Vieraskynä: Sodasta

Carl von Clausewitzin haamu (1831-) on kuuluisa sotateoreetikko, sosiologi ja filosofi. Tällä hetkellä Clausewitzin haamu jakaa vuotensa kummitellen häntä väärin tulkitsevien akateemikkojen työhuoneita, pelotellen suurimman osan vuotta John Keegania ja Martin van Creveldiä. Clausewitzin haamu harkitsee kesäloman viettämistä Suomessa Hiski Haukkalan terrorisoimiseksi.

Viimeisten viikkojen ajan olen innolla seurannut Suomen kansainvälispoliittista blogistania, sekä Hiskin, Charlyn ja The Ulkopolitistin poikien keskustelua sodasta ja vähän rauhastakin. Erityiset kiitokset haluaisin osoittaa Sunnuntaistrategistille, joka pyysi minua osallistumaan keskusteluun Ouija-lautansa välityksellä. Charlylle sen sijaan totean, että ei kannata luottaa sotahistorioitsijoihin, jotka tulkitsevat tekstejäni Basil Liddell Hartin kautta. Se arvoton liero ja faktojen vääristelijä ei ymmärtäisi ideoitani vaikka lukisi ne yksinkertaistettuna wikipediasta.

Hartin tapaus kuitenkin valottaa varsin keskeistä ongelmaa tekstissäni, joka näin jälkikäteen ajateltuna on kyllä varsin kivuliaasti lukijan kannalta aikansa tuote: saksalaisen romantiikan vaikutus sekä dialektisen metodin käyttäminen on saanut aikaan mitä mielenkiintoisimpia väärinkäsityksiä, joista suurin tuntuu olevan erään nimeltämainitsemattoman sotahistorioitsijan ymmärrys väite siitä, että teokseni on oikeasti helppolukuinen.

Tämä on varmasti myös kirottua Antoine-Henry Jominia varmasti salaa fanittavan Hiski Haukkalan Sunnuntaistrategistille osoittaman kritiikin takana. Kuinka muuten joku voisi kutsua minua ”nojatuolimatkailijaksi,” vaikka palvelin upseerina niin Venäjän kuin Preussinkin asevoimissa, ja olin ensimmäinen länsimainen sotateoreetikko, joka pyrki tutkimaan sotaa ja sodankäyntiä tieteellisesti myös sosiologisina ilmiöinä (vaikka tosin Comte ei ollut sitä vielä sosiologiaksi silloin nimennyt).

Kirjani on kyllä oman aikansa tuote, ja rajoitettu senaikaisen sodankäynnin tutkimiseen, mutta oma analyysini oli huomattavasti tätä laajempi: En pyrkinyt tutkimaan pelkästään oman ajanjaksoni sotaa, vaan luomaan laajemman tieteellisen teorian sodasta, joka ei suinkaan rajoitu ajatukseen länsimaisesta valtioiden välisestä sodankäynnistä. Kalevi Holstinsa lukeneet tietävät tämän laajalti hyväksytty länsimainen käsitys siitä, mitä sota on, mutta sota – kuten kirjani kunnolla lukeneet tietävät – ei itsessään rajoitu tähän, vaan jokainen sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä ja muutenkin ihmisten toiminnan tuote. Toisin sanoen, kuten muutamat teokseni epäselvästi esitetyt argumentit ymmärtäneet teoreetikot ovat jälkikäteen laajentaneet, sodan luonto – vihanpito ja vihollisuus (Hiskille tiedoksi, että käsittelen tätä sodan keskeisenä elementtinä, en sen aiheuttajana), sattuma, alisteisuus politiikalle – ei muutu, mutta sodan luonne – miten sotaa käytännössä käydään ja kenen toimesta – saattaa hyvinkin muuttua. Hew Strachan käsittelee tätä muun muassa varsin hyvin tässä virtuaalisessa paperikäärössä.

Joka tapauksessa, väitteeni on, että sota, luontonsa ulkopuolella, on harvoin avoin universaaleille ”totuuksille” sen luonteesta –  sota on ihmisten toimintaa, ja ihmiset ovat aika monimutkaisia. Sama pätee myös sodan syttymisen syihin (joita en niinkään käsitellyt omassa teoksessani). Tietääkseni elossa olevat poliittiset tieteilijät eivät ole vieläkään löytäneet universaalia teoriaa siitä, miksi soditaan – vaikka yrityksen puutteesta tämä sotatieteen tutkimusalue ei kärsi.

Sama pätee myös ajatukseen ihmisten rauhallisuudesta tai sotaisuudesta, tai yhteiskunnallisista normeista. Sotia käydään (tai ollaan käymättä) monista syistä, ja ne jotka haluavat sotia, yleensä sen tekevät jos siihen kykenevät, joko kiertäen niitä rajoitteita mitä yhteiskunnan sosiaaliset normit niille asettavat – riskiyhteiskunnat käyvät sotaa tavalla, joka minimoi heidän miestappionsa; humanitaarista sodankäyntiä harrastavat yhteiskunnat pyrkivät täsmäiskuin vähentämään siviilitappiota kohdealueella, ja rajoittavat sodankäyntinsä tavoitteet hyvin minimalistisiksi; ja demokratiat, jotka eivät saisi käydä sotaa, käyvät sotaa käymättä sotaa: ne harjoittavat humanitaarisia interventioita, kineettisiä operaatioita, ja täsmäiskuja – tai mahdollisesti unohtaen ne kokonaan, tai pyrkien muuttamaan ilmapiiriä sallivammaksi.

Normit ovat kuitenkin alttiita muutoksille. Esimerkiksi harva ensimmäisen maailmansodan jälkeen – josta minua aiheetta syytettiin parin huonon englantilaisen  sotahistorioitsijan toimesta – olisi voinut ennustaa toista maailmansotaa. Sota kaikkien sotien päättämiseksi on sodittu historian aikana monia kertoja, ja varmasti soditaan tulevaisuudessakin. Se, missä muodossa näitä sotia käydään, on vielä epävarmaa. Se puolestaan ei ole, että niitä tullaan käymään. Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan varustautumalla kivillä ja kepeillä.

Sota on oman aikakautensa ja omien rajoitteidensa tuote kuten kirjoitin jo 1800-luvulla. Aikakaudet vaihtuvat, sotaa käyvät osapuolet vaihtelevat, ja sodankäyntiä rajoittavat yhteiskunnalliset tekijät muuttuvat, mutta ovat ihmiset sitten yksilöinä sitten rauhallisempia tai sotaisampia, sodan luonne muuttuu mahdollistamaan sodan käymistä säilyttäen ennakoimattomuutensa, ja sodan luonto säilyy muuttumattomana. Niin kauan kuin valtiot, yhteiskunnat tai yksittäiset aseelliset ryhmittyvät näkevät, että he voivat aseellisen toiminnan kautta saada muut toimimaan haluamallaan tavalla (hyväksyttävään hintaan), sodat jatkuvat, ja kameleonttini elää ja voi hyvin – se, onko sota eettistä toimintaa on tämän huomioiden toisarvoisen tärkeää.

Clausewitzin kameleontti ja big history

Suomen IR-blogosfääri on liekeissä. SMK:n häpeilemätön, (lähes) provosoimaton hyökkäys The Ulkopolitistia kohtaan on herättänyt jopa Ulkopoliittisen Instituutin huomion. Nyt onkin hyvä aika tulla esiin ja ottaa kantaa ”twitter-provokaatiosta” vihastuneen pihastuneen Kehittyvien Maakuntien Suomen Muuttuvat Koordinaatit blogin pyörittäjän tosiasialliseen sodanjulistukseen.

Aluksi full disclaimer. Kuten Taivaanrannanmaihari mainitsi postauksessaan, hänen kynästään kyseinen provokaatio ei ollut kotoisin. The Ulkopolitistin tweep-in-chiefinä olen itse vastuussa Hiskin haasteeseen johtaneesta tweetistä, mutta annettakoon tämä väärinymmärrys anteeksi heijastaen Hiskin osoittamaa hyvää henkeä. Ja tietysti Hiskille osoitan paavimaisen anteeksipyynnön siitä, kun hän ei ymmärtänyt sanomaani oikealla tavalla, vaan heitti pienoiset “mantrumit.” Tuo kuitenkin tarkoittaa sitä, että osa haasteesta onkin todellisuudessa esitetty tähän suuntaan. Ja toki siihen tartutaan. Hyvässä hengessä, luonnollisesti.

Syy mantrumiin johtaneeseen man-crush provoiluun epäilyyn johtui yhdestä Hiskin esittämästä pointista muuten varsin mielenkiintoisessa puheenvuorossa. Yleisesti varsin objektiiviseen ja terävään arviointiin kykenevä Hiski, kuten itsekin tokaisi, on sokaistunut Pinkerin pitkistä kutreista ja ”totaalisesta parhaudesta,” joka on aavistuksen sumentantanut hänen arviointikykyään (kenen man-crushilla tuollaista vaikutusta ei olisi?), ja saanut hänen puheenvuoronsa muistuttamaan fanitytön kiivasta tilitystä siitä, kuinka Twilight-trilogia määrittelee fantasiaelokuvien genren uudelleen.

Huomioni siis herätti Hiskin väite siitä, että Pinkerin kirjan on ”kenties 2000-luvun merkittävin puheenvuoro sodasta ja väkivallasta.” Toinen full disclaimer. Myönnän, etten ole lukenut Pinkerin kirjaa – kuten ei muutama muukaan sodan ja strategian tutkimuksen parissa aikaansa viettävä lattea muiden rahoilla hipsterikahviloissa hörppivä kroonisesti laiska sosiaalipummi jatko-opiskelija – joten en kommentoi sen sisältöä sen kummemmin, etenkään väkivallan osalta, johon Hiskin arvostelu keskittyi.

Sotaa käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden osalta on kuitenkin todettava, että väite, jonka mukaan tiedettä popularisoiva, big history genreä edustava kirja voisi (edes kenties) olla vuosikymmenen merkittävin teos, on lähinnä omiaan saamaan pupujusseja surullisiksi - varsinkin jos kirja käsittelee, kuten Hiskin arvostelu antaa ymmärtää, enimmäkseen väkivaltaa.  Väite onkin röyhkeydessään sama kuin julistaisi Stephanie Meyerin (Twilightin “kirjoittaja”) merkittävimmäksi kaunokirjailijaksi viimeisen kymmenen vuoden ajalla.

Tiedettä popularisoivilla kirjoilla on toki hyötynsä (tässä vaiheessa täytyy osoittaa kiitokset Charlylle, joka suositteli lukurotaatiooni päätynyttä Diamondin Collapsea). Tieto on aina hyvästä, ja laajemmalle yleisölle yksinkertaistettu tieto uppoaa varmasti paremmin kuin täynnä akateemista jargonia, pitkiä lauseita ja loputtomia nyanssieroja täynnä oleva teksti. Monet sotaa popularisoivat kirjat – kuten esimerkiksi Victor Davis Hansenin Western Way of War – päätyvät kuitenkin lähinnä vääristämään yleistä tietämystä käsittelemästään aiheesta. Tuskin tarvitsee monelta Lähi-itätutkijalta kysyä, mitä mieltä he ovat esimerkiksi Bernard Lewisin Lähi-idän politiikkaa popularisoivista teoksista, tai kansainvälisen politiikan tutkijoilta Samuel Huntingtonin viimeisestä suuresta narratiivista. Kirjat voivat olla merkittäviä, mutta eivät kovin positiivisella tavalla.

En toki väitä, että sama pitäisi automaattisesti paikkansa Pinkerin kohdalla, mutta big historyssä on genrenä monta vaaraa, joista Hiskikin on uskoakseni hyvin perillä: pitkiä ajanjaksoja käsittelevä, temaattisesti fokusoitunut kirjallisuus pohjautuu pitkälti yleistyksille; jatkuvuuden ja laajojen trendien korostamiselle muutosten ja yksityiskohtien huomioimisen kustannuksella; ja kirjailijan omille ennakkoasenteille – jotka saattavat johtaa esimerkiksi lähteiden tulkitsemiseen väärin tai tarkoituksenmukaisesti – joiden huomioiminen on lähes aina lukijan vastuulla. Vaarallista tästä tekee sen, että big history on suunnattu myös niille, joille näiden virheiden huomaaminen on vaikeaa ellei peräti mahdotonta.

Sota itsessään ei toimintana tai ilmiönä sovellu hyvin big history genrelle tai edes akateemisemmille suurille narratiiveille, kuten Gray argumentoi kirjassaan Another Bloody Century – joka myös itse kärsii, ei niin vähänkään ironisesti, monista genren ongelmista. Hyvänä esimerkkinä toimii myös Charlyn suosittelema John Keeganin A History of Warfare, jonka – toisin kuin Pinkerin tiiliskiven – olen itse asiassa lukenut.  Keeganin HoW, joka käsittelee sotaa usean vuosituhannen aikana, ymmärtää sodan lähinnä kulttuurin jatkeena, osaltaan anti-teesinä halveksimalleen Clausewitzille (joka on vähemmän kunniakas traditio eräiden englantilaisten sotahistorioitsijoiden keskuudessa), jota hän kuitenkin tulkitsee virheellisesti.  Ongelmaksi tämä muodostuu erityisesti kirjan lopussa, jossa yliarvioi kulttuurin merkitykstä sodalle ja sodankäynnille, joka on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muodostunut merkittäväksi ongelmaksi sodan tutkimiselle (ja sen seurauksena myös sodankäynnille). Keegan ei ole ainoa kritiikistä kärsinyt. Uusien narratiivien kehittelijät, kuten Martin van Creveld, Mary Kaldor, TX Hammes ja iso liuta muita ovat joutuneet merkittävän kritiikin kohteiksi, eikä syyttä.

Sota on ilmiönä, kuten Charlykin ajoi takaa korostamalla muun muassa normien ja kulttuurin merkitystä, äärimmäisen kontekstisidonnainen ja siten altis merkittävillekin muutoksille (sen suhteen, kuinka ja kuinka usein sotaa käydään), jotka eivät istu lineaariseen tai progressiiviseen käsitykseen historian kulusta, mikä usein on big historyn takana. Sodan historiallinen epälineaarisuus on haaste kelle tahansa suurta narratiivia metsästävälle kirjailijalle.

Ideationaaliset (ja materiaaliset) tekijät tietysti vaikuttavat siihen, kuinka usein sotia käydään ja millä tavoin, mutta Clausewitzin kameleontti näyttää ryömivän esiin kiven alta silloinkin, kun sitä vastustavat normit ovat vahvat, tai olosuhteet epäsuotuisat esimerkiksi poliittisista, sotilaallisista, teknologisista tai taloudellisista syistä.  Valtiot kuitenkin kykenevät sopeutumaan niitä sitoviin normeihin pyrkien käymään sotaa käymättä sotaa sen ”perinteisessä muodossa,” tai kuten Kalevi Holsti argumentoi, siinä muodossa missä se on länsimaisessa kulttuurisidonnaisessa kontekstissa perinteisesti ymmärretty – mikäli se niiden intresseissä on. Kun on haluja, kuten arvoisa kollegani Taivaanrannanmaihari arvioi olevan, on myös keinoja.

Mitä sodasta voi sitten suurilla narratiiveilla sanoa? Ei sitä, että sotien aika on ohi, nyt tai todennäköisesti tulevaisuudessakaan. Se argumentti on kuultu aikaisemminkin (Take it away, Dropkick Murphys!). Sotien  määrä voi olla laskussa, mutta tämä ei luonnollisesti tarkoita pysäyttämätöntä kehityssuuntaa, mikä Pinkerin (ja Hiskin) kunniaksi on todettava kirjailijan huomioineen – ainakin arvostelun perusteella. Paikkansapitävin suuri narratiivi sodasta on se, että sota ilmiönä ei sovi kovin hyvin suurille narratiiveille.

Yksi harvoista sotatieteen mestareista, preussilainen man-crushini Clausewitz tietää kertoa, että sota on monilla tavoin kontekstiensa määrittämä, mutta perusominaisuuksiltaan yllättävän muuttumaton:

Sota ei siis ole vain varsinainen kameleontti, koska se muuttaa hieman luonnettaan jokaisessa konkreettisessa tapauksessa, vaan se on myös vallitsevien peruslinjojensa kannalta kokonaispiirteiltään merkillinen kolminaisuus, joka koostuu peruselementtinsä alkuperäisestä väkivaltaisuudesta, vihasta ja vihollisuudesta, joita on pidettävä sokeana luontoon pohjautuvana vaistotoimintana, todennäköisyyden ja sattuman leikistä, joiden takia siitä tulee vapaata henkistä toimintaa, sekä sen luonteesta politiikan alisteisena välineenä, luonteesta, jonka takia se kuuluu pelkästään järjen toimintakenttään. – Clausewitz, Carl von, saksankielisestä käsikirjaversiosta (Pickert & von Schramm suom. Harri Eskelinen) Art House, Smedjebacken 1998

Kun sodalle relevantit kontekstit muuttuvat, sotien määrä ja luonne muuttuvat niiden mukana. Minkä tahansa narratiivin on tunnustettava tämä tosiasia päästäkseen viisauden alkuun.  Sota sellaisena kuin me (ja Clausewitz) sen ymmärrämme saattaa joskus loppua, mutta se kertoo enemmän mielikuvituksemme rajallisuudesta kuin sodan tulevaisuudesta. Sota on ollut mukanamme pitkään – erilaisissa muodoissa, tuoden esiin pahimpia ja parhaimpia ominaisuuksiamme – ja itse en näe syytä epäillä tämän muuttuvan hyvin, hyvin pitkään aikaan. George Santayanaa lainatakseni, vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun.

Sodan tulevaisuus ja Hiskin haaste – erä II

Mestari Tzu sanoo:

‘Attack [your opponent] where he is unprepared, appear where you are not expected.’

Käytänkin nyt siis hyväkseni todennäköisesti akateemista vappua viettäneen vastustajani krapul…vappuväsymystä ja ryhdyn asymmetrisen sodankäynnin menetelmiä mukaillen odottamattomaan vastaiskuun. En garde! Ensinnäkin kiitokset Hiski Haukkalalle, joka tarttui haasteeseen sodan tulevaisuudesta. UPI:n Charly Salonius-Pasternak huomasi myös tämän “IR-sodan”, ja lykkäsi lusikkansa mukaan soppaan – ja mikäs sen parempaa suomalaisen blogosfäärin elvyttämistä ajatellen!

Tässä kohtaa taistoa on kuitenkin pakko selkeyttää debattia hiukan. Provokatiivinen twitter-viesti Hiskistä, Pinkeristä ja “man-crushista” ei itse asiassa lähtenyt allekirjoittaneen kynästä, koska alkuperäisen tekstin tarkoitus ei ollut suoraan kritisoida Pinkeriä. Tämä lähinnä siksi, etten ole edes vilkaissut koko opusta Pinkerin varmasti mielenkiintoiseen teokseen vielä ehtinyt syvemmin tutustua. Mutta koska tästä seurasi niin mielenkiintoinen väittely (ja muurahaispesää on niin hauska sohia), on sitä pakko jatkaakin! Voi olla, että eräs kollegoistani jatkaa Pinker-mancrush… tai siis arvoisan professorin argumentin kritisoimista lähitulevaisuudessa, joten heitän tässä toisen hanskan maahan, ja yritän omalta osaltani väistellä kritiikkiä selkeyttää keskustelua.

Väitän nimittäin, että sota on ja tulee olemaan olennainen osa kansainvälistä politiikkaa, eikä sen merkitystä tai logiikkaa tule vastaisuudessakaan aliarvioida. Tämä argumentti puolestaan perustuu kahdelle pilarille: esinnäkin, sodan ja poliittisen väkivallan yleisyys maailmassa tuskin merkittävästi laskee lähiaikoina; toiseksi, vaikka väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi, sen poliittinen merkitys pysyy samana tai kasvaa.

Vaikka Haukkala huomauttaakin, että “kukaan (edes Pinker) ei ole väittänyt, että sota tai väkivalta maailmasta mihinkään tyystin katoaisivat. Nämä ilmiöt ovat varmaan aina kanssamme (tai mistä minä Pinker kukaan sitä voisi tietää!)“, päätyy hän liian hätäisiin johtopäätöksiin sodasta ja anarkian logiikasta:

“Pakottaako anarkian logiikka muka Tanskan ja Ruotsin tai vaikkapa Saksan ja Ranskan armottomaan ja muuttumattomaan turvallisuusdilemmaan ja ikuiseen sotaan? Entäpä USA:n ja Meksikon?Jos nämä perinteiset leppymättömät vihamiehet voivat tehdä keskenään rauhan ja siirtyä toisenlaiseen anarkian logiikkaan, kenties muukin ihmiskunta voi tehdä saman perässä?”

Toisin sanoen: Haukkalan ja Pinkerin mielestä kansainvälinen yhteisö on mitä todennäköisimmin suuntaamassa kohti sosiaalista järjestystä, jossa sodalla on yhä vähemmän jalansijaa. Haukkala Alexander Wendt käyttää sosiologiasta tuttua konstruktivistista ajattelua, ja väittää että järjestys valtiojärjestelmässä on sosiaalinen konstruktio, eli ihmisten itsensä luoma ja (alati muuttuvien) sosiaalisten normien muokkaama. Tästä juontaa juurensa kansainvälisten suhteiden sosiaalista ulottuvuutta kuvaava, ja englantilaisen koulukunnankin puoltama käsite, “kansainvälinen yhteisö”. Tämän vastakohtana puolestaan toimii Waltzin ja neorealistien raa’an materialistinen (sosiaaliset puolet sivuuttava) “kansainvälinen järjestelmä”. Tämä toivottavasti selventää myös maallikoille allekirjoittaneen ja Hiskin välistä semanttista hevosenleikkiä.

Alkuperäisessä tekstissä käytin kuitenkin tarkoituksella anarkisen “järjestelmän” sijaan “yhteisöä”, joka puolestaan on viittaus Hedley Bullin Anarchical Society -teokseen vuodelta 1984. Vaikka Bull oli monissa asioissa väärässä, oli hänen haasteensa neorealisteille tärkeä. Hänen mukaansa valtioidenvälistä kanssakäymistä ei voi selittää ainoastaan puhtaan anarkian logiikalla: kuvaan on mahdutettava mukaan yhteistön sosiaalinen puoli.

Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa rauhanomaisempaa kanssaeloa valtioiden temmellyskentällä eli kansainvälisessä yhteisössä. Vaikka hyväksyisikin, että valtioidenvälisiä suhteita määrittävät arvot, voi sota silti olla valitettavasti osa hyväksyttyjä kansainvälisiä käytäntöjä. Humanitaarisen intervention hyväksyttävyys voi esimerkiksi lisätä sodan yleisyyttä kehittyneiden ja kehittyvien valtioiden kesken, kuten interventiot Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa viimeisen vuosikymmenen aikana antavat ymmärtää. Sudanin ja Etelä-Sudanin välillä paraikaa eskaloituva konflikti osoittaa myös, että kehittyvien maiden välillä sota vaikuttaa olevan edelleen varsin hyväksyttävä keino ratkaista poliittisia ongelmia. Myös mittakaavaltaan valtava, eikä kovinkaan paheksuttu asekauppa länsimaista kehittyviin maihin voi osaltaan lisätä löylyä jo olemassa oleviin tai kyteviin konflikteihin. Salonius-Pasternak kirjoittaakin UPI:n blogissa, että “vaikka sotimisen ja sodan käyttö politiikan välineenä on historiallisessa mittakaavassa vähentynyt, ovat niitä rajoittavat normistot poukkoilleet eri suuntiin sekä positiivisin että negatiivisin seurauksin.” Niin kuin jo The Who tiesi, ei kannata tulla huijatuksi  koska “the new boss [is] same as the old boss”.

Konstruktivistinen näkemys kansainvälisistä suhteista ei siis automaattisesti tarkoita, että valtiot rakentaisivat järjestyksen väkivallattomuuden pohjalle. Esimerkiksi Barry Buzanin näkemyksen mukaan myös uhkakuvat voivat olla “kuvitteellisia”, eli myöskin sosiaalisia  konstruktioita. Ei myöskään ole pakko olla realisti uskoakseen, että valtiot ajavat intressejään jopa väkivaltaisesti silloin, kuin tilanne sitä vaatii – konstruktivismi voikin auttaa meitä ymmärtämään tilanteita, joissa intressit itsessään ovat sosiaalisia rakennelmia tai arvoihin pohjautuvia. Wendtiä mukaillen: anarkia on toden totta sitä, mitä siitä teemme, mutta valitetettavasti konstruktiomme voi olla yhtä väkivaltainen kuin aikaisemminkin – varsinkin, kun väkivaltaisuudella voi olla taustalla todellisia tai kuviteltuja intressejä. Normien kestävyyttä on myös toisinaan syytä kyseenalaistaa, kun vaikuttaa yhä monesti siltä, että valtiot voivat viitata kintaalla normeille. Jo E.H. Carr myönsi, vaikkakin haikeamielisenä, että joskus intressit eivät vain kohtaa, ja silloin lähtevät hanskat pois.

Toinen väittämä sodan merkityksen sitkeydestä on sekin mielestäni perusteltavissa. Vaikka hyväksyisikin, että väkivallan absoluuttinen määrä vähenisi lähiaikoina, voi silti väittää, että sen poliittinen merkitys ei tule vähenemään. Ihmiset varsinkin länsimaissa ovat yhä herkempiä tappioille sekä riskeille sodassa, ja vaativat hallituksiltaan yhä absoluuttisempaa turvallisuutta. Kun tämän yhdistää trendiin, jossa valtioiden väkivallan monopoli on hajoamassa, on helppo nähdä poliittisen väkivallan merkityksen vain kasvavan tulevaisuudessa. Taas Charlya lainaten: “Sodankäynnin absoluuttinen vähentyminen ei siis välttämättä tarkoita, että sodankäynnin aiheuttamat haittavaikutukset ovat vähentymään päin.”

Tämä kirjoitus paisui teoreettisemmaksi ja pidemmäksi kuin odotin, mutta Sun Tzun sodan teoriaa mukaillen:

“iske kovaa ja odottamatta, pitkiin sanoihin tukeutuen,

käytä IR-teoriaa ja englantilaista koulukuntaa hyväksesi

varsinkin kun vastustajasi on krapulassa”

Ja jos vain vastustajani olisi ottanut tästä vaarin, ei päätä särkisi niinkään kovasti.

Suurten kertomusten jalanjäljillä

Hiski Haukkalan äskettäin ilmestynyt teos, Suomen Muuttuvat Koordinaatit (Gummerus, 2012), on varsin kunnianhimoinen projekti. Se pyrkii antamaan oman kertomuksensa yhtäältä Suomen historiallisista ulkopoliittisista linjoista ja kertomuksista, ja toisaalta kansainvälisen politiikan merkittävimmistä kehityksistä 2000-luvulla, sekä niistä käytävistä debateista. Herkuleen tehtävän tästä tekee se, että kirjalla on mittaa vain 197 sivua.

Kuten jokainen alan kirjallisuutta lukenut tietää, laajoihin kertomuksiin perustuva kirjallisuus on kunnianhimoista, mutta varsin ongelmallista. Omilla tahoillaan tämän on saanut huomata mm. Francis Fukuyama, Samuel Huntington, ja lähitulevaisuudessa  myös Fareed Zakaria. Kukaan ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija, olla oikeassa kaikesta koko ajan tai omata maagista reseptiä tulevaisuuden ennustamiseksi laajalla mittakaavalla. Kansainvälinen politiikka ei ole luonnontiedettä, tapahtumat eivät etene mekaanisesti, ja muuttuvia tekijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Kristallipalloon katsoneiden Fukuyaman ja kumppaneiden kohtalo odottanee osaltaan myös Haukkalaa.

Toisaalta, kansainvälispoliittisten ilmiöiden ennustaminen ei ole kirjan keskeisintä tai vahvinta antia (Haukkalan argumentit esitellään mm. täällä ja täällä). Keskeistä sen sijaan on se, että teos tutustuttaa lukijansa kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin, tuoden esiin argumentteja puolesta ja vastaan, ennen kirjoittajan oman näkökulman esittelemistä. Ei ole kovin montaa suomalaista kirjaa, joka käsittelisi saumattomasti kaikkia kirjassa mainittuja teemoja.  Vaikka kyseessä ei ole akateeminen kirja sanan varsinaisessa merkityksessä – se ei tee interventioita kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin – Haukkalan teoksen merkittävyys tulee sen pyrkimyksestä tehdä interventio Suomen kansainvälispoliittiseen keskusteluun (ja kuten tämä Suomen tunnetuimmalta poliittiselta foorumilta poimittu lanka tietää kertoa, interventio on todella tarpeen).

Tietotaitonsa ulkomailla saaneen kansainvälisen politiikan puoliammattilaisen näkökulmasta syitä tähän on kolme.

Ensiksi, Haukkala tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen Suomen ulkopoliittiseen historiaan ja kertomuksiin (pääkohdat näkyvissä täällä), joka on erinomainen lähtökohta Suomen ulkopoliittiseen historiaan tutustuvalle lukijalle.  Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin jäi ainakin tämän arvostelijan päähän. Onko Suomessa realistinen ajattelu monopolisoitu pienvaltiorealistien – jonka keskeisenä tekijänä on puolueettomuuspolitiikka – toimesta, vai löytyneekö Suomesta Rudolf Holstin reunavaltiopolitiikan hengessä  traditionaalisia tasapainottelupolitiikan kannattajia, esimerkiksi maan upseerien tai transatlantistien keskuudessa?

Toiseksi, Haukkala tarjoaa varsin asiantuntevan luonnehdinnan Suomen kansainvälispoliittisesta keskustelusta – joka kuulostaa varsin tutulta. Kansainvälispoliittisen epävarmuuden ympäröimässä Suomessa on käännytty sisäänpäin. Kansainvälisistä ilmiöistä tai ulkopolitiikasta ei puhuta, ja sekin vähä keskustelu mitä käydään, käydään etupäässä puoluepoliittisista lähtökohdista.  Ilman näiden faktojen tiedostamista, keskustelu tuskin muuttuu.

Viimeiseksi, Haukkalan kirja tarjoaa interventionsa tavalla, joka avautuu myös laajemmalle lukijakunnalle. Turha jargon ja teoriaan viittailu on vältetty, ja kirjan sävy on paikoitellen keskusteleva. Akateemisesta ylemmyydentunteesta – mikä on monen kirjoittajan ajoittainen kuolemansynti, allekirjoittanut mukaan luettuna – ei ole tietoakaan. Tämä auttaa Haukkalan argumenttien leviämistä valtionhallinnon ja akateemisten kuplien ulkopuolelle, sillä keskustelun mediassa sekä kansalaisten keskuudessa tulee myös muuttua, ja kirjan tyyli edistää tätä tavoitetta.

Uudenlaisen keskustelun synnyttäminen vaatii paljon. Muuttuvan maailman käsittely edellyttää tarkkaa, analyyttista tietoa. Vaikka Haukkalan kirja ei välttämättä edusta parasta mahdollista lähdettä Yhdysvaltain, Kiinan, Venäjän tai valtiokeskeisen kansainvälispoliittisen järjestelmän muutoksiin, se on tällä hetkellä lähes korvaamaton perusteos ihmisille, joilla ei ole aikaa, halua, tai mielenkiintoa seurata kaikkia debatteja kirjan teemoihin liittyen. Keskustelun muuttaminen vaatii myös tietoisuutta Suomen keskustelun esteistä, jotta ne voidaan ylittää. On kyse siten eurokriisistä, Venäjän voimistuvasta ulkopoliittisesta käyttäytymisestä tai Yhdysvaltain asteittaisesta vetäytymisestä Euroopan alueelta, Suomen pitää olla tietoinen ympärillä tapahtuvista muutoksista, ja uudistaa omaa kansainvälistä poliittista keskusteluaan sekä käyttäytymistä niiden pohjalta, mikäli se haluaa jatkaa ”menestystarinaansa.”

Loppupelissä tämä interventio on se, mikä tekee Haukkalan teoksesta arvokkaan teoksen, ja oikeuttaa sen saaman huomion (mm. yhdeltä varsin nimekkäältä tukijalta). Suomen Muuttuvat Koordinaatit on hyvä aloitus ja interventio uuden keskustelun synnyttämiseksi.  Mutta eittämättä se vaikein osuus on vielä edessä, intervention tulee myös saavuttaa tavoitteensa. Julkisen keskustelun muuttaminen saattaa kuulostaa Sisyfokselle sopivalta tehtävältä, mutta se on välttämätöntä.   Tätä silmällä pitäen Haukkala olikin perustanut kirjan nimeä kantavan blogin, jonka tavoitteena on edistää uudenlaista kansainvälispoliittista keskustelua.  The Ulkopolitist suositteleekin kaikille lukijoillensa niin kirjaan kuin blogiin tutustumista.