Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

Geneven metsät, Hiroshima ja Tohtori Outolempi

Mies ulkosuomalainen kirjoitti The Ulkopolitistissa maanantaina suomalaisesta turvallisuuspolitiikasta ja suomalaisten suhtautumisesta ydinaseisiin. Ydinaseet ovat kaikessa kauheudessaan kiehtova aihe ja tänään puhutaankin kylmästä sodasta, Tohtori Outolemmestä ja ihmisistä.

Ajatuksia ydinaseista allekirjoittaneessa herätteli Walk in the Woods –näytelmä, jota esitetään The Tricycle –teatterissa Lontoossa. Näytelmä kertoo kahden aseneuvottelijan keskusteluista Geneven metsämaisemissa kylmän sodan aikana ja kuvaa loistavasti tuon ajan ydinase-eetosta – aikaa, jona Thomas Schellingin sanoin kaksi supervaltaa ”tanssi tuomion kielekkeellä toisiinsa kahlittuina”.

Andrei, leikkisä mutta läpeensä kyyninen neuvostoliittolainen neuvottelijaveteraani, haluaa ystävystyä vastaparinsa kanssa – puhua Mikki Hiirestä ja kantrimusiikista, mistä tahansa muusta kuin poliittisesti tuhoon tuomituista tai täydellisen merkityksettömistä asevähennyksistä. Joan, vastapariaan sinisilmäisempi, vakavampi ja nuorempi amerikkalaisnainen, pyrkii tekemään kaikkensa neuvottelujen raiteilla pitämiseksi –amerikkalaisen rauhan vuoksi, totta kai.

Näytelmän dramaturgisia ansioita suurempi vaikutus on sen poliittisella sanomalla ja ajankuvan pistävyydellä. Andrein suun kautta kuullaan osuvia huomioita aseistariisunnan turhuudesta ja kosmeettisuudesta: ”Kun aloitimme tämän prosessin, meillä oli yhteensä joitakin satoja ydinaseita – - Nyt, kolme vuosikymmentä ja 13 sopimusta myöhemmin, meillä on yhteensä 50 000 ydinkärkeä.”.

Toden totta, kylmän sodan päättyessä supervalloilla oli yhteensä noin 70 000 ydinkärkeä joissa oli yhteensä räjähdysvoimaa noin 20 000 megatonnin edestä. Vertailun vuoksi Hiroshimaan 6. elokuuta 1945 tiputetussa pommissa oli räjähdysvoimaa noin 0.013 megatonnia. Vuonna 1989 oli maailmassa siis ydinaseita puolentoista miljoonan Hiroshiman edestä – enemmän kuin tarpeeksi kaiken elollisen tuhoamiseksi jopa ilman katastrofaalisia jälkivaikutuksia.

En itse elänyt päivääkään kylmän sodan aikana, ja on usein vaikeaa ymmärtää sitä pelon ja paranoian ilmapiiriä joka tuolloin vallitsi. Ehkä jopa huolestuttavampaa kuin pelko on sen puute – kuinka kylmähermoisesti Herman Kahnin kaltaiset kylmän sodan analyytikot kykenivät maalailemaan kuvia ”siedettävistä tappioista”, ”rationaalisista toimijoista” ja ”laskelmoidusta uhasta”.

Vaikka kylmä sota onkin takanapäin ja ydinaseiden määrä tippunut alle puoleen sitten sen kahdeksankymmentäluvun huippuvuosien, on irrationaalisuuden ja virheiden riski vielä varsin todellinen. Ydinaseet olivat niin tuhoisa ase, ettei mikään järkevä valtio niitä olisi koskaan voinut käyttää – voitto ydinsodassa olisi menettänyt merkityksensä. Tänä päivänä vaivaakin maailmaa pelko esimerkiksi ydinaseiden joutumisesta epävaltiollisten toimijoiden tai fundamentalistien käsiin: monikansallista ideologiaa, kuten Al-Qaidaa ei voi pommittaa, eikä se välttämättä toimi haluamamme logiikan mukaisesti – esimerkiksi itsemurhaiskujen tapaukessa.

Populäärikulttuurin parista löytyykin toinen mainio satiiri, nimittäin Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, Stanley Kubrickin mestariteos vuodelta 1964. Elokuvan nimikkohahmo, Dr. Strangelove, on tuhon tohtorin arkkityyppi, sekopäinen mutta laskelmallinen kylmä soturi. Elokuvan keskeinen sanoma liittyy ihmisen epärationaalisuuteen ja virheiden mahdollisuuteen ydinaseiden värittämässä, yltiörationaalisessa maailmassa.

Ydinaseet ovat synnyttämässä myös uutta alueellista kylmää sotaa Lähi-Idässä Saudi-Arabian ja Iranin välille. Vaikka hiljattain paljastunut salamurhajuoni on jännittävä episodi maiden välisissä suhteissa, käydään todellinen valtapeli ydinasekentällä. Jos ja kun Iran onnistuu ydinasekarkotteen hankkimaan, muuttuu alueen valtatasapaino huomattavasti. Pieni, tiiviisti asutettu Israel tulee kokemaan Iranin varsin konkreettisena eksistentiaalisena uhkana, Saudi-Arabia joutuu altavastaajan asemaan keskinäisessä valtakamppailussa ja Yhdysvallat käytännössä menettää loputkin mahdollisuutensa käyttää sotilaallisia keinoja Irania vastaan.

En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä lähes rajatonta kekseliäisyyttä millä ihmiset tuottavat yhä luovempia tapoja tappaa toisiaan. John Keegan kertoo kirjassaan A History of Warfare sodan olleen osa jo esihistoriallisten ihmisten elämää, ja British Museumin seinät ovat koristeiden ja vaasien lisäksi pullollaan aseita. Sota ja väkivalta tuntuvat olevan osa ihmiskulttuuria siinä missä rakkaus ja myötätuntokin, mutta nyt – ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa – ihminen on luonut aseen joka pystyy tuhoamaan ihmiskulttuurin kokonaisuudessan ja päättämään historian kulun. Ydinaseita ei kuitenkaan voi tehdä keksimättömäksi. Voi vaan siis toivoa, että ne keksitään tarpeettomiksi.

Loppukevennyksenä mahtava pätkä Yes, Prime Minister -sarjasta: