Sota, julkinen keskustelu ja suhteellisuusperiaatteen ongelmat

Englantilaissa New Statesman lehdessä oli viime viikolla Alan Johnsonilta varsin mielenkiintoinen kirjoitus Gazan konfliktista, joka käsitteli Israeliin usein kohdistunutta kritiikkiä siitä, kuinka sen voimankäyttö oli edellisessä(kin) Gazan konfliktissa suhteetonta. Asymmetrisessa sodankäynnissä tämä ei ole harvinaista, toisen osapuolen ollessa sotilaallisesti huomattavasti vahvempi, joka heijastuu toisen osapuolen tavassa sotia. Konventionaalisen sotilaallisen voiman tasapainon puuttuessa heikompi osapuoli pyrkii strategisessa käyttäytymisessään vähentämään tai jopa eliminoimaan konventionaalisen voiman epätasapainon käyttämällä epäkonventionaalisia keinoja sodankäynnissään, kuten terrorismia, sissisodankäyntiä ja oman sotilaallisen kapasiteettinsa sijoittamista siviiliväestön keskuuteen.

Kuten Johnson toteaa, konfliktin uhrilukuja katsomalla syytöstä on helppo ymmärtää: viimeisimmässä konfliktissa uhriluvut olivat viisi Israelilaista ja yli 130 palestiinalaista, ja edellisissä konflikteissa erot uhriluvuissa ovat olleet suurempia. Nämä erot ei kuulosta kovin suhteellisilta. Saman argumentin on Suomessa esittänyt muun muassa Sadek Elwan sekä ICAHD:n Bruno Jäntti taannoisessa A-studio: Talkissa. Jättäen huomiotta ohjelman ideologisen vastakkainasettelun tuomat ongelmat – joiden myötä keskustelu keskittyi lähinnä eri osapuolten ideologisten narratiivien edistämiseen ja keskinäiseen sormella osoitteluun – ja analyyttisten, kokonaiskuvaa selventävien puheenvuorojen puutteen, ohjelman perustella on helppo olla samaa mieltä Johnsonin kanssa siitä, kuinka suhteellisen voimankäytön käsite ja sen soveltaminen on ollut ongelmallista julkisessa keskustelussa.

Sotien ja sodankäynnin sääntöjen kodifioinnin taustalla on ollut kansainvälisen yhteisön kollektiivinen halu luoda universaalisti hyväksytyt ja sovelletut parametrit sotimiselle – käsitellen hyväksyttyjä syitä käydä sotaa, hyväksyttäviä tapoja käydä sotaa ja jopa hyväksyttäviä asejärjestelmiä, joita sodassa voi käyttää – sodista johtuvien lieveilmiöiden vähentämiseksi. Sodankäyntiä koskevan lain kannalta keskeisessä roolissa olevaa suhteellista voimankäyttöä voi määrittää oikeutetun sodan teorian (Just War Theory, JWT) ja kansainvälisen lain kautta. Laillisesti suhteellisen voimankäytön määritelmä tulee Geneven sopimuksista, jossa määritellään suhteellinen voimankäyttö siten, että sen aiheuttama haitta siviileille ei saa ylittää odotettua sotilaallista etua, jota voimankäytöllä pyritään saavuttamaan. JWT:ssä suhteellinen voimankäyttö määritetään tarkemmin suhteessa syihin käydä sotaa (Jus ad bellum) ja sodankäynnin tapaan (Jus in bello). Ensimmäinen määrittää suhteellisuuden siten, että sodan kautta saatujen etujen on oltava suhteellisia sen aiheuttamiin haittoihin. Sodankäynnissä voimankäytön suhteellisuutta määrittää periaate, jonka mukaan hyökkäystä ei voi tehdä (sotilaalliseen kohteeseen) mikäli siitä nähdään ennalta koituvan suurempaa haittaa – siviilikuolonuhrien ja loukkaantuneiden muodossa – kuin mitä sotilaallisen iskun tuoman hyödyn arvoidaan olevan.

Ensimmäinen ongelmana tässä kuitenkin on, että sodankäynti harvoin rajaa itseään universaaleihin periaatteisiin. Tapaa – ja syitä – joilla sotilaallista voimaa käytetään muokkaavat muun muassa sitä ympäröivät poliittiset, taloudelliset, yhteiskunnalliset, kulttuurilliset ja sotilaalliset olosuhteet, sekä tapauskohtaiset strategiset ja poliittiset tavoitteet, jotka ovat valtioiden harjoittaman instrumentaalisen sodankäynnin keskiössä. Tämän vuoksi sotaa ja sodankäyntiä koskevan kansainvälisen lain sovellettavuuden erityyppisiin aseellisiin konflikteihin koetaan vaihtelevan valtioiden toimesta – varsinkin ottaen huomioon sen, että pitkittyneille konflikteille, kuten Gazaa ja etelä-Libanonia ympäröiville konflikteille muodostuu usein omat kirjoittamattomat sääntönsä. Näissä tilanteissa sotilaallista voimaa käyttävät valtiot saattavat nähdä kansainvälisen lain olevan ristiriidassa sen tavoitteenasettelun kannalta sopivan sodankäynnin kanssa, jolloin ne siirtävät energiaansa joko kansainvälisen lain tulkitsemiseen sen sodankäyntiä oikeuttavalla tavalla, tai tulkintaan, jonka mukaan kansainvälinen laki ei päde tietynlaisissa tilanteissa (valtioita vastaan toimivat territoriaaliset aseelliset ryhmittymät pyrkivät usein sitä vastoin käyttämään kansainvälistä lakia propagandistisena lyömäaseena). Voimakkaimmin nämä ristiriidat ovat olleet havaittavissa äskettäisen Gazan konfliktin tapaisissa asymmetrisissä konflikteissa, joissa vastakkain ovat asettuneet hyvin koulutetut, varustetut ammattiarmeijat sekä epäkonventionaalisia keinoja suosivat aseelliset ryhmittymät. Johtuen osapuolten välisestä voimaepätasapainosta, heikompi osapuoli pyrkii usein kaventamaan konfliktin voimaepätasapainoa taistelemalla keinoin, joka hyödyntää vahvemman vastustajan rajoituksia ja heikkouksia – ja yksi näistä heikkouksista varsinkin kehittyneille valtioille on kansainvälisen lain ja sodankäynnin todellisuuden välinen ristiriita.

Oman lisänsä tähän dynamiikkaan tuo suhteellisuus-periaatteen toinen merkittävä ongelma: sitä ympäröivät käsitteelliset epäselvyydet konflikteja käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, ja erityisesti käsitteen tulkitseminen ilman sen laillisen määritelmän huomiointia, kuten Amichai Cohen kirjoittaa. Jälkimmäisen kannalta Jäntin ja Elwanin kommentit A-talkissa, jossa rinnastettiin Israelin siviiliuhrien määrää palestiinalaisuhrien määrään (Jäntti) sekä Israelin ja Hamasin sotatoimet toisiaan kohtaan (Elwan), toimivat esimerkkeinä käsitteellisistä epäselvyyksistä, jossa periaatteen laillinen määritelmä vaihdetaan määrälliseen rinnastukseen. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, ettei heidän kritiikeillään ole pohjaa vaan sitä, että siviiliuhrien määrän tai sotatoimien laadun keskinäistä vertaamista ei voi suoranaisesti sitouttaa suhteellisen voimankäytön periaatteeseen, joka on sidoksissa sotatoimista oletettavasti saatuihin hyötyihin sekä siitä aiheutuviin haittoihin siviiliväestölle.

Ongelmallisesti suhteellisuus-periaatteesta puhuttaessa on myös tunnustettava, kuinka subjektiivinen se määritelmällisesti on monilta osin. Esimerkiksi sotilaallisten hyötyjen ja siviiliväestöön kohdistuneiden haittojen määrällistäminen – ja sitä kautta keskinäinen vertaaminen – on äärimmäisen vaikeaa erityisesti sotatoimien aikana, jolloin tietoa yksittäisistä operaatioista, niiden tavoitteista ja ennakoiduista hyödyistä on saatavilla vähän (samanaikaisesti kansalaisjournalistien ja aktivistien kautta sotilaallisten operaatioiden seuraukset siviiliväestölle ovat nähtävillä pikaisesti sosiaalisen median välityksestä, monelle konkretisoiden sodankäynnin haittavaikutukset mutta jättäen hyvin epäselväksi sen hyödyt). Sodan kaaoksessa ulkopuolisen tarkkailijan tilannetaju on kovalla koetuksella, ja argumentit suhteellisuuden puolesta tai vastaan tehdään usein puutteellisin tiedoin.

Tämä on omiaan luomaan tilanteen, jossa molemmat osapuolet, ja osapuolten kantoja edustavat ulkopuoliset toimijat pyrkivät edistämään tiettyjä narratiiveja totuutena, mitä kautta esimerkiksi edellisessä Gazan konfliktissa sosiaalisessa mediassa käyty narratiivisota oli varsin luontainen ja odotettavissaoleva kehitys (asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Jarno Limnéllin ja Lilly Korpiolan kommentteihin A-studio: Streamissa), joka tulee mitä todennäköisimmin korostumaan tulevaisuudessa. Tässä yhteydessä suhteellisuusperiaatteen käytön tarkoitus ei kuitenkaan enää ole säännellä sotaa ja sodankäyntiä laillisena periaatteena vaan toimia retorisena työkaluna, jonka tehtävänä on edistää eri osapuolten luomia narratiiveja sodankäynnistä ja sitä ympäröivästä poliittisesta todellisuudesta.

Ajatuksia modernista sodasta

Ei näin. Kuvan pohjalta on vaikea ymmärtää, mitä se yrittää selventää.

1990-luvun jälkeen sodasta on muodostunut kaksi laajalti hyväksyttyä oletusta, jotka vaikuttavat tänä päivänä niin sodan tutkimukseen kuin sodan ymmärtämiseen osana kansainvälistä politiikkaa. Ensimmäinen näistä oletuksista on se, että valtioiden välinen sota on vähentynyt radikaalisti maailmanpolitiikassa, sen ehkä ollen jopa matkalla historian romukoppaan. Toinen oletus on se, että sodan luonne, eli tapa jolla sotia käydään, on kylmän sodan jälkeen läpikäynyt muutoksen, ja sitä ei voida enää ymmärtää länsimaille tyypillisen clausewitzilaisen sodan käsityksen kautta.

Siinä missä ensimmäinen kysymys on ollut erityisesti kansainvälisen politiikan tutkijoiden (ja satunnaisen pop-markkinoille kirjoittavan tieteilijän) hampaissa – unohtamatta myös suomalaista blogosfääriä, kysymykseen sodan luonteen  muutoksesta ollaan erityisesti paneuduttu strategisen tutkimuksen harjoittajien piirissä.  Viime vuonna aihetta pohtimaan ilmestyi kaksi esseekokoelmaa, norjalaisten Karl Erik Haugin ja Ole Jorgen Maaon toimittama Conceptualising Modern War (Hurst, 2011) sekä Iso-Britannian sotahistoriotsijoiden kiistämättömän kuninkaan Hew Strachanin sekä hänen kollegansa Sibylle Scheipersin toimittama The Changing Character of War (Oxford University Press, 2011).

Kirjat lähestyvät samaa kysymystä, mitä sota tänä päivänä on, eri tavoin. Maaon ja Haugin esseekokoelmassa pääosassa on sodan tulkitseminen tänä päivänä yleisten käsitteiden kuten uusien sotien ja neljännen sukupolven sodankäynnin kautta. Kirjassa mietitään miksi ja miten näitä käsitteitä on käytetty länsimaisessa kirjallisuudessa ja asevoimissa. Strachanin ja Scheipersin toimittama esseekokoelma on taas sidottu Oxfordissa toimineeseen sodan luonteen muutosta tutkivaan ohjelmaan, jonka tarkoitus on tutkia sodan muutosta monitieteellisesti, mm. historiallisista, filosofisista, ja eri yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. Näin ollen kirjan keskipisteessä on kysymys, mikä tarkalleenottaen on muuttunut.

Maaon ja Haugin strategia-painotteisempi kirja jakautuu kolmeen osaan, jolle alkutahdit lyö Hew Strachan alkusanoillaan, jotka muistuttavat läheisesti tätä kirjoitusta vuodelta 2006. Ensimmäinen osio käsittelee modernin sodankäynnin keskeisiä konsepteja, asymmetristä sotaa, neljännen sukupolven sotaa sekä Mary Kaldorin uutta sotaa. Kirjan käytännönläheisyys – useat kirjoittajista ovat palvelleet maidensa asevoimissa – näkyy toisessa osiossa, jossa pyritään selittämään, miten nämä konseptit ovat heijastuneet käytännössä, ja erityisesti miten näiden käsitteiden avulla on yritetty voittaa moderneja konflikteja. Kirjan viimeisessä osiossa tarjotaan muutamia hajanaisia mietteitä, mm. David Kilcullenin toimesta, siitä mitä moderni sota tänä päivänä pitää sisällään.

Kirjan vahvinta antia on niiden paneutuminen käsitteisiin, joiden suosio on ollut merkittävää viimeisen 20 vuoden aikana. Yksi kirjan keskeisimmistä argumenteista onkin olemassa olevien konseptien kykenemättömyys selittää modernien aseellisten konfliktien monimuotoisuutta ja moniulotteisuutta. Osansa tästä saavat erityisesti neljännen sukupolven ja uusien sotien kannattajat (jälkimmäisen teorian ongelmia ja suosiota kuvastaa se, että sille on omistettu kokonainen kappale myös Strachanin ja Scheipersin kirjassa). Mary Kaldorin uusiin sotiin kohdistuva kritiikki alleviivaa muun muassa, kuinka hänen analyysinen kehyksensä ei suoranaisesti analysoi sotaa tai sodankäyntiä vaan niiden taustalta löytyviä poliittisia, kulttuurillisia, sosiaalisia ja taloudellisia syitä, ja kuinka hänen analyysinsä väärinymmärtää – joko tahallisesti tai tahattomasti – Clausewitzin teoreettista viitekehystä siitä, mitä sota on ja voi olla (asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua tähän Bart Schuurmanin kirjoitukseen).

Beatrice Heuserin arvioon  kirjasta on helppo todeta. Kirjan takakannessa ollevassa suosituksessaan hän toteaa teoksen merkittävimmän ominaisuuden olevan se, että se keskittyy paljastamaan tämän hetkisen analyyttisen käsitteistön älyllisesti enemmän ja vähemmän hatarampia ideoita.  Pyyhkeitä kirjalle on kuitenkin jaettava siitä, että se jättää valtioiden väliset sodat käsittelemättä. Vaikka näiden sotien esiintyminen onkin harventunut 1990-luvun jälkeen – toisaalta Strachanin ja Scheipersin kirjassa väitetään tämän olevan yleinen harhakuva, johtuen nykyisten valtioiden välisten sotien rajoittumisesta pikkukahakoihin – valtioiden väliset konfliktit on vielä merkittävä uhkakuva monille kansallisille armeijoille, ja vielä useamman valtion asevoimien päätehtävänä on valtion suvereniteetin ja territorion turvaaminen muilta valtioilta.

Strachanin ja Scheipersin toimittavan kirjan lähtökohdat ovat huomattavasti kunnianhimoisemmat. Monitieteellisen esseekokoelman tarkoituksena on kartottaa, mikä sodassa oikeastaan on muuttunut. Tämän kysymyksen taustalla oli ohjelman osanottajien jaettu näkemys siitä, kuinka suurin osa nykyisistä konsepteista pohjautui huonoon tai pinnalliseen historiantulkitsemiseen – joka korosti tietynlaisia konflikteja ja strategisia käyttäytymismalleja toisten kustannuksella – hämärtäen sitä, mikä oikeasti on muuttunut ja mikä vaan näyttää siltä, että se olisi muuttunut, sekä usein analyyttisesti puutteelliseen strategiseen ajatteluun, mikä oli Maaon ja Haugin kirjan ytimessä, jonka johdosta sodan luonteen ja sen muuttumisen kartoittaminen on ollut ongelmallista.

Kansainvälisen politiikan opiskelijalle kirjan mielenkiintoisinta antia on se, ettei monet historiallisemman näkökulman omaksuneista kirjoittajista eivät usko sodan muuttuneen merkittävästi edes 1990-luvun jälkeen, vaan jatkuvuus on ollut vaihtelevuutta näkyvämpää. Tästä huolimatta monet näkevät, kuinka sodassa on tapahtunut epäsäännöllisiä ja toistuvia muutoksia – kuten palkkasotureiden käyttö, joka on vuorotellen yleistynyt ja marginalisoitunut länsimaisissä suurvalloissa.

Sotien määrissä sitä vastoin näkyy olevan pienoinen muutos. Sisällissotien määrän lisääntyminen 1970-1990 välisenä aikana, jolloin sosialistisen vallankumouksellisuuden suosio oli huipussaan ja dekolonialisoitumisaalto oli korkeimmillaan, johti merkittävään”piikkiin” vastikään itsenäistyneiden valtioiden ajautuessa sisäisiin vaikeuksiin. Tämän lisäksi 1990-luvun alussa tapahtunut tauko perinteisissä valtioiden välisissä sodissa johti ajatukseen siitä, kuinka perinteiset valtioiden väliset sodat olisivat loppumassa, kuten Martin van Creveld argumentoi ironisesti kuukauden Persianlahden sodan päättymisen jälkeen julkaistussa kirjassaan.

Tähän mielikuvaan paneutuva Azar Gat kuitenkin korostaa, kuinka valtioiden väliset sodat ovat vieläkin mahdollista, ja ne saattavat jopa yleistyä, mikäli kapitalistiset ja autoritaariset valtiot saavuttavat merkittävän maailmanpoliittisen aseman. Tämän ajatuksen laajempaa omaksumista ovat kuitenkin ehkäisseet ajatukset siitä, miltä teknologisesti edistyneiden valtioiden välinen sota saattaisi olla. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suursotien varjo leijuu tässä mielessä länsimaisen strategisen ajattelun yllä, joka tämän seurauksena on keskittynyt enimmäkseen sissisodankäyntiin, vallankumoukselliseen sodankäyntiin, globaaliin terrorismiin ja muihin ei-valtiollisten toimijoiden harjoittamien väkivallanmuotojen torjumiseen. Erään nimettömän fanin iloksi todettakoon kuitenkin, että Gat tekee varsin taivuttelevan argumentin siitä, miten suurvaltojen väliset sodat ovat vähentyneet, ja tulevat vähentymään tulevaisuudessakin, mikäli tietyt maailmanpolitiikan keskeiset kehityssuunnat – kohti liberalisaatiota, modernisaatiota, globaalia vapaakauppaa, teknologista innovaatiota ja demokratisaatiota – jatkuvat.

Omassa arviossaan John Nagl kirjoittaa, kuinka kirja haastaa strategian parissa pähkäileviä sotateoreetikkoja ja strategisteja miettimään länsimaisen strategisen teorian ja ajattelun heikkouksia toisen maailmansodan jälkeen, jotka ovat entisestään vaikeuttaneet sotilaallisen voiman onnistunutta käyttöä 1990-luvulla jolloin ei-valtiollisista aseellisista toimijoista on – ainakin toistaiseksi – tullut länsivaltojen merkittävin vihollinen. Aseellisen voiman käyttö näitä vastaan on ollut äärimmäisen ongelmallista, eikä strategisesta ajattelusta ole ollut pelastajaa. Strachanin ja Scheipersin tuottama kirja on kuitenkin hyvä lähtökohta uusien ajatusten kehittämiseksi, joiden pohjalla ei ole historian kapea-alainen tulkinta uusien strategisten konseptien kehittämiseksi vaan nykypäivän sodan muutoksen ymmärtäminen peilaamalla tämän hetken ja tulevaisuuden konflikteja historiaan.

Molempien kirjojen pohjalta voi muodostaa clausewitzilaisille miellyttävän ajatuksen siitä, että hyvä ensi askel – erityisesti sotaa ja strategiaa tutkivien parissa – olisi myös Clausewitzin vieläkin relevantin teorian ymmärtäminen. Kiinnostuneille lukijoille hyvä aloitus tälle on Infinity Journalin hänelle omistama erikoisnumero. Sieltä voi löytää sellaisia ohjenuoria kuin, että jokainen sota on pohjimmiltaan omanlaisena, sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä näköinen, ja universaalien totuuksien löytäminen on äärimmäisen vaikeaa, ellei peräti mahdotonta.

Karl Erik Haug & Ole Jorgen Maao, Conceptualising Modern War. C Hurst & Co Publishers, Kesäkuu 2011, 320 sivua.

Hew Strachan & Sibylle Scheipers, The Changing Character of War. Oxford University Press, Toukokuu 2011, 576 sivua.

Vieraskynä: Sodasta

Carl von Clausewitzin haamu (1831-) on kuuluisa sotateoreetikko, sosiologi ja filosofi. Tällä hetkellä Clausewitzin haamu jakaa vuotensa kummitellen häntä väärin tulkitsevien akateemikkojen työhuoneita, pelotellen suurimman osan vuotta John Keegania ja Martin van Creveldiä. Clausewitzin haamu harkitsee kesäloman viettämistä Suomessa Hiski Haukkalan terrorisoimiseksi.

Viimeisten viikkojen ajan olen innolla seurannut Suomen kansainvälispoliittista blogistania, sekä Hiskin, Charlyn ja The Ulkopolitistin poikien keskustelua sodasta ja vähän rauhastakin. Erityiset kiitokset haluaisin osoittaa Sunnuntaistrategistille, joka pyysi minua osallistumaan keskusteluun Ouija-lautansa välityksellä. Charlylle sen sijaan totean, että ei kannata luottaa sotahistorioitsijoihin, jotka tulkitsevat tekstejäni Basil Liddell Hartin kautta. Se arvoton liero ja faktojen vääristelijä ei ymmärtäisi ideoitani vaikka lukisi ne yksinkertaistettuna wikipediasta.

Hartin tapaus kuitenkin valottaa varsin keskeistä ongelmaa tekstissäni, joka näin jälkikäteen ajateltuna on kyllä varsin kivuliaasti lukijan kannalta aikansa tuote: saksalaisen romantiikan vaikutus sekä dialektisen metodin käyttäminen on saanut aikaan mitä mielenkiintoisimpia väärinkäsityksiä, joista suurin tuntuu olevan erään nimeltämainitsemattoman sotahistorioitsijan ymmärrys väite siitä, että teokseni on oikeasti helppolukuinen.

Tämä on varmasti myös kirottua Antoine-Henry Jominia varmasti salaa fanittavan Hiski Haukkalan Sunnuntaistrategistille osoittaman kritiikin takana. Kuinka muuten joku voisi kutsua minua ”nojatuolimatkailijaksi,” vaikka palvelin upseerina niin Venäjän kuin Preussinkin asevoimissa, ja olin ensimmäinen länsimainen sotateoreetikko, joka pyrki tutkimaan sotaa ja sodankäyntiä tieteellisesti myös sosiologisina ilmiöinä (vaikka tosin Comte ei ollut sitä vielä sosiologiaksi silloin nimennyt).

Kirjani on kyllä oman aikansa tuote, ja rajoitettu senaikaisen sodankäynnin tutkimiseen, mutta oma analyysini oli huomattavasti tätä laajempi: En pyrkinyt tutkimaan pelkästään oman ajanjaksoni sotaa, vaan luomaan laajemman tieteellisen teorian sodasta, joka ei suinkaan rajoitu ajatukseen länsimaisesta valtioiden välisestä sodankäynnistä. Kalevi Holstinsa lukeneet tietävät tämän laajalti hyväksytty länsimainen käsitys siitä, mitä sota on, mutta sota – kuten kirjani kunnolla lukeneet tietävät – ei itsessään rajoitu tähän, vaan jokainen sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä ja muutenkin ihmisten toiminnan tuote. Toisin sanoen, kuten muutamat teokseni epäselvästi esitetyt argumentit ymmärtäneet teoreetikot ovat jälkikäteen laajentaneet, sodan luonto – vihanpito ja vihollisuus (Hiskille tiedoksi, että käsittelen tätä sodan keskeisenä elementtinä, en sen aiheuttajana), sattuma, alisteisuus politiikalle – ei muutu, mutta sodan luonne – miten sotaa käytännössä käydään ja kenen toimesta – saattaa hyvinkin muuttua. Hew Strachan käsittelee tätä muun muassa varsin hyvin tässä virtuaalisessa paperikäärössä.

Joka tapauksessa, väitteeni on, että sota, luontonsa ulkopuolella, on harvoin avoin universaaleille ”totuuksille” sen luonteesta –  sota on ihmisten toimintaa, ja ihmiset ovat aika monimutkaisia. Sama pätee myös sodan syttymisen syihin (joita en niinkään käsitellyt omassa teoksessani). Tietääkseni elossa olevat poliittiset tieteilijät eivät ole vieläkään löytäneet universaalia teoriaa siitä, miksi soditaan – vaikka yrityksen puutteesta tämä sotatieteen tutkimusalue ei kärsi.

Sama pätee myös ajatukseen ihmisten rauhallisuudesta tai sotaisuudesta, tai yhteiskunnallisista normeista. Sotia käydään (tai ollaan käymättä) monista syistä, ja ne jotka haluavat sotia, yleensä sen tekevät jos siihen kykenevät, joko kiertäen niitä rajoitteita mitä yhteiskunnan sosiaaliset normit niille asettavat – riskiyhteiskunnat käyvät sotaa tavalla, joka minimoi heidän miestappionsa; humanitaarista sodankäyntiä harrastavat yhteiskunnat pyrkivät täsmäiskuin vähentämään siviilitappiota kohdealueella, ja rajoittavat sodankäyntinsä tavoitteet hyvin minimalistisiksi; ja demokratiat, jotka eivät saisi käydä sotaa, käyvät sotaa käymättä sotaa: ne harjoittavat humanitaarisia interventioita, kineettisiä operaatioita, ja täsmäiskuja – tai mahdollisesti unohtaen ne kokonaan, tai pyrkien muuttamaan ilmapiiriä sallivammaksi.

Normit ovat kuitenkin alttiita muutoksille. Esimerkiksi harva ensimmäisen maailmansodan jälkeen – josta minua aiheetta syytettiin parin huonon englantilaisen  sotahistorioitsijan toimesta – olisi voinut ennustaa toista maailmansotaa. Sota kaikkien sotien päättämiseksi on sodittu historian aikana monia kertoja, ja varmasti soditaan tulevaisuudessakin. Se, missä muodossa näitä sotia käydään, on vielä epävarmaa. Se puolestaan ei ole, että niitä tullaan käymään. Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan varustautumalla kivillä ja kepeillä.

Sota on oman aikakautensa ja omien rajoitteidensa tuote kuten kirjoitin jo 1800-luvulla. Aikakaudet vaihtuvat, sotaa käyvät osapuolet vaihtelevat, ja sodankäyntiä rajoittavat yhteiskunnalliset tekijät muuttuvat, mutta ovat ihmiset sitten yksilöinä sitten rauhallisempia tai sotaisampia, sodan luonne muuttuu mahdollistamaan sodan käymistä säilyttäen ennakoimattomuutensa, ja sodan luonto säilyy muuttumattomana. Niin kauan kuin valtiot, yhteiskunnat tai yksittäiset aseelliset ryhmittyvät näkevät, että he voivat aseellisen toiminnan kautta saada muut toimimaan haluamallaan tavalla (hyväksyttävään hintaan), sodat jatkuvat, ja kameleonttini elää ja voi hyvin – se, onko sota eettistä toimintaa on tämän huomioiden toisarvoisen tärkeää.

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.“

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten “vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.

Clausewitzin kameleontti ja big history

Suomen IR-blogosfääri on liekeissä. SMK:n häpeilemätön, (lähes) provosoimaton hyökkäys The Ulkopolitistia kohtaan on herättänyt jopa Ulkopoliittisen Instituutin huomion. Nyt onkin hyvä aika tulla esiin ja ottaa kantaa ”twitter-provokaatiosta” vihastuneen pihastuneen Kehittyvien Maakuntien Suomen Muuttuvat Koordinaatit blogin pyörittäjän tosiasialliseen sodanjulistukseen.

Aluksi full disclaimer. Kuten Taivaanrannanmaihari mainitsi postauksessaan, hänen kynästään kyseinen provokaatio ei ollut kotoisin. The Ulkopolitistin tweep-in-chiefinä olen itse vastuussa Hiskin haasteeseen johtaneesta tweetistä, mutta annettakoon tämä väärinymmärrys anteeksi heijastaen Hiskin osoittamaa hyvää henkeä. Ja tietysti Hiskille osoitan paavimaisen anteeksipyynnön siitä, kun hän ei ymmärtänyt sanomaani oikealla tavalla, vaan heitti pienoiset “mantrumit.” Tuo kuitenkin tarkoittaa sitä, että osa haasteesta onkin todellisuudessa esitetty tähän suuntaan. Ja toki siihen tartutaan. Hyvässä hengessä, luonnollisesti.

Syy mantrumiin johtaneeseen man-crush provoiluun epäilyyn johtui yhdestä Hiskin esittämästä pointista muuten varsin mielenkiintoisessa puheenvuorossa. Yleisesti varsin objektiiviseen ja terävään arviointiin kykenevä Hiski, kuten itsekin tokaisi, on sokaistunut Pinkerin pitkistä kutreista ja ”totaalisesta parhaudesta,” joka on aavistuksen sumentantanut hänen arviointikykyään (kenen man-crushilla tuollaista vaikutusta ei olisi?), ja saanut hänen puheenvuoronsa muistuttamaan fanitytön kiivasta tilitystä siitä, kuinka Twilight-trilogia määrittelee fantasiaelokuvien genren uudelleen.

Huomioni siis herätti Hiskin väite siitä, että Pinkerin kirjan on ”kenties 2000-luvun merkittävin puheenvuoro sodasta ja väkivallasta.” Toinen full disclaimer. Myönnän, etten ole lukenut Pinkerin kirjaa – kuten ei muutama muukaan sodan ja strategian tutkimuksen parissa aikaansa viettävä lattea muiden rahoilla hipsterikahviloissa hörppivä kroonisesti laiska sosiaalipummi jatko-opiskelija – joten en kommentoi sen sisältöä sen kummemmin, etenkään väkivallan osalta, johon Hiskin arvostelu keskittyi.

Sotaa käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden osalta on kuitenkin todettava, että väite, jonka mukaan tiedettä popularisoiva, big history genreä edustava kirja voisi (edes kenties) olla vuosikymmenen merkittävin teos, on lähinnä omiaan saamaan pupujusseja surullisiksi - varsinkin jos kirja käsittelee, kuten Hiskin arvostelu antaa ymmärtää, enimmäkseen väkivaltaa.  Väite onkin röyhkeydessään sama kuin julistaisi Stephanie Meyerin (Twilightin “kirjoittaja”) merkittävimmäksi kaunokirjailijaksi viimeisen kymmenen vuoden ajalla.

Tiedettä popularisoivilla kirjoilla on toki hyötynsä (tässä vaiheessa täytyy osoittaa kiitokset Charlylle, joka suositteli lukurotaatiooni päätynyttä Diamondin Collapsea). Tieto on aina hyvästä, ja laajemmalle yleisölle yksinkertaistettu tieto uppoaa varmasti paremmin kuin täynnä akateemista jargonia, pitkiä lauseita ja loputtomia nyanssieroja täynnä oleva teksti. Monet sotaa popularisoivat kirjat – kuten esimerkiksi Victor Davis Hansenin Western Way of War – päätyvät kuitenkin lähinnä vääristämään yleistä tietämystä käsittelemästään aiheesta. Tuskin tarvitsee monelta Lähi-itätutkijalta kysyä, mitä mieltä he ovat esimerkiksi Bernard Lewisin Lähi-idän politiikkaa popularisoivista teoksista, tai kansainvälisen politiikan tutkijoilta Samuel Huntingtonin viimeisestä suuresta narratiivista. Kirjat voivat olla merkittäviä, mutta eivät kovin positiivisella tavalla.

En toki väitä, että sama pitäisi automaattisesti paikkansa Pinkerin kohdalla, mutta big historyssä on genrenä monta vaaraa, joista Hiskikin on uskoakseni hyvin perillä: pitkiä ajanjaksoja käsittelevä, temaattisesti fokusoitunut kirjallisuus pohjautuu pitkälti yleistyksille; jatkuvuuden ja laajojen trendien korostamiselle muutosten ja yksityiskohtien huomioimisen kustannuksella; ja kirjailijan omille ennakkoasenteille – jotka saattavat johtaa esimerkiksi lähteiden tulkitsemiseen väärin tai tarkoituksenmukaisesti – joiden huomioiminen on lähes aina lukijan vastuulla. Vaarallista tästä tekee sen, että big history on suunnattu myös niille, joille näiden virheiden huomaaminen on vaikeaa ellei peräti mahdotonta.

Sota itsessään ei toimintana tai ilmiönä sovellu hyvin big history genrelle tai edes akateemisemmille suurille narratiiveille, kuten Gray argumentoi kirjassaan Another Bloody Century – joka myös itse kärsii, ei niin vähänkään ironisesti, monista genren ongelmista. Hyvänä esimerkkinä toimii myös Charlyn suosittelema John Keeganin A History of Warfare, jonka – toisin kuin Pinkerin tiiliskiven – olen itse asiassa lukenut.  Keeganin HoW, joka käsittelee sotaa usean vuosituhannen aikana, ymmärtää sodan lähinnä kulttuurin jatkeena, osaltaan anti-teesinä halveksimalleen Clausewitzille (joka on vähemmän kunniakas traditio eräiden englantilaisten sotahistorioitsijoiden keskuudessa), jota hän kuitenkin tulkitsee virheellisesti.  Ongelmaksi tämä muodostuu erityisesti kirjan lopussa, jossa yliarvioi kulttuurin merkitykstä sodalle ja sodankäynnille, joka on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muodostunut merkittäväksi ongelmaksi sodan tutkimiselle (ja sen seurauksena myös sodankäynnille). Keegan ei ole ainoa kritiikistä kärsinyt. Uusien narratiivien kehittelijät, kuten Martin van Creveld, Mary Kaldor, TX Hammes ja iso liuta muita ovat joutuneet merkittävän kritiikin kohteiksi, eikä syyttä.

Sota on ilmiönä, kuten Charlykin ajoi takaa korostamalla muun muassa normien ja kulttuurin merkitystä, äärimmäisen kontekstisidonnainen ja siten altis merkittävillekin muutoksille (sen suhteen, kuinka ja kuinka usein sotaa käydään), jotka eivät istu lineaariseen tai progressiiviseen käsitykseen historian kulusta, mikä usein on big historyn takana. Sodan historiallinen epälineaarisuus on haaste kelle tahansa suurta narratiivia metsästävälle kirjailijalle.

Ideationaaliset (ja materiaaliset) tekijät tietysti vaikuttavat siihen, kuinka usein sotia käydään ja millä tavoin, mutta Clausewitzin kameleontti näyttää ryömivän esiin kiven alta silloinkin, kun sitä vastustavat normit ovat vahvat, tai olosuhteet epäsuotuisat esimerkiksi poliittisista, sotilaallisista, teknologisista tai taloudellisista syistä.  Valtiot kuitenkin kykenevät sopeutumaan niitä sitoviin normeihin pyrkien käymään sotaa käymättä sotaa sen ”perinteisessä muodossa,” tai kuten Kalevi Holsti argumentoi, siinä muodossa missä se on länsimaisessa kulttuurisidonnaisessa kontekstissa perinteisesti ymmärretty – mikäli se niiden intresseissä on. Kun on haluja, kuten arvoisa kollegani Taivaanrannanmaihari arvioi olevan, on myös keinoja.

Mitä sodasta voi sitten suurilla narratiiveilla sanoa? Ei sitä, että sotien aika on ohi, nyt tai todennäköisesti tulevaisuudessakaan. Se argumentti on kuultu aikaisemminkin (Take it away, Dropkick Murphys!). Sotien  määrä voi olla laskussa, mutta tämä ei luonnollisesti tarkoita pysäyttämätöntä kehityssuuntaa, mikä Pinkerin (ja Hiskin) kunniaksi on todettava kirjailijan huomioineen – ainakin arvostelun perusteella. Paikkansapitävin suuri narratiivi sodasta on se, että sota ilmiönä ei sovi kovin hyvin suurille narratiiveille.

Yksi harvoista sotatieteen mestareista, preussilainen man-crushini Clausewitz tietää kertoa, että sota on monilla tavoin kontekstiensa määrittämä, mutta perusominaisuuksiltaan yllättävän muuttumaton:

Sota ei siis ole vain varsinainen kameleontti, koska se muuttaa hieman luonnettaan jokaisessa konkreettisessa tapauksessa, vaan se on myös vallitsevien peruslinjojensa kannalta kokonaispiirteiltään merkillinen kolminaisuus, joka koostuu peruselementtinsä alkuperäisestä väkivaltaisuudesta, vihasta ja vihollisuudesta, joita on pidettävä sokeana luontoon pohjautuvana vaistotoimintana, todennäköisyyden ja sattuman leikistä, joiden takia siitä tulee vapaata henkistä toimintaa, sekä sen luonteesta politiikan alisteisena välineenä, luonteesta, jonka takia se kuuluu pelkästään järjen toimintakenttään. – Clausewitz, Carl von, saksankielisestä käsikirjaversiosta (Pickert & von Schramm suom. Harri Eskelinen) Art House, Smedjebacken 1998

Kun sodalle relevantit kontekstit muuttuvat, sotien määrä ja luonne muuttuvat niiden mukana. Minkä tahansa narratiivin on tunnustettava tämä tosiasia päästäkseen viisauden alkuun.  Sota sellaisena kuin me (ja Clausewitz) sen ymmärrämme saattaa joskus loppua, mutta se kertoo enemmän mielikuvituksemme rajallisuudesta kuin sodan tulevaisuudesta. Sota on ollut mukanamme pitkään – erilaisissa muodoissa, tuoden esiin pahimpia ja parhaimpia ominaisuuksiamme – ja itse en näe syytä epäillä tämän muuttuvan hyvin, hyvin pitkään aikaan. George Santayanaa lainatakseni, vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun.

Oikeanlainen rauhanturvaaminen

Yhdestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä suomalaiset ovat jatkuvasti samaa mieltä: rauhanturvaaminen on hyvä periaate, ja Suomen tulisi olla aktiivinen siinä. Tästä samanmielisyydestä huolimatta on jatkuvaa poliittista eripuraa siitä, mikä tulisi käsittää rauhanturvaamiseksi. Tämä eripura on ollut hyvin paljon esillä puhuttaessa Afganistanista, ja kysymys kuuluu: onko Suomen sotilaallinen osallistuminen Afganistanissa rauhanturvatoimintaa vai jotain muuta?  Liian sotaisaksi koetulle Afganistanille vastapariksi on maalailtu pitkäaikaista YK:n Unifil-operaatiota etelä-Libanonissa, jonka rauhanturvaamismeriitit tuntuvat olevan paremmat. Vastakkainasettelu Afganistanin ja Libanon välillä on varsin huono, sillä operaatiot toimivat täysin eri konteksteissa. Se kuitenkin paljastaa, että kuinka oikeanlaisen rauhanturvaamisen etsiminen on muodostumassa Suomen ulkopolitiikan haasteeksi.

Keskeinen ominaisuus rauhanturvaamiskeskustelussa on merkittävä terminologinen epäselvyys.  Ensinnäkin käsitteitä rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta käytetään säännöllisesti ristiin; termit ovat kuitenkin erotettu selvästi sotimisesta/interventiosta – moistahan Suomi ei harrasta.  Toisaalta puhutaan myös sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jälkimmäistä monimutkaistavat linkit pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön ja rauhanvälitykseen.  Merkityserot ovat huomattavia, vaikka vastuu on useimmitten kuulijalla: Suomen valtio puhuu kriisinhallinnasta, poliitikot puhuvat rauhanturvaamisesta. Lopputulos on, että  samankaltaisia termejä käytetään surutta ristiin kuvailemaan samoja tosiasoita, mutta merkittävin vivahde-eroin.  Konkreettisen esimerkin tästä semanttisesta sekaannuksesta tarjosivat presidenttiehdokkaat, jotka ottivat kantaa suomalaisen kriisinhallinnan ainoaan viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun: onko Suomi ”sodassa” Afganistanissa?  Haaviston ja Niinistön vastaustensa synteesi Afganistanista on, että Suomi ei ole sodassa vaikka tilanne onkin sodanomainen, ja siellä olevat suomalaiset sotilaat – myös rauhanturvaajina tunnetut – ovat kriisinhallinnan veteraaneja, eivätkä suinkaan sotaveteraaneja (käsite, joka viittaa näemmä vain 1917 – 1945 sotineisiin).

Semanttinen sekaantuminen heijastaa selvästi artikuloitujen tavoitteiden puutetta.  Selkeitä perusteita sille, mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, ei ole ollut: jokaista mahdollista operaatiota tarkastellaan senhetkisten poliittisten, taloudellisten, ja ideologisten tekijöiden perusteella.  Viimeiseksi mainittu on näistä merkittävin, sillä rauhanturvauksesta on muodustunut sisäpoliittinen mielikuvamagneetti: se on hyvä asia jota on suotavaa kannattaa kaikissa asiayhteyksissä. Vaikka sotilaallisesta kriisinhallinnasta voi olla kovinkin kriittinen, rauhanturvaamista kohtaan suhtautuminen on selvästi suopeampaa.  Eritoten kunniakasta on Suomen aiempi rauhanturvatoiminta Siinain niemimaalla UNEF:ssa, tai muu ”perinteinen rauhanturvatoiminta”.

Retorisesta arvostaan huolimatta absoluuttisesti mitattuna Suomen panostus kriisinhallintaan on viime vuosina ollut pientä: tammikuussa 2012 Suomella oli noin 250 sotilasta, mutta vain 120 siviiliä kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä (jos anteliaasti huomioidaan laskuun mukaan kansainväliseen vaalitarkkailutoimintaan osallistuvat satakunta siviiliä, silti suhde on noin yksi siviili sotilasta kohden).  Kriisinhallintatoiminnan sisällä Suomen panos YK-operaatioihin on supistunut, osittain siksi, että maailmanlaajuisesti rauhanturvaustoiminta on siirtynyt pois perinteisestä, YK-painotteisesta mallista kohti interventio-painotteista sotilaallista kriisinhallintaa, useimmiten alueellisten järjestöjen toteuttamana.

Maailmanlaajuisesta trendistä huolimatta, aate perinteisestä rauhanturvauksesta on Suomessa nauttinut uutta suosiota.  Näin on etenkin ollut puhuttaessa Suomen osallistumisesta Unifiliin, jonka painavin meriitti tuntuu olevan YK-toteutuksen lisäksi se, että suomalaisia on ollut operaatiossa aikaisemminkin. YK-operaatiota on osittain esitetty tietoiseksi korjausliikkeeksi Suomen aikaisempaan – ja oletettavasti erheelliseen – kriisinhallintatoimintaan, joka painottui EU- ja Nato-operaatioihin.  Yhtälailla tätä argumentointia kuultiin vaalien alla, etenkin Pekka Haavistolta.  Toki vaalin aikana Haavistolla oli omat syynsä välttää sanomasta mitään liian Nato-myönteistä – hän korosti mielummin yksiselitteisesti rauhanneuvotteluiden tärkeyttä. Hänen perustelunsa YK-painotteisuuden puolesta olivat asiallisia, mutta lässähtäviä – Haavisto vältti ottamasta kantaa siihen mitä tulisi tehdä niissä tilanteissa joissa YK:n sinibaretit eivät yksinkertaisesti riitä.  Huomattavaa oli kun Haavisto aiheutti pienen lähes-kohun sanomalla, että hän hyväksyisi suomalaissotilaiden osallistumisen kriisinhallintaoperaatioon ilman YK-valtuutusta. (Niinistö oli samaa mieltä)

On korostettava, että Haavisto ei suinkaan ole yksin tässä näkemyksessä, sillä ongelma vaivaa vasemmistoa yleensäkin. Edellisen presidentin hapan suhtautuminen Natoon on hyvin tiedossa, mutta sama vaivaantuneisuus näkyy myös hänen puoluetovereissaan.  Etenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan vaivaantuneisuus puhuttaessa sotilaallisesta interventiosta on silmiinpistävää (Libya, Syyria), ja jolle suurin este Suomen laajemman osallistumisen tiellä on ollut selvän YK-valtuutuksen puute.

Palatkaamme hetkeksi vuoteen 2006, jolloin säädettiiin uutta lakia sotilaallisesta kriisinhallinnasta (2006/211). Tämä uusi laki, joka kumosi edeltävän rauhanturvaamislain (1984/514), poisti vaatimuksen YK-valtuutuksesta Suomen kriisinhallintatoiminnassa.   Lainmuutoksesta kiisteltiin kovasti, koska lain päivittämisen koettiin etääntyvän liian vahvasti jo olemassaolevasta perinteestä.  Muutos koettiin kuitenkin tarpeelliseksi sillä vuoden 1984 jälkeen rauhanturvaaminen on muuttunut sotkuisammaksi ja tapahtuu useammin valtioiden sisäisissä kuin valtioiden välisissä konflikteissa.  Sotilaalliset interventiot ovat yleistyneet, ja samalla YK:n rooli on muuttunut niiden toteuttajasta niiden valtuuttajaksi.  Aivan oikein silloin arvattiin, että Suomelle tulisi kasvava tarve osallistua uudenlaisiin tarpeellisiin, mutta poikkeaviin kriisinhallintaoperaatiohin – kuten silloin esillä olleen EU:n nopean toiminnan joukkojen toimiin Kongossa.

Tuolloin Suomi otti kaksi askelta eteenpäin, mutta yhden taaksepäin.  Suomen disfunktionaalinen Nato-keskustelu johti siihen, että Natoa ei mainita laissa nimeltä (se on ”muu kansainvälinen järjestö” – tosin mahdollisuus sotilaallisesta kriisinhallinnasta Etyj:n mandaatilla koettiin mainitsemisen arvoiseksi). Tämä heijastaa silloista, edelleenkin jatkuvaa poliittista arkuutta puhuttaessa maailman voimakkaimmasta sotilasliitosta.  YK-valtuutuksen tiputtaminen nautti kuitenkin suurta poliittista kannatusta (muutos hyväksyttiin äänin 133 – 24), ja tätä ei niin radikaalia muutosta vastusti  ainoastaan populistinen poliittinen marginaali (Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja  Kristillisdemokraatit).

Nyt kuusi vuotta myöhemmin EU-joukoista on tullut selvä pettymys.  Poliittista tahtoa nopean toiminnan joukkojen käyttämiseen ei koskaan löytynyt, ja nyt joukot ovat kiusallisen muistutuksen lisäksi  vain tuntuva kuluerä.  Jälleen kerran laissa nimeltä mainitsematon nelikirjaiminen mörkö on yksi tärkeimmistä toimijoista tällä saralla – Afganistanissa, Libyassa ja vielä mahdollisesti Syyriassa.

YK:n tärkeyden painottaminen on asiallista ja tarpeellista, mutta ”perinteisestä rauhanturvauksesta” ei saisi muodostaa pakonomaista fetissiä.  Haluttomuus asettaa suomalaisia joukkoja kimurantteihin tilanteisiin on varsin ymmärrettävää, mutta se on myös epärealistista.  Jos rauhanturvaajia lähetetään ainoastaan rauhallisiin paikkoihin on syytä kyseenalaistaa koko operaation tarve. Sen mikä on Suomelle oikeanlaista rauhanturvaamistoimintaa, tulisi lähteä selvistä tavoitteista ja yhteydestä kansallisiin intresseihin.  Suomen maineen karttumisen kannalta on fiksua, että Suomi ajaa itselleen identiteettiä aktiivisena maailmankansalaisena myös rauhanturvaamisen keinoin.  Retorisella tasolla näin edelleenkin on – toki väistämättömäksi ongelmaksi muodostuu se, että suomalaisia rauhanturvaajia on hyvin vähän maailmalla.

Rauhanturvatoiminnan laajentamiselle on hyvin selvä lain säätämä katto:  2000.  Tuolla ei kilpailla kenenkään kanssa, ja puhe ”rauhanturvaamisen suurvallasta” on silkkaa suuruudenhulluutta. Vaikka kattoa nostettaisiin, tosiasia on että Suomella ei ole  halukkuutta lähettää sotilaitaan paikkoihin, joissa kuolema on merkittävä riski.  Tässä valossa puhe ”perinteisestä rauhanturvauksesta” kumpuaa mukavuudenhalusta.  Vakava pyrkimys hankkia rauhanturvausosaamusta vaatisi suopeampaa suhtautumista myös ei niin selkeisiin “sodanomaisiin” operaatioihin, kuten Afganistaniin tai Libyaan.  Tässä suhteessa Niinistön kommentti siitä, että Suomessa tulisi keskustella rauhaanpakottamisesta on epärealistisuudestaan huolimatta tervetullut keskustelunavaus.

Jos taas pyrkimyksenä on kasvattaa Suomen arvostusta ja vaikuttavuutta maailmalla, on muita keinoja olemassa.  Kriisinhallinta on tässä suhteessa – tai ainakin sen pitäisi olla – suhteellisen lyhytkestoista, eikä hyvä pitkäaikaisen vaikutuksen kasvattamiseksi.  Sen toteuttamiseksi pyrkimyksenä tulisi olla Suomen eri kansainvälisten roolien kasvattaminen. Suomalaisia asiantuntijoita tulisi saada ei paitsi korkeimman tason mutta myös keskitason tehtäviin, ja tätä kautta Suomen jatkuvaa kansainvälistä läsnäoloa ja arvostusta voidaan turvata ja laajentaa.

Jatkoa humanitääriselle sodalle

Kuva: isafmedia flickr-tili

Pari viikkoa sitten kirjoitin humanitäärisestä sodasta, sen historiasta ja moraalisesta oikeutuksesta. Aihe herätti The Ulkopolitistin sivuilla runsaasti keskustelua, eikä tilanne Syyriassa ole sittemin ainakaan helpottunut. Kriisin syventyessä äänet intervention puolesta ja sitä vastaan kovenevat, ja on aika palata humanitäärisen sodan pariin. Tällä kertaa käydään läpi lukijoiden kommentteja ja pureudutaan syvemmälle humanitäärisen sodan ongelmiin – varsinkin Syyrian kontekstissa.

Jo käsite “humanitäärinen sota” aiheutti debattia. Nimimerkki M kommentoi seuraavaa:

“ – - käsitteeseen “humanitäärinen sota” liittyy sisäisiä ristiriitoja. Mielestäni termi on suoranainen oxymoron, itseristiriita. Sota ei missään tapauksessa voi olla humanitäärinen. Sota on aseellinen koflikti, molemmin puolin tappamista.”

Tämä sisäinen ristiriita ei ole millään lailla merkityksetön. Nimittämällä sotaa humanitääriseksi luodaan mielikuva jostain paljon kauniimmasta kuin mistä oikeasti on kyse. Sodan inhimillistämistä tutkinut Christopher Coker väittää, että sota on tosiasiassa muuttumassa rumemmaksi ja brutaalimmaksi. Vaikka sodan tavoitteet olisivat humanitäärisiä, sodan luonteeseen kuuluu aina väkivaltaisuus ja arvaamattomuus. Kun nämä perusseikat unohtuvat, lopputulos voi olla katastrofaalinen.

Toinen ongelma on sodan nimittäminen interventioksi. Tällä pyritään luomaan käsitys sodasta siistinä, hienovaraisena työkaluna jonka kesto on rajallinen ja ennaltamäärätty. Interventio on myös sotaa puolueettomampi käsite – se antaa ymmärtää, että ulkopuoliset ryhtyvät sotilaallisiin toimiin jonkun asian puolesta, mutteivät ketään vastaan. Ihmisten on helppo ymmärtää sota väkivaltaisena vastakkainasetteluna, mutta ameebamainen “humanitäärinen interventio” antaa vain vähän kosketuspintaa.

Nämä perustavanlaatuiset ongelmat ovat varsin selkeästi esillä Syyrian tapauksessa. Esimerkiksi Anne-Marie Slaughterin ehdotus “no-kill zoneista” edustaa tyylipuhdasta ajattelua siitä, että kansainvälinen yhteisö voisi sotilaallisesti puuttua Syyrian tragediaan valitsematta puolia. Slaughterin mukaan Syyriaan tulisi voimakeinoin perustaa turva-alueita, jonne Assadin väkivalta ei ulottuisi. Näin mahdollistettaisiin siviilien suojaaminen Assadin regiimiä kaatamatta (joka ei puolestaan YK-mandaatilla onnistuisi). Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu ongelmaan, ainoastaan sen oireiden lievittämistä ja konfliktin pitkittämistä, niin kuin Stephen Walt ansiokkaasti osoittaakin (samaan lopputulokseen päätyvät Gunpowder & Leadin blogistit). Koska Slaughterin suunnitelma ei johda minkäänlaiseen ratkaisuun, avaisi turva-alueiden luominen oven periaatteessa loputtomalle interventiolle, jossa ulkopuoliset joutuisivat suojaamaan alueita. Tosiasiassa kansainvälisen yhteisön olisi jossain vaiheessa pakko taistella Assadin hallintoa vastaan – se kun tuskin hyväksyisi turvapaikkoja sitä vastaan taisteleville kapinallisille.

Yksinkertaiselta kuulostava interventio olisikin siis tosiasiassa monimutkaista ja veristä sotaa. The Ulkopolitistin oma Sunnuntaistrategisti huomauttaakin kommentissaan, että “mikäli Assadeista haluttaisiin eroon aseellisella interventiolla, sen tulisi käytännössä olla multilateraalinen sota, jossa tehdään eksplisiittisesti selväksi, että sen tavoitteena on syrjäyttää Assad sotatoimin”. Sota Syyriassa puolestaan toisi sarjan poliittisia ja sotilaallisia haasteita (joita käsitellään mm. tässä perin mielenkiintoisessa CSIS-raportissa). Esimerkiksi Libyassa yllättävän menestyksekkäiksi osoittautuneita, helppoja ilmapommituksia aavikolla ei tulla näkemään Syyriassa, jossa asumistiheys on 30-kertainen Libyaan nähden.

Ymmärtääkseen humanitäärisiä “interventioita”, tulee kansainvälisen yhteisön  ymmärtää sodan logiikkaa, eli strategiaa – näin argumentoi Adam Elkus Rethinking Security -blogissa. Strategia on yksinkertaisimmillaan väkivallan valjastamista poliittisia tavoitteita varten. Jotta väkivaltaa voidaan käyttää tuloksellisesti eli voitokkaasti, tulee ensin päättää mitä ylipäänsä tavoitellaan, ja millä hinnalla. Humanitäärinen interventio ei pyri voittamaan, se pyrkii estämään ja hallitsemaan. Tämä  lähestymistapa takaa kuitenkin ainoastaan pitkittyneitä konflikteja ja “interventioita”. Pitkittyneet operaatiot puolestaan maksavat rahaa ja ihmishenkiä, eivätkä kotiyleisöt länsimaissa – joille sota markkinoitiin alunperin “humanitäärisenä” – ole toistaiseksi olleet valmiita maksamaan tätä hintaa muualla maailmassa kuolevien ihmisten puolesta.

Nimimerkki Saana kirjoittaakin, että “alamme lähestyä tilannetta, jossa kansainvälisen yhteisön on valittava huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin”. Tämä saattaa tarkoittaa sotaa Syyriassa, mutta onnistuakseen täytyy sodan olla hyvin suunniteltu ja ymmärretty. Jos ihmiset länsimaissa uskovat, että “humanitäärinen” “interventio” Syyriassa olisi helppoa, humaania ja kaunista, he tulevat pettymään pahasti. Sekä Assadin regiimi että kapinalliset ymmärtävät väkivallan logiikkaa, ja ovat valmiita maksamaan tavoitteistaan kalliisti. Niinkuin viimeksi totesin, tulee meidän ulkopuolisina päättää minkälaisia uhrauksia olemme valmiita tekemään – helppoa sota Syyriassa ei nimittäin tule olemaan.

ps. Eräs ystävällinen kielipoliisi on saattanut tietoomme, että “humanitäärisen” sijaan tulisi käyttää käsitettä “humanitaarinen”. Käytetään jatkossa, kiitokset kielipoliisille! – T

Humanitäärisen sodan haasteet

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.

Lennokit tuulessa

Kuin taivaalta laskeutuva kohtalon koura, iskeytyi Jemenin hiekkaan yhtäkkiä sarja Hellfire-ohjuksia. Kaikki muuttui tomuksi silmänräpäyksessä. Ääntä nopeammin kulkevat ohjukset eivät olleet päästäneet pihaustakaan ennen tuhoa. Ainoastaan taivaalla näkyvä piste oli hetkiä aiemmin varoittanut Toyotalla pakenevia miehiä vaarasta. Kaksi Predatoria jatkoi lentoaan kilometrien korkeudessa, ja niin päättyi Anwar al-Awlakin, Samir Khanin sekä neljän muun militantin tarina.

Viime perjantaina nähtiin uusin jakso terrorisminvastaisessa sodassa, kun kaksi Yhdysvaltojen miehittämätöntä lennokkia onnistui tappamaan Anwar al-Awlakin seurueineen Jemenissä. Al-Awlakin rooli Arabian niemimaan Al-Qaidan (AQAP) jäsenenä oli vähintäänkin merkittävä, ja internet-jihadistina sitäkin suurempi. Samir Khan puolestaan toimitti AQAPin englanninkielistä Inspire-lehteä. Näiden jihadistien merkitystä Al-Qaidalle puidaan The Ulkopolitistissa vielä myöhemmin tällä viikolla, mutta tänään tartutaan toiseen vähintäänkin yhtä mielenkiintoiseen aiheeseen, nimittäin miehittämättömien lennokkien osuuteen modernissa sodankäynnissä.

Pitkän kantaman aseet toki olleet osa sodankäyntiä jo pitkään. Keihäät, jouset ja lingot olivat merkittävä etu taisteluissa miekkoja, kirveitä ja nuijia vastaan, mutteivät korvanneet niitä. Keskiaikaiset tykit ja katapultit puolestaan olivat kömpelöitä, mutta kykenivät aiheuttamaan tuhoa pitkän matkan päästä. Napoleonin sodissa, 1800-luvulla, käytettiin ensimmäistä kertaa kenttätykistöä – asetta, joka aiheutti eniten kuolemia sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa (Stalin kutsui tykkiä “Sodan Jumalaksi”). Myös ilmavoimien merkitys kasvoi räjähdysmaisesti 1900-luvulla, puhumattakaan pitkän kantaman ohjuksista aina Saksan V2-raketeista mannertenvälisiin ydinohjuksiin.

Kasvoton uhka taivaalta on siis ollut sotilaiden ja siviilien pelko jo vuosisatojen ajan, eikä lennokeissa tässä mielessä ole mitään uutta. Ne kuitenkin edustavat viimeisintä merkkipaalua sotateknologian kehityskaaressa, nimittäin robottien esiinmarssia. Koskaan aikaisemmin ei ole tuhoa pystytty kylvämään sellaisella tarkkuudella ja kantamalla kuin nyt. Al-Awlakin surmannutta Predator-lennokkia ohjattiin todennäköisesti jostain päin Yhdysvaltoja, kenties Virginian Langleysta – yli 11 000 kilometrin päästä. Lennokkia ohjannut ilmavoimien lentäjä heräsi aamulla kotoaan Virginiasta, matkusti junalla töihin sotimaan ja palasi illalla kotiin perheensä luokse. Itse lennokki kykenee toimimaan yli tuhannen kilometrin säteellä ja ampumaan tappavalla tarkkuudella kahdeksan kilometrin päästä.

Tulevaisuudessa nämä robotit tulevat tarvitsemaan ihmistä yhä vähemmän, ja tulevat toimimaan nykyistä automaattisemmin ja autonomisemmin. Miehittämätön sota on riskitöntä, eikä kaipaa rohkeutta, uhrauksia tai verta. Rauta ei kärsi, se vain maksaa. Länsi pyrkii taistelemaan sotiaan humaanimmin poistamalla ihmisen sodasta, tekemällä ihmisen tarpeettomaksi. Lännen vihollisilla ei toki ole tätä ylellisyyttä, he joutuvat yhä ihmisinä kantamaan sodan taakan vaikka taistelevatkin kasvotonta vihollista vastaan. Afghanistanilainen ystäväni kertoi modernin sodankäynnin olevan Talebanin puolesta taisteleville Pashtu-heimolaisille täysin käsittämätöntä ja jopa pelkurimaista.

Herääkin sarja strategisia ja eettisiä kysymyksiä. Ensinnäkin, voiko sotaa voittaa ilman ihmistä? Vai onko voittaminen edes ylipäänsä mahdollista modernissa sodankäynnissä? Konflikti Afghanistanissa ja sota terrorismia vastaan ovat luonteeltaan niin epämääräisiä, että on vaikeaa kuvitella miltä voitto edes näyttäisi. Vaikuttaakin siltä, että riskiyhteiskunta tuottaa sotia joita voi ainoastaan hallita, ei voittaa. Toiseksi, onko tämänkaltainen sota oikein – voiko sotaa taistella oikeudenmukaisesti ilman ihmistä? Vaikuttaa siltä, että teknologia mahdollistaa sodankäynnin, joka ei vaadi Länneltä lainkaan uhrauksia – mutta kenties sitäkin suurempia uhrauksia niiltä kansoilta, joiden muassa sotaa taistellaan. P.W. Singer on huolissaan (katso oheinen video) siitä, että sotaa voi nykyään Länsimaissa seurata kotisohvaltaan pop-musiikin tahdissa popcornin parissa (war porn). Paljon suurempi huoli saattaa kuitenkin olla, että ihmiset ovat kotisohvillaan pop-musiikin ja popcornin parissa mutta tuskin tietävät mitään sodista joita heidän nimissään taistellaan toisella puolella maailmaa.

Maailman on takuuvarmasti parempi paikka ilman al-Awlakia, mutta hänen kuolemansa on vain yksi kohtaus huomattavasti mutkikkaammassa, eettisesti vaikeammassa modernin sodankäynnin näytelmässä. Teknologinen kehitys saa ennennäkemättömiä muotoja ennennäkemättömällä vauhdilla, emmekä me oikein vaikuta tietävän sen seurauksia. Jo Clausewitz kuitenkin sanoi, että taistellakseen sotaa täytyy sodan luonne kyetä ymmärtämään.

Tätä kirjoitusta innoitti mm. Professori Christopher Cokerin luento sodankäynnin luonteesta. Kannattaa tutustua Coker teoksiin aiheesta, mm. War in an Age of Risk sekä Humane Warfare.