Venäjä kiristää otettaan Kaukasuksesta

Neuvosto-Kaukasuksen kartta. Wikipedia Commons.

Maaliskuussa 2012 Venäjän politiikka suhteessa Transdniestriaan, Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan muuttui. Presidentti Dmitri Medvedev nimitti yhtenä viimeisinä töistään ‘Venäjän presidentin erityisedustajat’ näihin Venäjän epävirallisiin protektoraatteihin. Abhasian erityisedustajaksi tulee viereisen Krasnodarin alueen kuvernööri Aleksandr Tkachev ja Etelä-Ossetian sai Pohjois-Ossetian presidentti Teimuraz Mamsurov. Transdniestriaan suhteita hoitaa aseteollisuudesta vastaava varapääministeri Dmitri Rogozin. Nimitykset symboloivat Moskovan pyrkimystä vahvistaa otettaan separatistialueista ja tehdä niistä käytännössä osa Venäjää. Kremlin otteen kiristyminen lähiulkomaista indikoi sitä että puheet lännen ja Venäjän suhteiden lämpenemisestä ovat pitkälti toiveajattelua. Lopuksi Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja pohtii onko tällä kaikella mitään merkitystä Suomen Venäjä-suhteelle.

Aiemmin Abhasian ja Etelä-Ossetian asioita oli pitkälti hoidettu suoraan Moskovasta. Vaikka Sukhumiin ja Tshinkvaliin tulee jäämään Venäjän 2008 avaamat edustustot, merkittävimmät asiat tullevat jatkossa hoidetuksi erityisedustajien kautta. Huomionarvoista on että Tkachev ja Mamsurov ovat molemmat Putinin luottomiehiä ja viereisten Venäjän alueiden päämiehiä (Eurasia Daily Monitor, 23.3.2012). Mamsurov nimitettiin Venäjän Kaukasuksella sijaitsevan Pohjois-Ossetian presidentiksi 2005 ja hänen annettiin säännöllisesti vaatia Etelä-Ossetian yhdistämistä osaksi Venäjää, joka mahdollistaisi yhtenäisen osseettiterritorion luomisen. Mamsurovin, joka on itse osseetti, oletetaan pystyvän hoitavan Etelä-Ossetian epävakaata poliittista tilannetta edeltäjiään paremmin. Separatistivaltion vaalit voittanutta oppositiojohtaja Alla Dzhioevaa (Ulkopolitist 8.12.2011, ‘Arabikevät saapui Etelä-Ossetiaan?’) pidetään nykyään epävirallisena vankina sairaalassa, jotta hän ei voisi osallistua presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen 25.3. järjestettävään uusintaan.

Aleksandr Tkachev on toiminut viisimiljoonaisen Krasnodarin alueen kuvernöörinä jo vuodesta 2001 lähtien ja hänellä huhutaan olevan hyvät välit Putiniin. Hän vastaa virkansa puolesta Sotsin 2012 talviolympialaisten valmistelusta ja on kisojen valvontatoimikunnan jäsen. Tkachev toimeenpani väliaikaisen kauppasaarron Abhasiaa vastaan 2004-2005, sen jälkeen kun ‘väärä’ ehdokas Sergei Bagapsh oli voittanut alueen presidentinvaalit. Tkachev sulki Abhasian ja Venäjän välisen rajanylityspaikan Psou-joella, joka esti sitrushedelmien –jotka muodostavat maakunnan suurimman vientituotteen– myynnin Venäjän asutuskeskuksiin. Erityisedustajaksi nimittämisen jälkeen Tkachev totesi että koska hän on nyt vastuussa Abhasian ja Venäjän välisestä yhteistyöstä hän tulee tekemään töitä kahden kansakunnan lähentymiseksi ja yhteisen taloudellisen alueen luomiseksi (Kommersant Rostov, 20.3.2012). Abhasian presidentti Aleksandr Ankvabin kanssa hänellä on hyvät välit ja keskinäinen ymmärrys –ehkä siksi että Ankvab toimi Bagapshin kabinetissa taannoisen sitrushedelmäkriisin aikana ja tietää kuka on viime kädessä isäntä?

Tkachevin puheet yhtenäisen talousalueen luomisesta ja kansakuntien lähentymisestä tuovat pakostikin mieleen David Mitranyn Euroopan integraatiota selittämään kehittämän neofunktionalistisen teorian, jonka mukaan taloudellisen keskinäisriippuvuuden syventyminen edistää alueellista integraatiota. Etelä-Ossetian ja Abhasian tapauksessa kyse on tietysti perin yksisuuntaisesta taloudellisesta riippuvuussuhteesta, jota Venäjä pyrkii toimillaan syventämään. Etelä-Ossetialla ei käytännössä ole omaa taloutta, vaan alue pyörii Moskovan tukiaisten avulla –jota paikallinen Moskovalle uskollinen eliitti jakaa tukijoilleen. Abhasialla on taas perinteisesti ollut sekä maatalous- että turismisektori, jotka ovat molemmat perustuneet venäläiseen kysyntään. Maakunta toimittaa myös suuren osan Sotsin olympialaisten suureellisten rakennusprojektien raaka-aineista. Tkachevin nimitystä voi pitää osaltaan merkkinä siitä että Venäjä haluaa varmistaa Abhasian täyden yhteistyön Putinin hallinnolle tärkeän prestiisihankkeen –Sotsin olympiakisojen– onnistumisen turvaamiseksi.

Valery Dzutsev kirjoittaa että Moskovan otteen kiristyminen Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta johtuu osittain Venäjän oman poliittisen järjestelmän luonteesta (Eurasia Daily Monitor, 23.3.2012). Venäjä ei voi pitemmän päälle sallia separatistivaltioiden demokratisoitumista –jota symboloi Etelä-Ossetian viime syksyiset vaalit sekä Abhasian useat vaalit 2000-luvulla, joissa joka kerta ‘väärä’ ehdokas on voittanut. Nämä vapaat vaalit ovat kontrasti tavalle, jolla Pohjois-Kaukasuksen tasavaltoja yritetään pitää keskusvallan kontrollissa yhdistelmällä väkivaltaa ja paikallisen eliitin lahjomista, joka huolehtii siitä että Yhtenäinen Venäjä saa 99 prosenttia äänistä. Turvallisuusjoukkojen suorittamat kidnappaukset ja lavastetut murhat jatkuvat ja johtavat väkivallan kierteen jatkumiseen ja islamistiseparatistien kannatuksen nousuun. Venäjä yrittää saada Dagestanin tilannetta hallintaansa siirtämällä 20 000 sotilasta (joka on suunnilleen Georgian armeijan koko) Tsetseniasta rajan yli Dagestaniin (Eurasia Daily Monitor, 21.3.2012). Separatistialueilla kannetaan huolta siitä että kehitys johtaa lopulta samanlaiseen hallintomalliin kuin näiden vuorten pohjoispuolisten heimoveljien ‘autonomisissa’ tasavalloissa.

Ehkä parhaimman indikaation nimityskierroksen merkityksestä Venäjän ulkopolitiikalle saa tarkastelemalla uutta Transdnistrian erityisedustajaa Dmitri Rogozinia. Harva teko olisi ollut parempi symboli sille että Moskova pyrkii säilyttämään status quon. Rogozin on toiminut laitakansallismielisissä, venäläisen diasporan oikeuksia peräänkuuluttavissa ja imperiumin palauttamisesta haavailevissa, poliittisissa järjestöissä jo 1990-luvulta lähtien. 2008 Putin nimitti Rogozinin Venäjän Nato-lähettilääksi, joka tulkittiin laajalti tahallisena loukkauksena. Rogozin kunnostautui Brysselissä yrittämällä saada psykologista yliotetta neuvottelukumppaneistaan olemalla loukkaava ja pyrkimällä systemaattisesti konflikteihin. Rogozin jatkaa tehtävässään aseteollisuudesta vastaavana varapääministerinä. Venäläisessä hallintojärjestelmässä tsaarin luottomiehellä saattaa hyvinkin olla useita päällekkäisiä tehtäviä. Ironista Rogozinin portfoliossa on että Transdniestria oli erityisesti 1990-luvulla neuvostoaseiden laittoman jälleenmyynnin Mekka, jossa mm. Viktor Bout vieraili säännöllisesti.

Venäjän ja lännen väliselle suhteelle nämä sinäänsä marginaaliset tapahtumat Kaukasuksella eivät ennakoi hyvää. Venäjän ulkopolitiikan linjan voi tiivistää kahteen sanaan: jatkuvuus ja realismi. Kuten ulkoministeri Sergei Lavrov totesi hiljattain: ulkopolitiikka ei voi perustua vastustajien intentioiden ennustamiseen vaan kapasiteettien arvioimiseen (Kommersant 20.3.2012). Vaikka Venäjällä ja Yhdysvalloilla on joitain yhteisiä etuja niin näiden määrä tuntuu vähenevän. Putin on perunut  Chicagon Nato-huippukokouksen yhteydessä järjestettävän Nato-Venäjä tapaamisen, koska hänellä on muita kiireitä (Eurasia Daily Monitor, 22.3.2012). Venäjällä ei ole aikomustakaan antaa periksi alueilla, joiden se katsoo olevan itselleen strategisesti merkittäviä. Moskova on arabikevään jäljiltä ainakin yhtä skeptinen kuin mitä se oli Ukrainan ja Georgian värivallankumousten aikaan demokratian leviämisestä sen lähiulkomaihin. Demokratian leviäminen on välillisesti uhka Venäjän nykyhallinnon omalle legitimiteetille ja vakaudelle. Nyky-Venäjä ei enää pelkää Naton panssarivaunuja Itä-Euroopan tasangoilla vaan iPhoneja käyttävää nuorisoa, joka saa vaarallisia vaikutteita länsimaiden tiedustelupalveluiden kätyreiltä.

Suomelle Venäjä-suhde tulee säilymään ulkopolitiikan keskeisimpänä haasteena: miten yhteensovittaa hyvien suhteiden jatkuminen –johon sekä maamme turvallisuus että huomattavan tuottoisa idänkauppa perustuu– ja länsimaisten arvojen peräänkuuluttaminen osana eettistä ulkopolitiikkaa? Venäjän realistinen valtapolitiikka Kaukasukselle pitänee huolta siitä että kaukasialaiset tulevat säilymään yhtenä suurimmista suomalaisten pakolaiskeskusten asiakasryhmistä, ja että heidän läsnäolonsa tulee herättämään vastaisuudessakin Johan Bäckmanin ja Juha Molarin kaltaisten apologeettisten antifasistien paheksuntaa. Suoranaisia johtopäätöksiä Kaukasuksen tapahtumien vaikutuksesta Suomen ja Venäjän suhteeseen ei tule tehdä. Georgian sota ei muuttanut kansainvälisen politiikan luonnetta –toisin kuin silloinen ulkoministeri Alexander Stubb argumentoi kuuluisassa 080808 puheessaan– muuten kuin että länsimaat heräsivät osittain postmodernista Ruususen unestaan.

Venäjä soveltaa hyvin erilaista logiikkaa lähiulkomaihin kuten Georgiaan ja Ukrainaan, kun taas Suomi on maan rajanaapureista ainoa, jonka kanssa se keskustelee aidon tasavertaisesti. Suomen sotilastiedustelun päällikkö Georgij Alafuzoff on oikeassa sanoessaan (Taloussanomat, 7.1.2012) että jopa Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys aiheuttaisi todennäköisesti vain taloudellisia seurauksia kahdenväliselle suhteelle –kuten esimerkiksi mystisia puutullien nousuja. Tärkeämpää on huomioida se tosiasia että Venäjän ulkopolitiikka perustuu edelleen vahvasti realistiselle ajattelulle, eikä maa ole osa länsimaista turvallisuusyhteisöä. Niin kauan kuin tämä asiantila jatkuu toivoisi että Suomen poliittisella johdolla –joka tuntuu keskittyvän varuskuntien lakkauttamiseen sillä välin kun otetaan lisää lainaa– olisi viisautta ottaa oppia Sergei Lavrovin erinomaisesta analyysista: puolustuspolitiikka ei saa perustua muiden toimijoiden intentioiden ounasteluun vaan –ennenkaikkea sotilaallisten– kapasiteettien distribuution objektiiviseen arvioimiseen.

Blondin eka kerta Putinin kanssa? Katso video

Ulkopolitist tarjoaa lukijoilleen iltapulumaisen katsauksen Venäjän perin kyseenalaisten presidentinvaalien ehkä viihdyttävimpään ulottuvuuteen: poliittiseen mainontaan. Sekä televisiomainokset että Youtube-videot tarjoavat mahtavaa tahallista ja tahatonta komiikkaa itänaapurin poliittisesta järjestelmästä. Satiiri on ollut yksi mielenosoittajien vahvimmista aseista ja Internet on mahdollistanut videoiden halvan ja vaivattoman levittämisen maassa, jossa tietokoneet ja älypuhelimet ovat yleistyneet valtavasti viime vuosina.

Aloitetaan ensin Putinin leiristä. ‘Venäjä ilman Putinia. Maailmanloppu huomenna!’ video on kerännyt vajaa miljoona katsojaa Internetissä ja toistaa Putinin vaalikampanjan sanomaa vaihtoehdosta nykyisen vakauden ja 1990-luvun kaaoksen uusiutumisen välillä. Jos Putinia ei oltaisi valittu, maahan muodostuisi satoja uusia puolueita ja uusnatseista tulisi merkittävä poliittinen voimatekijä. Toukokuuhun mennessä Venäjän ydinasearsenaali on päätynyt Yhdysvaltojen hallintaan, ja vuotta myöhemmin Pohjois-Kaukasuksen tasavallat eroavat Venäjästä ja muodostavat islamilaisen emiraatin. Vuonna 2014 Georgia järjestää Sochin talviolympialaiset ja kieltää venäläisiä urheilijoita osallistumasta kisoihin.

Putinin viralliset vaalimainokset toistivat samaa sanomaa, joka esitettiin Venäjän valtiontelevisiossa ennen vaaleja esitetyssä dokumentissa jossa todettiin että ‘viimeisten yhdentoista vuoden aikana Venäjästä on tullut edistyksellinen valtio, jolla on erittäin kehittynyt talous, ja kunnia tästä kuuluu yhdelle miehelle, Vladimir Putinille’ (3.1.2012 Johnson’s List). Dynaaminen maanisä tekee konkreettisia uudistuksia ja kiertää maata. Yhtenäinen Venäjä keskittyy ihmisiin ja antaa huomiota jokaiselle. Jotta Venäjä voi jatkaa uudistumista tulee kieltäytyä populismista ja kantaa vastuuta. Voitot urheilussa edesauttavat terveen kansakunnan rakentamista ja voittoja elämässä. Tahatonta komiikkaa taas tarjoaa kaksimielinen mainos, jossa nuori kaunotar kysyy ennustajalta kenestä tulee hänen ensimmäinen kertansa. Tarot-kortissa komeilee kukas muu kuin Vladimir Vladimirovich – joka tulee varmasti pitämään huolta tytöstä luotettavana miehenä – jota sankarittaremme lähtee tuolta istumalta äänestämään. Toisessa versiossa brunette käy lääkärillä keskustelemassa samasta asiasta samanlaisin tuloksin.

Muista ehdokkaista venäläisen politiikan äärinationalistinen hovinarri ja takavuosien Suomen-syöjä Vladimir Zhirinovski ei tuota pettymystä. Zhirinovskin käsittämättömässä postmodernissa mainoksessa mies piiskaa aasiparkaa ja toteaa että Venäjän symboli on aina ollut laukkaava troikka, joka on nyt muuttunut pirun aasiksi -äänestämällä Zhirinovskia kaikki muuttuu paremmaksi. Kommunistien Gennadi Zjuganov -joka melkein voitti Boris Jeltsinin vuonna 1996- puolestaan yrittää olla köyhän miehen dynaaminen Putin-klooni, jonka vaalisloganina oli ‘Vaihtoehtoa ei ole? Vaihtoehto on aina olemassa’.

Paras ja ainakin huvittavin analyysi Venäjän päivänpolitiikasta löytyy usein Youtuben anonyymeistä satiirisista videoista. Eeppinen ‘Valitse toinen laiva‘ video esittää Dmitri Medvedevin ja Vladimir Putinin taannoisesta ilmoituksesta vaihtaa keskenään paikkoja Titanic-tulkinnan, jossa tandemi rinnastetaan Jackin ja Rosen kiihkeään tuhoontuomittuun romanssiin valtiolaivalla, joka on vääjäämättömästi törmäämässä jäävuoreen. Alunperin Ekho Mosvki -radioaseman kotisivulla esitetty ‘Talviyön unelma‘ video puolestaan tarjoaa oivaltavan analyysin siitä miksi Putin ja hänen liittolaisensa eivät tule suostumaan oikeaan demokraattiseen vallanvaihtoon (15.2.2012 Ulkopolitist). Videossa entinen pääministeri Putin vastaa oikeussalin häkissä syytöksiin korruptiosta ja valtionomaisuuden kavaltamisesta. Uudelleen kukoistukseen puhjennut poliittinen satiiri on yksi konkreettisimmista symboleista venäläisen yhteiskunnan vähittäisestä ‘eurooppalaistumisesta’ ja entistä korkeammin koulutettujen ja varakkaampien venäläisten turhautumisesta maansa yhä bysanttilaiseen poliittiseen kulttuuriin.

Vladimir Putin ja Kremlin kirous

Vladimir Putinista tullee Venäjän seuraava presidentti 4. maaliskuuta, vaalin ensimmäisellä kierroksella. Hän on ylivoimaisesti suositumpi kuin kukaan kesyistä vastaehdokkaistaan -muita ei päästetty ehdolle- ja virkamieskoneistolla on insentiivi varmistaa että pomo saa yli puolet äänistä kuten jo näimme tapahtuvan marraskuussa duuman vaalissa. Räikeä vaalivilppi on johtanut eksponentiaalisesti kasvaneihin mielenosoituksiin Moskovassa ja suureen rakenteelliseen muutokseen venäläisessä politiikassa: keskiluokan politisoitumiseen (Ulkopolitist, 9.1.). Oikea kysymys onkin kuinka kauan Putinilla on aikaa jäljellä, ja mitä tapahtuu hänen jälkeensä (Economist, 11.2.). Vaikka Putin ei haluaisi asiaa tiedostaa, hänen liittolaisensa tietävät että kulunut vuodenvaihde on vanhan tsaarin lopun alku. Heillä on yhteinen ongelma; varmistaa oma valta, vapaus ja kerätty omaisuus. Tämä ongelma tekee Putinista käytännössä Kremlin vangin ja demokraattisesta vallanvaihdosta hyvin epätodennäköisen.

Vaalit venäläiseen tapaan

Itse vaalien asetelma on masentavan yksinkertainen. Ehdokkaista Gennadi Zjuganov (kommunistit), Vladimir Zirinovski (liberaalidemokraatit) ja Sergei Mironov (Oikeudenmukainen Venäjä) edustavat duuman kesyjä oppositiopuolueita, jotka ovat ylläpitäneet demokratian vaikutelmaa. Miljardööri Mihail Prohorov (sitoutumaton) on ainoa poliittinen untuvikko tässä kaartissa. Ainoastaan Zjuganov, jonka Jeltsin voitti täpärästi 1996, saattaa päästä yli 10% prosentin eikä kenestäkään ole haastajaksi Putinille joka on jo ilmoittanut ettei osallistu vaaliväittelyihin. Tämän vuoksi heidät on päästetty ehdolle, toisin kuten esimerkiksi Liberaalipuolue Jablokon veteraanipuheenjohtaja Grigori Javlinsky. Zjuganov on kunnostautunut  duuman hovinarrina ja äärinationalistisena populistina. Prohorovilla ei taas ole oikeaa kannatuspohjaa edes Moskovan keskiluokan keskuudessa, jossa hänet nähdään Kremlin suosimana vaarattomana liberaalina varaventtiilinä. Hallintokoneisto ja valtionmedia on valjastettu Putinin presidenttiehdokkuuden taakse. Putin saattaisi hyvin voittaa tämän surullisen  joukon ensimmäisellä kierroksella ilman vaalivilppiä, sillä hänen henkilökohtainen kannatuksensa on huomattavasti Yhtenäistä Venäjää suurempi. Tulosta kuitenkin tuskin jätetään sattuman varaan.

Eläkevakuutus

Valtakunta syytesuojasta.

Jotta voimme ymmärtää Venäjän vuoden 2008 ja 2012 presidentinvaalien dynamiikkaa, meidän kannattaa palata hetkeksi ajassa taaksepäin. Pietariin ja 1990-luvun alun villeihin vuosiin, jolloin nuori virkamies Vladimir Putin toimi kaupungin kansainvälisten asioiden päällikkönä. Virka toi Putinin usein Suomeen, erityisesti ystävyyskaupunki Turkuun, jossa hän tapasi myös Suomen silloisen ulkoministerin Paavo Väyrysen (kuten Väyrynen on vaatimattomana miehenä usein huomauttanut). Olennaisempaa on kuitenkin että Putin vastasi lupien myontämisestä kansainväliseen raaka-ainekauppaan. Clearing-kaupanteon tarkoituksena oli saada ruokatarvikkeita vastineeksi ulkomaankaupasta. Ruokaa saatiin kuitenkin paljon odotettua vähemmän ja välittäjäfirmat ansaitsivat 34 miljoonan dollarin bonukset (St Petersburg Times, 29.7.2005). Kaupunginvaltuuston selvitys tammikuulta 1992 totesi 11 miljoonan dollarin katoamisen kirjanpidossa. Raaka-aineita oli jossain tapauksissa myyty 2000 kertaa maailmanmarkkinahintaa halvemmalla. Putinia syytettiin asiakirjojen pimittämisestä, ja raportti suositteli hänen erottamista ja syyteharkintaa.  Putinin mentori, pormestari Anatoly Sobchak piti huolta suojatistaan (American Foreign Policy Council, 17.3.2000); asia ei koskaan edennyt ja on unohtunut.

La bella vita.

Putin ja hänen tukijansa kuitenkin tietävät hyvin että heidän vapautensa ja vaurautensa riippuu vallan säilyttämisestä. Tämä on vuoden 1999 vallanvaihdon ja 2004 vuonna alkaneen Jukos-oikeudenkäynnin opetus. Jeltsinin terveyden murtuessa tämän lähipiirin piti hankkia uusi presidentti joka säästäisi heidät korruptio-oikeudenkäynneiltä ja turvaisi 1990-luvulla hankitun entisen valtio-omaisuuden. Rentier-taloudessa valtion hallitseminen tarkoittaa mahdollisuutta hallita sen raaka-ainatuloja, ja jakaa niitä omille tukijoille luovan kirjanpidon avulla. Putin ei halua päätyä Hodorkovskiksi Hodorkovskin tilalle viettämään eläkepäiviään pakkotyöleirille Siperiaan. Putinin hallinnon omat toimet antavat oivan esimerkin siitä kuinka päästä eroon vanhasta eliitistä, ottaa haltuunsa näiden keräämä omaisuus ja hankkia kansansuosiota heidän kustannuksellaan. Tilanne on enemmän tai vähemmän sama kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa (Baltiaa lukuunottamatta): Ukrainassa entinen pääministeri Julia Timoshenko on päätynyt vankilaan länsimaiden tuomitseman korruptio-oikeudenkäynnin seurauksena. Georgian uusi oppositiojohtaja miljardööri Bidzina Ivanishvili lupasi ensityökseen toimittaa Mikheil Saakashvilin linnaan korruptiosta. Tämän vuoksi demokraattinen ja todellinen vallanvaihto on henkilökohtainen riski, jota tulee välttää. Tämän vuoksi Putin päätyi epäkarismaattiseen vanhaan ystäväänsä Dmitri Medvedeviin 2008, toimimaan eräänlaisena harmittomana maatalouslomittajana. Medvevilla ei ollut taustaa turvallisuuspalvelussa -toisin kuin ennakkosuosikki varapääministeri Sergei Ivanovilla- ja hän ei saavuttanut itsenäistä kannatusta valtaeliitin tai väestön keskuudessa.

Jäljet pelottavat

Vallattoman kohtalo.

Arabikevät on lisännyt valtaeliitin paranoiaa ja huolta omasta tulevaisuudestaan. Putinia ei ole vaikea kuvitella Robert Mugaben tilalle pikaruokaketju Nandosin hilpeän nostalgiseen mainokseen. Tämä psykologinen paine auttanee osaltaan selittämään Venäjän päätöstä kaataa maltillinen Syyriaa-koskeva päätöslauselma, joka tulee heikentämään maan arvovaltaa erityisesti Lähi-idässä. Venäjän perustuslakituomioistuimen presidentti Valery Zhorkin kirjoitti 26. tammikuuta että ‘Länsi jahtasi Milosevicia, Saddamia ja Gaddafia. He ovat kaikki kuolleita. Länsi tulee hoitamaan Assadin, ja käymään meihin käsiksi. — Länsi tukee pahanlaatuista demokratialiikettä Venäjällä saadakseen tekosyyn interventioon ja kansakuntamme tuhoamiseen.’ Pavel Felgenhauer toteaa että Assadin suojeleminen ei palvele Venäjän vaikutusvaltaa Lähi-idässä. Kuitenkin Venäjän valtaeliitti ei ole suojaamassa klienttiään vaan itseään (Eurasia Daily Monitor, 2.2.2012). 3. helmikuuta, päivää ennen viimeisintä suurta mielenosoitusta Moskovassa, Putinin avustaja Dmitri Peskov kertoi (NY Times, 3.2.2012) tiedustelupalvelun tienneen jo ‘kaksi kolme vuotta sitten’ että duuman vaaleja syytettäisiin epärehelliseksi. Tämä poliittinen epävakaus on Washingtonin aikaansaannosta. Peskov antoi myös mielenkiintoisen ennustuksen että ‘sama skenaario tulee toistumaan myös 4. maaliskuuta jälkeen’. Sama topos jatkui seuraavan päivän pro-Putin varjomielenosoituksessa, joka oli valtiotelevision ykkösuutinen ja jossa osoitettiin sormella erityisesti Yhdysvaltojen uutta lähettilästä Michael McFaulia ja kannettiin ‘Ei oransseille vallankumouksille’ ja ‘Emme tarvitse arabikevättä!’ kylttejä (NY Times, 4.2.2012).

Valtaeliitti. Keskinäinen riippuvuussuhde.

Selviytymisen logiikka

Mitä maaliskuussa sitten tulee tapahtumaan, sen jälkeen kun Putin valitaan ensimmäisellä kierroksella? Oppositio ei tule luultavasti hyväksymään tulosta ja seurauksena on iso mielenosoitus, ainakin Moskovassa. Iso kysymys on alkaako hallinto käyttää nykyistä kovempia otteita opposition hajottamiseksi, jos mielenosoitukset jatkuvat ja protestimieliala kasvaa. Kreml valmistelee – näennäistä – uudistusohjelmaa, jonka Putin voi esitellä heti kautensa alussa. Useat ministerit tulevat saamaan kenkää, heidän joukossa ehkä myös Medvedev. Kuitenkin Putin on luultavasti menettänyt Moskovan ja Pietarin keskiluokan kannatuksen lopullisesti. Nykyhallinnon kannatus on laskemassa vääjäämättömästi myös hiljaa rappeutuvalla maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa (NY Times, 9.2.2012); suuren enemmistön mielipiteillä ei ole kuitenkaan väliä. Virkamieseliitin ja armeijan – joiden tuki on korvaamaton kansansuosion laskiessa – uskollisuus tullaan ostamaan jatkossakin investoinneilla maanpuolustukseen ja valtioyhtiöiden läänittämisellä. Niin kauan kuin Putinilla on näiden viiteryhmien tuki, hän on turvassa. Hodorkovski ainakin on tämän oivaltanut kirjoittaessaan että ‘Kudrinia ja hänen kollegojaan ei saa torjua. Putin voi nähdä heidät alaisinaan, mutta meidän tulee nähdä heidät kanssakansalaisina (Economist, 11.2.2012).’ Kuitenkaan niin kauan kun Putin ja tämän tukijat eivät voi varmistua syytesuojasta, heillä ei ole kannustimia vallanvaihtoon vapaiden vaalien kautta. He voisivat saada tämän varmuuden vain jos Venäjällä olisi onnistunut esimerkki demokraattisesta vallanvaihdosta. Sellaista ei kuitenkaan löydy maan historiasta. Sekä nykyhallinnolla että oppositiolla ei ole insentiivejä luottaa toistensa sanaan; peliteorian Prisoner’s dilemma soveltuu hyvin Venäjän nykytilaan. Maan instituutiot ovat niin kehittymättömät että politiikasta voisi tulla toistuva peli. Hallinnon omat teot muistuttavat siitä mitä vallattomalle voi käydä maassa, jossa ei ole riippumatonta oikeusvaltiota. Putin on itse luomansa järjestelmän vanki.

Venäjällä valta on joka kerta joko peritty tai otettu. Vladimir Putin tietää tämän.