Kaksi tarinaa Afganistanista

Ensikuulolta kirja joka kostuu kahden virkamiehen – olkoonkin kahden hyvin ansioituneen virkamiehen, Puolustusvoimien viestintävastaavan Jyrki Iivosen ja Suomen Afganistanin suurlähettilään Pauli Järvenpään – välisestä kirjeenvaihdosta ei välttämättä vaikuta kovin houkuttelevalta.  Tosin täytyy myöntää, että ennakkoluuloni osottautuivat vääriksi: Kirjeitä Kabulista paljastuukin kiinnostavaksi ja hyvin kirjoitetuksi.

Kirja koostuu Iivosen & Järvenpään henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta Afganistanin tilanteesta ja kansainvälisestä läsnäolosta maassa. Kirjallisena tuotoksena teosta on hankala määritellä. Kirjeenvaihto painottuu asiakeskusteluun, joka kulkeutuu eri aiheiden käsittelyn kautta sivutarinoihin ja tarjoaa pieniä vilahduksia henkilöiden yksityiselämään ja ajatuksiin. Muistelmasta kyse ei ole, sillä loppujen lopuksi lukija saa vain rajatun kosketuksen itse kirjoittajiin. Kyse ei myöskään ole tietokirjasta, sillä tavoite ei suinkaan ole esittää kokonaisvaltaista kuvaa Afganistanista vaan käsitellä tiettyjä sen elementtejä omakohtaisen tulkinnan kautta.  Tämä ilmenee myös kirjoittajien hieman vanhahtavassa kielenkäytössä (Pasilan pommiuhkauksesta: ”Meillä tuntuu olevan täällä Suomessa kuitenkin myös verkon käytön hallitseva anarkistiryhmä…”).

Yleisesti ottaen, kirjoittajien esittämä analyysi  ja nostamat kysymykset Afganistanista ovat teräviä. Afganistania kirjassa käsitellään kahden eri prisman kautta: yhtäältä on itse Afganistanin maan ja kansan kohtaamat olosuhteet ja haasteet ja toisaalta on kotimaanpoliittinen keskustelu Afganistanista ja kansainvälisestä operaatiosta.  Alusta pitäen Iivonen & Järvenpää korostavat, että heidän näkymyksensä Afganistanin tilanteesta ja potentiaalisista kehityssuunnista ovat optimistisia. Mutta keskustelu Afganistanin konfliktin luonteesta ei ole vahvinta kirjassa. Puhe Talibanista ja al-Qaidasta nojaa yleistyksiin kuten islamin/islamismin rooli yleisemminkin: eräässä kohdassa kirjaa puhutaan Pakistanin ”islamilaisesta ydinpommista” ja Talibanin mahdollisesta ”islamistisesta [ydin]pommista”, toisessa kohdassa taas verrataan Talibania ja Hamasia suhteessa rauhanneuvotteluihin.

Afganistan-keskustelun puinti on vahvempaa kirjassa.  Kirjoittajat ovat ehdottomasti oikeassa, että siinä olisi parantamisen varaa. Sensaatiohakuiset pikagallupit ISAF-operaation suosiosta ja epätarkka uutisointi tapahtumista vie pois keskustelun laadusta. Iivonen etenkin päivittelee suomalaisen Afganistan-keskustelun laatua ja myös joidenkin keskustelijoiden lähtökohtaisesti asenteellista suhtautumista kansainväliseen operaatioon. Anti-imperialisteihin – joista eräs esimerkki on ruotsalainen Pierre Schori, jonka Afganistan-kirjan haukkumiseen omistetaan oma kirjeensä – kohdistuu tämä kritiikin kärki. Yhteenvedon huomio, että ”koska Yhdysvallat herättää jostain syystä voimakasta epäluuloa [joissain piireissä, niin ongelma Afganistanin-operaatiossa on] mitä ilmeisimmin se, että Yhdysvalloilla on sen rauhoittamisessa ja vakauttamisessa liian keskeinen rooli” osuu naulan kantaan.

Kirjoittajat tosin sivuuttavat vähemmän ideologiapohjaiset kritiikit Afganistanin-operaatiosta.  Ne kritiikit jotka korostavat realistisen strategian puutetta Afganistanin-operaatiossa ja resurssinhukkaa ei käsitellä. Toisenlainen ongelma on myös se, että kirjoittajat korostavat yksioikoisesti, että Suomi on päättänyt osallistua Afganistanin-operaatioon ja siksi siihen pitää osallistua sovitusti loppuun asti riippumatta sinäänsä itse tilanteesta. Väite, että ”suhtautumisestamme Afganistaniin on tullut kansainvälisen solidaarisuutemme mittari” piti paikkansa vielä muutama vuosi sitten, mutta isompien länsimaiden vetäytyessä tähän solidaarisuuteen viittaaminen on onttoa. Samalla tavalla säännölliset viittaukset Afganistanin-operaation nauttimaan laajaa poliittiseen tukeen on vähintäänkin kummallista ottaen huomioon yleisen negatiivisen kansalaismielipiteen.

Kirjeitä Kabulista on monipuolinen teos, mutta sen monipuolisuutta rajoittaa kontekstin puute.  Kirjeenvaihdon synnystä ja aiheen rajaamisesta Afganistaniin ei kerrota – ei myöskään syitä kirjeenvaihdon lopettamiseen, tai leikkaamiseen tästä kirjasta kerrota. Tämä rajaus on valitettavaa, sillä se vaikeuttaa lukijan suhtautumista teoksen kokonaisuuteen ja jättää keskeneräisyyden vaikutelman. Vaikka transitioprosessista puhutaan koko kirjan läpi, kirja päättyy ennen kuin mitään lopputulosta suhteessa transitioon saavutetaan. Kuten Arto Luukkanenkin arvioi, kirjeenvaihdosta syntyy jälleenkäsittely vaikutelma. Juorun vähäisyyden ohella, puhekielisyyden lähes täysi puute kirjeissä vaikuttaa äärimmäisen epäuskottavalta kuten lukijaystävällisyyttä ajatellen tehdyt avaukset (”Merikasarmilta Katajanokalta eli työnantajaltamme ulkoasianministeriöltä”). Johdonmukaisuus tuntuu myös puuttuneen jälleenkäsittelystä sillä ilmaisutyylit vaihtelevat yllättävän paljon kirjeiden välillä.

Kaiken kaikkiaan, ehdottomasti kirjan kiinnostavinta antia on nimenomaan sen kuvaus kriisinhallinnan monimutkaisesta todellisuudesta. Kautta kirjan Iivonen & Järvenpää käyvät antoisaa paralleelikeskustelua suomalaisten suhtautumisesta puolustukseen, rauhanturvaamistoimintaan ja kriisinhallintaan – ja myös siihen millä tavoilla Suomi voi ylipäätäänsä auttaa Afganistanissa.  Nostamansa huomiot voidaan yleistääkin: Suomen panos missä tahansa operaatiosta on yleensä suhteellisen pientä kun katsoo operaation kokonaisuutta, mutta se voi olla silti hyvinkin tärkeää  ja Suomella voi olla hyvinkin paljon annettavaa tietyissä täsmäsektoreissa. Afganistanin tapauksessa poliisikoulutus lienee parhaiten tunnettua, mutta Järvenpään ehdotukset suomalaisen puurakennustyön kauppaamisesta Afganistaniin tai klassisen musiikin koulutuksen tuesta ovat myös erilaisia tapoja auttaa. Yhteistyön poliittisen kontekstin laittaa kiinnostavaan valon se kuinka vaalit ja politikointi Suomessa muodostaa kirjoittajien huomion vievän teeman kirjan loppuosassa – ja tämä on jotain jota tähänastiset Afganistan-kirjat eivät tarjoa.

Kirjeitä Kabulista: Afganistanin toinen todellisuus, Jyrki Iivonen & Pauli Järvenpää, Paasilinna (2012).  ISBN: 978-952-5856-57-6

Oikeanlainen rauhanturvaaminen

Yhdestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä suomalaiset ovat jatkuvasti samaa mieltä: rauhanturvaaminen on hyvä periaate, ja Suomen tulisi olla aktiivinen siinä. Tästä samanmielisyydestä huolimatta on jatkuvaa poliittista eripuraa siitä, mikä tulisi käsittää rauhanturvaamiseksi. Tämä eripura on ollut hyvin paljon esillä puhuttaessa Afganistanista, ja kysymys kuuluu: onko Suomen sotilaallinen osallistuminen Afganistanissa rauhanturvatoimintaa vai jotain muuta?  Liian sotaisaksi koetulle Afganistanille vastapariksi on maalailtu pitkäaikaista YK:n Unifil-operaatiota etelä-Libanonissa, jonka rauhanturvaamismeriitit tuntuvat olevan paremmat. Vastakkainasettelu Afganistanin ja Libanon välillä on varsin huono, sillä operaatiot toimivat täysin eri konteksteissa. Se kuitenkin paljastaa, että kuinka oikeanlaisen rauhanturvaamisen etsiminen on muodostumassa Suomen ulkopolitiikan haasteeksi.

Keskeinen ominaisuus rauhanturvaamiskeskustelussa on merkittävä terminologinen epäselvyys.  Ensinnäkin käsitteitä rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta käytetään säännöllisesti ristiin; termit ovat kuitenkin erotettu selvästi sotimisesta/interventiosta – moistahan Suomi ei harrasta.  Toisaalta puhutaan myös sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jälkimmäistä monimutkaistavat linkit pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön ja rauhanvälitykseen.  Merkityserot ovat huomattavia, vaikka vastuu on useimmitten kuulijalla: Suomen valtio puhuu kriisinhallinnasta, poliitikot puhuvat rauhanturvaamisesta. Lopputulos on, että  samankaltaisia termejä käytetään surutta ristiin kuvailemaan samoja tosiasoita, mutta merkittävin vivahde-eroin.  Konkreettisen esimerkin tästä semanttisesta sekaannuksesta tarjosivat presidenttiehdokkaat, jotka ottivat kantaa suomalaisen kriisinhallinnan ainoaan viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun: onko Suomi ”sodassa” Afganistanissa?  Haaviston ja Niinistön vastaustensa synteesi Afganistanista on, että Suomi ei ole sodassa vaikka tilanne onkin sodanomainen, ja siellä olevat suomalaiset sotilaat – myös rauhanturvaajina tunnetut – ovat kriisinhallinnan veteraaneja, eivätkä suinkaan sotaveteraaneja (käsite, joka viittaa näemmä vain 1917 – 1945 sotineisiin).

Semanttinen sekaantuminen heijastaa selvästi artikuloitujen tavoitteiden puutetta.  Selkeitä perusteita sille, mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, ei ole ollut: jokaista mahdollista operaatiota tarkastellaan senhetkisten poliittisten, taloudellisten, ja ideologisten tekijöiden perusteella.  Viimeiseksi mainittu on näistä merkittävin, sillä rauhanturvauksesta on muodustunut sisäpoliittinen mielikuvamagneetti: se on hyvä asia jota on suotavaa kannattaa kaikissa asiayhteyksissä. Vaikka sotilaallisesta kriisinhallinnasta voi olla kovinkin kriittinen, rauhanturvaamista kohtaan suhtautuminen on selvästi suopeampaa.  Eritoten kunniakasta on Suomen aiempi rauhanturvatoiminta Siinain niemimaalla UNEF:ssa, tai muu ”perinteinen rauhanturvatoiminta”.

Retorisesta arvostaan huolimatta absoluuttisesti mitattuna Suomen panostus kriisinhallintaan on viime vuosina ollut pientä: tammikuussa 2012 Suomella oli noin 250 sotilasta, mutta vain 120 siviiliä kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä (jos anteliaasti huomioidaan laskuun mukaan kansainväliseen vaalitarkkailutoimintaan osallistuvat satakunta siviiliä, silti suhde on noin yksi siviili sotilasta kohden).  Kriisinhallintatoiminnan sisällä Suomen panos YK-operaatioihin on supistunut, osittain siksi, että maailmanlaajuisesti rauhanturvaustoiminta on siirtynyt pois perinteisestä, YK-painotteisesta mallista kohti interventio-painotteista sotilaallista kriisinhallintaa, useimmiten alueellisten järjestöjen toteuttamana.

Maailmanlaajuisesta trendistä huolimatta, aate perinteisestä rauhanturvauksesta on Suomessa nauttinut uutta suosiota.  Näin on etenkin ollut puhuttaessa Suomen osallistumisesta Unifiliin, jonka painavin meriitti tuntuu olevan YK-toteutuksen lisäksi se, että suomalaisia on ollut operaatiossa aikaisemminkin. YK-operaatiota on osittain esitetty tietoiseksi korjausliikkeeksi Suomen aikaisempaan – ja oletettavasti erheelliseen – kriisinhallintatoimintaan, joka painottui EU- ja Nato-operaatioihin.  Yhtälailla tätä argumentointia kuultiin vaalien alla, etenkin Pekka Haavistolta.  Toki vaalin aikana Haavistolla oli omat syynsä välttää sanomasta mitään liian Nato-myönteistä – hän korosti mielummin yksiselitteisesti rauhanneuvotteluiden tärkeyttä. Hänen perustelunsa YK-painotteisuuden puolesta olivat asiallisia, mutta lässähtäviä – Haavisto vältti ottamasta kantaa siihen mitä tulisi tehdä niissä tilanteissa joissa YK:n sinibaretit eivät yksinkertaisesti riitä.  Huomattavaa oli kun Haavisto aiheutti pienen lähes-kohun sanomalla, että hän hyväksyisi suomalaissotilaiden osallistumisen kriisinhallintaoperaatioon ilman YK-valtuutusta. (Niinistö oli samaa mieltä)

On korostettava, että Haavisto ei suinkaan ole yksin tässä näkemyksessä, sillä ongelma vaivaa vasemmistoa yleensäkin. Edellisen presidentin hapan suhtautuminen Natoon on hyvin tiedossa, mutta sama vaivaantuneisuus näkyy myös hänen puoluetovereissaan.  Etenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan vaivaantuneisuus puhuttaessa sotilaallisesta interventiosta on silmiinpistävää (Libya, Syyria), ja jolle suurin este Suomen laajemman osallistumisen tiellä on ollut selvän YK-valtuutuksen puute.

Palatkaamme hetkeksi vuoteen 2006, jolloin säädettiiin uutta lakia sotilaallisesta kriisinhallinnasta (2006/211). Tämä uusi laki, joka kumosi edeltävän rauhanturvaamislain (1984/514), poisti vaatimuksen YK-valtuutuksesta Suomen kriisinhallintatoiminnassa.   Lainmuutoksesta kiisteltiin kovasti, koska lain päivittämisen koettiin etääntyvän liian vahvasti jo olemassaolevasta perinteestä.  Muutos koettiin kuitenkin tarpeelliseksi sillä vuoden 1984 jälkeen rauhanturvaaminen on muuttunut sotkuisammaksi ja tapahtuu useammin valtioiden sisäisissä kuin valtioiden välisissä konflikteissa.  Sotilaalliset interventiot ovat yleistyneet, ja samalla YK:n rooli on muuttunut niiden toteuttajasta niiden valtuuttajaksi.  Aivan oikein silloin arvattiin, että Suomelle tulisi kasvava tarve osallistua uudenlaisiin tarpeellisiin, mutta poikkeaviin kriisinhallintaoperaatiohin – kuten silloin esillä olleen EU:n nopean toiminnan joukkojen toimiin Kongossa.

Tuolloin Suomi otti kaksi askelta eteenpäin, mutta yhden taaksepäin.  Suomen disfunktionaalinen Nato-keskustelu johti siihen, että Natoa ei mainita laissa nimeltä (se on ”muu kansainvälinen järjestö” – tosin mahdollisuus sotilaallisesta kriisinhallinnasta Etyj:n mandaatilla koettiin mainitsemisen arvoiseksi). Tämä heijastaa silloista, edelleenkin jatkuvaa poliittista arkuutta puhuttaessa maailman voimakkaimmasta sotilasliitosta.  YK-valtuutuksen tiputtaminen nautti kuitenkin suurta poliittista kannatusta (muutos hyväksyttiin äänin 133 – 24), ja tätä ei niin radikaalia muutosta vastusti  ainoastaan populistinen poliittinen marginaali (Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja  Kristillisdemokraatit).

Nyt kuusi vuotta myöhemmin EU-joukoista on tullut selvä pettymys.  Poliittista tahtoa nopean toiminnan joukkojen käyttämiseen ei koskaan löytynyt, ja nyt joukot ovat kiusallisen muistutuksen lisäksi  vain tuntuva kuluerä.  Jälleen kerran laissa nimeltä mainitsematon nelikirjaiminen mörkö on yksi tärkeimmistä toimijoista tällä saralla – Afganistanissa, Libyassa ja vielä mahdollisesti Syyriassa.

YK:n tärkeyden painottaminen on asiallista ja tarpeellista, mutta ”perinteisestä rauhanturvauksesta” ei saisi muodostaa pakonomaista fetissiä.  Haluttomuus asettaa suomalaisia joukkoja kimurantteihin tilanteisiin on varsin ymmärrettävää, mutta se on myös epärealistista.  Jos rauhanturvaajia lähetetään ainoastaan rauhallisiin paikkoihin on syytä kyseenalaistaa koko operaation tarve. Sen mikä on Suomelle oikeanlaista rauhanturvaamistoimintaa, tulisi lähteä selvistä tavoitteista ja yhteydestä kansallisiin intresseihin.  Suomen maineen karttumisen kannalta on fiksua, että Suomi ajaa itselleen identiteettiä aktiivisena maailmankansalaisena myös rauhanturvaamisen keinoin.  Retorisella tasolla näin edelleenkin on – toki väistämättömäksi ongelmaksi muodostuu se, että suomalaisia rauhanturvaajia on hyvin vähän maailmalla.

Rauhanturvatoiminnan laajentamiselle on hyvin selvä lain säätämä katto:  2000.  Tuolla ei kilpailla kenenkään kanssa, ja puhe ”rauhanturvaamisen suurvallasta” on silkkaa suuruudenhulluutta. Vaikka kattoa nostettaisiin, tosiasia on että Suomella ei ole  halukkuutta lähettää sotilaitaan paikkoihin, joissa kuolema on merkittävä riski.  Tässä valossa puhe ”perinteisestä rauhanturvauksesta” kumpuaa mukavuudenhalusta.  Vakava pyrkimys hankkia rauhanturvausosaamusta vaatisi suopeampaa suhtautumista myös ei niin selkeisiin “sodanomaisiin” operaatioihin, kuten Afganistaniin tai Libyaan.  Tässä suhteessa Niinistön kommentti siitä, että Suomessa tulisi keskustella rauhaanpakottamisesta on epärealistisuudestaan huolimatta tervetullut keskustelunavaus.

Jos taas pyrkimyksenä on kasvattaa Suomen arvostusta ja vaikuttavuutta maailmalla, on muita keinoja olemassa.  Kriisinhallinta on tässä suhteessa – tai ainakin sen pitäisi olla – suhteellisen lyhytkestoista, eikä hyvä pitkäaikaisen vaikutuksen kasvattamiseksi.  Sen toteuttamiseksi pyrkimyksenä tulisi olla Suomen eri kansainvälisten roolien kasvattaminen. Suomalaisia asiantuntijoita tulisi saada ei paitsi korkeimman tason mutta myös keskitason tehtäviin, ja tätä kautta Suomen jatkuvaa kansainvälistä läsnäoloa ja arvostusta voidaan turvata ja laajentaa.

Ulkopolitiikan to do -lista: Niinistön 10 haastetta

Sunnuntaina 12.2.2012, julkaistiin Aamulehdessä The Ulkopolitistin avoin kirje tulevalle presidentille, Sauli Niinistölle. Kirjeessä annettiin Niinistölle ehdotuksia ulkopoliittisen urakan suuntaviivoiksi. Artikkelin kylkeen Aamulehti oli toivonut “top-10 työlistaa uudelle valtionpäämiehelle”, jossa olisi kymmenen tärkeintä ulkopolitiikan osa-aluetta. Otsikkotasolla Top 10 -listassa on kuitenkin mahdotonta käsitellä tyhjentevästi, miksi nämä aiheet valikoitiin saati mihin otsikolla edes  viitataan.  Keskustelun avaamiseksi Ulkopolitist  laajentaa näkemyksiään siitä, mitä ulkopoliittisia haasteita Suomi kohtaa lähitulevaisuudessa ja mihin suuntaan Suomen ulkopolitiikan tulisi kehittyä.

1. Parempi ulkopoliittinen keskustelu

Toimiakseen, demokratia vaatii valistunutta kansalaiskeskustelua, eikä ulko- ja turvallisuuspolitiikka ole poikkeus. The Ulkopolitist on kirjoittanut Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja keskustelukulttuurista aikaisemminkin. Julkinen keskustelu Suomessa, sikäli kun sellaista voidaan todeta edes olevan, muodostuu parhaimmillaan jo valmiiksi kaivettujen ideologisten ja puoluepoliittisten poteroiden kautta. Surullisinta ulkopoliittisessa diskurssissa on kuitenkin sen  jo vuosikymmeniä noudattama paikallinen historisismi, jossa asioita ja kantoja perustellaan lähestulkoon ainoastaan sillä, että ne ovat olleet olemassa ennenkin. Olisikin jo korkea aika, että ulkopoliittisten linjojen ja päätöksien pohjalta tapahtuvaan julkiseen keskusteluun saataisiin faktat ja rationaalinen argumentaatio mukaan.

Perustuslakimuutoksien seurauksena presidentin rooli ei ole enää toimia ulkopolitiikan ja ulkosuhteiden mikromanageerajana, vaan pikemminkin Suomen ulkopolitiikan suurien parametrien asettajana: mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, mitä viestiä Suomi kuuluttaa maailmalle ja mitkä maat koemme vertaisryhmäksemme.   On maan edun mukaista jos nämä parametrit ovat hyvin perusteltuja, johdonmukaisia, ja ennen kaikkea avoimia; tämän toteuttamiseksi tarvitaan aktiivista keskustelua, eikä konsensushenkeä.  Puoluepolitiikasta irroitettuna, presidentti on avainasemassa edistämään tätä tarpeellista keskustelua ja samalla varmistamaan, ettei se jää vain käytävillä käytäväksi.

2. YK-turvallisuusneuvostokampanja

Paikka YK:n turvallisuusneuvostossa on kiistatta Suomen tärkein yksittäinen ulkopoliittinen projekti tällä hetkellä. Pienelle maalle jäsenyys on harvinaista herkkua: Suomi on ollut vain kaksi kertaa turvallisuusneuvoston jäsen (1969-1970, 1989-1990), eikä varmaan pyrkine uudestaan ennen kuin vasta 2030-luvulla.  Jäsenyyden aikana Suomen vaikutus kansainvälisissä suhteissa  korostuu moninkertaisesti, joka tarjoaa Suomelle ainutlaatuisen tilaisuuden muokata maailman kansainvälispoliittista debattia. Lokakuussa 2012 huipentuva kampanja on  loppumetreillä, mutta mikään ei ole varmaa. Johtuen salaisesta äänestystavasta, kirjalliset lupaukset ovat vain suuntaa-antavia. Nyt vaaditaankin aktiivista kampanjointia, valtiomiestason osallistumista ja oma-aloitteista lobbausta.

Mikäli Suomi valitaan turvallisuusneuvostoon lokakuussa, on oltava valmiita toimimaan vastuullisena ja aktiivisena jäsenenä.  Sinne ei kannata hakea ollakseen hiljaa. Jäsenenä Suomi voi asettaa pienen (mutta tärkeän) osan neuvoston agendasta, mutta tärkein osuus on kriisitilanteihin reagoidessa jolloin Suomen maltillinen ja viisas kanta voi painaa hyvinkin paljon.

3. & 4. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suunta

Tällä hetkellä Suomen puolustusvoimat ovat merkittävien haasteiden edessä. Puolustusvoimauudistus alentaa ainakin hetkellisesti maamme kykyä ylläpitää nykyistä maanpuolustuskykyä: vuoteen 2015 mennessä  reservin koko pienenee merkittävästi, ja puolustusvoimien budjetista tullaan leikkaamaan n. 825m€. Maalle, jonka puolustusvoimien budjetti on vain n. 2,7 miljardia euroa, leikkaustarve on merkittävä. Myös tulevaisuudessa maanpuolustukseen käytettävissä olevat resurssit tulevat suhteellisesti vähenemään, ja entistä suurempi osa rajallisista resursseista joudutaan käyttämään tulevaisuudessa materiaalihankintoihin (materiaalihankintojen hintataso nousee arviolta 5-8% vuosittain).

Tämä tarkoittaa, että toistaiseksi sotilaallisesti liittoutumaton Suomi joutunee nojaamaan kansainväliseen yhteistyöhön myös puolustuksen  osalta. Suomen turvallisuuspolitiikka tulee olemaan pienoisessa suvantovaiheessa seuraavaan selontekoon asti, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna, mutta on silti selvää, että kansainvälisen yhteistyön merkitys Suomen turvallisuudelle tulee nousemaan. Nyt olisi hyvä aika avata keskustelua siitä, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä tulee olemaan Suomen maanpuolustukselle: kenen kanssa yhteistyötä halutaan ja voidaan tehdä, miten, ja millä osa-alueilla.

5. Ihmisoikeuksien ja talouspolitiikan sovittaminen

Leijonan osa suomalaisten kauppataloudellisten etujen valvonnasta tapahtuu Euroopan unionin sisällä. Eurooppalainen sisämarkkina-alue on ollut eurooppalaisen integraation tärkein tukipilari, ja erityisesti viennistä riippuvaisen – ja kauppataseen alijäämästä kärsivän –  valtion kannalta on selvää, että sitä tulee kehittää entisestään, esimerkiksi vapauttamalla palveluiden ostamista rajojen yli. Eurooppa ei saa linnoittautua korkeiden tullimuurien taakse ja valtiontuista yrityksille pitää asteittain luopua. Tämä on sekä eurooppalaisten kuluttajien että kehitysmaiden tuottajien etu; räikeimpänä esimerkkinä yhteinen maatalouspolitiikka, joka surkeuttaa kehitysmaiden viljelijöiden asemaa. EU on kuitenkin vain osa kokonaiskuvasta. Niin kauan kun kansallisvaltiot asettavat tullimuureja, suomalaiset yritykset tarvitsevat lobbaustukea. Suomen edustustojen paikalliset kontaktit ja kauppadelegaatiot luovat uusia mahdollisuuksia viennille. Erityisen tärkeää on avata suhteita nouseviin talousmahteihin – tästä hyvänä esimerkkinä ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin äskettäinen vierailu Brasiliaan.

Ihmisoikeuksia ja talouspolitiikkaa ei tule nähdä vastakkaisina tavoitteina. Talouden vapauden ja ihmisoikeuksien toteutumisen välillä on vahva korrelaatio. Suomalaisilta yrityksiltä tulee edellyttää korkeita standardeja kehitysmaissa jo pelkästään siitä itsekkäästä syystä että kerran rakennettua brändiä tulee vaalia. Ihmisoikeuksien edistäminen ja talouspolitiikka ovat olleet ja tulevat vastaisuudessakin olemaan tasapainottelua, jossa ei aina löydy oikeita ratkaisuja. Ihmisoikeuksien korostaminen ja periaatteista kiinnipitäminen voi usein olla parempaa ja kestävämpää kehitysapua kuin varsinaisen rahan antaminen. Kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautalan aloitteesta tehty päätös lopettaa suora rahan antaminen Nicaraguan itsevaltaiselle ihmisoikeuksia rikkovalla hallinnolle on pitkään odotettu askel kohti suoraselkäisempää politiikkaa (Yle uutiset, 16.2.2012).

6. Suhteet suurvaltoihin – Venäjä, Yhdysvallat, Kiina

Suurvaltapolitiikka tekee paluun moninapaiseen maailmaan siirryttäessä. Näin ollen suhteet suurvaltoihin ovat tärkeässä roolissa Suomen kaltaisen pikkuvaltion ulkopolitiikassa. Tärkeimmät suurvallat Suomen kannalta ovat Venäjä, Yhdysvallat sekä kasvavissa määrin Kiina.

Vaikka Halonen hoitikin pääasiassa suhteet Venäjään hyvin, fakta on että Suomen ja Venäjän välinen “erityinen suhde” on mennyttä, ja Suomen tulee löytää uusia keinoja saadakseen äänensä kuuluviin. Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista, ja hetkenä jolloin Suomen vienti on heikossa kunnossa, Venäjä-suhteen taloudellinen tärkeys korostuu. Yhtälailla on kuitenkin tärkeä muistaa, että koska Venäjä ei kuulu Euroopan mantereen turvallisuutta hallinnoiviin poliittisiin instituutioihin – EU ja Nato – Suomen etujen mukaista toimintaa on pyrkiä parantamaan Venäjän suhdetta sekä integraatiota molempiin organisaatioihin – erityisesti kauppa- ja turvallisuuspolitiikan saralla, kuitenkin unohtamatta omaa turvallisuuttaan.

Parantamista sen sijaan löytyy suhteista Washingtoniin, sillä Halosen aikakaudella suhteet eivät ole olleet erityisen hyvät. Suhde Yhdysvaltoihin on Suomen kannalta kuitenkin tärkeä, sillä maa on EU:lle tärkeä taloudellinen yhteistyökumppani, sekä Euroopan turvallisuuden takaaja. Kuten Hiski Haukkala toteaa kirjassaan Suomen Muuttuvat Koordinaatit, on Suomen etujen mukaista, että Yhdysvallat säilyy myös eurooppalaisena suurvaltana, sillä se vakauttaa Eurooppaa. Suomen tulisi omalta osaltaan pyrkiä sitouttamaan Yhdysvaltoja Eurooppaan parhaansa mukaan.

Kiinan-politiikka asettaa Suomen moraalisten haasteiden eteen. Globaaliksi talousmahdiksi noussut Kiina on potentiaalisesti erittäin tärkeä kauppakumppani, mutta Suomen täytyy löytää sopiva tasapaino kaupallisten sekä ihmisoikeuskysymysten välillä. Yhtäältä Suomen ei kannata aggressiivisesti vaatia Kiinaa käyttäytymään sisäpoliittisesti länsimaisten arvojen mukaisesti, mutta toisaalta Suomen ei tule myöskään unohtaa, että Kiinassa on merkittäviä epäkohtia, joiden poistamiseksi kansainvälisen yhteisön tulisi toimia. Näitä kysymyksiä tulisi kuitenkin pohtia muistamalla, että pakottamalla Kiinan tilanne ei kuitenkaan muutu, ja tiukan Kiinan-politiikan heijastumista Suomen kauppapoliittisiin intresseihin tulisi välttää.

7. Kehitysyhteistyö

Suomi on vahvasti omistautunut kehitysyhteistyöhön, ja korostaa sen tärkeyttä kansainvälisessä kontekstissa.  Nykyisestä taloudellisesta ahdingosta huolimatta, Suomi ei aio leikata kehitysyhteistyöhön varattuja rahoja.  Juuri tästä syystä on entistä tärkeämpää, että ne varat käytetään hyvin.

Viime viikolla Suomi hyväksyi uuden kehityspoliittisen ohjelman, joka asettaa kehy-politiikan suuntaviivat.  Kehityskysymykset saavat varsin hyvää ja ansaittua huomiota, mutta poliittisten kysymyksen huomiointi on jäänyt vähemmälle. Esimerkiksi puhuttaessa ihmisoikeuksista, sosiaali-taloudellisaspektejen lisäksi on selviä poliittisia ongelmia, myös niissä maissa joihin Suomi on pitkäaikaisesti sitoutunut (Afganistan, palestiinalaishallinto ja etelä-Sudan). Julkisesti Suomen pyrkimyksena on kehitysyhteistyön kokonaisvaltaistaminen osaksi kestävän rauhan rakentamisen pakettia – tämä kokonaisvaltaisuus samalla edellyttää Suomelta selviä poliittisia kannanottoja demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan puolesta kehitystyökumppaneissaan.

8. Kestävä kehitys ja ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos on Kööpenhaminan flopin jälkeen pitkälti kadonnut kansainvälisestä keskustelusta. Odotukset COP-16 ja COP-17 kokouksia Cancunissa ja Durbanissa kohtaan olivat lähes olemattomia. Euroopan talouskriisin syövereissä maaginen kahden celsiusasteen tavoite alkaa olla unohdettu, vaikka ilmastonmuutos uhkana ei ole hävinnyt mihinkään.  Yksin Suomi ei pysty nostamaan ilmastonmuutosta kansainväliselle asialistalle tai sumplimaan kansainvälistä ilmastosopimusta, mutta kenties sen ei tarvitsekaan. Kansainvälisen ympäristöpolitiikan asiantuntija, tohtori Robert Falkner esimerkiksi on ehdottanut, että nyt, kattavien ilmastosopimusten epäonnistuttua, tulisi valtioiden keskittyä asteittaisiin ilmastosopimuksiin. Suomi voisi omalta osaltaan olla rakentamassa esimerkiksi alueellista tai temaattista ilmastosopimusta, kenties pohjoismaiden kesken tai vaikkapa teknologiaan liittyen. Tulee muistaa että Suomella on ilmastonmuutoksen suhteen myös oma lehmä ojassa: arktisten alueiden sulaminen saattaa hyvin epävakauttaa lähiympäristöämme ja luoda kilpajuoksun luonnonvaroista.

9. Kriisinhallinta ja rauhanturvaustoiminta

Suomalaiset usein korostavat maamme mainetta rauhanturvatoiminnassa ja rauhantyössä – totuus on kuitenkin vähemmän ruusuinen.  Meillä on vain yksi Martti Ahtisaari ja noin 250 sotilasta ja satakunta siviiliä maailmalla kriisejä hallitsemassa.  Emme ole rauhanturvaamisen “kääpiö” – mutta Suomen aktiivisuuden surkastumisesta voimme vain syyttää itseämme.

Julkinen keskustelu siitä, mikä on Suomen rauhanturvatoiminnan yhteys kansalliseen etuun on hyvin rajallista.  Ideologialla on osansa, mutta yleisesti ottaen syitä on kaksi: Suomen arvovallan ja maineen kohottaminen (prestige), ja sotilaiden koulutus, joka heijastuu myös maanpuolustukseen. Tavoitteet kuitenkin hukkuvat semanttiseen suohon jossa termejä sota, kriisinhallinta (siviili- ja sotilaallinen), rauhanturvaaminen käytetään merkitsemän samoja tosiasioita.  Poliittisesti oikeanlaisen kriisinhallintaoperaation määrittäminen on hankalaa, ja tulos on se, että on hyvin hankala selittää kansalaisille, miksi Suomi vetäytyy Afganistanista, on menossa Libanoniin, mutta pidättäytyi Libyasta.

Yksi tapa jolla tilannetta voisi kohentaa, olisi kohdentamalla enemmän resursseja siviilikriisinhallintaan.  Jos tavoitteena on parantaa Suomen mainetta ja vaikutusvaltaa kansainvälisesti, voisi esimerkiksi kasvattaa sitä osuutta kehitysyhteistyön määrärahoista joka allokoidaan siviilikriisinhallinnan asiantuntijoille ja suomalaisten sijoittamiseen kansainvälisiin instituutioihin.

10. Suhteet naapurimaihin

Suhde Suomen monella tavalla tärkeimpään ja haastavimpaan naapuriin on käsitelty jo kohdassa 5. Jäljelle jäävät Pohjoismaat ja Baltia. Näistä Suomella on ollut erityisen läheiset suhteet Viroon ja Ruotsiin. Menneinä vuosikymmeninä Suomi on usein katsonut Ruotsin kansankodista mallia, mutta nykyään mallin tarjoaa entistä useimmin Viro. Viro on ylivoimaisesti vaurain, vakain ja edistynein entisen Neuvostoliiton tasavalloista. Suomi voisi ottaa oppia virolaisen tietoyhteiskunnan kehittyneisyydestä sekä Euroopan ehkä liberaaleimmasta talousjärjestelmästä. Myös naapurimaa Ruotsissa tehtyjä uudistuksia – jotka ovat monella tapaa olleet täkäläisiä kauaskatsoisempia – on syytä tarkkailla kovalla silmällä.

Konkreettinen toimenpide, jolla Suomi voi edelleen parantaa suhteitaan naapureihin ja edesauttaa Itämeren alueen vakautta on osallistua yhdessä Ruotsin kanssa Baltian-maiden ilmatilaa valvovaan Nato-operaatioon. Se osoittaisi oikeaa naapurihenkeä ja olisi konkreettinen askel kohti tiivimpää Pohjoismaista puolustusyhteistyötä (Eurasia Daily Monitor, 9.2.2012).

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin

Eilen The Ulkopolitist kirjoitti ehdokas Niinistön ja ehdokas Haaviston ulkopoliittisten mielipiteiden yhteneväisyyksistä. Tänään vuorossa on ehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisten linjavetojen vuoro, jotka paljastavat yllättävän suuria eroavaisuuksia. Ulkopolitiikan ja Suomen Sotilaan uusimmista numeroista poimitut artikkelit antavat sekä tervetulleen näkökulman presidenttiehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ajatuksiin, että luontaisen vasta-argumentin väitteille, ettei ehdokkaiden välillä olisi merkittäviä eroja.

Turvallisuutta etsimässä

Haavisto toteaa varsin oikein, että Suomen turvallisuuspolitiikassa mennään aina ulkopolitiikka edellä. Kuten sodankäynnissä, myös turvallisuuspolitiikassa maanpuolustuksen tavoitteiden tulee määräytyä poliittisten tavoitteiden mukaan, ja sotilaallisten keinojen tulee tapahtua yhteisymmärryksessä Suomen harjoittaman ulkopolitiikan mukaan – tämä määräsi myös Suomen Ottawan sopimukseen liittymisen.  Mutta se, miten turvallisuuspolitiikka muuttuu konkreettiseksi maanpuolustukseksi (lue: kansalliseksi strategiaksi) riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettisia seurauksia.

Haavistolle turvallisuuspolitiikassa erityisen tärkeää ovat hyvät suhteet suurvaltoihin, sekä läheinen yhteistyö EU:n ja pohjoismaiden kanssa. Haaviston ajattelusta löytyykin aimo annos institutionaalista liberalismia. Suomen, pienenä maana, tulee panostaa vahvojen kansainvälisten normien ja instituutioiden ylläpitämiseen, jotka yhtäältä vähentävät, Thukydidestä mukaillen, suurvaltojen mielivaltaista voimankäyttöä, ja toisaalta varmistavat pikkuvaltioiden avunsaantia vaaratilanteissa.

Kollegaansa realistisempi – sanan kansainvälisen politiikan teorian merkityksessä – Niinistö korostaa yhtälailla kansainvälisen toiminnan merkitystä yhteisten turvallisuushaasteiden torjumisessa. Mutta Niinistö ei kuitenkaan korosta yhteistyötä etupäässä normien ja instituutioiden, vaan toiminnan kontekstissa. Niinistölle sotilaallinen voimankäyttö on vielä relevantti – vaikkakin äärimmäisen epätodennäköinen – uhka, joka tulee selväksi siitä, miten ehdokkaat määrittelevät Suomea kohtaavat turvallisuusuhat.

Haavisto näkee, ettei Suomelle tällä hetkellä ole perinteistä sotilaallista uhkaa, vaan sen tulisi varautua vahvemmin uudenlaisiin turvallisuusuhkiin. Laajempaa turvallisuuskäsitystä kannattava Haavisto näkee ympäristöllisten, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten uhkien olevan merkittäviä. Vaikka Haaviston tavoin Niinistö on myös auki laajemmalle turvallisuuskäsitteelle, hän kuitenkin alleviivaa myös perinteisten perinteisen turvallisuuden tärkeyttä: muutokset lähialueilla voivat tapahtua nopeasti, ja maailman valtasuhteissa on käynnissä murros. Koska puolustuskykyä ei rakenneta hetkessä, myös perinteisiin sotilaallisiin uhkiin pitää varautua.

Miten tämä heijastuu kandidaattien ajatuksissa maanpuolustuksesta?

Yhteistyötä vai liittolaisuutta?

Molemmat ehdokkaat ovat samaa mieltä siitä, että Suomen maanpuolustuksessa keskeisintä on, että se on sellaisella tasolla, joka ylläpitää uskottavaa sotilaallista suoritustasoa. Vaalien toisella kierroksella ei Väyrysen kariutumisen myötä suoranaisia puolustuspoliittisia isolationisteja tai puolueettomuusintoilijoita ole.  Molemmat kandidaateista omaavatkin kansainväliset lähtökohdat puolustuspoliittisessa ajattelussaan. Samankaltaisuudet loppuvat kuitenkin tähän.

Ehdokas Haavisto, vaikka korostaakin hyvän yhteistyön tärkeyttä Naton kanssa – erityisesti rauhanturvaoperaatioiden yhteydessä – ei näe sellaisia turvallisuusuhkia, joita vastaan Suomi voisi varautua liittymällä Natoon. Vastaus edustaa näkökulmaa,  mitä Robert Kagan kuvaa tyypillisenä post-modernina eurooppalaisena ajattelua – nojaten vahvasti mantereen liberalistiseen traditioon –  joka näkee perinteisen sodan etupäässä historiallisena ilmiönä ja maailman periferioissa tapahtuvana epäkohtana, joka tuottaa globaalia turvattomuutta.

Ehdokas Niinistö sen sijaan kokee, että Suomi on jo liittoutunut EU:n kanssa Lissabonin sopimuksen myötä. Tässä kontekstissa hän näkee, että Suomen kannattaa työskennellä yhteisen puolustuspolitiikan edistämiseksi. Tätä saattaa kuitenkin haitata se, kuten Niinistö itsekin myöntää, että EU:n Nato-maat eivät voi tehdä EU:n ei-Nato-maiden kanssa pidemmälle menevää yhteistyötä kuin ne tekevät keskenään. Tätä yhteistyötä haittaa myös osaltaan vesitetyt turvatakuut, mitä Niinistö ei maininnut.

Nato-jäsenyyttä Niinistö, ainakaan tämän hallituksen aikana, ei kannata. Vaikka Suomen puolustus on taattava, käytännössä kaikki länsimaat  leikkaavat puolustusbudjettejaan. Näin ollen Niinistön mielestä on järkevää etsiä tehokkuutta yhteistyöstä, erityisesti pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa kontekstissa. Mutta jostain syystä ainoa järjestö, jolla on sotilaallis-poliittisesti sitovat turvatakuut, valmis sotilaallinen infrastruktuuri ja toimiva poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei tähän kelpaa. Niinistön realismilla on siis rajansa.

Tärkein ero kandidaattien välillä näyttääkin olevan siinä, mihin raja vedetään sotilaallisessa yhteistyössä. Haaviston linjavetoon vaikuttaa keskeisesti ajattelu, että Suomeen ei kohdistu sellaista sotilaallista uhkaa, joka oikeuttaisi Nato-jäsenyyden, joten luontainen raja menee kriisinhallintatehtävissä.  Niinistö uskoo, että puolueettomuusretoriikalla flirttaileva Suomi on itse asiassa jo liittoutunut Lissabonin-sopimuksen myötä, ja näkee sotilaallisen yhteistyön myös maanpuolustuksessa tärkeänä, mutta Natoa hän on rajaamassa tämän yhteistyön ulkopuolelle – ainakin toistaiseksi.

Asevelvollisuus, ammattiarmeija ja puolustusvoimauudistus

Huolimatta siitä, kenen kanssa Suomi tekee yhteistyötä ja millä tavalla, maanpuolustuksemme ytimessä on aina kansallinen maanpuolustuslaitos. Miten ehdokkaat näkevät puolustusvoimien roolin Suomen maanpuolustuspolitiikassa, ja minkälaisten puolustusvoimien tulisi tätä roolia täyttää?

Niinistö näkee, että puolustusvoimien uskottavan puolustuksen ytimessä on asevelvollisuusarmeijaa. Ehdokas uskoo puolustusvoimien vetäneen oikeat johtopäätökset, sen rakentaessa nyt entistä suorituskykyisempiä Puolustusvoimia. Tosin hallinnosta pitää Niinistön mukaan karsia, jotta puolustuksen kovaa ydintä voidaan vahvistaa, erityisesti suorituskykyjen yhteiskäytön kautta.  Kolme keskeistä muutosta, joihin tulee reagoida, ovat asevelvollisten ikäluokkien pieneneminen, materiaalin ja toiminnan kustannusten nousu, ja maailman muuttuminen. Yksi tapa reagoida olisi EU-tason ja pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen, mikä lisäisi puolustuksemme uskottavuutta.

Haavisto  näkisi nykyaikaisen ympäristön tarkoittavan korkeassa teknisessä valmiudessa olevia, nopeaan toimintaan kykeneviä puolustusvoimia. Tämä merkitsee ennen kaikkea varusteiden ja laitteiden sekä koulutuksen ajanmukaisuutta. Haavisto uskoo, että  osallistumalla kansainväliseen kriisinhallintaan puolustusvoimat kehittyy myös kansallisesti. Näin ollen kansainväliset tehtävät eivät ole pois kotimaan puolustuksesta, vaan tuovat siihen lisää osaamista, kyvyn toimia muiden kanssa yhteistyössä sekä kyvyn kriisin hetkellä antaa ja vastaanottaa apua.

Haavisto uskoo, että osana puolustusvoimauudistusta  varuskuntaverkostoa joudutaan supistamaan, mutta tämä ei merkitse koko maan puolustamisesta luopumista.  Toisaalta, asevelvollisuusarmeijan roolia tulisi miettiä uudelleen: Haaviston mukaan se on Suomelle toimiva vaihtoehto vain silloin, kun pyritään pitämään reservin koko suurena.

Molemmat ehdokkaat ovatkin samaa mieltä siitä, että Suomen puolustusvoimien reservi tulee pienentymään nykyisestä.

Kovassa ytimessä

Se, miten turvallisuuspolitiikka vaikuttaa konkreettiseen maanpuolustukseen riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettiset seuraukset. Jos liberaali institutionalismin on heittänyt perinteiset sotilaalliset uhat historian roskakoriin, kuka tai mikä Suomea uhkaisi sotilaallisesti? Jos Suomelle ei ole suoranaista sotilaallista uhkaa, laajan reservin ylläpitämiseksi ei lödy strategisia perusteita. Sen sijaan tärkeää on, että Suomen puolustusvoimat ovat liikkuvuudeltaan ja koulutukseltaan huipputasoa on äärimmäisen tärkeää, koska puolustusvoimia käytetään pääasiassa multilateraalisissa rauhanturvaoperaatioissa.

Jos puolestaan perinteinen sotilaallinen uhka – niin epätodennäköinen kuin se on – on vielä olemassa, Suomi vaatii vielä asevelvollisuusarmeijan – mikäli se on paras väline tällaisen uhan karkottamiseksi tai voittamiseksi. Mikäli asevelvollisuusarmeija ei ole tarpeeksi hyvin koulutettu, motivoitunut ja aseistettu esimerkiksi resurssien puutteesta johtuen, maanpuolustusta tulee parantaa sotilaallisella liittoutumisella, ja maanpuolustuslaitoksen toimintaa tulee mahdollisuuksien mukaan priorisoida sekä tehostaa.

Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. Vaikka oheinen kirjoitus on aavistuksen kärjistävä, ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että monella tapaa – yhteisistä kannoistaan huolimatta – Haavisto ja Niinistö edustavat eri koulukuntia. Kummankaan käsitys Suomen turvallisuudesta ei varmasti ole täydellinen – mikäli sellaista voi edes olla – eikä vailla omia loogisia virheitään ja rajoitteitaan, mutta ne antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.

Vaalikonevahti: Helsingin Sanomat, Libya ja kriisinhallinta

Presidentinvaalit lähestyvät ja ehdokkaat ovat jo kampanjakiertueillaan. Luonnollisesti eri verkkolehtien ja medioiden sivuille alkaa ilmestyä myös vaalikoneita, jotka paljastavat kaiken, mitä haluamme tietää ehdokkaiden poliittisista mielipiteistä, ja joskus vähän enemmänkin. Ulkopolitistissa aiommekin käydä vaalikoneita yksi kerrallaan läpi ja kommentoida kysymysten asettelua, ja tarjottuja vastauksia omasta näkökulmastamme, useimmiten erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin keskittyen. 

Ensimmäisenä vaalikonemarkkinoille ehti Helsingin Sanomat, jonka vaalikone ensi vuoden presidentinvaaleihin avautui tänään. Vaalikoneeseen on haettu kysymyksiä ja vastauksia yleisöltä viime viikkojen ajan, ja vaalikoneen avautuminen  merkitsee monella tapaa presidentinvaalien edistymistä uudelle asteelle. Vaikka viimeaikaiset vaalipaneelit ovat avanneet monella tapaa presidenttiehdokkaiden mielipiteitä tärkeistä asioista, vaalikoneen myötä äänestäjät saavat konkreettisesti selville ehdokkaiden kantoja, ja voivat heijastaa niitä omiin ajatuksiinsa.

Tällä kertaa HS:n vaalikoneen joukkoon oli kuitenkin päässyt kysymys Libyaan liittyen, joka yksinkertaistaa liiaksi keskeisiä teemoja Suomen turvallisuuspoliittisessa käyttäytymisessä.  Vaalikoneen kolmannen kysymyksen muotoilu oli seuraava: “Suomea pyydettiin keväällä 2011 osallistumaan YK:n valtuuttamaan ja Naton johtamaan operaatioon Libyan lentokiellon valvomiseksi. Ruotsi lähetti hävittäjiään operaatioon. Suomi ei osallistunut. Oliko Suomen päätös jäädä sivuun.” Vastausvaihtoehtoja oli kaksi. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan päätös jäädä sivuun oli “oikea ratkaisu, sillä Suomen on parempi keskittyä siviilikriisinhallintaan.” Toisen vaihtoehdon mukaan päätös oli “virhe, jossa Suomi menetti vaikutusmahdollisuuksiaan.”

Mikäli vaalikoneen tarkoitus on luoda todellista tietoa presidenttiehdokkaiden ulko- ja turvallisuuspoliittisista preferensseistä, kysymys Suomen päätöksestä osallistua tai olla osallistumatta Libyan operaatioon on äärimmäisen ongelmallinen, joka osaltaan nojaa todellisuutta korreloimattomiin mielikuviin yhteisestä Pohjoismaisesta turvallisuuspolitiikasta. Suomalaista turvallisuuspolitiikkaa – kriisinhallinnan yhteydessä tai muuten – ei tulisi automaattisesti heijastaa Ruotsiin, sillä siihen ei ole tarvetta eikä perusteita.

Vaikka Suomella onkin historiallinen “pikkuvelikompleksi” Ruotsin suhteen, on hyvä myös muistaa, että se, mikä on Ruotsin etujen mukaista ei ole (läheskään) aina Suomen etujen mukaista. Libyan tapauksessa on tärkeä huomioida, että Suomella ei ole läheskään samanlaista sotilaallista kapasiteettia kuin Ruotsilla. Yleisemmin, Ruotsin ulko- ja turvallisuuspoliittinen käyttäytyminen, on kyse euroalueeseen liittymisestä tai puolustusvoimauudistuksesta, ei ole indikaattori sille, mitä Suomen tulisi tehdä.

Ruotsi osallistui Libyan operaatioon, koska siihen osallistuminen oli maan intresseissä – operaatio mm. antoi maalle tilaisuuden edistää Saabin valmistavien Gripen-hävittäjien myyntiä – ja ennen  kaikkea siksi, että Ruotsilla oli sotilaallista kapasiteettia – hävittäjiä joilla oli kyky iskeä ilmasta käsin maakohteisiin – toimia operaatiossa. Suomella vastaavaa kapasiteettia tai samantapaisia intressejä ei ole.

Vastausvaihtoehtojen rajaaminen kahteen ei niinikään ole ongelmaton. Vaikka “Kyllä” ja “Ei” vastausten liittäminen kysymykseen on päivänselvää, päätöstä Libyan tapauksessa tai tulevien operaatioden yhteydessä ei tehdä Helsingin Sanomien vaalikoneen ehdottaman vastakkainasettelun pohjalta, jonka  toisessa päässä on pelkästään siviilikriisinhallintaan nojaaminen, ja toisessa kaikkivoipainen “mitä ne meistä oikein ajattelevatkaan” turvallisuuspoliittinen imperatiivi.

Syitä osallistua tai olla osallistumatta, on useita. Tärkeimmät niistä, kuten jo yllä mainittiin, ovat ensinnäkin valtiollisten intressien olemassaolo sekä kyky toimia tuottavana osana operaatiota. Mikäli maalla ei ole kykyä toimia operaatiossa, sen intresseissä harvoin on osallistua.  Toissijaisina syinä osallistumiseen, tai syinä olla osallistumatta, voivat olla  mm  yleinen mielipide, kansainvälisen ympäristön asettamat paineet, operaation strateginen ja poliittinen arvo sekä moraalinen ja laillinen oikeutus.

Suomi ei tehnyt päätöstä Libyan operaation osallistumiseen sen perusteella, että se olisi varjellut kansainvälistä imagoaan. Operaatioon osallistuminen ilman sotilaallista kykyä olla rakentava osa kampanjaa ei olisi parantanut Suomen mainetta tai vaikutusmahdollisuuksia. Yhtälailla on harhaista kuvitella, että Suomi jätti osallistumatta pelkästään sen takia, että haluamme rajoittaa turvallisuuspoliittista aktiivisuuttamme ulkomailla pelkästään siviilikriisinhallintaan. Suomella on rauhanturvaajia tällä hetkellä Afganistanissa, ja heitä ollaan lähettämässä Libanoniin. Siviilikriisinhallinta ei siis selvästikään ole ainoa tapa, jolla Suomi harjoittaa turvallisuuspolitiikkaa kriisinhallinnan yhteydessä, eikä sen tulekaan olla.

Näin ollen Helsingin vaalikone vastauksineen todennäköisesti paljastaa äärimmäisen vähän siitä, mitä mieltä ehdokkaat ovat Suomen valitsemasta turvallisuuspoliittisesta päätöksestä Libyan operaation yhteydessä. Luomalla täysin keinotekoisen vastakkainasettelun vaihtoehtojen välille, he pahimmillaan edesauttavat väärän ja yksinkertaistavan mielikuvan syntymistä siitä, että vastaavia päätöksiä on tehty tai tullaan tekemään vastaavan vastakkainasettelun kautta.