Ulkopolitiikan to do -lista: Niinistön 10 haastetta

Sunnuntaina 12.2.2012, julkaistiin Aamulehdessä The Ulkopolitistin avoin kirje tulevalle presidentille, Sauli Niinistölle. Kirjeessä annettiin Niinistölle ehdotuksia ulkopoliittisen urakan suuntaviivoiksi. Artikkelin kylkeen Aamulehti oli toivonut “top-10 työlistaa uudelle valtionpäämiehelle”, jossa olisi kymmenen tärkeintä ulkopolitiikan osa-aluetta. Otsikkotasolla Top 10 -listassa on kuitenkin mahdotonta käsitellä tyhjentevästi, miksi nämä aiheet valikoitiin saati mihin otsikolla edes  viitataan.  Keskustelun avaamiseksi Ulkopolitist  laajentaa näkemyksiään siitä, mitä ulkopoliittisia haasteita Suomi kohtaa lähitulevaisuudessa ja mihin suuntaan Suomen ulkopolitiikan tulisi kehittyä.

1. Parempi ulkopoliittinen keskustelu

Toimiakseen, demokratia vaatii valistunutta kansalaiskeskustelua, eikä ulko- ja turvallisuuspolitiikka ole poikkeus. The Ulkopolitist on kirjoittanut Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja keskustelukulttuurista aikaisemminkin. Julkinen keskustelu Suomessa, sikäli kun sellaista voidaan todeta edes olevan, muodostuu parhaimmillaan jo valmiiksi kaivettujen ideologisten ja puoluepoliittisten poteroiden kautta. Surullisinta ulkopoliittisessa diskurssissa on kuitenkin sen  jo vuosikymmeniä noudattama paikallinen historisismi, jossa asioita ja kantoja perustellaan lähestulkoon ainoastaan sillä, että ne ovat olleet olemassa ennenkin. Olisikin jo korkea aika, että ulkopoliittisten linjojen ja päätöksien pohjalta tapahtuvaan julkiseen keskusteluun saataisiin faktat ja rationaalinen argumentaatio mukaan.

Perustuslakimuutoksien seurauksena presidentin rooli ei ole enää toimia ulkopolitiikan ja ulkosuhteiden mikromanageerajana, vaan pikemminkin Suomen ulkopolitiikan suurien parametrien asettajana: mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, mitä viestiä Suomi kuuluttaa maailmalle ja mitkä maat koemme vertaisryhmäksemme.   On maan edun mukaista jos nämä parametrit ovat hyvin perusteltuja, johdonmukaisia, ja ennen kaikkea avoimia; tämän toteuttamiseksi tarvitaan aktiivista keskustelua, eikä konsensushenkeä.  Puoluepolitiikasta irroitettuna, presidentti on avainasemassa edistämään tätä tarpeellista keskustelua ja samalla varmistamaan, ettei se jää vain käytävillä käytäväksi.

2. YK-turvallisuusneuvostokampanja

Paikka YK:n turvallisuusneuvostossa on kiistatta Suomen tärkein yksittäinen ulkopoliittinen projekti tällä hetkellä. Pienelle maalle jäsenyys on harvinaista herkkua: Suomi on ollut vain kaksi kertaa turvallisuusneuvoston jäsen (1969-1970, 1989-1990), eikä varmaan pyrkine uudestaan ennen kuin vasta 2030-luvulla.  Jäsenyyden aikana Suomen vaikutus kansainvälisissä suhteissa  korostuu moninkertaisesti, joka tarjoaa Suomelle ainutlaatuisen tilaisuuden muokata maailman kansainvälispoliittista debattia. Lokakuussa 2012 huipentuva kampanja on  loppumetreillä, mutta mikään ei ole varmaa. Johtuen salaisesta äänestystavasta, kirjalliset lupaukset ovat vain suuntaa-antavia. Nyt vaaditaankin aktiivista kampanjointia, valtiomiestason osallistumista ja oma-aloitteista lobbausta.

Mikäli Suomi valitaan turvallisuusneuvostoon lokakuussa, on oltava valmiita toimimaan vastuullisena ja aktiivisena jäsenenä.  Sinne ei kannata hakea ollakseen hiljaa. Jäsenenä Suomi voi asettaa pienen (mutta tärkeän) osan neuvoston agendasta, mutta tärkein osuus on kriisitilanteihin reagoidessa jolloin Suomen maltillinen ja viisas kanta voi painaa hyvinkin paljon.

3. & 4. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suunta

Tällä hetkellä Suomen puolustusvoimat ovat merkittävien haasteiden edessä. Puolustusvoimauudistus alentaa ainakin hetkellisesti maamme kykyä ylläpitää nykyistä maanpuolustuskykyä: vuoteen 2015 mennessä  reservin koko pienenee merkittävästi, ja puolustusvoimien budjetista tullaan leikkaamaan n. 825m€. Maalle, jonka puolustusvoimien budjetti on vain n. 2,7 miljardia euroa, leikkaustarve on merkittävä. Myös tulevaisuudessa maanpuolustukseen käytettävissä olevat resurssit tulevat suhteellisesti vähenemään, ja entistä suurempi osa rajallisista resursseista joudutaan käyttämään tulevaisuudessa materiaalihankintoihin (materiaalihankintojen hintataso nousee arviolta 5-8% vuosittain).

Tämä tarkoittaa, että toistaiseksi sotilaallisesti liittoutumaton Suomi joutunee nojaamaan kansainväliseen yhteistyöhön myös puolustuksen  osalta. Suomen turvallisuuspolitiikka tulee olemaan pienoisessa suvantovaiheessa seuraavaan selontekoon asti, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna, mutta on silti selvää, että kansainvälisen yhteistyön merkitys Suomen turvallisuudelle tulee nousemaan. Nyt olisi hyvä aika avata keskustelua siitä, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä tulee olemaan Suomen maanpuolustukselle: kenen kanssa yhteistyötä halutaan ja voidaan tehdä, miten, ja millä osa-alueilla.

5. Ihmisoikeuksien ja talouspolitiikan sovittaminen

Leijonan osa suomalaisten kauppataloudellisten etujen valvonnasta tapahtuu Euroopan unionin sisällä. Eurooppalainen sisämarkkina-alue on ollut eurooppalaisen integraation tärkein tukipilari, ja erityisesti viennistä riippuvaisen – ja kauppataseen alijäämästä kärsivän –  valtion kannalta on selvää, että sitä tulee kehittää entisestään, esimerkiksi vapauttamalla palveluiden ostamista rajojen yli. Eurooppa ei saa linnoittautua korkeiden tullimuurien taakse ja valtiontuista yrityksille pitää asteittain luopua. Tämä on sekä eurooppalaisten kuluttajien että kehitysmaiden tuottajien etu; räikeimpänä esimerkkinä yhteinen maatalouspolitiikka, joka surkeuttaa kehitysmaiden viljelijöiden asemaa. EU on kuitenkin vain osa kokonaiskuvasta. Niin kauan kun kansallisvaltiot asettavat tullimuureja, suomalaiset yritykset tarvitsevat lobbaustukea. Suomen edustustojen paikalliset kontaktit ja kauppadelegaatiot luovat uusia mahdollisuuksia viennille. Erityisen tärkeää on avata suhteita nouseviin talousmahteihin – tästä hyvänä esimerkkinä ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin äskettäinen vierailu Brasiliaan.

Ihmisoikeuksia ja talouspolitiikkaa ei tule nähdä vastakkaisina tavoitteina. Talouden vapauden ja ihmisoikeuksien toteutumisen välillä on vahva korrelaatio. Suomalaisilta yrityksiltä tulee edellyttää korkeita standardeja kehitysmaissa jo pelkästään siitä itsekkäästä syystä että kerran rakennettua brändiä tulee vaalia. Ihmisoikeuksien edistäminen ja talouspolitiikka ovat olleet ja tulevat vastaisuudessakin olemaan tasapainottelua, jossa ei aina löydy oikeita ratkaisuja. Ihmisoikeuksien korostaminen ja periaatteista kiinnipitäminen voi usein olla parempaa ja kestävämpää kehitysapua kuin varsinaisen rahan antaminen. Kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautalan aloitteesta tehty päätös lopettaa suora rahan antaminen Nicaraguan itsevaltaiselle ihmisoikeuksia rikkovalla hallinnolle on pitkään odotettu askel kohti suoraselkäisempää politiikkaa (Yle uutiset, 16.2.2012).

6. Suhteet suurvaltoihin – Venäjä, Yhdysvallat, Kiina

Suurvaltapolitiikka tekee paluun moninapaiseen maailmaan siirryttäessä. Näin ollen suhteet suurvaltoihin ovat tärkeässä roolissa Suomen kaltaisen pikkuvaltion ulkopolitiikassa. Tärkeimmät suurvallat Suomen kannalta ovat Venäjä, Yhdysvallat sekä kasvavissa määrin Kiina.

Vaikka Halonen hoitikin pääasiassa suhteet Venäjään hyvin, fakta on että Suomen ja Venäjän välinen “erityinen suhde” on mennyttä, ja Suomen tulee löytää uusia keinoja saadakseen äänensä kuuluviin. Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista, ja hetkenä jolloin Suomen vienti on heikossa kunnossa, Venäjä-suhteen taloudellinen tärkeys korostuu. Yhtälailla on kuitenkin tärkeä muistaa, että koska Venäjä ei kuulu Euroopan mantereen turvallisuutta hallinnoiviin poliittisiin instituutioihin – EU ja Nato – Suomen etujen mukaista toimintaa on pyrkiä parantamaan Venäjän suhdetta sekä integraatiota molempiin organisaatioihin – erityisesti kauppa- ja turvallisuuspolitiikan saralla, kuitenkin unohtamatta omaa turvallisuuttaan.

Parantamista sen sijaan löytyy suhteista Washingtoniin, sillä Halosen aikakaudella suhteet eivät ole olleet erityisen hyvät. Suhde Yhdysvaltoihin on Suomen kannalta kuitenkin tärkeä, sillä maa on EU:lle tärkeä taloudellinen yhteistyökumppani, sekä Euroopan turvallisuuden takaaja. Kuten Hiski Haukkala toteaa kirjassaan Suomen Muuttuvat Koordinaatit, on Suomen etujen mukaista, että Yhdysvallat säilyy myös eurooppalaisena suurvaltana, sillä se vakauttaa Eurooppaa. Suomen tulisi omalta osaltaan pyrkiä sitouttamaan Yhdysvaltoja Eurooppaan parhaansa mukaan.

Kiinan-politiikka asettaa Suomen moraalisten haasteiden eteen. Globaaliksi talousmahdiksi noussut Kiina on potentiaalisesti erittäin tärkeä kauppakumppani, mutta Suomen täytyy löytää sopiva tasapaino kaupallisten sekä ihmisoikeuskysymysten välillä. Yhtäältä Suomen ei kannata aggressiivisesti vaatia Kiinaa käyttäytymään sisäpoliittisesti länsimaisten arvojen mukaisesti, mutta toisaalta Suomen ei tule myöskään unohtaa, että Kiinassa on merkittäviä epäkohtia, joiden poistamiseksi kansainvälisen yhteisön tulisi toimia. Näitä kysymyksiä tulisi kuitenkin pohtia muistamalla, että pakottamalla Kiinan tilanne ei kuitenkaan muutu, ja tiukan Kiinan-politiikan heijastumista Suomen kauppapoliittisiin intresseihin tulisi välttää.

7. Kehitysyhteistyö

Suomi on vahvasti omistautunut kehitysyhteistyöhön, ja korostaa sen tärkeyttä kansainvälisessä kontekstissa.  Nykyisestä taloudellisesta ahdingosta huolimatta, Suomi ei aio leikata kehitysyhteistyöhön varattuja rahoja.  Juuri tästä syystä on entistä tärkeämpää, että ne varat käytetään hyvin.

Viime viikolla Suomi hyväksyi uuden kehityspoliittisen ohjelman, joka asettaa kehy-politiikan suuntaviivat.  Kehityskysymykset saavat varsin hyvää ja ansaittua huomiota, mutta poliittisten kysymyksen huomiointi on jäänyt vähemmälle. Esimerkiksi puhuttaessa ihmisoikeuksista, sosiaali-taloudellisaspektejen lisäksi on selviä poliittisia ongelmia, myös niissä maissa joihin Suomi on pitkäaikaisesti sitoutunut (Afganistan, palestiinalaishallinto ja etelä-Sudan). Julkisesti Suomen pyrkimyksena on kehitysyhteistyön kokonaisvaltaistaminen osaksi kestävän rauhan rakentamisen pakettia – tämä kokonaisvaltaisuus samalla edellyttää Suomelta selviä poliittisia kannanottoja demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan puolesta kehitystyökumppaneissaan.

8. Kestävä kehitys ja ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos on Kööpenhaminan flopin jälkeen pitkälti kadonnut kansainvälisestä keskustelusta. Odotukset COP-16 ja COP-17 kokouksia Cancunissa ja Durbanissa kohtaan olivat lähes olemattomia. Euroopan talouskriisin syövereissä maaginen kahden celsiusasteen tavoite alkaa olla unohdettu, vaikka ilmastonmuutos uhkana ei ole hävinnyt mihinkään.  Yksin Suomi ei pysty nostamaan ilmastonmuutosta kansainväliselle asialistalle tai sumplimaan kansainvälistä ilmastosopimusta, mutta kenties sen ei tarvitsekaan. Kansainvälisen ympäristöpolitiikan asiantuntija, tohtori Robert Falkner esimerkiksi on ehdottanut, että nyt, kattavien ilmastosopimusten epäonnistuttua, tulisi valtioiden keskittyä asteittaisiin ilmastosopimuksiin. Suomi voisi omalta osaltaan olla rakentamassa esimerkiksi alueellista tai temaattista ilmastosopimusta, kenties pohjoismaiden kesken tai vaikkapa teknologiaan liittyen. Tulee muistaa että Suomella on ilmastonmuutoksen suhteen myös oma lehmä ojassa: arktisten alueiden sulaminen saattaa hyvin epävakauttaa lähiympäristöämme ja luoda kilpajuoksun luonnonvaroista.

9. Kriisinhallinta ja rauhanturvaustoiminta

Suomalaiset usein korostavat maamme mainetta rauhanturvatoiminnassa ja rauhantyössä – totuus on kuitenkin vähemmän ruusuinen.  Meillä on vain yksi Martti Ahtisaari ja noin 250 sotilasta ja satakunta siviiliä maailmalla kriisejä hallitsemassa.  Emme ole rauhanturvaamisen “kääpiö” – mutta Suomen aktiivisuuden surkastumisesta voimme vain syyttää itseämme.

Julkinen keskustelu siitä, mikä on Suomen rauhanturvatoiminnan yhteys kansalliseen etuun on hyvin rajallista.  Ideologialla on osansa, mutta yleisesti ottaen syitä on kaksi: Suomen arvovallan ja maineen kohottaminen (prestige), ja sotilaiden koulutus, joka heijastuu myös maanpuolustukseen. Tavoitteet kuitenkin hukkuvat semanttiseen suohon jossa termejä sota, kriisinhallinta (siviili- ja sotilaallinen), rauhanturvaaminen käytetään merkitsemän samoja tosiasioita.  Poliittisesti oikeanlaisen kriisinhallintaoperaation määrittäminen on hankalaa, ja tulos on se, että on hyvin hankala selittää kansalaisille, miksi Suomi vetäytyy Afganistanista, on menossa Libanoniin, mutta pidättäytyi Libyasta.

Yksi tapa jolla tilannetta voisi kohentaa, olisi kohdentamalla enemmän resursseja siviilikriisinhallintaan.  Jos tavoitteena on parantaa Suomen mainetta ja vaikutusvaltaa kansainvälisesti, voisi esimerkiksi kasvattaa sitä osuutta kehitysyhteistyön määrärahoista joka allokoidaan siviilikriisinhallinnan asiantuntijoille ja suomalaisten sijoittamiseen kansainvälisiin instituutioihin.

10. Suhteet naapurimaihin

Suhde Suomen monella tavalla tärkeimpään ja haastavimpaan naapuriin on käsitelty jo kohdassa 5. Jäljelle jäävät Pohjoismaat ja Baltia. Näistä Suomella on ollut erityisen läheiset suhteet Viroon ja Ruotsiin. Menneinä vuosikymmeninä Suomi on usein katsonut Ruotsin kansankodista mallia, mutta nykyään mallin tarjoaa entistä useimmin Viro. Viro on ylivoimaisesti vaurain, vakain ja edistynein entisen Neuvostoliiton tasavalloista. Suomi voisi ottaa oppia virolaisen tietoyhteiskunnan kehittyneisyydestä sekä Euroopan ehkä liberaaleimmasta talousjärjestelmästä. Myös naapurimaa Ruotsissa tehtyjä uudistuksia – jotka ovat monella tapaa olleet täkäläisiä kauaskatsoisempia – on syytä tarkkailla kovalla silmällä.

Konkreettinen toimenpide, jolla Suomi voi edelleen parantaa suhteitaan naapureihin ja edesauttaa Itämeren alueen vakautta on osallistua yhdessä Ruotsin kanssa Baltian-maiden ilmatilaa valvovaan Nato-operaatioon. Se osoittaisi oikeaa naapurihenkeä ja olisi konkreettinen askel kohti tiivimpää Pohjoismaista puolustusyhteistyötä (Eurasia Daily Monitor, 9.2.2012).

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin

Eilen The Ulkopolitist kirjoitti ehdokas Niinistön ja ehdokas Haaviston ulkopoliittisten mielipiteiden yhteneväisyyksistä. Tänään vuorossa on ehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisten linjavetojen vuoro, jotka paljastavat yllättävän suuria eroavaisuuksia. Ulkopolitiikan ja Suomen Sotilaan uusimmista numeroista poimitut artikkelit antavat sekä tervetulleen näkökulman presidenttiehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ajatuksiin, että luontaisen vasta-argumentin väitteille, ettei ehdokkaiden välillä olisi merkittäviä eroja.

Turvallisuutta etsimässä

Haavisto toteaa varsin oikein, että Suomen turvallisuuspolitiikassa mennään aina ulkopolitiikka edellä. Kuten sodankäynnissä, myös turvallisuuspolitiikassa maanpuolustuksen tavoitteiden tulee määräytyä poliittisten tavoitteiden mukaan, ja sotilaallisten keinojen tulee tapahtua yhteisymmärryksessä Suomen harjoittaman ulkopolitiikan mukaan – tämä määräsi myös Suomen Ottawan sopimukseen liittymisen.  Mutta se, miten turvallisuuspolitiikka muuttuu konkreettiseksi maanpuolustukseksi (lue: kansalliseksi strategiaksi) riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettisia seurauksia.

Haavistolle turvallisuuspolitiikassa erityisen tärkeää ovat hyvät suhteet suurvaltoihin, sekä läheinen yhteistyö EU:n ja pohjoismaiden kanssa. Haaviston ajattelusta löytyykin aimo annos institutionaalista liberalismia. Suomen, pienenä maana, tulee panostaa vahvojen kansainvälisten normien ja instituutioiden ylläpitämiseen, jotka yhtäältä vähentävät, Thukydidestä mukaillen, suurvaltojen mielivaltaista voimankäyttöä, ja toisaalta varmistavat pikkuvaltioiden avunsaantia vaaratilanteissa.

Kollegaansa realistisempi – sanan kansainvälisen politiikan teorian merkityksessä – Niinistö korostaa yhtälailla kansainvälisen toiminnan merkitystä yhteisten turvallisuushaasteiden torjumisessa. Mutta Niinistö ei kuitenkaan korosta yhteistyötä etupäässä normien ja instituutioiden, vaan toiminnan kontekstissa. Niinistölle sotilaallinen voimankäyttö on vielä relevantti – vaikkakin äärimmäisen epätodennäköinen – uhka, joka tulee selväksi siitä, miten ehdokkaat määrittelevät Suomea kohtaavat turvallisuusuhat.

Haavisto näkee, ettei Suomelle tällä hetkellä ole perinteistä sotilaallista uhkaa, vaan sen tulisi varautua vahvemmin uudenlaisiin turvallisuusuhkiin. Laajempaa turvallisuuskäsitystä kannattava Haavisto näkee ympäristöllisten, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten uhkien olevan merkittäviä. Vaikka Haaviston tavoin Niinistö on myös auki laajemmalle turvallisuuskäsitteelle, hän kuitenkin alleviivaa myös perinteisten perinteisen turvallisuuden tärkeyttä: muutokset lähialueilla voivat tapahtua nopeasti, ja maailman valtasuhteissa on käynnissä murros. Koska puolustuskykyä ei rakenneta hetkessä, myös perinteisiin sotilaallisiin uhkiin pitää varautua.

Miten tämä heijastuu kandidaattien ajatuksissa maanpuolustuksesta?

Yhteistyötä vai liittolaisuutta?

Molemmat ehdokkaat ovat samaa mieltä siitä, että Suomen maanpuolustuksessa keskeisintä on, että se on sellaisella tasolla, joka ylläpitää uskottavaa sotilaallista suoritustasoa. Vaalien toisella kierroksella ei Väyrysen kariutumisen myötä suoranaisia puolustuspoliittisia isolationisteja tai puolueettomuusintoilijoita ole.  Molemmat kandidaateista omaavatkin kansainväliset lähtökohdat puolustuspoliittisessa ajattelussaan. Samankaltaisuudet loppuvat kuitenkin tähän.

Ehdokas Haavisto, vaikka korostaakin hyvän yhteistyön tärkeyttä Naton kanssa – erityisesti rauhanturvaoperaatioiden yhteydessä – ei näe sellaisia turvallisuusuhkia, joita vastaan Suomi voisi varautua liittymällä Natoon. Vastaus edustaa näkökulmaa,  mitä Robert Kagan kuvaa tyypillisenä post-modernina eurooppalaisena ajattelua – nojaten vahvasti mantereen liberalistiseen traditioon –  joka näkee perinteisen sodan etupäässä historiallisena ilmiönä ja maailman periferioissa tapahtuvana epäkohtana, joka tuottaa globaalia turvattomuutta.

Ehdokas Niinistö sen sijaan kokee, että Suomi on jo liittoutunut EU:n kanssa Lissabonin sopimuksen myötä. Tässä kontekstissa hän näkee, että Suomen kannattaa työskennellä yhteisen puolustuspolitiikan edistämiseksi. Tätä saattaa kuitenkin haitata se, kuten Niinistö itsekin myöntää, että EU:n Nato-maat eivät voi tehdä EU:n ei-Nato-maiden kanssa pidemmälle menevää yhteistyötä kuin ne tekevät keskenään. Tätä yhteistyötä haittaa myös osaltaan vesitetyt turvatakuut, mitä Niinistö ei maininnut.

Nato-jäsenyyttä Niinistö, ainakaan tämän hallituksen aikana, ei kannata. Vaikka Suomen puolustus on taattava, käytännössä kaikki länsimaat  leikkaavat puolustusbudjettejaan. Näin ollen Niinistön mielestä on järkevää etsiä tehokkuutta yhteistyöstä, erityisesti pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa kontekstissa. Mutta jostain syystä ainoa järjestö, jolla on sotilaallis-poliittisesti sitovat turvatakuut, valmis sotilaallinen infrastruktuuri ja toimiva poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei tähän kelpaa. Niinistön realismilla on siis rajansa.

Tärkein ero kandidaattien välillä näyttääkin olevan siinä, mihin raja vedetään sotilaallisessa yhteistyössä. Haaviston linjavetoon vaikuttaa keskeisesti ajattelu, että Suomeen ei kohdistu sellaista sotilaallista uhkaa, joka oikeuttaisi Nato-jäsenyyden, joten luontainen raja menee kriisinhallintatehtävissä.  Niinistö uskoo, että puolueettomuusretoriikalla flirttaileva Suomi on itse asiassa jo liittoutunut Lissabonin-sopimuksen myötä, ja näkee sotilaallisen yhteistyön myös maanpuolustuksessa tärkeänä, mutta Natoa hän on rajaamassa tämän yhteistyön ulkopuolelle – ainakin toistaiseksi.

Asevelvollisuus, ammattiarmeija ja puolustusvoimauudistus

Huolimatta siitä, kenen kanssa Suomi tekee yhteistyötä ja millä tavalla, maanpuolustuksemme ytimessä on aina kansallinen maanpuolustuslaitos. Miten ehdokkaat näkevät puolustusvoimien roolin Suomen maanpuolustuspolitiikassa, ja minkälaisten puolustusvoimien tulisi tätä roolia täyttää?

Niinistö näkee, että puolustusvoimien uskottavan puolustuksen ytimessä on asevelvollisuusarmeijaa. Ehdokas uskoo puolustusvoimien vetäneen oikeat johtopäätökset, sen rakentaessa nyt entistä suorituskykyisempiä Puolustusvoimia. Tosin hallinnosta pitää Niinistön mukaan karsia, jotta puolustuksen kovaa ydintä voidaan vahvistaa, erityisesti suorituskykyjen yhteiskäytön kautta.  Kolme keskeistä muutosta, joihin tulee reagoida, ovat asevelvollisten ikäluokkien pieneneminen, materiaalin ja toiminnan kustannusten nousu, ja maailman muuttuminen. Yksi tapa reagoida olisi EU-tason ja pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen, mikä lisäisi puolustuksemme uskottavuutta.

Haavisto  näkisi nykyaikaisen ympäristön tarkoittavan korkeassa teknisessä valmiudessa olevia, nopeaan toimintaan kykeneviä puolustusvoimia. Tämä merkitsee ennen kaikkea varusteiden ja laitteiden sekä koulutuksen ajanmukaisuutta. Haavisto uskoo, että  osallistumalla kansainväliseen kriisinhallintaan puolustusvoimat kehittyy myös kansallisesti. Näin ollen kansainväliset tehtävät eivät ole pois kotimaan puolustuksesta, vaan tuovat siihen lisää osaamista, kyvyn toimia muiden kanssa yhteistyössä sekä kyvyn kriisin hetkellä antaa ja vastaanottaa apua.

Haavisto uskoo, että osana puolustusvoimauudistusta  varuskuntaverkostoa joudutaan supistamaan, mutta tämä ei merkitse koko maan puolustamisesta luopumista.  Toisaalta, asevelvollisuusarmeijan roolia tulisi miettiä uudelleen: Haaviston mukaan se on Suomelle toimiva vaihtoehto vain silloin, kun pyritään pitämään reservin koko suurena.

Molemmat ehdokkaat ovatkin samaa mieltä siitä, että Suomen puolustusvoimien reservi tulee pienentymään nykyisestä.

Kovassa ytimessä

Se, miten turvallisuuspolitiikka vaikuttaa konkreettiseen maanpuolustukseen riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettiset seuraukset. Jos liberaali institutionalismin on heittänyt perinteiset sotilaalliset uhat historian roskakoriin, kuka tai mikä Suomea uhkaisi sotilaallisesti? Jos Suomelle ei ole suoranaista sotilaallista uhkaa, laajan reservin ylläpitämiseksi ei lödy strategisia perusteita. Sen sijaan tärkeää on, että Suomen puolustusvoimat ovat liikkuvuudeltaan ja koulutukseltaan huipputasoa on äärimmäisen tärkeää, koska puolustusvoimia käytetään pääasiassa multilateraalisissa rauhanturvaoperaatioissa.

Jos puolestaan perinteinen sotilaallinen uhka – niin epätodennäköinen kuin se on – on vielä olemassa, Suomi vaatii vielä asevelvollisuusarmeijan – mikäli se on paras väline tällaisen uhan karkottamiseksi tai voittamiseksi. Mikäli asevelvollisuusarmeija ei ole tarpeeksi hyvin koulutettu, motivoitunut ja aseistettu esimerkiksi resurssien puutteesta johtuen, maanpuolustusta tulee parantaa sotilaallisella liittoutumisella, ja maanpuolustuslaitoksen toimintaa tulee mahdollisuuksien mukaan priorisoida sekä tehostaa.

Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. Vaikka oheinen kirjoitus on aavistuksen kärjistävä, ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että monella tapaa – yhteisistä kannoistaan huolimatta – Haavisto ja Niinistö edustavat eri koulukuntia. Kummankaan käsitys Suomen turvallisuudesta ei varmasti ole täydellinen – mikäli sellaista voi edes olla – eikä vailla omia loogisia virheitään ja rajoitteitaan, mutta ne antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.

Kadonneen strategian metsästys

Suomalainen maanpuolustuslaitos on tällä hetkellä suurien haasteiden edessä. Tällä viikolla Eduskunta ratifioinee Ottawan sopimukseen liittymisen Perussuomalaisten äänekkäistä vastalauseista huolimatta, korvaavien hankintojen maksaessa arviolta 300 miljoonaa euroa. Samanaikaisesti Puolustusvoimien tulee kuitenkin uudistaa organisaatiotaan merkittävästi ja leikata budjettiaan noin 800m€ vuoteen 2015 mennessä, ja sen tulevat asehankinnat on jo määritetty vuosiksi. Tämä on itsessään jo suuri riskinotto suomalaiselle maanpuolustukselle, kuten komentaja Ari Puheloinen kommentoi, mutta tämän lisäksi suomalaista maanpuolustusta kohtaa myös intellektuaalisempi ongelma, kykenemättömyys ajatella maanpuolustusta strategisena kysymyksenä. 

Maanpuolustus, kuten arvoisa kollegani toteaa, on aina sekoitus politiikkaa ja strategiaa. Amerikkalais-englantilainen strategisti Colin S. Gray määrittelee strategian kirjassaan Modern Strategy siltana, joka yhdistää sotilaallisen kapasiteetin poliittiseen tarkoitukseen. Strategia ei siis ole yhtä kuin sotilaallinen kapasiteetti – on sen pohjana esimerkiksi kansalaisarmeija jalkaväkimiinoineen tai teknoarmeija Nato-yhteensopivuuksineen – eikä se ole yhtä kuin poliittinen tarkoitusperä – kuten Suomen valtion suvereniteetin ja toimintavapauden turvaaminen.

Suomen maanpuolustuspolitiikan harjoittamisessa politiikan ja strategian välinen raja on häivettymässä, ja politiikka ja puoluepolitikointi on ottamassa niskalenkkiä strategiasta. Tätä kehitystä alleviivaa kolme viimeaikaista osatekijää:

Ensiksi, kuten allekirjoittanut on ennenkin huomauttanut, Suomessa turvallisuuspolitiikka on siirtynyt puoluepolitiikan pelivälineeksi, jossa ulkoiset maanpuolustuspolitiikan kannalta tärkeät strategisen kontekstin muutokset ovat toissijaisen tärkeitä puolue- ja ulkopoliittisiin tekijöihin nähden. Mm. Ottawa-prosessin yhteydessä tämä on näyttäytynyt siten, että päätös sopimukseen liittymisestä tehtiin ilman huomattavaa parannusta Suomen strategisessa toimintaympäristössä. Päinvastoin, Suomen välitön toimintaympäristö tulee mitä todennäköisimmin muuttumaan tulevaisuudessa, kuten selviää äskettäin ilmestyneestä Venäjän sotilaallispoliittista kehitystä käsittelevä raportista. Suomen itäinen rajanaapuri Venäjä on uudistamassa asevoimiaan – mikä näkyy myös kasvavina investointeina puolustusvoimiin - ja sen turvallisuuspoliittinen eliitin sisällä on voimistumassa sekä vastakkainasettelu Venäjän ja Lännen välillä, että näkemys siitä, kuinka eurooppalaiset kollektiiviset turvallisuusjärjestelyt eivät ole sen etujen mukaisia.

Toiseksi, Asevoimien tällä hetkellä läpikäyvät budjettileikkaukset ovat esimerkki siitä, miten perinteinen maanpuolustus on käsitteellisesti kärsinyt turvallisuuspoliittisten murroksissa 1990- ja 2000-luvuilla. Ensin läpikäyty turvallisuuspoliittisen agendan laajeneminen perinteisestä sotilaallisesta ja poliittisesta turvallisuudesta sosiaaliseen, ympäristölliseen ja taloudelliseen turvallisuuteen alensi maanpuolustuslaitoksen merkitystä valtion turvallisuuden takaajana. Euroopassa traditionaalisiin sotilaallisiin uhkiin – tai sotiin – ei olla varauduttu, eikä niitä koeta merkittävänä osana turvallisuuspolitiikkaa, kuten Robert Kagan kirjoitti  esseessään Of Paradise and Power: America and Europe in the New World Order.

Maanpuolustuslaitosten perinteistä sotilaallista kapasiteettia onkin rajoitettu huomattavasti koko mantereenlaajuisesti selkeiden strategisesti määriteltyjen ja ymmärrettyvien uhkakuvien puuttuessa. Tämän seurauksena, kuten Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert Gates läksiäispuheessaan huomautti, eurooppalaisten valtioiden kyky ja halu käyttää sotilaallista voimaa  on surkastunut resurssien puuttuessa. Yhä rajallisimmilla resursseilla toimivat eurooppalaiset asevoimat ovat joutuneet mukautumaan uusien tehtävien ja strategisten operaatioiden hoitamiseen, jolloin näiden tehtävien – kuten sotilaallisen kriisinhallinnan – hoitamiseen tarvittavat resurssit ovat pois maanpuolustuslaitosten perinteisen kapasiteetin ylläpidosta.

Viime vuosina turvallisuuspoliittista agendaa ovat hämmentäneet tämän lisäksi myös inhimillisen turvallisuuden ja riskiyhteiskunnan käsitteiden lisääminen turvallisuuspoliittiseen sanastoon, joka on laajentanut puolustusvoimien roolia Länsimaisen yhteiskunnan turvaajana, ja vaikeuttanut  uhkakuvien selkeää määrittelyä sekä kohtaamista strategisin keinoin.

Tärkein syy on syntynyt kuitenkin edellisten trendin yhteisvaikutuksesta. Turvallisuuspoliittisten käsitteiden laajentuessa strategisen paradigman ulkopuolelle ja laajalle levinnyt virheellinen konsensus perinteisen sodankäynnin siirtymisestä historian roskakoriin, Suomi on lakannut käsittelemästä turvallisuuspoliittisia kysymyksiä sekä maanpuolustusta strategian kautta. Päinvastoin maanpuolustus on kasvavissa määrin asetettu alttiiksi politisoinnille ja puoluepolitiikalle, kuten tapaus Ottawa – ja erityisesti Kokoomuksen muuttunut kanta siihen – paljastaa.  Varsin kuvaavaa on, että kaksi Suomen puolustusvoimia kohdannutta muutosta – jalkaväkimiinoista luopuminen sekä rakenteellinen virtaviivaistaminen – eivät tapahtuneet strategisen kontekstin muuttumisen vuoksi vaan pikemminkin siitä huolimatta.

Suomen sotahistoriallinen kehitys eroaa monella tapaa manner-eurooppalaisesta kehityksestä. Mutta Suomessa, kuten myös suurimmassa osaa Eurooppaa, selkeiden strategisten uhkakuvien puute – joka on myös seurausta Suomen poliittisen kulttuurin erikoispiirteistä, jossa uhkakuvia ei haluta määritellä selkeästi edes poliittisesti –  ja epätarkka määrittely on surkastuttanut kyvyn ajatella strategisesti, sekä eritoten altistanut turvallisuuspoliittisen päätöksenteon puoluepoliittiselle keinottelulle. Maanpuolustuslaitosten tarkoitus ei kuitenkaan ole olla puoluepolitiikan jatke toisin keinoin.

On todennäköistä, että Suomen asevoimilla tulee tulevaisuudessa olemaan yhä rajallisemmin resursseja käytössään, ellei maamme turvallisuustilanne laske dramaattisesti. Vaikka kumpikaan skenaario ei ole erityisen toivottava, se kuitenkin voi toimia tarvittavana herätyksenä niin Suomen poliittisille kuin turvallisuuspoliittisille toimijoille tuoda strategia takaisin keskeiseksi osaksi maanpuolustuksen harjoittamista, jotta rajallisista resursseista saataisiin maksimaalinen hyöty irti. Käyttäytyäkseen strategisesti on kuitenkin osattava ajatella strategisesti, ja ennen kaikkea ymmärrettävä sitä, mitä strategia on, ja mitä se ei ole.

Strategian ja politiikan ymmärtäminen toisistaan erillisinä, mutta toisilleen elintärkeinä osina maanpuolustusta on äärimmäisen tärkeää. Ilman politiikkaa, maanpuolustuksella ei voi olla rationaalista tarkoitusta, mutta ilman strategiaa maanpuolustus ei voi olla instrumentaalista. Tällä hetkellä, kuten viimeaikaiset päätökset antavat ymmärtää, strategian ymmärtäminen instrumentaalisin termein on resurssi, jota Suomi tarvitsee kipeimmin tällä hetkellä, jopa enemmän kuin jalkaväkimiinoja.

.

Ottawa ja Turvallisuuspoliittinen Keskustelu

Yle uutisoi viime perjantaina, että Valtioneuvosto on päättänyt antaa Eduskunnalle jalkaväkimiinat kieltävän lakiesityksen, käytännössä tarkoittaen sitä, että Suomi tulee liittymään jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen (sopimusteksti) ensi vuonna. Ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan kommentointi miinakieltoon liittyen on nähtävissä mm. Valtioneuvoston sivuilla, ja Tuomiojan blogissa, Vaikka sopimukseen liittymistä puoltaa erinäinen määrä painavia eettisiä syitä, siihen liittyminen ilman suurempaa julkista debattia paljastaa kriittisiä puutteita Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.

Ensiksi, Suomessa ei ole riittävää julkista ymmärrystä turvallisuuspoliittisesta päätöksentekoprosessista, vaan sen oletetaan julkisessa keskustelussa olevan laajalti “turvallisuuspoliittisen eliitin” hallinnassa. Mutta kuten Verkkolehden haastattelema, Suomen turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut Veikko Heinonen toteaa, Suomen harjoittamasta turvallisuuspolitiikasta on tullut puoluepolitikan peliväline, ja turvallisuuspolitiikan harjoittamisella pyritään ensisijaisesti edistämään puolueiden ideologisia tavoitteita sekä valta-asemaa. Samanaikaisesti julkisessa keskustelussa pyritään luomaan kuvaa turvallisuuspolitiikan tekemisestä epäpoliittisena, turvallisuuspoliittisen eliitin valmistelu- ja päätösvaltaan kuuluvana prosessina.

Turvallisuuspolitiikan sisäpoliittinen dynamiikka heijastuu vahvasti myös Ottawa-kysymykseen. Kuten Verkkouutiset raportoi,  viimeviikkoinen esitys Valtioneuvoston toimesta ei ollut täysin ongelmaton: Kataisen hallituksen ohjelmassa asiasta ei mainita sanallakaan, ja Ministeri Tuomioja toi sopimuksen ilman ennakkovaroitusta hallituksen täysistuntoon ministereiden kesälomakaudella. Presidentti Haloseen ja Ulkoministeri Tuomiojaan henkilöllistyvä puoluepoliittinen ja ideologinen Ottawa-kanta (“tuen ilmaisu jalkaväkimiinakiellolle”) nauttii silti korostetusta legitimiteetistä, koska se havainnoidaan julkisessa keskustelussa “turvallisuuspoliittisen eliitin” strategisena päätöksenä.

Varsinainen julkinen keskustelu Ottawan sopimukseen liittymisestä on kuitenkin käymättä. Tämän keskustelun toteutuminen näyttää kuitenkin erittäin epävarmalta, sillä Ottawan sopimusta vastustavien hallituspuolueiden edustajat joutuvat mitä todennäköisimmin äänestämään sopimukseen liittymisen puolesta. On huomionarvoista, että Valtioneuvoston päätös, kuten Ottawan sopimusta ympäröivä keskustelu yleensäkin, yhdistää Heinosen mainitsemien turvallisuuspolitiikan puoluepolitisoitumisen, turvallisuuspoliittisen eliitin konsensushakuisen julkisivun kuin julkisen harhakuvan teknokraattisesta turvallisuuspoliittisesta päätöksenteosta.

Tässä yhteydessä Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun päähuolenaiheeksi on todettava Heinosen alleviivaavien ongelmakohtien lisäksi lisäksi myös valitettava turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden ja asiantuntijuuden marginaalinen asema poliittisessa keskustelussa. Varsinkin akateemisempien kirjoittajien harjoittama itsesensuuri turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on, kuten Ottawa-keskustelu todistaa, harmillista. Tarve kirjoittajille, jotka kykenevät erityisesti identifioimaan turvallisuuspolitiikan harjoittamisen puoluepoliittisia ulottuvuuksia, ja kritisoimaan turvallisuuspolitiikan liiallista politisoitumista tärkeissä strategisissa kysymyksissä, on äärimmäisen akuutti.

Tätä kuvaa vastaan on  onkin harmillista nähdä, kuinka suurin kritiikki Ottawa-päätökselle tehdään yhtälailla puoluepoliittisista lähtökohdista. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat kansanedustaja ja puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistön (PS) viimeaikaiset kannanotot. Niinistö – joka on entinen sotahistorian dosentti – osoittaa kritiikkinsä etupäässä Presidentti Halosta kohtaan, ja epäilee Kataisen hallitusta Nato-salaliitosta. Mutta teknistä kritiikkiä Ottawa-päätökseen hän ei esitä muuten kuin äärimmäisen pintapuolisesti, vaikka onkin tältä osin oikeassa. Ottaen huomioon Ottawa-sopimuksen strategisen vaikutuksen Suomen maanpuolustuskapasiteetille olisi toivottavaa, että asiaan otettaisiin kantaa nimenomaan strategisista näkökulmista.

Tähän asti nähdyt kannanotot seuraavat turvallisuuspolitiikan puoluepoliittista dynamiikkaa, josta kertoo myös Puolustusministeri Wallinin hiljaisuus. Puoluepolitiikan ulkopuolella toimien asiantuntioiden osallistuminen keskusteluun on myös ollut lähes olematonta. Mm. puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen ei ole vielä esittänyt kantaansa vaikka on mediassa viime päivinä esillä ollutkin (Uusi Suomi, Helsingin Sanomat), ja mediassa profiloituneiden turvallisuuspoliittisten asiantuntijoiden – kuten Juha-Antero Puistolan ja Jarmo Limnellin – hiljaisuus asian tiimoilta on korostaa asiantuntijuuden puutetta. Näin ollen puoluepolitisoinnin vaikutus turvallisuuspolitiikan harjoittamiseen jää haastamatta.

Suomen turvallisuuspoliittinen keskustelu tarvitsee kipeästi vastalääkettä puoluepolitiikan vaikutusvallalle turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Paras vaihtoehto olisikin akateemisten tutkijoiden sekä muiden strategisiin ilmiöihin erikoistuneiden asiantuntijoiden näkyvämpi aktivoituminen julkisessa keskustelussa. Tämä korjaisi osaltaan yleisiä väärinymmärryksiä Suomen turvallisuuspolitiikasta, vaikuttaen myös julkiseen tietoisuuteen päätöksenteosta ja päätöksentekijöistä, sekä eri puolueiden ideologisista tavoitteista turvallisuuspolitiikan saralla.

Suomalaiselle puoluepolitikoinnille altistettua turvallisuuspolitiikkaa ei harjoiteta strategisessa tyhjiössä. Näin ollen erityisen suotavaa olisi juurikin se, että keskustelussa tuotaisiin useammin julki puhtaasti strategisia näkökulmia tasapainottaen puoluepoliittisia kantoja, jota Suomen turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä on riittämiin, liittyen mm. rauhanturvaamiseen, kalustohankintoihin,  budjettiasioihin sekä varsinkin sotilaalliseen liittoutumiseen liittyen. Suomen turvallisuuspolitiikka tai sen harjoittaminen ei saa olla panttivankina puoluepoliittiselle keinottelulle.