Libanonin rakettiseura

Tuskin ketään yllättää, että hakusanat “rocket” ja “Lebanon” tuovat hakukoneen listauksessa esiin mm. listauksen Libanonin eteläläiseen naapuriin tehdyistä raketti-iskuista. Viime vuosina ja kuukausina nämä hakusanat ovat kuitenkin alkaneet tuottaa myös toisenlaisia hakutuloksia. Kuvahaun kärkipään voimme huomata täydetyvän mustavalkoisesta kuvasta, jossa upseeereista ja teekkarihtavista aikalaisista koostuva joukkio poseeraa suuren, Libanonin kansallissymbolina toimivalla seetripuulla koristetun, raketin edessä. Tätä jo pelkän rauhanomaisista lähtökohdista syntymisen takia erikoista, mutta tyystin unohdettua rakettiohjelmaa ja ryhmää käsittelee Joana Hadjithomaksen ja Khalil Joreigen dokumenttielokuva The Lebanese Rocket Society.

Libanonin ja samalla koko Lähi-idän ensimmäinen menestyksekäs rakettiohjelma sai alkunsa vuonna 1960, jolloin pieni ja tuolloin vastikään armenialaisen vähemmistön Beirutiin perustaman, Haigazianin yliopiston innokkaat opiskelijat perustivat “rakettiseuran”, värväten matematiikan professorinsa Manoug Manougianin ryhmän johtajaksi. Amatöörimäinen puuhestelu alkoi muuttua vakavammaksi kun yliopiston opiskelijat alkoivat valmistaa oma-aloitteisesti raketteihin tarvittavaa polttoainetta, jonka myötä myös koelaukaisuista ja niiden valmisteluista alkoi myös kehittyä yhä enemmän yleistä turvallisuutta uhkaavia, kuten varhaisen laukaisualueen läheisen kirkon pihamaalle päätynyt raketti osoitti. Pitkälti tästä syystä maan armeija ja vähitellen myös muut, maineikkaammat yliopistot alkoivat tukea projektia, josta yhä suurempien rakettien onnistuneiden laukaisujen myötä alkoi kehittymään kansallinen projekti ja ylpeydenaihe.

Laukaisujen onnistuessa projekti alkoi kerätä paitsi kansallista myös kansainvälistä mainetta, mikä heijastui myös Libanonin ulkopuolisten tahojen ilmaisemana kiinnostuksena. Manougian itse kertoo, kuinka hänet vedettiin sivuun ja kuskattiin pois virallisilta illalliskutsuilta Hamralaisella sivukujalla sijaitseville epävirallisille jatkoille, jossa eräs kuuluisa ja suosittu presidentti kehui arabiaksi Manougianin johtamaa ryhmää ja pyysi tätä avuksi omaan rakettiohjelmaansa. Manougian ei mainitse johtajan nimeä, mutta ei vaadi suurta mielikuvitusta kuvitella paikalle Egyptin Gamal Abdel Nasser, joka juuri noihin aikoihin oli kärsinyt omaa rakettiohjelmaansa kohdanneesta sabotaasista. Syvällisen pohdinnan eteen Manougian ei kuitenkaan joutunut, sillä hän lähti jo seuraavana päivänä Yhdysvaltoihin suorittamaan maisterintutkintoaan, jääden sivuun rakettiohjelman johtajuudesta.

Kuva: Abbout productions

Yhtäältä akateemisen johtajuuden puutteesta ja toisaalta yhä kasvavan sotilaallisen hyödyn takia projekti ajautui vähitellen armeijan suomaa tukea nauttivasta armeijan johtamaksi. Virallista tai todennettua tietoa siitä, miksi ohjelma loppujen lopuksi ajettiin alas vuosina 1966-67 ei löydy. Projektin pääinsinööri kertoo elokuvassa kuuleensa Libanonin tuolloisen presidentin Charles Helou’n saaneen “virallisen kehoituksen” entiseltä mandaattiherra Ranskalta rakettiohjelman lopettamiseksi, koska länsimaat katsoivat sen uhkaavan liiaksi etelänaapuri Israelia, vaan tämäkin sinänsä mahdollinen selitys on jäänyt todisteiden puuttuessa huhupuheeksi.

Tekijät eivät kuitenkaan tyydy ainoastaan kertomaan Libanonin rakettiohejlman historiaa, vaan he myös pohtivat ohjelman merkitystä maan laajemmassa historiallisessa ja identiteetillisessä kontekstissa ja olisikin väärin esittää elokuva sinä “hauskana” dokumenttina, millaisena jotkut arviot sen tuntuvat hieman sivuuttavan. Erityisen mielenkiintoisena esille nousee kysymys kollektiivisesta muistista ja taiteen roolista sen muokkaamisessa. Voiko taidekokemus palauttaa sodan, poliittisen väkivallan, erimielisyyden ja nyttemmin kulutuksen täyttämään kollektiiviseen muistiin kokemuksia kansallisesta yhtenäisyydestä ja onnistumisesta? Hadjithomaksen ja Joreigen mielestä vastaus on myönteinen, kuten heidän elokuvaan ja rakettiohjelmaan liittyvät ja siitä inspiraationsa ammentavat taideteokset osoittavat. Yksi näistä teoksista on Sharjahin Biennalen yhteydessä toteutettu installaatio “Cedar IV, a reconstruction”, joka koostuu Haigazianin yliopiston kampukselle asetetusta Cedar IV –raketin replikasta. Elokuvakatsojille tekivät näyttävätkin raketti-replikan suunnittelun, valmistuksen ja pystytyksen, unohtamatta tietenkään näiden aikaansaamiseksi vaadittavan kafkamaisen byrokratian läpikäynnin.

Hadjithomaksen ja Joreigen dokumentti ei välttämättä jää mieleen elokuvallisen ilmaisunsa puolesta, sen kertoessa tarinansa varsin perinteisin keinoin puhuvine päineen ja arkistokuvineen, lopun animoitua, vaihtoehtoista tulevaisuutta hahmottavaa osuutta lukuunottamatta. Suurimmaksi osaksi nähtävää perinteistä kuvakerrontaa kuitenkin piristää restauroitu, ensi kertaa julkisuudessa nähtävä kaitafilmimateriaali, joka tuntuu vievän katsojan aivan rakettiohjelman ja koelaukaisujen äärelle. Suurin arvo teoksella on kuitenkin unohdetun jaetun kokemuksen palauttamisessa sekä taiteen ja kollektiivisen muistin suhteen pohdinnassa. Libanonin rakettiohjelma itsessään on historiallinen kuriositeetti, mutta myös osoitus yhteisöllisyyden unelmasta, joka tulevaisuudessa ei toivottavasti ole pelkkää unta.

Joana Hadjithomas & Khalil Joreige: The Lebanese Rocket Society (2012), 93 min

Libanon – taistelukentästä leikkikentäksi

Jo Beirutin, surmatun entisen pääministeri, Rafik Haririn mukaan nimetyltä lentokentältä keskustaan saapuessa on vaikeaa olla huomaamatta lukuisten mainostaulujen esiin tuoman poliittisen mainonnan; jokaisella puolueella ja ryhmittymällä tuntuu olevan tarve pönkittää (paikka paikoin edesmenneiden ja martyroitujen) johtajiensa statusta, olivat vaalit lähitulevaisuudessa tai ei. Julisteiden tyylissä välittömän huomion kiinnittää tahatonta komiikkaa aiheuttava kitsch, joka on tyylissään kaukana yhtäältä tarkasti suunnitellusta länsimaisesta mielikuvamainonnasta ja toisaalta parhaimmasta propagandataiteen avantgardismista. Kaoottisen ja piittaamattoman liikenteen säestämän matkan lähestyessä keskustaa näköpiiriin ilmaantuu sodassa tuhoutuneen keskustan uudet ja/tai rakenteilla olevat, luksuaaliset, tornitalot, joiden mainokset lupaavat täyttää hedonistisimmatkin haaveet “palasta taivasta” tai osuudesta “ikuiseen osoitteeseen”.

Yllä mainitut piirteet ovat yleinen osa pitkän sisällissodan (1975-1990) jälkeistä Libanonia, joka on jossain määrin edelleen traumatisoitunut yhteiskunta, niin poliittisesti – kuten esimerkiksi Mies ulkosuomalaisen viime keväänä arvioimasta, vuoden 2005 jälkeistä politiikkaa käsittelevästä After the Cedar Revolution –kirjasta voi lukea – kuin henkisesti. Jälkimmäisen tilaa käsittelee American University Beirutissa sosiologian emeritusprofessorina toimiva Samir Khalaf viime vuonna julkaistussa kirjassaan Lebanon Adrift – From Battleground to Playground.

Khalafin arvio Libanonin yhteiskunnallisesta kehityksestä ja henkisestä nykytilasta ei säästele tekijänsä kotimaata. Sisällissodasta vielä toipuvan ja edelleen sisäisten (ja ulkoisten) poliittisten eturistiriitojen kanssa painiva maa ja sen kansalaiset ovat sosio-kultturisesti huolestuttavassa tilassa. Yhtäältä heikon valtion ja sodan karaiseman yhteiskunnan osallisten vallitsevana piirteenä on uudesti syntynyt heimoistuminen (retribalization), jonka ilmentymänä toimii halu sulkeutua omaan yhteisöön tai jopa tilaan (yllä mainittujen luksuaalisten tornitalojen muodossa). Oman identiteetin muodostuminen ja sen pohjalta toimiminen juuri heimon tai sektin kautta ei tietenkään Libanonin historiallisessa kontekstissa ole uusi asia, mutta edelleen heikoksi identiteetin ja sosio-ekonomisten palvelujen tarjoajaksi jäänyt valtio ei ainakaan ole Khalafin mukaan estänyt sektipohjaisten identiteettien vahvistumista, pikemminkin päinvastoin luokkien ja sektien hakeutuessa maantieteellisesti kaltaistensa pariin. Tässä mielessä sektiin pohjautuva tunnustuksellisuus (confessionalism) voidaan Khalafin mukaan jakaa kahteen rooliin. Yhtäältä se toimii diskriminaatiota ja palvelujen jakoa helpottavana kuin identiteetillisen ylepeyden lähteenä toimivana tunnusmerkkinä (emblem) ja toisaalta kollektiivisena suojakilpenä (armor) muiden instanssien muodostamaa, keksittyä tai todellista, uhkaa vastaan. Mitä heikompi tunnusmerkillinen rooli sektiin pohjautuvalla identiteetillä on, sitä suurempi on sen rooli suojakilpenä: mitä vähempi niin taloudellinen kuin sosio-politiinen pääoma, sitä kriittisemmäksi sen puolustaminen muuttuu.

Toisena sosio-kultuurisen kehityksen piirteenä toimii valikoidun muistinmenetyksen siivettämä kulutushysterian/-terapia, jossa tavoiteltu identiteetti on suorassa yhteydessä kykyyn hankkia rahaa, valtaa ja ennen muuta näkyvyyttä. Pyrkimykset uuteen, individualistiseen kulutukseen pohjautuvan identiteetin luomiseen näkyy mm. kauneusihanteissa: ennen lähinnä marginaali-ilmiönä pidettyyn plastikkakirurgiaan törmää Libanonin televisiossa ja Beirutin kadulla tämän tästä. Näin ollen yleinen, sodasta toipuvien yhteiskuntien maltillisuus ja säästäväisyys on kääntynyt Libanonin tapauksessa päälaelleen yhteiskunnallisten ihanteiden keskittyessä kulutuksen, luksuksen ja spektaakkelin avittaman unohduksen ympärille. Khalaf toteaakin sosiologien isää Emile Durkheimia jaottelua lainaten libanonilaisen nyky-yhteiskunnan nostavan epäpyhän/profaanin pyhän asemaan ja toisaalta myös päinvastoin, uskonnollis-poliittisten ryhmittymien viihteellistäessä yhä enemmän uskonnollista viestiään pyrkimyksissään vastata kulutusyhteiskunnan luomalle haasteelle.

Stencil-maalaus beirutilaisen rakennuksen seinällä huhtikuussa 2013.

Kirjan nimessä esiintyvää leikkikentän metaforaa Khalaf käyttää eräänlaisena ideaalityypillisenä Libanonin “henkisen tilan” kuvaajana. Leikkikenttä on tässä kontekstissa inhimillisten intohimojen sääntelystä vapaa, leikkimielinen, niin paikallista kuin kansallista keinottelua suosiva ja vaativa vapaa-alue, joka elää spektaakkelista ja vaurauden näyttämisestä. Selvää on, ettei tällainen lyhytnäköinen hedonismi ole hyväksi kansallisen tason toimintaa vaativille haasteille, joistan Khalaf mainitsee mm. ympäristöpolitiikkaan ja terveydenhuoltoon liittyvät kysymykset.

Kirjan kirjoittaja ei – tietoisena siitä, että Libanonin negatiivisia erityispiirteitä kiihdyttävät globaalit trendit, joihin maa ei kyseisellä tasolla voi niinkään vaikuttaa – ehdota niinkään yleistä ratkaisua Libanonin henkiseen ajopuutilaan, vaan peräänkuuluttaa moraalisen suunnan löytämistä jostain Durkheimin (intohimojen rajoittaminen esimerkiksi uskonnolla ja myyteillä) ja Weberin (yltiörationaalinen nyky-yhteiskunta tarvitsee piristystä) välistä. Toisin sanoen, Libanonin tulisi Khalafin mukaan löytää moraalinen suunta kadottamatta sille ominaista jovialiteettia ja joie de vivreä, joiden nykyinen sidos vaurauteen on ongelmallinen.

Khalafin kirja on erittäin mielenkiintoinen ikkuna nykyisen Libanonin kollektiiviseen mielentilaan ja sen sisäisiin ristiriitoihin. Se ei niinkään avaa Libanonin poliittista järjestelmää, toisin kuin esimerkiksi Tom Najemin tiivis ja suositeltava poliittinen yleiskatsaus Lebanon – The Politics of a Penetrated Society (2012), vaan toimii pikemminkin maan poliittisen järjestelmän luomien ongelmien vaikutusten kuvauksena. Sellaisena kirja toimikin erinomaisesti ja on suositeltavaa luettavaa kaikille Libanonin nykytilanteesta kiinnostuneille.

Samir Khalaf, Lebanon Adrift – From Battleground to Playground, Saqi Books (2012); ISBN 9780863564345.

Seetrivallankumouksen jälkeen

Libanonin monivuosikymmeninen ja raaka sisällissota on ansaitustikin maata käsittelevien historiankirjoitusten ja maan poliittisen järjestelmän analyysien keskeinen huomion kohde. Mutta sisällissodan jälkeisestä ajasta – joka on monella tavalla aivan yhtä kriittinen maan politiikalle – on paljon heikommin kirjallista tuotosta. Muuten mainiot viimeaikaiset Libanonin historiat päättyvät useimmiten sisällissodan päättymiseen, tai viimeistään jättävät lukijan 2000-luvun taitteeseen. Niissä harvoissa kirjoissa jotka käsittelevät Libanonia 1990-luvun jälkeen rajoitteina ovat olleet spesifisyys (Hizbollahista on lukuisia kirjoja) tai vahva journalistinen käsittelytapa (Killing Mr. Lebanon, esimerkiksi). Ajoittaisia policy-papereita lukuunottamatta, Libanonin viimeaikaista poliittista historiaa käsitteleviä teoksia ei ole ollut kovin monta.

Tähän tarpeeseen tulee Are Knudsenin ja Michael Kerrin toimittama artikkelikokoelmateos Libanonista, After the Cedar Revolution, joka nimensä mukaisesti pyrkii käsittelemään viimeisen reilun kymmenen vuoden tapahtumia. Yleisesti suhtaudun hyvin skeptisesti kokoelmateoksiin – niistä turhan usein punainen lanka jää puuttumaan ja ne voivat olla hyvinkin epätasapainosia sisällön kannalta – mutta tällä kertaa toteutus toimii erinomaisesti.

Eri alojen asiantuntijoiden erilaiset kontribuutiot – palestiinalaisleirien väkivallan ”saarekkeista”, Solidere-yrityksen sektaaris-poliitiset tausta-ambitiot, Libanonin armeijan hauraasta rooliista – toimivat koska ne ovat monipuolisia. Lukija kyllästyisi hyvin nopeasti peräkkäisiin artikkeleihin Tulevaisuusliikkeen ja Hizbollahin välisestä valtakamppailusta; tässä teoksessa politiikan ja yhteiskunnan analyysi esitetään kovinkin eri tulokulmien – maantieteen, yhteisöllisen muistin käsitteen, marttyyi-imagon – keinoin, joka tuo raikkautta jo ennestään tuttuihinkin asioihin.

Kirjoittajien komposiittianalyysi on myös omalla tavallaan antoisaa. Esimerkiksi, jokainen kirjoittaja avaa lukijalle Libanonin sektaarisen poliittisen järjestelmän piirteitä hieman erilaisin sanankääntein. Tästä seuraa hauska kuvailu maan säännellyistä mutta epävirallisista vallan instituutioista, kuten myös eri voimaväylien välisestä tasapainosta.  Miten suuressa määrin tulisi painottaa Taifin sopimuksen jälkeistä virallista vallanjakoa,  sen käytännön tasoisia poliittisia seurauksia, tai jatkuvaa de facto jakaumaa Libanonin poliittisten ryhmien välillä?  Kysymys on erittäin relevantti jotta voi käsitellä seetrivallankumouksen jälkeistä aikaa; mutta yksikään kirjoittaja ei väitä, että sitä kautta voi ymmärtää ymmärtämättä sisällissodan jälkeistä siirtymäkautta.

Tästäkin johtuen kirjan keskiössä on edesmennyt pääministeri Rafik Hariri, yhtäältä Libanonin jälleenrakennuksen näennäis-mesenanttina (Hariri rikastui suuresti jälleenrakennuksen yhteydessä) ja toisaalta murhansa synnyttämän skisman takia. On totta, että Libanonin viime vuosikymmenien tapahtumia – seetrivallankumousta, Syyrian vetäytymistä Libanonista, tai maan sektaaris-poliittisten jännitteiden kasvua ja purkautumista vuosina 2006–2008, mutta ei myöskään Beirutin jälleenrakentamista ja uudistunutta ”Sveitsi Välimerellä”-ajattelua – ei voisi kuvitella ilman Hariria. Hänen marttyyrikulttinsa intensiteetti on vähentynyt viime vuosina, mutta se on hienovaraisesti sulautettu Libanonin erikoistuomioistuimen (Special Tribunal for Lebanon, STL) olemassaoloon. STL’ään viitataankin usein “Hariri tribunal“-termillä, vaikka sen mandaattiin kuuluukin vyyhti muita poliittisia murhia. Todennäköistä onkin, että Haririn haamu jatkaakin kummittelua Libanonin päivänpolitiikassa vielä pitkään.

Verrattuna Haririn keskeiseen rooliin, vastarintaliike/poliittinen puolue Hizbollah saa jokseenkin vähemmän palstatilaa vaikka Hizbollahin roolia maaliskuun 8. liittouman johtajana ei suinkaan sivuteta. Syy ei ole, että liike olisi jotenkin vähäpätöinen vaan pikemminkin siksi koska Libanonin politiikassa Hizbollahin kasvavassa määrin sektaarinen toimintamalli ei ole sinäänsä kovin poikkeavaa. Liikkeen libanonisaatio pitää ainakin paikkansa kotimaanpolitiikassa, vaikkakin etelä-Libanon on asia ja areena erikseen (jota valitettavasti kirjassa ei oikein käsitellä).

Hieman yllättäen, kirjan heikoin osa onkin – suhteellisen perinteinen – Libanonin geopoliittisen tilanteen analyysi. Toimituksesta myös vastaavan Kerrin kirjoitus aiheesta painottaa liiaksi ulkopuolisten toimijoiden kykyä sytyttää konfliktia Libanonissa (ja etenkin Kissingerin syyttämiseen Libanonin sisällissodan aiheuttamisesta) – kiteyttäen hyvin kovin yleistä “outside in“-ajattelutapaa Libanonista. Onneksi myöhemmät osat kirjasta paikkaavat tätä heikkoutta, ja osoittavat kovin hyvin kuinka monitasoista onkaan interaktio maan sisäisten toimijoiden ja ulkoisten voimien välillä.

Jo pelkän monipuolisuutensa vuoksi kirjaa on helppo suositella, mutta itse kirjoitusten ohella kirjan toinen suuri anti on sen pitkä lähdeluettelo, joka on varsin hyödyllinen referenssi maan viime vuosien muutosten tutkimista varten. Sanonta menee, että jos luulet ymmärtäväsi Libanonia, niin selvästikin sinun tulisi opiskella maata tarkemmin. Tästä kirjasta on hyvä lähteä tehostamaan tai syventämään ymmärrystä tästä pienestä mutta monimutkaisesta maasta.

 Are Knudsen ja Michael Kerr (toim.), Lebanon: After the Cedar Revolution, Hurst & Co Publishers (2012); ISBN 978-1-84904-249-9

Pienryhmien kasvu Libanonissa

Mellakoista ja sieppauksista huolimatta ovat Libanonin tärkeimmät poliittiset toimijat  pyrkineet korostamaan, että Libanon on edelleenkin rauhallinen maa. Ajan myötä kuitenkin vakuutteluyritykset menettävät tehoaan ja turvattomuuden tunne laajenee. Turvattomuuden tunteen kasvu on toki pääselitteisesti Libanonin sisäinen kehitys, mutta tätä kehitystä edesauttaa Syyrian sisällissodan jatkuminen. Syyrian konflikti on tuonut uuden ulottuvuuden Libanonin eri uskonryhmien välisiin yhteiskunnallisiin jännitteisiin Libanonissa, joista haastavin on kuinka Syyrian konflikti on nostanut esille uusia poliittisia ja aseellisia voimia Libanonissa.

Selvimmin kehitys on näkynyt Libanonin toiseksi suurimmassa kaupungissa, Tripolissa – joka on noin Helsingin kokoinen kaupunki. Tripolissa on pitkäaikainen konflikti vierekkäin sijaitsevien alaviitti- ja konservatiivisunninaapurustojen välillä joka on Libanonin sisällissodan peruja, mutta on sittemmin kehittynyt lähes pysyväksi osaksi Libanonin yhteiskunnallisia jännitteitä. Syyrian kansannousun alettua naapurustot ovat jakautuneet Bashar al-Assadin hallinnon alaviittipuolustajiin ja sunnivastustajiin, mikä on johtanut useisiin verisiin yhteenottoihin Syyriaan liittyvissä mielenosoituksissa, viimeiseksi elokuussa.

Tripolin väkivaltaisuuksien kasvu heijastaa osaltaan Syyrian kansannousun vetoamista Libanonin sunniväestöön, mutta myös perinteisten sunnipuolueiden vaikutusvallan heikentymistä. Sunnit ovat vahvasti tukeneet Syyrian oppositiota, mutta tämä sympatia ei ole saanut poliittista ilmaisua sunnipuolueiden – kuten Tulevaisuusliikkeen – keskuudessa. Sunnieliitin johtajuuden puuttuessa sen sijalle nousee ruohonjuuritason johtajuutta, josta näkyvin esimerkki ovat salafistiliikkeet.

Poliittisten salafistien nousu onkin ollut häkellyttävän nopeaa. Ennen vuotta 2011 salafistit olivat marginaalinen liike laajemmassa sunniyhteisössä, mutta nyt salafistit nauttivat laajemmasta suosiosta, mikä johtuu pääosin heidän vahvoista kannanotoistaan Assadin hallintoa vastaan ja roolistaan Assadia vastustavien mielenosoitusten järjestäjinä. Mielenosoitukset ovat olleet enimmäkseen rauhallisia, mutta niiden innoittamina ja on muodostunut suuri määrä erilaisia pieniä puolisotilaallisia ryhmiä, jotka ovat osallistuneet taisteluihin Beirutissa ja Tripolissa. Ryhmät eivät ole kovin järjestäytyneitä, ja niiden lähtökohtainen yhdistävä tekijä on yleinen uskonnolliseen yhteisöön sidottu identiteetti. Tämän lisäksi ryhmiä motivoi moni eri tekijä, joista merkittävimmät ovat raha ja sosiaalinen status; jihadistitaistelijat muodostavat vain hyvin pienen osa taistelijoista Tripolissa.

Tripolin konfliktin historiallisesta erikoisluonteesta johtuen sen mahdollisuudet laajentua muualle Libanoniin ovat hyvin rajalliset. Salafistien nousu kuitenkin yhdistää Libanonin yhteiskunnalliset jännitteet ja Syyrian sisällissodan heijastevaikutukset vaarallisesti. Toistaiseksi poliittiset salafistit ja heidän aseelliset kannattajansa ovat keskittyneet Assadia kannattaviin alaviitteihin, mutta on mahdollista, että he kohdistavat huomionsa myös toiseen Assadia lähellä koettuun olevaan ryhmään, šiiohin. Syyrian sisällissota on toiminut tehokkaana katalyyttina mobilisoidessaan laajempaa sunniyhteisöä vetoamalla laajempaan turhautumiseen valtion piittaamattomuuteen ja myös käsitykseen šiiojen aiheuttamista poliittisista vääryyksistä. Myös alaviitti- ja šiiayhteisöt ovat turhautuneita nykytilanteeseen ja ne nojautuvat oman yhteisönsä luomaan turvaan. Libanonin alaviitit ovat aseistautuneita ja järjestäneet vasta-mielenosoituksia, kun taas šiiat ovat turvanneet Hizbollahin suojaan ja harvemmin ovat osoittaneet mieltään kaduilla. Tilanteen heikkenemisestä huolimatta Hizbollah on ylläpitänyt järjestyneisyyttään, kuten paavi Benedictuksen Libanonin-vierailun aikana ja omassa hillityssä vastineessaan lähetystömielenosoituksille – jolloin Hassan Nasrallah esiintyi tuhansien kannattajien edessä.

Kun Libanonin sisäiset kiistat ja Syyrian kansannousun nostamat jännitteet ovat kohdanneet,  tuloksena on ollut syvä poliittinen kriisi Libanonissa. Tripolin toistuvat väkivaltaisuuden aallot ovat aiheuttaneet paikallisia kriisejä kesäkuussa 2011 ja helmikuussa 2012, ja ajan myötä kriisit ovat yleistyneet ja laajentuneet. Toukokuussa 2012 Syyrian opposition auttamisessa ansioituneen salafistiaktivisti Shadi al-Mawlawin pidätys hyvin epämääräisissä olosuhteissa  Tripolissa johti nopeasti mielenosoituksiin ja johti niistä luontevasti verisiin taisteluihin Bab al-Tabbanehin ja Jabal Mohsenin välillä. Sunnimielenosoittajat näkivät Mawlawin pidätyksen Hizbollahiin sidotun turvallisuuspalvelun mielivaltaisena tekona Syyrian miellyttämiseksi. Kriisi yltyi, kun kaksi sunnilaista uskonnollista johtajaa tapettiin Libanonin armeijan tarkistuspisteellä, minkä seurauksena sunniryhmät sulkivat teitä kauttta maan ja taistelut syttyivät Beirutin etelä-osassa. Kriisi loppui, kun Mawlawi vapautettiin anteeksipyynnön saattelemana, ja pienimittaisia ampumavälikohtauksia lukuunottamatta rauha palasi suhteellisen nopeasti. Uusi kriisi syttyi elokuussa, kun šiialaisen Mekdad-klaanin soturit sieppasivat kymmenettäin syyrialaisia ja muiden arabimaiden kansalaisia panttivangeiksi ympäri Libanonia ja sulkivat tiet Beirutin lentokentälle. Syynä joukkosieppaukselle oli klaanin mukaan Syyriassa siepattujen libanonilaisten šiiapyhiinvaeltajien vapautus. Kumpikin kriisi korostaa, kuinka paljon Syyrian sisällissota on sulautunut Libanonin sisäpolitiikkaan.

Intensiivisyydestään huolimatta kriisit ovat olleet lyhytkestoisia, mutta jokainen kriisi lisää tulevan kriisin räjähdysherkkyyttä ja koettelee Libanonin hallitusta, joka on Hizbollahin Maaliskuun 8.-liittouman johtama. Yleisesti ottaen Libanonin valtio on vähätellyt väkivallan määrä ja tärkeyttä Libanonissa. Mekdad-klaanit toteuttamia sieppauksia kuvailtiin ”ei-poliittiseksi” ja muita epämääräsiä murhia ja tappoja  pääsääntöisesti ”henkiöiden välienselvittelyinä”.  Hämmentävin hiljaisuus on seurannut entisen informaatioministeri – ja Damaskoksen läheisen ystävän – Michel  Samahan pidätyksestä osallisuudesta terrorikampanjan valmisteluun pohjois-Libanonissa.  Pidätyksen implikaatiot, siitä että Assadin hallinto pyrkii rahoittamaan terrorismia Libanonissa, ovat huimia kaikille libanonilaisille puolueille ja siksipä hiljaisuus onkin painavaa. Hallituksen hidas reaktio Libanonin yleisen turvallisuustilanteen heikkenemiseen heijastaa päätoimijoiden haluttomuutta kohdata Syyrian kriisin seurauksia: hallituspuolue Hizbollah joutuu tasapainoielemaan liittolaisensa Syyrian ja toisaalta Libanonin sisäpolitiikan välillä. Sisäpolitiikassa se taas joutuu tekemään valintoja omien šiiakannattajiensa ja tarpeellisten sunniliittoliitolaistensa intressien välillä.

Maan turvallisuuspalveluiden koetaan tahriintuneen maan poliittisissa kiistoissa, ja ainoa luottamusta nauttiva turvallisuuslaitos on ollut Libanonin armeija.  Tosin tämänkin laitoksen asema on ongelmallinen, sillä armeija nauttii luottamusta vain jos sen ei koeta häiritsevän sektaarista tasapainoa – tämän takia Libanonin armeija ei ole osallistunut sektaarisiin kriiseihin, esimerkiksi vuonna 2008, johtuen pelosta, että armeija sirpaloituisi eri sekteihin. Nytkin armeijan puolueettomuutta Tripolissa on kyseenalaistettu. Näiden huolien ajamana Libanonin armeijaa on käytetty hyvin varovaisesti, enimmäkseen kriisinhallintaan Tripolissa ja sielläkin vain pahimpien väkivaltaisuuksien pysäyttämiseksi. Pahimman väkivallan loputtua armeija on vetäytynyt, eikä puhetta aseistariisunnaista tai vastaavasti edes esitetä. Tripoli heijastaa tässäkin suhteessa laajempaa trendiä, että turvattomuudentunteen luomassa tyhjiössä valta Libanonissa on osin siirtynyt pienemmille ryhmille, mikä osaltaan ruokkii yleistä epävakautta ja pelkoa tulevasta.

Heijastevaikutuksista ja sen synnyttämistä uusista voimista huolimatta Syyrian sisällissota ei sellaisenaan leviä Libanoniin. Ajan myötä Libanonin sisäisen valtakamppailun sunnien ja šiiojen välillä sekä Syyrian konfliktin sunnien ja alaviittien välillä erottaminen toisistaan muuttuu kuitenkin lähes mahdottomaksi. Libanonin uudet poliittiset ja aseelliset voimat eivät voi yksinään onnistuneesti haastaa Libanonin valtakeskittymiä, mutta uusien voimien kasvu luo enemmän kriisitilanteita ja vähentää perinteisten valtakeskittymien kykyä hallita näitä kriisitilanteita. Opportunistinen retoriikka on kasvanut ajan myötä, mikä kiristää ilmapiiriä Libanonin sunnien ja šiiojen välillä. Enteet Libanonissa ovat hyvin uhkaavia, ja on varsin todennäköistä, että kriisit lisääntyvät ja epävakaus kasvaa.

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 10.9. julkaistuun artikkeliin

Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

Oikeanlainen rauhanturvaaminen

Yhdestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä suomalaiset ovat jatkuvasti samaa mieltä: rauhanturvaaminen on hyvä periaate, ja Suomen tulisi olla aktiivinen siinä. Tästä samanmielisyydestä huolimatta on jatkuvaa poliittista eripuraa siitä, mikä tulisi käsittää rauhanturvaamiseksi. Tämä eripura on ollut hyvin paljon esillä puhuttaessa Afganistanista, ja kysymys kuuluu: onko Suomen sotilaallinen osallistuminen Afganistanissa rauhanturvatoimintaa vai jotain muuta?  Liian sotaisaksi koetulle Afganistanille vastapariksi on maalailtu pitkäaikaista YK:n Unifil-operaatiota etelä-Libanonissa, jonka rauhanturvaamismeriitit tuntuvat olevan paremmat. Vastakkainasettelu Afganistanin ja Libanon välillä on varsin huono, sillä operaatiot toimivat täysin eri konteksteissa. Se kuitenkin paljastaa, että kuinka oikeanlaisen rauhanturvaamisen etsiminen on muodostumassa Suomen ulkopolitiikan haasteeksi.

Keskeinen ominaisuus rauhanturvaamiskeskustelussa on merkittävä terminologinen epäselvyys.  Ensinnäkin käsitteitä rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta käytetään säännöllisesti ristiin; termit ovat kuitenkin erotettu selvästi sotimisesta/interventiosta – moistahan Suomi ei harrasta.  Toisaalta puhutaan myös sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jälkimmäistä monimutkaistavat linkit pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön ja rauhanvälitykseen.  Merkityserot ovat huomattavia, vaikka vastuu on useimmitten kuulijalla: Suomen valtio puhuu kriisinhallinnasta, poliitikot puhuvat rauhanturvaamisesta. Lopputulos on, että  samankaltaisia termejä käytetään surutta ristiin kuvailemaan samoja tosiasoita, mutta merkittävin vivahde-eroin.  Konkreettisen esimerkin tästä semanttisesta sekaannuksesta tarjosivat presidenttiehdokkaat, jotka ottivat kantaa suomalaisen kriisinhallinnan ainoaan viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun: onko Suomi ”sodassa” Afganistanissa?  Haaviston ja Niinistön vastaustensa synteesi Afganistanista on, että Suomi ei ole sodassa vaikka tilanne onkin sodanomainen, ja siellä olevat suomalaiset sotilaat – myös rauhanturvaajina tunnetut – ovat kriisinhallinnan veteraaneja, eivätkä suinkaan sotaveteraaneja (käsite, joka viittaa näemmä vain 1917 – 1945 sotineisiin).

Semanttinen sekaantuminen heijastaa selvästi artikuloitujen tavoitteiden puutetta.  Selkeitä perusteita sille, mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, ei ole ollut: jokaista mahdollista operaatiota tarkastellaan senhetkisten poliittisten, taloudellisten, ja ideologisten tekijöiden perusteella.  Viimeiseksi mainittu on näistä merkittävin, sillä rauhanturvauksesta on muodustunut sisäpoliittinen mielikuvamagneetti: se on hyvä asia jota on suotavaa kannattaa kaikissa asiayhteyksissä. Vaikka sotilaallisesta kriisinhallinnasta voi olla kovinkin kriittinen, rauhanturvaamista kohtaan suhtautuminen on selvästi suopeampaa.  Eritoten kunniakasta on Suomen aiempi rauhanturvatoiminta Siinain niemimaalla UNEF:ssa, tai muu ”perinteinen rauhanturvatoiminta”.

Retorisesta arvostaan huolimatta absoluuttisesti mitattuna Suomen panostus kriisinhallintaan on viime vuosina ollut pientä: tammikuussa 2012 Suomella oli noin 250 sotilasta, mutta vain 120 siviiliä kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä (jos anteliaasti huomioidaan laskuun mukaan kansainväliseen vaalitarkkailutoimintaan osallistuvat satakunta siviiliä, silti suhde on noin yksi siviili sotilasta kohden).  Kriisinhallintatoiminnan sisällä Suomen panos YK-operaatioihin on supistunut, osittain siksi, että maailmanlaajuisesti rauhanturvaustoiminta on siirtynyt pois perinteisestä, YK-painotteisesta mallista kohti interventio-painotteista sotilaallista kriisinhallintaa, useimmiten alueellisten järjestöjen toteuttamana.

Maailmanlaajuisesta trendistä huolimatta, aate perinteisestä rauhanturvauksesta on Suomessa nauttinut uutta suosiota.  Näin on etenkin ollut puhuttaessa Suomen osallistumisesta Unifiliin, jonka painavin meriitti tuntuu olevan YK-toteutuksen lisäksi se, että suomalaisia on ollut operaatiossa aikaisemminkin. YK-operaatiota on osittain esitetty tietoiseksi korjausliikkeeksi Suomen aikaisempaan – ja oletettavasti erheelliseen – kriisinhallintatoimintaan, joka painottui EU- ja Nato-operaatioihin.  Yhtälailla tätä argumentointia kuultiin vaalien alla, etenkin Pekka Haavistolta.  Toki vaalin aikana Haavistolla oli omat syynsä välttää sanomasta mitään liian Nato-myönteistä – hän korosti mielummin yksiselitteisesti rauhanneuvotteluiden tärkeyttä. Hänen perustelunsa YK-painotteisuuden puolesta olivat asiallisia, mutta lässähtäviä – Haavisto vältti ottamasta kantaa siihen mitä tulisi tehdä niissä tilanteissa joissa YK:n sinibaretit eivät yksinkertaisesti riitä.  Huomattavaa oli kun Haavisto aiheutti pienen lähes-kohun sanomalla, että hän hyväksyisi suomalaissotilaiden osallistumisen kriisinhallintaoperaatioon ilman YK-valtuutusta. (Niinistö oli samaa mieltä)

On korostettava, että Haavisto ei suinkaan ole yksin tässä näkemyksessä, sillä ongelma vaivaa vasemmistoa yleensäkin. Edellisen presidentin hapan suhtautuminen Natoon on hyvin tiedossa, mutta sama vaivaantuneisuus näkyy myös hänen puoluetovereissaan.  Etenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan vaivaantuneisuus puhuttaessa sotilaallisesta interventiosta on silmiinpistävää (Libya, Syyria), ja jolle suurin este Suomen laajemman osallistumisen tiellä on ollut selvän YK-valtuutuksen puute.

Palatkaamme hetkeksi vuoteen 2006, jolloin säädettiiin uutta lakia sotilaallisesta kriisinhallinnasta (2006/211). Tämä uusi laki, joka kumosi edeltävän rauhanturvaamislain (1984/514), poisti vaatimuksen YK-valtuutuksesta Suomen kriisinhallintatoiminnassa.   Lainmuutoksesta kiisteltiin kovasti, koska lain päivittämisen koettiin etääntyvän liian vahvasti jo olemassaolevasta perinteestä.  Muutos koettiin kuitenkin tarpeelliseksi sillä vuoden 1984 jälkeen rauhanturvaaminen on muuttunut sotkuisammaksi ja tapahtuu useammin valtioiden sisäisissä kuin valtioiden välisissä konflikteissa.  Sotilaalliset interventiot ovat yleistyneet, ja samalla YK:n rooli on muuttunut niiden toteuttajasta niiden valtuuttajaksi.  Aivan oikein silloin arvattiin, että Suomelle tulisi kasvava tarve osallistua uudenlaisiin tarpeellisiin, mutta poikkeaviin kriisinhallintaoperaatiohin – kuten silloin esillä olleen EU:n nopean toiminnan joukkojen toimiin Kongossa.

Tuolloin Suomi otti kaksi askelta eteenpäin, mutta yhden taaksepäin.  Suomen disfunktionaalinen Nato-keskustelu johti siihen, että Natoa ei mainita laissa nimeltä (se on ”muu kansainvälinen järjestö” – tosin mahdollisuus sotilaallisesta kriisinhallinnasta Etyj:n mandaatilla koettiin mainitsemisen arvoiseksi). Tämä heijastaa silloista, edelleenkin jatkuvaa poliittista arkuutta puhuttaessa maailman voimakkaimmasta sotilasliitosta.  YK-valtuutuksen tiputtaminen nautti kuitenkin suurta poliittista kannatusta (muutos hyväksyttiin äänin 133 – 24), ja tätä ei niin radikaalia muutosta vastusti  ainoastaan populistinen poliittinen marginaali (Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja  Kristillisdemokraatit).

Nyt kuusi vuotta myöhemmin EU-joukoista on tullut selvä pettymys.  Poliittista tahtoa nopean toiminnan joukkojen käyttämiseen ei koskaan löytynyt, ja nyt joukot ovat kiusallisen muistutuksen lisäksi  vain tuntuva kuluerä.  Jälleen kerran laissa nimeltä mainitsematon nelikirjaiminen mörkö on yksi tärkeimmistä toimijoista tällä saralla – Afganistanissa, Libyassa ja vielä mahdollisesti Syyriassa.

YK:n tärkeyden painottaminen on asiallista ja tarpeellista, mutta ”perinteisestä rauhanturvauksesta” ei saisi muodostaa pakonomaista fetissiä.  Haluttomuus asettaa suomalaisia joukkoja kimurantteihin tilanteisiin on varsin ymmärrettävää, mutta se on myös epärealistista.  Jos rauhanturvaajia lähetetään ainoastaan rauhallisiin paikkoihin on syytä kyseenalaistaa koko operaation tarve. Sen mikä on Suomelle oikeanlaista rauhanturvaamistoimintaa, tulisi lähteä selvistä tavoitteista ja yhteydestä kansallisiin intresseihin.  Suomen maineen karttumisen kannalta on fiksua, että Suomi ajaa itselleen identiteettiä aktiivisena maailmankansalaisena myös rauhanturvaamisen keinoin.  Retorisella tasolla näin edelleenkin on – toki väistämättömäksi ongelmaksi muodostuu se, että suomalaisia rauhanturvaajia on hyvin vähän maailmalla.

Rauhanturvatoiminnan laajentamiselle on hyvin selvä lain säätämä katto:  2000.  Tuolla ei kilpailla kenenkään kanssa, ja puhe ”rauhanturvaamisen suurvallasta” on silkkaa suuruudenhulluutta. Vaikka kattoa nostettaisiin, tosiasia on että Suomella ei ole  halukkuutta lähettää sotilaitaan paikkoihin, joissa kuolema on merkittävä riski.  Tässä valossa puhe ”perinteisestä rauhanturvauksesta” kumpuaa mukavuudenhalusta.  Vakava pyrkimys hankkia rauhanturvausosaamusta vaatisi suopeampaa suhtautumista myös ei niin selkeisiin “sodanomaisiin” operaatioihin, kuten Afganistaniin tai Libyaan.  Tässä suhteessa Niinistön kommentti siitä, että Suomessa tulisi keskustella rauhaanpakottamisesta on epärealistisuudestaan huolimatta tervetullut keskustelunavaus.

Jos taas pyrkimyksenä on kasvattaa Suomen arvostusta ja vaikuttavuutta maailmalla, on muita keinoja olemassa.  Kriisinhallinta on tässä suhteessa – tai ainakin sen pitäisi olla – suhteellisen lyhytkestoista, eikä hyvä pitkäaikaisen vaikutuksen kasvattamiseksi.  Sen toteuttamiseksi pyrkimyksenä tulisi olla Suomen eri kansainvälisten roolien kasvattaminen. Suomalaisia asiantuntijoita tulisi saada ei paitsi korkeimman tason mutta myös keskitason tehtäviin, ja tätä kautta Suomen jatkuvaa kansainvälistä läsnäoloa ja arvostusta voidaan turvata ja laajentaa.

Syyria, Libanon ja aate Suur-Syyriasta

SSNP-liput liehuvat Hamran kaupunginosassa, Beirutissa

”Our party has found in Damascus the beating heart of the nation … we call on all great Lebanese to realize the truth of the positive role of Syria in preserving Lebanese unity and Arabism.” – Syyrian sosiaalisen kansanpuolueen puoluejohtaja Assaad Hardan

Pieneksi maaksi Libanonin nauttii poliittisten filosofioiden ylitarjonnasta.  Maan politiikka on täynnä värikkäitä hahmoja ja vielä värikkäämpiä puolueita. Vuoden alussa osa Ulkopolitisteista matkasi Libanoniin perehtymään maahan ja sen politiikkaan (ohessa muutama lomakuva). Beirutissa oli hankala olla huomaamatta erästä varsin värikästä puoluetta, nimittäin Syyrian sosiaalista kansanpuoluetta (Syrian Social Nationalist Party, SSNP).

SSNP on sikäli kiinnostava puolue, että se on edustettu sekä Syyrian että Libanonin parlamenteissa – ja istuu myös kummankin maan hallituksessa.  Puolue on tunnettu kahdesta asiasta; ensinnäkin siitä, että puolue kannaattaa aatetta suur-Syyriasta – Irakista Siinainniemimaalle, Kypros mukaanluettuna – mutta eniten SSNP on tunnettu öykkäröivästä miliisistään ja tämän miliisin läheisistä yhteyksistä Damaskokseen.  SSNP:n vahvimpia tukikohtia on Beirutin vilkas ja boheemi kauppa- ja kahvila-alue Hamra, jossa liikkuessa törmää usein puolueen punaiseen hakaristi-hurrikaaniin, joko lipussa tai julisteessa, tai – kuten Christopher Hitchensille kävi – tutustumalla kyseisten julisteiden lähellä olevien virkaintoisiin nuoriin miehiin.  Libanonissa SSNP ei ole ainut laatuaan, sillä samanlaista funktiota ajaa myös Libanonin Ba’athistipuolue, mutta puolueen nykypäiväiselle ”rent-a-thug”-toiminnalle kiinnostavan kontrastin tarjoaa SSNP:n pitkä ja ideologiarikas historia.

SSNP on ensimmäisiä merkittäviä syyrialais-kansallispuolueita perustettu jo vuonna 1932, libanonilaisen ortodoksikristitty Antun Saadehin toimesta. Kuten useat kanssauskovaisensa Saadeh koki pan-syyrialaisuuden – eräänlaisena rotukäsitteenä – paljon tärkeämmäksi identiteettin määrittäjäksi kuin samaan aikaan poliittisesti kehittyvän panarabismin. Saadeh argumentoi suur-Syyrian puolesta, mutta hänen viestinsä ei juuri levinnyt Libanonin tai Syyrian ulkopuolelle.  Maanpaon ja epäonnistuneen semi-vallankaappauksen jälkeen Saadeh teloitettiin Libanonissa 1949. Hänen aatteensa jäivät kuitenkin eloon.  Alunperin sekulaarinen ja antikolonialistinen puolue epäonnistuneen vallankaappauksen seurauksena kehittyi marxilaiseksi puolueeksi.

SSNPn sotilaallinen siipi aktivoitui Libanonin sisällissodan aikan, ja varsinkin Israelin 1982 invaasion jälkeen.  Vuonna 1982 Khalid Alwan, sittemmin vastarintaikonisoitu SSNP-jäsen, ampui kylmäverisesti kaksi israelilaissotilasta Wimpy -nimisessä kahvilassa, Hamrassa.  SSNP:llä on myös kyseenalainen kunnia siitä että he olivat ensimmäisiä hyödyntämään naisitsemurhapommittajia.  Kuitenkin suurin SSNP:n historian ironioista on, että sisällissodan ja Syyrian Libanonin-miehityksen aikana SSNP – joka alunperin verisesti vastusti Ba’athisteja – kehittyi Assadien käskyläiseksi.

Damaskokselle tärkeintä on, että SSNP – Libanonissa ja Syyriassa – kannattaa Assadien hallintoa ja tukee sen toimia kansannousun kukistamisessa.  SSNP:n läsnäolo Hamrassa on korostunut viimeisen vuoden aikana, ja puolueen miliisi osallistunut anti-Assad mielenosoitusten hajoittamiseen.  Tämän väkivallan ja agitpropin käyttö korostuu Syyrian kansannousun kiihtyessä.

Unifil: Mission Impossible?

Tunnetun aforismin mukaan mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Yli 30 vuotta Libanonissa toiminut YK:n ”väliaikainen” rauhanturvaoperaatio Unifil näyttää vahvistavan väitteen paikkansapitävyyden. Unifil perustettiin vuonna 1978 rauhoittamaan Israelin ja Libanonin välinen raja-alue Israelin ensimmäisen invaasion jäljiltä. Sen jälkeen on toinenkin Israelin invaasio ja raja-alueen miehitys vuosina 1982 – 2000 sekä Israelin ja Hizbollahin välinen sota vuonna 2006. Etelä-Libanonin konflikti on muuttanut muotoaan, mutta se jatkuu yhä, ja sen perimmäiset syyt ovat edelleen olemassa. Sama pätee Unifiliin, jonka riveihin Suomikin on lähettämässä sotilaitaan – jo kolmannen kerran. Miksi kansainvälisen yhteisön vuosikymmeniä kestänyt, merkittävä rauhanturvapanos Etelä-Libanoniin on tuottanut näin vaatimattomia tuloksia?

Konfliktin keskiössä on ristiriita Israelin ja Etelä-Libanonista käsin toimivien Israelin vihollisten (ennen palestiinalaiset, nyt Syyrian ja Iranin tukema Hizbollah) välillä. Vaikka Unifilin tehtävä on rajattu Etelä-Libanoniin, alueen konfliktia ei kuitenkaan voida ratkaista Etelä-Libanonissa. Ratkaisu riippuu Lähi-idän konfliktin isommasta kokonaisuudesta. Sen ainesosia ovat Libanonin sisäinen valtakamppailu Hizbollahin ja eri ryhmittymien välillä sekä jatkuva Israelin ja Syyrian välinen konflikti Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista.

Unifil on aina ollut mahdottoman tehtävän edessä. Se kykenee kyllä aika ajoin rauhoittamaan raja-aluetta mandaattinsa mukaisesti, mutta ei voi mitään sille laajemmalle konfliktille joka sen ympärillä koko ajan kytee. Aina kun konflikti on leimahtanut avoimeksi sodaksi, Unifil on ollut voimaton. Kun ei ole toimivaa rauhanprosessia, jota Unifil voisi edistää, Unifilistä on tullut operaatio, jonka tosiasiallisena tehtävänä on kulloinkin vallitsevan tilanteen pitäminen ennallaan, jolle ”no news is good news.” Tämän työn arvoa ei silti pidä vähätellä. Unifilistä on vuosien mittaan tullut ennustettava osa Etelä-Libanonin konfliktin kokonaiskuvaa. Unifilin läsnäolosta ei pidä sen paremmin Hizbollah kuin Israelkaan, mutta kumpikin on siihen tottunut ja sen poisvetämisellä olisi kiistatta raja-alueen haurasta vakautta, saati paikallista talouselämää, horjuttavia vaikutuksia.

Unifilin passiivista roolia on useasti yritetty useasti muuttaa. Viimeisin ja vakavin yritys tässä suhteessa tehtiin heti vuoden 2006 kesäsodan jälkeen. Länsivaltojen aloitteesta YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Unifiille uuden mandaatin, joka sallii laajemman voimankäytön ja jossa otetaan ensi kertaa poliittista kantaa yhtä osapuolta vastaan: ongelmaksi osoitetaan Hizbollahin aseet etelässä ja niiden riisuminen asetetaan operaation keskeiseksi tavoitteeksi. Unifil kytkettiin näin osaksi lännen yleistä Libanonin-politiikkaa, jossa etusijalla ovat länsimielisten libanonilaisten (maaliskuun 14. –liittouma) sekä länsimielisen pääministeri Haririn salamurhaa tutkivan YK:n erikoistuomioistuimen tukeminen.

Uusi mandaatti on kuitenkin monella tavalla ongelmallinen. Israelin armeija ei onnistunut riisumaan Hizbollahia aseista vuoden 2006 sodassa. On näin ollen epätodennäköistä, että Unifil kykenisi pääsemään samaan tavoitteeseen rauhanomaisin keinoin. Asettamalla Unifilille tälläisen tavoitteen turvallisuusneuvosto itse asiassa siirsi Unifilin toiminnan painopistettä perinteisestä rauhanturvausta, jossa keskeistä on puolueettomuus ja kaikkien osapuolten suostumus, kohti rauhaan pakottamista. Tämä jäi kuitenkin teoreettiseksi pohdiskelusksi. Libanonin länsimielinen hallitus kieltäytyi heti toteuttamasta aseistariisuntaa – peläten avointa sisällissotaa. Vuodesta 2008 lähtien Hizbollah on itse istunut Libanonin hallituksessa, joten on varmaa, että Libanonin kanta ei muutu. Turvallisuusneuvosto on joutunut antamaan periksi. Käytännössä, uusi vahvempi mandaatti ei ole muuttanut vallitsevaa tilannetta. Unifil on vaihvihkaa palautunut vanhaan roolinsa raja-alueen valvojana. Hizbollah on madaltanut profiiliaan etelässä, mutta se on yhä aseissa ja aseistautuu lisää. Myös Israel pitää ruudin kuivana.

Unifiliä on kuvailtu ”ansalangaksi”: sotatoimet raja-aluella koskisivat heti Unifiliä voisivat sitä kautta johtaa kansainvälisiin vastatoimiin. Tässä mielessä Unifil on kansainvälisen yhteistön – ja 2006 sodan jälkeen – varsinkin länsivaltojen Libanon-politiikan symboli. Ansalangaksi Unifil on kuitenkin kovin suuri ja kallis: operaatiossa palvelee yli 10 000 sotilasta ja sen vuosittainen budjetti 500.000.000 dollarin paikkeilla. Ansalanka ei näy liioin laukeavan kovin helposti. Suurena operaationa Unifil näkyy pienessä Etelä-Libanonissa. Varsinkin länsimaalaisista rauhanturvaajista tulee helposti iskujen kohde – kuten heinäkuinen isku ranskalaisia rauhanturvaajia vastaan osoittaa. Ansalankaa nakertaa myös se, että jotkin Unifiliin joukkoja luovuttaneet maat ovat uhanneet vetäytymisellä jos niiden sotilaat joutuvat iskun kohteeksi. Tämä on huolestuttavaa, sillä Syyrian epävakauden kasvaessa on entistä todennäköisempää, että epävakaus heijastuu myös Libanonissa.

Parisataa suomalaista rauhanturvaajaa saattaa pian palata Etelä-Libanoniin osaksi tätä kytevän konfliktin ja vahvan mutta suurelta osin toteuttamiskelvottoman mandaatin vyyhteä. Suomen osallistuminen Unifiliin on toki muutakin kuin pyrkimystä auttaa Etelä-Libanonin kriisin selvittelyssä. Se on ennen muuta mielikuvapolitiikkaa, osoitus Suomen pyrkimyksestä tukea nimenomaan YK:n rauhanturvatoimintaa, johon osallistuminen on supistunut rajusti takavuosista. Osallistuminen YK:n rauhanturvatoimintaan on tärkeää, mutta on silti aihetta miettiä, olisiko suomalaisia rauhanturvaajia tarvittu kipeämmin jossakin muussa YK-operaatiossa tai olisiko Suomella muitakin keinoja auttaa Etelä-Libanonissa kuin sotilaat. Valitettavasti kaikki viittaa siihen, että Lähi-idän konflikti jatkuu myös Libanonin suunnalla, eikä Unifil:n rooli Etelä-Libanonissa näin ollen tästä muuksi muutu. Todennäköistä onkin, että muutaman vuoden kuluttua suomalaiset rauhanturvaajat palaavat taas kerran kotiin tästä ”väliaikaisesta” operaatiosta.

Artikkeli julkaistu lyhyemmässä muodossa Helsingin Sanomissa 24.10.2011

Naapuriongelmia: Syyria Libanonissa

Arabikevään myllertämässä Lähi-idässä Libanon on epäillyttävän rauhallinen. Itsenäisyydestään lähtien Libanon on ollut kuin synonyymi sanalle kaaos. Vuosina 1975 – 1990 maassa käytiin verinen sisällissota, johon osallistuivat libanonilaisten ryhmittymien lisäksi palestiinalaiset, syyrialaiset ja israelilaiset, puhumattakaan lukuisista rauhanturvausyrityksistä. Vaikka Libanon nyt nauttii harvinaisesta suvannosta, lähes vakaudesta, niin aikaisemmin vakaana pidetyssä Syyriassa on käynnissä laaja ja verinen kansannousu.

Pitkästä kestosta huolimatta on edelleen epäselvää, kuinka tilanne Syyriassa ratkeaa. On ollut paljon spekulaatiota siitä, selviääkö Bashar al-Assadin hallinto ja jos ei, ajautuuko Syyria libanonmaiseen uskonryhmien väliseen sisällissotaan. Kansainvälinen paine Syyriaa kohtaan on kasvanut säännöllisesti levottomuuksien jatkuessa. Nyt, kun kapinalliset ovat ajaneet Gaddafin Libyasta, odotus on, että Syyriassakin tapahtuisi vastaavaa.  Libanon on myös Syyrian tilanteen uhri, sillä Libanonin rauha ja tulevaisuus riippuvat pitkälti siitä, miten naapurimaassa käy.

Kysymys siitä, mikä on Syyrian rooli Libanonissa, on ollut Libanonin politiikan keskeinen ja polarisoiva kysymys viimeiset kuusi vuotta. Historiallisesti Syyrialla on aina ollut läheiset taloudelliset ja poliittiset suhteet Libanoniin. Joillekin tämä läheisyys on ollut liiallista: syyrialaisia sotilaita on ollut Libanonissa vuodesta 1976, ja Syyrian intressit Libanonissa tunnustettiin Libanonin sisällissodan päättäneessä Taif-sopimuksessa (1989). Libanonin sisällissodan jälkeisen politiikan suomettumisen pysätti dramaattisesti Beirutin keskustassa räjähtänyt valtava rekkapommi, joka surmasi Libanonin entisen pääministerin Rafik al-Haririn.

Murha sähköisti Libanonin politiikan ja johti kahtiajakoon niiden välillä, jotka uskoivat Syyrian murhauttaneen hänet (maaliskuun 14. päivä liittouma) ja jotka eivät (maaliskuun 8. päivä liittouma). Niin kutsuttu seetrivallankumous ja massiiviset mielenosoitukset johtivat Syyrian armeijan poistumiseen Libanonista ja Haririn murhaa tutkivan YK:n erikoistuomioistuimen luomiseen. Tämä politiikan kahtiajako maaliskuiden välillä dominoi Libanonin politiikkaa seuraavat vuodet: Syyrian-jälkeinen Libanon kärsi poliittisesta lamaantumisesta – etenkin politisoituneen erikoistuomioistuimen takia – ja useista autopommeista ja salamurhista, joista useimmat oli suunnattu Syyria-kriittisiä kohtaan. Kriisi huipentui aseelliseen konfliktiin toukokuussa 2008 jolloin Libanon miltei ajautui uuteen sisällissotaan. Kovan neuvottelun ja ulkoisen paineen seurauksena sota vältettiin, mutta lopputulos myös vahvisti Syyrian vääjäämättömän paluun Libanonin politiikkaan.

Paluun sinetöi, tämän vuoden alussa, kun maaliskuun 14. johtama yhteishallitus kaadettiin. Pitkien ja riitaisien hallitusneuvotteluiden tuloksen – maaliskuun 8. hallituksen – koettiin laajalti olevan Syyrian sanelema. Jopa hallitusneuvotteluiden kulku noudattaa Syyrian toiveita, kuten eräs analyytikko totesi: ”Syria–now facing an existential battle inside its system and territory–was badly in need of a secure Lebanese neighbor along with additional tools for confronting one of the most acute crises of the Assad era.”

Syyrian levottomuuden laittavat Libanonin hallituksen tukalaan tilanteeseen. Edes parhaimpina päivinään Syyria ei ollut kaikkien libanonilaisten suosiossa. Nyt – Syyrian hallinnon kovakouraisen repression seurauksena – jopa entiset Syyrian tukijat kääntyvät protestoijien puolelle. Avoin tuki tai vastustus Syyriaa kohtaan on mahdotonta; pääministeri Nijab Miqati on painokkaasti korostanut, että Libanon ei (voi) ota kantaa naapurinsa tapahtumiin. Vaikka on ymmärrettävää, että Syyriaa lähempänä oleva hallitus on vaiti naapurissa tapahtuvasta, poikkeuksellista on se, että myös perinteisesti Syyria-vastaiset libanonilaiset ryhmät ovat olleet kovin hiljaisia. Ilkkuminen Syyrian kustannuksella voi kostautua, ja Libanonissa vallitsee sanomaton pelko, että sisällissota Syyriassa voisi heijastua Libanonissa.

Libyan tapaus on havainnollinen myös Syyrian tilanteen kannalta. Libyassa Tripolin tuho oli Benghazin vapautus. Benghazista syntyi kapinaliikkeen keskus, jonka kautta vihaiset kansalaiset aseistettiin lännen avulla. Ilman Benghazia Libyan protestit olisivat tuskin johtaneet sisällissotaan ja lopulta Gaddafin syrjäytykseen. Syyrian levottomuuksien alussa hallinto pyrki heti sulkemaan rajansa Jordaniaan ja Turkkiin pelossa, että rajojen kautta aseistettaisiin Syyrian Benghazi.

Vaikka valvontaa Syyrian pitkällä Libanonin-rajalla on myös tiukennettu, raja ei ole joutunut yhtä perusteellisen kampanjan kohteeksi. Kyseinen raja on aina ollut hieman joustava. Itse raja luotiin vasta 1920-luvulla, ja samat yhteisöt ja heimot asustavat rajan molemmilla puolin. Rajan joustavuus on usein huolestuttanut Libanonin hallitusta, etenkin konfliktien aikana, jolloin rajan yli on lähetetty tukea kapinallisjoukoille (kuten vuonna 1958). Nyt tilanne on päinvastainen: pakolaiset virtaavat Libanoniin ja aseet Syyriaan.

Etenkin pohjois-Libanon on ollut syyrialaisten pakolaisten kohde, sillä rajaa vartioidaan heikoimmin siellä. Heidän tarinansa sorrosta ja hallinnon väkivaltakoneistosta on nostattanut Assadien vastastaista protestihenkeä Libanonissakin. Tämä on parhaiten esillä Tripolissa, joka on pohjois-Libanonin keskus ja maan toiseksi suurin kaupunki. Vaikka Tripoli on tunnetumpi yhteyksistään sunnifundamentalismiin, Tripoli on myös Libanonin aleviittien koti. Sunnit ja aleviitit ovat aikaisemminkin kahakoineet Tripolissa, ja Syyrian tapahtumat ovat mobilisoineet kumpaakin ryhmää. Libanonin aleviiteilla on läheisiä yhteyksiä Syyriaan heimon, uskonnon ja politiikan kautta, ja aleviittijohtoisen Assadin hallinnon kohtalo vaikuttaa heihinkin. Fundamentalistien keskuudessa Tripolissa kaikuvat Assadin hallinnon vastatoimet islamisteja kohtaan vahvoina – etenkin muistot Haman tuhosta. Hieman ennen Ulkopolitistin kirjeenvaihtajan vierailua Tripolissa oli mellakoita. Assadin hallintoa vastustavien mielenosoittajien kimppuun hyökkäsi joukko Assadin kannattajia. Vaikka pääministeri vähätteli tilanteen vakavuutta niin Libanonin armeija joutui rauhoittamaan tilanteen.

Syyrian ote tuntuu myös pääkaupungissa Beirutissa, josta on tullut koti monelle Syyriasta paenneelle aktivistille ja kansainväliselle medialle joka raportoi Syyrian tilanteesta. Hamran vilkas kauppa- ja kahvila-alue on myös Syyrian kansallisen sosialistipuolueen (SSNP) tukikohta. Kuten nimestä voi päätellä, tämä Libanonin parliamentissa edustettu puolue on myös toiminut Damaskoksen apurina Libanonissa. Räikein esimerkki on, kun SSNP-tukijoukko väkivaltaisesti hajotti mielenosoituksen Syyrian lähetystön ulkopuolella. Syyriaa syytetään myös vähemmän näkyvistä toimista: aktivistien uhkailusta ja salamurhista Libanonissa

Tähän asti Syyrian toimet Libanonissa ovat keskittyneet hiljentämään protestin ääntä Libanonissa. On tietysti myös mahdollista, että – jos hallinnon tilanne koetaan riittävän heikoksi – Damaskos yrittää epävakauttaa tilannetta Libanonissa viedäkseen huomion pois Syyriasta (tietysti isommalla skaalalla kuin toukokuun yritys palestiinalaisten kautta).  Oleellinen tekijä tämänkaltaisessa yrityksessä olisi Hizbollah.

Hizbollahia ja Syyriaa kutsutaan usein liittolaisiksi, Iran liittouman kolmantena osapuolena. Kuitenkaan Hizbollahin ja Syyrian läheiset välit eivät ole yhtä sopuisat kuin usein kuvaillaan – kumpikin on varsin tietoinen siitä, että ystävyys on strateginen mutta ei sydämellinen. Syyria vastusti Hizbollahia ahkerasti 1980- ja 90-luvuilla ennen kuin osapuolet löysivät toisensa.  Damaskos arvostaa Hizbollahin tuomaa strategista etua Israelia vastaan ja Libanonin hallitsemisessa; Hizbollah on taas riippuvainen Syyrian materiaalisesta tuesta ja sen suomasta edusta vastarintaa varten (sekä Israelia vastaan että Libanonissa).

Mielenosoitusten leviäminen Syyriaan on asettanut Hizbollahin kiusalliseen tilanteeseen, jossa liike on vuorotellut Assadille annetun toverillisen tuen ja painavan hiljaisuuden välillä. Tämä epäpolitiikka on syönyt Hizbollahin suosiota Libanonissa ja lähialueella.   Samanaikaisesti kotimaanpolitiikassa Hizbollah on jumittunut hankalaan tilanteeseen.  Jatkuvana ongelmien lähteenä on YK:n erikoistuomioistuin (kyseinen istuin langetti neljää Hizbollahin jäsentä Haririn murhasta), joka nostattaa kiusallisia ongelmia Hizbollahille.  Hallituspuolueena ja Syyrian liittolaisena, Hizbollah ei voi olla ottamatta kantaa ja millä tahansa valinnalla on kielteisiä seurauksia.

Sodan mahdollisuus Israelin ja Hizbollahin välillä on kiistatta merkittävä, mutta näissä olosuhteissa Hizbollah ei ole innokas sotaan. Vaikka Damaskos miellään uhraisi Libanonin pelastaakseen itsensä, Hizbollah ei jaa tätä näkemystä. Toisaalta Hizbollah ei ole Syyrian ainoa apulainen, ja on hyvinkin mahdollista, että pienempi ryhmä voisi tuottaa toivotun tuloksen: esimerkiksi iskemällä YK:n rauhanturvajoukkoja vastaan etelässä.

Riippumatta siitä, katsooko Libanonin tulevaisuutta Tripolista, Beirutista vai Tyroksesta, kaikki tulevaisuuden langat kulkevat Damaskoksen kautta.

Etelä-Libanon: Sota, jota ei käytykään

Tänä kesänä piti käydä sota. Totta, sodittiinhan Libyassa, Somaliassa ja monessa muun maailman nurkassa, mutta se sota, jota vahvasti ennustettiin viime vuona, ei toteutunut. Tämän sodan olisi pitänyt tapahtua etelä-Libanonissa, Israelin ja islamistisen Hizbollah-järjestön välillä.

Osapuolten viime mittelö vuonna 2006 oli tuhoisa eikä ratkaissut mitään. Huimasta sotilaallisesta ylivoimastaan huolimatta Israel ei kyennyt kukistamaan Hizbollahia eikä tukahduttamaan raketti-iskuja Israeliin. Hizbollahiakaan ei tosin voi voittajaksi kutsua; merkittävien tappioiden lisäksi sodan aiheuttama tuho söi järjestön suosiota. Sodan jälkeen kumpi osapuoli on valmistautunutkin seuraavaan.

Viime vuonna ennustettiin innokkaasti, että kesällä 2011 käytäisiin uusintakierros. Ennustukset saivat puhtia siitä, että viime elokuussa puutarharointi Israelin ja Libanonin rajalla johti ampumavälikohtaukseen. Ennustettua sotaa ei kuitenkaan tullut. Merkittävin syy tähän on ollut arabikevään ennalta arvaamaton synty ja vielä arvaamattomampi kulku; suurin jarru ovat etenkin Syyriassa jatkuvat väkivaltaisuudet ja siitä seuraava kiusallinen tilanne Hizbollahille.  Tätä suvantoa hyödyntäen The Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja vieraili etelä-Libanonissa.

On kolme ihmistä, joihin jatkuvasti törmää etelässä: Nabih Berri (Amal-puolueen johtaja), Hassan Nasrallah (Hizbollahin johtaja), ja Musa al-Sadr (sekä Amalin, että Hizbollahin henkinen johtaja).

Musa al-Sadr on iranilaistaustainen imaami, joka ensimmäisenä yritti poliittisen järjestäytymisen kautta parantaa shiialaisyhteisön asemaa Libanonissa 1960- ja 70-luvulla. Hän katosi mystisissä olosuhteissa Libyan-vierailun yhteydessä 70-luvun lopulla (Gaddafin uskotaan murhauttaneen hänet). Sadrin perustamasta poliittisesta liikkeestä irtaantui Amal-miliisi, josta myöhemmin kehittyi itsenäinen sekulaarinen, mutta shiia-vetoinen poliittinen puolue. Amalista taas irtaantui islamistinen siipi 80-luvulla, ns. islamistinen Amal, josta lopulta kehittyi Jumalan puolue – Hizbollah. Libanonin shiialaisille – ja Hizbollahille ja Amalille – Musa al-Sadr on sopiva kompromissisymboli, joka korostaa näitä yhteisiä juuria ja laajempaa vastarinnan ja shiiayhteisön kehittymistä.

Amalin ja Hizbollahin suhteet eivät ole kuitenkaan aina olleet ruusuisat. Etelä-Libanon on pitkälti Amalin kotitannerta siinä, missä Bekaa-laakso on Hizbollahin. Hizbollahin juuret eivät ole yhtä syviä etelässä, mutta sen suosio on sielläkin merkittävä. Nyt kumpikin puolue elää tietyssä symbioosissa samassa poliittisessa liittoutumassa, ja laajemmalti Libanonin shiialaisyhteisössä, mutta kilpailuhenkisyys elää edelleen.

Yksi tapa kilpailla on vastarintauskottavuus. Marttyyrien muistokuvia ja -julisteita näkee jatkuvasti. Vanhimmat niistä ovat haalistuneita ja niistä hädin tuskin erottajaa vainajaa. Mutta muistokuvat ovat aina puoluekuvin varustettuja, ja usein vierekkäin on jopa kilpailevia julisteita Amalin ja Hizbollahin marttyyreista.

Marttyyrijulisteiden lisäksi vastarinta on myös hyvin moderniin tyylin kaupallistettu. Tässä suhteessa Hizbollah on valovuosia Amalia edellä. Siidonin lähellä sijaitseva Mleetan vastarintamuseo, Hezbollahin rakentama disneyfioitu versio etelä-Libanonin konfliktista, on kuulemma kiinnostava (on suhteellisen hankala kuvitella kuinka se ei voisi olla), mutta ei sijainnut kirjeenvaihtajamme polulla tällä kertaa.

Mleeta ei ole ensimmäinen laatuaan. Vastaavanlainen museo oli jo pystytetty aikaisemmin Beirutiin, joskin se oli huomattavasti propagandistisempi. Toinen samankaltainen on miehitysaikainen ja varsin pahamaineinen Khiamin entinen vankila. Israelin vetäydyttyä vankila toimi museona vuosina 2000 – 2006. Tämä ei näemmä miellyttänyt Israelilaisia: vankila tuhottiin vuoden 2006 sodassa.

Beaufortin linnasta on upeat näkymät Litani-joen syvään laaksoon ja suureen osaan etelä-Libanonia. Kirkkaana päivänä linnasta näkee kaukaisuudessa siintävän Syyrian vuoriston ja ehkä hyvällä mielikuvituksella Hermonvuoren Golanin kukkuloilla.

Upeiden näkymien johdosta linna on ollut lähes jatkuvassa sotilaskäytössä sitten sen rakentamisen joskus ristiretkeläisaikana. Linna oli alun perin Libanonin armeijan käytössä, mutta sisällissodan aikana palestiinalaismiliisit käyttivät linnaa tukikohtanaan ennen kuin Israelin armeija valloitti sen vuonna 1982. Siitä lähtien Beaufortin linna oli Israelin armeijan käytössä vuoden 2000 vetäytymiseen asti. Vetäytymisen jälkeen jo silloin raunioitunut linna tuhottiin lähes totaalisesti. Nykyään linnasta on hädin tuskin jäljellä raunioita, mutta näiden raunioiden päällä liehuu Hizbollahin lippu.

Tilanne etelä-Libanonissa ei ole kestävä. Syyt miksi sotaa ennustettiin tälle kesälle ovat edelleen päteviä.  Nyt varoitetaan, että sota syttyykin ensi vuonna. On esitetty, että mahdollisena casus bellina voisi toimia uusi maakaasulöytö Israelin ja Libanonin kiistellyllä merirajalla. Oli syy mikä tahansa on varmaa, että uusi sota olisi vähintään yhtä tuhoisa, jos ei paljon tuhoisampi kuin viime kierros.