Egyptin presidentinvaalit ja kadonnut transitio

Egyptissä kaikki alkoi lupaavasti.  Hosni Mubarakin erottua helmikuussa 2011, arabikevät oli vaatinut ensimmäisen kovan tason arabiyksinvaltiaan.  Valitettavasti, lupaavan alun jälkeen vaallankumous on ajautunut siirtymän sivuraiteelle.  Egyptin siirtymäprosessi on keskittynyt tiettyihin peruspisteisiin – perustuslainmuutos ja uusien vallankäyttäjien äänestämiseen – jotka ovat saavutettu antamatta sisältöä uusille valtuuttetuille instituutioille. Egyptin presidentinvaalit ovat näin ollen vain viimeisin osa pitkää siirtymätarinaa.

Ainakin viimeisimmän mukaan, vaalit pidetään ajallaan toukokuun lopussa (ja todennäköinen toinen kierros kesäkuussa).   Kampanja on kehittynyt hyvin nopealla tahdilla ja ennenarvaamattomiin suuntiin. Esimerkiksi, ilman erillisiä perusteluita Egyptin ylin vaalilautakunta hylkäsi 11 eri presidenttiehdokasta – mukaanlukien Muslimiveljeskunnan johtohahmon Khairat al-Shaterin, karismaattisen salafistin Abu Ismailin ja entisen tiedustelupäällikön ja eminence grisén Omar Suleimanin. Lautakunta viime tingassa palautti ehdokkuuden vain yhdelle niistä – Ahmed Shafiqille, joka oli pääministeri tammikuusta maaliskuuhun 2011.  Nyt 13 eri ehdokasta kilpailevat presidentinvirasta – ja monella eri tavalla, nyt jäljellä olevien ehdokkaiden kilpa on vasta alkanut.

Egyptin siirtymä toki heijastaa eniten Egyptin omia olosuhteita ja kehittyviä voimatasapainoja, mutta maan kulusta voi eritellä muutaman yleispiirteen jotka soveltuvat muihinkin arabikevään valtioille.

Vanha peli, uudet säännöt

Mubarakin erotessa helmikuussa 2011 tuntui siltä, että kaikki on muuttunut.  Nyt vähän yli vuotta myöhemmin on selvää, että vallankumouksen tuomat muutokset eivät ole olleet yhtä laajoja kuin alunperin arveltiin ja toivottiin.  Vallankumouksen keskeinen viesti kansalta oli, ettei Mubarakin aikainen peli enää vetele. Poistamalla Mubarakin vallasta Egyptin armeija osoitti, että he ovat samaa mieltä. Jatkuvaksi ongelmaksi on kuitenkin muodostunut uusien pelisääntöjen luominen.

Osana Mubarakin syrjäyttänyttä palatsivallankaappausta armeijan johdon muodostama SCAF (Supreme Council of Armed Forces) otti ohjat vallankumouksen jälkeisestä siirtymäprosessista. Tämä onnistui sillä ymmärryksellä, että SCAF tarjoasi muutosajaksi vakautta sillä lupauksella, että siirtymän päätyttyä he luopuisivat vallasta.  Kuten luvattu, SCAF on jatkuvasti luonut uusia sääntöjä ja rajoja siirtymäkauden edetessä.  Vaikka tämä oli välttämätöntä, sanelemat sääntönsä eivät kuitenkaan ole johdonmukaisia tai avoimia – osittain siksi, että lukuunottamatta yleistä varauksellista taipumusta, SCAF ei varsinaisesti tiedä mitä tulisi tehdä.  Paikoittain SCAF on suojannut demokraattista muutosta, tehnyt taktisia sopimuksia vakauksen suojaamiseksi, mutta myös torpedoinut joitain kantoja tai vaatimuksia, jotka se on kokenut haitalliseksi omalle asemalleen, ja haastanut riitaa läheisten liittolaisten kanssa.  Muut egyptiläiset ryhmittymät eivät suinkaan ole olleet passiivisia, vaan aktiivisesti haastaneet ja kokeilleet SCAF:n rajoja.

Tässä tilanteessa osapuolet ovat siirtymän vankia. Eri osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että nykytilanne ei ole kestävä ja siitä, että siirtymä on tärkeä ja pakollinen vaihe; kuitenkin, epäluottamuksen vallitessa osapuolten välillä zero-sum ajattelu kukoistaa, joka ei yhtään auta siirtymäprosessiin loppuunsaattamista. Haitallisimmassa muodossa tämä on ilmentynyt vaalikampanjoinnissa. Tarpeettoman monimutkainen vaaliprosessi on ollut hyvä esimerkki kakofonian loppuseurauksesta: egyptiläiset ovat käyneet kuusi eri kertaa uurnilla, hyväksymässä uuden perustuslainmuutoksia ja valitsemassa sekä ylemmän että alemman edustajahuoneet jäsenet monivaiheisissa vaaleissa.  Äänestämisenkin jälkeen demokraattisen siirtymän kulku on edelleen hämärän peitossa ja uhan alla.

Sääntöjen epäselvyys tuo myös hyvääkin.  Vallankumous on avannut Egyptin poliittisen sfäärin ennennäkemättömällä tavalla: vanhan vallan symbolit ovat kadonneet, mutta uusia ei olla vielä löydetty.  Konkreettisesti tämä ilmenee uusien puolueiden symbolivalinnnoissa – vaaleissa on voitu äänestää pölynimurin puolesta tehosekoitinta vastaan.  Vaalien näkyvä kampanjointi on herättänyt keskustelua.  Pitkällä tähtäimellä, arabikevättä seurannut vapaus poliittisessa ilmapiirissä – jopa maissa jossa ei ollut vallankumousta – johtaa uusien poliittisiin muodostelmiin ja uusien sisäpoliittisten rajojen ja sanomattomien sääntöjen luomiseen.

Poliittisten islamistien nousu ja hajaantuminen

Toinen yleisimminkin arabikevään saaman huomion kohde on ollut poliittisen islamin voimakas nousu Lähi-idässä.  Egyptissä alemman ja ylemmän edustajahuoneen vaalit olivat kiistatta islamistipuolueiden murskavoittoja: Muslimiveljeskunnan lähellä oleva Vapaus ja oikeus -puolue on suurin puolue molemmissa edustajahuoneissa, ja vanhollinen salafistipuolue al-Nour toiseksi suurin puolue. Hyvinkin kuitenkin voi olla, että edustajahuoneiden vaalit edustavat kuitenkin näiden puolueiden poliittista kohokohtaa.

Historiallisesti, islamistipuolueiden menestys on ollut suurinta ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa, mutta suosionsa on harvoin ollut yhtä kestavää.   Esimerkiksi Veljeskunnan menestyksen takana on ollut pitkä oppositiohistoria, valmiiksi muodostettu organisaatio  ja laaja tunnistettavuus – suuri valtti kun on ehdolla tusinoittain eri puolueita, mutta näiden suoma etu vähenee ajan myötä ja etenkin silloin kun on otettava vallan vastuu. Jo nyt, edustajahuoneissa islamistipuolueiden kokemattomuus on ollut paljon esillä – kuten myös puoluiden sisäiset rakoilut.

Etenkin Veljeskunnalle valta on tuottanut hankaluuksia sovittaa sisäisiä ristiriitoja.  Vaikka liike ilmoitti ettei aikoinut laittaa ketään ehdolle, Egyptin presidentinvaaleissa kolme eri ehdokasta on tavalla tai toisella sidottu Veljeskuntaan.  Jokainen heistä edustaa liikkeen sisällä hyvin eri suuntauksia: Khairat al-Shater, Veljeskunnan vankilasta vapautettu varajohtaja – ja  myös ehkä suosituin ehdokas ennen kuin hänet ehdokkuutensa kiellettiin; Veljeskunnan ”varaehdokas” ja Vapaus ja oikeus puolueen johtaja Muhammed Morsi, joka edustaa liikkeen konservatiivisempaa siipeä; ja entinen Veljeskunnan johtoryhmän jäsen Aboul Fotouh – joka hakee virkaa itsenäisenä ehdokkaana. Vaikka Fotouh ei ole Veljeskunnan hyväksymä ehdokas ja on liikkeen liberaalisiivestä, Aboul Fotouh nauttii laajasta islamistituesta, salafisteista liberaaleihin.

Veljeskunnan ohella salafistit edustuvat hyvin erilaista poliittista islamia.  Kuitenkin salafistien rooli on yllättävän monipuolinen; menestyksessään populismin ohella oli suhteellinen joustavuutensa verrattuna äärihierarkiseen Veljeskuntaan.  Oman presidenttiehdokkaansa Abu Ismailin vahva ruohonjuurikannatuksensa teki hänestä hetkellisen pop-kulttuuri-ilmiön, mutta hänen karsiuduttua salafistit ovat  valmiita kannattamaan taktisista syistä myös Aboul Fotouhia – ja nimenomaan Veljeskuntaa vastaan.

Poliittiset islamistit ovat pysyvä elementti Lähi-idän politiikassa, siinä missä kristillisdemokraatit Euroopassakin, mutta myytti heidän monoliittisuudestaan on  väärä.  Heidän tilapäinen nousu oli ennakoitavissa, kuten myös siitä seuraava lievä lasku.  Pitkällä tähtäimellä Lähi-idässä taloudelliset haasteet dominoivat, eikä siihen uskonnollinen identiteetti juurikaan auta.  Tällainen tilanne antaa neutraalimmille tahoille, kuten Egyptin presidentinvaalissa Amr Moussan kaltaiselle vanhan kaartin diplomaatille, mahdollisuuden tehdä paluun Egyptin politiikkaan.

Hallinon syvät juuret ja väärä Turkin malli

Egyptin jatkuvat ja kasvavat taloudelliset ongelmat tuovat esille hyvin erilaisen haasteen: kuinka tulisi purkaa Egyptin ancien regimen syvät juuret (”deep state”) – ne vallanrakenteet jotka kannattivat ja ylläpitivät Egyptiä vuosikymmeniä ja jo ennen Mubarakin aikaa?  SCAF, ja siinä istuvat kenraalit, ovat näiden valtarakenteen tuotteita ja joilla on hyvin selviä omia intressejä varjeltavana siirtymän aikana.  Toistaiseksi kenraalit ovat korostaneet haluvansa siviilijohtoisen hallinnon tulevan valtaan presidentinvaalien aikana, mutta on epäselvää miten he suhtautuisivat jos kyseinen hallinto ei huomioisi kenraalien intressejä.  Kiinnostava tapa vaikuttaa peliin – SCAF:n sääntöjenlaatimisen ohella – on ollut laittaa omat ehdokkaansa mukaan presidenttipeliin.  Etenkin Mubarakin oikean käden  Omar Suleimanin pikakääntyminen demokraatiksi on machiavellilaisuudessaan vailla vertaa, mutta kenraalit ovat säilyttäneet itselleen ehdokkaan Ahmad Shafiqin muodossa.  Hän tuskin voittaa, mutta hänen suosionsa ja vaalimenestyksensä antaa vanhan systeemin kannattajille tilaisuuden osoittaa painoarvoaan.

Vanhojen valtarakenteiden murtaminen on arabikevään suurin haaste; ainoastaan Tunisiassa on päästy jotenkuten tämän haasteen yli, muut vallankumouksen kokeneet maat ovat edelleen juuttuneet tähän ongelmaan.  Ajoittain arabikevään yhteydessä puhutaan niin kutsutusta Turkin mallista: kuinka voidaan sovittaa poliittinen islam ja demokraattinen valtionrakenne – viitaten turkkilaisen AK-puolueen menestykseen.  Skeptisismi on tarpeen tämän kanssa, sillä Turkin malli on tuskin ongelmaton Turkissakaan – ja turkkilaiset itse harvoin puhuvat mallin puolesta.  Ehkä kuitenkin olisi syytä olla huolissaan hyvinkin toisenlaisesta Turkin mallista, joka saattaa olla todennäköisempi: islamistien ja anti-islamistien vastakkainasettelu, jossa tasavaltalaisarmeija kokee velvollisuudekseen vahtia uutta järjestelmää omien intressiensä mukaisesti.

Jemenin epävaalit ja jatkuva kaaos

Kansainvälisen huomion valokiilan siirtyessä Egyptin ja Libyan jälkeen nyt Syyriaan, pieni Jemen on jäänyt unholaan. Viime tammikuusta asti jatkunut, arabikeväästä kumpuava rauhanomainen kansanliike on jo vuoden vaatinut pitkäaikaisen presidentin, Ali Abdullah Salehin, eroa. Marraskuussa tämä toive toteutui, sillä Saleh ilmoitti väistyvänsä virastaan ja allekirjoitti jo kauan esillä olleen siirtymäsopimuksen. Siirtymän merkkipuuna on helmikuun presidentinvaalit – joita Obama on kuvaillut mahdollisena rauhanomaisena siirtymämallina muille arabimaille (ts. Syyrialle). Kauan odotetun siirtymän ensiaskeleet ovat kuitenkin puutteellisia ja näyttävät pikemminkin vahvistavan nykyistä valtajärjestelmää kuin luovan uutta vallankumouksen jälkeistä demokratiaa.

Uuden presidentin valinta on ollut keskeinen osa pyrkimyksiä rauhoittaa Jemenin konfliktia. Salehin eroa ovat vaatineet sekä nuorisovetoinen ja rauhanomainen kansanliike (koska vastustavat korruptoitunutta valtajärjestelmää) sekä Jemenin eliitin sisäinen oppositio, joka on ryhmittynyt Islah-puolueen johtohahmoihin kuuluvan Hashid al-Ahmarin tueksi (koska haluavat asettaa itsensä aitiopaikalle Salehin-jälkeisessä Jemenissä). Sama vaatimus sisällytettiin Gulf Cooperation Councilin (GCC) ehdottamaan siirtymäsopimukseen jo toukokuussa, mutta vasta marraskuussa – maanpaon, paluun ja verisyyksien jälkeen – Saleh lopulta suostui allekirjoittamaan sopimuksen ja luopumaan virastaan.

Tällä viikolla – helmikuun 21. päivä – Jemen meni uurnille valitsemaan uutta presidenttiä. Äänestäjien valintaa eittämättä helpotti se seikka, että tarjolla oli vain yksi ehdokas –vara-presidentti Abd Rabbuh Mansur al-Hadi. Al-Hadi on kiinnostava hahmo siinäkin mielessä, että – kuten Salehista aikoinaan noustessa valtaan 1978 – hänestä tiedetään varsin vähän. Al-Hadi on ollut Salehin varapresidentti vuodesta 1994 lähtien; jossa ominaisuudessa hän on ollut enimmäkseen hiljainen. Lojaliteetin lisäksi, hänen tärkeimpiä ominaisuuksia oli se, että hän on entisestä Etelä-Jemenistä (vaikka loikkasi pohjoiseen jo vuonna 1986) ja täten sopiva hahmo symboloimaan Jemenien yhdistymistä. Vuoden 2011 Jemenin kriisin aikana hän on kahdesti ollut toimiva presidentti – kesällä Salehin siirryttyä haavoittuneena Saudi Arabiaan, ja uudestaan marraskuusta lähtien Salehin siirryttyä ”seremoniaaliseksi” presidentiksi.

Al-Hadin valinta presidentinvirkaan perustuu siihen, että hän on sekä hallituspuolue GPC:n (General Peoples Congress), että oppositiopuolueiden liittouman konsensusehdokas. Konsensusta lujittaa kolme seikkaa: ensinnäkin hän on oleellisesti sidottu regiimiin eikä voi siten irtisanoutua siitä; toiseksi, hän ei ole kuitenkaan ryvettynyt regiimin veritekoihin ja repressioon, tehden hänestä sopivan ehdokkaan hallinnon vastustajillekin; kolmanneksi, ja ehkä tärkeimmäksi, al-Hadilla ei ole omaa tukiryhmää – hänet nähdään heikkona, ja kenties manipuloitavana. Kaiken kaikkiaan al-Hadi on Jemenin eliitille oiva keulahahmo Jemenin poliittiselle siirtymälle. Fyysisesti tämä manifestoituu vaalimainosten ja kuvien kautta: al-Hadin kuvia on ilmestynyt laajalti Sana’assa, korvaten Salehin kuvia. Vastaehdokkaiden puute takaa sen, että vaalitulos on validi riippumatta äänestysprosentista. Vaalit toimivat puhtaasti muodollisena mekanismina Salehin poishivuttamiseen; ajatukseen jonka kanssa – syvän huokaisun kanssa – Salehin vastustajatkin suostuvat menemään vaaliuurnalle.

Presidenttinä al-Hadi nyt löytää itsensä johtamassa kahden vuoden siirtymäkautta. Haasteet ovat lukuisia ja puitteet ratkaista ne vähäisiä. Ensinnäkin al-Hadi tulee kohtaamaan syytöksiä epädemokraattisesta valintatavasta. Vaalien epädemokraattisuutta lisää se, että nykyinen parlamentti on valittu 2003 (uudet eduskuntavaalit oli pitää 2007, lainmuutoksen vaalit siirettiin vuoteen 2009, jolloin siirettiin vaalit vuoteen 2011 – nyt puhutaan toiveikkaasti uusista vaaleista vuonna 2014) ja heijastaa silloista voimatasapainoa, jossa katto-korkealla-seinät-leveällä valtapuolue GPC omii reippaan enemmistön paikoista.

Toinen merkittävä ongelma on se, että Saleh ei suinkaan ole vielä poissa kuvioista. Saleh on edelleen GPC:n puheenjohtaja, ja hänen sukulaisensa kontrolloivat merkittäviä osia Jemenin asevoimista (mm. tasavaltalaiskaartia). Osana siirtymäsopimusta hän ja läheiset liittolaisensa saivat syytesuojan. Suojan laajuutta edelleen määritellään, mutta näissä olosuhteissa on hankala nähdä kuinka Saleh päätyisi tuomioistuimeen. Puhtaasti institutionaalisessa mielessä Salehilla on edelleen asema Jemenissä eikä juridisia esteitä ole putinmaiselle tempaukselle takaisin presidentin virkaan 2014 vaaleissa. Huomattavaa on myös Salehin vaikutus tapahtumien kulkuun. Kuten muissa heikoissa valtioissa, Jemenissä valta ei määräydy instituutioiden mukana vaan henkilökohtaisten yhteyksien ja yhteisöjen kautta. Saleh on ollut erittäin osaava näiden tasapainottelussa, ja jos hän palaa Jemeniin niin hän jatkaa. Tämä nähtiin kesälle jolloin ehdittiin jo toivoa Salehin pysyvästi poistuneen – mutta hänen liittolaisensa onnistuivat sillä välin pelaamaan aikaa mahdollistaen Salehille paluun Jemeniin syyskuussa. Salehin schwarzeneggermaiset muistutukset siitä kuinka ”he’ll be back” tulisi ottaa vakavasti.

Kolmas ja ehkä vakavin ongelma on nykyisen konsensuksen puutteet. GCC-sopimus onnistui sovittamaan yhteen Jemenin eliitin intressit – oleellisesti al-Ahmarien ja Salehien, Saudi Arabian painavalla siunauksella ja kassanyöreillä. Kosolti puhetta on kansallisen dialogin tärkeydestä, mutta sen realisointi on edelleen kaukana. Epäonnistuneessa siirtymässä uusien väkivaltaisuuksien riski on hyvin merkittävä.

Nuorten mielenosoittajien demokraattiset pyrkimykset ovat täysin sivuutettuja nykytilanteessa. He ovat lähes vuoden jatkaneet tuloksettomasti rauhanomaisia mielenosoituksiaan, niihin kohdistetusta väkivallasta huolimatta. Samalla heidän ajamansa syvä muutos on ajautunut sivuraiteille; on epäselvää, ovatko jemeniläiset valmiita jatkamaan mielenosoituksia puutteellista konsensusta vastaan, jos sen hintana on Syyrian kaltainen polku.

Tosin, mielenosoittajien rooli voi olla jo hiipumassa Salehin sivuunastumisen seurauksena.  Monella tavalla huomattavimmat konsensuksen ulkopuolelle jäävät ovat Jemenin kapinallisliikkeet: pohjoisen al-Houthit ja etelän Hirak-liike. Kumpikin kapinallisryhmä omaa pitkän ja monimutkaisen historian suhteissa Sana’ahan, ja siksi ovat ambivalentteja suhtautumisessaan sovintoon. Kumpikin pelkää, ettei intressejään huomioida ja ovat siten valmiita aseitse turvaamaan ne. Kumpikin liike boikotoi vaaleja – etelässä vaalitoimipisteisiin hyökättiin. Al-Hadille nopein tie ongelmiin on heidän huoliensa laiminlyöminen, esimerkiksi uutta perustuslakia luodessa.

Viimeinen konsensuksen ulkopuolella oleva toimija on sellainen joka sen osaksi tuskin haluakaan: Al-Qaeda Arabian niemimaalla (AQAP). Jemen konfliktissa sivuroolissa oleva AQAP, on Jemenin turvallisuustilanteen siivittämänä käynyt aktiivista sotilaallista kampanjaa osissa Jemeniä, erityisesti Abyanin alueella. Kaaoksen avittamana myös Yhdysvallat on käynyt entistä aktiivisempaa vastakampanjaa, lennokkeiden ja jemeniläisten liittolaisten avulla. Vaikka tämä on pieni osa Jemenin kokonaiskonfliktia, AQAP:n kasvu on kuitenkin länsimaiden merkittävin huoli. On kuvaavaa, että Obaman onnittelut jemeniläisille vaaleistaan välitti henkilökohtaisesti hänen anti-terrorismista vastaava neuvonantaja John Brennan.

Jemenin kaaos on siirtynyt uuteen vaiheeseen: eliittisopu on saavutettu, puutteistaan ja sovun ulkopuolille jääneistä huolimatta. Viime kesäkuussa The Ulkopolitist arvioi, että vasta Salehin poistuttua vallasta voi todellinen neuvottelu Jemenin tulevaisuudesta alkaa.
Huomio näyttää pitävän paikkansa edelleen. Jemen kaipaa pikaisia ratkaisuja lukuisiin ongelmiinsa; hyvä paikka aloittaa olisi Jemenin kansallisen konsensuksen laajentaminen.

The Ulkopolitist ja presidentinvaalit 2012

Huomenna, sunnuntaina 5. helmikuuta 2012, valitaan Suomelle presidentti vähintään seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Vaalitaival on ollut pitkä: osa ehdokkaista on ollut esillä jo kesällä, 8 kuukautta sitten. Matkan varrella The Ulkopolitist on kommentoinut vaalikoneita, analysoinut ehdokkaita ja kritisoinut keskustelua. Tänään, vaalipäivän aattona, on aika kerrata hiukan menneitä puheenvuoroja.

 

Vaalikauden avasi syyskuussa Jussi Schumanin artikkeli, Harmaan eri sävyt, joka käsitteli EMU-keskustelua ja presidenttiehdokkaiden kantoja euroon. Juttua innoittamassa oli varsinkin presidenttiehdokas Paavo Väyrysen hurja avaus Pohjoismaisesta rahaliitosta, “Pohjolan Kruunusta”, joka jäi kenties kaikkien onneksi vain ehdotukseksi.

“On kuitekin ikäväkseen todettava, että tällä hetkellä polittisella tasolla käytävä EMU-keskustelu on Suomessa yksinkertaistavaa, visiotonta ja jämähtänyttä – toisin sanoen hyvää eurooppalaista keskitasoa.” - Jussi Schuman, Harmaan eri sävyt – EMU-keskustelu ja presidentinvaalit 26.9.2011

 

Marraskuussa oli Synkeän yksinpuhelun vuoro puuttua ulkopoliittiseen vaalikeskusteluun antamalla presidenttiehdokkaille lukuehdotuksia. Helsingin yliopistolla 15.11. järjestetyssä paneelissa ei kuultu ulkopolitiikan saralla avauksia, joten bloggaajamme koki aiheelliseksi suositella ehdoikkaille kansainvälisen politiikan merkkiteoksia vuosikymmenien varrelta, Kissingeristä Aunesluomaan.

“Mitään uusia ulkopoliittisia avauksia ei tulla näkemään, ja ehdokkaat tulevat pysymään poteroissaan. – - Tämä asiapohjainen hiljaiselo verrattuna retoriseen ilotulitukseen tulee ymmärrettäväksi kun pitää mielessä rationaalisten ehdokkaiden – niin yleisen kuin yksittäiset – prioriteetit:

1. Tulla valituksi

2. Olla mokaamatta ja tulla valituksi ensimmäisellä kierroksella.

3. Toteuttaa jumalallinen tehtävä tulla valituksi Suomen kansan johtajaksi.

4. Päästä fiksuna ehdokkaana toisella kierrokselle ohi entisten isojen puolueiden ehdokkaiden.

5. Toivoa ettei puolueelle tule mahalaskua häkellyttävän eduskuntavaalituloksen jälkeen.

6. Kostaa maakuntien kaunaisille satraapeille Linnan-juhlakutsujen avulla.

7. Hoppas att dom ska inte glömma att jag faktiskt kandiderar också.”

- Synkeä yksinpuhelu, Mitä tasavallan presidentin tulee lukea kansainvälisestä politiikasta? 16.11.2011

 

Artikkelissa Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu puolestaan puitiin ehdokkaiden Nato-kantoja sekä vaalien tiimoilla aiheesta käytyä keskustelua. Mies Ulkosuomalainen kiinnitti huomiota siihen, että ehdokkaiden parissa käytiin asiallisen Nato-keskustelun sijaan kisaa siitä, kuka ensimmäisenä ja jyrkimmin irtisanoutuu Natosta. Paavo Väyrynen esimerksi syytti kanssaehdokkaitaan Nato-kantojen piilottelemisesta.

“Kaikki ehdokkaat vastustavat Suomen Nato-jäsenyyttä tulevalla vaalikaudella.- – Nato-jäsenyyden kannattamisesta on tullut poliittinen leima, jota ehdokkaat pyrkivät kaikin keinoin välttämään.” Mies Ulkosuomalainen, Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu 23.11.2011

 

Turvallisuuspoliittisilla aiheilla jatkoi Sunnuntaistrategisti ja The Ulkopolitistin ensimmäinen vaalikonevahti. Kirjoituksessa tutkailtiin HS.fi:n vaalikonetta, ja eritoten sen Libya-osuutta. Sunnuntaistrategisti argumentoi, että vaalipaneelit usein edesauttavat keinotekoista vastakkainasettelua, joka puolestaan vääristää ulkopoliittista keskustelua.

“Helsingin vaalikone vastauksineen todennäköisesti paljastaa äärimmäisen vähän siitä, mitä mieltä ehdokkaat ovat Suomen valitsemasta turvallisuuspoliittisesta päätöksestä Libyan operaation yhteydessä. Luomalla täysin keinotekoisen vastakkainasettelun vaihtoehtojen välille, he pahimmillaan edesauttavat väärän ja yksinkertaistavan mielikuvan syntymistä” Sunnuntaistrategisti, Vaalikonevahti: Helsingin Sanomat, Libya ja kriisinhallinta 24.11.2011

 

Seuraavana vaalikonevahdin kynsiin joutui MTV3.fi:n vaalikone. Taivaanrannanmaahari kiinnitti jutussaan huomiota vaalikoneen tekniseen toteutukseen sekä ulkopoliittisiin kysymyksiin. Maikkarin vaalikone sisälsi kyllä olennaisia kysymyksiä ulkopolitiikasta, mutta myös harhaanjohtavia kysymyksiä muista aiheista. Vaalien alla The Ulkopolitist on useasti yrittänyt painottaa, että tasavallan presidentin päätäntävalta rajoittuu lähes yksinomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan – aiheisiin, joista on käyty paikoin luvattoman kehnoa keskustelua.

“Tämän, kuten muidenkin vaalikoneiden, keskeinen ongelma piileekin siinä että tärkeät ulkopoliittiset kysymykset jäävät helposti muiden, kenties suurelle yleisölle mielenkiintoisempien aiheiden jalkoihin.” Taivaanrannanmaahari, Vaalikonevahti: MTV3.fi ja presidentin tehtävä 16.12.2011

 

Ulkopoliittisen keskustelun tasosta parantamisen varaa löysi myös vieraskynäilijä, vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Kirjoituksessaan Andersson nosti esille muun muassa Nato-keskustelun puutteeita, Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan sivuuttamisen sekä Suomen asekaupasta vaikenemisen.

“Presidenttiehdokkaiden tulee selkeästi linjata minkälaisella strategialla vakautta, rauhaa ja kehitystä halutaan edistää maailmanlaajuisesti – ja keiden kanssa. Kuitenkin vaikuttaa, että presidentinvaalien kampanjoinnissa on ollut harvinaisen vaikeaa saada aikaan ulkopoliittisesti mielenkiintoista keskustelua.” – Li Andersson, The Ulkopolitistin vieraskynä 20.12.2012

 

Vaalien ensimmäinen kierroksen jälkeen, Niinistön ja Haaviston läpipääsyn varmistuttua, teki Mies ulkosuomalainen katsauksen ehdokkaiden ulkopoliittisiin kantoihin – vain todetakseen etteivät ne eroa juurikaan. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota myös puolivillaisiin perusteluihin, koukeroisiin ilmaisuihin sekä dogmaattisuuteen. Juttu onkin mainio yleiskatsaus Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun!

“Yleisesti ottaen ja jopa hieman yllättäen ehdokkailla on loppujen lopuksi hyvin paljon yhteistä: kumpikin suhtautuu Euroopan unioniin positiivisesti, kannattaa Suomelle aktiivista ulkopolitiikkaa, on konservatiivinen suhtautumisessaan Venäjää kohtaan ja korostaa viennin tärkeyttä. – - Ehdokkaat eivät haasta Suomen perinteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia pilareita: liittoutumattomuutta, laajamittaista asevelvollisuutta ja ”pieni mutta moniosaava Suomi” -hypeä. Tässä suhteessa sekä Sauli että Pekka on pienoinen pettymys.” Mies ulkosuomalainen, Kaksi ehdokasta, yksi ulkopolitiikka 27.1.2012

 

Niinistön ja Haaviston turvallisuuspoliittisia kantoja puolestaan tarkasteli (kukas muukaan kuin) Sunnuntaistrategisti. Varsin kattavassa analyysissä kuvataan – kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteitä käyttäen – Pekka Haavisto liberaalina institutionalistina ja Sauli Niinistö melko tyylipuhtaana realistina. Haavisto korostaa uhkien monimuotoisuutta sekä turvallisuuskäsitystä Niinistön keskittyessä perinteisempään maanpuolustukseen, kukin siis omaa koulukuntaansa edustaen. Sunnuntaistrategisti olikin poikkeuksellisesti varsin tyytyväinen turvallisuuspoliittisista aiheista esitettyihin kantoihin:

“Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. – - [Niinistön ja Haaviston kannat] antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.” Sunnuntaistrategisti, Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin 28.1.2012

 

The Ulkopolitistin viimeisin vaaliaiheinen kirjoitus oli Synkeän yksinpuhelun alkuviikosta julkaistu artikkeli presidentin perustuslaillisesta asemasta. Kirjoituksen mukaan presidentin valtaa karsitaan huomattavasti 1. maaliskuuta voimaan astuvan perustuslain muutoksen myötä. Synkeä yksinpuhelu kuitenkin huomauttaa, että nimitysoikeuden ja arvojohtajuuden kautta presidentillä voi vielä olla todellista vaikutusvaltaa.

”Presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa, ei omaa sananvaltaa EU:n suhteen eikä saa enää nimittää kansliapäälliköitä… onko hän täysin vallaton? Ei. Vahvalla mandaatilla valitulla suositulla presidentillä on luonnollisesti paljon pehmeää epävirallista vaikutusvaltaa. Tämän lisäksi tasavallan presidentillä säilyy iso osa tämän vaikutusvallan kovasta ytimestä, nimittäin nimitysvallasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen.” Synkeä Yksinpuhelu, Perustuslain muutos ja puolivallaton presidentti Niinistö? 1.2.2012

 

Vuoden 2012 presidentinvaalien seuraaminen on huomisen jälkeen takanapäin, ja sitten onkin taas aika siirtyä uusiin aiheisiin. Näillä puheilla ja näillä teksteillä The Ulkopolitist kiittää ja kuittaa näiden vaalien osalta!

Lopuksi, kansalaiset, muistakaa käyttää äänioikeuttanne! Oheisessa kuvassa äänestysohjeet: