Tyynenmeren Vuosisata, Eurooppa ja Nato Revisited

UIkoministeri Erkki Tuomioja tapaamassa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenia 23.1.2012. Kuva: NATO

Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

9/11

Eilen tuli kuluneeksi kymmenen vuotta syyskuun 11. päivän iskuista vuonna 2001. Kuvat  World Trade Centerin torneihin iskeytyvistä lentokoneistä sekä palavasta Pentagonista ovat muodostuneet poliittisiksi ikoneiksi – poliittisen murroksen ja ajanjakson symboleiksi.  Satoja miljardeja tuhlattuja dollareita sekä tuhansia kuolleita sotilaita ja siviilejä myöhemmin voidaan kysyä, miten nuo epätoivon ja järkytyksen täyttämät hetket lopulta tulivat määrittämään kuluneen vuosikymmenen tapahtumia. Oheisessa kirjoituksessa Ulkopolitistin milleniaalit jakavat omia mietteitään siitä, miten nuo tapahtumat muuttivat maailmanpolitiikkaa.

Muutokset Yhdysvaltain ulkopolitiikassa

9/11:n tuoma shokki sai Yhdysvallat pyrkimään oman turvallisuutensa palauttamiseen pakkomielteen lailla. Toisin kuin Euroopassa, Yhdysvaltojen maaperällä ei ole sodittu sitten 1800-luvun, ja sen geopoliittinen eristyneisyys loi maalle laajemman narratiivin absoluuttisesta turvallisuudesta – sodankäynti ja poliittinen väkivalta olivat ongelmia “kaukana jossain,” jossa Yhdysvallat kävi sotimassa yleisen turvallisuuden tai kansallisen intressien nimissä. 9/11 kuitenkin rikkoi tuon illuusion, ja sai aikaan fiksaation turvallisuudentunteen palauttamiseen sekä vastaavanlaisten tapahtumien välttämiseksi tulevaisuudessa.

USA:n ulkopolitiikassa varsinkin ensimmäisten 9/11:sta seuranneiden vuosien ominaispiirteenä olikin pragmaattisen, analyysivetoisen, pitemmän tähtäimen politiikan väistyminen, mistä kouluesimerkkinä toimi Irakin sodan jälkihoidon surullisenkuuluisa toteutus – seurauksena Irakin suistuminen sisällissotaan vuosina 2006-2008. Operaatiosta, jonka hoitamisen olisi pitänyt perustua huolelliseen suunnitteluun ja analyysiin tulikin eräänlainen “näytön paikka” ja hybriksen tyyssija. Kuvaavaa on tuolloisen puolustusministeri Rumsfeldin eräässä vuonna 2005 pidetyssä lehdistötilaisuudessa ilmaistu haluttomuus viitata Irakin kapinallisiin kapinallisina (insurgents) – ongelmiin ei voitu viitata niiden oikeilla nimillä tai juuri muutenkaan, eikä jo päätetyssä toimintastrategiassa voinut olla mitään vikaa.

Murentamalla omia liberaaleja arvojaan syyskuun 11. päivän jälkimainingeissa Yhdysvallat teki itselleen enemmän vahinkoa kuin mitä se kärsi al-Qaidan iskujen seurauksena. Yrittäessään vastata terrorismin uhkaan, Yhdysvaltain ulkosuhteet monien maiden kanssa kärsivät huomattavasti Bushin uhmakkaasta unilateralismista – näitä vaurioita ei Obaman hallinto ole pystynyt kokonaisuudessaan korjaamaan.  Terrorismin vastaisen sodan pahimmat moraaliset ylilyönnit ovat tehneet Guatanamo Baystä ja Abu Ghrabista laajasti tunnistettavia nimiä. Näiden termien taakse kätkeytyy toistaiseksi sisäistämättömät opit siitä, miten liberaalit demokratiat eivät voi käydä sotaa puoliliberaalisin keinoin.

Interventionismin paluu

Kansainvälinen terrorismi ei ole uusi ilmiö, mutta sen päätyminen ulkopolitiikan keskiöön on.  Toisen maailmansodan jälkeen valtio on menettänyt valtaansa ylöspäin kansainvälisille instituutioille, mutta myös alaspäin bin Ladenin ja al-Qaedan kaltaisille yksilöille ja ihmisryhmille.  Vallan diffuusio ja epävaltiollisen toimijoiden merkityksen kasvu kansainvälisessä politiikassa on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta niiden asettaminen turvallisuuspoliittisen diskurssin keskiöön on tapahtunut syyskuun yhdennentoista jälkeen.

Interventiot Irakissa ja Afganistanissa ovat opettaneet paljon niistä rajoista, mitä länsimaiset riskiyhteiskunnat kohtaavat post-modernissa sodankäynnissä. Riskiyhteiskunnan sodankäynnin perimmäinen syy on “tulevaisuus-keskeinen” turvallisuuden palauttaminen – tuleva turvallisuus pyritään turvaamaan intervention avulla ennaltaehkäisemällä potentiaaliset uhkat. Ongelmallista kuitenkin on riskiyhteiskunnan kyvyttömyys kohdata sodankäynnin realiteetteja, erityisesti kykenemättömyys hyväksyä kuolonuhreja sodassa. Riskiyhteiskunnan syy lähteä sotaan tekee sodasta kuitenkin pitkäaikaisen prosessin, jos vihollisena on abstrakti entiteetti kuten al-Qaeda, Islamistinen terrorismi tai terrorismi yleensä, sillä ongelman ratkaiseminen vaatii pitkäaikaista sitoutumista kohdemaahan, sekä kuolonuhrien hyväksymistä niin omien sotilaiden kuin kohdemaan siviilien muodossa. Ongelmallisesti kylläkin, länsimaiden haluttomuus uhrata omaa miehistöään on vienyt sotilaat luomasta turvallisuutta kohdemaan siviileille eristäytyneisiin tukikohtiin, ja miesvoimaa on pyritty kompensoimaan tulivoimalla.

Pitkitetyssä sodankäynnissä, jossa on tarkoitus poistaa abstraktin entiteetin kyky toimia siviiliväestön keskuudessa, keinot ovat olleet riittämättömiä, ja toisinaan luoneet uusia turvallisuusuhkia, kuten sisällissodan Irakissa 2006-2008, sekä Pakistanin talibanisaation, jonka torjuminen tulee olemaan suunnaton haaste kansainväliselle yhteisölle seuraavien vuosien aikana.

USA:n ja lännen taantuma

Yksi näkyvimmistä trendeistä syyskuun yhdennentoista jälkeisellä vuosikymmenellä on USA:n vallan taantuminen – trendi josta saarnaaminen on ollut jo pitkään muodikasta, vaikka todellinen alamäki alkoi vasta 2000-luvulla. Nyt, kun talouskriisi ja alhainen luottamus poliitikkohin ovat tuoneet 9/11:n jälkeisen ulkopolitiikan liki ylitsepursuavien resurssien vaihtoehtokustannukset näkyvämmin esille, käy yhä selvemmin ilmi, että Bushin hallinnon ulko- ja turvallisuuspoliittinen painotus sisä- ja talouspolitiikan kustannuksella on koitunut hyvin kalliiksi. Brownin yliopistossa tehdyn tuoreen arvion mukaan “9/11-sotien” rahalliset kustannukset saattavat nousta jopa neljään triljoonaan dollariin.

USA:n asema ja maine ulkopoliittisena maailmanmahtina on heikentynyt 9/11 jälkeisen ulkopolitiikan johdosta, mutta sen talousmahdin aseman ylläpitämiseksi voi vielä tehdä jotain. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että 9/11:sta seurannutta ulko- ja turvallisuuspoliittista ylireagointia ollaan toteuttamassa myös talouspolitiikan puolella. Tästä esimerkkinä on USA:n velkakaton rutiininomaisesta nostamisen aiheuttama vastustus, josta käytännössä tiettyjen republikaanien myötä tuli rumsfeldmainen “näytön paikka”. Mikäli Yhdysvallat haluaa säilyttää asemansa maailman talousmahtina ja on valmis tekemään työtä sen eteen, on 9/11-iskujen kymmenes vuosipäivä hyvä kohta pistää vähintäänkin retorinen piste sille “tahtopolitiikalle”, joka viimeisen kymmenen vuoden aikana on vahingoittanut Yhdysvaltoja monella eri saralla.

On kuitenkin liioittelua todeta, että kyseessä on Yhdysvaltain ”hukattu vuosikymmen.”  Muiden maiden suhteellinen nousu länteen verrattuna ei tarkoita, että aika jotenkin on ‘menetetty’.  On ollut kauan selvää, että siinä missä Aasia on ollut aliedustettuna kansainvälisessä politiikassa, ovat Eurooppa ja Pohjois-Amerikka olleet yliedustettuina. Ja vaikka hyväksyisi tämän metaforan, niin täytyy muistaa että Eurooppa myös hukkasi 5-7 vuotta samasta vuosikymmenestä. Tälläkin puolella Atlanttia on helppo keskittyä muihin asioihin kuin oman talouden kasvaviin huoliin.

Euroopan maat ovat myös osallisia terrorismin vastaisen sodan toteutukseen ja sen seurauksiin, joista Irak ja Afganistan ovat sen näkyvimmät manifestoinnit. Vaikka jotkut ylpeilevät näiden konfliktejen kritisoinnissa, fakta on että Eurooppa on aivan yhtä osallinen  diskurssin muotoilussa ja terrorismin identifioimisessa keskeisenä uhkana.    Yhdessä, vaikka eri tavoilla, Yhdysvallat ja Euroopan maat haaskasivat arvovaltaansa valitettavan sekavassa suhtautumisessa laajemmalti Islamin uskoon ja uskoisiin.  Samuel Huntingtonin kulttuurien yhteentörmäyksen kaltaiset universalistiset teoriat alkoivat lisätä suosiotaan valistuneemmassakin julkisessa keskustelussa, aivan kuin yhdeksäntoista miestä voisi edustaa kokonaista kulttuuria, tai kuten Huntington asian ilmaisisi, sivilisaatiota.

9/11 tulevaisuudessa

Kiistatta 9/11 säilyy osana amerikkalaista psyykkeä post-modernina Pearl Harborina – kylmän sodan jälkeisen turvattomuuden tunteen suruikonina. Tätä kokemusta me eurooppalaiset emme voi samalla tasolla jakaa; ehkä siksi koska eurooppalaisilla ei ole ollut vastaavaa turvallisuuden tunnetta kuin 9/11-edeltävällä Amerikalla. Eurooppalaisissa mielikuvissa 9/11-aikakautta dominoi Irakin sota ja Euroopan toisarvoisuus Yhdysvaltojen terrorisminvastaisessa kampanjassa. Vaikka Länsi suree yhdessä, Amerikalle tämä muistopäivä on katarttinen ja Euroopalle se on tragedinen.

Jälkeenpäin – tulevaisuuden historioitsijoiden näkökulmasta – on hämmentävää ajatella, että historian suurin sotilasmahti fokusoi niinkin kauaksi aikaa resurssinsa strategisesti marginaalisiin konflikteihin Afganistanissa ja Irakissa. Kymmenen vuotta on hoettu, että al-Qaeda delenda est, mutta toimet sen toteuttamiseksi ovat johtaneet epävarmaan tulokseen. 9/11:n muistopäivänä on selvää, että tämä aikakausi on päättynyt, mutta on epävarmaa mikä sitä seuraa. Varmaa kuitenkin lienee se, että vaikka terrorismi ei ole katoamassa kansainvälisistä suhteista, se tulee tippumaan tärkeysjärjestyksessä.

Moravcsik Helsingissä: Eurooppa ja Yhdysvallat dominoivat 21. vuosisataa

Princetonin yliopiston professori, EU-integraatioteorioiden jumala (ja oopperakriitikko!) Andrew Moravcsik luennoi eilen Helsingin Yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston järjestämässä Eurooppa-tutkimuksen päivä  -tapahtumassa otsikolla “Why Europe, not China, is the Other Superpower of the 21^st Century”.

Amerikanunkarilainen Moravcsik valloitti loistavana esiintyjänä täpötäydeden Euroopan komission luentosalin Malminkadulla, vaikka kiisti luennossaan perinpohjaisesti melko yleisesti hyväksytyn totuuden Kiinan noususta ja Euroopan taantumasta.

Muuttuva maailmanjärjestys, supervaltojen tulevaisuus ja maailman napojen lukumäärä ovat varsin haastava tutkimuskohde, eikä ainoastaan siksi että tulevaisuutta on erittäin vaikea ennustaa. Tulevaisuuteen on toki kiehtovaa kurkistaa, koska faktojen sijaan voi käyttää mielikuvitusta.

Professori Moravcsik Eurooppasalissa 8.9.

Moravcsikin argumentista ei tosin puuttunut faktoja. Hän kävi läpi vallan eri muotoja aina sotilaallisesta mahdista kansainväliseen kauppaan, ja pyrki osoittamaan että Eurooppa peittoaa nyt ja lähitulevaisuudessa Kiinan kaikilla vallan mittareilla. Moravcsik nosti esille muun muassa:

- puolustusmenot: Kiina käyttää 5%, EU 21% maailman menoista

- puolustusvoimien rakenteen: EU pyrkii dynaamisiin iskujoukkoihin, Kiinalla raskaat maavoimat.

- pehmeän vallan: Moravcsik painotti Euroopan etua nimenomaan ”siviilivallan” tai pehmeän vallan osa-alueella – hänen mukaansa Kiinan yhteiskuntamalli tai kulttuuri eivät ole maailmalla niin vetovoimaisia kuin Eurooppalaiset parlamentaariset mallit.

- kansainvälisen kaupan ja sijoitukset: EU on maailman suurin talous, jos se mitataan yhtenäisenä taloutena. Kiinan GDP on noin 9% maailmantaloudesta, EU:n taas yli 25%. Myös sijoituksissa (Foreign Direct Investment) sekä kaupassa EU vetää pitemmän korren.

Moravcsikin argumentin voi haastaa kahdelta suunnalta. Ensinnäkin, on vähintäänkin arvelluttavaa kohdella EU:ta yhteinäisenä toimijana varsinkin ulko- ja turvallisuupolitiikan osalta. Viimeistään Libyan sota sekä eurokriisi ovat osoittaneet yhtenäisen EU:n myytiksi.

Kysymysosiossa nousi esille kuitenkin tärkeä pointti: mitä jos mikään suurvalta ei hallitsekaan 21. vuosisataa? Tähän uskoo esimerkiksi Barry Buzan, vastikään eläköitynyt kansainvälisen politiikan professori. Hänen mukaansa tätä vuosisataa kuvaa parhaiten käsite ”de-centralized globalism” – kansainvälinen järjestys, jossa ei ole lainkaan napoja.

Maailmanjärjestyksen napaisuus (polarity) on kylmän sodan aikana suosiota saavuttanut käsite, joka kuvaa valtatasapainoa kansainvälisessä järjestelmässä. Euroopassa vallitsi ennen toista maailmansotaa moninapainen (multipolar) järjestelmä, kun taas kylmän sodan aikana maailma oli jakautunut kahtia kaksinapaiseksi (bipolar) järjestelmäksi. Kylmän sodan päättymisen jälkeen koitti hetkellisesti yksinapainen (”unipolar moment”) järjestelmä, jossa Yhdysvallat dominoivat kansainvälistä järjestelmää.
On epäselvää, minkälaisessa maailmanjärjestyksessä elämme nyt. On kuitenkin tosiasia, että kansainvälisellä kilpakentällä on aikaisempaa enemmän kilpailua: perinteiset suurvallat, etunenässä Yhdysvallat, kohtaavat kilpailua sekä muilta, nousevilta valloilta sekä ei-valtiollisten toimijoiden vuoksi.

The Ulkopolitist heittää pallon lukijoille: mitkä valtiot tai voimat ovat 21. vuosisadan suurvaltoja? Vai onko suurvalta käsitteenä kuollut? Näitä kysymyksiä tullaan todennäköisesti pohtimaan vielä pitkään, mutta vain aika näyttää mitä tulevaisuus todella tuo tullessaan.

 

 

Missä EU-keskustelu, siellä ongelma

kuva: Flickr-käyttäjä hamalainenville

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 13.7.2011. 

Lasse Lehtinen kirjoitti Aamulehdessä 10.7.2011 EU:sta ja sen uhmaamisesta. Hän kuvaili EU:ta onnistuneeksi talouden ja turvallisuuden rauhanprojektiksi ja Suomea “mallioppilaaksi”, mutta peräänkuulutti ”EU-uhmaa” eurokriisin myllerryksessä.

Lehtinen on aivan oikeassa: EU:ta saa ja pitää kritisoida. Toivoessaan EU:n uhmaamista hän kuitenkin huomaamattaan kuvaa suomalaisen EU-keskustelun puutteita osuvasti. EU-kritiikki Suomessa jää nimittäin usein mielikuviin pohjautuvaksi uhmaksi sekä sisäpoliittiseksi keinotteluksi, vaikka tarvetta on nimenomaan tosiasioihin pohjautuvalle rakentavalle kritiikille. Kuten uhmaikäinen lapsi, EU-kriittinen julkinen keskustelu vastustaa ja kiukuttelee, muttei osaa kuvata tyytymättömyyttään muuten kuin makeishyllylle kuuluvilla verbaalisilla itkupotkuraivareilla.

Missä EU-keskustelu, siellä ongelma

Suomen EU-keskustelua vaivaa asioiden kärjistäminen, faktojen puute sekä EU-politiikan alistaminen puoluepoliittiselle pelailulle.Näkyvin EU-kritiikki tulee populisteilta, jotka ovat, kuten Paavo Lipponen asian ilmaisi hiljattain, ”monopolisoineet” EU-kritiikin. Populisteille äänekäs ja yksinkertaistettu ”kritiikki” on monimutkaisten asioiden näennäistä kääntämistä kansankielelle, minkä perimmäisenä tarkoituksena on kertoa kuulijoille ainoastaan sitä mitä he haluavat kuulla.

Suuret puolueet voivat syyttää lähinnä itseään: kritiikki karkaa marginaaleihin, kun EU-politiikkaa ei viitsitä perustella ulkoa opeteltuja latteuksia syvemmin. EU-politiikka ei saa olla kritiikin yläpuolella: myös vaikeat EU-päätökset, kuten Kreikan tai Portugalin lainapaketti, täytyy perustella selkokielellä mutta ilman populistista paatosta.

EU on valtioidensa summa

Suomen rooli toimijana Euroopassa näkyy harvoin keskustelussa: EU kuvataan mielellään Brysselissa majailevana mörkönä, kun tosiasiassa se on valtioiden yhteistyöelin. Päävalta EU:ssa on yhä hallituksilla, Eurooppa-neuvoston ja ministerikokousten käsissä. Suomi ei ole ”mallioppilas”, jota EU-opettaja tanssittaa pillinsä mukaan, vaan aktiivinen toimija EU:ssa. Kriittiset katseet tulisi siis nykyistä useammin suunnata myös Arkadianmäen suuntaan.

Aihetta itsetarkasteluun löytyy poliittisen eliitin lisäksi myös kansan syvistä riveistä. EU:ta ja sen päätöksentekoa ymmärretään parhaimmillaankin heikosti, mutta perimmäinen syy tähän ei ole niinkään avoimuuden vaan kiinnostuksen puute. Tietoa EU:n rakenteista ja päätöksistä on mihin tahansa moderniin demokraattiseen valtioon verrattuna runsaasti, ja tätä informaation tulvaa on perkaamassa tuhansia ainakin suurimmaksi osaksi pätevöityneitä journalisteja.

EU:n päätöksentekoprosessia ei toki ole helppo ymmärtää. Tämä on omiaan ruokkimaan sekä aitoa että koettua demokratiavajetta, joka heijastuu puolestaan suomalaisessa keskustelussa. Helppoja ratkaisuja tähän ei ole, mutta oman maailmankuvan rajallisuuden tunnustaminen on hyvä lähtökohta. Vastuu tästä ongelmasta onkin suureksi osaksi kotimaan poliitikoiden – kenties EU:n demokratiavaje heijastaakin demokratiavajetta Suomessa?

Akuutti demokratiavajeesta on tullut Euroopan talouskriisin myötä. Kriisin vaikutukset ulottuvat syvälle kansallisiin budjetteihin, ja siten myös poliittiselle alueelle. Tiettyjen jäsenvaltioiden julkisen talouden alijäämästä on tullut yhteistä, mikä on johtanut raskaaseen uskottavuusongelmaan.

Erityisesti nyt kriisiaikoina on tärkeää olla tietoinen siitä uhmaikäisen lapsen näkökulmasta, josta Brysselin poliittista saippuaoopperaa havainnoidaan. Keskustelu ei saisi rajoittua sisäpoliittisiin lehmänkauppoihin, kiukutteluun sekä kärjistyneeseen maailmankatsomukseen. Täytyy toki muistaa, että Suomi on verrattain nuori EU-maa: toisen maailmansodan jälkeen alkanut integraatioprosessi sai kypsyä yli neljä vuosikymmentä, ennen kuin Suomesta tuli täysimääräinen Unionin jäsen. Keskustelukulttuurin tulee Suomessa kehittyä, jotta voimme kasvaa uhmaikäisistä EU-aikuisiksi.