Kreikan kriisi – Sisyfoksen urakka vai muutoksen alku?

τὰ πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει (Ta panta rhei kai ouden menei)

“Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.” -Herakleitos (Suom. P.Saarikoski)

Kuten uutisista olemme saaneet lukea, on eurokriisin käsikirjoittajalta jäänyt Herakleitos lukematta. Klassisen draaman kaarella näyttäisimme olevan jälleen kerran käännekohdassa, kaikkien odottaessa 17.kesäkuuta, joilloin alkuperäinen demos antaa tuomionsa paitsi Kreikan kansanedustajista myös Troikan (EU, EKP ja IMF) valvomasta säästösuunnitelmasta.

On ymmärrettävää, kuten Paavo Arhinmäki jokin aika sitten Ykkösaamussa totesi, että kansalaiset haluavat vähintäänkin näpäyttää vanhaa poliittista eliittiä eli konservatiivista Uusi demokratia -puoluetta sekä sosialisteja eli Pasokia.
Tilanne on vähintäänkin erikoinen kreikkalaisten ylivoimaisen enemmistön halutessa pysyä sekä eurossa että EU:ssa vaikka säästösopimuksen välitöntä uudelleenneuvottelua vaativa vasemmistopuolue Syriza nauttii tuoreimpien mittausten mukaan suurinta kannatusta.

Kreikan rakenteellisten uudistusten tarpeellisuuden näkökulmasta uuden hallituksen kokoonpano on kuitenkin käytännössä yhdentekevä. Siksi muodostumaisillaan olevassa uudessa poliittisessa kokoonpanossa on hyvä palauttaa lyhyesti mieliin miksi Kreikka on kriisitilassa.

“Brussels, we have a problem…”

Hallinnollisesti Kreikka on paradoksi. Maan perustuslaki takaa pääministerille laajat, liki presidentilliset, valtaoikeudet, mutta vailla keskitettyjä resursseja. Hallituksen sisäinen koordinaatio on verrattain heikko, ministeriöiden nauttiessa eurooppalaisittain poikkeuksellista autonomiaa suhteessa valtioneuvostoon. Tälle autonomialle tulee kuitenkin käytännössä nopeasti seinä vastaan, sillä yksittäisten ministereiden kyky saada tahtonsa läpi omassa ministeriössään on hyvin rajallinen heikkojen resurssien, monimutkaisten säännöstöjen, ja paikoin jopa lakkouhan takia. Esimerkiksi valtollisessa budjetoinnissa tämä näkyy siten, että kirjanpidollinen tieto on yksityiskohtaisimmillaankin jopa useamman ministeriön aggregaatti. Tällä tasolla on käytännössä mahdotonta harjoittaa  minkäänlaista budjettiseurantaa.

Valtion kassan näkökulmasta merkittävin ongelma on veronkierto. Arvioiden mukaan Kreikka menettää vuositasolla 15 miljardia euroa veronkierron seurauksena. OECD:n tuoreessa raportissa kerrotaan veronkeruun kärsivän juurkin samoista ongelmista kuin maan julkisen sektorin laajemmin – riittämätön infrastruktuuri, huono tiedonvälitys ja huono ohjeistus. Veronkeruuseen ja muuhun julkiseen sektoriin liittyvä korruptio on ollut Kreikassa merkittävää (esim. naapurimaihin verrattuna), lahjusten arvioidun määrän ollessa ennätystasolla juuri vuoden 2008 talouskriisin koittaessa. Tämä korruptio ei suinkaan ole jäänyt vain paikalliselle tasolle, kuten lukuisat, molempiin valtapuolueisiin yhdistetyt skandaalit osoittavat. Viime aikojen suurin lahjusskandaali kytkeytyy saksalaisen Siemensin puhelinvaihdeurakkaan vuoden 2004 olympialaisia varten. Tutkinnassa  yhteensä 15 ministeriä (molemmista valtapuolueista) tunnustivat ottaneensa vastaan lahjuksia. Koska maan lainsäädäntö kuitenkin estää istuvien ministereiden (ja monien muiden korkea-arvoisten poliitikkojen) asettamisen syytteeseen, on vain yksi (entinen) ministeri asetettu syytteeseen skandaalin tiimoilta.   Niinpä demokratian synnynseuduilla, länsidemokratian formaaliset mitat täyttevässä maassa on pitkälle klientelismin ja korruption läpitunkema poliittinen kulttuuri. Kreikkalaiset kutsuvat ilmiötä rousfetiksi, jolla tarkoitetaan oman edun ajamista valtion kustannuksella.

 Myös työmarkkoiden tilanne on kaukana optimaalisesta. Julkinen sektori on kokoonsa nähden yliedustettuna ay-liikkeessä (kuten poliittisessa järjestelmässä yleensäkin), työllisyyslainsäändäntö kankeaa ja hankalaa ja toisaalta sosiaaliturvassa on kehittämisen varaa. Seurauksena on laajan rakenteellisen työttömyyden ohella suuri pimeän työvoiman sektori, joka entisestään pinentää Kreikan veropottia. Kuten alla näkyvästä pylväsdiagrammista näemme, on Kreikalla OECD-maiden suurin harmaan talouden osuus suhteessa BKT:hen.

Harmaan talouden osuus BKT:sta OECD-maissa. Lähde: OECD.

Kreikkalainen salaatti

Tätä taustaa vasten ei ole, kuten mainittua, ihme, että kreikkalaiset äänestäjät näyttäisivät olevan valtapuolueiden pitkän ja katastrofaalisen kauden jälkeen kääntymässä vaihtoehtoisten puolueiden, erityisesti Syrizan, puoleen vaikka haluavatkin pysyä eurojärjestelmässä. Kreikkalainen ekonomisti Andreas Koutas vertaakin EU:n tukea vanhojen puolueiden johtamalle Kreikalle hypoteettiseen tilanteeseen, jossa Länsi-Saksa olisi antanut rahaa Erich Honeckerille ja pyytänyt häntä hajottamaan Stasin ja uudistamaan Itä-Saksan Saksojen yhdentymistä varten. Toisaalta euron ulkopuolelle jääminen luo niin paljon uusia epävarmuustekijöitä vailla merkittäviä hyviä puolia, ettei yhteisvaluutasta eroaminen houkuttele. Näin ollen kansan kannalla on oma, jos kohta epäkäytännöllinen, logiikkansa.

Kreikan talouskriisi on suorasti sen oman järjestelmän ja poliittisen kulttuurin tuote. Ero Irlantiin, Espanjaan ja Portugaliin on merkittävä - toisin kuin nämä kolme maata, voidaan Kreikan väittää olleen de facto konkurssissa ilman varsinaisia ulkoisia tekijöitä (Irlannissa pankkikriisi ja Espanjassa ja Portugalissa eurokriisin leviäminen, vaikka sisäpolitiikallakin oli osansa). Maan jäsenyys EMU:ssa on kuitenkin ulkoistanut nämä ongelmat Euroopan, ja välillisesti koko maailmantalouden tasolle. Kreikan kriisi laukaisi EMU:n näkökulmasta tilanteen, jossa maan fiskaalisella tilanteella on huomattavasti suuremmat vaikutukset kuin sen päälle kahden prosentin osuus EU:n BKT:sta antaisi ymmärtää. Tämän takia Troikan valvomat ehdot rahoitukselle ovat  ymmärrettäviä, vaikka sijaa kasvulle onkin paikoin vaikea nähdä. Syriza voi vaatia apupaketin ehtojen uudelleenneuvottellemista, mikä voi johtaa eroon eurosta. Tämä ei kuitenkaan ole väistämätöntä, sillä vaikka Syriza ja muut säästösopimusvastaiset puolueet yksipuolisesti hylkäisivätkin säästösopimuksen (oppositiosta tai hallituksesta käsin), on kontrolli valtiollisten velkakirjojen koronmaksusta Troikalla, kuten John Dizard FT:ssä kirjoittaa. Tämä kontrolli yhdistettynä rahahanojen kiinni laittamiseen johtaisi todennäköisesti entistä suurempiin ja nopeampiin menoleikkauksiin, Kreikan budjetin tasapainottamisen muuttuessa vielä entistäkin akuutimmaksi. Tilanne on monimutkainen, traaginen ja vähintäänkin epäselvä, mutta yksi asia on varmaa – Kreikka joutuu jatkamaan ja kiihdyttämään rakenteellisia uudistuksiaan, oli vallassa sitten Syrizan tai vanhojen valtapuolueiden muodostama koalitio.

Siksi panta rhei, kävi 17.kesäkuuta pidettävissä vaaleissa miten tahansa.

Rentierismi ja Saudi-Arabia

Saudi Aramcon toimistoja Dhahranissa, Persianlahden rannalla. Lähistöllä sijaitsee maan suurimmat öljyesiintymät.

Toissa viikolla Ulkopolitist käsitteli öljyyn perustuvan talouden haasteita nimenomaan Venäjän viimeaikaisen talouskehityksen kautta. Artikkelissa sivuttiin myös Saudi-Arabian talouspolitiikkaa rentierismin teorian muodossa. Luvatun mukaisesti, keskittyy tämä artikkeli Saudi-Arabian talousmalliin.

Kuten Öljyn kirous -artikkelista kävi ilmi, täyttää rentieerivaltion tunnusmerkit ne valtiot, joissa talousjärestelmän ulkopuolinen resurssi (esim. maantieteelliseen sijaintiin perustuva öljyesiintymä) on pääasiallisena tulonlähteenä kokonaiselle valtiolle. Yhteiskunnan erinäiset kerrokset huipulta alas yrittävät saada itselleen mahdollisimman suuren, samalla kun alimmallakin tasolla toimeentulo ja hyvä elintaso on taattu. Taattua on myös, teorian mukaan, poliittinen passivoituminen, sillä veroitta palveluista ja täystyöllisyydestä nauttiva kansalainen on ikään kuin valtion lahjoma.

Saudi-Arabian luulisi istuvan hyvin tähän teoriaan, mutta onko asia loppujen lopuksi aivan näin yksinkertainen?

Öljyä suonissa?

On totta, että öljyllä on ja on ollut suuri rooli Saudi-Arabian taloudessa, aina ensimmäisten öljyesiintymien löytymisestä ja nykyisen Saudi Aramco:n (entinen Aramco, eli Arabian American Oil Company) perustamisesta lähtien 1930-luvun loppupuolella. Yhteiskunnan puolella mustan kullan vaikutus alkoi kuitenkin näkymään kunnolla vasta myöhemmin. 1970-luvun öljykriisi tarjosi Saudi-hallinnolle huikeat lisätulot kasvaneiden öljytulojen muodossa. Esimerkiksi vuosien 1973-1974 välillä Saudi-Arabian öljyvarantojen arvo nousi peräti 550 prosenttia. Tämä äkkivaurastuminen alkoi vuosikymmenen puolivälin jälkeen näkymään vastikään keskitetyn Saudi-hallinnon toiminnassa, valtiovallan alkaessa jakamaan uusia tuloja suoraan kaikille kansalaisille mm. kattavien sosiaalipalveluiden, terveydenhuollon ja täystyöllisyyden muodossa. Kyseessä oli valtiohallinnon tiimoilta eräänlaisen eudaimonistisen, kansalliseen onneen perustuvan, legitimiteetin peräänkuuluttaminen, kuten Tim Niblock asian ilmaisee, vaikkei sitä kenenkään toimesta ääneen lausuttukaan. Öljyn hinnan alkaessa laskea 1980-luvun puolivälin jälkeen, ja maan väkiluvun kasvun myötä alkoi anteliaasta talouspolitiikasta kehkeytyä todellinen ongelma; alijäämäinen ja markkinoilta haetun lainan kyllästämä budjetti oli vuosittainen ilmiö aina vuosituhannen loppuun asti. Öljytulojen romahduksen ja väestön määrän pikaisen kasvun tiimoilta maan hallinnolla oli siis vähemmän jaettavaa suuremmalle määrälle ihmisiä. Koska pelkkä lainaraha ei riittänyt tukkimaan aukkoa tuloissa, jouduttiin myös yhteiskunnan palveluista tinkimään, kajoamatta kansalle “pyhimmiksi” koettuihin kohteisiin, kuten esimerkiksi verojen perimättä jättämiseen. Täystyöllisyydestä tuli kuitenkin historiaa, minkä seurauksena öljyrahoilla 1980-luvulla koulutetut nuoret saattoivat nyt löytää itsensä tilanteesta, jossa heillä ei työpaikkaa, jonka kyseenalaistaminen ei käynyt kenelläkään edes mielessä. Koettua vääryyttä ei ainakaan auttanut se seikka, että 1990-luvulle tultaessa valtiosektori edusti 40% tarjotusta työstä. Niinpä maan hallinto joutui vaikeaan tasapainotteluun yhtäältä tarkkaan harkittujen ja kohdennettujen leikkausten ja toisaalta lisääntyneen velanoton kanssa. Vallassa pysymisen näkökulmasta valtaeliitti onnistuikin, sillä merkittäviä poliittisia uhkakuvia ei esiintynyt julkisen sektorin supistuksista ja merkittävästä tuloerojen kasvusta huolimatta. Hallinnon ja sen klienteelin onnistui käyttää sopivaa sekoitusta kovisa ja pehmeitä instituutioita, koersiota ja tulonsiirtoja. Alueellisia yleistyksiä on kuitenkin turha lähteä hakemaan, kuten arabikevät osoittaa.

Yllä mainittu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Saudi-Arabian kohdalla kyse olisi ollut poliittisesti täysin “ostetusta” tai passivoituneesta kansakunnasta. Etenkin Persianlahden sodan (1990-1991) tuomalla 500 000 amerikkalaisella sotilaalla oli jonkinlainen rooli poliittisena katalyyttinä.  Loppuvuodesta 1990 47 saudinaista protestoi maan naisille langetettua de facto ajokieltoa, vedoten Yhdysvaltain naispuolisten sotilaiden vapauteen ajaa autoa vailla ongelmia. Protestiin osallistuneista moni pidätettiin, ja osa menetti jopa työpaikkansa. Virallisempaa poliittista edustaa liikemiesten ja ulaman erilliset, edustamiensa ryhmien  ehdottamia muutoksia vaatineet kirjelmät. Kenties näitä ennakoiden, perusti kuningas Fahd paikallisen majlis al-shuran, eli eräänlaisen neuvoa-antavan, 150 jäsenestä koostuvan instituution, jonne viime vuodesta lähtien on sallittu myös naispuolisia jäseniä.

On tärkeää huomata, että uudistusten vaatijoiden laatimat kirjelmät olivat suurimmaksi osaksi julkisia. Mistään demokratian mallimaasta ei tietenkään ole kyse, mutta kuva apoliittisesta kansasta on karikatyyri.

Segmentoitunut klientelismi

Öljyntulojen laskemista seuranneet ongelmat selvittivät Saudi-Arabian johdolle öljypohjaisen talouden ongelmat. Verrattaen mittavia talousuudistuksia lähdettiin suunnittelemaan tosissaan 1990-luvun lopulta lähtien, mutta viime vuosikymmenen loppupuolella oli vain osa uudistuksista toteutunut. Kuitenkin rentieristisen logiikan mukaan uudistuksista ei olisi toteutettu yhtäkään. Mikä selittää asian laidan?  Saudi-hallintoa tutkineen Steffen Hertogin mukaan kyse on vuosien saatossa öljyrahan ansioista muodostuneesta hallintorakenteesta, joka on vertikaalisesti integroitunut, mutta muutoin vahvasti segmentoitunut. Koska öljyraha valui vakituisesti valtion ylemmistä rakenteista alaspäin, ei eri instituutioilla ollut syytä ole tekemisissä keskenään. Itse perusilmiö, eli klientelismi, on sama kuin esimerkiksi Syyriassa, mutta öljytulojen maustama valtiokehitys on luonut sille pirstaleisuuden ominaispiirteen.

Tässä kohtaa törmäämme rentierismin toiseen suureen ongelmaan; se käsittelee valtiota yksittäisenä ja homogeenisenä toimijana. Näin ollen se ei voi olla hyödyksi Saudi-Arabian kaltaisen hallintorakenteen toiminnan kuvaamisessa.

Kenties rentierismiä kannattaa loppujen lopuksi ajatella, ainakin Saudi-Arabian kohdalla, historiallisena terminä, enemmänkin talousteoreettisena yksinkertaistuksena, joka kuitenkin osittain pätee tiettynä, melko lyhyenä ajanjaksona maan historiassa.

Syyria – henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin logiikka

Al-Assadin veljekset 1980-luvun alussa (vas. Rifaat, oik. Hafez).

“Personal politics…function to regulate power in the state. [G]overnance is [in this case] more a matter of seamanship and less one of navigation – that is staying afloat rather than going somewhere.” -Jackson & Rosenberg, ‘Personal Rule in Black Africa’ (1982)

Syyrian tapahtumat ja niiden kirvoittamat kansainvälisen yhteisön reaktiot (Kiinan ja Venäjän tapauksessa niiden puute) ovat Suomessakin olleet tapetilla, sitä myöten kun uutisointi pääministerin tikeistä ja tulevan tasavallan presidentin liikkeistä GPS-laitteen tarkkuudella antavat tilaa.

Viime viikonloppuna maailmaa järkyttänyt, arviolta yli 200 kuolonuhria vaatinut Homsin pommitus on jatkunut alkuviikosta, eikä lähitulevaisuus anna aihetta optimismille. Monessa Syyriaan kohdistuvassa tilanneanalyysissa korostuu assadilaisen valtaeliitin oletettu uskonnollinen homogeenisuus, ja Assadien oman uskonhaaran eli shiialaisuuden alle kuuluvien alaviittien eräänlainen valtion haltuunotto. Todellisuudessa kuva on kuitenkin monimutkaisempi, ja tämän kuvan hahmottaminen on olennaista yritykselle ymmärtää Syyrian nykytilanteen tapahtumia.

Lähtökohtana Assadien hallinnon kehitykselle voidaan pitää Yhdistyneen arabitasavallan, eli Egyptin ja Syyrian valtioliiton, alasajoa Syyrian vuoden 1961 sotilasvallankaappauksen seurauksena. Vallankumous mahdollisti sosialismia ja panarabismia sekoittavan, Irakin puolella sittemmin Saddam Husseinin johtamana tunnetun, Ba’ath-puolueen uudelleen perustamisen muutaman vuoden tauon jälkeen. Puolue tarvitsi nopeasti uusia jäseniä, joita eri ryhmittymät rekrytoivat lähinnä lähipiireistään. Näin puolueen jo olemassa olevat ryhmittymät vahvistuivat entuudestaan ennen sen hajoamista vuonna 1966 kahteen osaan, panarabisteihin (gawmi) ja regionalisteihin (qutri). Näin ollen Syyrian tulevan johtajan Hafez al-Assadin onnistui hyödyntää omaa alaviiteista koostuvaa klikkiään jälkimmäisen aseman vahvistamisessa ja myöhemmin oman valta-asemansa luomisessa järjestämänsä vuoden 1970 vallankaappauksen seurauksena. Tämän jälkeen Assad toki keskitti ja ylensi nopealla tahdilla alaviitteja tärkeimpiin asemiin niin armeijassa kuin turvallisuus- ja tiedustelupalveluissa. Syyrian Ba’ath-puoluetta tai maan hallintoa ym. instituutiouden ulkopuolella alaviivit eivät kuitenkaan suhteellista määräänsä suuremmasta edustuksesta huolimatta kontrolloineet. Esimerkiksi julkisen talouden investoinnit eivät mitenkään erityisesti painottuneet alaviittien alueille. Samalla Assad vanhemman hallinto harjoitti taitavaa klientelismiä, hankkien poliittista tukea kohdistetulla etuisuuksien jakamisella. Maaseudulla varakkaammat viljelijät, uskonnollisesta ja etnisestä taustastaan riippumatta, saivat puhdistuksien jäljiltä useita merkittäviä virkoja Ba’ath-puolueen paikallisista osastoista. Tämän lisäksi hallinnon toimeenpanema maanviljelysvero pakotti pienviljelijät hakemaan työtä isommilta tiloilta, vieden keskipalkan tuntuvasti alemmalle tasolle. Maan tapaa kuvaa hyvin myös kriisinhallintastrategia, joka esimerkiksi luonnonkatastrofin kohdalla koostuu lähinnä rahaa kylien silmäätekeville jeepeillä jakavista sotilaista. Vastaavia esimerkkejä klientelismistä olisi omaksi artikkeliksi asti. Olennaisena osana esimerkeissä on lähes aina vallan ja resurssien niukka ja kohdennettu jakaminen. Klientelismin logiikka henkilökeskeisessä hallinnossa on aina valta-aseman säilyttäminen, ei koskaan valtion, sen instituutioiden tai kansalaisten hyvinvointi sikäli kun ne eivät suoraan hyödytä hallitsijaa.

Niinpä Assadin perheen (toistaiseksi) onnistuneen vallassapysyminen takana on monimuotoisempi ja laajempi hajota ja hallitse –strategia kuin pelkästään alaviittien tai edes muiden vähemmistöjen suosiminen ryhmänä, jos kohta näitäkään keinoja ei ole sopivissa tilaisuuksissa jätetty käyttämättä. Assadien vallan “reseptissä” on vallan henkilöitymisen ohella kyse äkkiseltään mahdottomalta tuntuvasta tasapainosta yhtäältä valtion instituutioiden kapasiteetin, ja toisaalta korruption välillä; instituutioiden tulee siis olla tarpeeksi vahvoja ylläpitääkseen järjestystä, mutta myös muovattavissa kulloisenkin tilanteen ja etenkin hallitsijan tahdon (useasti esim. liiallisesta korruptiosta tai väärästä poliittisesta mielipiteestä johtuvien puhdistusten) mukaan.

Viime kädessä Syyrian kaltaisessa henkilökohtaisen hallinnon maassa valtion instituutiot henkilöityvät aina maan johtajaan. Yleisesti ottaen hallitsijan ja valtion välittömästä turvallisuudesta vastaavalla tasolla pelkkä saman uskontokuntaan tai sen alakategoriaan kuuluminen ei enää riitä, vaan on siirryttävä nepotistmiin – onhan kokonaisuutena kyse eräänlaisesta pretoriaanikaartista. Esimerkiksi maan pitkäaikainen puolustusministeri, sunnitaustainen Mustafa Tlass, oli Hafez al-Assadin vanha ystävä sotilasakatemian ajoilta. Tässä mielessä alaviittius on siis vain yksi niistä parametreistä, joita oman hallitsijan valtaverkoston rakentaminen toisinaan vaatii ja suosii. Toisaalta Assadeilla ei ole ollut halua rakentaa liikaa valtaa omille uskontokuntalaisillekaan poliittisen järjestäytymisen uhan takia. Niinpä myös alaviittien omia sisäisiä ristiriitoja on paikoiten käytetty hyväksi, liiallisen järjestäytymisen estämiseksi. Syyrian tilanne ei siis ole aivan niin yksioikoisesti “alaviit vastaan muut “-tilanne kuin asiasta käydyn keskustelun ja uutisoinnin tiimoilta voisi olettaa. Vaikka on selvää, että juuri alaviiteilla on paljlon menetettävää, on sitä myös lukuisilla muilla vähemmistöillä sekä enemmistöön kuuluvilla valtaeliitin jäsenillä tai heitä lähellä olevilla.

Arabikevään tapahtumat tuovat selkeästi esiin henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin rajat selviytymisen mekanismina. Rajat voivat tulla esiin muutoinkin. 30 vuotta sitten tapahtuneesta traagisesta Haman joukkomurhasta vastuussa olevan Rifaat al-Assadin tapaus osoittaa, että aina ei nepotismikaan riitä. Nykyisin Lontoossa prameasti asustava, vuoden 1984 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen isä ja siitä asti maanpaossa elänyt Rifaat kun on Hafezin veli. Ei liene kovin yllättävää, että Rifaat on ilmoittanut myös vastustavansa Bashar al-Assadia.

JK: Lontoon International Institute for Strategic Studies (IISS) järjesti eilen mielenkiintoisen paneelikeskustelun Syyrian tilanteesta Kiinan ja Venäjän resoluutiovastustuksen jälkeen. Paneelikeskustelun voi ladata tästä.