Mitä tiedämme Suomesta Syyriaan lähteneistä?

Suomessa syntynyt Kamal Badri oli ensimmäinen Syyrian konfliktissa kuollut ruotsalainen

Suomessa on vuoden alusta uutisoitu laajalti, kuinka maasta on lähtenyt ”kymmenkunta” henkilöä ottamaan osaa Syyrian konfliktiin, ja huhuja aiheesta on liikkunut viime vuoden kesästä asti.  Tästä huolimatta Syyriaan lähteneistä tiedetään äärimmäisen vähän. Ainoa viimeaikainen konkreettinen tieto on Suomessa syntyneen ruotsalaisnuorukaisen Kamal Badrin kuolema Jabhat al-Nusran ja Syyrian asevoimien välisessä taistelussa tammikuussa. Sen sijaan Suomesta lähteneistä ei ole saatavilla konkreettista tietoa. Vastaamattomia kysymyksiä riittää: kuinka monta henkilöä Syyriaan on tarkalleen lähtenyt ja mitä tarkoitusta varten? Mikä on motivoinut lähtijöitä, ja ovatko he lähteneet Syyriaan oma-aloitteisesti tai rekrytoituina? Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeä kysymys on, kuka Suomessa rekrytoi Syyriaan lähteviä, mitä tarkoitusta varten, ja miten? Kuinka moni Suomesta Syyriaan lähtenyt on päätynyt taistelijaksi?

”Kymmenkunta” lähtijää

Mielenkiintoinen piirre Syyriaan lähtijöihin liittyvässä keskustelussa on, ettei Suojelupoliisi ei ole paljastanut lähtijöiden tarkkaa määrää, vaan Tuomas Portaankorvan mukaan lähtijöitä on noin ”kymmenkunta”. Supolla on asiaa käsittelevässä julkisessa keskustelussa ollut keskeinen rooli - harva muu on tuonut julkisuuteen tietoja mahdollisista Syyriaan lähteneistä. Poikkeuksena on aiemmin käsitelty Husein Muhammedin kirjoitus nimettömästä espoolaisnuorukaisesta, jossa mainittiin myös etnisten suomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten lähteneen.

Radikalisoitumiseen, terrorismiin ja poliittiseen väkivaltaan erikoistuva lontoolaisen King’s College -yliopiston alaisuudessa toimiva ICSR-tutkimuslaitos on tutkimuspaperissaan sen sijaan esittänyt tarkemman arvion, jonka mukaan suomalaisia on tällä hetkellä Syyriassa 12 henkilöä, mutta maahan on Suomesta lähtenyt kaiken kaikkiaan 13 henkilöä. Aaron Zelinin kirjoittamassa tutkimuksessa ei kuitenkaan mainittu näiden lukujen lähdettä, joten niiden luotettavuudesta ei ole varmaa tietoa. Mielenkiintoinen kysymys itsessään on, mistä lähteet on saatu. Tutkimuksessa mainitut luvut perustuvat avoimesti saatavilla olevaan tietoon eri maiden medioissa sekä jihadifoorumeilla, mutta Suomen mediassa vastaavaavia numeroita ei ole mainittu ennen tutkimuksen julkaisemista.

Vaikka raportti herätti Suomessa rajatusti mediahuomiota (HS 3.4. & IS 3.4.), se ei ole johtanut Supon antaman määrän tarkentamiseen – tai lisännyt avoimiin lähteisiin luovutettua tietoa. Turvallisuuspalveluiden varovainen suhtautuminen tiedonjakamiseen vaikeuttaa huomattavasti siviilitutkijoiden työtä. Tämä pätee erityisesti Suomessa, jossa Supon tietoarkisto on käytännössä rajattu ajankohtaisen tutkimuksen ulkopuolelle. Suomessa tiedonsaantia vaikeuttaa myös se, ettei kukaan ei ole ainakaan toistaiseksi pyrkinyt itsenäisesti vahvistamaan Suomesta Syyriaan lähteneiden määrää tai profiilia avoimesti saatavilla oleviin lähteisiin.

Lähtijöiden motiiveista

Motiiveista lähtemiselle on saatavilla äärimmäisen vähän tietoa. Portaankorva on todennut, että suurin osa lähtijöistä koostuu ”nuorehkoista miehistä” eri etnisistä taustoista. Tämä saattaa osaltaan viitata pan-islamististisiin motiiveihin lähtijöiden keskuudessa. Toisaalta, arabikevään innoittamana erityisesti Tunisiasta ja Libyasta on lähtenyt taistelijoita Syyriaan, joiden tarkoituksena on ollut Bashar al-Assadin hallinnon kaataminen. Näiden taistelijoiden lähtö tulisi nähdä osana laajempaa arabikevään vallankumouksellista liikehdintää eikä niinkään islamistisista tai jihadistisista motiiveista – joiden tarkoituksena on muodostaa Islamistinen hallinto Syyriaan.

Kuten The Ulkopolitistissa on aiemminkin kirjoitettu, uskonnolla voi olla merkittävä rooli vapaaehtoistaistelijoiden päätöksissä ottaa osaa konflikteihin, vaikka uskonnolliset syyt ovat usein intiimisti sidoksissa poliittisiin syihin – kuten haluun puolustaa ”uskonveljien yhteisöä” sisällissodassa tai haluun luoda islamilainen hallinto Syyriaan. Johtuen tiedon puutteesta, Suomen tapauksessa tällainen analyysi on spekulatiivista. Perinteisesti muiden maiden konflikteihin vapaaehtoisesti osaa ottavilla voi myös olla monia muunlaisia motiiveja: seikkailunhalu, sinisilmäisyys, tai kuten äskettäisessä YLE:n esittämässä dokumentissa esiintyvän ”Ahmedin” tarina antaa ymmärtää, ”vapaaehtoisuus” itsessään voi olla häilyvää.

Lähtijöiden on nuoria naisia sekä Turun Sanomien mukaan myös Islamiin kääntyneitä suomalaisnuoria (sama argumentti toistuu myös Husein Muhammedin kirjoituksessa). Tässä suhteessa on tärkeä huomata – kuten Portaankorvan kommentti humanitaarisista motiiveista antaa ymmärtää – että Syyrian lähteneiden taistelijoiden määrä on todennäköisesti Zelinin ja Suojelupoliisin antamaa numeroa alhaisempi, olettaen ettei Suomesta ole lähtenyt Syyriaan taistelijoita joista Suojelupoliisi ei ole tietoinen. Tämä johtuu siitä, että osan motiivi Syyriaan lähtemiseksi on ollut humanitaarinen, eikä ole syytä epäillä, että Suomesta Syyriaan lähteneet naiset ovat päätyneet taistelijoiksi.

Jihad-matkailija, palkkasotilas, jihadisti ja vapaaehtoistaistelija

Tiedonpuutteen lisäksi lähtijöiden motiivien selventämistä avoimissa lähteissä on vaikeuttanut se, että julkisessa keskustelussa käytetyt termit ”Jihad-matkailu” ja ”palkkasotilas” ovat tarpeettomasti hämärtäneet lähtijöiden motiivien käsittelyä. ”Jihad-matkailu” ilmestyi alunperin Iltasanomien uutisessa 1.3.2013 Portaankorvan käyttämänä terminä ilman varsinaista selvennystä siitä, mitä kyseinen termi pitää sisällään tai miten sen käyttö valottaa lähteneiden motiiveja. Nelosen uutislähetyksen perusteella jihad-matkailun käytön taustalla näyttää olevan enimmäkseen huoli Suomessa asuvien lisääntyvän matkustuksen konfliktialueille, kuten Somaliaan ja Syyriaan.

Vastaavasti, termi palkkasotilas on äärimmäisen harhaanjohtava. Palkkasotilaalla yleensä viitataan entiseen ammattisotilaaseen tai muuten kokeneeseen taistelijaan, joka myy taitojaan valtiolle, yritykselle tai ei-valtiolliselle toimijalle sopivaa korvausta vastaan. Ulkomailta rekrytoiduilla taistelijoilla on harvoin mitään käytännön kokemusta taistelusta -  kuten ”Ahmedin” esimerkki Somalian konfliktiin liittyen paljastaa – eikä heidän lähtöpäätöstään motivoi raha (jota harvoin on saatavilla samoissa määrin kuin perinteisille palkkasotureille). Vaikka ulkomaisiin konflikteihin vapaaehtoisiksi lähteneille saatetaan joskus maksaa pientä korvausta, ei heitä voi pitää palkkasotureina.

Suomesta nimenomaan taistelemaan lähteneitä tulisi pikemminkin lajitella jihadisteihin ja vapaaehtoistaistelijoihin, ja unohtaa ongelmallisemmat termit ”jihad-matkailu” ja ”palkkasotilas”. Syyrian konfliktin tapauksessa kaksi tärkeintä kategorioita erottavaa osatekijää on lähtijöiden radikalisoituminen (ennen konfliktia) sekä poliittinen tavoite. Siinä missä vapaaehtoistaistelijoiden motiivit saattavat vaihdella, tärkein erotus on se, että mikäli vapaaehtoistaistelijalla on poliittinen tavoite, on se Assadin hallinnon kaataminen konfliktin ja uskonveljiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Jihadisteilla poliittisena tavoitteena sitä vastoin on ”oikeanlaisen” islamilaisen hallinnon luominen Syyriaan Assadin hallinnon kaaduttua.

Toinen tärkeä erotus on taistelijoiden radikalisoituminen ennen konfliktia. Siinä missä jihadistiksi lähtevät ovat vähintään osittain radikalisoituneita (vähimmäisvaatimuksena jihadistisen ideologian ja maailmankatsomuksen jakaminen) ennen konfliktialueelle lähtemistä, uskonnollisesti tai muuten motivoituneet vapaaehtoistaistelijat eivät jaa jihadistista ideologiaa tai maailmankatsomusta, vaan saattavat lähteä alueelle pan-islamismin (ja usein arabikevään) eikä niinkään jihadismin innoittamana. Rajanveto näiden kahden välillä saattaa kuitenkin olla vaikeaa, ottaen huomioon muslimien määrän vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa, sekä erityisesti salafismin yleistymisen Syyriassa.

Rekrytointia vai oma-aloitteisuutta?

Lähtijöiden määrästä ja motiiveista ei ole saatavilla tarkkaa tietoa, mutta on mielenkiintoista kuinka ristiriitaisia lausuntoja on nähty siitä, värvätäänkö Suomesta taistelijoita Syyriaan: Portaankorva on todennut julkisesti, että Suomessa tehdään propagandaa Syyriaan lähtemisen puolesta, kun taas Suomen islamilaisen yhteiskunnan, Syyriassa syntynyt imaami Anas Hajjar ei ole kuullut, että suomalaisista moskeijoista tai islamilaisista yhteiskunnista värvättäisiin taistelijoita Syyrian sisällissotaan.

Se, värvätäänkö Suomesta taistelijoita Syyriaan saattaa osaltaan valottaa sitä, onko Suomessa radikalisoituneita henkilöitä. Koska Syyriaan lähteneiden henkilöiden vaihteleva etninen identiteetti antaa syytä olettaa että osaa lähtijöistä on motivoinut pan-islamistiset tai mahdollisesti myös jihadistiset motiivit, tämä on Suomen turvallisuuden tärkeä keskeinen kysymys. Kuten aiemmin kirjoitin, ”radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta.” Mikäli suuri osa lähtijöistä on rekrytoitu, voi toimia osoituksena siitä, että radikalisoituneiden henkilöiden osuus Suomesta Syyriaan lähteneistä on pieni. Mikäli taas suurin osa on lähtenyt Suomesta oma-aloitteisesti, tai mahdollisesti pienissä ryhmissä, saattaa se taas puoltaa sitä, että Suomesta on lähtenyt radikalisoituneita henkilöitä Syyriaan.

Ottaen huomioon Islamin kohtaaman ”deterritorialisaatio-ongelman”, johon kuuluu myös perinteisten uskonoppineiden auktoriteettiaseman heikkeneminen, on mahdollista että Suomessa tapahtuu värväystä Hajjarin kaltaisten imaamien tietämättä. Tätä tukee myös Turun Sanomissa ilmennyt artikkeli, jossa todettiin, että valtaosa Syyriaan lähteneistä on hankkinut kontaktinsa netin välityksellä – vaikka artikkelissa todettiin värväystoiminnan tapahtuneen myös moskeijoissa. Toisaalta, Portaankorva ei avoimesti myönnä rekrytointiverkostojen toimintaa Suomessa, vaikkakin Suomi on kasvavissa määrin sidoksissa kansainväliseen terrorismiin, joka tuo lisää ulkomaalaista rekrytointitoimintaa Suomeen, mistä Somaliaan päätyneen ”Ahmedin” tarina on hyvä esimerkki.

Rekrytointiverkostojen toiminnan lisäksi mielenkiintoinen kysymys on, minkälaista tämä rekrytointi sisällöltään on. Pyritäänkö Suomesta rekrytoimaan taistelijoita pan-islamistisella narratiivilla, joka korostaa uskonveljien kokemia kärsimyksiä Assadin regiimin sorron kohteena, vai nationalistisella narratiivilla, joka korostaa tarvetta palata Syyriaan paremman tulevaisuuden luomiseksi? Tärkeä kysymys myös on, ottaen huomioon jihadistien roolin Syyrian aseellisten ryhmittymien keskuudessa, onko Suomessa jihadistista ideologiaa ja maailmankatsomusta edistävää rekrytointia, etenkin samankaltaisen maailmankatsomuksen omaavan henkilön Suomen-vierailun tiimoilta.

Uhka turvallisuudelle?

Se, kuinka monta henkilöä Suomesta on lähtenyt Syyriaan, miksi ja miten on akateemisesti mielenkiintoista, mutta käytännöllisesti merkittävää etupäässä valtiollisen turvallisuuden näkökulmasta. Tässä yhteydessä on kaksi merkittävää kysymystä: kuinka moni Suomesta lähtenyt päätyy taistelijaksi Syyriassa, ja palaavatko Suomesta lähteneet taistelijat radikalisoituna ja valmiina suorittamaan terrori-iskuja Suomessa?

Ensimmäiseen kysymykseen Portaankorva on antanut varsin ongelmallisen kommentin: ”kun aamulla lähtee Suomesta, illalla on jo ase kädessä.” Väite on väärä kahdesta eri syystä: ensiksi, Suojelupoliisi ei oman lausuntonsa mukaan tiedä, mihin ryhmiin taistelijoiksi lähteneet ovat päätyneet – joka tarkoittaa myös että Suojelupoliisi ei tiedä ovatko taistelijoiksi lähteneet päätyneet taistelijoiksi ylipäätään. Toiseksi, jokainen vapaaehtoistaistelijaksi pyrkivä ei päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistanin konfliktin yhteydessä taistelukokemusta sai n. 2,000 taistelijaa arvioidun 5,000-20,000 taistelijan joukosta. Vaikka Syyriaan saattaa olla helpompi päätyä kuin Afganistaniin tai Somaliaan, fyysisisiä ja psyykkisiä esteitä taistelijaksi lähtemisen ja taistelijaksi pääsemisen välillä on silti monia.

Terrorismin uhka Suomessa on alhainen, eikä ole syytä olettaa, että Suomella olisi merkittävä radikalisoitumisongelma. Sen sijaan huolestuttavaa on Suomesta lähteneiden mahdollinen radikalisoituminen Syyriassa. Tämä on konkreettinen uhka ottaen huomioon jihadistien – kuten Jabhat al-Nusran – näkyvän roolin taistelussa Assadin asevoimia vastaan sekä salafistien lisääntymisen kapinallisryhmien keskuudessa. Syyrian konfliktin aikana on jo huomattu, kuinka jihadistit pyrkivät rekrytoimaan ja radikalisoimaan ryhmittymiinsä jäseniä vapaaehtoistaistelijoiden riveistä.

Taisteluihin osallistuminen vaatii koulutusta, jonka kautta taistelijat kehittävät taitoja, joita voidaan käyttää myös terrori-iskujen suunnittelussa ja toteuttamisessa Syyrian ulkopuolella. Esimerkiksi Ruotsista lähteneet jihadistit ovat saaneet kokemusta räjähteiden käytöstä Syyriassa. Kuten Thomas Hegghammer kirjoittaa, ulkomailta palanneet radikalisoituneet jihadistit ovat konkreettinen turvallisuusongelma palattuaan, koska he toteuttavat todennäköisemmin onnistuneita terrori-iskuja palattuaan kuin kotimaassaan radikalisoituneet.

On myös mahdollista, että Suomesta palaavat taistelijat muodostavat Suomen turvallisuudelle riskin ilman radikalisoitumista, mikäli palaavat taistelijat jatkavat toimintaansa värvääjinä. Vaikka rekrytointitoiminta ei suoranaisesti ole merkki radikalisoitumisesta tai välttämättä johda siihen, uusien taistelijoiden lähteminen Syyriaan saattaa johtaa heidän radikalisoitumiseen konfliktin aikana. Mahdollista on myös, että Suomesta lähteneet radikalisoituvat konfliktin aikana, ja päättävät jäädä ja taistella jihadiryhmien riveissä Lähi-idässä, joka saattaa lisätä radikalisoitumisriskiä Suomessa.

Nykyisen tiedon valossa Suomesta lähteneistä taistelijoista on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ne vähäiset vastaukset, joita viranomaistahot ovat Suomessa antaneet eivät sisällä merkittävästi tietoa, joten tarkan analyysin esittäminen vapaaehtoistaistelijoiden määrästä, motiivista ja lähtötavasta tai radikalisoitumisriskistä on pakosta valitettavan spekulatiivista.  Tämä osaltaan ehkäisee siviilitutkijoiden mahdollisuutta tuottaa lisätietoa Suomessa asiasta käytävään julkiseen keskusteluun. Husein Muhammed on varsin oikeassa siinä, Suomesta muualle taistelemaan lähteneistä vaaditaan tutkimusta. Tähän tosin tarvitaan Suojelupoliisilta ja muilta viranomaisilta vapaampaa asennoitumista tiedonjakamiseen.

Pakottava(n) diplomatian tarve

Edellisessä postauksessaan kollegani Mies ulkosuomalainen on aivan oikeassa. Diplomatia-keskeinen Syyria-politiikka on optimaalisin tapa hakea ratkaisua Syyrian tilanteeseen – ellei länsimaiden tarkoituksena sitten ole vaikuttaa Syyrian konfliktin kehitykseen tai saada aikaan länsimaisen yhteisön kannalta suotuisa tai hyväksyttävä lopputulos.

Olen aiemminkin (”Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi” sekä ”Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista”) kritisoinut länsimaisen yhteisön virallista linjaa, jonka keskeisinä elementteinä ovat olleet pakotteet ja asevientikielto; konfliktin sovittelu YK:n erikoislähettilään välityksellä; sekä opposition tunnustaminen poliittisesti. Näillä keinoin länsimaisen yhteisön tavoitteena on ollut väkivaltaisuuksien lopettaminen Syyriassa sekä Bashar al-Assadin hirmuhallinnon syrjäyttäminen.

Ottaen huomioon viimeisen kahden vuoden aikaiset kehitykset Syyriassa, on selvää, että länsimaisen yhteisön virallista linjaa voidaan kritisoida niin reaalipoliittisista kuin humanitaarisistakin lähtökohdista; edelleen on havaittavissa, ettei sen valitsemat keinot ole realistiset artikuloitujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Humanitaarisen kritiikin kannalta on huomioitava, miten länsimaat ovat epäonnistuneet yrityksissään puuttua Syyrian humanitaariseen kriisin (joka ei vaikuta pelkästään Syyriassa, vaan myös sitä ympäröivissä maissa, jonne yli miljoona syyrialaista on paennut väkivaltaisuuksia). Vaikka länsimaisella yhteisöllä – toisin kuin kansainvälisellä yhteisöllä – ei ole velvollisuutta puuttua humanitaarisiin kriiseihin aina ja kaikkialla, konfliktin kiihtyminen ja pitkittyminen sekä siitä aiheutunut humanitaarisen kriisin syveneminen on länsimaille huolestuttava kehitys sekä moraalinen epäonnistuminen. Pidättäytymällä pakottavasta diplomatiasta tai sillä uhkaamisesta, länsimaat ovat mahdollistaneet Bashar al-Assadin yritykset turvata hallintonsa äärimmäisellä väkivallalla, jonka kohteeksi on joutunut etupäässä maan siviiliväestö.

Tärkeämmin, Suomen tukema länsimainen politiikka ei ole pelkästään epäonnistunut vaikuttamaan Syyrian sisällissotaan, vaan sitä on tullut konfliktin kehityksen kannalta merkityksetöntä. Länsimaiden asettama asevientikielto ei ole onnistunut estämään Venäjän ja Iranin aseellista tukea Assadille tai muun muassa Qatarista ja Saudi-Arabiasta saapuvaa tukea jihadistiryhmille. Mikäli muiden sanktioiden tarkoitus on ollut vaikuttaa Assadin hallinnon käyttäytymiseen, tai opposition poliittisen tunnustamisen tarkoitus on ollut vauhdittaa väkivaltaisuuksien päättymistä, merkkejä tästä ei ole konfliktin kolmannenkaan vuoden alkaessa nähty. Paremmin ei ole mennyt YK:n erityislähettiläillä, joiden kyky vaikuttaa tilanteeseen on alusta asti ollut olematon, mikä näkyy heidän lähes olemattomissa saavutuksissaan. Tässä valossa erikoislähettiläiden ”saavutusten” – kuten Geneven prosessi – korostaminen länsimaisen politiikan onnistumisena on vähintään kummallinen.

Ottaen huomioon, että näiden keinojen ensisijainen tavoite – ainakin ulkoministeri Tuomiojan mukaan – on ollut ”väkivallan lopettaminen ja osapuolten taivuttaminen demokratiaa toteuttavan ja kaikkien väestöryhmien oikeudet ja turvallisuuden takaavaan neuvotteluratkaisuun” (Tuomiojan blogi, 2.3.2013), voidaan nykypolitiikkaa pitää kategorisesti epäonnistuneena. Sitä vastoin, kuten aikaisemmin olen todennut, pakottavasta diplomatiasta ekplisiittisesti luopuminen on rohkaissut Assadin hallintoa ja mahdollistanut ”psykoottisen” siviileihin kohdistuneen väkivaltakampanjan vailla pelkoa konkreettisista seurauksista.

Huolestuttavammin, tehottomalla politiikalla prokrastinointi on johtanut siihen, että länsimaiden yhteisö ovat katsonut vierestä kun Syyrian konfliktista on muodostunut yhä akuutimpi alueellinen turvallisuusongelma, jonka ratkaiseminen on yhä vaikeampaa, aikaavievempää ja kalliimpaa. Viimeisen vuoden aikana Syyrian konflikti on muuttunut asymmetrisestä sissisodasta täysimittaiseksi sisällissodaksi, jossa sektaarisilla jännitteillä on erityisen suuri rooli; al-Qaida on pesiytynyt Syyriaan ja saanut näkyvän jalansijan oppositiotaistelijoiden keskuudessa (joka näkyy myös siinä, miten opposition hallussa olevia alueita hallitaan); maahan virtaa omaa agendaansa edistäviä jihadisteja ja vapaaehtoistaistelijoita ympäri Lähi-itää sekä länsimaita (mikä entisestään vaikeuttaa neuvotteluratkaisun aikaansaamista); Bashar al-Assad pitäytyy yhä sitkeästi vallassa eikä hänen regiiminsä romahtaminen ole näköpiirissä; ja muiden valtioiden turvallisuuspoliittinen agenda heijastuu konfliktissa yhä näkyvämmin. Mikä pahempaa, Syyrian konfliktin pitkittyminen epävakauttaa sitä sitä ympäröiviä maita, etupäässä Libanonia sekä Irakia – jälkimmäisen kannalta erityisen huolestuttavaa on jihadistien lisääntyvä aktiivisuus Irakin ja Syyrian välisellä rajaseudulla. Jordanian, Turkin ja Israelin turvallisuusongelmia ei voida myöskään ylenkatsoa.

Tämän seurauksena Syyrian kansannoususta on muodostunut kansainvälinen kriisi, jonka ratkaisemisessa tai vähintään kehitykseen vaikuttamisessa länsimailla on selkeät intressit jo artikuloitujen pitkäaikaistavoitteiden lisäksi. Näistä neljä ansaitsee erityisesti alleviivausta: siviileihin kohdistuvan väkivallan rajoittaminen; terroristiryhmien vapaan toiminnan lopettaminen Syyriassa, Assadin hallinnon vallassapysymisen mahdollisuuden sekä  joukkotuhoaseiden käyttön tai proliferaation todennäköisyyden minimoiminen; ja Syyrian konfliktin heijastevaikutusten lakkauttaminen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi länsimaat tarvitsevat kuitenkin uudenlaisia mekanismeja, sillä edellisten keinojen soveltuvuus Syyrian konfliktiin vaikuttamiseksi on vähäinen.

Vaan mitä vaihtoehdoksi? Kollegani on postauksessaan oikeassa kahdessa asiassa. Diplomatiaa ei kannata hylätä (vaan sen pakottavaa elementtiä kannattaa miettiä uudelleen), ja suotuisien oppositioryhmittymien aseistamisessa on omat ongelmansa (jälkimmäisestä pointeista kiinnostuneille suosittelen myös Dan Tromblyn mainiota kirjoitusta aiheesta). Tällä, kuten monella muullakin vaihtoehtoisella mekanismilla – esimerkiksi sotilaallisella interventiolla, lentokieltoalueella – on omat ongelmansa ja seurauksensa. Mutta kuten yllä on argumentoitu, nykyiset mekanismit ovat kaukana ongelmattomista keskeisimmän valuvian ollessa se, ettei oikeanlaisia keinoja vaikuttamaan Assadin haluun käyttää väkivaltaa oman hirmuhallintonsa tulevaisuuden turvaamiseksi ole kyetty löytämään. Näillä epäonnistumisilla on omat seurauksensa: al-Qaidan roolin kasvu, haitalliset heijastevaikutukset naapurimaissa, sekä humanitaarisen kriisin syveneminen.

Jälkiviisaudella varustettuna on helppo todeta, ettei länsimaisen yhteisön politiikka ole kyennyt saamaan aikaan oikeanlaista kehitystä Syyrian konfliktissa, ja sille suotuisan lopputuloksen aikaansaaminen vaatii tässä vaiheessa enemmän resursseja kuin mitä se olisi vaatinut vielä vuosi sitten puhumattakaan konfliktin alkuhetkistä. Vaikka neuvotteluratkaisu olisi paras ja kestävin ratkaisu Syyrian sisällissotaan, kuten kollegani varsin paikkansapitävästi väittää, tämän ratkaisun epätodennäköisyys ei tee siihen tähtäävästä toiveajattelusta järkevää politiikkaa, erityisesti koska sillä välin Syyrian konfliktista on muodostumassa alueellinen turvallisuusuhka, johon reagoiminen muodostuu pakolliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun (jos) konflikti uhkaa länsimaiden turvallisuutta tai niiden keskeisiä intressejä. Syyrian konfliktin kehitys on vienyt sitä vääjäämättä kohti tätä pistettä, vaikka sen saavuttaminen ei luonnollisesti ole varmaa.

Syyrian konfliktin kolmannen vuoden alkaessa, on selvää, että länsimaisen yhteisön tulee miettiä uudelleen, mitä se haluaa saada aikaiseksi Syyriassa, mitkä keinot pystyvät nämä tavoitteet todennäköisimmin – ja kustannustehokkaimmin – saavuttamaan, mitä resursseja se on valmis käyttämään asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, sekä mitä seurauksia valituista keinosta saattaa pahimmillaan syntyä.

Tähän todellisuuteen on herätty viime aikoina Euroopassa – Ranskassa ja Iso-Britanniassa – sekä Yhdysvalloissa. Se, onko oppositioryhmien aseistaminen paras vaihtoehto nykypolitiikalle on keskustelu, jota tulisi seuraavina kuukausina käydä erityisesti Euroopassa. Tätä keskustelua tarvitaan kahdesta syystä: Ensiksi, EU on jälleen kerran osoittautunut kykenemättömäksi toimimaan humanitaaristen kriisien ratkaisemisessa lähiympäristössään, ja tämän tulisi muuttua tulevaisuudessa. Toiseksi, mikäli yksittäiset EU-jäsenvaltiot päätyvät eroamaan virallisesta linjasta, ja aseistamaan oppositiota joko suorasti tai epäsuorasti, tämä pitäisi tehdä tavalla joka ei pahenna Syyrian konfliktia tai aiheuta länsimaiden ja EU:n kannalta negatiivisia turvallisuuspoliittisia seurauksia (kuten Yhdysvalloille kävi Libyassa). Tämä vaatii tarkasti harkittua politiikkaa. Esimerkiksi Ranskan Francois Hollanden uskomus siitä, ettei kapinallisille luovutetut aseet päätyisi vääriin käsiin, ”koska he lupasivat niin”  on äärimmäisen huono lähtökohta asevientikiellon lakkauttamiselle ja oppositioryhmien aseistamiselle.

Länsimaisen Syyria-politiikan ongelman ytimessä on se, ettei hyviä ratkaisuja Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi ole. Aika rajoitetulle ja nopealle täsmäinterventiolle meni kauan sitten ja opposition aseistamisessa on aina ongelmansa. Toisaalta, nykypolitiikka on tehotonta ja siirtää tärkeän ulkopoliittisen ongelman ratkaisua tulevaisuuteen kalliimmalla hinnalla. Ehkäpä länsimaisen yhteisön päätöstentekijöiden olisi aika palata sorvin ääreen kestävän diplomaattisen ratkaisun pilvilinnoistaan, ja miettiä mitä Syyrialle todella pitäisi ja voidaan tehdä ennen kuin konfliktista tulee niin suuri turvallisuusongelma, että länsimaiden laajempaa osallistumista konfliktiin ei enää sanele valinta vaan pakko.

Diplomatiaa ei kannata hylätä Syyrian tapauksessa

Kuva: Jean-Marc Ferré / YK

Syyrian konflikti tuskin tarvitsee edes esittelyä. Yli 70,000 kuolonuhria ja kaksi vuotta kestänyttä sotaa on yritetty ratkaista erilaisilla kansainvälisillä suunnitelmilla, kannusteilla, pakotteilla ja neuvotteluilla onnistumatta.  Kahden vuoden sotimisen muistomerkin väistyessä valitettavast ei ole syytä olettaa, että tilanne parantuisi tässä lähiaikoina. Tämän turhaantumisen ilmapiirin edistämänä Euroopassa on uudestaan noussut puhetta Syyrian opposition aseistamisesta.  Äänekkäimpinä aseistamisen puolestapuhujana on tuttu  post-imperialistinen parivaljakko Ranska ja Iso-Britannia, joista kumpikin on väläyttänyt mahdollisuutta yksipuolisiin toimiin jos ’EU-25’ ei suostu muuttamaan Unionin kantaa.  Ideaa on vastustanut etupäässä Saksa, jonka kanta on saanut tukea Ruotsilta, Itävallalta ja Suomelta.

On hyvin ymmärrettävää, että suuren tragedian jatkuessa muodostuu suunnaton impulssi tehdä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.  Tässä tilanteessa kuitenkin pitää suurella varauksella suhtautua siihen mitä voi saavuttaa ja siihen mitä seurauksia on omilla teoillaan.  Opposition aseistaminen on lukuisista eri syistä siirto jota tulisi harkita hyvin varovaisesti.  Alla esitän kolme pääsyytä miksi aseistaminen on huono ratkaisu, ja viimeiseksi miksi pyrkimyksiä diplomaattiseen ratkaisuun ei pitäisi hylätä.

Ensinnäkin, aseistaminen ei johda siihen mihin haluamme sen johtavan: opposition aseistaminen ei itsessään lopeta Syyrian konfliktia. On mahdotonta näin etukäteen sanoa jouduttavatko vai pitkittävätkö aseet konfliktin ratkaisua.   Syyrian oppositiolla on jo hallussaan paljon aseita – raskaitakin sellaisia – joten muutama aselasti lisää eurooppalaisia aseita vaikuttaa tähän kokonaisuuteen todennäköisesti pienemmin, kuin mitä retoriikan tasolla elätellään.  Aseistaminen vaikuttaa siten, että se kiihdyttää väkivaltaa Syyriassa, johtaen vain mahdollisesti  opposition sotilaallisiin voittoihin. Jälkimmäinen on se mitä aseistamisen luonnollisesti toivotaan tekevän, mutta monella tavalla suurempi ongelma on Syyrian opposition (poliittisen sekä aseellisen) heikko järjestäytyneisyys.

On myös syytä korostaa, että ei ole mitenkään varmaa, että Bashar al-Assadin poistuminen lopettaa väkivallan Syyriassa. Sota synnyttää oman logiikkansa, joka pitkättää sen käyntiä; Syyriassa on käynnissä sisällissota, jonka pääjako on Assadin hallinon ja sen vastustajien välillä, mutta joka kätkee sisäänsä muita merkittäviä potentiaalisia jakolinjoja. Jopa parhaimmassa tapauksessa – Assadin hallinnon äkillinen luihistuminen – on silti todennäköistä, että matalan tason väkivalta jatkuu, eri aseellisten ryhmien selvitellessä välejään tai kilpaillen vallasta. Irak on tässä suhteessa varoittava esimerkki, jossa nyt kymmenen vuotta myöhemminkin väkivalta jatkuu sinnikkäästi.

Tässä todennäköisessä fragmentoitumisessa aseistaminen edesauttaa eri ryhmien välistä kilpailua. Esitetty idea sitovista takuista siitä, että aseet menevät – ja pysyvät – vain ”meidän” ryhmien kanssa on puhdasta toiveajattelua.  Taktisella tasolla oppositioryhmien yhteistyö on sen verran tiivistä, että erottelu ”meidän” ja ”muiden” opposition välillä on merkityksetöntä.  Länsimaita huolestuttaa eniten jihadistien rooli Syyrian konfliktissa, mutta missä tahansa tapauksessa sisällissodan päätyttyä on varmaa, että Syyriassa tulee olemaan hyvin aseistettuja ja kokeneita ryhmiä, joilla on kyky toimia naapurimaissa (Jordania, Irak, Libanon, Turkki, Israel).

Toiseksi, aseistaminen ei edesauta poliittisen raiteen lukkiutumisen purkamista. Kiistatta Syyrian konfliktin poliittisen raiteen lukkiutuminen suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden intressiristiriidassa on merkittävä este konfliktin ratkaisussa. Tässä valossa aseistaminen edesauttaa opposition aseman vahvistumista hallinnon kustannuksella ja siten pakottaa hallinnon liittolaisineen neuvottelupöytään.  Käytännössä näin on jo toimittu UNSMIS-operaation epäonnistumisen jälkeen; uusia avauksia on vältelty siinä toivossa, että sotilaallisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa osapuolten laskelmiin.  Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole tuonut toivottua tulosta, vaikka opposition aseellinen asema on vahvistunut hitaasti.

Kuten yllä on todettu, on epävarmaa miten aseistaminen oikeasti vaikuttaa konfliktin kokonaisuuteen, mutta on myös hankala nähdä kuinka se johtaisi suurempaan neuvotteluhaluun hallinnon ja liittolaistensa keskuudessa.  Neuvotellun ratkaisun ytimessä oleva idea siirtymästä nojautuu siihen, että on mahdollista saada kumpikin osapuoli sitoutumaan yhteen prosessiin – selkä seinää vasten on hankala luottaa muihin.  Vastaavasti, Venäjä ja Iran ovat toistuvasti korostaneet valmiuttaan jatkaa tukeaan Assadin hallinnolle tai vähintäänkin muille ryhmille jotka ovat valmiita turvaamaan heidän intressinsä.  Venäjä on jo selvästi todennut vastustavansa ideaa ja, että tulkitsee sen olevan nykyisen diplomaattisen raiteen olemuksen vastaista: selvempi EU-rooli opposition aseistamisessa todennäköisesti johtaisi YK-raiteen lopulliseen romahtamiseen.

Tässä yhteydessä usein kuultu huono argumentti on, että tässä lukkiutuneessa tilanteessa  EU:n pitäisi ”ottaa kantaa”, joka jotenkin muuntautuu siksi, että olisi aseistettava yhtä osapuolta.  EU:lla on jo selvä kanta (pdf) Syyrian tapauksessa: väkivallan on lopputtava, nykyinen hallinto on menettänyt oikeutuksensa hallinta, ja kestävä rauha syntyy syyrialaisten kesken löytyvästä yhteisymmärryksestä siitä miten maan tulevaisuus tulisi järjestää. EU on tunnustanut Syyrian kansallisen koalition legitiiminä Syyrian kansan edustajana ja toimeenpannut taloudellisesti merkittävän (poliittinen hyöty on eri kysymys) pakotejärjestelmän (pdf) Syyrian hallintoa vastaan. Aseistamiskysymys pitäisi vähintäänkin käsittää näiden aikaisempien toimien jatkona, eikä jonakin yksittäisenä tempauksena tilanteen muuttamiseksi.

Kolmanneksi, aseistaminen ei auta Syyrian pitkän tähtäimen taloudellisten, humanitaaristen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua, mutta voivat vaikeuttaa niiden ratkaisua. Sotilaallinen konflikti on vain yksi osa Syyrian konfliktia, kestävän rauhan saattaminen Syyriaan edellyttää maata vaivaavien akuuttien ja pitkä-aikaisten ongelmien käsittelyä. Akuuteista ongelmista akuutein on Syyrian katastrofaalinen humanitaarinen tila: rekisteröityjä pakolaisia Syyrian naapurimaissa on yli 1.158.101,  kun vielä vuosi sitten pakolaisia oli 33.000; maan sisällä pakolaisia on arvioitu olevan vielä 3-4 miljoonaa lisää.   Syyrian koulu- ja terveysjärjestelmät ovat romahtaneet ja maan infrastruktuuri yleisemminkin on kärsinyt suunnatonta tuhoa; maan bruttokansantuote on tippunut 18.2% ja köyhyys sekä työttömyys nousseet radikaalisti. Kokonaisuusvaikutukseltaan, Syyrian inhimillisen kehityksen indeksi on romahtanut takaisin vuoden 1993 tasolle – 20 vuoden taantumus kahden vuoden sotimisen seurauksena.

Kaikki nämä ongelmat tulevat vaatimaan pitkän tähtäimen ratkaisuja, jälleenrakennusta ja tukea. Aseellisen konfliktin kiihdyttäminen tekee tämän mahdottomaksi, ja pikemminkin syventää entisestään näitä ongelmia. Pitkällä tähtäimellä, Syyrian valtionrakenteiden säilyttäminen niin ehjänä kuin mahdollista on paras toivo maan jälleenrakennukselle. Poliittinen reformi ja jonkinasteinen de-Ba’athikaatio on kiistattomasti tarpeellista ja välttämätöntä Syyriassa, mutta sekin toteutuu parhaiten, jos jäljellä on jotain mitä uudistaa.   Mitä enemmän konflikti tuhoaa Syyrian valtiota, sitä hankalemmaksi ja kalliimmaksi  maan (jälleen)rakentaminen muuttuu aseiden hiljennettyä.

Ottamalla huomioon nämä kolme tekijää, puollan varovaisesti sitä, että neuvoteltu ratkaisu – ja sitä kautta syntyvä kokonaisvaltainen siirtymäprosessi – on edelleen paras mahdollisuus turvata kestävä rauha Syyriaan. En usko, että tämä on todennäköistä, helppoa tai nopeaa, mutta – valitettavasti – Syyrian konfliktin ratkaisussa helppoja keinoja ei enää  ole. Sodan on annettu syventyä liian kauan ja nyt tarjolla on vain erilaisia huonoja vaihtoehtoja, jotka eivät voi taata onnistumista, tai sitten tulevat merkittävien haittavaikutusten kanssa.

On syytä kuitenkin huomata, että neuvotellusta ratkaisusta puhuttaessa uudellaista ajattelua tarvitaan kipeästi, etenkin sellaista ajattelua, joka esittelee vaihtoehtoja YK:n turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Tällä tasolla uuden sovun saaminen on kovin epätodennäköistä millään tähtäimellä – vaikka jotkut elättävät toivoa, että Venäjä, USA, EU ja Iran saavuttavat yhdessä hengästyttävässä yössä sopivan grand bargainin, joka ratkaisee kaiken Lähi-idässä. Kofi Annan teki parhaansa huonolla kädellä ja UNSMIS oli tämän YK-TN platformin paras yritys. Lakhdar Brahimi, tai seuraajansa jos sellaista tulee, pystyy parhaimmillaan toistamaan saman tempun, mutta tuskin luomaan uutta ymmärrystä siitä miten konflikti ratkaistaan.  Geneven kommunikea (pdf) edustaa kyseisen tason toimivinta tuotosta, ja on nykyinen kehys neuvottelluille – ei ongelmaton sellainen, mutta työstämiskelpoinen.

Pääpainon pitäisi olla siinä, että pyritään löytämään rakenteita, jotka saattavat uskottavan tasapainon eri osapuolten edustajien välillä ja takaa heidän sitoutumisen sellaiseen prosessiin, jonka keinoin Syyrian syvempiä ongelmia voi käsitellä.  Maksimaalisella tasolla, tämä heijastaa Syyrian ”re-mandatisaatiota” laaja-alaisen YK-operaation alaisuuteen, mutta todennäköisempi ratkaisu on jokin muoto, jossa kansainväliset ja alueelliset toimijat avustavat paikallisen uuden järjestelmän syntyä. Luovia ratkaisuja löytyy, mutta resurssi, joka kaikista niistä puutuu on poliittinen tahto.  Ilman sitä, mikään ratkaisumalli ei tule kestämään.  Sen, että rauhan luominen on hankalaa ei pitäisi olla tekosyy sille, ettei sen luomista pitäisi jatkuvasti yrittää.

Endgame: Syria

Ensikuulolta voi vaikuttaa hassulta, joillekin jopa loukkaavalta, että Syyrian sisällissodasta on tehty tietokonepeli: Endame: Syria (pelattavissa täällä). Peli onkin saanut eniten huomiota sen heräättämästä moraalinärästä.  Apple kielsi iOS-levityksen, vedoten – aika heikkoon – syyhyn, että peli esittää ”oikeaa” tahoa ja on siten mahdollisesti loukkaava.  Applen tempaus tahattomasti toi paljon enemmän huomiota sitä ennen varsin tuntemattomalle pelille ja synnytti aika kiinnostavan keskustelun siitä miten pitäisi suhtautua yhtäältä itse peliin, ja toisaalta siihen ideaan, että tietokonepeliä käytetään mediana ymmärtää edelleen käynnissä olevaa konfliktia.

Tietokonepeli mediana

Pelin tuottaja – Game the News – on kovin yställisesti koonnut reaktiot (hyvät, huonot, epävarmat) yhteen paikkaan. Myös pelin pääsuunnittelija Tom Rawlings on pyrkinyt vastaamaan kattavasti yleisimpiin kritiikkeihin. Vastauksensa ovat hyvinkin lukemisen arvoisia, sillä ne vähintäänkin provosoivat ajattelua.

Idea konfliktin ”pelaamisesta” ei pitäisi olla turhan vieras; esimerkiksi kaikenlaiset simulaatiot ovat äärimmäisen suosittuja ja yleisiä (kuka kansainvälistä politiikkaa opiskellut ei olisi kuullut malli-YK simulaatioista?).  Ongelma, ehkä on kuitenkin nimenomaan tietokonepelin formaatissa, sillä se nimenomaan yhdistetään nykykulttuurin välittömän tyydytyksen kaipuuseen.  Mutta niille, jotka ovat kokeilleet Endgame: Syriaa on oitis selvää, että tämä peli ei ole missään nimessä ”hauska” tai ”tyydyttävä”.  Se välttää tietokonepeleille tyypillisiä saavutuksen mittareita – ei ole saavutuksia, level-upeja – eikä räjähtäviä örkkejäkään. Etenkin pelin loppu alleviivaa sen, että ei voida puhua ”voittamisesta”: ei ole liehuvia lippuja, ei onnitteluita; vain kuiva rauhanneuvottelut alkavat –ruutu joka äkisti palauttaa pelaajaan ”kokeiletko uudestaan?” tilaan.

Pelin päävaltti on siinä, että se on ajatteleva – eikä viihdyttävä – ja sen kautta kiinnostava kokemus pelaajalle. Rawlings korostaa, että pelin tehtävä ei ole olla tyhjentävä tiedonlähde Syyriasta ja sen konfliktista.  Se ei voi olla täydellinen jo pelkästään siksi, että tilanne kehittyy. Siitä huolimatta, pelin mukana tulee lähdeluettelo (joka ei mainitse vain Wikipediaa) josta pelin seurauksena valveutunut pelaaja voi jatkaa perehtymistä konfliktiin.

Tässä mielessä pelaaminen voidaan rinnastaa muihin uusiin median muotoihin, jotka myös pyrkivät tuota tietoa ihmiselle hyödyntämllä uusia tai epäperinteisiä keinoja. Suoran vertauksen Rawlings tekee Joe Saccon sarjakuviin Palestiinasta, joka myös käsittelee aktiivisia tapahtumisa uuden median keinoin. Samaa ajattelua Endgame: Syriasta jatkaa The Guardianin pohdiskeleva artikkeli pelaamisesta, uutisista ja journalismista – joka, lyhyesti kerrattuna, totetaa, että ilmiö itsessään ei ole sinäänsä kovin uusi, vaikka tämä nimenomainen tapaus ja sen toteutus on herättänyt huomiota.

Onnistuuko Endgame?

Peli voi olla siis uskottava, provosoiva, ja toimiva informaation väylä; mutta onko tämä nimenomainen esimerkki onnistunut? Rawlingsin markkinoinin päävalttina on ollut, että peli/pelaaminen on parempaa kuin yksiulotteinen uutisointi. Pelin sisältämä tieto luo syvemmän, interaktiivisemman tavan perehtyä Syyrian tilanteeseen. Onko siis peli opettavainen, kuten valmistajat väittävät?

Ei oikeastaan, kuuluu lyhyt vastaus. Kuten aikaisemmin mainittu, tämä peli ei ole – eikä formaattina yleisestikään voisikaan olla – kovin syvällinen. Endgame: Syria on tehty kahdessa viikossa, joka on murto-osan murto-osa normaalissa pelisuunnittelun maailmassa, mutta monelle journalismin maailmassa kaksi viikkoa on hyvinkin pitkä aika. Ihan peliteknillisesti saavutus on aika hieno näin lyhyessä ajassa mutta pätevän toteutuksen ei pitäisi verhota sitä, että vaikka Endgame on kompromissi näiden kahden eri maailman välillä se muodostaa jotenkin onnistuneemman ja syvällisemmän vaihtoehdon.

Oleellisesti Endgame: Syria muodostaa hyvin erikoisen meta-journalistisen teoksen, joka heijastaa siitä mistä on keskusteltu eikä siitä mistä pitäisi keskustella: ilmavoiman rooli Syyriassa ja siihen liittyvä kysymys kapinallisten ilmatorjunnasta, ulkoisten toimijoiden rooli ja tuki Syyrian konfliktissa, ja se kaikenkattava kysymys kahden leirin – ”opposition” ja ”hallinnon” – suhteellisesta vahvuudesta. Yhdessä haastattelussa Rawlings mainitseekin, että koko idea Syyria-pelistä idea lähti koko opposition aseistamiskeskustelusta: se onkin, käytännössä, peliteknillisesti minkä ympärillä peli pyörii. Vastaavasti Endgame: Syria on täynnä median dramatiikan tajua. Joka pelikierros, lähestulkoon, tapahtuu jotain suurta – joku aseistaa/tuomitsee jotakuta, joukkomurha tapahtuu, jne – mutta nämä tapahtumat unohtuvat yhtä äkkiä kuin ilmestyivät, ainoastaan jättäen jälkeensä pienen pienen muutoksen ”kannatusmittariin”.

Mutta koska se heijastaa suurta määrää kirjoituksia Syyriasta niin kaikenkaikkiaan peli kuvaa konfliktin eräitä konfliktin dynamiikkoja yllättävän hyvin (ei kuitenkaan ongelmitta). Kannatuksen valitseminen pelin kriittiseksi barometriksi toimii yllättävän hyvin, sillä kannatus on eräällä tavalla loppujen lopuksi se joka määrittää kuka voittaa tai häviää Syyriassa. Samaten sotilaallisen ja poliittisen tapahtumien eritteleminen kahteen eri raiteeseen korostaa osuvasti niiden keskenäisvaikutusta: sotilaallinen voitto voi vetää kannatuksen olemattomiin, kun taas poliittinen voitto voi johtaa sotilaalliseen turmioon. Pelin ”voittaminen” vie aikaa ja siihen tarvitaan sekoitus kansainvälistä tukea ja sotilaallista menestystä.

Ongelmat ovat kuitenkin suuria, etenkin jos ei ole perehtynyt Syyrian konfliktiin. On tyhmiä virheitä, kuten täysin rikkinäinen siviiliuhrilaskuri (yhden kokeilun aikana, kolmen kuukauden sotimisen aikana kuoli vain 95 siviiliä), mutta isommat ongelmat piilevät siinä miten käsitellään konfliktin osapuolia.

Peli ei ota kantaa siihen mitä pelin vastapuolet ”regiimi” ja ”kapinalliset” edustavatkaan.  Vastaavasti näiden kahden osapuolen suhdetta ulkomaailmaan on hyvin heikosti käsitelty siitä huolimatta, että kumpikin alati hyötyy muiden toimijoiden kannanotoista. Lakkaamaton virta tukea osapuolille ranskalaisilta/qatarilaisilta/venäläisilta/iranilaisilta/yhdysvaltalaisilta trivialisoi näiden eri maiden kontribuution konfliktiin ja sen ratkaisuun.  Yhdenkään toimijan motiiveja ei avata: miksi Venäjä auttaa hallintoa, tai miksi Iran auttaa? Vastaavasti, mitä eroa on siinä jos Libya kannustaa kapinallisia tai EU kannustaa kapinallisia?  Muita nimiä lisätään sotilaallisen konfliktin osaksi – Hizbollah, IRGC; PFLP-GC, kurdiryhmät, jihadistit (tai ”mujahidiinit”) – avaamatta yhtään mitä eroa, implikaatioita näiden eri osapuolten osallistumisella on.

Toinen iso ongelma on se, miten suhtaudutaan rauhanneuvotteluihin. Peli päättyy jos pelaaja (kapinallisten edustajana) hyväksyy neuvottelut (tai voittaa sotilaallisesti), riippumatta mitä ehtoja esitetään.  Asetelma laittaa opposition hyvin huonoon valoon. Ylipäätäänsä oletus, että mikä tahansa konflikti päättyy kuin seinään siihen, että osapuolet suostuvat neuvottelemaan on uskomattoman optimistinen.  Tosin, tämä kyllä kertoo hyvin paljon pelin luojien oletuksista – kuten pelin otsikon hyvin amerikkalainen käsite “endgame”‘.

Kokonaisuudessaan, Endgame: Syria on kiinnostava yritys luoda erilainen journalistisen tiedonvälityksen platformi. Se ei onnistu tässä. Meta-journalismina teos on kohtuullinen, mutta se myös vahvistaa journalismissa ilmentyviä puutteita. Eikä sitä voi laskea ”taiteeksi”, sillä sen asettamat moraalidilemmat ovat pinnallisia. Tuottajat ovat tietoisesti haluneet pysyä faktojen maailmassa niin paljon kuin mahdollista, mutta peli ei kykene esittämään Syyrian konfliktin kokonaisuutta sillä se kompastelee omaan tarpeeseensa esitellä eri kokonaisuudesta irrotettuja faktoja.

Menolippu Syyriaan

Husein Muhammed kirjoitti äskettäin Maailman Kuvalehdessä varsin mielenkiintoisesta tapauksesta, jossa 22-vuotias espoolaisnuorukainen lähti Syyriaan ottamaan osaa maata piinaavaan sisällissotaan ja taistelemaan Bashar al-Assadin hirmuhallintoa vastaan. Tapaus on Suomessa harvinainen, muttei ainutlaatuinen – maasta on aikaisemminkin lähdetty muualle sotimaan.

Osaltaan vastaavanlaisten tapausten taustalla saattaa olla Olivier Royn kuvaama Islamin deterritorialisaatio. Koska jopa kolmannes maailman muslimeista asuu maissa, joissa Islam on vähemmistöuskonto, monet joutuvat tasapainottelemaan identiteettiään globaalin umman – uskovaisten yhteisön – sekä asuinmaansa yhteisön jäseninä. Tästä seuraavan identiteettikriisin seurauksena monet ovat hakeneet identiteetilleen merkitystä Islamin uudenlaisen neofundamentalistisen tulkinnan kautta, jonka myötä se määritellään uudelleen universaalisena ja monoliittisena uskontona, josta tulisi poistaa sekä Islamin ulkopuoliset vaikutteet sekä islamilaisen yhteisön sisäiset kultuurilliset variaatiot. Tämän myötä henkilö samaistuu yhä voimakkaammin ”kuvitteelliseen” globaaliin ummaan, jota määrittää jaettu, yhdellä tapaa tulkittu ja seurattu uskonto.

Tällaiset tulkinnat nojaavat vahvasti salafismiin ja politisoituneissa muodoissaan pan-Islamistisiin aatteisiin. Länsimaisissa yhteisöissä erityisesti toisen ja sitä seuraavien sukupolvien edustajat ovat olleet alttiita neofundamentalistisille tulkinnoille Islamista, varsinkin niissä tapauksissa joissa välittömään ympäristöön integroituminen – syystä tai toisesta – on ollut ongelmallista. Muhammedin kirjoituksesta on vaikea päätellä, onko Islamin deterritorialisaatio tai siitä seuraava identiteettikriisi espoolaismiehen päätöksen takana. Huomioimisen arvoista kuitenkin on, kuinka hänellä ei ole ollut henkilökohtaisia siteitä Syyriaan, joita ilman on vaikea uskoa, että espoolaismies asettaisi itsensä tilanteeseen, joka voi hyvin vaatia hänen henkensä – ellei hän kokisi merkittävää solidaarisuutta oman yhteisönsä uskonveljiä kohtaan.

Vahva samaistuminen globaaliin ummaan ja uskonveljien kärsimykseen on voimakas osasyy päätökseen ryhtyä vapaaehtoistaistelijaksi. Jaetun, ylikansallisen identiteetin vetovoima sekä pan-islamististen aatteiden leviäminen ovat osaltaan selittävät sen, miksi muslimit ovat yliedustettuina vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa (”foreign fighters”). Yhtälailla radikalisoitumisen läpikäyneiden salafi-jihadistien motiiveja tutkinut Marc Sageman on todennut että heidän ajattelussa isommassa roolissa on ulkoryhmään (”out-group”) kohdistuvan vihan sijasta sisäryhmään (”in-group”) kohdistuva ”rakkaus”, joka näkyy konkreettisesti halussa uhrautua uskonveljien ja yhteisen aatteen puolesta. Tämä mahdollistaa sen, että monet radikalisoituneet jihadistit ovat valmiita uhrautumaan paikoissa, joihin heillä ei ole olemassaolevia siteitä.

Ulkomaille taistelijaksi lähteminen ei suoranaisesti ole todiste radikalisoitumisesta, koska syitä vapaaehtoistaistelijaksi lähtemiseksi voi on monia. Saudi-Arabiassa 2000-luvun puolivälissä militanttien motiiveja tutkinut Thomas Hegghammer on luetellut näitä kirjassaan Jihad in Saudi-Arabia. Potentiaalisista syistä yhden identifioi myös Husein Muhammad: seikkailunhalu ja sinisilmäisyys. Muita syitä voi olla vahva samaistuminen uskonveljien kärsimykseen, joka on enenevissä määrin nähtävillä sosiaalisessa mediassa sekä uutiskanavilla. Tämän lisäksi syitä voi tietysti olla vanhempien pakottaminen (ei ehkä sieltä todennäköisimmästä päästä kuitenkaan), tai halu kerätä mainetta ja kunniaa. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan vapaaehtoistaistelijaksi lähtemisen taustalla on yleensä useita eri syitä  – varsinkin mikäli taistelijaksi lähteminen tapahtuu oma-aloitteisesti, mikä on 1980-luvulta lähtien ollut yleisempi toimintamalli.

Tässä onkin Muhammedin kirjoituksen ainoa kompastuskivi. Joko epähuomiossa tai tarkoituksellisesti hän kirjoittaa, että Syyriaan pyritään värväämään uskonsotureita, joka perustuu tietyn ryhmittymän tarkoituksenmukaiseen rekrytointitoimitaan kohdemaassa. Vaikka tällainen ylhäältä johdetun mallin rekrytointia tapahuu, siitä on tullut yhä harvinaisempaa, ja radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta. Tämäntyylisessä prosessissa jihadisteiksi haluavat ja vapaaehtoistaistelijat “rekrytoivat” (tai radikalisoivat) usein itse itsensä solmittujen sosiaalisten siteiden – kuten ystävyys- ja sukulaisuussuhteiden – myötävaikutuksella, lähtevät konfliktialueelle ja pyrkivät liittämään itsensä joko johonkin tiettyyn ryhmään tai taistelemaan tiettyä vihollista vastaan sopivan ryhmän tai ryhmien  riveissä.

Viime vuosina internetin merkitys radikalisoitumiselle on lisääntynyt, mutta tämä ei ole heijastunut ainakaan vielä voimakkaasti rekrytoinnissa. Vaikka internet on merkittävä kanava jihadiryhmittymille esimerkiksi tiedon levittämiseksi, sosiaalisten siteiden merkitys on vielä suuri jihadistien pelätessä muun muassa vakoojien soluttautumista heidän keskuuteensa. Samaa mentaliteettia on havaittavissa myös Syyrian jihadiryhmissä.

Hätäisimpien suomalaisten on hyvä muistaa, ettei jokainen vapaaehtoistaistelijaksi lähtevä päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistaniin jihadin aikana Hegghammer on arvellut, että niistä tuhansista saudeista, jotka lähtivät Afganistaniin (n. 5,000 – 20,000), vain vajaa 2,000 sai konkreettista taistelukokemusta. Yhtälailla Syyriaan pääseminen ei takaa automaattista pääsyä konfliktissa taistelevien paikallis- tai jihadiryhmittymien riveihin. Tämä vaatii joko olemassaolevia siteitä Syyriassa toimivien ryhmien jäseniin tai rekrytoiduksi tulemista paikanpäällä – olettaen, että Syyriaan pääseminen ja aseellisen konfliktin todellisuuteen tottuminen sujuu ongelmitta.

Muhammedin kirjoituksen pohjalta on turha spekuloida, onko tämä nimetön espoolaismies tai muut täältä muualle sotimaan lähteneet radikalisoituneita jihadisteiksi haluavia, vapaaehtoistaistelijoita tai pelkästään seikkailua janoavia sinisilmäisiä nuoria. Mutta kuten kirjoittaja toteaa, ilmiö itsessään on huolestuttava ja tutkimisen arvoinen. Tarvitaan tietoa ja tutkimusta siitä, miksi Suomesta lähdetään muualle sotimaan. Yhtä tärkeää on myös tutkia vapaaehtoistaistelijoita, jotka palaavat maahan. Vapaaehtoistaistelijoiden radikalisoituminen konfliktin aikana on potentiaalinen uhka, vaikka suurin osa vapaaehtoistaistelijoista ei radikalisoidu. Radikalisoituminen ei ole tällä hetkellä merkittävä uhka Suomessa tämän uunituoreen raportin mukaan, mutta Suomesta Syyriaan ja muualle taistelemaan päätyneiden radikalisoituminen on konkreettinen riski, Syyrian tapauksessa tapauksessa salafismin leviämisellä opposition keskuudessa sekä salafi-jihadistien näkyvällä roolilla vastarinnassa on mitä todennäköisemmin radikalisoitumista edistävä vaikutus.

Pienryhmien kasvu Libanonissa

Mellakoista ja sieppauksista huolimatta ovat Libanonin tärkeimmät poliittiset toimijat  pyrkineet korostamaan, että Libanon on edelleenkin rauhallinen maa. Ajan myötä kuitenkin vakuutteluyritykset menettävät tehoaan ja turvattomuuden tunne laajenee. Turvattomuuden tunteen kasvu on toki pääselitteisesti Libanonin sisäinen kehitys, mutta tätä kehitystä edesauttaa Syyrian sisällissodan jatkuminen. Syyrian konflikti on tuonut uuden ulottuvuuden Libanonin eri uskonryhmien välisiin yhteiskunnallisiin jännitteisiin Libanonissa, joista haastavin on kuinka Syyrian konflikti on nostanut esille uusia poliittisia ja aseellisia voimia Libanonissa.

Selvimmin kehitys on näkynyt Libanonin toiseksi suurimmassa kaupungissa, Tripolissa – joka on noin Helsingin kokoinen kaupunki. Tripolissa on pitkäaikainen konflikti vierekkäin sijaitsevien alaviitti- ja konservatiivisunninaapurustojen välillä joka on Libanonin sisällissodan peruja, mutta on sittemmin kehittynyt lähes pysyväksi osaksi Libanonin yhteiskunnallisia jännitteitä. Syyrian kansannousun alettua naapurustot ovat jakautuneet Bashar al-Assadin hallinnon alaviittipuolustajiin ja sunnivastustajiin, mikä on johtanut useisiin verisiin yhteenottoihin Syyriaan liittyvissä mielenosoituksissa, viimeiseksi elokuussa.

Tripolin väkivaltaisuuksien kasvu heijastaa osaltaan Syyrian kansannousun vetoamista Libanonin sunniväestöön, mutta myös perinteisten sunnipuolueiden vaikutusvallan heikentymistä. Sunnit ovat vahvasti tukeneet Syyrian oppositiota, mutta tämä sympatia ei ole saanut poliittista ilmaisua sunnipuolueiden – kuten Tulevaisuusliikkeen – keskuudessa. Sunnieliitin johtajuuden puuttuessa sen sijalle nousee ruohonjuuritason johtajuutta, josta näkyvin esimerkki ovat salafistiliikkeet.

Poliittisten salafistien nousu onkin ollut häkellyttävän nopeaa. Ennen vuotta 2011 salafistit olivat marginaalinen liike laajemmassa sunniyhteisössä, mutta nyt salafistit nauttivat laajemmasta suosiosta, mikä johtuu pääosin heidän vahvoista kannanotoistaan Assadin hallintoa vastaan ja roolistaan Assadia vastustavien mielenosoitusten järjestäjinä. Mielenosoitukset ovat olleet enimmäkseen rauhallisia, mutta niiden innoittamina ja on muodostunut suuri määrä erilaisia pieniä puolisotilaallisia ryhmiä, jotka ovat osallistuneet taisteluihin Beirutissa ja Tripolissa. Ryhmät eivät ole kovin järjestäytyneitä, ja niiden lähtökohtainen yhdistävä tekijä on yleinen uskonnolliseen yhteisöön sidottu identiteetti. Tämän lisäksi ryhmiä motivoi moni eri tekijä, joista merkittävimmät ovat raha ja sosiaalinen status; jihadistitaistelijat muodostavat vain hyvin pienen osa taistelijoista Tripolissa.

Tripolin konfliktin historiallisesta erikoisluonteesta johtuen sen mahdollisuudet laajentua muualle Libanoniin ovat hyvin rajalliset. Salafistien nousu kuitenkin yhdistää Libanonin yhteiskunnalliset jännitteet ja Syyrian sisällissodan heijastevaikutukset vaarallisesti. Toistaiseksi poliittiset salafistit ja heidän aseelliset kannattajansa ovat keskittyneet Assadia kannattaviin alaviitteihin, mutta on mahdollista, että he kohdistavat huomionsa myös toiseen Assadia lähellä koettuun olevaan ryhmään, šiiohin. Syyrian sisällissota on toiminut tehokkaana katalyyttina mobilisoidessaan laajempaa sunniyhteisöä vetoamalla laajempaan turhautumiseen valtion piittaamattomuuteen ja myös käsitykseen šiiojen aiheuttamista poliittisista vääryyksistä. Myös alaviitti- ja šiiayhteisöt ovat turhautuneita nykytilanteeseen ja ne nojautuvat oman yhteisönsä luomaan turvaan. Libanonin alaviitit ovat aseistautuneita ja järjestäneet vasta-mielenosoituksia, kun taas šiiat ovat turvanneet Hizbollahin suojaan ja harvemmin ovat osoittaneet mieltään kaduilla. Tilanteen heikkenemisestä huolimatta Hizbollah on ylläpitänyt järjestyneisyyttään, kuten paavi Benedictuksen Libanonin-vierailun aikana ja omassa hillityssä vastineessaan lähetystömielenosoituksille – jolloin Hassan Nasrallah esiintyi tuhansien kannattajien edessä.

Kun Libanonin sisäiset kiistat ja Syyrian kansannousun nostamat jännitteet ovat kohdanneet,  tuloksena on ollut syvä poliittinen kriisi Libanonissa. Tripolin toistuvat väkivaltaisuuden aallot ovat aiheuttaneet paikallisia kriisejä kesäkuussa 2011 ja helmikuussa 2012, ja ajan myötä kriisit ovat yleistyneet ja laajentuneet. Toukokuussa 2012 Syyrian opposition auttamisessa ansioituneen salafistiaktivisti Shadi al-Mawlawin pidätys hyvin epämääräisissä olosuhteissa  Tripolissa johti nopeasti mielenosoituksiin ja johti niistä luontevasti verisiin taisteluihin Bab al-Tabbanehin ja Jabal Mohsenin välillä. Sunnimielenosoittajat näkivät Mawlawin pidätyksen Hizbollahiin sidotun turvallisuuspalvelun mielivaltaisena tekona Syyrian miellyttämiseksi. Kriisi yltyi, kun kaksi sunnilaista uskonnollista johtajaa tapettiin Libanonin armeijan tarkistuspisteellä, minkä seurauksena sunniryhmät sulkivat teitä kauttta maan ja taistelut syttyivät Beirutin etelä-osassa. Kriisi loppui, kun Mawlawi vapautettiin anteeksipyynnön saattelemana, ja pienimittaisia ampumavälikohtauksia lukuunottamatta rauha palasi suhteellisen nopeasti. Uusi kriisi syttyi elokuussa, kun šiialaisen Mekdad-klaanin soturit sieppasivat kymmenettäin syyrialaisia ja muiden arabimaiden kansalaisia panttivangeiksi ympäri Libanonia ja sulkivat tiet Beirutin lentokentälle. Syynä joukkosieppaukselle oli klaanin mukaan Syyriassa siepattujen libanonilaisten šiiapyhiinvaeltajien vapautus. Kumpikin kriisi korostaa, kuinka paljon Syyrian sisällissota on sulautunut Libanonin sisäpolitiikkaan.

Intensiivisyydestään huolimatta kriisit ovat olleet lyhytkestoisia, mutta jokainen kriisi lisää tulevan kriisin räjähdysherkkyyttä ja koettelee Libanonin hallitusta, joka on Hizbollahin Maaliskuun 8.-liittouman johtama. Yleisesti ottaen Libanonin valtio on vähätellyt väkivallan määrä ja tärkeyttä Libanonissa. Mekdad-klaanit toteuttamia sieppauksia kuvailtiin ”ei-poliittiseksi” ja muita epämääräsiä murhia ja tappoja  pääsääntöisesti ”henkiöiden välienselvittelyinä”.  Hämmentävin hiljaisuus on seurannut entisen informaatioministeri – ja Damaskoksen läheisen ystävän – Michel  Samahan pidätyksestä osallisuudesta terrorikampanjan valmisteluun pohjois-Libanonissa.  Pidätyksen implikaatiot, siitä että Assadin hallinto pyrkii rahoittamaan terrorismia Libanonissa, ovat huimia kaikille libanonilaisille puolueille ja siksipä hiljaisuus onkin painavaa. Hallituksen hidas reaktio Libanonin yleisen turvallisuustilanteen heikkenemiseen heijastaa päätoimijoiden haluttomuutta kohdata Syyrian kriisin seurauksia: hallituspuolue Hizbollah joutuu tasapainoielemaan liittolaisensa Syyrian ja toisaalta Libanonin sisäpolitiikan välillä. Sisäpolitiikassa se taas joutuu tekemään valintoja omien šiiakannattajiensa ja tarpeellisten sunniliittoliitolaistensa intressien välillä.

Maan turvallisuuspalveluiden koetaan tahriintuneen maan poliittisissa kiistoissa, ja ainoa luottamusta nauttiva turvallisuuslaitos on ollut Libanonin armeija.  Tosin tämänkin laitoksen asema on ongelmallinen, sillä armeija nauttii luottamusta vain jos sen ei koeta häiritsevän sektaarista tasapainoa – tämän takia Libanonin armeija ei ole osallistunut sektaarisiin kriiseihin, esimerkiksi vuonna 2008, johtuen pelosta, että armeija sirpaloituisi eri sekteihin. Nytkin armeijan puolueettomuutta Tripolissa on kyseenalaistettu. Näiden huolien ajamana Libanonin armeijaa on käytetty hyvin varovaisesti, enimmäkseen kriisinhallintaan Tripolissa ja sielläkin vain pahimpien väkivaltaisuuksien pysäyttämiseksi. Pahimman väkivallan loputtua armeija on vetäytynyt, eikä puhetta aseistariisunnaista tai vastaavasti edes esitetä. Tripoli heijastaa tässäkin suhteessa laajempaa trendiä, että turvattomuudentunteen luomassa tyhjiössä valta Libanonissa on osin siirtynyt pienemmille ryhmille, mikä osaltaan ruokkii yleistä epävakautta ja pelkoa tulevasta.

Heijastevaikutuksista ja sen synnyttämistä uusista voimista huolimatta Syyrian sisällissota ei sellaisenaan leviä Libanoniin. Ajan myötä Libanonin sisäisen valtakamppailun sunnien ja šiiojen välillä sekä Syyrian konfliktin sunnien ja alaviittien välillä erottaminen toisistaan muuttuu kuitenkin lähes mahdottomaksi. Libanonin uudet poliittiset ja aseelliset voimat eivät voi yksinään onnistuneesti haastaa Libanonin valtakeskittymiä, mutta uusien voimien kasvu luo enemmän kriisitilanteita ja vähentää perinteisten valtakeskittymien kykyä hallita näitä kriisitilanteita. Opportunistinen retoriikka on kasvanut ajan myötä, mikä kiristää ilmapiiriä Libanonin sunnien ja šiiojen välillä. Enteet Libanonissa ovat hyvin uhkaavia, ja on varsin todennäköistä, että kriisit lisääntyvät ja epävakaus kasvaa.

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 10.9. julkaistuun artikkeliin

Irak – Nuri al-Maliki ja poliittinen väkivalta redux

Syyrian tapahtumien tuottaessa ikäviä otsikoita päivittäin, lienee jo selvää, ettei Assadin dynastialla ole sisällissodan jälkeistä tulevaisuutta. Dynastian henkilökohtaisiin suhteisiin ja klientelismiin pohjautuvan hallintomallin poistumisesta ei kuitenkaan ole mitään takeita. Tästä hyvänä esimerkkinä on naapurimaa Irak, jossa pääministeri Nuri al-Malikin vallan keskittämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat jo pitkään muistuttaneet enemmän maan entisen Baa’th-puolueen ja Saddam Husseinin toimintatapoja kuin orastavaa demokratiaa. Tämän trendin keskellä viime viikolla sunni-taustaisen Iraqiia puolueblokin jäsen, Muhammed Tawfiq Allawin ero viestintäministerin tehvävistä ministeriötä kohdanneen “poliittisen häirinnän” johdosta ei ainakaan syittensä puolesta yllätä, onhan kyseesä jo viime joulukuussa kärjistyneen sisäpoliittisen kriisin oire. Mitä Irakissa oikein tapahtuu?

Keskiössä Nuri al-Maliki

Nuri al-Malikin valtaannousu (2006- ) on tuttu tarina kansainvälisen politiikan näyttämöllä. Maan, tässä tapauksessa Irakin, johtoon valitaan ns. “alin yhteinen nimittäjä”, harmaa ja harmittomaksi koettu virkamies, joka ei herätä valintaa tekevissä intohimoja suuntaan tai toiseen. Tämä mies kuitenkin omaksuu usein murroksessa olevan poliittisen järjestelmän kiemurat nopeasti ja alkaa muovata järjestelmää itselleen sopivaksi käyttäen keinojen koko palettia. Machiavellinsä osaava – al-Maliki kuuluu ehdottomasti tähän ryhmään – vallan tavoittelija osaakin keskittyä heti olennaiseen, varmistaen tärkeimpien instituutioiden uskollisuuden.

Malikin tapauksessa tämä tarkoitti Yhdysvaltain debaathifikaatio-skandaalin jälkeen pikavauhtia ja massiivisilla investoinnella pystyyn laittaman armeijan ja turvallisuuspalveluiden altistamista oman komentonsa alaisuuteen. Maliki onnistuikin sitouttamaan tärkeimmät armeijan yksiköt ja turvallisuuspalvelut, ohi virallisen komentoketjun, pääministerin kanslian alaisuuteen. Uusien nimitysten ehdoton ja tärkein kriteeri oli lojaalisuus Malikia kohtaan; nämä täydensivät jo aikaisin palkattua malikilaisten kovaa ydintä, jonka jäsenten ylentämistä ohi tavallisten uraupseereiden varten Irakin pääministeri perusti suoraan pääministerille alisteisen puolustusvoimain komentajan viran/toimen. Puolustusministeriön alaisuudesta katosi myös, niin ikään suoraan Malikin alaisuuteen, 6000 eliittisotilaan vasta-terrorismin yksikkö, jota nyttemmin voinee pitää eräänlaisena pretoriaanikaartina. Mitä enemmän vastuu maan turvallisuudesta siirtyi Yhdysvalloilta irakilaisten omiin käsiin, sitä voimakkaampi henkilö Malikista, oman varjovaltonsa kautta, tuli Irakissa.

Varjovaltion turvallisuuskeskittymä pääsi ensimmäisen varsinaisen haasteensa äärelle vuonna 2008 kun maassa alati velloneet huhut välittömästä vallankaappausyrityksestä (jossa Basrassa puhjenneita väkivaltaisuuksia olisi käytetty syynä epäluottamuslauseen virittämiseen parlamentissa) antoivat Malikille syyn lähettää armeijan Basran kaduille. Operaatio olisi hyvin todennäköisesti epäonnistunut ilman Yhdysvaltain taustatukea niin maajoukkojen kuin ilmavoimien muodossa, mutta antoi onnistuessaan kuvan Malikista lain ja järejestyksen palauttavana johtajana. Tätä imagoa Maliki hyödynsi poliittisesti perustamalla oman puolueblokkinsa, joka voittikin heti ensimmäiset vaalinsa,  vuoden 2009 kunnallisvaalit.

Poliittinen umpikuja

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa Malikin markkinointi lain ja järjestyksen takuumieheydestä ei kuitenkaan mennyt läpi samalla tavalla kuin kunnalistasolla ennen, puolueen sijoittuessa Iraqiya-blokin taaksen. Toinen sija vaaleissa olisi tietänyt heikommalle poliitikolle pääministeriydestä luopimusta. Malikin kuitenkin onnistui, liki puolen vuoden neuvotteluiden jälkeen, säilyttää pääministerinasemansa, kiitos taitavan “poliittisen lahjonnan. Malikiyunien kasvaneesta vaikutusvallasta huolestuneiden poliittisten toimijoiden vaatimusten toteutuminen taas on jäänyt kosmeettiselle tasolle, Malikin vallan keskittyessä, päin vastoin, yhä enemmän, kuten Ulkopolitist viime talvena raportoi.

Muhammed Tawfiq Allawin ero yhteishallituksesta viime viikolla on siis oire vuonna 2010 alkaneesta sisäpoliittisesta kriisistä, joka on ilmentynyt mm. Tariq al-Hasemista tehdyssä, vähintäänkin kyseenalaisessa pidätysmääräyksessä.  Yksi suurimmista ongelmista al-Malikin pyrkimysten rajoittamisessa on organisoidun poliittisen opposition puute. Sikäli kun protesteja, esimerkiksi arabikevään tiimoilta, on esiintynyt on ne tehokkaasti lopetettu. Toisaalta, vaikka Malikia ei välttämättä rakasteta, ei varsinaista vastavoimaa ei löydy. Ainoata varteenotettavaa oppositioryhmää edustaa Muqtada al-Sadrin johtama, shiialainen sadristien liike, joiden omasta ei-niin-mutkattomasta roolista maan politiikassa saisi oman artikkelin. Kesäkuussa al-Sadr kutsuttiin Iranin hallinnon toimesta Teheraniin (jossa al-Sadr oli vuosina 2008-2011 maanpaossa) neuvonpitoon, jonka tarkoituksena oli yrittää vakuuttaa sadristit al-Malikin hallituksen pystyssä pysymisen tärkeydestä. Toistaiseksi sadrilaiset eivät vielä ole uusineet vaatimustaan al-Malikin erosta, ja Iran onkin käyttänyt kaikkia suhteitansa shiialaispoliitikkoihin estääkseen nykyhallituksen kohdistuvan välikysymyksen syntymisen Irakin parlamentissa.

Vaikka keinot ovat tässä suhteessa lähinnä poliittisia verrattuna Basran suoraan sotilaalliseen toimintaan, on malikiyunien käytössä myös poliittinen väkivalta. Kuten Human Rights Watchin uusimmasta Irak-raportista voi lukea, on Malikin hallintoa kritisoineissa mielenosoituksissa esiintynyt hallituksen tukemia siviilipukuisia joukkoja, jotka ovat häirinneet mielenosoitusta hakkamalla ja jopa tappamalla mielenosoittajia, kuten viime vuoden helmikuun mielenosoituksissa. Väkivalta voi olla myös kohdistetumpaa, ja Irak onkin toiminut poliittisten murhien luvattuna maana lähes koko Malikin aikakauden. Tästä esimerkkinä oli viime syyskuussa murhattu, nykyhallintoa näkyvästi kritisoinut toimittaja Hadi al-Mathi, joka vain tunteja ennen kuolemaansa kertoi Facebookissa saaneistaan tappouhkauksistaan. Myös jo Ba’athin ja Saddam Husseinin kaudella toimineiden salaisten vankiloiden käytöstä poliittisten vankien kiduttamiseen on todisteita, jotka ainakin yhden vankilan kohdalla johtavat suoraan al-Malikille alisteisiin joukkoihin. Kenties näkyvimmillään ja räjähdysaltteimmillaan malikilaisten toimet ovat olleen suhteessa sunni-enemmistöisten maakuntien autonomiapyrkimyksiin. Tiukentuvan poliittisen ilmapiirin tiimoilta autonomiaa hakeneet Salahdin ja Diyala saivat pian kokea malikilaisten joukkojen läsnäolon, paikallisjohtajille osoitettujen pidätysmääräysten kera.

Näin ollen malikilainen vallassa pysymisen strategia on koostumukseltaan moninainen, sisältäen vallan keskittämistä ja klientelismiä, poliittista väkivaltaa,sektiläisyyteen perustuvaa populismia ja taitavaa ulkosuhteiden käyttöä.

Ulkosuhteisiin tultaessa mielenkiintoinen sivuhuomio onkin, että al-Malikin hallinto nauttii edelleen sekä Iranin että Yhdysvaltain tukea, niin taloudellisessa kuin poliittisessa mielessä.  Tämä toki sopii Malikin pyrkimyksille vähentää molempien vaikustusvaltaa tasapainottelemalla toisella toista vastaan tarpeen mukaan. Koska Iranilla on suora intressi nykyhallinnon pystyssä pysymisessä ja Yhdysvalloilla epäsuorempi, mutta yhtenevä intressi, on vaikeaa nähdä poliittisen ratkaisun syntyvän lähiaikoina. Varmaa on, että sisällissodan riskit Irakissa ovat kasvaneet merkittävästi arabikevään ja kuluvan vuoden tapahtumien seurauksena, sillä  kuten Nassim Nicholas Taleb kirjoitti artikkelissaan Foreign Affairsille viime vuonna, kasvattaa keinotekoisesti hallittu volatiliteetti poliittisessakin kontekstissa niitä riskejä, joiden toteutuminen vasta vaarallista onkin. Kenties tämän takia Yhdysvaltain olisi jo syytä, kuten Irak-ekspertti Toby Dodge esittää, puuttua al-Malikin tekemisiin. Muuten edessä voi pian olla se Irak, jonne Yhdysvallat lähetti lisää joukkoja vuonna 2007.

Poliittinen realismi ja Syyria-keskustelun alastomat keisarit

The Ulkopolitist käynnistää syksynsä käsittelemällä jälleen Syyriaa. Aihetta on käsitelty ennenkin – osansa allekirjoittaneen kritiikistä ovat saaneet mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean Eekku Aromaa ja Ulkoministeri Erkki Tuomioja – mutta YK:n ja Arabiliiton Syyria-lähettiläänä toimineen Kofi Annanin äskettäinen ero tuo konfliktin takaisin ulkopoliittisen keskustelun pinnalle. Suomessa Annanin ero näkyi kahdella tapaa: ensiksi, spekulaatiot Martti Ahtisaaren mahdollisesta nimityksestä erityislähettilääksi palasivat dominoimaan Syyria-keskustelua (esimerkit täällä, täällä, täällä and täällä). Vähemmälle mediahuomiolle sitä vastoin jäi suomalaisen kansainvälisen politiikan professorin ja entisen ulkoministerin Keijo Korhosen nimetön kirjoitus Lapin Kansassa, jonka tarkoituksena oli laajentaa julkista keskustelua Syyrian tilanteesta.

Korhonen esittää kirjoituksessaan kolme väitettä: YK ei ole pystynyt ratkaisemaan Syyrian tilannetta, koska siihen sekaantuminen ei ole turvallisuusneuvoston jäsenten etujen mukaista; Syyrian valtiorakenne on äärimmäisen ongelmallinen; ja sisällissodat ovat yleensä pitkäkestoisia ja verisiä. Korhonen korostaa kirjoituksessaan, että Syyria tulisi jättää omilleen: ”Aseellinen puuttuminen Syyrian sotaan olisi kaikille suurvalloille liian kallista, liian arvaamatonta ja liian vaarallista.” Tämä kirjoitus käsittelee Korhosen väitteistä ensimmäistä.*

Kolumnissaan Korhonen tulkitsee oikein, että YK on epäonnistunut tehtävässään – ainakin tähän mennessä. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin konfliktista käytävään julkiseen keskusteluun Suomessa: huolimatta YK:n epäonnistumisesta, järjestön legitimiteettiä ainoana hyväksyttävänä toimijana konfliktin ratkaisemisessa ei ole juurikaan kyseenalaistettu, eikä vaihtoehtoisia mekanismeja esitetty. Harva on myöntänyt, ettei organisaatiolla ole juuri mahdollisuutta edistää Syyrian konfliktin ratkaisua – sanktioiden, sotilastarkkailijoiden ja toistuvien dialogikehoitusten vaikutus Syyrian konfliktin kehitykseen on ollut, ja tulee mitä todennäköisemmin jatkossakin olemaan, äärimmäisen rajallinen ilman merkittävää muutosta eri osapuolten suhtautumisessa toisiinsa tai sotilaallisessa kapasiteetissa. Tämän lisäksi harva on huomioinut, ettei Venäjän ja Kiinan toistuva kritisointi, niin oikeutettua kuin se onkin, juuri paranna tilannetta Syyriassa tai tee konfliktin päättymisestä todennäköisempää. Vaikka Kiina ja Venäjä lakkauttaisivat kansainvälisen paineen alla tukensa Assadin hallinnolle, se ei itsessään vielä kuitenkaan riitä, vaan sen jälkeen kansainvälisen yhteisön on löydettävä toimiva mekanismi Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi.

Korhonen liioittelee kuitenkin sitä, ettei turvallisuusneuvoston jäsenillä olisi intressejä Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi. Länsimailla, ja erityisesti Yhdysvalloilla on omat geopoliittiset syynsä Bashar al-Assadin regiimin syrjäyttämiseksi: se muun muassa poistaisi Hizbollahilta vastarintaliikkeen merkittävimmän poliittisen tukijan, ja epäisi Iranilta maan viimeisen arabiliittolaisen, heikentäen myös Israelin vastaista rintamaa. Parhaassa tapauksessa tämä saattaisi jopa johtaa ystävällismielisen (ja kiitollisen) hallinnon syntyyn Syyriassa, edistäen myös rauhanprosessia Israelin ja Syyrian välillä.** Yhtälailla länsimaiden intresseissä – kuten progressiivisemmat realistit argumentoivat – on ylläpitää niitä arvoja, jotka tekevät vastaavanlaisten kansanmurhien suorittajista hylkiöitä kansainvälisen yhteisön silmissä. Syyrian tapaus näyttää selvästi, että vastaavanlaisten konfliktien luoma epävakaus harvoin pysyy valtion rajojen sisäpuolella, vaan heijastuu alueelle, joka ei ole hyvästä erityisesti geostrategisesti tärkeillä alueilla kuten Lähi-idässä.

Näiden intressien tavoittelemiseksi tarvitaan kuitenkin selkeät laskelmat siitä, mitä kustannuksia tai haittoja intressien tavoittelemiseksi vaaditut toimet – kuten aseellinen interventio – aiheuttavat. Kuten tunnettu realisti Stephen Walt argumentoi, voimankäytöllä on hyvin usein seurauksia, joita ei joko voida tai kyetä ennustamaan etukäteen. Hyvinä esimerkkeinä tästä on mm. Iranin alueellisen vaikutusvallan nousu Lähi-idässä Afganistanin ja Irakin sodan seurauksina, al-Qaidan ”uudelleensyntyminen” Irakin konfliktin ympärille sekä Malin ongelmat Libyan operaation seurauksena. Mikäli Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi käytettäisiin aseellista voimaa, sillä voisi olla arvaamattomia seurauksia niin Syyriassa kuin laajemmalti Lähi-idässä. On myös erittäin vaikea ennustaa, minkälainen hallinto Syyriaan tulisi Assadin jälkeen, joten aseellisen intervention hyödyistäkään ei ole täyttä varmuutta. Toiveet sujuvasta siirtymästä Assadin jälkeisessä Syyriassa ovat lähinnä toiveajattelua.  Syyrian konflikti on paljastanut pinnan alla piilleet jännitteet – vaikka konfliktia ei tulisi ymmärtää puhtaasti sektaarisena – jotka tulevat todennäköisesti jatkumaan myös konfliktin päätyttyä.

Näin ollen myös väite siitä, ettei Syyrian konfliktia voitaisi ratkaista suurvaltapoliittisten intressien puutteesta johtuen, paljastuu ongelmalliseksi. Venäjän kohdalla esimerkiksi voidaan väittää, että maa pyrkii aktiivisesti puuttumaan Syyrian tilanteeseen turvaneuvoston diplomatian kautta, koska maan kokee ajavansa etuaan omaksumalla politiisen linjan, joka pyrkii maksimoimaan Venäjän vaikutusvallan kansainvälisissä kysymyksissä. Kiinan intresseissä puolestaan on heikentää kansainvälisiä normeja, jotka mahdollistavat ulkovaltojen laillisen tai normatiivisen puuttumisen maiden sisäisiin ongelmiin. Yhdysvaltain kohdalla voidaan väittää, että maalla on merkittäviä intressejä Assadin syrjäyttämiseksi, mutta maa kärsii sotaväsymyksestä, joka korottaa sisäpoliittista hintaa Syyrian interventiolle, eivätkä alueelliset (Syyrian sisällä sekä Levantin alueella) seuraukset näytä lupaavilta. Onkin varsin selvää, että Syyrian tapauksessa suurvallat näkevät intressinsä eri lailla, joka heijastuu niiden Syyria-politiikassa. Aseellisen intervention suorittaminen on kuitenkin arvaamatonta ja siitä koituvat hyödyt epävarmat. Tästä johtuen erityisesti Yhdysvalloissa on käyty kiivasta keskustelua aseellisen intervention suotavuudesta, tarpeellisuudesta ja seurauksista.

Suomessa vastaavaa keskustelua ei ole nähty, mikä on valitettavaa. Korhosen kanssa on helppo olla samaa mieltä, että Suomessa julkinen keskustelu kaipaisi useampaa näkökulmaa, erityisesti ottaen huomioon YK-diplomatian tehottomuuden Syyrian tapauksessa. Julkisen Syyria-keskustelun pohjalta on vaikea ymmärtää, että tilanteen ratkaisemiseksi on olemassa myös YK:n ulkopuolisia vaihtoehtoja, joita ei tulisi automaattisesti rajata keskustelun ulkopuolelle – myös näiden vaihtoehtojen tuomat hyötyt ja haitat ansaitsevat julkista pohdintaa. Kuten Korhonen tekstissään toteaa, myös Suomessa tulisi kuunnella ihmisiä, jotka sanovat ettei keisarilla ole vaatteita.

* näin ollen äärimmäisen ongelmallinen ja orientalistinen väite ylikansallisten identiteettien suhteesta modernin valtion ongelmiin Lähi-idässä jää toiseen kertaan.

** tätä ei tulisi tulkita siten, että nämä geopoliittiset syyt olisivat ainoa ajuri Yhdysvaltain Syyria-politiikalle, tai ettei kansainvälisellä yhteisöllä olisi vahvoja moraalisia syitä Assadin syrjäyttämiseksi.

Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

Vieraskynä: Miksi Turkki ei ole hyökännyt Syyriaan?

Lauri Tainio on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, ja ylläpitää Turkkiin erikoistuvaa Euroopan rajalla blogia, jota voi  seurata myös twitterissä ja facebookissa.

Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan kertoi tiistaina (10.4.) Pekingissä pidetyssä lehdistötilaisuudessa Turkin tutkivan rajaloukkausta ja olevan valmis tarvittaviin toimiin, koska syyrialaisjoukot olivat edellisenä päivänä ampuneet maidenvälisen rajan yli haavoittaen useita henkilöitä. Pääministerin mukana Kiinassa ollut ulkoministeri Ahmet Davutoğlu keskeytti vierailun ja palasi Ankaraan johtamaan diplomaattisia ponnisteluja konfliktin rauhoittamiseksi.

Erdoğanin sanat aloittivat uudestaan jo hiljenneen keskustelun Turkin mahdollisista sotilaallisista toimista Syyriassa. Jo viime syksynä oli uutisoitu Turkin suunnitelmista muodostaa eräänlainen turva- tai puskurivyöhyke Pohjois-Syyriaan, ettei syyrialaisten tarvitsisi paeta maasta (Turkkiin) ja joka toimisi oppositiovoimien tukikohtana. Lisäksi alkukeväästä raportoitiin Turkin valmiudesta muodostaa humanitaarisia käytäviä avun saamiseksi perille pahimmin taisteluista kärsineille alueille.

Rajaloukkauksesta ja Turkin hallituksen kovista sanoista huolimatta, sotilaallinen ratkaisu näyttää yhtä kaukaiselta kuin viime syksynä. Turkki on keskittänyt joukkojen sijaan diplomaattista painetta konfliktin ratkaisemiseksi, mitä voidaan pitää merkkinä Turkin ulkopolitiikan eurooppalaistumisesta.

Turkin ja Syyrian vaikea historia

Turkin ja Syyrian suhteet ovat perinteisesti olleet vaikeat. Nykyistä konfliktia edeltänyt aurinkoisempi ajanjakso ehti kestää vain reilut kymmenen vuotta. Mutta jos nykyisen konfliktin takana on turkkilaisten tuntema sympatia oikeuksia ja vapauksia vaativia syyrialaisia kohtaan, vanhan konfliktin taustalla oli kolme tekijää ylitse muiden: arabien ja turkkilaisten yleisesti ottaen huonot välit, syyrialaisten epäreiluna pitämä rajanveto vuonna 1938 ja Damaskoksen antama tuki Turkin valtiota vastaan taistelevalle Kurdistanin työväenpuolueelle (PKK).

Arabien ja turkkilaisten välejä on vaivannut etenkin heidän yhteinen historiansa. Osmanien valtakunta levisi nykyisen Syyrian alueelle 1500-luvulla, kun sulttaani Selim I:n löi Kairoa pääkaupunkinaan pitäneet mamelukit ja valtasi Syyro-Palestiinan lisäksi Egyptin ja Hijazin alueen. Syyriassa osmanivalta jatkui aina I maailmansotaan asti, jolloin se siirtyi Ranskan hallintaan aina maan itsenäsitymiseen saakka 1944-1946. Balkanin kansojen tavoin monet arabit pitävät osmanien valtakautta nöyryytyksenä ja jopa syynä nykyisiin ongelmiinsa. Nationalistinen historiankirjoitus on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa jälkeen on omaksunut kielteisen kuvan turkkilaisista.

Arabien kielteiseen Turkki-kuvaan ovat vaikuttaneet myös Turkin tasavallan maallisuus ja sen läheiset suhteet Israeliin. Etenkin Atatürkin 1920-luvulla alkaneet uudistukset, kuten kalifaatin lakkauttaminen (1924) ja sekulaari perustuslaki (1928) herättivät pahennusta. Turkin läheinen suhde Israeliin (ja Yhdysvaltoihin) on myös ollut kivi, joka on hiertänyt arabien kengässä. Tilanne on kuitenkin jossain määrin muuttunut Turkin aktivoiduttua islamilaisten maiden järjestössä (OIC) ja pääministeri Erdoğanin profiloiduttua johtavana Israelin kriitikkona ja palestiinalaisten tukijana, kun hän marssi ulos Maailman talousfoorumista 2009 Davosissa.

Syyrian kannalta osmaneista alkanut nöyryytys sai jatkoa, kun Turkki otti Kansainliitossa esiin Ranskan hallinnoimaan Syyriaan kuuluneen Alexandrettan sandžakin aseman. Alueella järjestettiin 1938 kansanäänestys, jonka perusteella se liittyi osaksi Turkkia. Nykyään entinen sandžak tunnetaan Hatayn alueena.

Vuosikymmenten ajan Turkille katkera Syyria osoitti mieltään tukemalla Turkin valtiota vastaan taistelevia, lähinnä vasemmistolaisia ryhmittymiä. Tunnetuin näistä on vuodesta 1984 Turkkia vastaan sotinut PKK. Kurdinationalistisen järjestön johto nautti pitkään elämästään Damaskoksessa ja Syyrian valvomassa Bekaan laaksossa, vaikka Hafiz al-Assad samaan aikaan vei kansalaisoikeudet sadoilta tuhansilta syyriankurdeilta. 1990-luvulla Turkki alkoi lisätä painetta Hafiz al-Assadia kohtaan, jotta Syyria luovuttaisi PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin Turkkiin. Vuosikymmenen lopulla yli 30 000 uhria vaatineelle kurdikysymykselle ei näkynyt loppua ja paine Syyriaa kohtaan kasvoi. Lopulta 1998 Turkki keskitti joukkoja maiden väliselle rajalla ja ilmoitti tulevansa tarvittaessa hakemaan Öcalanin Damaskoksesta, mikäli Syyria ei luovuttaisi häntä. Öcalanin oli pakko poistua Damaskoksesta ja Venäjän, Italian ja Kreikan kautta kulkenut pakomatka päättyi Keniaan, missä turkkilaiset saivat hänet kiinni.

Arabikevät tuhoaa Turkin uuden ulkopolitiikan

Öcalanin vangitsemisen jälkeen Turkki ja Syyria solmivat Adanan sopimuksen, joka pani pisteen Syyrian avoimelle tuelle PKK:lle. Suhteet eivät vielä tästä lämmenneet, mutta kun Turkki ei 2003 lähtenyt mukaan Irakin sotaan, maat alkoivat viimein lähentyä. Samaan aikaan Turkin talous alkoi kasvaa ja maa aktivoitui ulkopolitiikassaan. Nykyisen ulkoministerin Ahmet Davutoğlun hahmottelema naapuriongelmia nolla -teesi (virallinen tulkinta) korosti mm. kaupan roolia keskinäisriippuvuuden ja vakauden luomisessa. Turkin ja Syyrian välit kehittyivät ja maat aloittivat neuvottelut vesiyhteistyöstä, sopivat alustavasti vapaakauppa-alueen muodostamisesta, johon olisivat kuuluneet myös Jordania ja Libanon, ja yhteydenpitoa rajalinjan erottamien perheiden välillä helpotettiin. Lisäksi Turkki pyrki avaamaan neuvottelut Syyrian ja Israelin välillä – aloite, joka sittemmin kaatui Israelin armeijan hyökättyä Gazaan joulukuussa 2008.

Suotuisa kehitys pysähtyi keväällä 2011, kun arabimaiden kadut täyttyivät mielenosoittajista, jotka vaativat korruptoituneiden ja autoritaaristen johtajien siirtymistä syrjään. Tapahtumat Tunisiassa etenivät niin nopeasti, ettei Turkki juurikaan reagoinut siihen. Helmikuussa pääministeri Erdoğan kuitenkin kehotti Egyptin johtajaa Hosni Mubarakia kuuntelemaan kansaansa. Myös yleinen mielipide Turkissa asettui mielenosoittajien puolelle. Turkissa päättäjiä ohjasi ainakin seuraavat neljä kysymystä, joihin he toivoivat saavansa vastauksen:

1. Miten mahdollinen vallanvaihdos vaikuttaisi arabimaiden ja Israelin suhteisiin?
2. Miten nähdyt levottomuudet (vallanvaihdoksesta puhumattakaan) vaikuttavat muihin arabimaihin?
3. Mitä vaikutuksia Egyptin vaikeuksilla on alueen voimatasapainoon?
4. Miten tapahtumat vaikuttaisivat muutenkin suhdanneherkkään talouteen?

Juuri taloudelliset kysymykset ja toisaalta huoli Turkin kansalaisista hidastivat Turkin reaktiota Libyan kohdalla. Vasta kun Turkki oli evakuoinut noin 20 000 kansalaistaan Libyasta, se otti selkeästi kantaa siirtymäajan kansallisen neuvoston puolesta. Libyan sisällissodan alussa arvioitiin, että turkkilaisyritysten tappiot voisivat nousta useisiin miljardeihin euroihin (konfliktin alkaessa pelkästään turkkilaisilla rakennusliikkeillä oli sopimukset 23 miljardin dollarin urakoista), mutta öljyteollisuuden palautuminen ja uudet rakennushankkeet paikannevat suurimman osan kärsityistä tappioista.

Levottomuudet Syyriassa toivat lopulta arabikevään aina Turkin porteille ja lopulta maaperälle. Turkkiin on saapunut virallisesti noin 25 000 syyrialaispakolaista, jotka on majoitettu leireihin rajan tuntumaan. Koska Turkki on tehnyt varaumia kansainvälisiin pakolaissopimuksiin, tulijoita ei tunnusteta pakolaisiksi, ja he ovatkin virallisesti Turkin vieraita. Omilla rahoillaan eläviä ja sukulaisten luona olevien syyrialaisten määrästä Turkissa ei ole esitetty arvioita, mutta voidaan olettaa, että heitäkin on vähintään tuhansia.

Turkki on alusta alkaen tukenut Syyrian oppositiota ja kesäkuun alussa Erdoğan tuomitsi voimakkain sanoin siviileihin kohdistetun väkivallan. Oppositiota edustavan Syyrian kansallisen neuvoston päämaja sijaitsee Istanbulissa, minkä lisäksi se on pitänyt tapaamisia myös Antalyassa. Istanbulissa on kokoontunut myös lähinnä länsi- ja arabimaista koostuva Syyrian ystävät -ryhmä. Turkki on siis asettunut avoimesti Syyrian nykyhallintoa vastaan, mikä estää sen toimimisen välittäjänä ja heikentää maiden suhteita niin kauan kuin Assadin hallinto säilyy vallassa.

Pakolaisvyöry ja Syyrian opposition toiminta Turkissa ovat tuoneet huolen syyrialaisten agenttien toiminnasta Turkissa ja PKK:n soluttautumisesta pakolaisleireille. Syyrian hallituksen edustajat ovatkin onnistuneet sieppaamaan pakolaisia ja viemään heitä takaisin Syyriaan. Syyrian hallinto käyttää varmasti myös hienovaraisempia menetelmiä, kuten seurantaa ja kiristystä saadakseen informaatiota opposition toimista Turkissa.

Kuluvan kevään aikana Turkissa on herännyt huoli konfliktin muuttumisesta uskontoryhmien väliseksi. Koska Syyrian kansallisen neuvoston enemmistö edustaa sunniarabeja, koetaan tuki oppositiolle vastakkainasetteluksi sunnimuslimien ja Syyrian vähemmistöjen välillä. Syvenevä kuilu Syyrian sunnien ja shiialaisen alaviittivähemmistön, johon al-Assad kuuluu, aiheuttaa huolta Turkissa Hatayn maakunnassa, jolla on perinteisesti ollut tiiviit siteet Syyriaan ja jonka arabiväestöstä jopa puolet on alaviitteja. Alueella pelätäänkin, että konflikti voi levitä rajan yli. Huoli konfliktin uskonnollistumisesta (poliittisessa mielessä) koskettaa myös Turkin monimiljoonaista alevivähemmistöä. Heterodoksista islamia edustavalla vähemmistöllä on aikaisempaa kokemusta joutumisesta vainojen kohteeksi – viimeksi 1993, kun 37 henkeä sai surmansa islamistien hyökätessä alevifestivaaleille Sivasissa – ja se on johdonmukaisesti tukenut Turkin valtion sekulaarisuutta.

Kurdilainen välisoitto

Oman lisänsä Turkin ja Syyrian suhteisiin on tuonut PKK:n paluu näyttämölle. Jo viime kesänä oli nähtävissä viitteitä siitä, että Iran ja Syyria olivat valmiita käyttämään PKK:ta välikätenä, jos Turkki ryhtyy toimiin Syyriaa vastaan. Uhka näytti muuttuvan todeksi marraskuussa, kun Syyria salli Saleh Muslimin, PKK:n syyrialaisen haaran Demokraattisen unionipuolueen (PYD) johtajan, palata maahan. PYD on vastustanut sekä Syyrian kansallista neuvostoa (”Turkin sätkynukke”) sekä syyriankurdien kansallista neuvostoa (”Pohjois-Irakin alueellisen hallinnon johtajan Barzanin sätkynukke”). PYD on todistetusti hyökännyt opposition mielenosoituksia vastaan Aleppossa, Afrinissa ja Qamishlissa sekä valvonut tiesulkuja hallituksen puolesta Afrinissa. Järjestö on myös yhdistetty kurdijohtaja Mishaal Tammon murhaan ja useiden kurdiaktivistien uhkailuun.

Koska syyriankurdien poliittinen kenttä on kovin pirstaleinen, PYD on kuitenkin pystynyt kasvattamaan suosiotaan. Se on viimeisen vuoden aikana ollut erittäin aktiivinen ja avannut kulttuurikeskuksia, tarjonnut sosiaaliapua, välittänyt kiistoissa ja jopa toimittanut poliisin tehtäviä pidättäen varkaita. Hyvä organisaatio ja PKK:n (ja Syyrian hallinnon?) tarjoamat resurssit ovat tehneet PYD:stä Syyrian suurimman kurdipuolueen, mutta ilman kurdien enemmistön tukea.

PKK:ssa on perinteisesti ollut paljon syyriankurdeja (joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmannes järjestön taistelijoista) aina johtotehtäviä myöten, kuten Fehman Hûseyn, alias Bahoz Erdal, joka on PKK:n aseellisen siiven (HPG) komentaja. Syyria voi tukea PKK:ta rahallisesti ja aseellisesti sekä tarjota sille tiedustelutietoa ja uusia väyliä soluttautua Turkkiin. Onkin luonnollista, että Turkki on huolestunut PKK:n aseman vahvistumisesta Syyriassa ja sen mahdollisista vaikutuksista Turkin sisäiseen kehitykseen.

Asettuminen Assadin puolelle tai jättäytyminen konfliktin ulkopuolelle, voi kuitenkin vaikeuttaa kurdien neuvotteluasemaa mahdollisen vallanvaihdoksen jälkeen. Toisaalta on myös mahdollista, että PYD:n tavoitteena on vain vahvistaa omaa asemaansa ja valmiuksiaan aseelliseen taisteluun.

Syyria ja Turkin asema Lähi-idässä

Arabikevät on luonut uutta nostetta ajatukselle Turkista roolimallina ”muslimidemokratioille”. Tämän puki sanoiksi aikoinaan Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell, kun hän kehui Turkkia oivaksi esimerkiksi islamilaisesta demokratiasta – seikka jonka Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) hallitus kiisti, koska Turkki ei ole islamilainen demokratia, vaikka maa muslimienemmistöinen onkin.

Erdoğanin johtama AKP on toistuvasti sanoutunut irti uskonnollisen puolueen leimasta, mutta se on samalla ollut otettu saamastaan huomiosta ja ylistyssanoista. Marokossa hallitseva kaimapuolue, Oikeus- ja kehityspuolue (PJD), on pitänyt AKP:tä inspiraationaan. Tunisiassa vaalit voittanut Renessanssipuolue ilmoitti tavoitteekseen sekulaarin perustuslain sen jälkeen, kun Turkin presidentti Abdullah Gül oli vieraillut maassa ja varoittanut tekemästä politiikkaa uskonnon nimissä. Vastaavasti Erdoğan oli jo syyskuussa kehottanut Egyptiä säätämään sekulaarin perustuslain, ja todennut, ettei sekulaarisuus ole uskonnon vihollinen. Syyriassa muslimiveljeskunnan, Syyrian kansallisen neuvoston voimakkaimman ryhmittymän johtaja Muhammed Riad al-Shaqfa on sanonut haluavansa omaksua “AKP:n mallin”.

AKP:stä puhuttaessa on muistettava, että sen politiikka on pitkällisen prosessin tulos, jota on vaikea siirtää sellaisenaan arabimaihin. AKP:n on myös otettava huomioon Turkin sisäiset jännitteet ja uskonnolliskonservatiivisten ja sekulaarisnationalististen voimien ideologinen taisto. Kun Turkin hallitus joutuu lisäksi kuuntelemaan yleistä mielipidettä ulkopolitiikkaa tehdessään, AKP ei voi avoimesti pyrkiä islamilaisen Lähi-idän johtoon. AKP on kuitenkin ajanut läpi monia uudistuksia ja Turkissa on jo vuosia ollut suhteellisen toimiva demokraattinen monipuoluejärjestelmä, josta todistavat mm. ETYJin vaalitarkkailuraportit ja se, että maa aloitti 2005 jäsenyysneuvottelut EU:n kanssa. Mutta tarkemmin katsottuna paljastuu, että Turkki kärsii mm. heikosta ilmaisunvapauden tilasta ja oikeuslaitoksen vakavista ongelmista, jotka kyseenalaistavat sen aseman roolimallina. Tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut suuremmin Turkin imagoon Lähi-idässä, koska arabimaissa ollaan kiinnostuneempia Turkin talouskasvusta, näkyvästä roolista maailmanpolitiikassa ja erityissuhteesta Euroopan unionin kanssa.

Turkin poliittisesti ja taloudellisesti vahvistunut asema ja maan EU-jäsenyyteen kohdistuva vastustus ovat ajaneet sen katsomaan entistä tarkemmin itään ja etelään. Irakista on kasvanut Turkin toiseksi tärkein vientimaa ja Lähi-idän, Afrikan ja Aasian kasvavat markkinat vetävät turkkilaisia puoleensa. Samalla länsimaat, jotka eivät halua sekaantua Syyrian konfliktiin, vaikka vielä Libyan kohdalla ne vetosivat suojeluvastuuseen (R2P), ovat epäsuorasti tarjonneet vastuuta Turkille ratkaisun löytämiseksi (pakottamiseksi?) Syyriassa.

Miksi Turkki ei sitten ole tarttunut tarjottuun mahdollisuuteen ja ryhtynyt ”Syyrian kansan vapauttajaksi”? Tähän on useitakin syitä. Turkin talouskasvu on hidastunut, vaikka vielä viime vuonna talous kasvoi huikeat 8,5 prosenttia, ja maa kärsii kroonisesta vaihtotaseen vajeesta. Onkin arvioitu, että Turkki on pystynyt lykkäämään talouskriisiä Euroopan keskuspankin markkinoille pumppaaman halvan rahan ansiosta. Turkki on jo kärsinyt arabikevään taloudellisesti kielteisistä vaikutuksista ja Euroopan tuijottaessa omaa napaansa Turkin on ollut pakko suunnata uusille markkinoille – myös siksi korkean tason vierailu Kiinaan.

Turkki on osallistunut aktiivisesti sotilaalliseen kriisinhallintaan Korean sodasta lähtien ja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana se on ollut mukana operaatioissa mm. Kosovossa, Afganistanissa ja Libyassa. Nämä ovat kuitenkin olleet monikansallisia operaatioita, joilla on ollut kansainvälisen yhteisön tuki. Miksi se siis lähtisi yksin sotaan, jolta puuttuu mandaatti ja jota länsimaat pitävät liian riskialttiina? Etenkin kun Turkin on varauduttava siihen mahdollisuuteen, että sota leviäisi rajan yli arabi- ja kurdivähemmistöjen kautta.

Kylmän sodan jälkeen Turkki on toiminut kriisialueilla YK:n, ETYJin, EU:n ja NATOn lippujen alla. Se on myös pyrkinyt välittämään eri konflikteissa ja lisännyt suoraa kehitysyhteistyötään. Turkki onkin tukenut kansainvälisen yhteisön pyrkimyksiä ja toisaalta vahvistanut asemaansa aktiivisella diplomatialla. Siksi Turkki keskittyy nyt pehmeään voimaan: vaikuttamiseen (esim. pääministerin Kiinan-vierailu ja aktiivinen toiminta YK:ssa) ja epäsuoraan tukeen Syyrian oppositiolle.

Yksipuolinen hyökkäys Syyriaan ja sotkeutuminen mahdollisesti sekavaan sisällissotaan vaarantaisi Turkin aikaisemmat saavutukset, toisi taloudellisen taakan, jota se ei pystyisi kantamaan, levittäisi konfliktin sen omalle maaperälle ja vaarantaisi Turkin aseman alueellisena voimatekijänä. Siksi Turkki ei aja sotilaallista ratkaisua Syyrian konfliktiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Turkki ei olisi valmis puolustamaan aluettaan tai osallistumaan kansainväliseen operaatioon.