Kirja-arvostelu: Vakauden kaipuu

Kylmän sodan päättymistä edeltävät ja seuraavat vuodet muodostavat monella eri tavalla tärkeän ajanjakso Suomen ulkopoliittisessa historiassa. Yya-sopimuksen rautakahle hienovaraisesti hylättiin ja Pariisin rauhansopimuksen rajoitteista luovuttiin; samalla Suomi liittyi uuteen sopimusverkkoon EU-jäsenyydellä ja solmi uusia suhteita vanhoihin naapureihin.  Muutos vuosien 1988–1994 välillä oli moninkertaisesti huimaa ja juurikin siksi muutosten kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.   Teoksessa Vakauden kaipuu pitkän linjan Ulkoasianministeriön virkamies ja alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg ”rekonstruoi” tätä muutoksen aikaa.

Ensinnäkin on todettava, että Vakauden kaipuu on kuvailua eikä tapahtumien dissektiota. Tässä se onnistuukin hyvin ja tarjoaa hyvän seikkaperäisen katsauksen sekä muutoksiin, että ajan henkeen. Suomen ulkopoliittisen johdon viralliset kommentit ja ajatukset, ja ulkopoliittiset kehitykset ovat hyvin esille nostettuja; etenkin Baltian-maiden käsittely on ansiokasta ja yksityiskohtarikas. On kuitenkin harmillista, että – kuten Blomberg toteaa esittelyssä – teos ei sisällä varsinaisesti uutta tietoa.  Ehkä voimme toivoa, että myöhemmin avattavat arkistot paljastavat enemmänkin.

Kirjoittajana Blomberg on varovainen ja tarjoaa harvoin suoraa mielipidettään asiasta, mutta tarkka lukija aistii hienovaraiset piikit.  Teos ei ole helppolukuisin johtuen raporttimaisesta kirjoitustyylistä ja reippaasta passiivin käytöstä.  Miltei 700 sivun pituus ei myöskään auta luettavuutta, ja kirja olisi ytimekkäämpi hieman lyhennettynä. Kirjan merkittävin ongelma ei ole sisällöllinen vaan rakenteellinen. Miltei kronologisesti etenevä teos käsittelee aihepiirtään kuvailemalla ensin maailmanpoliittista kontekstia, jonka jälkeen se siirtyy tarkastelemaan Suomen omaa suhtautumista.  Keskittyminen muun maailman tapahtumiin häivyttää Suomen ulkopolitiikan keskeisyyttä kirjassa – joka on valitettavaa sillä juuri tässä suhteessa kirjalla on eniten annettavaa.  Tämä ratkaisu myös tekee yllättävän hankalaksi seurata Suomen ulkopoliittisen linjan yleistä kehitystä näinä muutosten vuosina.  Ehkä tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä Suomen silloinen ulkopolitiikka vaikutti sirpaleiselta ja reaktiiviselta.

Vakauden kaipuu tai menneisyyden vanki?

Kirjan otsikko paljastaa jo minkä Blomberg kokee ajan keskeiseksi teemaksi Suomen ulkopolitiikan muuttuessa: jatkuva vakauden tavoittelu epävakaissa olosuhteissa. Pääväline jatkuvassa vakauden luomisessa oli puolueettomuuden käsite – sekä poliittinen että sotilaallinen. Loppukaneetissa Blomberg kuvailee vuosien 1988–1994 siirtymää kolmivaiheisena.  Ensin oli kylmän sodan aikainen poliittinen puolueettomuus muttei sotilaallista liittoutumattomuuta yya-sopimuksen takia; sitten tuli siirtymävaihe jolloin Suomi oli täysin liittoutumaton onnistuttua irtaantumaan yya-sopimuksesta; muutosten lopputuloksen, Suomi säilytti sotilaallisen liittoutumattomuuden, mutta lopetti poliittisen liittoutumattomuuden EU-jäsenyydellä.

Mikään näistä vaiheista ei ollut helppo.  Suomen ulkopolitiikka kohtasi merkittäviä rajoitteita yya-sopimuksen ja Pariisiin rauhansopimuksen olemassaolossa ja Suomen diplomatian hienovarainen työ niiden rajoitteiden purkamisessa on ihailtavaa.  Toki tätä näiden muutosten läpiajamista helpotti Neuvostoliiton heikentyminen ja hajoaminen ja uudelleen ilmestyneen Venäjän aulis asenne suhteiden ”resetiin”. Suomen linjaa on kritisoitu yltiövarovaisuudessa, mutta Blomberg esittää hyvinkin kuinka siinä ajassa ja kontekstissa aikaisemmat ratkaisut olivat ymmärrettäviä.  Vanhasta toimintamallista on hankala – eikä uskalla – poiketa. Tosin, ajan muuttuessa varovaisen linjan tuottamat epäkohdat kasvavat.

Tässä suhteessa on Blombergin kuvaus Etyjistä mallina ”sille järjestykselle, jonka suomalaiset halusivat syntyvän kylmän sodan tilalle” on kiinnostava. Näin ei tietenkään käynyt: Euroopan turvallisuusratkaisut, lopulta, keskittyvät lännen ympärille EU:n ja Naton muodossa ja tämä kehitys oli jo selvä 1993–1994.  Suomen ulkopoliittiselle johdolle oli selvää ettei Suomi voisi  jäädä täysin tämän kehityksen ulkopuolelle. Itse jäsenyysneuvotteluita ja suomalaista neuvottelua neuvotteluista vaikeutti kuitenkin sisäiset epävarmuudet ja erimielisyydet – etenkin siitä mitä sisimmissään puolueettomuus tarkoittaa: onko se keino Suomen ulkopoliitisen aseman vakauden edistämiseksi, vai onko se itseisarvo ja poistamaton osa suomalaista sielunmaisemaa?  Entä muuttuuko vastaus jos puolueettomuus ei ole yhteensovitettavissa uuden ja tarpeellisen yhdentymiskehityksen kanssa?

Argumentteja kuultiin puolin sun toisin, mutta lopulta koko semanttinen keskustelu muuttui esoteeriseksi, ja lopulta sellaiseksi, että muuttuvien olosuhteiden johdosta vain Suomessa puoluettomuuden sopiva määritelmä kiinnosti. Suomi hylkäsi poliittisen puoluettomuuden käsitteen ulkopolitiikastaan, mutta Suomi on edelleen sotilaallisesti liittoumaton maa joka ylläpitää itsenäistä puolustusta – vaikka yhdentymisen tien horisontissa oli jo silloin sotilaallinen ulottuvuuskin.  Jo silloin Blomberg selittää, että EU:n myötä sotilaallinen kuulumattomuus länteen – jo sopimusteknillisessä mielessä – vaati aika luovia tulkintoja.  Nykypäivänä, jolloin Suomella on tiivis sitoutuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikaan, ja läheinen yhteistyö Naton kanssa, tilanne on entistä hassumpi.

Yhteinen tie

Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa on kuvailtu eräänlaisena aktiivisena passiivisuutena (”Suomi juoksi kovaa pysyäkseen paikallaan”). Blomberg jatkaa samaa tulkintaa murrosvuosien ajalta.  Aikaisemman eristymisen sijaan, 1990-luvulla Suomella oli kova paine osallistua eri foorumeihin ja yhteisöihin, mutta olla ottamatta vahvoja kantoja jäseneksi päästyään. Etenkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aikana ilmeni suuremmoinen tarve selittää ja avata Suomen asemaa, ja ajoittain merkittäviäkin sisäisiä ristiriitoja ilmeni aseman määrittelemisessä. Blomberg antaa herkullisen esimerkin tästä kun Carl Bildt ja Paavo Väyrynen kävivät samana päivänä kummatkin tapaamassa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakeria ja selittivät maittensa puolustuspolitiikkaa:

”Bildt selitti aamupäivällä, että Ruotsin ulkopolitiikka perustuu sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja riipumattomalle puolustukselle.  Merkityksensä menettävän puolueettomuuspolitiikan korvaisi tiiviimpi suuntautuminen Eurooppaan.  Iltapäivällä Väyrynen puolestaan seliiti Suomen puolueettomuuspolitiikan perustuvan sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja itsenäiselle, uskottavalle puolustukselle.  Ne muodostivat puolueettomuuden ytimen.  Puolueettomuudesta Suomi ei luopuisi. [Hämmentyneelle Bakerille Väyrynen vakuutti, että] Suomen linja on sama kuin Ruotsin.”

Voi kysyä onko tämä rakentavaa epäselvyyttä. Kenties kylmän sodan aikana jolloin puolueettomuuden termin epäselvyys oli omaa antamaan hengitystilaa, mutta olosuhteiden selvästi muututtua sen suoma hyöty on vain kotimaanpoliittinen – ja jopa mahdollisesti ulkopoliittisesti haitallinen. Siinä kun Suomi aikaisemmin pelasi kahta peliä – yhtä lännen kanssa ja toista idän kanssa – nyt Suomi on siirtynyt kahden tason peliin, jossa ulko- ja sisäpolitiikan yleisöt pidetään (tietyissä aiheissa) visusti erillään. Presidentti Ahtisaari kuvaili Suomen EU-liittymistä yksinäisen tien korvaamista yhteisellä väylällä, mutta tässäkin on rakentavaa epäselvyyttä. Edelleen puhutaan yhdestä tiestä, jonka kaistoja, tasoliittymiä ja siltarumpuja ei olla täsmennetty.

Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu: Kylmän sodan loppu ja Suomi, WSOY, 2011. ISBN: 978-951-0-37808-3

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.