Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

Unifil: Mission Impossible?

Tunnetun aforismin mukaan mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Yli 30 vuotta Libanonissa toiminut YK:n ”väliaikainen” rauhanturvaoperaatio Unifil näyttää vahvistavan väitteen paikkansapitävyyden. Unifil perustettiin vuonna 1978 rauhoittamaan Israelin ja Libanonin välinen raja-alue Israelin ensimmäisen invaasion jäljiltä. Sen jälkeen on toinenkin Israelin invaasio ja raja-alueen miehitys vuosina 1982 – 2000 sekä Israelin ja Hizbollahin välinen sota vuonna 2006. Etelä-Libanonin konflikti on muuttanut muotoaan, mutta se jatkuu yhä, ja sen perimmäiset syyt ovat edelleen olemassa. Sama pätee Unifiliin, jonka riveihin Suomikin on lähettämässä sotilaitaan – jo kolmannen kerran. Miksi kansainvälisen yhteisön vuosikymmeniä kestänyt, merkittävä rauhanturvapanos Etelä-Libanoniin on tuottanut näin vaatimattomia tuloksia?

Konfliktin keskiössä on ristiriita Israelin ja Etelä-Libanonista käsin toimivien Israelin vihollisten (ennen palestiinalaiset, nyt Syyrian ja Iranin tukema Hizbollah) välillä. Vaikka Unifilin tehtävä on rajattu Etelä-Libanoniin, alueen konfliktia ei kuitenkaan voida ratkaista Etelä-Libanonissa. Ratkaisu riippuu Lähi-idän konfliktin isommasta kokonaisuudesta. Sen ainesosia ovat Libanonin sisäinen valtakamppailu Hizbollahin ja eri ryhmittymien välillä sekä jatkuva Israelin ja Syyrian välinen konflikti Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista.

Unifil on aina ollut mahdottoman tehtävän edessä. Se kykenee kyllä aika ajoin rauhoittamaan raja-aluetta mandaattinsa mukaisesti, mutta ei voi mitään sille laajemmalle konfliktille joka sen ympärillä koko ajan kytee. Aina kun konflikti on leimahtanut avoimeksi sodaksi, Unifil on ollut voimaton. Kun ei ole toimivaa rauhanprosessia, jota Unifil voisi edistää, Unifilistä on tullut operaatio, jonka tosiasiallisena tehtävänä on kulloinkin vallitsevan tilanteen pitäminen ennallaan, jolle ”no news is good news.” Tämän työn arvoa ei silti pidä vähätellä. Unifilistä on vuosien mittaan tullut ennustettava osa Etelä-Libanonin konfliktin kokonaiskuvaa. Unifilin läsnäolosta ei pidä sen paremmin Hizbollah kuin Israelkaan, mutta kumpikin on siihen tottunut ja sen poisvetämisellä olisi kiistatta raja-alueen haurasta vakautta, saati paikallista talouselämää, horjuttavia vaikutuksia.

Unifilin passiivista roolia on useasti yritetty useasti muuttaa. Viimeisin ja vakavin yritys tässä suhteessa tehtiin heti vuoden 2006 kesäsodan jälkeen. Länsivaltojen aloitteesta YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Unifiille uuden mandaatin, joka sallii laajemman voimankäytön ja jossa otetaan ensi kertaa poliittista kantaa yhtä osapuolta vastaan: ongelmaksi osoitetaan Hizbollahin aseet etelässä ja niiden riisuminen asetetaan operaation keskeiseksi tavoitteeksi. Unifil kytkettiin näin osaksi lännen yleistä Libanonin-politiikkaa, jossa etusijalla ovat länsimielisten libanonilaisten (maaliskuun 14. –liittouma) sekä länsimielisen pääministeri Haririn salamurhaa tutkivan YK:n erikoistuomioistuimen tukeminen.

Uusi mandaatti on kuitenkin monella tavalla ongelmallinen. Israelin armeija ei onnistunut riisumaan Hizbollahia aseista vuoden 2006 sodassa. On näin ollen epätodennäköistä, että Unifil kykenisi pääsemään samaan tavoitteeseen rauhanomaisin keinoin. Asettamalla Unifilille tälläisen tavoitteen turvallisuusneuvosto itse asiassa siirsi Unifilin toiminnan painopistettä perinteisestä rauhanturvausta, jossa keskeistä on puolueettomuus ja kaikkien osapuolten suostumus, kohti rauhaan pakottamista. Tämä jäi kuitenkin teoreettiseksi pohdiskelusksi. Libanonin länsimielinen hallitus kieltäytyi heti toteuttamasta aseistariisuntaa – peläten avointa sisällissotaa. Vuodesta 2008 lähtien Hizbollah on itse istunut Libanonin hallituksessa, joten on varmaa, että Libanonin kanta ei muutu. Turvallisuusneuvosto on joutunut antamaan periksi. Käytännössä, uusi vahvempi mandaatti ei ole muuttanut vallitsevaa tilannetta. Unifil on vaihvihkaa palautunut vanhaan roolinsa raja-alueen valvojana. Hizbollah on madaltanut profiiliaan etelässä, mutta se on yhä aseissa ja aseistautuu lisää. Myös Israel pitää ruudin kuivana.

Unifiliä on kuvailtu ”ansalangaksi”: sotatoimet raja-aluella koskisivat heti Unifiliä voisivat sitä kautta johtaa kansainvälisiin vastatoimiin. Tässä mielessä Unifil on kansainvälisen yhteistön – ja 2006 sodan jälkeen – varsinkin länsivaltojen Libanon-politiikan symboli. Ansalangaksi Unifil on kuitenkin kovin suuri ja kallis: operaatiossa palvelee yli 10 000 sotilasta ja sen vuosittainen budjetti 500.000.000 dollarin paikkeilla. Ansalanka ei näy liioin laukeavan kovin helposti. Suurena operaationa Unifil näkyy pienessä Etelä-Libanonissa. Varsinkin länsimaalaisista rauhanturvaajista tulee helposti iskujen kohde – kuten heinäkuinen isku ranskalaisia rauhanturvaajia vastaan osoittaa. Ansalankaa nakertaa myös se, että jotkin Unifiliin joukkoja luovuttaneet maat ovat uhanneet vetäytymisellä jos niiden sotilaat joutuvat iskun kohteeksi. Tämä on huolestuttavaa, sillä Syyrian epävakauden kasvaessa on entistä todennäköisempää, että epävakaus heijastuu myös Libanonissa.

Parisataa suomalaista rauhanturvaajaa saattaa pian palata Etelä-Libanoniin osaksi tätä kytevän konfliktin ja vahvan mutta suurelta osin toteuttamiskelvottoman mandaatin vyyhteä. Suomen osallistuminen Unifiliin on toki muutakin kuin pyrkimystä auttaa Etelä-Libanonin kriisin selvittelyssä. Se on ennen muuta mielikuvapolitiikkaa, osoitus Suomen pyrkimyksestä tukea nimenomaan YK:n rauhanturvatoimintaa, johon osallistuminen on supistunut rajusti takavuosista. Osallistuminen YK:n rauhanturvatoimintaan on tärkeää, mutta on silti aihetta miettiä, olisiko suomalaisia rauhanturvaajia tarvittu kipeämmin jossakin muussa YK-operaatiossa tai olisiko Suomella muitakin keinoja auttaa Etelä-Libanonissa kuin sotilaat. Valitettavasti kaikki viittaa siihen, että Lähi-idän konflikti jatkuu myös Libanonin suunnalla, eikä Unifil:n rooli Etelä-Libanonissa näin ollen tästä muuksi muutu. Todennäköistä onkin, että muutaman vuoden kuluttua suomalaiset rauhanturvaajat palaavat taas kerran kotiin tästä ”väliaikaisesta” operaatiosta.

Artikkeli julkaistu lyhyemmässä muodossa Helsingin Sanomissa 24.10.2011

Etelä-Libanon: Sota, jota ei käytykään

Tänä kesänä piti käydä sota. Totta, sodittiinhan Libyassa, Somaliassa ja monessa muun maailman nurkassa, mutta se sota, jota vahvasti ennustettiin viime vuona, ei toteutunut. Tämän sodan olisi pitänyt tapahtua etelä-Libanonissa, Israelin ja islamistisen Hizbollah-järjestön välillä.

Osapuolten viime mittelö vuonna 2006 oli tuhoisa eikä ratkaissut mitään. Huimasta sotilaallisesta ylivoimastaan huolimatta Israel ei kyennyt kukistamaan Hizbollahia eikä tukahduttamaan raketti-iskuja Israeliin. Hizbollahiakaan ei tosin voi voittajaksi kutsua; merkittävien tappioiden lisäksi sodan aiheuttama tuho söi järjestön suosiota. Sodan jälkeen kumpi osapuoli on valmistautunutkin seuraavaan.

Viime vuonna ennustettiin innokkaasti, että kesällä 2011 käytäisiin uusintakierros. Ennustukset saivat puhtia siitä, että viime elokuussa puutarharointi Israelin ja Libanonin rajalla johti ampumavälikohtaukseen. Ennustettua sotaa ei kuitenkaan tullut. Merkittävin syy tähän on ollut arabikevään ennalta arvaamaton synty ja vielä arvaamattomampi kulku; suurin jarru ovat etenkin Syyriassa jatkuvat väkivaltaisuudet ja siitä seuraava kiusallinen tilanne Hizbollahille.  Tätä suvantoa hyödyntäen The Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja vieraili etelä-Libanonissa.

On kolme ihmistä, joihin jatkuvasti törmää etelässä: Nabih Berri (Amal-puolueen johtaja), Hassan Nasrallah (Hizbollahin johtaja), ja Musa al-Sadr (sekä Amalin, että Hizbollahin henkinen johtaja).

Musa al-Sadr on iranilaistaustainen imaami, joka ensimmäisenä yritti poliittisen järjestäytymisen kautta parantaa shiialaisyhteisön asemaa Libanonissa 1960- ja 70-luvulla. Hän katosi mystisissä olosuhteissa Libyan-vierailun yhteydessä 70-luvun lopulla (Gaddafin uskotaan murhauttaneen hänet). Sadrin perustamasta poliittisesta liikkeestä irtaantui Amal-miliisi, josta myöhemmin kehittyi itsenäinen sekulaarinen, mutta shiia-vetoinen poliittinen puolue. Amalista taas irtaantui islamistinen siipi 80-luvulla, ns. islamistinen Amal, josta lopulta kehittyi Jumalan puolue – Hizbollah. Libanonin shiialaisille – ja Hizbollahille ja Amalille – Musa al-Sadr on sopiva kompromissisymboli, joka korostaa näitä yhteisiä juuria ja laajempaa vastarinnan ja shiiayhteisön kehittymistä.

Amalin ja Hizbollahin suhteet eivät ole kuitenkaan aina olleet ruusuisat. Etelä-Libanon on pitkälti Amalin kotitannerta siinä, missä Bekaa-laakso on Hizbollahin. Hizbollahin juuret eivät ole yhtä syviä etelässä, mutta sen suosio on sielläkin merkittävä. Nyt kumpikin puolue elää tietyssä symbioosissa samassa poliittisessa liittoutumassa, ja laajemmalti Libanonin shiialaisyhteisössä, mutta kilpailuhenkisyys elää edelleen.

Yksi tapa kilpailla on vastarintauskottavuus. Marttyyrien muistokuvia ja -julisteita näkee jatkuvasti. Vanhimmat niistä ovat haalistuneita ja niistä hädin tuskin erottajaa vainajaa. Mutta muistokuvat ovat aina puoluekuvin varustettuja, ja usein vierekkäin on jopa kilpailevia julisteita Amalin ja Hizbollahin marttyyreista.

Marttyyrijulisteiden lisäksi vastarinta on myös hyvin moderniin tyylin kaupallistettu. Tässä suhteessa Hizbollah on valovuosia Amalia edellä. Siidonin lähellä sijaitseva Mleetan vastarintamuseo, Hezbollahin rakentama disneyfioitu versio etelä-Libanonin konfliktista, on kuulemma kiinnostava (on suhteellisen hankala kuvitella kuinka se ei voisi olla), mutta ei sijainnut kirjeenvaihtajamme polulla tällä kertaa.

Mleeta ei ole ensimmäinen laatuaan. Vastaavanlainen museo oli jo pystytetty aikaisemmin Beirutiin, joskin se oli huomattavasti propagandistisempi. Toinen samankaltainen on miehitysaikainen ja varsin pahamaineinen Khiamin entinen vankila. Israelin vetäydyttyä vankila toimi museona vuosina 2000 – 2006. Tämä ei näemmä miellyttänyt Israelilaisia: vankila tuhottiin vuoden 2006 sodassa.

Beaufortin linnasta on upeat näkymät Litani-joen syvään laaksoon ja suureen osaan etelä-Libanonia. Kirkkaana päivänä linnasta näkee kaukaisuudessa siintävän Syyrian vuoriston ja ehkä hyvällä mielikuvituksella Hermonvuoren Golanin kukkuloilla.

Upeiden näkymien johdosta linna on ollut lähes jatkuvassa sotilaskäytössä sitten sen rakentamisen joskus ristiretkeläisaikana. Linna oli alun perin Libanonin armeijan käytössä, mutta sisällissodan aikana palestiinalaismiliisit käyttivät linnaa tukikohtanaan ennen kuin Israelin armeija valloitti sen vuonna 1982. Siitä lähtien Beaufortin linna oli Israelin armeijan käytössä vuoden 2000 vetäytymiseen asti. Vetäytymisen jälkeen jo silloin raunioitunut linna tuhottiin lähes totaalisesti. Nykyään linnasta on hädin tuskin jäljellä raunioita, mutta näiden raunioiden päällä liehuu Hizbollahin lippu.

Tilanne etelä-Libanonissa ei ole kestävä. Syyt miksi sotaa ennustettiin tälle kesälle ovat edelleen päteviä.  Nyt varoitetaan, että sota syttyykin ensi vuonna. On esitetty, että mahdollisena casus bellina voisi toimia uusi maakaasulöytö Israelin ja Libanonin kiistellyllä merirajalla. Oli syy mikä tahansa on varmaa, että uusi sota olisi vähintään yhtä tuhoisa, jos ei paljon tuhoisampi kuin viime kierros.