Oikeanlainen rauhanturvaaminen

Yhdestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä suomalaiset ovat jatkuvasti samaa mieltä: rauhanturvaaminen on hyvä periaate, ja Suomen tulisi olla aktiivinen siinä. Tästä samanmielisyydestä huolimatta on jatkuvaa poliittista eripuraa siitä, mikä tulisi käsittää rauhanturvaamiseksi. Tämä eripura on ollut hyvin paljon esillä puhuttaessa Afganistanista, ja kysymys kuuluu: onko Suomen sotilaallinen osallistuminen Afganistanissa rauhanturvatoimintaa vai jotain muuta?  Liian sotaisaksi koetulle Afganistanille vastapariksi on maalailtu pitkäaikaista YK:n Unifil-operaatiota etelä-Libanonissa, jonka rauhanturvaamismeriitit tuntuvat olevan paremmat. Vastakkainasettelu Afganistanin ja Libanon välillä on varsin huono, sillä operaatiot toimivat täysin eri konteksteissa. Se kuitenkin paljastaa, että kuinka oikeanlaisen rauhanturvaamisen etsiminen on muodostumassa Suomen ulkopolitiikan haasteeksi.

Keskeinen ominaisuus rauhanturvaamiskeskustelussa on merkittävä terminologinen epäselvyys.  Ensinnäkin käsitteitä rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta käytetään säännöllisesti ristiin; termit ovat kuitenkin erotettu selvästi sotimisesta/interventiosta – moistahan Suomi ei harrasta.  Toisaalta puhutaan myös sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jälkimmäistä monimutkaistavat linkit pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön ja rauhanvälitykseen.  Merkityserot ovat huomattavia, vaikka vastuu on useimmitten kuulijalla: Suomen valtio puhuu kriisinhallinnasta, poliitikot puhuvat rauhanturvaamisesta. Lopputulos on, että  samankaltaisia termejä käytetään surutta ristiin kuvailemaan samoja tosiasoita, mutta merkittävin vivahde-eroin.  Konkreettisen esimerkin tästä semanttisesta sekaannuksesta tarjosivat presidenttiehdokkaat, jotka ottivat kantaa suomalaisen kriisinhallinnan ainoaan viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun: onko Suomi ”sodassa” Afganistanissa?  Haaviston ja Niinistön vastaustensa synteesi Afganistanista on, että Suomi ei ole sodassa vaikka tilanne onkin sodanomainen, ja siellä olevat suomalaiset sotilaat – myös rauhanturvaajina tunnetut – ovat kriisinhallinnan veteraaneja, eivätkä suinkaan sotaveteraaneja (käsite, joka viittaa näemmä vain 1917 – 1945 sotineisiin).

Semanttinen sekaantuminen heijastaa selvästi artikuloitujen tavoitteiden puutetta.  Selkeitä perusteita sille, mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, ei ole ollut: jokaista mahdollista operaatiota tarkastellaan senhetkisten poliittisten, taloudellisten, ja ideologisten tekijöiden perusteella.  Viimeiseksi mainittu on näistä merkittävin, sillä rauhanturvauksesta on muodustunut sisäpoliittinen mielikuvamagneetti: se on hyvä asia jota on suotavaa kannattaa kaikissa asiayhteyksissä. Vaikka sotilaallisesta kriisinhallinnasta voi olla kovinkin kriittinen, rauhanturvaamista kohtaan suhtautuminen on selvästi suopeampaa.  Eritoten kunniakasta on Suomen aiempi rauhanturvatoiminta Siinain niemimaalla UNEF:ssa, tai muu ”perinteinen rauhanturvatoiminta”.

Retorisesta arvostaan huolimatta absoluuttisesti mitattuna Suomen panostus kriisinhallintaan on viime vuosina ollut pientä: tammikuussa 2012 Suomella oli noin 250 sotilasta, mutta vain 120 siviiliä kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä (jos anteliaasti huomioidaan laskuun mukaan kansainväliseen vaalitarkkailutoimintaan osallistuvat satakunta siviiliä, silti suhde on noin yksi siviili sotilasta kohden).  Kriisinhallintatoiminnan sisällä Suomen panos YK-operaatioihin on supistunut, osittain siksi, että maailmanlaajuisesti rauhanturvaustoiminta on siirtynyt pois perinteisestä, YK-painotteisesta mallista kohti interventio-painotteista sotilaallista kriisinhallintaa, useimmiten alueellisten järjestöjen toteuttamana.

Maailmanlaajuisesta trendistä huolimatta, aate perinteisestä rauhanturvauksesta on Suomessa nauttinut uutta suosiota.  Näin on etenkin ollut puhuttaessa Suomen osallistumisesta Unifiliin, jonka painavin meriitti tuntuu olevan YK-toteutuksen lisäksi se, että suomalaisia on ollut operaatiossa aikaisemminkin. YK-operaatiota on osittain esitetty tietoiseksi korjausliikkeeksi Suomen aikaisempaan – ja oletettavasti erheelliseen – kriisinhallintatoimintaan, joka painottui EU- ja Nato-operaatioihin.  Yhtälailla tätä argumentointia kuultiin vaalien alla, etenkin Pekka Haavistolta.  Toki vaalin aikana Haavistolla oli omat syynsä välttää sanomasta mitään liian Nato-myönteistä – hän korosti mielummin yksiselitteisesti rauhanneuvotteluiden tärkeyttä. Hänen perustelunsa YK-painotteisuuden puolesta olivat asiallisia, mutta lässähtäviä – Haavisto vältti ottamasta kantaa siihen mitä tulisi tehdä niissä tilanteissa joissa YK:n sinibaretit eivät yksinkertaisesti riitä.  Huomattavaa oli kun Haavisto aiheutti pienen lähes-kohun sanomalla, että hän hyväksyisi suomalaissotilaiden osallistumisen kriisinhallintaoperaatioon ilman YK-valtuutusta. (Niinistö oli samaa mieltä)

On korostettava, että Haavisto ei suinkaan ole yksin tässä näkemyksessä, sillä ongelma vaivaa vasemmistoa yleensäkin. Edellisen presidentin hapan suhtautuminen Natoon on hyvin tiedossa, mutta sama vaivaantuneisuus näkyy myös hänen puoluetovereissaan.  Etenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan vaivaantuneisuus puhuttaessa sotilaallisesta interventiosta on silmiinpistävää (Libya, Syyria), ja jolle suurin este Suomen laajemman osallistumisen tiellä on ollut selvän YK-valtuutuksen puute.

Palatkaamme hetkeksi vuoteen 2006, jolloin säädettiiin uutta lakia sotilaallisesta kriisinhallinnasta (2006/211). Tämä uusi laki, joka kumosi edeltävän rauhanturvaamislain (1984/514), poisti vaatimuksen YK-valtuutuksesta Suomen kriisinhallintatoiminnassa.   Lainmuutoksesta kiisteltiin kovasti, koska lain päivittämisen koettiin etääntyvän liian vahvasti jo olemassaolevasta perinteestä.  Muutos koettiin kuitenkin tarpeelliseksi sillä vuoden 1984 jälkeen rauhanturvaaminen on muuttunut sotkuisammaksi ja tapahtuu useammin valtioiden sisäisissä kuin valtioiden välisissä konflikteissa.  Sotilaalliset interventiot ovat yleistyneet, ja samalla YK:n rooli on muuttunut niiden toteuttajasta niiden valtuuttajaksi.  Aivan oikein silloin arvattiin, että Suomelle tulisi kasvava tarve osallistua uudenlaisiin tarpeellisiin, mutta poikkeaviin kriisinhallintaoperaatiohin – kuten silloin esillä olleen EU:n nopean toiminnan joukkojen toimiin Kongossa.

Tuolloin Suomi otti kaksi askelta eteenpäin, mutta yhden taaksepäin.  Suomen disfunktionaalinen Nato-keskustelu johti siihen, että Natoa ei mainita laissa nimeltä (se on ”muu kansainvälinen järjestö” – tosin mahdollisuus sotilaallisesta kriisinhallinnasta Etyj:n mandaatilla koettiin mainitsemisen arvoiseksi). Tämä heijastaa silloista, edelleenkin jatkuvaa poliittista arkuutta puhuttaessa maailman voimakkaimmasta sotilasliitosta.  YK-valtuutuksen tiputtaminen nautti kuitenkin suurta poliittista kannatusta (muutos hyväksyttiin äänin 133 – 24), ja tätä ei niin radikaalia muutosta vastusti  ainoastaan populistinen poliittinen marginaali (Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja  Kristillisdemokraatit).

Nyt kuusi vuotta myöhemmin EU-joukoista on tullut selvä pettymys.  Poliittista tahtoa nopean toiminnan joukkojen käyttämiseen ei koskaan löytynyt, ja nyt joukot ovat kiusallisen muistutuksen lisäksi  vain tuntuva kuluerä.  Jälleen kerran laissa nimeltä mainitsematon nelikirjaiminen mörkö on yksi tärkeimmistä toimijoista tällä saralla – Afganistanissa, Libyassa ja vielä mahdollisesti Syyriassa.

YK:n tärkeyden painottaminen on asiallista ja tarpeellista, mutta ”perinteisestä rauhanturvauksesta” ei saisi muodostaa pakonomaista fetissiä.  Haluttomuus asettaa suomalaisia joukkoja kimurantteihin tilanteisiin on varsin ymmärrettävää, mutta se on myös epärealistista.  Jos rauhanturvaajia lähetetään ainoastaan rauhallisiin paikkoihin on syytä kyseenalaistaa koko operaation tarve. Sen mikä on Suomelle oikeanlaista rauhanturvaamistoimintaa, tulisi lähteä selvistä tavoitteista ja yhteydestä kansallisiin intresseihin.  Suomen maineen karttumisen kannalta on fiksua, että Suomi ajaa itselleen identiteettiä aktiivisena maailmankansalaisena myös rauhanturvaamisen keinoin.  Retorisella tasolla näin edelleenkin on – toki väistämättömäksi ongelmaksi muodostuu se, että suomalaisia rauhanturvaajia on hyvin vähän maailmalla.

Rauhanturvatoiminnan laajentamiselle on hyvin selvä lain säätämä katto:  2000.  Tuolla ei kilpailla kenenkään kanssa, ja puhe ”rauhanturvaamisen suurvallasta” on silkkaa suuruudenhulluutta. Vaikka kattoa nostettaisiin, tosiasia on että Suomella ei ole  halukkuutta lähettää sotilaitaan paikkoihin, joissa kuolema on merkittävä riski.  Tässä valossa puhe ”perinteisestä rauhanturvauksesta” kumpuaa mukavuudenhalusta.  Vakava pyrkimys hankkia rauhanturvausosaamusta vaatisi suopeampaa suhtautumista myös ei niin selkeisiin “sodanomaisiin” operaatioihin, kuten Afganistaniin tai Libyaan.  Tässä suhteessa Niinistön kommentti siitä, että Suomessa tulisi keskustella rauhaanpakottamisesta on epärealistisuudestaan huolimatta tervetullut keskustelunavaus.

Jos taas pyrkimyksenä on kasvattaa Suomen arvostusta ja vaikuttavuutta maailmalla, on muita keinoja olemassa.  Kriisinhallinta on tässä suhteessa – tai ainakin sen pitäisi olla – suhteellisen lyhytkestoista, eikä hyvä pitkäaikaisen vaikutuksen kasvattamiseksi.  Sen toteuttamiseksi pyrkimyksenä tulisi olla Suomen eri kansainvälisten roolien kasvattaminen. Suomalaisia asiantuntijoita tulisi saada ei paitsi korkeimman tason mutta myös keskitason tehtäviin, ja tätä kautta Suomen jatkuvaa kansainvälistä läsnäoloa ja arvostusta voidaan turvata ja laajentaa.

The Ulkopolitist ja presidentinvaalit 2012

Huomenna, sunnuntaina 5. helmikuuta 2012, valitaan Suomelle presidentti vähintään seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Vaalitaival on ollut pitkä: osa ehdokkaista on ollut esillä jo kesällä, 8 kuukautta sitten. Matkan varrella The Ulkopolitist on kommentoinut vaalikoneita, analysoinut ehdokkaita ja kritisoinut keskustelua. Tänään, vaalipäivän aattona, on aika kerrata hiukan menneitä puheenvuoroja.

 

Vaalikauden avasi syyskuussa Jussi Schumanin artikkeli, Harmaan eri sävyt, joka käsitteli EMU-keskustelua ja presidenttiehdokkaiden kantoja euroon. Juttua innoittamassa oli varsinkin presidenttiehdokas Paavo Väyrysen hurja avaus Pohjoismaisesta rahaliitosta, “Pohjolan Kruunusta”, joka jäi kenties kaikkien onneksi vain ehdotukseksi.

“On kuitekin ikäväkseen todettava, että tällä hetkellä polittisella tasolla käytävä EMU-keskustelu on Suomessa yksinkertaistavaa, visiotonta ja jämähtänyttä – toisin sanoen hyvää eurooppalaista keskitasoa.” - Jussi Schuman, Harmaan eri sävyt – EMU-keskustelu ja presidentinvaalit 26.9.2011

 

Marraskuussa oli Synkeän yksinpuhelun vuoro puuttua ulkopoliittiseen vaalikeskusteluun antamalla presidenttiehdokkaille lukuehdotuksia. Helsingin yliopistolla 15.11. järjestetyssä paneelissa ei kuultu ulkopolitiikan saralla avauksia, joten bloggaajamme koki aiheelliseksi suositella ehdoikkaille kansainvälisen politiikan merkkiteoksia vuosikymmenien varrelta, Kissingeristä Aunesluomaan.

“Mitään uusia ulkopoliittisia avauksia ei tulla näkemään, ja ehdokkaat tulevat pysymään poteroissaan. – - Tämä asiapohjainen hiljaiselo verrattuna retoriseen ilotulitukseen tulee ymmärrettäväksi kun pitää mielessä rationaalisten ehdokkaiden – niin yleisen kuin yksittäiset – prioriteetit:

1. Tulla valituksi

2. Olla mokaamatta ja tulla valituksi ensimmäisellä kierroksella.

3. Toteuttaa jumalallinen tehtävä tulla valituksi Suomen kansan johtajaksi.

4. Päästä fiksuna ehdokkaana toisella kierrokselle ohi entisten isojen puolueiden ehdokkaiden.

5. Toivoa ettei puolueelle tule mahalaskua häkellyttävän eduskuntavaalituloksen jälkeen.

6. Kostaa maakuntien kaunaisille satraapeille Linnan-juhlakutsujen avulla.

7. Hoppas att dom ska inte glömma att jag faktiskt kandiderar också.”

- Synkeä yksinpuhelu, Mitä tasavallan presidentin tulee lukea kansainvälisestä politiikasta? 16.11.2011

 

Artikkelissa Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu puolestaan puitiin ehdokkaiden Nato-kantoja sekä vaalien tiimoilla aiheesta käytyä keskustelua. Mies Ulkosuomalainen kiinnitti huomiota siihen, että ehdokkaiden parissa käytiin asiallisen Nato-keskustelun sijaan kisaa siitä, kuka ensimmäisenä ja jyrkimmin irtisanoutuu Natosta. Paavo Väyrynen esimerksi syytti kanssaehdokkaitaan Nato-kantojen piilottelemisesta.

“Kaikki ehdokkaat vastustavat Suomen Nato-jäsenyyttä tulevalla vaalikaudella.- – Nato-jäsenyyden kannattamisesta on tullut poliittinen leima, jota ehdokkaat pyrkivät kaikin keinoin välttämään.” Mies Ulkosuomalainen, Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu 23.11.2011

 

Turvallisuuspoliittisilla aiheilla jatkoi Sunnuntaistrategisti ja The Ulkopolitistin ensimmäinen vaalikonevahti. Kirjoituksessa tutkailtiin HS.fi:n vaalikonetta, ja eritoten sen Libya-osuutta. Sunnuntaistrategisti argumentoi, että vaalipaneelit usein edesauttavat keinotekoista vastakkainasettelua, joka puolestaan vääristää ulkopoliittista keskustelua.

“Helsingin vaalikone vastauksineen todennäköisesti paljastaa äärimmäisen vähän siitä, mitä mieltä ehdokkaat ovat Suomen valitsemasta turvallisuuspoliittisesta päätöksestä Libyan operaation yhteydessä. Luomalla täysin keinotekoisen vastakkainasettelun vaihtoehtojen välille, he pahimmillaan edesauttavat väärän ja yksinkertaistavan mielikuvan syntymistä” Sunnuntaistrategisti, Vaalikonevahti: Helsingin Sanomat, Libya ja kriisinhallinta 24.11.2011

 

Seuraavana vaalikonevahdin kynsiin joutui MTV3.fi:n vaalikone. Taivaanrannanmaahari kiinnitti jutussaan huomiota vaalikoneen tekniseen toteutukseen sekä ulkopoliittisiin kysymyksiin. Maikkarin vaalikone sisälsi kyllä olennaisia kysymyksiä ulkopolitiikasta, mutta myös harhaanjohtavia kysymyksiä muista aiheista. Vaalien alla The Ulkopolitist on useasti yrittänyt painottaa, että tasavallan presidentin päätäntävalta rajoittuu lähes yksinomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan – aiheisiin, joista on käyty paikoin luvattoman kehnoa keskustelua.

“Tämän, kuten muidenkin vaalikoneiden, keskeinen ongelma piileekin siinä että tärkeät ulkopoliittiset kysymykset jäävät helposti muiden, kenties suurelle yleisölle mielenkiintoisempien aiheiden jalkoihin.” Taivaanrannanmaahari, Vaalikonevahti: MTV3.fi ja presidentin tehtävä 16.12.2011

 

Ulkopoliittisen keskustelun tasosta parantamisen varaa löysi myös vieraskynäilijä, vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Kirjoituksessaan Andersson nosti esille muun muassa Nato-keskustelun puutteeita, Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan sivuuttamisen sekä Suomen asekaupasta vaikenemisen.

“Presidenttiehdokkaiden tulee selkeästi linjata minkälaisella strategialla vakautta, rauhaa ja kehitystä halutaan edistää maailmanlaajuisesti – ja keiden kanssa. Kuitenkin vaikuttaa, että presidentinvaalien kampanjoinnissa on ollut harvinaisen vaikeaa saada aikaan ulkopoliittisesti mielenkiintoista keskustelua.” – Li Andersson, The Ulkopolitistin vieraskynä 20.12.2012

 

Vaalien ensimmäinen kierroksen jälkeen, Niinistön ja Haaviston läpipääsyn varmistuttua, teki Mies ulkosuomalainen katsauksen ehdokkaiden ulkopoliittisiin kantoihin – vain todetakseen etteivät ne eroa juurikaan. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota myös puolivillaisiin perusteluihin, koukeroisiin ilmaisuihin sekä dogmaattisuuteen. Juttu onkin mainio yleiskatsaus Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun!

“Yleisesti ottaen ja jopa hieman yllättäen ehdokkailla on loppujen lopuksi hyvin paljon yhteistä: kumpikin suhtautuu Euroopan unioniin positiivisesti, kannattaa Suomelle aktiivista ulkopolitiikkaa, on konservatiivinen suhtautumisessaan Venäjää kohtaan ja korostaa viennin tärkeyttä. – - Ehdokkaat eivät haasta Suomen perinteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia pilareita: liittoutumattomuutta, laajamittaista asevelvollisuutta ja ”pieni mutta moniosaava Suomi” -hypeä. Tässä suhteessa sekä Sauli että Pekka on pienoinen pettymys.” Mies ulkosuomalainen, Kaksi ehdokasta, yksi ulkopolitiikka 27.1.2012

 

Niinistön ja Haaviston turvallisuuspoliittisia kantoja puolestaan tarkasteli (kukas muukaan kuin) Sunnuntaistrategisti. Varsin kattavassa analyysissä kuvataan – kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteitä käyttäen – Pekka Haavisto liberaalina institutionalistina ja Sauli Niinistö melko tyylipuhtaana realistina. Haavisto korostaa uhkien monimuotoisuutta sekä turvallisuuskäsitystä Niinistön keskittyessä perinteisempään maanpuolustukseen, kukin siis omaa koulukuntaansa edustaen. Sunnuntaistrategisti olikin poikkeuksellisesti varsin tyytyväinen turvallisuuspoliittisista aiheista esitettyihin kantoihin:

“Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. – - [Niinistön ja Haaviston kannat] antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.” Sunnuntaistrategisti, Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin 28.1.2012

 

The Ulkopolitistin viimeisin vaaliaiheinen kirjoitus oli Synkeän yksinpuhelun alkuviikosta julkaistu artikkeli presidentin perustuslaillisesta asemasta. Kirjoituksen mukaan presidentin valtaa karsitaan huomattavasti 1. maaliskuuta voimaan astuvan perustuslain muutoksen myötä. Synkeä yksinpuhelu kuitenkin huomauttaa, että nimitysoikeuden ja arvojohtajuuden kautta presidentillä voi vielä olla todellista vaikutusvaltaa.

”Presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa, ei omaa sananvaltaa EU:n suhteen eikä saa enää nimittää kansliapäälliköitä… onko hän täysin vallaton? Ei. Vahvalla mandaatilla valitulla suositulla presidentillä on luonnollisesti paljon pehmeää epävirallista vaikutusvaltaa. Tämän lisäksi tasavallan presidentillä säilyy iso osa tämän vaikutusvallan kovasta ytimestä, nimittäin nimitysvallasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen.” Synkeä Yksinpuhelu, Perustuslain muutos ja puolivallaton presidentti Niinistö? 1.2.2012

 

Vuoden 2012 presidentinvaalien seuraaminen on huomisen jälkeen takanapäin, ja sitten onkin taas aika siirtyä uusiin aiheisiin. Näillä puheilla ja näillä teksteillä The Ulkopolitist kiittää ja kuittaa näiden vaalien osalta!

Lopuksi, kansalaiset, muistakaa käyttää äänioikeuttanne! Oheisessa kuvassa äänestysohjeet:

Perustuslain muutos ja puolivallaton presidentti Niinistö?

Maaliskuussa 2012 Suomessa tapahtuu kaksi asiaa. Sauli Niinistöstä tullee ensimmäinen kokoomuslainen presidentti sitten 1950-luvun ja presidentin valtaoikeudet kaventuvat perustuslain muutoksen myötä (Finlex, kohdassa 2.1). Tulevaisuudessa perustuslain skolastinen muotoilu ulkopolitiikasta jota johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa jää sanahelinäksi, kun mahdollisessa riitatilanteessa valtioneuvoston kanta tulee yksiselitteisesti voittamaan. Pääministeri tulee vastaisuudessa edustamaan Suomea Euroopan Unionissa. Myös ministeriöiden kansliapäällikköjen nimitysvalta siirtyy valtioneuvostolle. Mistä nämä muutokset oikein kumpuavat? Ja ennen kaikkea onko Sauli Niinistö jo alusta pitäen puolivallaton presidentti?

Parlamentarismin vahvistuminen ja Kokoomuksen nousu suurimmaksi porvaripuolueeksi ovat olleet pitkän ajan suomalaista poliittista järjestelmää ja puoluekenttää muokanneiden makrotrendien tulosta. Suomi siirtyi vakaiden enemmistöhallitusten aikaan vasta vuodesta 1987 alkaen, ja parlamentaariseen hallitusvetoiseen järjestelmään vuonna 2000. Vaikka mediahuomio on keskittynyt Perussuomalaisten vaalivoittoon, niin ajatus Suomesta jossa on sekä kokoomuslainen pääministeri että presidentti on vähintään yhtä iso – ja luultavasti kauaskantoisempi – jytky puoluejärjestelmämme kehityksessä. Tämä näkyy toisessa vuoden 2012 presidentinvaaleista historiaan jäävässä faktassa – Pekka Haaviston ehdokkuudesta kummunneen huuman haalistuttua – nimittäin SDP:n Paavo Lipposen antituloksessa.

Lyhyemmässä päivänpoliittisessa perspektiivissä perustuslain muuttamiseen on yksi syy jonka nimi on Tarja Halonen. Halosen presidenttikautta jaksottivat riidat ulkopolitiikan johtamisesta ja henkilönimityksistä kulloisen istuvan hallituksen kanssa. Eurooppa-neuvoston surkuhupaisat lautaskiistat mahdollisti valuvikainen sekä epämääräinen perustuslain muotoilu. Henkilönimitysten suhteen Halosella oli taas aivan oma linjansa sekä Suomen Pankin johtokunnan, ministeriöiden kansliapäälliköiden että ulkoministeriön korkeiden virkamiesten suhteen. Tämä linja oli useasti ristiriidassa hallituksen esityksen kanssa, joka johti turhautumiseen erityisesti Halosen ja Vanhasen porvarihallituksen suhteessa. Jotkut katsoivat että Halonen ei aina nimittänyt pätevintä ehdokasta virkaan, vaan että vaakakupissa painoivat henkilön puoluepoliittinen tausta ja mielipiteet: olivatko ne riittävän lähellä presidentin omia preferenssejä. Kuuluisin spekulaatio koskee puolustusministeriön kansliapäällikön valintaa. Virkaa oli hakenut puolustuspoliittisen osaston päällikkö siviili Pauli Järvenpää, jonka nimitys olisi kaatunut ehdokkaan Nato-myönteisyyteen (Suomen Kuvalehti, 22.5.2010).

Presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa, ei omaa sananvaltaa EU:n suhteen eikä saa enää nimittää kansliapäälliköitä… onko hän täysin vallaton? Ei. Vahvalla mandaatilla valitulla suositulla presidentillä on luonnollisesti paljon pehmeää epävirallista vaikutusvaltaa. Tämän lisäksi tasavallan presidentillä säilyy iso osa tämän vaikutusvallan kovasta ytimestä, nimittäin nimitysvallasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen. Presidentti tulee edelleen nimittämään edustustojen päälliköt eli toisin sanoen Suomen suurlähettiläät maailmalla. Presidentti päättää edelleen sotilaskäskyasioista eli toisin sanoen upseerien virkanimityksistä. Kuten jokainen Kyllä, herra ministeri sarjalle nauranut tietää, sillä on väliä kuka valmistelee ja toteuttaa käytännössä poliittisen johdon määräämät tavoitteet. Merikasarmi tulee säilymään myös tulevaisuudessa näiltä osin ‘Presidentin ministeriönä’.

Helsingin Sanomat toteaa pääkirjoituksessaan 31.1.2012 että ‘Juuri henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan ja ratkaisuillaan Suomen kohtalonhetkien presidentit ovat jättäneet vahvat jälkensä kansakunnan historiaan.’ Tekemällä ulkoasiainhallinnon virkanimitykset meritokraattiselta pohjalta presidentti voi jättää jälkeensä kestävän institutionaalisen perinnön. Pätevimpien nuorehkojen virkamiesten valitsemisella edustustojen päälliköiksi saattaa olla vuosikymmeniä kestäviä ulkopoliittisia seurauksia. HS jatkaa kysymällä kykeneekö presidentiksi valittava riisumaan puoluepoliittiset silmälasinsa ja näkemään mikä on Suomen edun nimissä tarpeen; Tämä on poliitikon ja valtiomiehen ero. Kumpaan luokkaan puolivallaton mutta vaikutusvaltainen presidentti Niinistö tulee kuulumaan?

Yhdysvallat, Iran ja ydinase-impasse

Jännitteet Persianlahdella ovat olleet viime aikoina korkealla, ja vuodenvaihteen jälkeen ne ovat ainoastaan kasvaneet. Ensin Iran uhkasi sulkea Hormuzinsalmen – yhden maailman öljyntoimituksen kipupisteistä – vastatoimena Yhdysvaltojen kaavailemille sanktioille. Sanasodan yltyessä Iranin öljyä boikotoivien maiden joukkoon liittyivät Yhdysvaltojen johdolla muun muassa EU sekä Japani. Myös Presidenttiehdokkaat Haavisto ja Niinistö ovat joutuneet kampanjoinnin lomassa ottamaan kantaa nopeasti kehittyvään tilanteeseen. Mitä Persianlahdella tapahtuu, miksi, ja mihin tästä eteenpäin? The Ulkopolitist selvittää.

Kaiken takana on tietysti väittämä, jonka mukaan Iran pyrkii hankkimaan itselleen ydinaseen. Tämän väitteen takana on puolestaan joukko teknisiä sekä poliittisia huomioita. Iran alkoi hiljattain jalostaa 20-prosenttista uraniumia aikaisemman 3.5-prosenttisen sijaan, joka herätti kohua kanainvälisessä yhteisössä. IAEA:n eli Kansainvälisen atomienergiajärjestön entisen johtajan ja nykyisen Harvard-tutkijan Olli Heinosen mukaan tämä on merkittävää askel Iranin ydinaseohjelmassa. Heinosen mukaan ydinaseissa käytettävään, yli 90-prosenttiseksi jalostettuun uraniumiin on huomattavasti helpompi siirtyä nykyisestä 20-prosenttisesta uraniumista kuin aikaisemmasta, matalaluokkaisesta uraniumista.

Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita Iraninaikeista käyttää uutta, jalostettua uraania askeleena kohti ydinasetta. Yhdysvaltalainen ydintutkija Yusef Butt muistuttaakin vastineena Heinosen kirjoitukselle, että Iran ei ole edelleenkään – ainakaan yksioikoisesti – rikkonut kansainvälistä lakia tai kansainvälistä ydinsulkusopimusta. Vaikka Buttin huomio Iranin aikeista on todennäköisesti liian optimistinen, muistuttaa kirjoitus muutamista tärkeistä poliittisista seikoista ydinasekiistassa. Ensinnäkin, vaikka Iranilla olisi kapasiteettia valmistaa ydinaseita (nuclear capability), vaaditaan aseen valmistamiseksi poliittinen päätös. Millä tahansa pitkälle kehittyneellä, ydinenergiaa käyttävällä valtiolla on nimittäin teoreettinen valmius valmistaa melko lyhyelläkin varoitusajalla ydinase – mietittiinhän asiaa Suomessakin taannoin. Ydinase tarvitsee kumppanikseen kuitenkin varsin kehittyneen ohjusjärjestelmän, joita on vain harvoilla valtioilla maailmassa.

Onko Iranin siis poliittisesti järkevää valmistaa ydinase? Iranin politiikasta puhuttaessa on aina muistettava, että toimijat Teheranissa ovat hyvin jakautuneita, ja toisinaan politiikkaa saatetaan vetää kovin erilaisiin suuntiin. Jos kuitenkin mietitään Iranin turvallisuuspoliittista tilannetta, on todennäköistä että se haluaa ennemmin tai myöhemmin lisätä ydinaseen arsenaaliinsa. Yhdysvallat ja Israel ovat tähän mennessä tehneet suotuisten mahdollisuuksien puitteissa kaikkensa tämän estämiseksi – oli kyse sitten iranilaisten ydintutkijoiden murhista tai vastikaan toimeenpannuista sanktioista. Vaikka nämä hidastavatkin Iranin ydinohjelmaa, lisäävät ne samalla Iranin turvattomuuden tunnetta ja näin ollen sen halua kehittää ydinase keinolla millä hyvänsä. Tämä taas huolestuttaa etenkin päätöksentekijöitä Israelia ja Yhdyvaltoja, jotka todennäköisesti jatkavat sotaa Iranin ydinaseohjelmaa vastaan erilaisin keinoin. Ja voilà, itseään toistava ja jännitteitä kasvattava tapahtumien ketju on valmis.

Fordon ydinlaitos Qomin eteläpuolella

Kiista Iranin ydinaseista on ollut esillä kauan eikä tule todennäköisesti kaikkoamaan mihinkään lähiaikoina. Mitä enemmän sapeleita kalistellaan, sitä enemmän Iran haluaa ydinaseen ja sitä enemmän sen vastustajat tulevat aikeita sabotoimaan. Onkin mahdollista, että lähiaikoina Israel päättää toimia joko Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian tuella tai ilman sitä – tätä skenaariota pääsivät muun muassa presidenttiehdokkaat aprikoimaan Vanhasen vaalikoneessa, Suomen Kuvalehdessä. On tärkeää, että tällaisia mahdollisia (vaikkakin kuvitteellisia) ulkopoliittisia tilanteita vatvotaan nyt, varsinkin kun ehdokkailla eivät aina asiat ole täysin hanskassa.

Tosiasiassa viimeistään sitten kun Iran kaivauttaa loputkin ydinlaitoksistaan syvälle maan alle alkaa peli olla pitkälti pelattu sotilaallisten vaihtoehtojen osalta. Tulevaisuudessa kiista täytyykin ratkaista diplomatian ja kansainvälisen talouspolitiikan keinoin – joista Kiinan ja IAEAn ehdottamat neuvottelut sekä nyt toimeenpannut, kovat öljysanktiot ovat esimerkkejä. Tässä poliittisessa kädenväännössä vaikuttaa kovasti siltä, että – niinkuin tällä vuosisadalla on ollut tapana – Kiina on jälleen vaa’ankieliasemassa. Kiinan tuella on Iranin mahdollista selvitä taas jonkin aikaa sanktioista huolimatta ja yrittää päästä takaisin neuvottelupöytään, mutta jos Peking siunaakin sanktiot, joutuvat Ayatollahit Teheranissa raapimaan turbaanejaan.

ps. Sotilaallista inkursiota odotellessa lukijamme voivat pelata tätä lautapeliä.

Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin

Eilen The Ulkopolitist kirjoitti ehdokas Niinistön ja ehdokas Haaviston ulkopoliittisten mielipiteiden yhteneväisyyksistä. Tänään vuorossa on ehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisten linjavetojen vuoro, jotka paljastavat yllättävän suuria eroavaisuuksia. Ulkopolitiikan ja Suomen Sotilaan uusimmista numeroista poimitut artikkelit antavat sekä tervetulleen näkökulman presidenttiehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ajatuksiin, että luontaisen vasta-argumentin väitteille, ettei ehdokkaiden välillä olisi merkittäviä eroja.

Turvallisuutta etsimässä

Haavisto toteaa varsin oikein, että Suomen turvallisuuspolitiikassa mennään aina ulkopolitiikka edellä. Kuten sodankäynnissä, myös turvallisuuspolitiikassa maanpuolustuksen tavoitteiden tulee määräytyä poliittisten tavoitteiden mukaan, ja sotilaallisten keinojen tulee tapahtua yhteisymmärryksessä Suomen harjoittaman ulkopolitiikan mukaan – tämä määräsi myös Suomen Ottawan sopimukseen liittymisen.  Mutta se, miten turvallisuuspolitiikka muuttuu konkreettiseksi maanpuolustukseksi (lue: kansalliseksi strategiaksi) riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettisia seurauksia.

Haavistolle turvallisuuspolitiikassa erityisen tärkeää ovat hyvät suhteet suurvaltoihin, sekä läheinen yhteistyö EU:n ja pohjoismaiden kanssa. Haaviston ajattelusta löytyykin aimo annos institutionaalista liberalismia. Suomen, pienenä maana, tulee panostaa vahvojen kansainvälisten normien ja instituutioiden ylläpitämiseen, jotka yhtäältä vähentävät, Thukydidestä mukaillen, suurvaltojen mielivaltaista voimankäyttöä, ja toisaalta varmistavat pikkuvaltioiden avunsaantia vaaratilanteissa.

Kollegaansa realistisempi – sanan kansainvälisen politiikan teorian merkityksessä – Niinistö korostaa yhtälailla kansainvälisen toiminnan merkitystä yhteisten turvallisuushaasteiden torjumisessa. Mutta Niinistö ei kuitenkaan korosta yhteistyötä etupäässä normien ja instituutioiden, vaan toiminnan kontekstissa. Niinistölle sotilaallinen voimankäyttö on vielä relevantti – vaikkakin äärimmäisen epätodennäköinen – uhka, joka tulee selväksi siitä, miten ehdokkaat määrittelevät Suomea kohtaavat turvallisuusuhat.

Haavisto näkee, ettei Suomelle tällä hetkellä ole perinteistä sotilaallista uhkaa, vaan sen tulisi varautua vahvemmin uudenlaisiin turvallisuusuhkiin. Laajempaa turvallisuuskäsitystä kannattava Haavisto näkee ympäristöllisten, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten uhkien olevan merkittäviä. Vaikka Haaviston tavoin Niinistö on myös auki laajemmalle turvallisuuskäsitteelle, hän kuitenkin alleviivaa myös perinteisten perinteisen turvallisuuden tärkeyttä: muutokset lähialueilla voivat tapahtua nopeasti, ja maailman valtasuhteissa on käynnissä murros. Koska puolustuskykyä ei rakenneta hetkessä, myös perinteisiin sotilaallisiin uhkiin pitää varautua.

Miten tämä heijastuu kandidaattien ajatuksissa maanpuolustuksesta?

Yhteistyötä vai liittolaisuutta?

Molemmat ehdokkaat ovat samaa mieltä siitä, että Suomen maanpuolustuksessa keskeisintä on, että se on sellaisella tasolla, joka ylläpitää uskottavaa sotilaallista suoritustasoa. Vaalien toisella kierroksella ei Väyrysen kariutumisen myötä suoranaisia puolustuspoliittisia isolationisteja tai puolueettomuusintoilijoita ole.  Molemmat kandidaateista omaavatkin kansainväliset lähtökohdat puolustuspoliittisessa ajattelussaan. Samankaltaisuudet loppuvat kuitenkin tähän.

Ehdokas Haavisto, vaikka korostaakin hyvän yhteistyön tärkeyttä Naton kanssa – erityisesti rauhanturvaoperaatioiden yhteydessä – ei näe sellaisia turvallisuusuhkia, joita vastaan Suomi voisi varautua liittymällä Natoon. Vastaus edustaa näkökulmaa,  mitä Robert Kagan kuvaa tyypillisenä post-modernina eurooppalaisena ajattelua – nojaten vahvasti mantereen liberalistiseen traditioon –  joka näkee perinteisen sodan etupäässä historiallisena ilmiönä ja maailman periferioissa tapahtuvana epäkohtana, joka tuottaa globaalia turvattomuutta.

Ehdokas Niinistö sen sijaan kokee, että Suomi on jo liittoutunut EU:n kanssa Lissabonin sopimuksen myötä. Tässä kontekstissa hän näkee, että Suomen kannattaa työskennellä yhteisen puolustuspolitiikan edistämiseksi. Tätä saattaa kuitenkin haitata se, kuten Niinistö itsekin myöntää, että EU:n Nato-maat eivät voi tehdä EU:n ei-Nato-maiden kanssa pidemmälle menevää yhteistyötä kuin ne tekevät keskenään. Tätä yhteistyötä haittaa myös osaltaan vesitetyt turvatakuut, mitä Niinistö ei maininnut.

Nato-jäsenyyttä Niinistö, ainakaan tämän hallituksen aikana, ei kannata. Vaikka Suomen puolustus on taattava, käytännössä kaikki länsimaat  leikkaavat puolustusbudjettejaan. Näin ollen Niinistön mielestä on järkevää etsiä tehokkuutta yhteistyöstä, erityisesti pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa kontekstissa. Mutta jostain syystä ainoa järjestö, jolla on sotilaallis-poliittisesti sitovat turvatakuut, valmis sotilaallinen infrastruktuuri ja toimiva poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei tähän kelpaa. Niinistön realismilla on siis rajansa.

Tärkein ero kandidaattien välillä näyttääkin olevan siinä, mihin raja vedetään sotilaallisessa yhteistyössä. Haaviston linjavetoon vaikuttaa keskeisesti ajattelu, että Suomeen ei kohdistu sellaista sotilaallista uhkaa, joka oikeuttaisi Nato-jäsenyyden, joten luontainen raja menee kriisinhallintatehtävissä.  Niinistö uskoo, että puolueettomuusretoriikalla flirttaileva Suomi on itse asiassa jo liittoutunut Lissabonin-sopimuksen myötä, ja näkee sotilaallisen yhteistyön myös maanpuolustuksessa tärkeänä, mutta Natoa hän on rajaamassa tämän yhteistyön ulkopuolelle – ainakin toistaiseksi.

Asevelvollisuus, ammattiarmeija ja puolustusvoimauudistus

Huolimatta siitä, kenen kanssa Suomi tekee yhteistyötä ja millä tavalla, maanpuolustuksemme ytimessä on aina kansallinen maanpuolustuslaitos. Miten ehdokkaat näkevät puolustusvoimien roolin Suomen maanpuolustuspolitiikassa, ja minkälaisten puolustusvoimien tulisi tätä roolia täyttää?

Niinistö näkee, että puolustusvoimien uskottavan puolustuksen ytimessä on asevelvollisuusarmeijaa. Ehdokas uskoo puolustusvoimien vetäneen oikeat johtopäätökset, sen rakentaessa nyt entistä suorituskykyisempiä Puolustusvoimia. Tosin hallinnosta pitää Niinistön mukaan karsia, jotta puolustuksen kovaa ydintä voidaan vahvistaa, erityisesti suorituskykyjen yhteiskäytön kautta.  Kolme keskeistä muutosta, joihin tulee reagoida, ovat asevelvollisten ikäluokkien pieneneminen, materiaalin ja toiminnan kustannusten nousu, ja maailman muuttuminen. Yksi tapa reagoida olisi EU-tason ja pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen, mikä lisäisi puolustuksemme uskottavuutta.

Haavisto  näkisi nykyaikaisen ympäristön tarkoittavan korkeassa teknisessä valmiudessa olevia, nopeaan toimintaan kykeneviä puolustusvoimia. Tämä merkitsee ennen kaikkea varusteiden ja laitteiden sekä koulutuksen ajanmukaisuutta. Haavisto uskoo, että  osallistumalla kansainväliseen kriisinhallintaan puolustusvoimat kehittyy myös kansallisesti. Näin ollen kansainväliset tehtävät eivät ole pois kotimaan puolustuksesta, vaan tuovat siihen lisää osaamista, kyvyn toimia muiden kanssa yhteistyössä sekä kyvyn kriisin hetkellä antaa ja vastaanottaa apua.

Haavisto uskoo, että osana puolustusvoimauudistusta  varuskuntaverkostoa joudutaan supistamaan, mutta tämä ei merkitse koko maan puolustamisesta luopumista.  Toisaalta, asevelvollisuusarmeijan roolia tulisi miettiä uudelleen: Haaviston mukaan se on Suomelle toimiva vaihtoehto vain silloin, kun pyritään pitämään reservin koko suurena.

Molemmat ehdokkaat ovatkin samaa mieltä siitä, että Suomen puolustusvoimien reservi tulee pienentymään nykyisestä.

Kovassa ytimessä

Se, miten turvallisuuspolitiikka vaikuttaa konkreettiseen maanpuolustukseen riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettiset seuraukset. Jos liberaali institutionalismin on heittänyt perinteiset sotilaalliset uhat historian roskakoriin, kuka tai mikä Suomea uhkaisi sotilaallisesti? Jos Suomelle ei ole suoranaista sotilaallista uhkaa, laajan reservin ylläpitämiseksi ei lödy strategisia perusteita. Sen sijaan tärkeää on, että Suomen puolustusvoimat ovat liikkuvuudeltaan ja koulutukseltaan huipputasoa on äärimmäisen tärkeää, koska puolustusvoimia käytetään pääasiassa multilateraalisissa rauhanturvaoperaatioissa.

Jos puolestaan perinteinen sotilaallinen uhka – niin epätodennäköinen kuin se on – on vielä olemassa, Suomi vaatii vielä asevelvollisuusarmeijan – mikäli se on paras väline tällaisen uhan karkottamiseksi tai voittamiseksi. Mikäli asevelvollisuusarmeija ei ole tarpeeksi hyvin koulutettu, motivoitunut ja aseistettu esimerkiksi resurssien puutteesta johtuen, maanpuolustusta tulee parantaa sotilaallisella liittoutumisella, ja maanpuolustuslaitoksen toimintaa tulee mahdollisuuksien mukaan priorisoida sekä tehostaa.

Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. Vaikka oheinen kirjoitus on aavistuksen kärjistävä, ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että monella tapaa – yhteisistä kannoistaan huolimatta – Haavisto ja Niinistö edustavat eri koulukuntia. Kummankaan käsitys Suomen turvallisuudesta ei varmasti ole täydellinen – mikäli sellaista voi edes olla – eikä vailla omia loogisia virheitään ja rajoitteitaan, mutta ne antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.

Kaksi ehdokasta, yksi ulkopolitiikka

Vaalihuuma muuttuu kohta vaaliyliannostukseksi ja kohta selviää, kenestä tulee seuraava Tasavallan presidentti. Virkaan hakijoita on enää kaksi, ennakkosuosikki Sauli Niinistö ja hieman yllättäen haastajaksi noussut Pekka Haavisto. Ehdokkaat ovat käyneet keskustelua vaikka mistä, mutta edelleen suhteellisen vähän omista ulkopoliittisista näkemyksistään – joka on kuitenkin viran tärkein toimialue. Tämän vuoksi The Ulkopolitist tarkastelee ehdokkaiden ulkopoliittisia kantoja.

Koska toisella kierroksella ehdokkaita on vain kaksi, perinteiset vaalikoneet eivät suuresti auta ehdokkaiden kantojen erittelyssä. Joko ehdokkaat vastaavat samaan kysymyksen kahdella täysin erilaisilla mutta silti valideilla tavoilla, tai toinen on ”osittain” samaa mieltä väitteestä kun toinen on ”täysin”. Muutenkaan vaaleissa ei ole ollut ulkopoliittista vaalikonetta.

Ulkopoliittisen maailmankuvan löytämiseksi on parempi tarkastella ehdokkaiden pidempiä ja paremmin argumentoituja tekstejä, joiden tuottamiseen on käytetty aikaa ja harkintaa (jota ehdokkailla ei ollut vaalitenteissä). Kaksi vaihtoehtoista foorumia ehdokkaiden ulkopoliittisille kannoille on saatavilla Ulkopolitiikka-lehden ja Suomen sotilaan pidemmissä haastatteluissa. Lisämausteena voi käyttää niin sanottua ”Vanhasen vaalikonetta” – entisen pääministerin hieman kaunaisia ulkopoliittisia skenaarioita uudelle Mäntyniemen asukille.

Yleisesti ottaen ja jopa hieman yllättäen ehdokkailla on loppujen lopuksi hyvin paljon yhteistä: kumpikin suhtautuu Euroopan unioniin positiivisesti, kannattaa Suomelle aktiivista ulkopolitiikkaa, on konservatiivinen suhtautumisessaan Venäjää kohtaan ja korostaa viennin tärkeyttä.  Kriittisiä eroja ei oikein löydy.

Ehdokkailla on myös yhteisiä heikkouksia. Muuttuva maailma -klisee on kovassa käytössä ja kumpikin selvittää epäkohdat argumentoinissaan koukeroisin ilmaisuin. Esimerkiksi puhuttaessa Suomen osallistumisesta rauhanturvaoperaatiohin kumpikin kannattaa ajatusta vahvasti, mutta on määrittelemättä sopivia olosuhteita sen tarkemmin. Haavistolle on tärkeää, että ”operaatiossa on selkeä perspektiivi”. Mikä sellainen olisi, ei selviä: Afganistanista sellainen puuttuu, ja Unifil Libanonissa on vahvasti kannatettava. Niinistölle taas rauhanturvaamisessa ”periaatteet, joiden mukaan olemme tehneet käytännön ratkaisuja, ovat oikealinjaisia”. Selvä.

Samanlaisella tavalla ehdokkaiden muuten asiallista Nato-analyysia rasittaa niiden huono argumentointi. Niinistö korostaa, että EU:n yhteisen puolustuspolitiikan kehittämisen ongelmaksi voivat muodostua (ja ovatkin muodostuneet) erimielisyydet EU:n Nato-maiden ja EU:n ei-Nato-maiden välillä. Hän kuitenkin mitätöi argumenttinsa äkkiä varoittamalla, että kansanäänestys olisi tarpeen siitä, ”haluammeko mennä pidemmälle vai emme” – tämä on enemmänkin käsien pesua kuin ulkopolitiikan johtoa. Poliitikon ongelmasta kärsii myös Haavisto, joka jokaisessa kannanotossaan korostaa, että hän ei tässä tilanteessa puolla jäsenyyttä Natossa, mutta samalla korostaa Naton rauhankumppanuuden tuomaa lisäarvoa Suomelle. Hän ei taas täsmennä, miksi jäsenyys on niin vahvasti pois suljettu, jos rauhankumppanuusyhteistyö on Suomelle niin hyödyllistä.

Kumpikin menee täysin solmuun selittäessä kuinka yhteensovitetaan laajamittainen asevelvollisuus ja tarpeelliset leikkauksiin pakottavat puolustusvoimauudistukset. Turvallisuuspolitiikassa kuitenkin ilmenee suurin ehdokkaiden välinen ero: käsitetäänkö ”turvallisuus” laajana yhteiskunnallisena käsitteenä (à la Haavisto) vai suppeammin poliittis-sotilaallisena (à la Niinistö)?

Ehdokkaat eivät haasta Suomen perinteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia pilareita: liittoutumattomuutta, laajamittaista asevelvollisuutta ja ”pieni mutta moniosaava Suomi” -hypeä. Tässä suhteessa sekä Pekka että Sauli on pienoinen pettymys. Muilla ehdokkailla on vahvempia ja persoonallisempia kantoja näihin asioihin; lyhyenä esimerkkinä Lipposen kannanotto siitä, että Suomi on länsimaa – eikä suinkaan liittoutumaton.

Koska Pekka ja Sauli tuntuvat olevan aika pitkälti samaa mieltä isoimmista ulkopoliittisista kysymyksistä, suurin erottava tekijä jommankumman presidenttiydessä ovat erot ehdokkaiden henkilökemiassa ja taustassa. Haavisto on paljon monisanaisempi vastatessaan ulkopoliittisiin kysymyksiin, mikä antaa harkitun vaikutelman. Niinisto taas on suppeampi, mutta altis koukeroisiin ilmaisuihin. Tämä kuitenkaan ei kerro paljoa ”pätevyydestä”: tosiasia on, että vaikka kummallakin on merkittävää kansainvälistä kokemusta, suurin osa siitä rajautuu pitkälti heidän omille lempialueilleen: ympäristö ja talous, joista kumpikaan ei ole presidentin toimialueen keskipisteitä.

Heidän kokemuksensa kuitenkin vaikuttavat heidän maailmankatsomukseensa. Jonkinlaisena arkipolitiikan ulkopuolelta tulevana haastajana Haavisto toisi muutosta presidentinvirkaan. On kuitenkin epäselvää, kuinka kestävää hänen tuomansa muutos olisi, etenkin jos se nojautuu puhtaasti presidentin henkilökohtaiseen arvovaltaan ja asemaan. Puheissaan Niinistö on korostanut muita instituutioita ja järjestelyjä ulkopolitiikan arjen toteuttamisessa, jopa minimoiden omaa osuuttaan muutosten aikaansaamisessa. Sinänsä tämä saattaa olla tarkempi tapa kuvailla presidentin toimivaltaa, mutta se ei ainkaan inspiroi, vaan jättää hieman koivistomaisen harmaan kuvan virasta.

Mitä tasavallan presidentin tulee lukea kansainvälisestä politiikasta?

Ulkopolitiikalla ei voi voittaa, vaan ainoastaan hävitä vaalit. Tämä vanha viisaus varmistui viimeistään eilisen Helsingin yliopistolla järjestetyn presidenttivaalipaneelin jälkeen: Mitään uusia ulkopoliittisia avauksia ei tulla näkemään, ja ehdokkaat tulevat pysymään poteroissaan. Ironista asiassa on tietty se että tulevan presidentin valtaoikeudet rajoittuvat nykyään ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ainoastaan Paavo Väyrynen on omaksunut valtakunnan virallisen foliohatun roolin avauksillaan (mm. maailmanvaluutta) ja haastanut Sauli Niinistöä tämän Nato-kannan vilpittömyydestä. Tämä asiapohjainen hiljaiselo verrattuna retoriseen ilotulitukseen tulee ymmärrettäväksi kun pitää mielessä rationaalisten ehdokkaiden – niin yleisen kuin yksittäiset – prioriteetit:

1. Tulla valituksi

2. Olla mokaamatta ja tulla valituksi ensimmäisellä kierroksella.

3. Toteuttaa jumalallinen tehtävä tulla valituksi Suomen kansan johtajaksi.

4. Päästä fiksuna ehdokkaana toisella kierrokselle ohi entisten isojen puolueiden ehdokkaiden.

5. Toivoa ettei puolueelle tule mahalaskua häkellyttävän eduskuntavaalituloksen jälkeen.

6. Kostaa maakuntien kaunaisille satraapeille Linnan-juhlakutsujen avulla.

7. Hoppas att dom ska inte glömma att jag faktiskt kandiderar också.

Kuitenkin joku ehdokkaista tulee valituksi tasavallan presidentiksi ja tulee käyttämään huomattavaa ulkopoliittista valtaa seuraavan kuuden vuoden aikana. Toivon mukaan presidentin aikahorisontti tulee vaalin jälkeen vaihtumaan, Kyllä herra ministeriä mukaillen, seuraavaan perjantaihin selviytymisestä seuraavalle vuosisadalle pääsemiseen. Viime aikaiset esimerkit kuten lähivuosille kaavailtu 10-15 ulkomaan edustuston sulkeminen, varastossa lojuvien maamiinojen tuhoaminen, ja puolustusta alas ajavat säästöt ilman selvää käsitystä mitä varten armeija on edelleen olemassa, eivät ole olleet omiaan kasvattamaan toiveita pari piirua rationaalisemmasta ulkopolitiikasta.

Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja kysyykin Daniel Dreznerin inspiroimana: mitä tulevan tasavallan presidentin tulisi lukea kansainvälisestä politiikasta? Tiettävästi ainoana suomalaisena tähän mennessä VTT Paavo Väyrynen on lukenut Fjodor Dostojevskin kirjallisen tuotannon yhden viikonlopun aikana. On sinäänsä sääli että vaikka Väyrynen pääsisi retoriikallaan toiselle kierrokselle tämä venäläisen sielunelämän itseoppinut tulkki ei kyenne saamaan taakseen kansakunnan maltillista edistysmielistä enemmistöä. Kuitenkin olipa uusi presidentti Sauli Niinistö (kuten vahvasti näyttää), Pekka Haavisto tai Paavo Lipponen Ulkopolitist tarjoaa muutaman ehdotuksen Suomen ulkopolitiikan mahdollisista painopisteistä.

Yli puoli vuosisataa myöhemmin, Max Jakobsonin Diplomaattien talvisota, on edelleen parhaiten kirjoitettuja Suomen ulkopolitiikan historiaa käsitteleviä teoksia. Jakobsonin kirjan pääanti on huomio siitä, että Suomen tulevaisuus riippuu siitä mitä Euroopassa ja maailmassa tapahtuu; viime kädessä pienen valtion ulkopolitiikka oli reagoimista  Berliinissä ja Moskovassa tehtyihin päätöksiin. Henry Kissingerin Diplomacy tarjoaa ehkä luettavimman narratiivin viime vuosisadan kansainvälisestä historiasta. Kissingerin populaarihistoria vilisee ajatuksia päätöksentekemisestä rajoitetun informaation vallitessa. Vanha realistin mukaan ulkopolitiikka ei saisi perustua oletuksiin muiden toimijoiden oletuksista, vaan viime kädessä arvioihimme eri valtioiden käytettävissä olevissa resursseista.

Suomi on saari jonka talous perustuu vientiin. Hyvinvointivaltio rahoitetaan suureksi osaksi vientiteollisuuden avulla, joten vapaakaupan ajamimisen ja kaupan edistämisen tulee olla Suomen ulkopolitiikan keskiössä. Mallia voi tässä ottaa Britannian liberaalikonservatiiviselta hallitukselta. Kuten Juhana Aunesluoman kauppapolitiikan historiasta (Vapaakaupan tiellä. Suomen kauppa- ja integraatiopolitiikka maailmansodista EU-aikaan) selviää, oli vapaakauppa ja pyrkimys yhdentyä lännen taloudellisiin instituutioihin kylmän sodan aikana erittäin poliittista ja tärkeä osa yrityksessä saavuttaa puolueeton asema. Venäjä on edelleen Suomen tärkein kahdenvälinen suhde, ja sen suurvalta-asema muokkaa suomalaista turvallisuuspolitiikkaa myönnetäänpä sitä tai ei. Hiljattain julkaistu Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimus tarjoaa mahdollisuuden tutustua Venäjän sotilaallisen kapasiteetin ja ajattelun viimeaikaisiin kehityskulkuihin.

Vaikka nykyinen presidentti on painottanut globaalia hallintaa muun ulkopolitiikan kustannuksella ja globaalin hallinnan kehittäminen ei ehkä ole samalla tavalla elintärkeää kuin kauppa- ja turvallisuuspolitiikka, on se silti edelleen paitsi Suomen intresseissä niin myös eettisyyteen ja parempaan maailmaan pyrkivän ulkopolitiikan kannalta tärkeää. Kuitenkin keinovalikoimaa olisi syytä laajentaa. Sen sijaan että Suomi tukee Nicaraguan ja Vietnamin kaltaisia regiimeja, joiden sitoutuminen ihmisoikeuksiin ja markkinatalouteen on perin kyseenalaista, tulisi kehitysyhteistyö ja vapaakauppa nähdä saman kolikon puolina. Teivo Teivaisen ja Heikki Patomäen pohdintojen lisäksi uudelle presidentille tekisi hyvää tutustua esimerkiksi Johan Norrbergin ajatuksia herättävään Globaalin kapitalismin puolustukseen.

Viimeisenä lukuvinkkinä Ulkopolitist suosittelee Ylen uutisointia siitä kuinka ‘presidentin ministeriössä’ paikataan valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa puolipalkatuilla korkeakouluharjoittelijoilla ja työelämävalmennettavilla. Jo riittävät lukuvinkit: Pasila, Porilaisten marssi.