Pakottava(n) diplomatian tarve

Edellisessä postauksessaan kollegani Mies ulkosuomalainen on aivan oikeassa. Diplomatia-keskeinen Syyria-politiikka on optimaalisin tapa hakea ratkaisua Syyrian tilanteeseen – ellei länsimaiden tarkoituksena sitten ole vaikuttaa Syyrian konfliktin kehitykseen tai saada aikaan länsimaisen yhteisön kannalta suotuisa tai hyväksyttävä lopputulos.

Olen aiemminkin (”Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi” sekä ”Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista”) kritisoinut länsimaisen yhteisön virallista linjaa, jonka keskeisinä elementteinä ovat olleet pakotteet ja asevientikielto; konfliktin sovittelu YK:n erikoislähettilään välityksellä; sekä opposition tunnustaminen poliittisesti. Näillä keinoin länsimaisen yhteisön tavoitteena on ollut väkivaltaisuuksien lopettaminen Syyriassa sekä Bashar al-Assadin hirmuhallinnon syrjäyttäminen.

Ottaen huomioon viimeisen kahden vuoden aikaiset kehitykset Syyriassa, on selvää, että länsimaisen yhteisön virallista linjaa voidaan kritisoida niin reaalipoliittisista kuin humanitaarisistakin lähtökohdista; edelleen on havaittavissa, ettei sen valitsemat keinot ole realistiset artikuloitujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Humanitaarisen kritiikin kannalta on huomioitava, miten länsimaat ovat epäonnistuneet yrityksissään puuttua Syyrian humanitaariseen kriisin (joka ei vaikuta pelkästään Syyriassa, vaan myös sitä ympäröivissä maissa, jonne yli miljoona syyrialaista on paennut väkivaltaisuuksia). Vaikka länsimaisella yhteisöllä – toisin kuin kansainvälisellä yhteisöllä – ei ole velvollisuutta puuttua humanitaarisiin kriiseihin aina ja kaikkialla, konfliktin kiihtyminen ja pitkittyminen sekä siitä aiheutunut humanitaarisen kriisin syveneminen on länsimaille huolestuttava kehitys sekä moraalinen epäonnistuminen. Pidättäytymällä pakottavasta diplomatiasta tai sillä uhkaamisesta, länsimaat ovat mahdollistaneet Bashar al-Assadin yritykset turvata hallintonsa äärimmäisellä väkivallalla, jonka kohteeksi on joutunut etupäässä maan siviiliväestö.

Tärkeämmin, Suomen tukema länsimainen politiikka ei ole pelkästään epäonnistunut vaikuttamaan Syyrian sisällissotaan, vaan sitä on tullut konfliktin kehityksen kannalta merkityksetöntä. Länsimaiden asettama asevientikielto ei ole onnistunut estämään Venäjän ja Iranin aseellista tukea Assadille tai muun muassa Qatarista ja Saudi-Arabiasta saapuvaa tukea jihadistiryhmille. Mikäli muiden sanktioiden tarkoitus on ollut vaikuttaa Assadin hallinnon käyttäytymiseen, tai opposition poliittisen tunnustamisen tarkoitus on ollut vauhdittaa väkivaltaisuuksien päättymistä, merkkejä tästä ei ole konfliktin kolmannenkaan vuoden alkaessa nähty. Paremmin ei ole mennyt YK:n erityislähettiläillä, joiden kyky vaikuttaa tilanteeseen on alusta asti ollut olematon, mikä näkyy heidän lähes olemattomissa saavutuksissaan. Tässä valossa erikoislähettiläiden ”saavutusten” – kuten Geneven prosessi – korostaminen länsimaisen politiikan onnistumisena on vähintään kummallinen.

Ottaen huomioon, että näiden keinojen ensisijainen tavoite – ainakin ulkoministeri Tuomiojan mukaan – on ollut ”väkivallan lopettaminen ja osapuolten taivuttaminen demokratiaa toteuttavan ja kaikkien väestöryhmien oikeudet ja turvallisuuden takaavaan neuvotteluratkaisuun” (Tuomiojan blogi, 2.3.2013), voidaan nykypolitiikkaa pitää kategorisesti epäonnistuneena. Sitä vastoin, kuten aikaisemmin olen todennut, pakottavasta diplomatiasta ekplisiittisesti luopuminen on rohkaissut Assadin hallintoa ja mahdollistanut ”psykoottisen” siviileihin kohdistuneen väkivaltakampanjan vailla pelkoa konkreettisista seurauksista.

Huolestuttavammin, tehottomalla politiikalla prokrastinointi on johtanut siihen, että länsimaiden yhteisö ovat katsonut vierestä kun Syyrian konfliktista on muodostunut yhä akuutimpi alueellinen turvallisuusongelma, jonka ratkaiseminen on yhä vaikeampaa, aikaavievempää ja kalliimpaa. Viimeisen vuoden aikana Syyrian konflikti on muuttunut asymmetrisestä sissisodasta täysimittaiseksi sisällissodaksi, jossa sektaarisilla jännitteillä on erityisen suuri rooli; al-Qaida on pesiytynyt Syyriaan ja saanut näkyvän jalansijan oppositiotaistelijoiden keskuudessa (joka näkyy myös siinä, miten opposition hallussa olevia alueita hallitaan); maahan virtaa omaa agendaansa edistäviä jihadisteja ja vapaaehtoistaistelijoita ympäri Lähi-itää sekä länsimaita (mikä entisestään vaikeuttaa neuvotteluratkaisun aikaansaamista); Bashar al-Assad pitäytyy yhä sitkeästi vallassa eikä hänen regiiminsä romahtaminen ole näköpiirissä; ja muiden valtioiden turvallisuuspoliittinen agenda heijastuu konfliktissa yhä näkyvämmin. Mikä pahempaa, Syyrian konfliktin pitkittyminen epävakauttaa sitä sitä ympäröiviä maita, etupäässä Libanonia sekä Irakia – jälkimmäisen kannalta erityisen huolestuttavaa on jihadistien lisääntyvä aktiivisuus Irakin ja Syyrian välisellä rajaseudulla. Jordanian, Turkin ja Israelin turvallisuusongelmia ei voida myöskään ylenkatsoa.

Tämän seurauksena Syyrian kansannoususta on muodostunut kansainvälinen kriisi, jonka ratkaisemisessa tai vähintään kehitykseen vaikuttamisessa länsimailla on selkeät intressit jo artikuloitujen pitkäaikaistavoitteiden lisäksi. Näistä neljä ansaitsee erityisesti alleviivausta: siviileihin kohdistuvan väkivallan rajoittaminen; terroristiryhmien vapaan toiminnan lopettaminen Syyriassa, Assadin hallinnon vallassapysymisen mahdollisuuden sekä  joukkotuhoaseiden käyttön tai proliferaation todennäköisyyden minimoiminen; ja Syyrian konfliktin heijastevaikutusten lakkauttaminen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi länsimaat tarvitsevat kuitenkin uudenlaisia mekanismeja, sillä edellisten keinojen soveltuvuus Syyrian konfliktiin vaikuttamiseksi on vähäinen.

Vaan mitä vaihtoehdoksi? Kollegani on postauksessaan oikeassa kahdessa asiassa. Diplomatiaa ei kannata hylätä (vaan sen pakottavaa elementtiä kannattaa miettiä uudelleen), ja suotuisien oppositioryhmittymien aseistamisessa on omat ongelmansa (jälkimmäisestä pointeista kiinnostuneille suosittelen myös Dan Tromblyn mainiota kirjoitusta aiheesta). Tällä, kuten monella muullakin vaihtoehtoisella mekanismilla – esimerkiksi sotilaallisella interventiolla, lentokieltoalueella – on omat ongelmansa ja seurauksensa. Mutta kuten yllä on argumentoitu, nykyiset mekanismit ovat kaukana ongelmattomista keskeisimmän valuvian ollessa se, ettei oikeanlaisia keinoja vaikuttamaan Assadin haluun käyttää väkivaltaa oman hirmuhallintonsa tulevaisuuden turvaamiseksi ole kyetty löytämään. Näillä epäonnistumisilla on omat seurauksensa: al-Qaidan roolin kasvu, haitalliset heijastevaikutukset naapurimaissa, sekä humanitaarisen kriisin syveneminen.

Jälkiviisaudella varustettuna on helppo todeta, ettei länsimaisen yhteisön politiikka ole kyennyt saamaan aikaan oikeanlaista kehitystä Syyrian konfliktissa, ja sille suotuisan lopputuloksen aikaansaaminen vaatii tässä vaiheessa enemmän resursseja kuin mitä se olisi vaatinut vielä vuosi sitten puhumattakaan konfliktin alkuhetkistä. Vaikka neuvotteluratkaisu olisi paras ja kestävin ratkaisu Syyrian sisällissotaan, kuten kollegani varsin paikkansapitävästi väittää, tämän ratkaisun epätodennäköisyys ei tee siihen tähtäävästä toiveajattelusta järkevää politiikkaa, erityisesti koska sillä välin Syyrian konfliktista on muodostumassa alueellinen turvallisuusuhka, johon reagoiminen muodostuu pakolliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun (jos) konflikti uhkaa länsimaiden turvallisuutta tai niiden keskeisiä intressejä. Syyrian konfliktin kehitys on vienyt sitä vääjäämättä kohti tätä pistettä, vaikka sen saavuttaminen ei luonnollisesti ole varmaa.

Syyrian konfliktin kolmannen vuoden alkaessa, on selvää, että länsimaisen yhteisön tulee miettiä uudelleen, mitä se haluaa saada aikaiseksi Syyriassa, mitkä keinot pystyvät nämä tavoitteet todennäköisimmin – ja kustannustehokkaimmin – saavuttamaan, mitä resursseja se on valmis käyttämään asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, sekä mitä seurauksia valituista keinosta saattaa pahimmillaan syntyä.

Tähän todellisuuteen on herätty viime aikoina Euroopassa – Ranskassa ja Iso-Britanniassa – sekä Yhdysvalloissa. Se, onko oppositioryhmien aseistaminen paras vaihtoehto nykypolitiikalle on keskustelu, jota tulisi seuraavina kuukausina käydä erityisesti Euroopassa. Tätä keskustelua tarvitaan kahdesta syystä: Ensiksi, EU on jälleen kerran osoittautunut kykenemättömäksi toimimaan humanitaaristen kriisien ratkaisemisessa lähiympäristössään, ja tämän tulisi muuttua tulevaisuudessa. Toiseksi, mikäli yksittäiset EU-jäsenvaltiot päätyvät eroamaan virallisesta linjasta, ja aseistamaan oppositiota joko suorasti tai epäsuorasti, tämä pitäisi tehdä tavalla joka ei pahenna Syyrian konfliktia tai aiheuta länsimaiden ja EU:n kannalta negatiivisia turvallisuuspoliittisia seurauksia (kuten Yhdysvalloille kävi Libyassa). Tämä vaatii tarkasti harkittua politiikkaa. Esimerkiksi Ranskan Francois Hollanden uskomus siitä, ettei kapinallisille luovutetut aseet päätyisi vääriin käsiin, ”koska he lupasivat niin”  on äärimmäisen huono lähtökohta asevientikiellon lakkauttamiselle ja oppositioryhmien aseistamiselle.

Länsimaisen Syyria-politiikan ongelman ytimessä on se, ettei hyviä ratkaisuja Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi ole. Aika rajoitetulle ja nopealle täsmäinterventiolle meni kauan sitten ja opposition aseistamisessa on aina ongelmansa. Toisaalta, nykypolitiikka on tehotonta ja siirtää tärkeän ulkopoliittisen ongelman ratkaisua tulevaisuuteen kalliimmalla hinnalla. Ehkäpä länsimaisen yhteisön päätöstentekijöiden olisi aika palata sorvin ääreen kestävän diplomaattisen ratkaisun pilvilinnoistaan, ja miettiä mitä Syyrialle todella pitäisi ja voidaan tehdä ennen kuin konfliktista tulee niin suuri turvallisuusongelma, että länsimaiden laajempaa osallistumista konfliktiin ei enää sanele valinta vaan pakko.

Arabikevät ja Al-Qaidan toistuvat muistokirjoitukset

Osama Bin Laden on kuollut, mutta huhut al-Qaidan kuolemasta ovat jälleen osoittautumassa liioitelluksi.

Vaikka lyhyellä aikavälillä al-Qaidan hyökkäykset Lähi-idässä tulisivat nousemaan, pitkällä aikavälillä järjestö on tuomittu tuhoon sen hävitessä taistelunsa Lähi-idän muslimien tuesta. Näin kirjoitti LSE:n professori ja al-Qaidaan erikoistunut tutkija Fawaz Gerges 2011 julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of al-Qaeda.

Gergesin teos on osa laajempaa al-Qaidasta käytävää keskustelua siitä, onko se vahvistunut vai heikentynyt terrorismin vastaisen sodan ja sen jälkeisten tapahtumien – kuten arabikevään ja Osama bin Ladenin sekä useiden muiden johtavien al-Qaidamilitanttien kuolemien seurauksena. Tiiviissä teoksessaan Gerges ottaa vahvan kannan, jonka mukaan al-Qaida ei pelkästään ole heikentynyt fragmentoituneeksi ja marginaaliseksi entiteetiksi, vaan sitä pitää hengissä enää länsimainen päätöstentekijöiden ja akateemikkojen luoma ”terrorisminarratiivi”, joka korostaa al-Qaidan uhkaa puhtaasti omista syistään. Gergesin mukaan al-Qaida ei enää ole eksistentiaalinen uhka länsimaille, eikä se sitä koskaan ole ollutkaan: al-Qaidalta on aina puuttunut suunnitelma uudenlaisen poliittisen järjestyksen luomiseksi, eikä se koskaan ole nauttinut suurta tukea Lähi-idässä.

Tässä Gerges on osittain oikeassa. Al-Qaida ei sinänsä ole koskaan ollut eksistentiaalinen uhka länsivalloille. Järjestön keskeinen rooli esimerkiksi Yhdysvaltain Lähi-idän politiikassa, jossa terrorismintorjunta on ollut yksi tärkeimmistä prioriteeteista viimeisen vuosikymmenen ajan, ei välttämättä ole ollut täysin oikeutettu suhteutettuna al-Qaidan kykyyn toteuttaa terrori-iskuja länsimaita kohtaan. Toisaalta, uhkan ei tarvitse olla eksistentiaalinen vaatiakseen toimenpiteen. Al-Qaidan päätös iskeä Yhdysvaltoja ja muita länsimaita kohtaan teki siitä konkreettisen turvallisuusuhkan, jota vastaan toimiminen ei ole pelkästään oikeutettua vaan myös tärkeää omien kansalaisten ja kriittisen infrastuktuurin turvaamiseksi sekä tulevien terrori-iskujen torjumiseksi.

Tämä ei tietysti tarkoita, että al-Qaidan uhkaan olisi aina tai edes useimmiten reagoitu järkevästi tai tehokkaasti. Kaksi räikeintä esimerkkiä tästä ovat tietysti terrorismin vastaisen sodan utopistinen tavoite tietyn poliittisen väkivallan muodon kukistamiseksi sekä päätös hyökätä Irakiin, joka lisäsi al-Qaidan maailmankatsomuksen ja narratiivin suosiota Lähi-idässä. Kirjassaan Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing The War on Terror yhdysvaltalainen terrorismitutkija Daveed Gartenstein-Ross on osuvasti kuvannut monia muita terrorisminvastaisen toiminnan ongelmia:  sisäpoliittisesti terrorismin vastaisen toiminnan politisointi, terrorisminvastaisten ohjelmien heikko valvonta ja yliresursointi on johtanut tehottomiin ohjelmiin, joiden kyky ehkäistä terrori-iskuja kotimaassa on ollut rajallinen. Yhtälailla ongelmalliset ulkopoliittiset päätökset, kuten Irakin sota sekä Jemenin lennokki-iskujen laajentaminen ovat paikoitellen johtaneet al-Qaidan odottamattomaan vahvistumiseen sekä Yhdysvaltain suhteelliseen heikentymiseen sen käyttäessä liikaa resursseja al-Qaidan kukistamiseksi.

Al-Qaida ei siis välttämättä ole eksistentiaalinen uhka, mutta se ei myöskään tarkoita etteikö al-Qaidan jäsenet pyrkisi iskemään länsimaita vastaan myös tulevaisuudessa. Erityisesti Jemenin tilanne on huolestuttava. Kuten Gartenstein-Ross kirjassaan toteaa, maassa toimiva Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP) on viime vuosina pyrkinyt aktiivisesti iskemään länsimaita vastaan, erityisesti toteuttamalla kustannustehokkaita pommi-iskuja lentokoneissa. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat epäonnistuneet iskuyritykset vuosina 2009 ja 2010, jotka kuitenkin ehkäistiin, kiitos AQAP:sta loikanneen militantin, joka antoi Saudi-Arabian tiedustelupalvelulle tietoa iskusta.

AQAP on pyrkinyt inspiroimaan myös yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa englantia sujuvasti puhuneen Anwar al-Awlakin johdolla. Al-Awlakin ja englanninkielistä Inspire-verkkojulkaisua pyörittäneen Samir Khanin hengen vaatinut lennokki-isku on kriittisesti heikentänyt AQAP:n kykyä inspiroida yksittäisiä terrori-iskuja länsimaissa, mutta sen pääpommintekijän Ibrahim al-Asirin jatkuva ura edustaa merkittävää turvallisuusongelmaa jatkossakin.

Gerges ei välttämättä olekaan oikeassa siinä, että al-Qaida olisi heikentynyt merkittävästi arabikevään seurauksena. Osaltaan tätä selittää Gergesin ongelmallinen oletus, että al-Qaidan nauttima suosio olisi sidoksissa sen kykyyn toimia tai vahvistua. Kuten Ryan Evans tässä arvostelussa toteaa, terroristiliikkeet ovat harvoin massaliikkeitä tai laajaan tukeen nojaavia. Mielenkiintoisesti Jemen on hyvä esimerkki siitä, miten al-Qaida on vahvistunut arabikevään seurauksena. Kirjassaan The Last Refuge:  Yemen, Al-Qaeda, and America’s War in Arabia Jemeniin erikoistunut tutkija Gregory Johnsen kuvaa tarkasti kuinka Jemenin sisäinen kaaos mahdollisti al-Qaidan systemaattisen uudelleenrakennuksen vuosina 2006-2010, jonka myötä like oli valmis hyödyntämään maan kaoottista tilannetta arabikevään aikana erityisesti maan eteläosissa, jossa AQAP pystyi hallitsemaan suuria osia Abyanin maakuntaa yli vuoden ajan ja se on käytännössä pystynyt toimimaan koko maan alueella jo pitkään.

Al-Qaidalle laajaa suosiota tärkeämpää on valtion heikkous, huono turvallisuustilanne sekä hyödynnettävissä olevat yhteiskunnalliset ongelmat. Arabikevään myötä nämä ilmiöt ovat yleistyneet eri puolilla Lähi-itää – ainakin toistaiseksi. Tämän myötä on selvää, että al-Qaida ja sen ideologian jakavat ryhmittymät ovat hyötyneet arabikevään luomasta kaooksesta eri puolilla Lähi-itää. Syyriassa toimii useita al-Qaidan ideologian jakavia liikkeitä ja al-Qaidaan ideologisesti sidoksissa olevat jihadiliikkeet ovat niinikään yleistyneet Egyptissä, Libyassa, Irakissa, Pohjois-Afrikassa ja Malin ympäristössä.

Tämä ei tietysti automaattisesti tarkoita al-Qaidan huomattavaa vahvistumista, joka on monimutkaisempi kysymys ja sidoksissa kahteen merkittävään kysymykseen: a) miten al-Qaida määritellään; ja b) miten al-Qaidan vahvistumista tai heikentymistä mitataan. Tällä hetkellä kumpaankaan ogelmaan ei ole olemassa selkeää, yleisesti hyväksyttävää vastausta, mikä on johtanut erityisesti Yhdysvalloissa laajoihin debatteihin al-Qaidan luonteesta ja kapasiteetista. Tämän valossa Gergesin argumentti terrorisminarratiivista, jonka mukaan länsimaiset akateemikot, poliitikot ja uutismediat eivät juuri poikkea al-Qaidan uhkaa korostavasta ”virallisesta totuudesta” on enemmän poleeminen (ja ongelmallinen) kuin tieteellinen. Tieteelliset keskustelut al-Qaidan uhkasta ovat paljon monimuotoisempia, ja argumentit al-Qaidan heikkenemisestä ovat usein kuultuja, toisin kuin Gerges väittää (don’t believe me? Google it).

Gergesin kirja on suhteellisen tuore lisäys tasaisin väliajoin toistuvaan muistokirjoitusten sarjaan, joiden keskeisenä argumenttina on al-Qaidan ja sen edustaman uhkan siirtyminen historian tuhkakasaan. Kuten Bruce Hoffman, yksi Yhdysvaltojen johtavista terrorismiasiantuntijoista, tässä videossa toteaa, nämä julistukset ovat tähän asti poikkeuksetta osoittautuneet vääriksi. Se mitä al-Qaidasta lopulta tiedetään on hyvin vähäistä, ja yleisesti hyväksytyt totuudet Al-Qaidasta ovat usein osoittautuneet vääriksi uuden tiedon tullessa valoon. Al-Qaidalla – kuten millä tahansa muulla terroristiryhmällä – on luonnollisesti oma parasta ennen -päiväyksensä, johon vaikuttavat vahvasti sen toistuvat epäonnistumiset islamilaisen yhteiskuntajärjestyksen edistämisessä, strategiset ylilyönnit ja väärät taktiset valinnat, joiden seurauksena suurin osa al-Qaidan väkivallasta on kohdistunut Lähi-idän muslimiväestöön – järjestön kannalta huonoin seurauksin. Lienee kuitenkin todennäköistä, että al-Qaidalla tulee vielä olemaan useita valitettavan tuhoisia yllätyksiä hihassaan ennen kuin sen muistokirjoitus esiintyy viimeistä kertaa .

Fawaz Gerges, The Rise and Fall of Al-Qaeda, Oxford University Press (2011): ISBN 978-019-9-79065-4

Daveed Gartenstein-Ross, Bin Laden’s Legacy: Why We’re Still Losing the War on Terror, Wiley (2011): ISBN 978-111-8-09494-5

Gregory Johnsen, The Last Refuge: Yemen, al-Qaeda, and America’s War in Arabia, W.W. Norton (2012): ISBN 978-039-3-08242-5

Irak – Nuri al-Maliki ja poliittinen väkivalta redux

Syyrian tapahtumien tuottaessa ikäviä otsikoita päivittäin, lienee jo selvää, ettei Assadin dynastialla ole sisällissodan jälkeistä tulevaisuutta. Dynastian henkilökohtaisiin suhteisiin ja klientelismiin pohjautuvan hallintomallin poistumisesta ei kuitenkaan ole mitään takeita. Tästä hyvänä esimerkkinä on naapurimaa Irak, jossa pääministeri Nuri al-Malikin vallan keskittämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat jo pitkään muistuttaneet enemmän maan entisen Baa’th-puolueen ja Saddam Husseinin toimintatapoja kuin orastavaa demokratiaa. Tämän trendin keskellä viime viikolla sunni-taustaisen Iraqiia puolueblokin jäsen, Muhammed Tawfiq Allawin ero viestintäministerin tehvävistä ministeriötä kohdanneen “poliittisen häirinnän” johdosta ei ainakaan syittensä puolesta yllätä, onhan kyseesä jo viime joulukuussa kärjistyneen sisäpoliittisen kriisin oire. Mitä Irakissa oikein tapahtuu?

Keskiössä Nuri al-Maliki

Nuri al-Malikin valtaannousu (2006- ) on tuttu tarina kansainvälisen politiikan näyttämöllä. Maan, tässä tapauksessa Irakin, johtoon valitaan ns. “alin yhteinen nimittäjä”, harmaa ja harmittomaksi koettu virkamies, joka ei herätä valintaa tekevissä intohimoja suuntaan tai toiseen. Tämä mies kuitenkin omaksuu usein murroksessa olevan poliittisen järjestelmän kiemurat nopeasti ja alkaa muovata järjestelmää itselleen sopivaksi käyttäen keinojen koko palettia. Machiavellinsä osaava – al-Maliki kuuluu ehdottomasti tähän ryhmään – vallan tavoittelija osaakin keskittyä heti olennaiseen, varmistaen tärkeimpien instituutioiden uskollisuuden.

Malikin tapauksessa tämä tarkoitti Yhdysvaltain debaathifikaatio-skandaalin jälkeen pikavauhtia ja massiivisilla investoinnella pystyyn laittaman armeijan ja turvallisuuspalveluiden altistamista oman komentonsa alaisuuteen. Maliki onnistuikin sitouttamaan tärkeimmät armeijan yksiköt ja turvallisuuspalvelut, ohi virallisen komentoketjun, pääministerin kanslian alaisuuteen. Uusien nimitysten ehdoton ja tärkein kriteeri oli lojaalisuus Malikia kohtaan; nämä täydensivät jo aikaisin palkattua malikilaisten kovaa ydintä, jonka jäsenten ylentämistä ohi tavallisten uraupseereiden varten Irakin pääministeri perusti suoraan pääministerille alisteisen puolustusvoimain komentajan viran/toimen. Puolustusministeriön alaisuudesta katosi myös, niin ikään suoraan Malikin alaisuuteen, 6000 eliittisotilaan vasta-terrorismin yksikkö, jota nyttemmin voinee pitää eräänlaisena pretoriaanikaartina. Mitä enemmän vastuu maan turvallisuudesta siirtyi Yhdysvalloilta irakilaisten omiin käsiin, sitä voimakkaampi henkilö Malikista, oman varjovaltonsa kautta, tuli Irakissa.

Varjovaltion turvallisuuskeskittymä pääsi ensimmäisen varsinaisen haasteensa äärelle vuonna 2008 kun maassa alati velloneet huhut välittömästä vallankaappausyrityksestä (jossa Basrassa puhjenneita väkivaltaisuuksia olisi käytetty syynä epäluottamuslauseen virittämiseen parlamentissa) antoivat Malikille syyn lähettää armeijan Basran kaduille. Operaatio olisi hyvin todennäköisesti epäonnistunut ilman Yhdysvaltain taustatukea niin maajoukkojen kuin ilmavoimien muodossa, mutta antoi onnistuessaan kuvan Malikista lain ja järejestyksen palauttavana johtajana. Tätä imagoa Maliki hyödynsi poliittisesti perustamalla oman puolueblokkinsa, joka voittikin heti ensimmäiset vaalinsa,  vuoden 2009 kunnallisvaalit.

Poliittinen umpikuja

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa Malikin markkinointi lain ja järjestyksen takuumieheydestä ei kuitenkaan mennyt läpi samalla tavalla kuin kunnalistasolla ennen, puolueen sijoittuessa Iraqiya-blokin taaksen. Toinen sija vaaleissa olisi tietänyt heikommalle poliitikolle pääministeriydestä luopimusta. Malikin kuitenkin onnistui, liki puolen vuoden neuvotteluiden jälkeen, säilyttää pääministerinasemansa, kiitos taitavan “poliittisen lahjonnan. Malikiyunien kasvaneesta vaikutusvallasta huolestuneiden poliittisten toimijoiden vaatimusten toteutuminen taas on jäänyt kosmeettiselle tasolle, Malikin vallan keskittyessä, päin vastoin, yhä enemmän, kuten Ulkopolitist viime talvena raportoi.

Muhammed Tawfiq Allawin ero yhteishallituksesta viime viikolla on siis oire vuonna 2010 alkaneesta sisäpoliittisesta kriisistä, joka on ilmentynyt mm. Tariq al-Hasemista tehdyssä, vähintäänkin kyseenalaisessa pidätysmääräyksessä.  Yksi suurimmista ongelmista al-Malikin pyrkimysten rajoittamisessa on organisoidun poliittisen opposition puute. Sikäli kun protesteja, esimerkiksi arabikevään tiimoilta, on esiintynyt on ne tehokkaasti lopetettu. Toisaalta, vaikka Malikia ei välttämättä rakasteta, ei varsinaista vastavoimaa ei löydy. Ainoata varteenotettavaa oppositioryhmää edustaa Muqtada al-Sadrin johtama, shiialainen sadristien liike, joiden omasta ei-niin-mutkattomasta roolista maan politiikassa saisi oman artikkelin. Kesäkuussa al-Sadr kutsuttiin Iranin hallinnon toimesta Teheraniin (jossa al-Sadr oli vuosina 2008-2011 maanpaossa) neuvonpitoon, jonka tarkoituksena oli yrittää vakuuttaa sadristit al-Malikin hallituksen pystyssä pysymisen tärkeydestä. Toistaiseksi sadrilaiset eivät vielä ole uusineet vaatimustaan al-Malikin erosta, ja Iran onkin käyttänyt kaikkia suhteitansa shiialaispoliitikkoihin estääkseen nykyhallituksen kohdistuvan välikysymyksen syntymisen Irakin parlamentissa.

Vaikka keinot ovat tässä suhteessa lähinnä poliittisia verrattuna Basran suoraan sotilaalliseen toimintaan, on malikiyunien käytössä myös poliittinen väkivalta. Kuten Human Rights Watchin uusimmasta Irak-raportista voi lukea, on Malikin hallintoa kritisoineissa mielenosoituksissa esiintynyt hallituksen tukemia siviilipukuisia joukkoja, jotka ovat häirinneet mielenosoitusta hakkamalla ja jopa tappamalla mielenosoittajia, kuten viime vuoden helmikuun mielenosoituksissa. Väkivalta voi olla myös kohdistetumpaa, ja Irak onkin toiminut poliittisten murhien luvattuna maana lähes koko Malikin aikakauden. Tästä esimerkkinä oli viime syyskuussa murhattu, nykyhallintoa näkyvästi kritisoinut toimittaja Hadi al-Mathi, joka vain tunteja ennen kuolemaansa kertoi Facebookissa saaneistaan tappouhkauksistaan. Myös jo Ba’athin ja Saddam Husseinin kaudella toimineiden salaisten vankiloiden käytöstä poliittisten vankien kiduttamiseen on todisteita, jotka ainakin yhden vankilan kohdalla johtavat suoraan al-Malikille alisteisiin joukkoihin. Kenties näkyvimmillään ja räjähdysaltteimmillaan malikilaisten toimet ovat olleen suhteessa sunni-enemmistöisten maakuntien autonomiapyrkimyksiin. Tiukentuvan poliittisen ilmapiirin tiimoilta autonomiaa hakeneet Salahdin ja Diyala saivat pian kokea malikilaisten joukkojen läsnäolon, paikallisjohtajille osoitettujen pidätysmääräysten kera.

Näin ollen malikilainen vallassa pysymisen strategia on koostumukseltaan moninainen, sisältäen vallan keskittämistä ja klientelismiä, poliittista väkivaltaa,sektiläisyyteen perustuvaa populismia ja taitavaa ulkosuhteiden käyttöä.

Ulkosuhteisiin tultaessa mielenkiintoinen sivuhuomio onkin, että al-Malikin hallinto nauttii edelleen sekä Iranin että Yhdysvaltain tukea, niin taloudellisessa kuin poliittisessa mielessä.  Tämä toki sopii Malikin pyrkimyksille vähentää molempien vaikustusvaltaa tasapainottelemalla toisella toista vastaan tarpeen mukaan. Koska Iranilla on suora intressi nykyhallinnon pystyssä pysymisessä ja Yhdysvalloilla epäsuorempi, mutta yhtenevä intressi, on vaikeaa nähdä poliittisen ratkaisun syntyvän lähiaikoina. Varmaa on, että sisällissodan riskit Irakissa ovat kasvaneet merkittävästi arabikevään ja kuluvan vuoden tapahtumien seurauksena, sillä  kuten Nassim Nicholas Taleb kirjoitti artikkelissaan Foreign Affairsille viime vuonna, kasvattaa keinotekoisesti hallittu volatiliteetti poliittisessakin kontekstissa niitä riskejä, joiden toteutuminen vasta vaarallista onkin. Kenties tämän takia Yhdysvaltain olisi jo syytä, kuten Irak-ekspertti Toby Dodge esittää, puuttua al-Malikin tekemisiin. Muuten edessä voi pian olla se Irak, jonne Yhdysvallat lähetti lisää joukkoja vuonna 2007.

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

Humanitäärisen sodan haasteet

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.

Sisällissodan uhka ja valtiokehityksen esteet Irakissa

Viime kesänä Ulkopolitist käsitteli Toby Dodgen luennon kautta Irakin pääministeri Nuri Al-Malikin asemaa maan politiikassa. Dodge totesi, että vaikka siviiliuhreja vaativan väkivallan  al-Malikin toimissa kytee todellinen itsevaltiuden kehittymisen riski tai jopa eräänlainen paluu Saddam Husseinin –ajan tyyliseen hallintotapaan. Puoli vuotta myöhemmin, kuten olemme viimeisen kuukauden sisällä joutuneet lukemaan, turvallisuustilanne Irakissa on selkeästi heikkenemään pain. Tuhoisin episodi sattui 22.joulukuuta kun 16 pommiräjähdystä saman päivän aikana tappoi 72 ja haavotti 272 bagdadilaista. Tätä pommi-iskujen sarjaa seurasi mm. 5.tammikuuta 70 kuolonuhria niinikään Bagdadissa vaatinut isku sekä eteläisessä Basran kaupungissa viime lauantaina shiaalaisten pyhiinvaeltajien keskellä tapahtunut isku, jossa 50 ihmistä menehtyi.

Tapahtumat kielivät poliittisen väkivallan luonteen muuttuneen kohdennetuista täsmäiskuista yhä enemmän viime vuosilta tutun terrorin suuntaan. Vaikka iskut tapahtuivatkin välittömästi Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen, kuten asian tiimoilta tapahtuvan uutisoinnin yhteydessä usein todetaan, olisivat iskut toteutuneet lähes varmasti vaikka joukkomäärä olisikin pysynyt Joulukuun alun tasolla. Todennäiköisenä katalyyttinä näille uusille iskuille on al-Malikin antama pidätysmääräys  sunnitaustaisesta varapääministeri Tariq al-Hashemista, jota al-Maliki on syyttänyt shiiataustaisten virkamiesten murhien edesauttamisesta. Ainakin osissa iskuista vastuun on ottanut Mesopotamian Al Qaeda, joka yrittänee luoda väkivaltaa eri sektien välille. Sisällissodan uhasta on viimeisimpänä vihjaillut vuosina 2004-2005 Irakin pääministerinä toiminut, itsekin shiiataustainen, Ayad Allawi, joka vaatii uutta yhteiskuntasopimusta tai vähintäänkin uusia vaaleja ja al-Malikin siirtymistä syrjään uuden sisällissodan välttämiseksi.

Historia toistaa tässä tilanteessa itseään, paitsi väkivallan myös siihen johtaneiden rakenteiden suhteen. Kuten jo mandaattiaikana ja Ba’ath-puolueen valtakaudella, on al-Malikin Irakissa kaksi eri valtiota – ensimmäinen on virallisten valtiollisten instituutioiden muodostama, toinen epävirallinen, vaihtoon ja henkilökohtaisiin suhteisiin pohjautuva verkosto.  Vaikka al-Maliki  onkin jossain määrin saanut  keskusvaltion aseman provinsseja myöten vuonna 2008 aloittamallaan operaatiolla, on hän kuitenkin samalla keskittänyt valtaa itselleen, nimittämällä mm. tiedustelupalvelun ja muiden turvallisuusorganisaatioiden ohtoon lähipiiriläisiään. Malikilaisen paradoksin parhaimpana esimerkkinä toiminee al-Malikin ym. operaatiossa ansiokkaasti suoritunut armeijan upseeri, joka suorituksensa jälkeen siirretiin mitättömään bagdadilaiseen toimistopestiin väärän taustansa ja suuren menestyksensä johdosta. Tässä mielessä al-Malikin väitteisiin al-Hashemin toiminnasta on suhtauduttava vähintäänkin epäillen.

Syyt al-Malikin toimintaan ovat kuitenkin melko selkeät; vuoden 2010 parlamenttivaaleissa al-Malikin johtama, useista puolueista koostuva Oikeusvaltio-ryhmä tuli vasta toiseksi 24.2% äänisaaliilla, pitkälti väkivallan tasaantumisen ansiosta vuonna 2008 ja sen jälkeen. Kuten Ulkopolitistissa aiemmin todettiin, on Irakissa sittemmin esiintynyt arabikevään yhteydessä laajaa tyytymättömyyttä al-Malikin hallintoa kohtaan. Asema “varjovaltion” johtajana tarjoaa mahdollisuuden kansanvallasta riippumattomaan valtaan, joka on vaalikausia ja Irakin tuulista politiikkaa kestävämpää.

Räjähdysherkällä tilanteella on vaikutuksensa myös kuolonuhrien ulkopuolella. Vaikka väkivallan nousu ei sisällissotaan asti kehittyisikään, on tilanne jo nyt valtiokehitystä haittaavassa pisteessä. Poliittisesti epäselvässä maastossa, jossa paikka paikoin on kyse viran lisäksi elämästä ja kuolemasta, on selvää, että henkilökohtaiset suhteet ja niiden verkosto nousee entistä suurempaan asemaan – valtion institutionaalisen kapasiteetin kasvun kustannuksella.

Irak ja vahvan johtajan paluu – sisällissodasta kvasidiktatuuriin?

(Lähde: New Oxford American Dictionary)

Arabikevään kirjoittaessa Lähi-idän nykyhistorian sivuja uusiksi nopeammin kuin kukaan koskaan olisi tohtinut ajatella, on Irak ja sen nykytila jäänyt mediassa ymmärrettävästi vähemmälle huomiolle viime vuoden kiisteltyjen parlamenttivaalien ja sitä seuranneiden yli kahdeksan kuukautta kestäneiden hallitusneuvotteluiden päättymisen jälkeen. Viime viikolla videona julkaistussa International Institute for Strategic Studiesin (IISS) järjestämässä luennossa Irak-asiantuntija Toby Dodge käy nopeasti, mutta mielenkiintoisesti ja kattavasti läpi Irakin viimeaikaisen kehityksen. Irakissakaan ei arabikevään vaikutuksilta vältytty, mutta ainakaan toistaiseksi mielenosoitukset eivät ole muodostuneet, väkivaltaisista yhteenotoista huolimatta, isoksi uhkaksi uudelle hallitukselle, vaikkakin pääministeri Nuri al-Maliki taipui lupaamaan sekä palkkansa puolittamisesta että poliittisesta eläköitymisestä nykyisen hallituskauden jälkeen.

Päällimmäiseksi huomioksi Irakin nykytilasta Dodge nostaa pääministeri al-Malikin hallinnon kehittymisen yhä enemmän autoritääriseen suuntaan. Vaikka poliittista väkivaltaa esiintyy edelleen, on al-Maliki onnistunut ensimmäisellä kaudellaan (2006-2010) pitkälti tyrehdyttämään sisällisodan (2006-2008) myötä varsinkin siviileihin ja sivullisiin kohdistuneen väkivallan, vaikka osan tästä kunniasta toki voikin suoda kenraali David Petraeukselle . Tämän positiivisen kehityksen kääntöpuolena on kuitenkin ollut vahvasti pääministerin ympärille keskitetty armeija ja turvallisuuspalvelu, joiden lojaalisuutta turvaamassa ovat al-Malikin itse nimittämät lähipiiriläiset. Täten Irakin tulevaisuuden kannalta pelkona ei ole niinkään väkivallan välitön lisääntyminen saati uusi sisällissota, vaan al-Malikin poliittisen kontrollin vahvistuminen entisestään tilanteessa, jossa yhteiskunnan aseettomat instituutiot eivät ole kehittyneet vielä tarpeeksi vahvalle tasolle taataakseen kansalaisille perustarpeita, kuten sähköä, jonka puute on ollut joidenkin mielenosoitusten keskiössä sinällään demokraattisesti muodostettua hallitusta enemmän. Al-malikin kehittyminen vahvasta miehestä vähintäänkin kvasidiktaattoriksi ei valitettavasti ole ajatus, jonka voisi sulkea pois.

Allekirjoittaneen edeltävä kuvaus ei tee oikeutta luennon analyysille, ja siksi Ulkopolitist suosittelee ko. luennon katsomista lämpimästi. Video kannattaa katsoa kokonaisuudessaan, sillä vähän ennen puoliväliä alkava Q&A –sessio sisältää mm. mielenkiintoista analyysiä arabikevään vaikutuksesta USA:n Lähi-idän politiikkaan eikä Iranin reaktiotakaan unohdeta. Terää tähän osioon tuo Dodgen hiljattainen rooli osana kenraali Petraeuksen neuvonantajatiimiä.