Propagandistin kuolema

Kuten laajasti Suomessa (Uusi Suomi, HS, YLE) ja maailmalla uutisoitiin, amerikkalaissyntyinen radikaali islamisti Anwar al-Awlaki seurueineen sai vahvistamattomien raporttien mukaan surmansa Yhdysvaltojen syyskuun 30. suorittamassa iskussa al-Jawfissa, Jemenissä. Seurueeseen kuului myös englanninkielisen Inspire-lehden luoja ja toimittaja Samir Khan. Symbolisesti tärkein isku sitten Osama bin Ladenin eliminoimisen Abottabadissa alkukesästä - al-Awlakin eliminoiminen on saavuttanut suuresti mediahuomiota, mutta iskun seuraukset ovat vielä epävarmat. Oliko Awlakin – ja Khanin – eliminoiminen viimeisin virstanpylväs taistelussa al-Qaidaa sekä sen sisarjärjestöjä vastaan, kuten Presidentti Obama totesi?

Mahdollista analyysia Awlakin menetyksen merkityksestä vaikeuttaa huomattavasti se, että varmaa tietoa Awlakin asemasta al-Qaidassa sekä sen sisarjärjestössä Arabian niemimaan al-Qaidassa (al-Qaida in the Arabian Peninsula, AQAP) ei ole. Mm. norjalainen jihadismia tutkiva Thomas Hegghammer on identifioinut Awlakin olleen AQAP:n ulkoisten operaatioiden johtaja, Jemen-tutkija Gregory Johnsenin väittäessä Awlakin olleen marginaalinen hahmo järjestössä. Mielenkiintoista kyllä, Awlaki ei ollut, kuten Johnsen väittää, AQAP:ssa johtavassa asemassa niin operatiivisesti, uskonnollisesti kuin ideologisestikaan.

Tästä huolimatta Awlakin nimi on yhdistetty useisiin terrori-iskuihin länsimaissa AQAP:n ulkomaisten toimintojen johtajana (“Head of Foreign Operations”). Mm. Nidal Malik Hasanin, Umar Farouk Abdulmutallabin, Faisal Shahzadin ja Roshonara Choudryn iskujen epäillään olevan ainakin osittain Awlakin inspiroimia. Awlakin alaisuudessa toiminut ulkomaisten toimintojen yksikkö, jonka alaisuudessa myös Samir Khan – Inspire-lehden luoja – todennäköisesti toimi, oli kuitenkin Hegghammerin mukaan fyysisesti erillään muusta organisaatiosta, jota indikoi myös se, että ilmaisku suoritettiin al-Jawfissa samaan aikaan kuin AQAP:n toiminta on keskittynyt Abyaniin.

Onkin tärkeää huomioida, että AQAP:n tavoitteet eivät ole puhtaasti – tai edes enimmäkseen – globaaleja. Kuten West Point CTC:n äskettäin julkaisema raportti toteaa, järjestön tavoitteet ovat jaoteltavissa paikallisiin, alueellisiin ja osittain globaaleihin. Johtuen Awlakin sujuvasta englannin kielen taidosta, useat asiantuntijat ovat korostaneet AQAP:n globaalin toiminnan sekä Awlakin merkitystä organisaatiossa (esimerkkinä Rafaello Pantoluccin raportti heinäkuulta), mikä – kuten Hegghammer toteaa – ei ota huomioon järjestön kansainvälisen toiminnan eristämistä järjestön päätoiminnoista, ja osaltaan selittää Awlakin aseman ja vaikutusvallan korostamista mm. akatemiassa ja mediassa.

Awlakin tärkeyden määritti se, että hän kykeni saavuttamaan laajan yleisön. Tämä tekee Awlakin tarkan roolin määrittämisen al-Qaidassa tai AQAP:ssa toissijaisen tärkeäksi. Kuten Pantolucci kirjoittaa (p.14), Awlakin kielitaito ja keskivertojihadistia laajempi näkemys länsimaalaisesta pop-kultuurista näkyy hänen propagandassaan, jota on muokattu kohdeyleisölle – länsimaissa asuville nuorille – sopivaksi. Hänen alaisuudessaan toiminut ulkomaisten toimintojen yksikkö mitä todennäköisimmin koostui yhtälailla länsimaisen yhteiskunnan tunteneista radikalisoituneista musliminuorista, kuten Khanista laajentaen kuilua AQAP:n ja sen ulkomaisten toimintojen yksikön välillä. Tätä indikoi myös Awlakin rajallisesti saama huomio Lähi-idässä, erityisesti arabikevään jälkeen. Toinen syy epäillä tätä on AQAP:n julkaisujen – Khanin Inspiren sekä organisaation pääjulkaisun Sada al-Malahimin – erilainen formaatti ja sisältö.

Näin ollen Awlakin ja Khanin kuolema vaikuttaa äärimmäisen vähän, jos ollenkaan – AQAP:n paikalliseen ja alueelliseen toimintaan. Sen sijaan ulkomaisten toiminnan yksikkö menetti kaksi tärkeintä propagandistiaan. Australialainen al-Qaida tutkija Leah Farrall kuitenkin muistuttaa aiheellisesti, että Khanin ja Awlakin merkitystä järjestössä – niin AQAP:ssa kuin al-Qaidassa itsessään ei tulisi korostaa aiheettomasti. Heidän merkityksensä globaalille jihadiliikkeelle perustuu kykyyn kommunikoida globaalin jihadismi ideologiaa länsimaisille nuorille, nauhoitteiden ja tekstien muodossa Awlakin tapauksessa, ja Inspiren kautta Khanin tapauksessa – ei heidän sisäisestä tärkeydestään AQAP:lle tai al-Qaidalle.

Awlakin ja Khanin luoma taktinen etu  al-Qaidan strategian toteuttamiselle on kuitenkin huomattava. Ottaen huomioon järjestön marginalisoitumisen Lähi-idässä – mikä alkoi jo ennen arabikevättä – sekä viimeaikaiset menetykset mm. Abu Hafs Al Najdin, Younes al-Mauretanin, Iliyas Kashmirin sekä Atiyah Abd al-Rahmanin muodossa, järjestö on entistä riippuvaisempi länsimaissa tapahtuvasta ruohonjuuritason jihadismista.  Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että Awlakin propagandistiset taidot edustivat tärkeää taktista vahvuutta globaalille jihadiliikkelle ruohonjuuritason jihadistien rekrytoimiseksi ja inspiroimiseksi länsimaissa.

Vaikka Khanin menetyksen myötä Inspire-lehti saattaa olla tiensä päässä, sen ollessa puhtaasti hänen pitkäaikainen projektinsa, Awlakin menetys tuskin tarkoittaa hänen propagandistin taitojensa täydellistä menetystä. Olettaen, että raportit Awlakin ja Khanin kuolemasta pitävät paikkansa, hänen nauhoitteensa, luentonsa ja tekstinsä jatkavat elämäänsä niiden ollessa helposti saatavissa verkossa, ja ne saattavat jopa tulla entistä suositummiksi, mikäli Awlaki vahvistetaan marttyyriksi. Vaikka on epätodennäköistä, että Awlakin ympärille kasvaisi samanlainen henkilökultti kuin 80-luvun lopulla Pakistanissa surmatun globaalin jihadiliikkeen isän, Abdullah Azzamin ympärille, lienee todennäköistä, että Awlakin arvovalta jihadipiirien sisällä tulee kasvamaan, mikä nostaa hänen suosiotaan, ainakin väliaikaisesti myös radikalisoituneiden nuorien keskuudessa.

On ennenaikaista julistaa, jälleen kerran, al-Qaidan tai laajemmin globaalin jihadiliikkeen olevan köysissä. Vaikka nimekkäiden jihadistien – kuten bin Ladenin ja Awlakin eliminoiminen – edustavat selvää taktista voittoa, yksittäisten militanttien eliminoimista ei tulisi sekoittaa strategiseen edistykseen taistelussa globaalia jihadismia vastaan.  Awlakin kyky rekrytoida “hyödyllisiä idiootteja” jihadisteiksi oli huomattava, ja hänen propagandansa tulee jatkamaan elämäänsä saatavilla olevien kirjoitusten ja nauhoitusten kautta. Uhka länsimaita ja erityisesti Yhdysvaltoja kohtaan heikkenee, mutta ei lopu. Näin ollen, Awlakin mahdollisen kuoleman pohjalta voidaan vetää rajatusti johtopäätöksiä. Tällä hetkellä selvää on vain se, että vaikka AQAP:n eristetty kansainvälinen operaatiokapasiteetti sai suuren iskun, al-Qaidalle Awlakin menetys on etupäässä puhtaasti strateginen, menetyksen merkityksen ollessa vielä epävarma, mutta rajoittuen propagandan tuottamiseen.  Menetyksen merkityksen määrittää lopulta se, miten al-Qaida ja globaali jihadiliike kykenee strategisesti sopeutumaan näkyvän propagandistinsa kuolemaan.

Etelä-Libanon: Sota, jota ei käytykään

Tänä kesänä piti käydä sota. Totta, sodittiinhan Libyassa, Somaliassa ja monessa muun maailman nurkassa, mutta se sota, jota vahvasti ennustettiin viime vuona, ei toteutunut. Tämän sodan olisi pitänyt tapahtua etelä-Libanonissa, Israelin ja islamistisen Hizbollah-järjestön välillä.

Osapuolten viime mittelö vuonna 2006 oli tuhoisa eikä ratkaissut mitään. Huimasta sotilaallisesta ylivoimastaan huolimatta Israel ei kyennyt kukistamaan Hizbollahia eikä tukahduttamaan raketti-iskuja Israeliin. Hizbollahiakaan ei tosin voi voittajaksi kutsua; merkittävien tappioiden lisäksi sodan aiheuttama tuho söi järjestön suosiota. Sodan jälkeen kumpi osapuoli on valmistautunutkin seuraavaan.

Viime vuonna ennustettiin innokkaasti, että kesällä 2011 käytäisiin uusintakierros. Ennustukset saivat puhtia siitä, että viime elokuussa puutarharointi Israelin ja Libanonin rajalla johti ampumavälikohtaukseen. Ennustettua sotaa ei kuitenkaan tullut. Merkittävin syy tähän on ollut arabikevään ennalta arvaamaton synty ja vielä arvaamattomampi kulku; suurin jarru ovat etenkin Syyriassa jatkuvat väkivaltaisuudet ja siitä seuraava kiusallinen tilanne Hizbollahille.  Tätä suvantoa hyödyntäen The Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja vieraili etelä-Libanonissa.

On kolme ihmistä, joihin jatkuvasti törmää etelässä: Nabih Berri (Amal-puolueen johtaja), Hassan Nasrallah (Hizbollahin johtaja), ja Musa al-Sadr (sekä Amalin, että Hizbollahin henkinen johtaja).

Musa al-Sadr on iranilaistaustainen imaami, joka ensimmäisenä yritti poliittisen järjestäytymisen kautta parantaa shiialaisyhteisön asemaa Libanonissa 1960- ja 70-luvulla. Hän katosi mystisissä olosuhteissa Libyan-vierailun yhteydessä 70-luvun lopulla (Gaddafin uskotaan murhauttaneen hänet). Sadrin perustamasta poliittisesta liikkeestä irtaantui Amal-miliisi, josta myöhemmin kehittyi itsenäinen sekulaarinen, mutta shiia-vetoinen poliittinen puolue. Amalista taas irtaantui islamistinen siipi 80-luvulla, ns. islamistinen Amal, josta lopulta kehittyi Jumalan puolue – Hizbollah. Libanonin shiialaisille – ja Hizbollahille ja Amalille – Musa al-Sadr on sopiva kompromissisymboli, joka korostaa näitä yhteisiä juuria ja laajempaa vastarinnan ja shiiayhteisön kehittymistä.

Amalin ja Hizbollahin suhteet eivät ole kuitenkaan aina olleet ruusuisat. Etelä-Libanon on pitkälti Amalin kotitannerta siinä, missä Bekaa-laakso on Hizbollahin. Hizbollahin juuret eivät ole yhtä syviä etelässä, mutta sen suosio on sielläkin merkittävä. Nyt kumpikin puolue elää tietyssä symbioosissa samassa poliittisessa liittoutumassa, ja laajemmalti Libanonin shiialaisyhteisössä, mutta kilpailuhenkisyys elää edelleen.

Yksi tapa kilpailla on vastarintauskottavuus. Marttyyrien muistokuvia ja -julisteita näkee jatkuvasti. Vanhimmat niistä ovat haalistuneita ja niistä hädin tuskin erottajaa vainajaa. Mutta muistokuvat ovat aina puoluekuvin varustettuja, ja usein vierekkäin on jopa kilpailevia julisteita Amalin ja Hizbollahin marttyyreista.

Marttyyrijulisteiden lisäksi vastarinta on myös hyvin moderniin tyylin kaupallistettu. Tässä suhteessa Hizbollah on valovuosia Amalia edellä. Siidonin lähellä sijaitseva Mleetan vastarintamuseo, Hezbollahin rakentama disneyfioitu versio etelä-Libanonin konfliktista, on kuulemma kiinnostava (on suhteellisen hankala kuvitella kuinka se ei voisi olla), mutta ei sijainnut kirjeenvaihtajamme polulla tällä kertaa.

Mleeta ei ole ensimmäinen laatuaan. Vastaavanlainen museo oli jo pystytetty aikaisemmin Beirutiin, joskin se oli huomattavasti propagandistisempi. Toinen samankaltainen on miehitysaikainen ja varsin pahamaineinen Khiamin entinen vankila. Israelin vetäydyttyä vankila toimi museona vuosina 2000 – 2006. Tämä ei näemmä miellyttänyt Israelilaisia: vankila tuhottiin vuoden 2006 sodassa.

Beaufortin linnasta on upeat näkymät Litani-joen syvään laaksoon ja suureen osaan etelä-Libanonia. Kirkkaana päivänä linnasta näkee kaukaisuudessa siintävän Syyrian vuoriston ja ehkä hyvällä mielikuvituksella Hermonvuoren Golanin kukkuloilla.

Upeiden näkymien johdosta linna on ollut lähes jatkuvassa sotilaskäytössä sitten sen rakentamisen joskus ristiretkeläisaikana. Linna oli alun perin Libanonin armeijan käytössä, mutta sisällissodan aikana palestiinalaismiliisit käyttivät linnaa tukikohtanaan ennen kuin Israelin armeija valloitti sen vuonna 1982. Siitä lähtien Beaufortin linna oli Israelin armeijan käytössä vuoden 2000 vetäytymiseen asti. Vetäytymisen jälkeen jo silloin raunioitunut linna tuhottiin lähes totaalisesti. Nykyään linnasta on hädin tuskin jäljellä raunioita, mutta näiden raunioiden päällä liehuu Hizbollahin lippu.

Tilanne etelä-Libanonissa ei ole kestävä. Syyt miksi sotaa ennustettiin tälle kesälle ovat edelleen päteviä.  Nyt varoitetaan, että sota syttyykin ensi vuonna. On esitetty, että mahdollisena casus bellina voisi toimia uusi maakaasulöytö Israelin ja Libanonin kiistellyllä merirajalla. Oli syy mikä tahansa on varmaa, että uusi sota olisi vähintään yhtä tuhoisa, jos ei paljon tuhoisampi kuin viime kierros.