EVA:n arvo- ja asennetutkimus 2012

Elinkeinoelämän Valtuuskunta (EVA) julkaisi vuosittaisen suomalaisten arvo- ja asennetutkimuksensa tulokset raportissaan viime kuun lopulla. The Ulkopolitist oli paikalla tutkimuksen julkistustilaisuudessa, jonka yhteydessä pääsimme myös jututtamaan raportista vastannutta EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haavistoa. Mitä tutkimus ja huomiota hertättäneet tulokset oikein kertovat suomalaisten asennoitumisesta EU:hun ja Natoon?

Tuloksia, komisario Palmu

Mielenkiintoisimpana yksittäisenä havaintona erottuu suomalaisten suhtautuminen maansa EU-jäsenyyteen. Myönteisesti EU-jäsenyyteen suhtautuvien määrä on vuodessa noussut 37 prosentista peräti 55 prosenttiin. Niin itse luku kuin muutos on suurin koko Suomen EU-jäsenyyden aikana, ts. EU on kyselyn perusteella suositumpi kuin kertaakaan aiemmin Suomen jäsenyyden aikana. Tämä suosio ei kuitenkaan edusta kritiikitöntä näkemystä, sillä raportistssa näkyy paitsi EU-kritiikin legitimaatio yleisemmin, myös selkeä vastustus liittovaltiokehitystä kohtaan. Liittovaltiokehityksen suosio vertautuu mielenkiintoisella tavalla EU:n hajoamisen kannatukseen, sillä molemmat ovat yhtä mitättömästi kannatettuja. Asennoitumisessa EU:n tehokkuuteen on suomalaisten kanta epäkoherentti. 63% vastanneista päätöksentekokyvyn puutetta yhtenä EU:n suurimmista ongelmista, mutta vain 41% on valmis laajentamaan enemmistöpäätöksellä päätettävien asioiden kenttää ja rajoittamaan yksittäisten valtioiden veto-oikeutta.

Tutkimuksesta heijastuu myös tietynlainen klusteroituminen. EU:n kannattajat ovat yhä selkeämmin kokoomuslaisia (83% kokoomuslaisista) tai sosiaalidemokraatteja (76%). Vastaavasti Perussuomalaiset ovat EU-kielteisyyden selkeä ykköspesäke, sillä peräti 59% puolueen äänestäjistä suhtautuvat kielteisesti EU:hun. Toiseksi penseimmin unioniin suhtautuva Vasemmistoliitto seuraa kaukana perässä 26% luvullaan.

Tähän liittyen korostuu sivuhuomiona, että Perussuomalaisten äänestäjien kokema tietämys EU-asioista on suurempi kuin EU-myönteisillä kokoomuslaisilla ja RKP:n kannattajilla. Erittäin tai melko hyvin EU-asioista perillä katsoi olevansa 50% perussuomalaisista, siinä missä Kokoomuksella vastaava luku on 45% ja RKP:llä 49%. Ulkopolitistinkin pääkirjoituksessaan uumoiltua EU-tiedostamisen haastetta kuvaa kuitenkin paremmin yleisen tason luvut. Kaikista kyselyyn vastanneista EU-asioista perillä katsoi olevansa vain yksi prosentti, melko hyvin jyvällä olevien määränkin jäädessä vain 37 prosenttiin. Mitään dramaattista muutosta ei ole tapahtunut kysymyksen tiimoilta viimeksi (2007) saatuihin vastauksiin verrattuna, mutta parannettavaa selkeästi löytyy.

Naton kohdalla tutkimus ei tarjoa yllätyksiä. Kuten gallupeista on jo pidemmällä aikavälillä voinut todeta, on Nato-jäsenyyden kannatus Suomessa alemmalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Tällä hetkellä muotoilun “Suomen tulisi liittyä Natoon” kansa on täysin eri mieltä 40 prosenttia, jokseenkin eri mieltä olevien osuuden jäädessä 25 prosenttiin. Enemmän tai vähemmän innokkaita kannattajia on vain 14 prosenttia. Huipussaan on Nato-kannatus ollut vuoden 1998 kyselyssä 25%. Jo kaksi vuotta myöhemmin tehdyssä kyselyssä näkyy epäilemättä Kosovon sodan tuoma suosion pieneminen, mistä lähtien luvut ovatkin pysyneet selkeästi ko. luvun alapuolella.

Rerum cognoscere causas

Mistä tulokset sitten johtuvat? Yksi tuloksiin hyvin todennäköisesti vaikuttanut tekijä on kyselyn aikana käyty ensimmäisen kierroksen presidentinvaalien kampanjointi. Haaviston mukaan vaalikampanjointi on toddennäköisesti kirkastanut vastaajien mielipidettä. Ensimmäisen kierroksen ehdokkaiden selkeä polarisoituminen EU-myönteisiin ja kriittisiin blokkeihin onkin epäilemättä ollut omiaan äänestäjien selkeämpää identifioitumista suuntaan tai toiseen EU-kysymyksissä.

EU-tietämyksen kohdalla lienee jo selvää, ettei eurokriisin kaikessa monimutkaisuudessaan edesauta suomalaisten eurotietämystä, Sixten Korkmanin tyylisten yrittäjien toimista huolimatta. Haavisto toteaakin, että yhden prosentin lukema kertoo siitä, että asiakysymysten kohdalla luotetaan yhtäältä poliitikkojen ja toisaalta median tulkintoihin siitä, mistä oikein on kysymys. Tuore HS-gallup, jonka mukaan suomalaiset näyttäisivät luottavan talousasioissa eniten juuri hallituksen tulkintaan, nättäisi tukevan tätä käsitystä. EU-kritiikin legitimisaatiota selittänee se, että Suomen jäsenyys harvojen ja valittujen AAA-luottoluokituskerhossa näyttäisi ehkäisseen nk. vakuusgatesta aiheutunutta diplomaattista vahinkoa siinä määrin, että valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen ajama tiukempi linja koetaan menestyksekkäänä.

EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haavisto

Naton kohdalla lienee ilmeistä, että 9/11 jälkeen etunenässä Yhdysvaltain tiimoilta harjoitettu ns. sota terrorismia vastaan on syönyt jonkinlaiseksi maan sotilaspoliittiseksi jatkeeksi koetun puolustusliiton kannatusta, kuten itse raportissakin todetaan. Vaikkei Bush nuorempi koskaan Natoa johtanutkaan, on ko. organisaanio koettu bushilaisen ulkopolitiikan jatkeena. Koska kuitenkin suomalaisten joukkojen osallistuminen Nato-operaatioihin rauhanturvaamisen kontekstissa on kuitenkin laajasti hyväksyttyä ja koska vuoden 2007 kyselyssä vastaajat toivoivat Suomen noudattavan harjoittavan, Ruotsin tapaan, aktiivisempaa ulkopolitiikkaa, on todettava, että Suomen kansainvälisessä puolustuspolitiikassa suomalaisille tuntuu merkitsevän vähintään yhtä paljon se missä kontekstissa asioita tehdään, kuin mitä varsinaisesti tehdään tai päätetään tehdä.

Sähkömetodologia             

Selityksistä huolimatta tulosten hämmentävänkin suuri poikkeavuus aiempaan nähden saattaa herättää kysymyksiä tutkimuksen metodologiasta, etenkin kun kyseessä on ensimmäistä kertaa  sähköisesti toteutettu tutkimus. Haavisto kertoo, että monet tekijät, mm. jo pitkään laskeneet vastausprosentit aiheuttivat tilanteen, jossa kyselyn toteuttamistapaa jouduttiin pohtimaan uudelleen. Eräänlaisen siirtymäkauden aikana kysely toteutettiin rinnakkain sekä paperisena että sähköisesti, jolloin tuloksia vertaamalla pystyttiin varmistumaan verkossa toteutetun kyselyn luotettavuudesta. Näin ollen vaikka vaatimus internet-yhteydestä saattaa joiltain osin vaikuttaa otokseen, on kyseessä paperikyselyihin nuivasti suhtautuvia pienempi ongelma.

Tämän vuoden tutkimuksen yllätyksellisyydestä huolimatta ensi vuoden tutkimuksesta tulee vielä mielenkiintoisempi, sillä vasta tuolloin näemme, onko lukujen muutoksessa kyseessä kestävämmästä sentimentistä vai kirjanpitotermein ilmaistuna ns. kertaerästä.

Avoin Kirje Niinistölle

Kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä 12.2.

Arvoisa tuleva tasavallan presidentti Sauli Niinistö,

Onneksi olkoon, teidät on valittu Suomen valtionpäämieheksi. Astutte virkaan 1. maaliskuuta, ja sitä ennen teillä on varmasti paljon kiireitä, mutta toivottavasti myös aikaa pohtia tulevia virkavuosia.

Haluamme tällä avoimella kirjeellä antaa teille matkaan mukaan muutamia mietteitä, kun valmistaudutte ulkopoliittiseen urakkaanne. Olkoon tämä siis tervehdys tulevalle presidentille suomalaisesta blogosfääristä!

Yksi tärkeimmistä asioista, joihin voitte vaikuttaa on keskustelukulttuuri.

Suomessa ulkopoliittista keskustelua värittävät monesti konsensushakuisuus, sulkeutuneisuus ja vanhakantaisuus. Päätökset tehdään liian usein ilman rakentavaa kansalaiskeskustelua.

Presidentin tehtävä on herätellä keskustelua, ei kuopata sitä lähtömetreillä. Esimerkiksi Libya-operaation aikana annettiin presidentin kansliasta ymmärtää, ettei Suomi ole osallistumassa mihinkään operaatioon – ennen kuin yhteiskunnallista keskustelua oli käyty ensinkään.

Muutosta, miksei?

Kun tulitte valituksi presidentiksi, sanoitte että ette usko muutokseen muutoksen vuoksi. Suomalaista ulkopoliittista keskustelua kuitenkin vaivaa ajattelutapa, jonka mukaan muutosta kannattaa välttää muutoksen välttämisen vuoksi. Ulkopoliittisten linjausten parasta ennen -päivämäärä saattaa kuitenkin monesti olla ummessa nopeammin kuin presidentti ehtii tokaista ”perinteinen ja hyväksi havaittu”.

Vanhassa pysyminen ei siis saisi olla itseisarvo siinä missä muutoskaan.

Suomessa ulkopolitiikasta tehdään monesti puoluepolitiikan väline sillä seurauksella, että nyanssit sekä kansainvälinen näkökulma häviävät. Todellisuudessa kansainvälisen politiikan kiemurat taipuvat huonosti puoluepoliittiselle vastakkainasettelulle.

Tässä presidentin rooli puoluepolitiikan ulkopuolelta tulevana äänenä on ensiarvoisen tärkeä, varsinkin kun presidentin valtaoikeuksia karsitaan. Presidenttiyden vastuisiin kuuluu sanoa myös epäsuosittuja asioita silloin, kun kansallinen etu sen vaatii.

Kansainvälisyys ja aktiivinen ulkopolitiikka eivät 21. vuosisadalla ole ylellisyys, vaan elinehto. Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä Suomen tulee ottaa rohkeampi rooli ulkopolitiikassa, joka toivottavasti kulkee käsi kädessä aktiivisen ulkopoliittisen keskustelun kanssa.

Suomen YK-turvallisuusneuvostokampanjan loppuun vieminen sekä ulkopolitiikan johtaminen mahdollisella turvallisuusneuvostokaudella 2013–14 tuleekin olla yksi tasavallan presidentin ykköstehtävistä. Vastuullisena kansainvälisen yhteisön jäsenenä Suomen täytyy kuitenkin ottaa kantaa myös vaikeisiin poliittisiin kysymyksiin.

Esimerkiksi Syyrian tapausta ei ole vieläkään kommentoitu. Jättäisikö Suomi turvallisuusneuvostossakin aiheesta tyhjän äänen?

Keskustelua, kiitos!

Kansainvälistä lähestymistapaa vaativat myös perisuomalaiset haasteet.

Puolustusvoimien uudistus ja leikkaukset vaativat, että presidentti ylipäällikkönä jatkaa keskustelua maanpuolustuksen suunnasta. Puolustuspolitiikan tulee lähteä liikkeelle uhkakuvien tunnustamisesta, ja presidentin pitääkin pystyä kertomaan suomalaisille mitä tarkoitusta asevoimat palvelevat.

Vasta sitten voidaan miettiä, mitkä ovat parhaat keinot – olivat ne sitten kansainvälistä kriisinhallintaa tai poteroihin kaivautumista – päästä maanpuolustuksen tavoitteeseen. Myös puolustusyhteistyötä harkittaessa tulee presidentin miettiä tarkkaan, millaista yhteistyötä tavoitellaan, kenen kanssa ja miksi.

Talouspolitiikassa tulevat korostumaan yhtäaikaisesti Eurooppa-ulottuvuus, ihmisoikeudet, kehitysyhteistyö sekä ulkomaankauppa.

Näiden yhteensovittaminen eettisesti haastavassa toimintaympäristössä sekä presidentin kyky perustella vaikeitakin päätöksiä tulevat olemaan merkittävä haaste, oli kyse sitten kaupasta Kiinan kanssa tai kehitysyhteistyön sitomisesta demokraattisiin arvoihin.

Maailma tulee muuttumaan presidenttikauden aikana: Suomi jatkaa ikääntymistään, Euroopan integraatio on vaakalaudalla ja nousevat suurvallat jatkavat luultavasti kurssillaan.

Suomi voi kuitenkin menestyä kaiken tämän keskellä järkevällä ulkopolitiikalla.

Tämä puolestaan edellyttää parempaa, koko kansalaisyhteiskunnan kattavaa ulkopoliittista keskustelua, ja tässä asiassa presidentti toimikoon malliesimerkkinä.

Toivotamme onnea ja menestystä haasteiden ratkomisessa.

Suurten kertomusten jalanjäljillä

Hiski Haukkalan äskettäin ilmestynyt teos, Suomen Muuttuvat Koordinaatit (Gummerus, 2012), on varsin kunnianhimoinen projekti. Se pyrkii antamaan oman kertomuksensa yhtäältä Suomen historiallisista ulkopoliittisista linjoista ja kertomuksista, ja toisaalta kansainvälisen politiikan merkittävimmistä kehityksistä 2000-luvulla, sekä niistä käytävistä debateista. Herkuleen tehtävän tästä tekee se, että kirjalla on mittaa vain 197 sivua.

Kuten jokainen alan kirjallisuutta lukenut tietää, laajoihin kertomuksiin perustuva kirjallisuus on kunnianhimoista, mutta varsin ongelmallista. Omilla tahoillaan tämän on saanut huomata mm. Francis Fukuyama, Samuel Huntington, ja lähitulevaisuudessa  myös Fareed Zakaria. Kukaan ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija, olla oikeassa kaikesta koko ajan tai omata maagista reseptiä tulevaisuuden ennustamiseksi laajalla mittakaavalla. Kansainvälinen politiikka ei ole luonnontiedettä, tapahtumat eivät etene mekaanisesti, ja muuttuvia tekijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Kristallipalloon katsoneiden Fukuyaman ja kumppaneiden kohtalo odottanee osaltaan myös Haukkalaa.

Toisaalta, kansainvälispoliittisten ilmiöiden ennustaminen ei ole kirjan keskeisintä tai vahvinta antia (Haukkalan argumentit esitellään mm. täällä ja täällä). Keskeistä sen sijaan on se, että teos tutustuttaa lukijansa kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin, tuoden esiin argumentteja puolesta ja vastaan, ennen kirjoittajan oman näkökulman esittelemistä. Ei ole kovin montaa suomalaista kirjaa, joka käsittelisi saumattomasti kaikkia kirjassa mainittuja teemoja.  Vaikka kyseessä ei ole akateeminen kirja sanan varsinaisessa merkityksessä – se ei tee interventioita kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin – Haukkalan teoksen merkittävyys tulee sen pyrkimyksestä tehdä interventio Suomen kansainvälispoliittiseen keskusteluun (ja kuten tämä Suomen tunnetuimmalta poliittiselta foorumilta poimittu lanka tietää kertoa, interventio on todella tarpeen).

Tietotaitonsa ulkomailla saaneen kansainvälisen politiikan puoliammattilaisen näkökulmasta syitä tähän on kolme.

Ensiksi, Haukkala tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen Suomen ulkopoliittiseen historiaan ja kertomuksiin (pääkohdat näkyvissä täällä), joka on erinomainen lähtökohta Suomen ulkopoliittiseen historiaan tutustuvalle lukijalle.  Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin jäi ainakin tämän arvostelijan päähän. Onko Suomessa realistinen ajattelu monopolisoitu pienvaltiorealistien – jonka keskeisenä tekijänä on puolueettomuuspolitiikka – toimesta, vai löytyneekö Suomesta Rudolf Holstin reunavaltiopolitiikan hengessä  traditionaalisia tasapainottelupolitiikan kannattajia, esimerkiksi maan upseerien tai transatlantistien keskuudessa?

Toiseksi, Haukkala tarjoaa varsin asiantuntevan luonnehdinnan Suomen kansainvälispoliittisesta keskustelusta – joka kuulostaa varsin tutulta. Kansainvälispoliittisen epävarmuuden ympäröimässä Suomessa on käännytty sisäänpäin. Kansainvälisistä ilmiöistä tai ulkopolitiikasta ei puhuta, ja sekin vähä keskustelu mitä käydään, käydään etupäässä puoluepoliittisista lähtökohdista.  Ilman näiden faktojen tiedostamista, keskustelu tuskin muuttuu.

Viimeiseksi, Haukkalan kirja tarjoaa interventionsa tavalla, joka avautuu myös laajemmalle lukijakunnalle. Turha jargon ja teoriaan viittailu on vältetty, ja kirjan sävy on paikoitellen keskusteleva. Akateemisesta ylemmyydentunteesta – mikä on monen kirjoittajan ajoittainen kuolemansynti, allekirjoittanut mukaan luettuna – ei ole tietoakaan. Tämä auttaa Haukkalan argumenttien leviämistä valtionhallinnon ja akateemisten kuplien ulkopuolelle, sillä keskustelun mediassa sekä kansalaisten keskuudessa tulee myös muuttua, ja kirjan tyyli edistää tätä tavoitetta.

Uudenlaisen keskustelun synnyttäminen vaatii paljon. Muuttuvan maailman käsittely edellyttää tarkkaa, analyyttista tietoa. Vaikka Haukkalan kirja ei välttämättä edusta parasta mahdollista lähdettä Yhdysvaltain, Kiinan, Venäjän tai valtiokeskeisen kansainvälispoliittisen järjestelmän muutoksiin, se on tällä hetkellä lähes korvaamaton perusteos ihmisille, joilla ei ole aikaa, halua, tai mielenkiintoa seurata kaikkia debatteja kirjan teemoihin liittyen. Keskustelun muuttaminen vaatii myös tietoisuutta Suomen keskustelun esteistä, jotta ne voidaan ylittää. On kyse siten eurokriisistä, Venäjän voimistuvasta ulkopoliittisesta käyttäytymisestä tai Yhdysvaltain asteittaisesta vetäytymisestä Euroopan alueelta, Suomen pitää olla tietoinen ympärillä tapahtuvista muutoksista, ja uudistaa omaa kansainvälistä poliittista keskusteluaan sekä käyttäytymistä niiden pohjalta, mikäli se haluaa jatkaa ”menestystarinaansa.”

Loppupelissä tämä interventio on se, mikä tekee Haukkalan teoksesta arvokkaan teoksen, ja oikeuttaa sen saaman huomion (mm. yhdeltä varsin nimekkäältä tukijalta). Suomen Muuttuvat Koordinaatit on hyvä aloitus ja interventio uuden keskustelun synnyttämiseksi.  Mutta eittämättä se vaikein osuus on vielä edessä, intervention tulee myös saavuttaa tavoitteensa. Julkisen keskustelun muuttaminen saattaa kuulostaa Sisyfokselle sopivalta tehtävältä, mutta se on välttämätöntä.   Tätä silmällä pitäen Haukkala olikin perustanut kirjan nimeä kantavan blogin, jonka tavoitteena on edistää uudenlaista kansainvälispoliittista keskustelua.  The Ulkopolitist suositteleekin kaikille lukijoillensa niin kirjaan kuin blogiin tutustumista.

Mitä tasavallan presidentin tulee lukea kansainvälisestä politiikasta?

Ulkopolitiikalla ei voi voittaa, vaan ainoastaan hävitä vaalit. Tämä vanha viisaus varmistui viimeistään eilisen Helsingin yliopistolla järjestetyn presidenttivaalipaneelin jälkeen: Mitään uusia ulkopoliittisia avauksia ei tulla näkemään, ja ehdokkaat tulevat pysymään poteroissaan. Ironista asiassa on tietty se että tulevan presidentin valtaoikeudet rajoittuvat nykyään ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ainoastaan Paavo Väyrynen on omaksunut valtakunnan virallisen foliohatun roolin avauksillaan (mm. maailmanvaluutta) ja haastanut Sauli Niinistöä tämän Nato-kannan vilpittömyydestä. Tämä asiapohjainen hiljaiselo verrattuna retoriseen ilotulitukseen tulee ymmärrettäväksi kun pitää mielessä rationaalisten ehdokkaiden – niin yleisen kuin yksittäiset – prioriteetit:

1. Tulla valituksi

2. Olla mokaamatta ja tulla valituksi ensimmäisellä kierroksella.

3. Toteuttaa jumalallinen tehtävä tulla valituksi Suomen kansan johtajaksi.

4. Päästä fiksuna ehdokkaana toisella kierrokselle ohi entisten isojen puolueiden ehdokkaiden.

5. Toivoa ettei puolueelle tule mahalaskua häkellyttävän eduskuntavaalituloksen jälkeen.

6. Kostaa maakuntien kaunaisille satraapeille Linnan-juhlakutsujen avulla.

7. Hoppas att dom ska inte glömma att jag faktiskt kandiderar också.

Kuitenkin joku ehdokkaista tulee valituksi tasavallan presidentiksi ja tulee käyttämään huomattavaa ulkopoliittista valtaa seuraavan kuuden vuoden aikana. Toivon mukaan presidentin aikahorisontti tulee vaalin jälkeen vaihtumaan, Kyllä herra ministeriä mukaillen, seuraavaan perjantaihin selviytymisestä seuraavalle vuosisadalle pääsemiseen. Viime aikaiset esimerkit kuten lähivuosille kaavailtu 10-15 ulkomaan edustuston sulkeminen, varastossa lojuvien maamiinojen tuhoaminen, ja puolustusta alas ajavat säästöt ilman selvää käsitystä mitä varten armeija on edelleen olemassa, eivät ole olleet omiaan kasvattamaan toiveita pari piirua rationaalisemmasta ulkopolitiikasta.

Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja kysyykin Daniel Dreznerin inspiroimana: mitä tulevan tasavallan presidentin tulisi lukea kansainvälisestä politiikasta? Tiettävästi ainoana suomalaisena tähän mennessä VTT Paavo Väyrynen on lukenut Fjodor Dostojevskin kirjallisen tuotannon yhden viikonlopun aikana. On sinäänsä sääli että vaikka Väyrynen pääsisi retoriikallaan toiselle kierrokselle tämä venäläisen sielunelämän itseoppinut tulkki ei kyenne saamaan taakseen kansakunnan maltillista edistysmielistä enemmistöä. Kuitenkin olipa uusi presidentti Sauli Niinistö (kuten vahvasti näyttää), Pekka Haavisto tai Paavo Lipponen Ulkopolitist tarjoaa muutaman ehdotuksen Suomen ulkopolitiikan mahdollisista painopisteistä.

Yli puoli vuosisataa myöhemmin, Max Jakobsonin Diplomaattien talvisota, on edelleen parhaiten kirjoitettuja Suomen ulkopolitiikan historiaa käsitteleviä teoksia. Jakobsonin kirjan pääanti on huomio siitä, että Suomen tulevaisuus riippuu siitä mitä Euroopassa ja maailmassa tapahtuu; viime kädessä pienen valtion ulkopolitiikka oli reagoimista  Berliinissä ja Moskovassa tehtyihin päätöksiin. Henry Kissingerin Diplomacy tarjoaa ehkä luettavimman narratiivin viime vuosisadan kansainvälisestä historiasta. Kissingerin populaarihistoria vilisee ajatuksia päätöksentekemisestä rajoitetun informaation vallitessa. Vanha realistin mukaan ulkopolitiikka ei saisi perustua oletuksiin muiden toimijoiden oletuksista, vaan viime kädessä arvioihimme eri valtioiden käytettävissä olevissa resursseista.

Suomi on saari jonka talous perustuu vientiin. Hyvinvointivaltio rahoitetaan suureksi osaksi vientiteollisuuden avulla, joten vapaakaupan ajamimisen ja kaupan edistämisen tulee olla Suomen ulkopolitiikan keskiössä. Mallia voi tässä ottaa Britannian liberaalikonservatiiviselta hallitukselta. Kuten Juhana Aunesluoman kauppapolitiikan historiasta (Vapaakaupan tiellä. Suomen kauppa- ja integraatiopolitiikka maailmansodista EU-aikaan) selviää, oli vapaakauppa ja pyrkimys yhdentyä lännen taloudellisiin instituutioihin kylmän sodan aikana erittäin poliittista ja tärkeä osa yrityksessä saavuttaa puolueeton asema. Venäjä on edelleen Suomen tärkein kahdenvälinen suhde, ja sen suurvalta-asema muokkaa suomalaista turvallisuuspolitiikkaa myönnetäänpä sitä tai ei. Hiljattain julkaistu Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimus tarjoaa mahdollisuuden tutustua Venäjän sotilaallisen kapasiteetin ja ajattelun viimeaikaisiin kehityskulkuihin.

Vaikka nykyinen presidentti on painottanut globaalia hallintaa muun ulkopolitiikan kustannuksella ja globaalin hallinnan kehittäminen ei ehkä ole samalla tavalla elintärkeää kuin kauppa- ja turvallisuuspolitiikka, on se silti edelleen paitsi Suomen intresseissä niin myös eettisyyteen ja parempaan maailmaan pyrkivän ulkopolitiikan kannalta tärkeää. Kuitenkin keinovalikoimaa olisi syytä laajentaa. Sen sijaan että Suomi tukee Nicaraguan ja Vietnamin kaltaisia regiimeja, joiden sitoutuminen ihmisoikeuksiin ja markkinatalouteen on perin kyseenalaista, tulisi kehitysyhteistyö ja vapaakauppa nähdä saman kolikon puolina. Teivo Teivaisen ja Heikki Patomäen pohdintojen lisäksi uudelle presidentille tekisi hyvää tutustua esimerkiksi Johan Norrbergin ajatuksia herättävään Globaalin kapitalismin puolustukseen.

Viimeisenä lukuvinkkinä Ulkopolitist suosittelee Ylen uutisointia siitä kuinka ‘presidentin ministeriössä’ paikataan valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa puolipalkatuilla korkeakouluharjoittelijoilla ja työelämävalmennettavilla. Jo riittävät lukuvinkit: Pasila, Porilaisten marssi.

Paluu Länsirintamalle: ulkopolitiikan tulevat hiljaiset vuodet

 

Urho Kekkosen nimiin laitettu tokaisu siitä että sisäpolitiikka voi olla rempallaan kunhan ulkopolitiikassa on luottamus kohdillaan on kääntynyt päälaelleen. Ulkopolitiikka ei tule olemaan painopistealue uudessa Kataisen sixpack-hallituksessa. Uudessa puolta pidemmässä mutta perinteikkään ympäripyöreässä avoimessa, rohkeassa ja kannustavassa hallitusohjelmassa ulkopolitiikka on kolmannella sijalle (fuusioituna EU-asioihin, jotka ovat sen edellä); verrattuna Vanhasen kakkosen ohjelmaan, jossa ulkopolitiikka ja EU olivat sijoilla 1. Ja 2.

Ulkopolitiikka-osion avaa sen tärkeimmäksi katsottu ala-alue Eurooppapolitiikka. Hallitusohjelman retoriikka – sosiaalinen oikeudenmukaisuus kilpailukyvyn rinnalle – sekä politiikka ovat siirtyneet vasemmalle. Suomi sitoutuu ajamaan ’keinottelun’ vastaista rahoitusmarkkinaveroa niin EU:n kuin maailman tasolla. Neoliberaalin talouspolitiikan havannoitu rakenteellinen kriisi on Newtonin lakien mukaisesti saamassa arvoisensa vastareaktion, ainakin hallitusohjelman retoriikassa, sillä mikä tahansa rakenteellinen ongelmaan paneutuva ratkaisuyritys on pakostakin multilateraalinen, jolloin hallitusneuvottelujen poliittiset lehmänkaupat eivät välttämättä resonoi Berliinissä tai Brysselissä. Myös ’maataloustuotannon toimintaedellytyksistä on huolehdittava jatkossakin unionin kaikilla alueilla. ’Samana säilyy hallitusohjelman peruspositiivinen suhtautumistapa unioniin, sen laajentumiseen ja ’itäisen ulottuvuuden kehittämiseen’.

Seuraavaksi tulevat muut painopistesuunnat: Baltia ja lähialueet (tähän ’near abroadiin’ kuuluu jokseenkin käänteisironisesti myös Venäjä) ja uutena globaali toiminta, josta selviää hallituksen maailmanpoliittinen Zeitgeist. Pohjoismaalaisuutta korostetaan uudella tavalla myös puolustuksen saralla huolimatta sen nykyisestä tai potentiaalisesta kapasiteetista: ’(se on) ’luonnollinen pohjoismainen yhteistyöala, jota tulisi voimakkaasti kehittää.’ Onhan tämänkaltainen maailmanpoliittisesti neutraali yhteistyö kosher kaikille hallituspuolueille ottamatta huomioon heidän Nato-kantojaan, ja uusi-vanha ulkoministeri Erkki Tuomioja on perinteisesti korostanut nordismia. Ongelmana kuitenkin on se, että pohjoismainen puolustus- tai turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei tällä hetkellä ole strategisesti, tai edes poliittisesti kovin merkityksellistä, vaan pohjoismaisen ulottuuvuden kehittäminen on enimmäkseen identiteettiin ja (puolue)ideologiaan pohjautuvaa ‘feel good’ politiikkaa. Suomen ’pohjoismaalaista’ identiteettiä Tuomioja pitää pitkälti tuloksena sosialidemokraattien yhteistyöstä kansankodin ja muiden veljespuolueiden kanssa, ajalta jolloin Suomesta olisi voinut tulla ennemminkin Baltianmaa. Venäjän suhteen jatketaan positiivista suhtautumista resiprookkiseen viisumivapauteen –tätä kohtaa varmasti luetaan mielenkiinnolla Tehtaankadulla. Kansalaisyhteiskunnan edistäminen (joka lienee vähän haastavampaa) ja opiskelijavaihto mainitaan. Kootaan myös kansallinen Venäjä-toimintaohjelma.

‘Globaali toiminta’ vaikuttaa kuin lukisi Alexander Stubbin syksyisiä puheita LSEssa ja Helsingin yliopistossa: keskeisenä ajatuksena on Fareed Zakarian popularisoima teesi siitä, että maailman valtatasapaino muuttuu BRIC-maiden ja muiden noustessa. Tähän olisi Suomen syytä sopeutua esimerkiksi ajamalla talousinstituutioiden (Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki) hallinnon muuttamista kehitysmaille edullisempaan suuntaan. Suomen viime vuosien suuri ulkopoliittinen projekti, YK:n turvaneuvostojäsenyyden lobbaus, mainitaan. Jo Eurooppa-osiossa esiintullut Tobinin vero mainitaan uudelleen.

Transatlanttisten suhteiden parantamisesta mainitaan polittinen ja taloudellinen ulottuvuus, muttei sotilaallista. Kuten Verkkouutisten Olli Nurmi kirjoittaa, yhdeksi Tuomiojan akilleenkantapääksi – tai helposti uusiutuvaksi rasitusvammaksi – voi muodostua Suomen Yhdysvaltain-suhde, jonka parantaminen ja korostaminen Bushin hallinnosta kroonista Amerikka-allergiaa sairastaneen Tuomiojan ministerivuosien jälkeen oli tärkeää 2007 lähtien Kokoomukselle, joka halusi päästä vihdoin profiloitumaan ulkopoliittisesti.Toisaalta tällä kertaa Yhdysvalloissa on vallassa demarien sikälainen keskustaoikeistolainen sisarpuolue, jonka presidentti on huomattavasti suositumpi sekä Suomessa että Euroopassa, eikä vähiten siksi, että neokonservatiivisen Bushin hallinnon unilateralistinen ulkopoliittinen linja on vaihtunut takaisin Clintonin vuosien multilateralismiin ja konsultointiin. Samaten kokenut  sammakkolausuntoautomaatti saattaa taas kompastua myös epädiplomaattisiin Israel-kantoihin (The Jerusalem Post on ehtinyt jo muistuttaa tästä kritisoivasti blogikirjoituksessa).

Kauppapolitiikka-osio avataan avoimen maailmantalouden uskontunnustuksella protektionismi ja rajojen sulkeminen tuomittaen. Kaupan ja kehityksen vuorovaikutusta köyhyyden vähentämisessä korostetaan. Uutta ovat ’vapaa ja reilu kauppa’, yhteiskuntavastuu ja esimerkiksi työmarkkinaosapuolten mainitseminen. Seuraavassa kehityspolitiikka-jaksossa otetaan huomioon kehityksen linkki turvallisuuspolitiikkaan ja kriisinhallintaan, mutta tunnutaan unohtavan kauppapolitiikan ja kehityksen yhteys. Kansalaisyhteiskunta kyllä mainitaan, mutta suomalaisyritykset unohtuvat. Suomi edistää demokratiaa ja kestävää kehitystä, mutta entä markkinatalous? Varmaa lienee kuitenkin että vuorineuvokset saivat nyt hyvän Pepsodent-hymyisen myyntimiehen kauppavaltuuskuntamatkoilleen. Kuitenkin myös Stubbilla lienee totuttelemista perin korporatistiseen vienninedistämiseen, jossa pääpaino on ollut maissa joissa demokratia ja markkinatalous eivät ole kovinkaan vakiintuneita. Tasapainottelu ihmisoikeuksien ja kauppaintressien välillä voi osoittautua hankalaksi ja saada aikaan negatiivista lehtikirjoittelua, kuten Tienanmenin verilöylyn jälkeen Koiviston Pekingiin lähettämälle Pertti Salolaiselle kävi.

Silmiin pistää potentiaalinen ristiriita toisaalta alueellisen puolustuksen ja asevelvollisuuden, että laajan turvallisuuskäsityksen ja kriisinhallinta-aktiivisuuden samanaikainen korostaminen. Onko rauhanturvaamisen suurvallaksi pyrkiminen ollenkaan uskottavaa kun puolustusvoimat varustautuu samanaikaisesti vanhan ajan suursotaan? Hallitusohjelman teksti sulkee Nato-oven takalukkoon tulevaksi neljäksi vuodeksi, mikä tulee aiheuttamaan operatiivisia, poliittisia ja strategisia vaikeuksia maalle, joka haluaa suurempaa roolia kriisinhallinnassa. Vaikka operaatioita usein käydään YK:n poliittisen mandaatin alaisuudessa, NATO:n rooli operatiivisesti on korvaamaton Balkanissa, Afganistanissa  ja Libyassa.

Teksti myös mainitsee puolustusvoimien ryhtyvän välittömiin rakenteelliseen uudistuksiin (read:säästöt). Puolustusvoimien menoista höylätään 200 miljoonaa, joskin ei kerrota mistä kohtaa täsmäälleen.  Viittaus ’Siilasmaan raporttiin’ mahdollisesti tarkoittaa lyhymmän asepalvelusajan karsimista neljään kuukauteen (Soininvaara, Haglund), jota kautta säästyisi noin 60 miljoonaa.  Samaten säästöjä täytynee saada lakkauttamalla aluepoliittisista syistä ylläpidettyä turhan laajaa varuskuntaverkkoa. Se että Dragsvik ei varmastikaan tule ensimmäisenä puolustusministeri Wallinin leikkauslistalla saanee aikaan paljon melua perussuomalais-keskustalaisessa oppositiossa, joka tulee suremaan jonkun maaseutuvaalipiirin yhden suurimman työnantajan poismenoa. Pohjoismaat, EU, ja Nato mainitaan syrnergiaetujen toivossa. Yksityiskohtana Suomi arvioi kantaansa rypäleasesopimukseen vuosittain. Sotilaat tulevat lobbaamaan kovasti ettei sopimusta voida vahvistaa, jos halutaan säilyttää uskottava puolustus ja saada säästöjä.

Ensimmäistä kertaa mainitaan erikseen myös ulkoasiainhallinnon kehittäminen. Edustustoverkkoa tullaan muuttamaan uusien realiteettien suuntaan á la Astana. Pohjoismainen synergia mainitaan – ja tämä voi kerrankin toimia toimia, ja kauppapolitiikka on uusi fokus Britannian liberaalikonservatiivien hengessä. Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä kuinka suurta uudistutumista saadaan traditionaaliseen byrokratiaan kun ulkoministeriksi on jälleen kerran palannut kappale radikaalia 1970-lukua.

Hivenen kiusallinen salkkujako ulkosuhteiden kanssa tulee paitsi madaltamaan suomalaisen ulkopolitiikan profiilia niin myös lukitsemaan muutokset Merikasarmilla. Vaikka kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautala tulee hallitsemaan leijonanosaa ulkoasiainhallinnon alan määrärahoista kehitysapurahojen muodossa, niin hallinnon kassanyörejä valvoo ulkoministeri Tuomioja, jonka vastuulle UM:n hallinnollinen osasto kuuluu.  Kaikista kevyimmän salkun saanut, Väyryseksi alennettu, eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Stubb pääsee hallitsemaan vain kauppapoliittista osastoa sekä – Kataisen todennäköisesti ulkoistaessa osan pääministerin Eurooppa-asioihin liittyvästä työmäärästä – valtioneuvoston kanslian Eurooppa-sihteeristöä. Uusi huomattavan korkean profiilin (viime eurooppa-ministeri oli Astrid Thors, jos joku vielä muistaa) ja kevyen salkun eurooppaministeri jatkaa profiloitumistaan Suomen herra EU:na. Jo edellisessä ohjelmassa ollut caveat siitä, että kansalaisten euroskeptisyys otetaan huomioon, on saanut huomattavan enemmän merkitystä tässä tilanteessa. Stubb saanee hyvää ulkopoliittista julkisuutta ja myy kansalaisille ajatusta EU:n tarpeellisuudesta silmällä pitäen 2014 Europpa-vaaleja ja sen jälkeistä pääministeripuolueelle läänitettyä komissaarinsalkkua.

Vaikka Stubb ja Tuomioja ovatkin varmasti eri linjoilla niin kauppapoliittisesti, kuin ajatuksissaan Yhdysvalloista niin Merikasarmin sisäilman lämpötila voinee vain nousta ministeri Väyrysen pakatessa omakuvansa ja yhdessä yössä luetun Dostojevskin tuotannon muuttolaatikoihin.  Stefan Wallin joutuu kovan haasteen eteen leikatessaan puolustusvoimia, joiden tulee suoriutua myös tulevaisuudessa kahdesta ristiriitaisesta tavoitteesta vähemmällä rahalla. Toisaalta tehtävä antaa Rkp:n puheenjohtajalle mainion alustan korostaa sekä Suomen kansainvälisyyttä että tehdä omaa puoluettaan hyödyttävää aluepolitiikkaa. Kuitenkaan lienee turha luulla että tylsänturvallisesta unelmavävy Wallinista voisi tulla samanlainen mediailmiö ja koko kansan suosikki kuin viimeisimmästä Rkp:läisestä puolustusministeristä Elisabeth Rehnistä.

Perusvireen ulkopolitiikalle henkilökemioista riippumatta tullevat antamaan merkittävät säästöt sekä UM:ssa että puolustushallinnossa. Retorisessa tasolla dynaamisen ongelmanratkaisija luomu-Suomen ulkopolitiikka tulee käytännön tasolla palaamaan nuukuuden aikaan. Mutta onhan pettuleipä perin innovatiivinen ja perisuomalainen ratkaisu, joka tuo lisämakua Suomi-brändiin.

-Mies ulkosuomalainen, Sunnuntaistrategisti, Synkeä yksinpuhelu