvyyden lisäämiseksi yleisessä ulkopoliittisessa keskustelussa ovat tärkeitä suomalaisen IR-blogosfäärin tulevaisuutta ajatellen. Asiantuntevinkaan sisältö ilman laajentuvaa levikkiä ja näkyvyyttä – kuten esimerkiksi Kanavan ja Ulkopolitiikan tapauksessa voidaan todeta – ei kykene tekemään onnistuneita interventiota suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun luonteeseen ja sisältöön, jotka eivät tällä hetkellä täytä nuorta kansainvälisestä politiikasta tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta innostunutta henkilöä innolla ja inspiraatiolla.

Clausewitzin kameleontti ja big history

Suomen IR-blogosfääri on liekeissä. SMK:n häpeilemätön, (lähes) provosoimaton hyökkäys The Ulkopolitistia kohtaan on herättänyt jopa Ulkopoliittisen Instituutin huomion. Nyt onkin hyvä aika tulla esiin ja ottaa kantaa ”twitter-provokaatiosta” vihastuneen pihastuneen Kehittyvien Maakuntien Suomen Muuttuvat Koordinaatit blogin pyörittäjän tosiasialliseen sodanjulistukseen.

Aluksi full disclaimer. Kuten Taivaanrannanmaihari mainitsi postauksessaan, hänen kynästään kyseinen provokaatio ei ollut kotoisin. The Ulkopolitistin tweep-in-chiefinä olen itse vastuussa Hiskin haasteeseen johtaneesta tweetistä, mutta annettakoon tämä väärinymmärrys anteeksi heijastaen Hiskin osoittamaa hyvää henkeä. Ja tietysti Hiskille osoitan paavimaisen anteeksipyynnön siitä, kun hän ei ymmärtänyt sanomaani oikealla tavalla, vaan heitti pienoiset “mantrumit.” Tuo kuitenkin tarkoittaa sitä, että osa haasteesta onkin todellisuudessa esitetty tähän suuntaan. Ja toki siihen tartutaan. Hyvässä hengessä, luonnollisesti.

Syy mantrumiin johtaneeseen man-crush provoiluun epäilyyn johtui yhdestä Hiskin esittämästä pointista muuten varsin mielenkiintoisessa puheenvuorossa. Yleisesti varsin objektiiviseen ja terävään arviointiin kykenevä Hiski, kuten itsekin tokaisi, on sokaistunut Pinkerin pitkistä kutreista ja ”totaalisesta parhaudesta,” joka on aavistuksen sumentantanut hänen arviointikykyään (kenen man-crushilla tuollaista vaikutusta ei olisi?), ja saanut hänen puheenvuoronsa muistuttamaan fanitytön kiivasta tilitystä siitä, kuinka Twilight-trilogia määrittelee fantasiaelokuvien genren uudelleen.

Huomioni siis herätti Hiskin väite siitä, että Pinkerin kirjan on ”kenties 2000-luvun merkittävin puheenvuoro sodasta ja väkivallasta.” Toinen full disclaimer. Myönnän, etten ole lukenut Pinkerin kirjaa – kuten ei muutama muukaan sodan ja strategian tutkimuksen parissa aikaansa viettävä lattea muiden rahoilla hipsterikahviloissa hörppivä kroonisesti laiska sosiaalipummi jatko-opiskelija – joten en kommentoi sen sisältöä sen kummemmin, etenkään väkivallan osalta, johon Hiskin arvostelu keskittyi.

Sotaa käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden osalta on kuitenkin todettava, että väite, jonka mukaan tiedettä popularisoiva, big history genreä edustava kirja voisi (edes kenties) olla vuosikymmenen merkittävin teos, on lähinnä omiaan saamaan pupujusseja surullisiksi - varsinkin jos kirja käsittelee, kuten Hiskin arvostelu antaa ymmärtää, enimmäkseen väkivaltaa.  Väite onkin röyhkeydessään sama kuin julistaisi Stephanie Meyerin (Twilightin “kirjoittaja”) merkittävimmäksi kaunokirjailijaksi viimeisen kymmenen vuoden ajalla.

Tiedettä popularisoivilla kirjoilla on toki hyötynsä (tässä vaiheessa täytyy osoittaa kiitokset Charlylle, joka suositteli lukurotaatiooni päätynyttä Diamondin Collapsea). Tieto on aina hyvästä, ja laajemmalle yleisölle yksinkertaistettu tieto uppoaa varmasti paremmin kuin täynnä akateemista jargonia, pitkiä lauseita ja loputtomia nyanssieroja täynnä oleva teksti. Monet sotaa popularisoivat kirjat – kuten esimerkiksi Victor Davis Hansenin Western Way of War – päätyvät kuitenkin lähinnä vääristämään yleistä tietämystä käsittelemästään aiheesta. Tuskin tarvitsee monelta Lähi-itätutkijalta kysyä, mitä mieltä he ovat esimerkiksi Bernard Lewisin Lähi-idän politiikkaa popularisoivista teoksista, tai kansainvälisen politiikan tutkijoilta Samuel Huntingtonin viimeisestä suuresta narratiivista. Kirjat voivat olla merkittäviä, mutta eivät kovin positiivisella tavalla.

En toki väitä, että sama pitäisi automaattisesti paikkansa Pinkerin kohdalla, mutta big historyssä on genrenä monta vaaraa, joista Hiskikin on uskoakseni hyvin perillä: pitkiä ajanjaksoja käsittelevä, temaattisesti fokusoitunut kirjallisuus pohjautuu pitkälti yleistyksille; jatkuvuuden ja laajojen trendien korostamiselle muutosten ja yksityiskohtien huomioimisen kustannuksella; ja kirjailijan omille ennakkoasenteille – jotka saattavat johtaa esimerkiksi lähteiden tulkitsemiseen väärin tai tarkoituksenmukaisesti – joiden huomioiminen on lähes aina lukijan vastuulla. Vaarallista tästä tekee sen, että big history on suunnattu myös niille, joille näiden virheiden huomaaminen on vaikeaa ellei peräti mahdotonta.

Sota itsessään ei toimintana tai ilmiönä sovellu hyvin big history genrelle tai edes akateemisemmille suurille narratiiveille, kuten Gray argumentoi kirjassaan Another Bloody Century – joka myös itse kärsii, ei niin vähänkään ironisesti, monista genren ongelmista. Hyvänä esimerkkinä toimii myös Charlyn suosittelema John Keeganin A History of Warfare, jonka – toisin kuin Pinkerin tiiliskiven – olen itse asiassa lukenut.  Keeganin HoW, joka käsittelee sotaa usean vuosituhannen aikana, ymmärtää sodan lähinnä kulttuurin jatkeena, osaltaan anti-teesinä halveksimalleen Clausewitzille (joka on vähemmän kunniakas traditio eräiden englantilaisten sotahistorioitsijoiden keskuudessa), jota hän kuitenkin tulkitsee virheellisesti.  Ongelmaksi tämä muodostuu erityisesti kirjan lopussa, jossa yliarvioi kulttuurin merkitykstä sodalle ja sodankäynnille, joka on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muodostunut merkittäväksi ongelmaksi sodan tutkimiselle (ja sen seurauksena myös sodankäynnille). Keegan ei ole ainoa kritiikistä kärsinyt. Uusien narratiivien kehittelijät, kuten Martin van Creveld, Mary Kaldor, TX Hammes ja iso liuta muita ovat joutuneet merkittävän kritiikin kohteiksi, eikä syyttä.

Sota on ilmiönä, kuten Charlykin ajoi takaa korostamalla muun muassa normien ja kulttuurin merkitystä, äärimmäisen kontekstisidonnainen ja siten altis merkittävillekin muutoksille (sen suhteen, kuinka ja kuinka usein sotaa käydään), jotka eivät istu lineaariseen tai progressiiviseen käsitykseen historian kulusta, mikä usein on big historyn takana. Sodan historiallinen epälineaarisuus on haaste kelle tahansa suurta narratiivia metsästävälle kirjailijalle.

Ideationaaliset (ja materiaaliset) tekijät tietysti vaikuttavat siihen, kuinka usein sotia käydään ja millä tavoin, mutta Clausewitzin kameleontti näyttää ryömivän esiin kiven alta silloinkin, kun sitä vastustavat normit ovat vahvat, tai olosuhteet epäsuotuisat esimerkiksi poliittisista, sotilaallisista, teknologisista tai taloudellisista syistä.  Valtiot kuitenkin kykenevät sopeutumaan niitä sitoviin normeihin pyrkien käymään sotaa käymättä sotaa sen ”perinteisessä muodossa,” tai kuten Kalevi Holsti argumentoi, siinä muodossa missä se on länsimaisessa kulttuurisidonnaisessa kontekstissa perinteisesti ymmärretty – mikäli se niiden intresseissä on. Kun on haluja, kuten arvoisa kollegani Taivaanrannanmaihari arvioi olevan, on myös keinoja.

Mitä sodasta voi sitten suurilla narratiiveilla sanoa? Ei sitä, että sotien aika on ohi, nyt tai todennäköisesti tulevaisuudessakaan. Se argumentti on kuultu aikaisemminkin (Take it away, Dropkick Murphys!). Sotien  määrä voi olla laskussa, mutta tämä ei luonnollisesti tarkoita pysäyttämätöntä kehityssuuntaa, mikä Pinkerin (ja Hiskin) kunniaksi on todettava kirjailijan huomioineen – ainakin arvostelun perusteella. Paikkansapitävin suuri narratiivi sodasta on se, että sota ilmiönä ei sovi kovin hyvin suurille narratiiveille.

Yksi harvoista sotatieteen mestareista, preussilainen man-crushini Clausewitz tietää kertoa, että sota on monilla tavoin kontekstiensa määrittämä, mutta perusominaisuuksiltaan yllättävän muuttumaton:

Sota ei siis ole vain varsinainen kameleontti, koska se muuttaa hieman luonnettaan jokaisessa konkreettisessa tapauksessa, vaan se on myös vallitsevien peruslinjojensa kannalta kokonaispiirteiltään merkillinen kolminaisuus, joka koostuu peruselementtinsä alkuperäisestä väkivaltaisuudesta, vihasta ja vihollisuudesta, joita on pidettävä sokeana luontoon pohjautuvana vaistotoimintana, todennäköisyyden ja sattuman leikistä, joiden takia siitä tulee vapaata henkistä toimintaa, sekä sen luonteesta politiikan alisteisena välineenä, luonteesta, jonka takia se kuuluu pelkästään järjen toimintakenttään. – Clausewitz, Carl von, saksankielisestä käsikirjaversiosta (Pickert & von Schramm suom. Harri Eskelinen) Art House, Smedjebacken 1998

Kun sodalle relevantit kontekstit muuttuvat, sotien määrä ja luonne muuttuvat niiden mukana. Minkä tahansa narratiivin on tunnustettava tämä tosiasia päästäkseen viisauden alkuun.  Sota sellaisena kuin me (ja Clausewitz) sen ymmärrämme saattaa joskus loppua, mutta se kertoo enemmän mielikuvituksemme rajallisuudesta kuin sodan tulevaisuudesta. Sota on ollut mukanamme pitkään – erilaisissa muodoissa, tuoden esiin pahimpia ja parhaimpia ominaisuuksiamme – ja itse en näe syytä epäillä tämän muuttuvan hyvin, hyvin pitkään aikaan. George Santayanaa lainatakseni, vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun.

Suomen ulkopoliittinen keskustelu tarvitsee analyyttistä blogosfääriä

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua vaivaa vielä moni perisynti, jotka ovat osaltaan syypäitä siihen, miksi Suomessa keskustelu elää monella tapaa menneessä.   Keskustelu julkisesta ulkopoliittisesta keskustelusta on tarpeen ja ajoittain mukavaa puuhaa, mutta samojen ongelmakohtien iänikuinen esiintuonti ilman ehdotuksia keskustelun parantamiseksi on jokseenkin hyödytöntä, sillä Suomen ulkopoliittisen keskustelun ongelmat ovat laajalti tiedostettuja. Metakeskustelun oleellisinta antia ovatkin ne harvoin kuullut ehdotukset siitä, miten julkista keskustelua tulisi muuttaa.

Keskustelun kasvava siirtyminen perinteisestä mediasta internetiin – erityisesti blogosfääriin ja sosiaaliseen mediaan – heijastuu tällä hetkellä myös ulko- ja kansainvälispoliittisessa keskustelussa. Tämä tulee muuttamaan keskustelun luonnetta, ja se asettaa keskustelijat useiden haasteiden eteen. Nämä haasteet kohtaamalla on kuitenkin mahdollisuus parantaa niitä valuvikoja, jotka herättävät julkista keskustelua kritisoivia kannanottoja.

Asiantuntijuus ilman keskustelua

Yleinen harhaluulo siitä, ettei suomalaisia kiinnosta keskustella ulkopolitiikasta, on väärä. Niin kuin mikä tahansa muu poliittinen aihepiiri, myös ulkopolitiikka herättää intohimoja “kansan syvissä riveissä.” Cision Finlandin vuoden alussa tekemän tutkimuksen mukaan Suomen kymmenen suosituimman poliittisen blogin joukossa oli kolme ulkopoliittisesti sävyttynyttä blogia: Alex Stubbin päiväkirjamainen blogi, sekä suppeita aihealueita käsittelevät englanninkieliset blogit Ari Rusilalta sekä Ralf Grahnilta. Tämän lisäksi, esimerkiksi presidentinvaalien aikana vaalipaneeleissa käyty keskustelu herätti runsaasti kysymyksiä studioyleisössä sekä kotikatsomoissa, kuten Susanna Niinivaara on twitterissä todennut. Pohtimisen arvoinen kysymys kuuluu, miksi tämä mielenkiinto ei ole näkynyt julkisen ulko- ja kansainvälispoliittisen keskustelun tason nousuna?

Yksi ongelmista on asiantuntevan keskustelun rajoittuneisuus perinteiseen mediaan. Valitettavan hyvänä esimerkkinä tästä toimii Ulkopolitiikka-lehti. Ulkopolitiikka on maan ainoa ulkopoliittinen julkaisu, ilmestyen neljä kertaa vuodessa, sen levikin ollessa wikipedian mukaan n. 4000. Digijalanjäljeltään lehti on myös varsin minimalistinen, vaikka lehti on äskettäin avannut itselleen sivun facebookiin. Tästä huolimatta, korkealaatuisen lehden näkyvyys julkisessa keskustelussa on harmittavan vähäistä, minkä voi helposti todeta esimerkiksi google-haulla. Laadultaan ja tematiikaltaan Ulkopolitiikka-lehden tulisi ehdottomasti olla Suomen ulkopoliittisen keskustelun ytimessä. Sen sijaan lehden levikki on äärimmäisen pieni, ja sen näkyvyys verkossa äärimmäisen vähäinen.

Mielenkiintoisena vastakohtana voisi toimia vähemmän perinteistä mediaa edustava Uusi Suomi, joka on etupäässä Puheenvuoro-blogipalstansa kautta ollut verkkokeskustelun synnyttämisen edelläkävijä. Viikottaisia kävijöitä Uusi Suomelta löytyy 254 702 (viikko 12). Mielenkiintoisesti, Uusi Suomen blogipalsta ei kuitenkaan juuri sisällä keskustelua ulkopolitiikasta, muiden poliittisten aihealueiden omiessa keskustelijoiden huomion.  Se vähäinen keskustelu ulkopolitiikasta, mitä Puheenvuorosta löytyy, kärsii julkisen keskustelun perisynneistä, epäanalyyttisyydestä ja puoluepolitisoitumisesta. Usarin palstan tutkiminen paljastaa myös keskeisemmän vian: julkisessa keskustelussa asiantuntijat ja lukijat eivät kohtaa perinteisen median ulkopuolella, jossa aavistuksen kärjistettynä asiantuntijan ja yleisön välinen vuorovaikutus on yksisuuntainen: asiantuntija sanoo totuuden, ja lukija ymmärtää sen hyväksyä.

Keskustelu ilman asiantuntijuutta

Julkista keskustelua käydään yhä enemmän verkossa, on aiheena sitten kunnallis- tai ulkopolitiikka, jossa keskustelijoiden välinen vuorovaikutus on kaksisuuntaista. Jälkimmäisen saralla asiantuntijat eivät kuitenkaan ole vielä löytäneet tietään uusille keskusteluareenoille – suomenkielisiä, analyyttisia ja laajemmin kansainvälis- ja ulkopolitiikkaa käsitteleviä blogeja Suomesta ei juuri löydy siitäkään huolimatta, että blogia pitävät mm. ulkoministerimme Erkki Tuomioja ja kansainvälistä politiikkaa pidemmän aikaa tutkinut Risto E.J. Penttilä.

Yhtenä valitettavimmista esimerkeistä voisi pitää Ulkopoliittista instituuttia, joka julkaisee varsinaisissaan raporteissaan paljon syvällistä analyysiä maailmanpolitiikan eri ilmiöistä ja tapahtumista. Monet tutkijat kommentoivat aktiivisesti perinteisessä mediassa, mutta he eivät pyri synnyttämään keskustelua verkossa. Instituutin verkkosivuilla olevaa blogia päivitetään harvoin, ja se ei ota kantaa tai ole vuorovaikutuksessa muiden julkisten keskustelijoiden kanssa.

Kansalaisjärjestöjen osalta tilanne ei ole parempi. Mm. Atlantti-Seura ja Paasikivi-seura ovat näkymättömiä julkisessa keskustelussa – verkossa tai sen ulkopuolella – vaikka molempien tarkoituksena on kansalaiskeskustelun edistäminen. Molemmat seurat ovat kuitenkin tähän mennessä lähinnä tyytyneet luomaan tietoisuutta oman kannattajaryhmiensä sisäpuolella, jättäen julkiseen keskusteluun vaikuttamisen kansalaistasolla muille. Puolittaisen poikkeuksen tähän luovat mm. Eurooppalaisen Suomen nuorisosiipi Eurooppanuoret, joka pyrkii herättämään keskustelua myös verkossa, vaikka heidän bloginsa kärsiikin analyyttisen materiaalin vähyydestä.

Näyttääkin vahvasti siltä, että siellä missä asiasta keskustellaan, asiantuntijoita ei ole nähtävillä. Se laadukas ulkopoliittinen keskustelu, mitä julkisesti Suomessa käydään, tapahtuu perinteisessä mediassa – radiossa, televisiossa, ja lehtien sivuilla, edustaen etupäässä Hiskin kuvaamaa “autistista röhkintää omalle karsinalle”, on kyseessä sitten ulkopoliittinen julkaisu, tieteellinen instituutti tai kansalaisjärjestö. Verkossa keskustelu on ollut interaktiivisempaa, mutta se kärsii laajalti julkisen keskustelun perisynneistä.

Ulkopoliittisen reaganomicsin loppu

Ei tarvitse olla visionääri nähdäkseen, että keskustelun siirtyminen verkkoon on ilmiö, joka tulee jatkumaan ja kiihtymään. Tämä tarkoittaa myös sitä, että julkisen ulkopoliittisen keskustelun luonne tulee muuttumaan. Julkisen keskustelun valuviat ovat kiinni sen historiallisessa kontekstissa: eristyksessä transatlanttisesta yhteisöstä kylmän sodan aikana. Keskustelun siirtyminen verkkoon on edustaa sille täydellistä antiteesiä: täydellinen vapaus keskustella ulkopolitiikasta millä tahansa tavoin. Tämä on kuitenkin tähän mennessä tapahtunut analyyttisen keskustelun kustannuksella.

Reaganomics-tyylinen ulkopoliittisen keskustelun idea, missä asiantuntijoiden välisen käyvän sivistyneen ja analyyttisen keskustelun toivotaan valuvan kansalaiskeskustelun tasolle, tulisi nyt haudata epäonnistuneena kokeiluna. Asiantuntijoiden röhkiessä omassa karsinassaan, kansalaiset käyvät omaa, asiantuntijoista erillistä keskustelua, oli se toivottua tai ei. Mikäli tämän keskustelun luonnetta ja sisältöä halutaan muuttaa, asiantuntijoiden tulisi jalkautua verkkoon, jossa keskustelu on interaktiivista, ja missä sitä tulevaisuudessa kasvavissa määrin tullaan käymään.

Ne asiantuntijat, jotka ovat uusille areenoille eksyneet, kärsivät vielä eristäytyneisyydestä julkisessa keskustelussa. Tämä puute ei vaivaa pelkästään Suomea, vaan se lienee yleisemmin mannereurooppalainen ilmiö. Potsdamin yliopistossa Saksassa valtio-opin tutkija Ronny Patz, joka on myös eurooppalaisen EU-politiikkaan keskittyvän bloggingportal.eu-sivuston editori, on tutkinut eurooppalaista blogosfääriä, ja todennut, että useista korkealaatuisista blogeista huolimatta eurooppalaista poliittista keskustelua ehkäisee interaktiivisuuden puute. Yksilöt tai mediat eivät keskustele toistensa kanssa, jolloin interaktiivisuus rajoittuu blogistien ja lukijan välille. Tämä ehkäisee varsinaisen keskustelun kehittymistä blogistien välille. Tähän tarvitaan interaktiivista keskustelua niin eri blogien välille kuin blogien ja perinteisen median välille uusien, tai pikemminkin vanhojen, valuvikojen välttämiseksi.

Kaksi pointtia Suomelle

Suomi tarvitsee analyyttisia ulko- ja kansainvälispolitiikkaan keskittyneitä alaa tutkivien tai seuraavien yksittäisten kansalaisten tai ryhmien ylläpitämiä blogeja, jotka lähtevät avaamaan ulkopoliittista keskustelua uusille, kriittisemmille mutta rakentaville näkemyksille. Verkkopohjainen keskustelu, erityisesti blogosfäärin sisällä mahdollistaa perinteistä mediaa tehokkaammin aktiivisen ja interaktiivisen keskustelun, mikä on julkisen keskustelun keskeisimpiä puutteita. Toiseksi, Suomessa olevien yksittäisten blogien tulee jatkossa keskittyä interaktiivisuuteen todellisen keskustelun aikaansaamiseksi. Analyyttisen keskustelun eristyneisyys on merkittävä ongelma perinteisessä mediassa. Vaikka verkkopohjainen julkinen ulkopoliittinen keskustelu on lapsenkengissä, siihen tulisi panostaa.

Mallia aktiivisen blogosfäärin eduista voi hakea angloamerikkalaisessa maailmasta, jossa blogosfäärin merkitys julkisessa keskustelussa on kasvanut merkittävästi. Irakin sodan jälkeinen julkinen ulkopoliittinen keskustelu on kasvavissa määrin siirtynyt sosiaaliseen mediaan ja blogeihin, joiden saama huomio kansainvälisessä mediassa on myös lisääntynyt, varsinkin arabikevään myötä. Esimerkiksi Foreign Affairsin, The Economistin ja Foreign Policyn digitaalinen jalanjälki – jälkimmäisen isännöidessä kansanvälispoliittisen keskustelun nimekkäimpiä blogeja – näkyy julkisessa keskustelussa Atlantin molemmin puolin, ja edustaa merkittävää tietolähdettä myös kotimaisille opiskelijoille ja alasta kiinnostuneille.

Suomen julkinen ulko- ja kansainvälispoliittinen keskustelu kaipaa uusia näkökulmia, pelisääntöjä, ja interaktiivisempia areenoita. Keskustelu Suomen ulkopoliittisen keskustelun puutteista, niin tarpeellista kuin se onkin, on asia, jota tulisi välttää korjaamalla niitä puutteita, jotka näitä kannanottoja ovat synnyttäneet jo toistakymmentä vuotta. Tämä mahdollistaisi irrottautumisen ympäröivän maailman analysoimiseen uudenlaisen keskustelun kautta, jossa avoimuus, analyyttisuus ja ennen kaikkea interaktiivisuus ovat pääosassa. Internet tarjoaa tähän luontevimman areenan. John Stuart Milliä mukaillen, liberaalin yhteiskunnan tärkein etu on juuri julkinen debatti, jossa ideat kilpailevat ja rationaalisen keskustelun myötä päädytään uusiin ja parempiin ulkopoliittisiin visioihin ja toimintatapoihin. Internet sopii tähän tarkoitukseen. Ulko- ja kansainvälispoliittinen blogosfäärimme tarvitsevat omia Angry Birdsejään toimimaan kansakunnan unilukkareina, ja luomaan lisää uudenlaista, rakentavampaa keskustelua.