Kylmä rauha etelä-Libanonissa

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa aikaisemmin julkaistuun artikkeliin

 

Konflikti Hizbollahin ja Israelin välillä etelä-Libanonissa on muodostunut kestäväksi osaksi Etelä-Libanonin aluepoliittista ympäristöä. Viimeisimmän ja tuhoisimman konfliktin jälkeen vuonna 2006, alue on kuitenkin ollut yllättävän rauhallinen.  Vannottujen vihollisten välisen tulitauon kummallisuus korostuu Syyrian roihutessa; samaisesta kriisistä kuitenkin löytyy syy Etelä-Libanonin tyyneen.  Sekä Israelia että Hizbollahia yhdistää nyt huoli Syyrian kohtalosta, ja kumpikin on omista syistään päättänyt tarkastella tilanteen kehitystä.

Toistaiseksi osapuolilla on halu minimoida konfliktipotentiaali etelä-Libanonissa. Israel tarkastelee Syyrian epävakautta osana laajempaa alueellista turvallisuuspoliittista kehitystä. Puhumattakaan Iranin ydinaseohjelmasta, maa on äärimmäisen huolissaan Egyptin epäselvästä siirtymästä ja terrorismin kasvusta Siinain niemimaalla sekä islamistien vahvistumisesta arabikevään jälkitunnelmissa. Vaikka Assadien hallinto ei ole rakas Israelille, se on huolissaan siitä, että vallankumous Syyriassa voi johtaa islamistien näkyvämpään poliittiseen rooliin, kuten Egyptissä tapahtui. Maalla on riittävästi huolenaiheita myös ilman uutta sotaa Hizbollahin kanssa.

Vaikka Syyrialla ei ole suoraa osuutta etelä-Libanonin konfliktiin, se on epäsuorasti osallisena liittolaisensa Hizbollahin kautta. Syyrialle konfliktin eskaloituminen olisi epäsuotuisa käänne tilanteessa, jossa Assadin hallinto taistelee selviytymisestään. Oman epävakautensa johdosta Syyria ei halua konfliktin eskaloitumisesta aiheutuvaa lisärasitetta itselleen – se edellyttäisi Syyrialta materiaalista ja rahallista tukea Hizbollahille, mitä sisällissodan partaalla oleva Assadin hallinto voisi antaa vain äärimmäisen rajallisesti.

Hizbollahin tilanne on monimutkaisin. Liike on sekä materiaalisesti että ideologisesti sidottu Iranin lisäksi Syyriaan, mutta tällainen liittoutuminen tuottaa entistä enemmän hankaluuksia Hizbollahille Libanonissa. Syyrian sekasorron pahetessa Hizbollah menettää suosiotaan omassa kannatusryhmässä ja alueilla tukemalla – tai jättämällä vastustamatta – Assadin toimia. Niin kauan kuin epävakaus Syyriassa jatkuu, Hizbollah on tuskin innokas uuteen sotaan, sillä ilman turvattua ulkoista tukea Hizbollahin kyky käydä sotaa Israelia vastaan on huomattavasti heikompi. Konfliktin uusinnalla olisi arvaamattomia seurauksia, mutta se toisi taattua tuhoa etelä-Libanoniin joka kohdistuisi enimmäkseen Hizbollahia kannattavaa väestöä kohtaan. Näiden strategisten intressien yhdentyminen alueen rauhoittamiseksi tuo etelä-Libanoniin harvinaisen vakauden.

Alueella toimivalle rauhanturvaoperaatiolle Unifilille tilanne on hankala. Vuoden 2006 vahvistamisen jälkeen Unifil on onnistunut rauhoittamaan aluetta. Tämä kehitys on kuitenkin enimmäkseen Israelin ja Hizbollahin omien päätösten seurauksia; ilman avustavaa poliittista prosessia – jota ei tällä hetkellä ole – operaatio ei voi muuttaa rauhaa pysyväksi. Epävakaus Syyriassa epäsuorasti luo vakautta Unifilin toimialuella ja vie osapuolten huomion muualle, mutta se samalla heikentää Unifilin asemaa. Vaikka Unifil voi vaikuttaa Hizbollahin ja Israelin halukkuuteen aloittaa uuden konfliktin, se ei voi vaikuttaa Syyrian tapahtumien heijastumiseen Libanonissa. Nyt operaatio on tietynlainen panttivanki, jumissa tilanteessa, johon se ei voi vaikuttaa. Tilanteen operatiiviset seuraukset ovat olemattomia, mutta poliittisesti se ajautuu hankalaan tilanteeseen etenkin, jos Syyrian epävakaus leviää pohjois-Libanoniin – kuten hyvinkin voi käydä.

Uuden sodan uhka etelä-Libanonissa on edelleen merkittävä, mutta Syyrian tapahtumien valossa sen vaikutukset eivät ole yhtä yksioikoisia. Tällä hetkellä Israel ja Hizbollah haluavat rauhoittaa tilannetta, kunnes Syyrian tilanne selkenee. Osapuolten laskelmat suvannon suomista eduista voivat muuttua – esimerkkinä tästä ovat Israelin ja Iranin alati yltyvä sapeleiden kalistelu ja spekulaatiot siitä, iskeekö Israel myös Hizbollahia vastaan, jos se hyökkää Iraniin. Etelä-Libanonissa toimii myös riippumattomia ryhmiä, kuten salafi-jihadisteja, jotka pyrkivät iskuilla Unifilia ja Israelia vastaan luomaan epävakautta. Vaikka Etelä-Libanonissa onkin suvanto, se voi osoittautua hyvinkin tilapäiseksi, mikäli tilanne Syyriassa eskaloituu.

Vieraskynä: Miksi Turkki ei ole hyökännyt Syyriaan?

Lauri Tainio on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, ja ylläpitää Turkkiin erikoistuvaa Euroopan rajalla blogia, jota voi  seurata myös twitterissä ja facebookissa.

Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan kertoi tiistaina (10.4.) Pekingissä pidetyssä lehdistötilaisuudessa Turkin tutkivan rajaloukkausta ja olevan valmis tarvittaviin toimiin, koska syyrialaisjoukot olivat edellisenä päivänä ampuneet maidenvälisen rajan yli haavoittaen useita henkilöitä. Pääministerin mukana Kiinassa ollut ulkoministeri Ahmet Davutoğlu keskeytti vierailun ja palasi Ankaraan johtamaan diplomaattisia ponnisteluja konfliktin rauhoittamiseksi.

Erdoğanin sanat aloittivat uudestaan jo hiljenneen keskustelun Turkin mahdollisista sotilaallisista toimista Syyriassa. Jo viime syksynä oli uutisoitu Turkin suunnitelmista muodostaa eräänlainen turva- tai puskurivyöhyke Pohjois-Syyriaan, ettei syyrialaisten tarvitsisi paeta maasta (Turkkiin) ja joka toimisi oppositiovoimien tukikohtana. Lisäksi alkukeväästä raportoitiin Turkin valmiudesta muodostaa humanitaarisia käytäviä avun saamiseksi perille pahimmin taisteluista kärsineille alueille.

Rajaloukkauksesta ja Turkin hallituksen kovista sanoista huolimatta, sotilaallinen ratkaisu näyttää yhtä kaukaiselta kuin viime syksynä. Turkki on keskittänyt joukkojen sijaan diplomaattista painetta konfliktin ratkaisemiseksi, mitä voidaan pitää merkkinä Turkin ulkopolitiikan eurooppalaistumisesta.

Turkin ja Syyrian vaikea historia

Turkin ja Syyrian suhteet ovat perinteisesti olleet vaikeat. Nykyistä konfliktia edeltänyt aurinkoisempi ajanjakso ehti kestää vain reilut kymmenen vuotta. Mutta jos nykyisen konfliktin takana on turkkilaisten tuntema sympatia oikeuksia ja vapauksia vaativia syyrialaisia kohtaan, vanhan konfliktin taustalla oli kolme tekijää ylitse muiden: arabien ja turkkilaisten yleisesti ottaen huonot välit, syyrialaisten epäreiluna pitämä rajanveto vuonna 1938 ja Damaskoksen antama tuki Turkin valtiota vastaan taistelevalle Kurdistanin työväenpuolueelle (PKK).

Arabien ja turkkilaisten välejä on vaivannut etenkin heidän yhteinen historiansa. Osmanien valtakunta levisi nykyisen Syyrian alueelle 1500-luvulla, kun sulttaani Selim I:n löi Kairoa pääkaupunkinaan pitäneet mamelukit ja valtasi Syyro-Palestiinan lisäksi Egyptin ja Hijazin alueen. Syyriassa osmanivalta jatkui aina I maailmansotaan asti, jolloin se siirtyi Ranskan hallintaan aina maan itsenäsitymiseen saakka 1944-1946. Balkanin kansojen tavoin monet arabit pitävät osmanien valtakautta nöyryytyksenä ja jopa syynä nykyisiin ongelmiinsa. Nationalistinen historiankirjoitus on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa jälkeen on omaksunut kielteisen kuvan turkkilaisista.

Arabien kielteiseen Turkki-kuvaan ovat vaikuttaneet myös Turkin tasavallan maallisuus ja sen läheiset suhteet Israeliin. Etenkin Atatürkin 1920-luvulla alkaneet uudistukset, kuten kalifaatin lakkauttaminen (1924) ja sekulaari perustuslaki (1928) herättivät pahennusta. Turkin läheinen suhde Israeliin (ja Yhdysvaltoihin) on myös ollut kivi, joka on hiertänyt arabien kengässä. Tilanne on kuitenkin jossain määrin muuttunut Turkin aktivoiduttua islamilaisten maiden järjestössä (OIC) ja pääministeri Erdoğanin profiloiduttua johtavana Israelin kriitikkona ja palestiinalaisten tukijana, kun hän marssi ulos Maailman talousfoorumista 2009 Davosissa.

Syyrian kannalta osmaneista alkanut nöyryytys sai jatkoa, kun Turkki otti Kansainliitossa esiin Ranskan hallinnoimaan Syyriaan kuuluneen Alexandrettan sandžakin aseman. Alueella järjestettiin 1938 kansanäänestys, jonka perusteella se liittyi osaksi Turkkia. Nykyään entinen sandžak tunnetaan Hatayn alueena.

Vuosikymmenten ajan Turkille katkera Syyria osoitti mieltään tukemalla Turkin valtiota vastaan taistelevia, lähinnä vasemmistolaisia ryhmittymiä. Tunnetuin näistä on vuodesta 1984 Turkkia vastaan sotinut PKK. Kurdinationalistisen järjestön johto nautti pitkään elämästään Damaskoksessa ja Syyrian valvomassa Bekaan laaksossa, vaikka Hafiz al-Assad samaan aikaan vei kansalaisoikeudet sadoilta tuhansilta syyriankurdeilta. 1990-luvulla Turkki alkoi lisätä painetta Hafiz al-Assadia kohtaan, jotta Syyria luovuttaisi PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin Turkkiin. Vuosikymmenen lopulla yli 30 000 uhria vaatineelle kurdikysymykselle ei näkynyt loppua ja paine Syyriaa kohtaan kasvoi. Lopulta 1998 Turkki keskitti joukkoja maiden väliselle rajalla ja ilmoitti tulevansa tarvittaessa hakemaan Öcalanin Damaskoksesta, mikäli Syyria ei luovuttaisi häntä. Öcalanin oli pakko poistua Damaskoksesta ja Venäjän, Italian ja Kreikan kautta kulkenut pakomatka päättyi Keniaan, missä turkkilaiset saivat hänet kiinni.

Arabikevät tuhoaa Turkin uuden ulkopolitiikan

Öcalanin vangitsemisen jälkeen Turkki ja Syyria solmivat Adanan sopimuksen, joka pani pisteen Syyrian avoimelle tuelle PKK:lle. Suhteet eivät vielä tästä lämmenneet, mutta kun Turkki ei 2003 lähtenyt mukaan Irakin sotaan, maat alkoivat viimein lähentyä. Samaan aikaan Turkin talous alkoi kasvaa ja maa aktivoitui ulkopolitiikassaan. Nykyisen ulkoministerin Ahmet Davutoğlun hahmottelema naapuriongelmia nolla -teesi (virallinen tulkinta) korosti mm. kaupan roolia keskinäisriippuvuuden ja vakauden luomisessa. Turkin ja Syyrian välit kehittyivät ja maat aloittivat neuvottelut vesiyhteistyöstä, sopivat alustavasti vapaakauppa-alueen muodostamisesta, johon olisivat kuuluneet myös Jordania ja Libanon, ja yhteydenpitoa rajalinjan erottamien perheiden välillä helpotettiin. Lisäksi Turkki pyrki avaamaan neuvottelut Syyrian ja Israelin välillä – aloite, joka sittemmin kaatui Israelin armeijan hyökättyä Gazaan joulukuussa 2008.

Suotuisa kehitys pysähtyi keväällä 2011, kun arabimaiden kadut täyttyivät mielenosoittajista, jotka vaativat korruptoituneiden ja autoritaaristen johtajien siirtymistä syrjään. Tapahtumat Tunisiassa etenivät niin nopeasti, ettei Turkki juurikaan reagoinut siihen. Helmikuussa pääministeri Erdoğan kuitenkin kehotti Egyptin johtajaa Hosni Mubarakia kuuntelemaan kansaansa. Myös yleinen mielipide Turkissa asettui mielenosoittajien puolelle. Turkissa päättäjiä ohjasi ainakin seuraavat neljä kysymystä, joihin he toivoivat saavansa vastauksen:

1. Miten mahdollinen vallanvaihdos vaikuttaisi arabimaiden ja Israelin suhteisiin?
2. Miten nähdyt levottomuudet (vallanvaihdoksesta puhumattakaan) vaikuttavat muihin arabimaihin?
3. Mitä vaikutuksia Egyptin vaikeuksilla on alueen voimatasapainoon?
4. Miten tapahtumat vaikuttaisivat muutenkin suhdanneherkkään talouteen?

Juuri taloudelliset kysymykset ja toisaalta huoli Turkin kansalaisista hidastivat Turkin reaktiota Libyan kohdalla. Vasta kun Turkki oli evakuoinut noin 20 000 kansalaistaan Libyasta, se otti selkeästi kantaa siirtymäajan kansallisen neuvoston puolesta. Libyan sisällissodan alussa arvioitiin, että turkkilaisyritysten tappiot voisivat nousta useisiin miljardeihin euroihin (konfliktin alkaessa pelkästään turkkilaisilla rakennusliikkeillä oli sopimukset 23 miljardin dollarin urakoista), mutta öljyteollisuuden palautuminen ja uudet rakennushankkeet paikannevat suurimman osan kärsityistä tappioista.

Levottomuudet Syyriassa toivat lopulta arabikevään aina Turkin porteille ja lopulta maaperälle. Turkkiin on saapunut virallisesti noin 25 000 syyrialaispakolaista, jotka on majoitettu leireihin rajan tuntumaan. Koska Turkki on tehnyt varaumia kansainvälisiin pakolaissopimuksiin, tulijoita ei tunnusteta pakolaisiksi, ja he ovatkin virallisesti Turkin vieraita. Omilla rahoillaan eläviä ja sukulaisten luona olevien syyrialaisten määrästä Turkissa ei ole esitetty arvioita, mutta voidaan olettaa, että heitäkin on vähintään tuhansia.

Turkki on alusta alkaen tukenut Syyrian oppositiota ja kesäkuun alussa Erdoğan tuomitsi voimakkain sanoin siviileihin kohdistetun väkivallan. Oppositiota edustavan Syyrian kansallisen neuvoston päämaja sijaitsee Istanbulissa, minkä lisäksi se on pitänyt tapaamisia myös Antalyassa. Istanbulissa on kokoontunut myös lähinnä länsi- ja arabimaista koostuva Syyrian ystävät -ryhmä. Turkki on siis asettunut avoimesti Syyrian nykyhallintoa vastaan, mikä estää sen toimimisen välittäjänä ja heikentää maiden suhteita niin kauan kuin Assadin hallinto säilyy vallassa.

Pakolaisvyöry ja Syyrian opposition toiminta Turkissa ovat tuoneet huolen syyrialaisten agenttien toiminnasta Turkissa ja PKK:n soluttautumisesta pakolaisleireille. Syyrian hallituksen edustajat ovatkin onnistuneet sieppaamaan pakolaisia ja viemään heitä takaisin Syyriaan. Syyrian hallinto käyttää varmasti myös hienovaraisempia menetelmiä, kuten seurantaa ja kiristystä saadakseen informaatiota opposition toimista Turkissa.

Kuluvan kevään aikana Turkissa on herännyt huoli konfliktin muuttumisesta uskontoryhmien väliseksi. Koska Syyrian kansallisen neuvoston enemmistö edustaa sunniarabeja, koetaan tuki oppositiolle vastakkainasetteluksi sunnimuslimien ja Syyrian vähemmistöjen välillä. Syvenevä kuilu Syyrian sunnien ja shiialaisen alaviittivähemmistön, johon al-Assad kuuluu, aiheuttaa huolta Turkissa Hatayn maakunnassa, jolla on perinteisesti ollut tiiviit siteet Syyriaan ja jonka arabiväestöstä jopa puolet on alaviitteja. Alueella pelätäänkin, että konflikti voi levitä rajan yli. Huoli konfliktin uskonnollistumisesta (poliittisessa mielessä) koskettaa myös Turkin monimiljoonaista alevivähemmistöä. Heterodoksista islamia edustavalla vähemmistöllä on aikaisempaa kokemusta joutumisesta vainojen kohteeksi – viimeksi 1993, kun 37 henkeä sai surmansa islamistien hyökätessä alevifestivaaleille Sivasissa – ja se on johdonmukaisesti tukenut Turkin valtion sekulaarisuutta.

Kurdilainen välisoitto

Oman lisänsä Turkin ja Syyrian suhteisiin on tuonut PKK:n paluu näyttämölle. Jo viime kesänä oli nähtävissä viitteitä siitä, että Iran ja Syyria olivat valmiita käyttämään PKK:ta välikätenä, jos Turkki ryhtyy toimiin Syyriaa vastaan. Uhka näytti muuttuvan todeksi marraskuussa, kun Syyria salli Saleh Muslimin, PKK:n syyrialaisen haaran Demokraattisen unionipuolueen (PYD) johtajan, palata maahan. PYD on vastustanut sekä Syyrian kansallista neuvostoa (”Turkin sätkynukke”) sekä syyriankurdien kansallista neuvostoa (”Pohjois-Irakin alueellisen hallinnon johtajan Barzanin sätkynukke”). PYD on todistetusti hyökännyt opposition mielenosoituksia vastaan Aleppossa, Afrinissa ja Qamishlissa sekä valvonut tiesulkuja hallituksen puolesta Afrinissa. Järjestö on myös yhdistetty kurdijohtaja Mishaal Tammon murhaan ja useiden kurdiaktivistien uhkailuun.

Koska syyriankurdien poliittinen kenttä on kovin pirstaleinen, PYD on kuitenkin pystynyt kasvattamaan suosiotaan. Se on viimeisen vuoden aikana ollut erittäin aktiivinen ja avannut kulttuurikeskuksia, tarjonnut sosiaaliapua, välittänyt kiistoissa ja jopa toimittanut poliisin tehtäviä pidättäen varkaita. Hyvä organisaatio ja PKK:n (ja Syyrian hallinnon?) tarjoamat resurssit ovat tehneet PYD:stä Syyrian suurimman kurdipuolueen, mutta ilman kurdien enemmistön tukea.

PKK:ssa on perinteisesti ollut paljon syyriankurdeja (joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmannes järjestön taistelijoista) aina johtotehtäviä myöten, kuten Fehman Hûseyn, alias Bahoz Erdal, joka on PKK:n aseellisen siiven (HPG) komentaja. Syyria voi tukea PKK:ta rahallisesti ja aseellisesti sekä tarjota sille tiedustelutietoa ja uusia väyliä soluttautua Turkkiin. Onkin luonnollista, että Turkki on huolestunut PKK:n aseman vahvistumisesta Syyriassa ja sen mahdollisista vaikutuksista Turkin sisäiseen kehitykseen.

Asettuminen Assadin puolelle tai jättäytyminen konfliktin ulkopuolelle, voi kuitenkin vaikeuttaa kurdien neuvotteluasemaa mahdollisen vallanvaihdoksen jälkeen. Toisaalta on myös mahdollista, että PYD:n tavoitteena on vain vahvistaa omaa asemaansa ja valmiuksiaan aseelliseen taisteluun.

Syyria ja Turkin asema Lähi-idässä

Arabikevät on luonut uutta nostetta ajatukselle Turkista roolimallina ”muslimidemokratioille”. Tämän puki sanoiksi aikoinaan Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell, kun hän kehui Turkkia oivaksi esimerkiksi islamilaisesta demokratiasta – seikka jonka Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) hallitus kiisti, koska Turkki ei ole islamilainen demokratia, vaikka maa muslimienemmistöinen onkin.

Erdoğanin johtama AKP on toistuvasti sanoutunut irti uskonnollisen puolueen leimasta, mutta se on samalla ollut otettu saamastaan huomiosta ja ylistyssanoista. Marokossa hallitseva kaimapuolue, Oikeus- ja kehityspuolue (PJD), on pitänyt AKP:tä inspiraationaan. Tunisiassa vaalit voittanut Renessanssipuolue ilmoitti tavoitteekseen sekulaarin perustuslain sen jälkeen, kun Turkin presidentti Abdullah Gül oli vieraillut maassa ja varoittanut tekemästä politiikkaa uskonnon nimissä. Vastaavasti Erdoğan oli jo syyskuussa kehottanut Egyptiä säätämään sekulaarin perustuslain, ja todennut, ettei sekulaarisuus ole uskonnon vihollinen. Syyriassa muslimiveljeskunnan, Syyrian kansallisen neuvoston voimakkaimman ryhmittymän johtaja Muhammed Riad al-Shaqfa on sanonut haluavansa omaksua “AKP:n mallin”.

AKP:stä puhuttaessa on muistettava, että sen politiikka on pitkällisen prosessin tulos, jota on vaikea siirtää sellaisenaan arabimaihin. AKP:n on myös otettava huomioon Turkin sisäiset jännitteet ja uskonnolliskonservatiivisten ja sekulaarisnationalististen voimien ideologinen taisto. Kun Turkin hallitus joutuu lisäksi kuuntelemaan yleistä mielipidettä ulkopolitiikkaa tehdessään, AKP ei voi avoimesti pyrkiä islamilaisen Lähi-idän johtoon. AKP on kuitenkin ajanut läpi monia uudistuksia ja Turkissa on jo vuosia ollut suhteellisen toimiva demokraattinen monipuoluejärjestelmä, josta todistavat mm. ETYJin vaalitarkkailuraportit ja se, että maa aloitti 2005 jäsenyysneuvottelut EU:n kanssa. Mutta tarkemmin katsottuna paljastuu, että Turkki kärsii mm. heikosta ilmaisunvapauden tilasta ja oikeuslaitoksen vakavista ongelmista, jotka kyseenalaistavat sen aseman roolimallina. Tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut suuremmin Turkin imagoon Lähi-idässä, koska arabimaissa ollaan kiinnostuneempia Turkin talouskasvusta, näkyvästä roolista maailmanpolitiikassa ja erityissuhteesta Euroopan unionin kanssa.

Turkin poliittisesti ja taloudellisesti vahvistunut asema ja maan EU-jäsenyyteen kohdistuva vastustus ovat ajaneet sen katsomaan entistä tarkemmin itään ja etelään. Irakista on kasvanut Turkin toiseksi tärkein vientimaa ja Lähi-idän, Afrikan ja Aasian kasvavat markkinat vetävät turkkilaisia puoleensa. Samalla länsimaat, jotka eivät halua sekaantua Syyrian konfliktiin, vaikka vielä Libyan kohdalla ne vetosivat suojeluvastuuseen (R2P), ovat epäsuorasti tarjonneet vastuuta Turkille ratkaisun löytämiseksi (pakottamiseksi?) Syyriassa.

Miksi Turkki ei sitten ole tarttunut tarjottuun mahdollisuuteen ja ryhtynyt ”Syyrian kansan vapauttajaksi”? Tähän on useitakin syitä. Turkin talouskasvu on hidastunut, vaikka vielä viime vuonna talous kasvoi huikeat 8,5 prosenttia, ja maa kärsii kroonisesta vaihtotaseen vajeesta. Onkin arvioitu, että Turkki on pystynyt lykkäämään talouskriisiä Euroopan keskuspankin markkinoille pumppaaman halvan rahan ansiosta. Turkki on jo kärsinyt arabikevään taloudellisesti kielteisistä vaikutuksista ja Euroopan tuijottaessa omaa napaansa Turkin on ollut pakko suunnata uusille markkinoille – myös siksi korkean tason vierailu Kiinaan.

Turkki on osallistunut aktiivisesti sotilaalliseen kriisinhallintaan Korean sodasta lähtien ja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana se on ollut mukana operaatioissa mm. Kosovossa, Afganistanissa ja Libyassa. Nämä ovat kuitenkin olleet monikansallisia operaatioita, joilla on ollut kansainvälisen yhteisön tuki. Miksi se siis lähtisi yksin sotaan, jolta puuttuu mandaatti ja jota länsimaat pitävät liian riskialttiina? Etenkin kun Turkin on varauduttava siihen mahdollisuuteen, että sota leviäisi rajan yli arabi- ja kurdivähemmistöjen kautta.

Kylmän sodan jälkeen Turkki on toiminut kriisialueilla YK:n, ETYJin, EU:n ja NATOn lippujen alla. Se on myös pyrkinyt välittämään eri konflikteissa ja lisännyt suoraa kehitysyhteistyötään. Turkki onkin tukenut kansainvälisen yhteisön pyrkimyksiä ja toisaalta vahvistanut asemaansa aktiivisella diplomatialla. Siksi Turkki keskittyy nyt pehmeään voimaan: vaikuttamiseen (esim. pääministerin Kiinan-vierailu ja aktiivinen toiminta YK:ssa) ja epäsuoraan tukeen Syyrian oppositiolle.

Yksipuolinen hyökkäys Syyriaan ja sotkeutuminen mahdollisesti sekavaan sisällissotaan vaarantaisi Turkin aikaisemmat saavutukset, toisi taloudellisen taakan, jota se ei pystyisi kantamaan, levittäisi konfliktin sen omalle maaperälle ja vaarantaisi Turkin aseman alueellisena voimatekijänä. Siksi Turkki ei aja sotilaallista ratkaisua Syyrian konfliktiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Turkki ei olisi valmis puolustamaan aluettaan tai osallistumaan kansainväliseen operaatioon.

Venäjä ja Syyrian kansannousu

Syksystä lähtien kansainvälinen huomio on enenevässä määrin siirtynyt kohti Syyriaa ja maan syventyvää kriisiä. Erilaisista diplomaattisista yrityksistä huolimatta väkivaltaisuuksille ei näy loppua ja mahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Syyriassa hupenevat kovaa tahtia. Kuitenkin YK:n turvallisuusneuvostossa vahvemman kansainvälisen toiminnan esteeksi on muodostunut Venäjä (ja Kiina, mutta Kiina piiloutuu Venäjän kannan taakse).

Selittämään Venäjän Syyria-kantaa on turvauduttu pitkälti perinteisiin viisauksiin: ensinnäkin, todetaan, että Venäjä on aina vastustanut henkeen ja vereen (muiden) interventioita; toiseksi, onhan Venäjällä ja Syyrialla pitkäaikainen liittolaisuus ja Venäjän investoinnit maassa ovat merkittäviä. Kummassakin tulkinnassa on totuuden jyviä, mutta näiden liiallinen korostaminen kuitenkin verhoaa Venäjän Syyria-politiikan muita tekijöitä ja merkittäviä epäselvyyksiä.

Dialogia, mutta vain tietyillä ehdoilla

Keskeinen pilari Venäjän Syyria-politiikkaa on ollut haluttomuus hylätä Assadin hallintoa. Regiiminmuutosvaatimusten sijaan Venäjä on painottanut reformia, jonka – perinteen mukaisesti – tulisi olla sisäisen dialogin seurausta. Tätä dialogia tulisi käydä regiimin ja rauhanomaisen opposition kanssa – poissulkien aseellisen vastarinnan. Saman logiikan mukaisesti Venäjä edellyttää, että aselepoa tulisi vaatia sekä Syyrian armeijalta että kapinallisilta. Venäjä edelleen kiistää tiettyjä olennaisia konfliktin aspekteja soveltamalla moraaliekvivalenssia kapinallisten ja hallinnon surmatöiden välillä.

Asettamalla hallinnon ja kapinalliset samalla viivalle Venäjä tietoisesti suosii Syyrian hallintoa ja tätä myötä tehokkaasti torpannut vaatimuksia Bashar al-Assadin eroamiseksi – joka on ollut jo kuukausia arabi- ja länsimaiden lähtökohtainen vaatimus tilanteen ratkaisemiseksi. Veto-oikeuden uhalla laadittu Kofi Annanin rauhanmissio heijastaa tätä. Jo valtuutuksensa vuoksi Annanin rauhansuunnitelma joutuu kannattamaan näitä Venäjän tavoitteita – jonka käytännön seurausta on vahvistaa Assadin hallintoa ja heikentää kapinallisten asemaa.

Ei liene yllättävää, että Venäjä ei ole osallistunut arabi- ja länsimaiden järjestämiin ”Syyrian ystävien” kokouksiin. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi Istanbulin kokousta siitä ettei sillä ole valtuuksia puhua kansainvälisen yhteisön puolesta ja korosti, että ainoa foorumi jolla on valtuuksia keskustella Syyrian tilanteesta on YK:n turvallisuusneuvosto. Syyrian kapinallisten aseistamisesta Lavrov jatkoi: ”on päivänselvää, että oppositio ei voi päihittää Syyrian armeijaa vaikka olisi loppuun asti aseistettu, ja aseistamisen tuloksena olisi vain vuosien kestoinen verilöyly.” Osuutensa Syyrian kapinallisten vastustamisessa voi olla epämiellyttävät yhtäläisyydet Venäjän omaan valtarakenteeseen ja terrorismihuoliin Kaukasuksella.

Sinäänsä kiinnostavaa on, että vaikka Venäjä on suojellut Assadin hallintoa, Venäjä on myös pyrkinyt korostamaan ettei ole suinkaan Assadien ystävä; pikemminkin Venäjän johto on perustellut kantaansa viitaten laajempaan Syyrian tilanteen tulkintaan ja etenkin siihen, että muut tähänastiset ehdotukset pikemminkin lietsovat kuin rauhoittavat konfliktia. Tätä tulkintaa Venäjän Syyria-politiikasta on, esimerkiksi, antanut Venäjän YK-lähettiläs  Vitaly Churkin.

Samaten on huomautettava, että Venäjällä ei ole juurikaan merkittäviä intressejä pelissä Syyriassa.  Vaikka Syyria lienee Venäjä parhaimpia ystäviä Lähi-idässä, Syyria ei ole Venäjän liittolainen; osapuolten suhde rakoili etenkin 2000-luvun alkupuolella ja pohjautuu pitkälti kätevyyteen enemmänkin kuin ideologiseen tai muuhun yhtenäisyyteen. Neuvostoaikoina Syyria oli (etelä-) Jemenin kaltainen liittolainen: auliisti vastaanotti aseita ja rahaa, mutta ei juurikaan kuunnellut Moskovan ohjeita eikä pystynyt maksamaan aseistaan (vuonna 2005, Venäjä antoi anteeksi lähes 10 miljardin dollarin velat). Paljon kohuttujen asekauppojen arvo on noin 1.5 miljardia dollaria – vertauksen vuoksi, Venäjän asekauppojen arvo Libyan kanssa oli yli 4 miljardia. Toisin kuin Iran joka on tarjonnut ”repressio-osaamusta” Damaskokselle, Venäjän myymät aseet soveltuvat parhaiten ulkoisen intervention ehkäisyyn – ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjäkoneita ja tutkajärjestelmiä. Venäjä ei ole sitoutunut Assadien hallinnon selviytymiseen peruuttamattomalla tasolla.

Onko Venäjä realistisempi?

Venäjän kantaa on kovin sanoin kritisoitu. Toinen näkemys on, kuten muutama asiantuntija on asian laittanut, on, että Venäjä omaa ”realistisen” näkemyksen Syyrian tilanteesta. Näin ei ole, sillä Venäjän ”realismi” on pikemminkin länsimaiden näkemysten negatiivi. Venäjällä ei ole ollut sen suurempaa Lähi-idän politiikkaa ja kuten muut kansainväliset toimijat se on  suhtautunut sekavasti arabikevään muutoksiin. Omien intressien puutteessa, suhtautuminen Lähi-itään on pitkälti määräytynyt lännen kautta. Libyan tapauksessa Venäjällä oli vaa’ankieliasema YK-valtuutuksen läpimenemisessä; päätös olla vetoamatta oli kiistanalainen. Nyt Syyrian tilanteessa Venäjä nauttii vastaavasta asemasta ja on ominut kovemman linjan interventiota vastaan.

Innokkuus laittaa kapuloita lännen rattaisiin heijastuu erilaisissa salaliittoteoria-painotteisissa analyyseissä jotka kiistävät kansannousun agenttiuden. Esimerkiksi entinen pääministeri Primakov huomautti, että Libyassa ja Syyriassa ”oli alusta asti käynnissä aseellinen kapina hallitsijoita vastaan…He jotka varustivat aseet ja kehottivat niiden käyttöön tulevat eittämättä selväksi ajan kulun myötä”. Korostamalla kapinallisryhmien roolia väkivaltaisuuksissa Venäjä on implisiittisesti toistanut Syyrian regimiin tulkintaa tilanteesta. Diplomaattisella tasolla, Venäjä ei ole paljon näin tehnyt – vedoten mielummin ”tasapainon” tärkeyteen – mutta Venäjän valtion omistama/ohjeistama media on suorasti kierrättänyt  Syyrian regiimin argumentteja. Hyvin pienimuotoisella ja hyvin epätieteellisella katsauksella valtio-rahotteiseen ja ulkomaille suunnattuun Russia Today:n uutisointiin Syyriasta ilmenee mitä kiinnostavimpia ”totuuksia”.

Esimerkiksi paljastuu, että Vapaan Syyrian armeija on ollut Naton ”rahoittama alusta asti” kuten myös länsivaltojen aseistama. Kuitenkaan ulkopuoliset toimijat eivät luota riittävästi paikallisiin, sillä on uutisoitu ulkomaalaisten joukkojen sotivan Syyriassa (ranskalaiset upseerit olivat sen verran kömpelöitä, että heidät pidätettiin Syyriassa). Al-Qaeda sotii lännen kanssa ja toki on muistettava, että ”lännen petrodollarit” ovat ostaneet Arabiliiton. Oikeastaan, koko Syyrian tilanne on CIA:n, MI6, ja Mossadin tiedustelupalveluiden luoma sotku.

On sanomatta selvää, ettei interventio olisi helppoa tai toisi nopeaa ratkaisua Syyrian kriisiin. Intervention ongelmista huolimatta, Venäjä ei suinkaan omaa realistisempaa näkemystä Assadin hallinnon selviytymismahdollisuuksista. Ulkoisesta avusta huolimatta on epäselvää voiko Assadin hallinto lahdata riittävästi kansalaisiaan pysyäkseen vallassa, ja on päivänselvää, että vaikka se onnistuisikin siinä niin regiimin legitimiteetti on pysyvästi mennyttä.  Jäljellä olisi ontto repressiokoneisto, joka on täysin riippuvainen ulkoisesta tuesta – tuskin kestävä tai rauhanomainen ratkaisu. Ironista kyllä samanlaista toiveajattelua Assadien hallinnon selviytymisestä ilmenee myös Hizbollahin ja Iranin keskuudessa, pääosin siksi koska eivät halua ajatella muita vaihtoehtoja.

Onko muutosta nähtävissä?

Toivoa kuitenkin on, että Venäjä luopuu obstruktionismistään. Annanin suunnitelman asettama ukaasi umpeutuu tänään eikä ole tuonut loppua väkivaltaisuuksille.  Epäonnistumisen seurauksena Venäjälle poliittiset kustannukset Assadin kannattamisesta nousevat. Ulkopoliittisesti Venäjä on jo maksimoinut hyödyn Syyriasta: veton keinoin Moskovasta on tullut keskeinen toimija Syyrian kriisissä, jonka kantaa on pakko kuunnella. Annanin suunnitelmat puutteet johtuvat suoraan Kremlin vaatimista muutoksista – ja vaikka Venäjä painostaisikin Damaskosta seuraamaan ohjeita niin Venäjä kyky vaikuttaa Assadin hallinnon laskelmiin on pientä. Se missä Venäjällä on valtaa, on kansainvälisen yhteisön estämisen lopettamisessa.  Venäjä on tietoinen tilanteensa rajoitteistaan: Venäjä ei voi estää sotilaallista interventiota à la Kosovo, mutta voi olla antamatta sille turvallisuusneuvoston siunausta. Venäjä voi jarruttaa ja tätä kautta antaa aikaa Assadin regiimille – mutta jossain vaiheessa Venäjäkin on valmis hylkäämään uppoavan laivan. Kansainväliselle yhteisölle kesti vuosia puuttua Balkanin surmiin. Toivottavasti näin kauan ei tarvitse odottaa Syyrian tapauksessa.

Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi

Blogissamme on viime viikkoina käsitelty niin lukijoiden kuin ulkopolitistienkin toimesta humanitaarista interventionismia, erityisesti Syyrian kontekstissa, mutta myös yleisemmin. Vaikka humanitaarinen interventionismi onkin ongelmallinen käsitteellisesti ja strategisesti, sillä on kuitenkin tarkoituksensa, eikä sen rooli kansainvälisessä politiikassa ole vailla meriittejä.

Tarkan laillisen määritelmän puuttuessa, humanitaarista interventiota voidaan yleisesti luonnehtia sotilaallisen voiman käyttämiseksi toista valtiota (regiimiä) kohtaan sen suorittamien ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi. Tämän ympärille rakentunut humanitäärisen interventionismin idea joka, kuten Taivaanrannamaihari argumentoi, korostaa suojeluvastuun periaatetta: ”mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.” Täysin kiistaton käsite ei kuitenkaan ole. Humanitäärisen interventionismi on aiheuttanut, jos ei ymmärrettävää niin ennakoitavissa olevaa vastustusta mm. Kiinan ja Venäjän regiimeissä, niiden korostaessa valtion koskemattomuutta ja humanitäärisen interventionismin vastaista puuttumattomuusperiaatteen normia.

Venäjän ja Kiinan asennoitumista voidaan tutkia realististen linssien läpi katsoen: molemmat regiimit pelkäävät itse joutuvansa tulevaisuudessa ulkopuolisen sekaantumisen uhreiksi (varsinkin ottaen huomioon sen, että humanitaarisen interventionismin casus belli keskittyy ihmisoikeusloukkauksiin, ja selvää kriteeristöä intervention oikeuttavaan tilanteeseen ei ole), mikäli kyseinen normi vahvistuu koskemattomuus- ja puuttumattomuusperiaatteisiin nähden.

Tämä selittää, miksi Kiina ja Venäjä vastustavat humanitaarista interventionismia. Niille kyseinen vastustus on sidoksissa valtion intresseihin ja ennen kaikkea turvallisuuteen. Sekään tuskin auttaa humanitaaristen interventioiden edistämistä, että Afghanistanin ja Irakin interventiot eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Molemmissa maissa on myös varsin ongelmallinen tapa kritisoida humanitaarista interventionismia ”humanitaarisena imperialismina” – tämä ongelma vainoaa myös länsimaista ja suomalaista vasemmistoa. Imperialismin ja interventionismin käsitteiden rinnastaminen toisiinsa on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista. Siinä missä imperialismi pyrkii lisäämään sitä harjoittavan valtion suoraa poliittista kontrollia tai vaikutusvaltaa väkivaltaisesti, humanitaarisen interventionismin pyrkimyksenä on aseellisen intervention kautta lopettaa ihmisoikeuksia systemaattisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti loukkaavien valtioiden toiminta.

Humanitaarinen interventionismi on ideana positiivinen Suomen kaltaiselle länsimaiselle liberaalille, ihmisoikeuksia kunnioittavalle pikkuvaltiolle. Se pyrkii luomaan kansainvälistä normia, jonka tarkoituksena on saada autoritaariset valtiot noudattamaan ihmisoikeuksia, vakauttaen kansainvälistä järjestelmää ja edistäen turvallisuutta. Taivaanrannanmaiharia mukaillen, mikäli kansainvälisellä yhteisöllä on tarvittavat keinot puuttua käynnissä olevaan kansanmurhaan tai ehkäistä sen aloittaminen, sillä on moraalinen velvoite intervention suorittamiseksi, myös silloin kun YK:n mandaattia ei ole saatavilla, ja parhaimmillaan se myös edistää kansallisia intressejä vakauttamalla konfliktista kärsiviä alueita.

Näin ollen kysymys siitä, miksi Syyriasta käyty keskustelu Suomessa on äärimmäisen interventiovastaista (kuten oli myös Libyan yhteydessä) onkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Erkki Tuomioja kommentoi Helmikuun lopussa, ettei sotilaallista ratkaisua missään tapauksessa olla hakemassa. Tuomiojan kanta heijasti mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteerin Eekku Aromaan esittämää ”pasifistista utopismia”: ”lähtökohtana on, että väkivaltaisuudet saadaan loppumaan välittömästi ja saadaan aikaan tulitauko, jotta humanitaarista apua päästään toimittamaan.” Niin Tuomioja kuin Aromaakaan eivät ole kommentoineet, miten ”lähtökohdasta” päästäisi haluttuun lopputulokseen.

Samaa kantaa on edustanut myös Suomen Lähi-idän Instituutin johtaja Ari Kerkkäinen: “Ainoa käsitettävissä oleva ulospääsyreitti on väkivaltakierteen päättäminen, joka käynnistyisi alueellisista tai paikallisista tulitauoista ja laajenisi käsittämään koko maan.” Niin Tuomioja kuin Kerkkäinenkin painottavat Venäjän painostamista. Kuinka Venäjä saataisiin ”historian väärältä puolelta”, kuten Tuomioja luonnehti, painostamaan Syyriaa, jää epäselväksi. Venäjän signaalit sen sijaan ovat olleet varsin selvät. Sillä ei ole aikomusta lopettaa asekauppaa Assadin regiimin kanssa eikä se aio muuttaa kantaansa, mutta se ei myöskään puolusta Syyriaa aseellista interventiota vastaan.

Poliittinen ratkaisu, niin ideaalinen kuin se Syyrian tapauksessa olisikin, näyttää lähes mahdottomalta tällä hetkellä. Eri mieltä asiasta tuntuu olevan Kofi Annan, joka kävi Syyriassa neuvottelemassa viime viikolla. Annan mainitsi olevansa optimistinen poliittisen ratkaisun suhteen: ”It’s going to be difficult, but we have hope.” Annanin optimistisuus on arvostettavaa, mutta ei realistista. Kuten New York Times artikkelissaan luonnehtii, Assadin regiimillä ei tällä hetkellä ole mielenkiintoa poliittisen ratkaisun suhteen, eikä Syyrian regiimin – tai opposition – väkivallan käytölle näy loppua. Sillä välin poliittisen neuvotteluiden priorisoiminen on heikentänyt sotilaallisen intervention todennäköisyyttä, joka on mahdollistanut rajoittamattoman väkivallankäytön Syyrian oppositioryhmiä kohtaan, jotka eivät ilman ulkopuolista apua pysty haastamaan Assadin asevoimia.

Kun poliittinen ratkaisu näyttää epätodennäköiseltä, kysymys kuuluukin, tulisiko kansainvälisen yhteisön jatkaa poliittisen ratkaisun hakemista kaikesta huolimatta, vai hakea vaihtoehtoista ratkaisua sotilaallisen intervention kautta? Kysymys ei ole helppo, eikä vastaus siihen voi olla yksioikoinen. Humanitäärinen interventio voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin – Syyrian geopoliittisen sijainnin huomioon ottaen kyseessä on merkittävä riski – ja se monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Toisaalta, poliittisen ratkaisun pitäminen ainoana vaihtoehtona puolestaan vapauttaa Assadin regiimin toteuttamaan väkivaltaista strategiaansa, jonka todelliset seuraukset avautunevat kansainväliselle yhteisölle vasta konfliktin päättymisen jälkeen.

Syyrian tilanteen kannalta olisi hyödyllistä todeta kaksi faktaa: Ensinnäkin, Syyrian konflikti ei ole enää puhtaasti sisäinen, vaan Syyria on nähnyt jo useita ulkopuolisia interventioita. Venäjä jatkaa Assadin aseistamista, Iranin tuki regiimille jatkuu, ja oppositioryhmät hakevat sekä saavat aseistusta muilta alueellisilta valtioilta. Poliittisen ratkaisun hakeminen ei siis tarkoita sitä, että konflikti rajautuisi maagisesti pelkästään Syyrian sisäiseksi.  Kysymys kuuluukin, voiko humanitaarisen interventionismin nimissä tehty sotilaallinen operaatio parantaa tilannetta, tai ehkäistä vastaavia tapauksia tulevaisuudessa?

Toisena faktana onkin hyvä tunnustaa, että poliittisen ratkaisun hakeminen – erityisesti tilanteessa, jossa sen saavuttaminen näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä – sotilaallisen ratkaisun kustannuksella ei ole yleisesti eikä Syyrian tapauksessa automaattisesti moraalisesti parempi ratkaisu kuin humanitaarinen interventio. Päin vastoin, Syyrian tilanteessa missä siviileihin kohdistuva väkivalta kiihtyy, se voidaan nähdä myös selänkääntämisenä siviilien kärsimyksille ja suojeluvastuulle. Poliittisen ratkaisun priorisointi – mikä nojaa pelottavasti Venäjän hyväntahtoisuuteen sen intressien kustannuksella – mahdollistaa Assadin regiimin väkivaltaisuudet. Vielä tärkeämpää on huomata, että mitä kauemmas kansainvälisen intervention mahdollisuus on lipunut, sitä intensiivisemmäksi Assadin kampanja on muuttunut.

Aromaan, Tuomiojan ja jossain määrin myös Kerkkäisen peräänkuuluttamat poliittiset ratkaisut sopivat ideaalitilanteisiin, mutta harvoin toteutuvat käytännössä, mikäli konfliktin osapuolet eivät ilmaise haluaan väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että konflikti loppuu vasta kun yksi osapuolista – tai osapuolien välinen liittouma – pääsee väkivallan kautta haluttuun loppuratkaisuun. Se vaatii kuitenkin pitkän ja verisen aseellisen konfliktin. Mitä tahansa moraalisia argumentteja humanitaarista interventiota vastaan voidaan tehdä, potentiaalisten siviiliuhrien pelkääminen samalla kuin oikeiden siviiliuhrien määrä nousee, on kyseenalaista toimintaa vailla moraalista paremmuutta.  Tästä seuraa kysymys, onko Venäjän ja Kiinan kannan osittain jakava Suomikin nyt historian väärällä puolella?

Jatkoa humanitääriselle sodalle

Kuva: isafmedia flickr-tili

Pari viikkoa sitten kirjoitin humanitäärisestä sodasta, sen historiasta ja moraalisesta oikeutuksesta. Aihe herätti The Ulkopolitistin sivuilla runsaasti keskustelua, eikä tilanne Syyriassa ole sittemin ainakaan helpottunut. Kriisin syventyessä äänet intervention puolesta ja sitä vastaan kovenevat, ja on aika palata humanitäärisen sodan pariin. Tällä kertaa käydään läpi lukijoiden kommentteja ja pureudutaan syvemmälle humanitäärisen sodan ongelmiin – varsinkin Syyrian kontekstissa.

Jo käsite “humanitäärinen sota” aiheutti debattia. Nimimerkki M kommentoi seuraavaa:

“ – - käsitteeseen “humanitäärinen sota” liittyy sisäisiä ristiriitoja. Mielestäni termi on suoranainen oxymoron, itseristiriita. Sota ei missään tapauksessa voi olla humanitäärinen. Sota on aseellinen koflikti, molemmin puolin tappamista.”

Tämä sisäinen ristiriita ei ole millään lailla merkityksetön. Nimittämällä sotaa humanitääriseksi luodaan mielikuva jostain paljon kauniimmasta kuin mistä oikeasti on kyse. Sodan inhimillistämistä tutkinut Christopher Coker väittää, että sota on tosiasiassa muuttumassa rumemmaksi ja brutaalimmaksi. Vaikka sodan tavoitteet olisivat humanitäärisiä, sodan luonteeseen kuuluu aina väkivaltaisuus ja arvaamattomuus. Kun nämä perusseikat unohtuvat, lopputulos voi olla katastrofaalinen.

Toinen ongelma on sodan nimittäminen interventioksi. Tällä pyritään luomaan käsitys sodasta siistinä, hienovaraisena työkaluna jonka kesto on rajallinen ja ennaltamäärätty. Interventio on myös sotaa puolueettomampi käsite – se antaa ymmärtää, että ulkopuoliset ryhtyvät sotilaallisiin toimiin jonkun asian puolesta, mutteivät ketään vastaan. Ihmisten on helppo ymmärtää sota väkivaltaisena vastakkainasetteluna, mutta ameebamainen “humanitäärinen interventio” antaa vain vähän kosketuspintaa.

Nämä perustavanlaatuiset ongelmat ovat varsin selkeästi esillä Syyrian tapauksessa. Esimerkiksi Anne-Marie Slaughterin ehdotus “no-kill zoneista” edustaa tyylipuhdasta ajattelua siitä, että kansainvälinen yhteisö voisi sotilaallisesti puuttua Syyrian tragediaan valitsematta puolia. Slaughterin mukaan Syyriaan tulisi voimakeinoin perustaa turva-alueita, jonne Assadin väkivalta ei ulottuisi. Näin mahdollistettaisiin siviilien suojaaminen Assadin regiimiä kaatamatta (joka ei puolestaan YK-mandaatilla onnistuisi). Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu ongelmaan, ainoastaan sen oireiden lievittämistä ja konfliktin pitkittämistä, niin kuin Stephen Walt ansiokkaasti osoittaakin (samaan lopputulokseen päätyvät Gunpowder & Leadin blogistit). Koska Slaughterin suunnitelma ei johda minkäänlaiseen ratkaisuun, avaisi turva-alueiden luominen oven periaatteessa loputtomalle interventiolle, jossa ulkopuoliset joutuisivat suojaamaan alueita. Tosiasiassa kansainvälisen yhteisön olisi jossain vaiheessa pakko taistella Assadin hallintoa vastaan – se kun tuskin hyväksyisi turvapaikkoja sitä vastaan taisteleville kapinallisille.

Yksinkertaiselta kuulostava interventio olisikin siis tosiasiassa monimutkaista ja veristä sotaa. The Ulkopolitistin oma Sunnuntaistrategisti huomauttaakin kommentissaan, että “mikäli Assadeista haluttaisiin eroon aseellisella interventiolla, sen tulisi käytännössä olla multilateraalinen sota, jossa tehdään eksplisiittisesti selväksi, että sen tavoitteena on syrjäyttää Assad sotatoimin”. Sota Syyriassa puolestaan toisi sarjan poliittisia ja sotilaallisia haasteita (joita käsitellään mm. tässä perin mielenkiintoisessa CSIS-raportissa). Esimerkiksi Libyassa yllättävän menestyksekkäiksi osoittautuneita, helppoja ilmapommituksia aavikolla ei tulla näkemään Syyriassa, jossa asumistiheys on 30-kertainen Libyaan nähden.

Ymmärtääkseen humanitäärisiä “interventioita”, tulee kansainvälisen yhteisön  ymmärtää sodan logiikkaa, eli strategiaa – näin argumentoi Adam Elkus Rethinking Security -blogissa. Strategia on yksinkertaisimmillaan väkivallan valjastamista poliittisia tavoitteita varten. Jotta väkivaltaa voidaan käyttää tuloksellisesti eli voitokkaasti, tulee ensin päättää mitä ylipäänsä tavoitellaan, ja millä hinnalla. Humanitäärinen interventio ei pyri voittamaan, se pyrkii estämään ja hallitsemaan. Tämä  lähestymistapa takaa kuitenkin ainoastaan pitkittyneitä konflikteja ja “interventioita”. Pitkittyneet operaatiot puolestaan maksavat rahaa ja ihmishenkiä, eivätkä kotiyleisöt länsimaissa – joille sota markkinoitiin alunperin “humanitäärisenä” – ole toistaiseksi olleet valmiita maksamaan tätä hintaa muualla maailmassa kuolevien ihmisten puolesta.

Nimimerkki Saana kirjoittaakin, että “alamme lähestyä tilannetta, jossa kansainvälisen yhteisön on valittava huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin”. Tämä saattaa tarkoittaa sotaa Syyriassa, mutta onnistuakseen täytyy sodan olla hyvin suunniteltu ja ymmärretty. Jos ihmiset länsimaissa uskovat, että “humanitäärinen” “interventio” Syyriassa olisi helppoa, humaania ja kaunista, he tulevat pettymään pahasti. Sekä Assadin regiimi että kapinalliset ymmärtävät väkivallan logiikkaa, ja ovat valmiita maksamaan tavoitteistaan kalliisti. Niinkuin viimeksi totesin, tulee meidän ulkopuolisina päättää minkälaisia uhrauksia olemme valmiita tekemään – helppoa sota Syyriassa ei nimittäin tule olemaan.

ps. Eräs ystävällinen kielipoliisi on saattanut tietoomme, että “humanitäärisen” sijaan tulisi käyttää käsitettä “humanitaarinen”. Käytetään jatkossa, kiitokset kielipoliisille! – T

Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista

Eekku Aromaa kirjoitti tänään Fifissä siitä, miten suomalaisten rauhanjärjestöjen mukaan Syyrian tilanteeseen tulisi suhtautua. Voimakeinot tulisi unohtaa, tulitauko on saatava heti aikaiseksi, ja osapuolet olisi saatava neuvottelupöytään. Tavoite on saavuteltavan arvoinen, mutta paljastaa keskeisiä ongelmia pasifististen periaatteiden soveltamisessa kansainväliseen politiikkaan ja Syyrian tilanteeseen.

Ensimmäinen ongelma on virheellinen olettamus siitä, ettei väkivalta voi olla ratkaisu. Päin vastoin, kansainvälisen politiikan tai historian opiskelija voi helposti todeta, että kollektiivinen, organisoitu väkivalta voi monessakin eri tilanteessa olla erittäin tehokas ratkaisumekanismi, riippuen siitä, minkälainen ongelma on kyseessä. Vähemmän yllättäen, näin ajattelee myös Bashar al-Assadin regiimi. Se on pyrkinyt ratkaisemaan sille varsin keskeistä ongelmaa – miten pysyä vallassa – väkivallan kautta. Valtiot – tai regimiit – käyttävät väkivaltaa silloin, kun he näkevät sen olevan niiden etujen mukaista (ts. väkivallan käytön havainnoidut hyödyt ylittävät väkivallan käytöstä koituvat haitat). Yhtälailla kasvavalle joukolle syyrialaisia, väkivallasta on muodostumassa ainoa ratkaisukeino Assadin regiimin vallasta syöksemiseksi rauhanomaisten mielenosoitusten epäonnistuttua tavoitteiden saavuttamisessa.

Tämä liittyy toiseen ongelmaan. Pasifismi, joka luottaa puhtaasti vaihtoehtoisten neuvottelumekanismien hyödyntämiseen, ei pysty tarjoamaan ratkaisua tilanteeseen, jossa eri osapuolet pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa pääosin väkivaltaa käyttämällä. Toisin sanoen, mikäli väkivallattomuus ei ole valmiiksi konfliktin osapuolien agendalla, pasifismi ei tarjoa minkäänlaista mekanismia sille, miten tilanteen voisi muuttaa väkivallattomaksi. Miten esimerkiksi pasifististen periaatteiden soveltaminen väkivallan lopettamiseksi olisi ehkäissyt Basharin isän, Hafezin, aikana toteutetun Haman joukkomurhan 1980-luvulla? Pelkkillä hyvillä aikeilla ja jaloilla tavoitteilla kansainvälisessä politiikassa harvoin kuitenkaan pääsee haluttuihin lopputuloksiin, eivätkä kumpikaan ehkäise Haman kaltaisia joukkomurhia.

On selvää, että Assad pyrkii väkivallan kautta turvaamaan oman regiiminsä tulevaisuuden. Yhtälailla on selvää, että kansainvälisen yhteisön perääntyessä voimankäytön mahdollisuudesta, väkivallan käyttö syyrialaisia siviilejä kohtaan on kiihtynyt, sillä Assad näkee, että väkivallan käytöstä koituvat haitat (ulkopuolisen intervention mahdollisuus) ovat laskeneet.

Väkivaltaisuuksista luopuminen on saavutettavissa oleva tavoite sillä mikään konflikti ei kestä ikuisesti. Tähän tavoitteeseen tulee ehdottomasti myös pyrkiä diplomatian kautta. Pasifismi ei kuitenkaan tässä tehtävässä auta  - Syyrian tilanteen ratkaiseminen vaatii jalojen tavoitteiden lisäksi keinoja, joilla nämä tavoitteet on saavutettavissa.  Tärkeintä  tässä tapauksessa on muuttaa Assadin regiimin näkemystä siitä, että se voi väkivallalla ratkaista ongelmansa ilman uhkaa kansainvälisen yhteisön vastatoimista. Kansainvälisen yhteisön tulee tehdä selväksi, että väkivaltaan pohjautuva strategia kansannousun nujertamiseksi ei ole regiimin etujen mukaista toimintaa, vaan asettaa sen hengenvaaralliseen asemaan.

Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuudesta ei tule missään tapauksessa luopua, vaan sitä tulee käyttää diplomaattisena työkaluna Assadia vastaan. Tätä ei kuitenkaan tule lukea niin, että sotilaalliseen interventioon pitää lähteä kevyesti tai vailla selkeää strategiaa. Päin vastoin, mikäli voimankäyttö kansainvälisen yhteisön osalta tulee välttämättömäksi, sille pitää asettaa saavutettavissa olevat sotilaalliset tavoitteet, ja riittävät resurssit niiden toteuttamiseen. Ennen kaikkea näiden pitää palvella diplomaattista tavoitetta: Assadin regiimin syrjäyttämistä.

Humanitäärisen sodan haasteet

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.

Syyria, Libanon ja aate Suur-Syyriasta

SSNP-liput liehuvat Hamran kaupunginosassa, Beirutissa

”Our party has found in Damascus the beating heart of the nation … we call on all great Lebanese to realize the truth of the positive role of Syria in preserving Lebanese unity and Arabism.” – Syyrian sosiaalisen kansanpuolueen puoluejohtaja Assaad Hardan

Pieneksi maaksi Libanonin nauttii poliittisten filosofioiden ylitarjonnasta.  Maan politiikka on täynnä värikkäitä hahmoja ja vielä värikkäämpiä puolueita. Vuoden alussa osa Ulkopolitisteista matkasi Libanoniin perehtymään maahan ja sen politiikkaan (ohessa muutama lomakuva). Beirutissa oli hankala olla huomaamatta erästä varsin värikästä puoluetta, nimittäin Syyrian sosiaalista kansanpuoluetta (Syrian Social Nationalist Party, SSNP).

SSNP on sikäli kiinnostava puolue, että se on edustettu sekä Syyrian että Libanonin parlamenteissa – ja istuu myös kummankin maan hallituksessa.  Puolue on tunnettu kahdesta asiasta; ensinnäkin siitä, että puolue kannaattaa aatetta suur-Syyriasta – Irakista Siinainniemimaalle, Kypros mukaanluettuna – mutta eniten SSNP on tunnettu öykkäröivästä miliisistään ja tämän miliisin läheisistä yhteyksistä Damaskokseen.  SSNP:n vahvimpia tukikohtia on Beirutin vilkas ja boheemi kauppa- ja kahvila-alue Hamra, jossa liikkuessa törmää usein puolueen punaiseen hakaristi-hurrikaaniin, joko lipussa tai julisteessa, tai – kuten Christopher Hitchensille kävi – tutustumalla kyseisten julisteiden lähellä olevien virkaintoisiin nuoriin miehiin.  Libanonissa SSNP ei ole ainut laatuaan, sillä samanlaista funktiota ajaa myös Libanonin Ba’athistipuolue, mutta puolueen nykypäiväiselle ”rent-a-thug”-toiminnalle kiinnostavan kontrastin tarjoaa SSNP:n pitkä ja ideologiarikas historia.

SSNP on ensimmäisiä merkittäviä syyrialais-kansallispuolueita perustettu jo vuonna 1932, libanonilaisen ortodoksikristitty Antun Saadehin toimesta. Kuten useat kanssauskovaisensa Saadeh koki pan-syyrialaisuuden – eräänlaisena rotukäsitteenä – paljon tärkeämmäksi identiteettin määrittäjäksi kuin samaan aikaan poliittisesti kehittyvän panarabismin. Saadeh argumentoi suur-Syyrian puolesta, mutta hänen viestinsä ei juuri levinnyt Libanonin tai Syyrian ulkopuolelle.  Maanpaon ja epäonnistuneen semi-vallankaappauksen jälkeen Saadeh teloitettiin Libanonissa 1949. Hänen aatteensa jäivät kuitenkin eloon.  Alunperin sekulaarinen ja antikolonialistinen puolue epäonnistuneen vallankaappauksen seurauksena kehittyi marxilaiseksi puolueeksi.

SSNPn sotilaallinen siipi aktivoitui Libanonin sisällissodan aikan, ja varsinkin Israelin 1982 invaasion jälkeen.  Vuonna 1982 Khalid Alwan, sittemmin vastarintaikonisoitu SSNP-jäsen, ampui kylmäverisesti kaksi israelilaissotilasta Wimpy -nimisessä kahvilassa, Hamrassa.  SSNP:llä on myös kyseenalainen kunnia siitä että he olivat ensimmäisiä hyödyntämään naisitsemurhapommittajia.  Kuitenkin suurin SSNP:n historian ironioista on, että sisällissodan ja Syyrian Libanonin-miehityksen aikana SSNP – joka alunperin verisesti vastusti Ba’athisteja – kehittyi Assadien käskyläiseksi.

Damaskokselle tärkeintä on, että SSNP – Libanonissa ja Syyriassa – kannattaa Assadien hallintoa ja tukee sen toimia kansannousun kukistamisessa.  SSNP:n läsnäolo Hamrassa on korostunut viimeisen vuoden aikana, ja puolueen miliisi osallistunut anti-Assad mielenosoitusten hajoittamiseen.  Tämän väkivallan ja agitpropin käyttö korostuu Syyrian kansannousun kiihtyessä.

Syyria – henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin logiikka

Al-Assadin veljekset 1980-luvun alussa (vas. Rifaat, oik. Hafez).

“Personal politics…function to regulate power in the state. [G]overnance is [in this case] more a matter of seamanship and less one of navigation – that is staying afloat rather than going somewhere.” -Jackson & Rosenberg, ‘Personal Rule in Black Africa’ (1982)

Syyrian tapahtumat ja niiden kirvoittamat kansainvälisen yhteisön reaktiot (Kiinan ja Venäjän tapauksessa niiden puute) ovat Suomessakin olleet tapetilla, sitä myöten kun uutisointi pääministerin tikeistä ja tulevan tasavallan presidentin liikkeistä GPS-laitteen tarkkuudella antavat tilaa.

Viime viikonloppuna maailmaa järkyttänyt, arviolta yli 200 kuolonuhria vaatinut Homsin pommitus on jatkunut alkuviikosta, eikä lähitulevaisuus anna aihetta optimismille. Monessa Syyriaan kohdistuvassa tilanneanalyysissa korostuu assadilaisen valtaeliitin oletettu uskonnollinen homogeenisuus, ja Assadien oman uskonhaaran eli shiialaisuuden alle kuuluvien alaviittien eräänlainen valtion haltuunotto. Todellisuudessa kuva on kuitenkin monimutkaisempi, ja tämän kuvan hahmottaminen on olennaista yritykselle ymmärtää Syyrian nykytilanteen tapahtumia.

Lähtökohtana Assadien hallinnon kehitykselle voidaan pitää Yhdistyneen arabitasavallan, eli Egyptin ja Syyrian valtioliiton, alasajoa Syyrian vuoden 1961 sotilasvallankaappauksen seurauksena. Vallankumous mahdollisti sosialismia ja panarabismia sekoittavan, Irakin puolella sittemmin Saddam Husseinin johtamana tunnetun, Ba’ath-puolueen uudelleen perustamisen muutaman vuoden tauon jälkeen. Puolue tarvitsi nopeasti uusia jäseniä, joita eri ryhmittymät rekrytoivat lähinnä lähipiireistään. Näin puolueen jo olemassa olevat ryhmittymät vahvistuivat entuudestaan ennen sen hajoamista vuonna 1966 kahteen osaan, panarabisteihin (gawmi) ja regionalisteihin (qutri). Näin ollen Syyrian tulevan johtajan Hafez al-Assadin onnistui hyödyntää omaa alaviiteista koostuvaa klikkiään jälkimmäisen aseman vahvistamisessa ja myöhemmin oman valta-asemansa luomisessa järjestämänsä vuoden 1970 vallankaappauksen seurauksena. Tämän jälkeen Assad toki keskitti ja ylensi nopealla tahdilla alaviitteja tärkeimpiin asemiin niin armeijassa kuin turvallisuus- ja tiedustelupalveluissa. Syyrian Ba’ath-puoluetta tai maan hallintoa ym. instituutiouden ulkopuolella alaviivit eivät kuitenkaan suhteellista määräänsä suuremmasta edustuksesta huolimatta kontrolloineet. Esimerkiksi julkisen talouden investoinnit eivät mitenkään erityisesti painottuneet alaviittien alueille. Samalla Assad vanhemman hallinto harjoitti taitavaa klientelismiä, hankkien poliittista tukea kohdistetulla etuisuuksien jakamisella. Maaseudulla varakkaammat viljelijät, uskonnollisesta ja etnisestä taustastaan riippumatta, saivat puhdistuksien jäljiltä useita merkittäviä virkoja Ba’ath-puolueen paikallisista osastoista. Tämän lisäksi hallinnon toimeenpanema maanviljelysvero pakotti pienviljelijät hakemaan työtä isommilta tiloilta, vieden keskipalkan tuntuvasti alemmalle tasolle. Maan tapaa kuvaa hyvin myös kriisinhallintastrategia, joka esimerkiksi luonnonkatastrofin kohdalla koostuu lähinnä rahaa kylien silmäätekeville jeepeillä jakavista sotilaista. Vastaavia esimerkkejä klientelismistä olisi omaksi artikkeliksi asti. Olennaisena osana esimerkeissä on lähes aina vallan ja resurssien niukka ja kohdennettu jakaminen. Klientelismin logiikka henkilökeskeisessä hallinnossa on aina valta-aseman säilyttäminen, ei koskaan valtion, sen instituutioiden tai kansalaisten hyvinvointi sikäli kun ne eivät suoraan hyödytä hallitsijaa.

Niinpä Assadin perheen (toistaiseksi) onnistuneen vallassapysyminen takana on monimuotoisempi ja laajempi hajota ja hallitse –strategia kuin pelkästään alaviittien tai edes muiden vähemmistöjen suosiminen ryhmänä, jos kohta näitäkään keinoja ei ole sopivissa tilaisuuksissa jätetty käyttämättä. Assadien vallan “reseptissä” on vallan henkilöitymisen ohella kyse äkkiseltään mahdottomalta tuntuvasta tasapainosta yhtäältä valtion instituutioiden kapasiteetin, ja toisaalta korruption välillä; instituutioiden tulee siis olla tarpeeksi vahvoja ylläpitääkseen järjestystä, mutta myös muovattavissa kulloisenkin tilanteen ja etenkin hallitsijan tahdon (useasti esim. liiallisesta korruptiosta tai väärästä poliittisesta mielipiteestä johtuvien puhdistusten) mukaan.

Viime kädessä Syyrian kaltaisessa henkilökohtaisen hallinnon maassa valtion instituutiot henkilöityvät aina maan johtajaan. Yleisesti ottaen hallitsijan ja valtion välittömästä turvallisuudesta vastaavalla tasolla pelkkä saman uskontokuntaan tai sen alakategoriaan kuuluminen ei enää riitä, vaan on siirryttävä nepotistmiin – onhan kokonaisuutena kyse eräänlaisesta pretoriaanikaartista. Esimerkiksi maan pitkäaikainen puolustusministeri, sunnitaustainen Mustafa Tlass, oli Hafez al-Assadin vanha ystävä sotilasakatemian ajoilta. Tässä mielessä alaviittius on siis vain yksi niistä parametreistä, joita oman hallitsijan valtaverkoston rakentaminen toisinaan vaatii ja suosii. Toisaalta Assadeilla ei ole ollut halua rakentaa liikaa valtaa omille uskontokuntalaisillekaan poliittisen järjestäytymisen uhan takia. Niinpä myös alaviittien omia sisäisiä ristiriitoja on paikoiten käytetty hyväksi, liiallisen järjestäytymisen estämiseksi. Syyrian tilanne ei siis ole aivan niin yksioikoisesti “alaviit vastaan muut “-tilanne kuin asiasta käydyn keskustelun ja uutisoinnin tiimoilta voisi olettaa. Vaikka on selvää, että juuri alaviiteilla on paljlon menetettävää, on sitä myös lukuisilla muilla vähemmistöillä sekä enemmistöön kuuluvilla valtaeliitin jäsenillä tai heitä lähellä olevilla.

Arabikevään tapahtumat tuovat selkeästi esiin henkilökeskeisen hallinnon ja klientelismin rajat selviytymisen mekanismina. Rajat voivat tulla esiin muutoinkin. 30 vuotta sitten tapahtuneesta traagisesta Haman joukkomurhasta vastuussa olevan Rifaat al-Assadin tapaus osoittaa, että aina ei nepotismikaan riitä. Nykyisin Lontoossa prameasti asustava, vuoden 1984 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen isä ja siitä asti maanpaossa elänyt Rifaat kun on Hafezin veli. Ei liene kovin yllättävää, että Rifaat on ilmoittanut myös vastustavansa Bashar al-Assadia.

JK: Lontoon International Institute for Strategic Studies (IISS) järjesti eilen mielenkiintoisen paneelikeskustelun Syyrian tilanteesta Kiinan ja Venäjän resoluutiovastustuksen jälkeen. Paneelikeskustelun voi ladata tästä.

Unifil: Mission Impossible?

Tunnetun aforismin mukaan mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Yli 30 vuotta Libanonissa toiminut YK:n ”väliaikainen” rauhanturvaoperaatio Unifil näyttää vahvistavan väitteen paikkansapitävyyden. Unifil perustettiin vuonna 1978 rauhoittamaan Israelin ja Libanonin välinen raja-alue Israelin ensimmäisen invaasion jäljiltä. Sen jälkeen on toinenkin Israelin invaasio ja raja-alueen miehitys vuosina 1982 – 2000 sekä Israelin ja Hizbollahin välinen sota vuonna 2006. Etelä-Libanonin konflikti on muuttanut muotoaan, mutta se jatkuu yhä, ja sen perimmäiset syyt ovat edelleen olemassa. Sama pätee Unifiliin, jonka riveihin Suomikin on lähettämässä sotilaitaan – jo kolmannen kerran. Miksi kansainvälisen yhteisön vuosikymmeniä kestänyt, merkittävä rauhanturvapanos Etelä-Libanoniin on tuottanut näin vaatimattomia tuloksia?

Konfliktin keskiössä on ristiriita Israelin ja Etelä-Libanonista käsin toimivien Israelin vihollisten (ennen palestiinalaiset, nyt Syyrian ja Iranin tukema Hizbollah) välillä. Vaikka Unifilin tehtävä on rajattu Etelä-Libanoniin, alueen konfliktia ei kuitenkaan voida ratkaista Etelä-Libanonissa. Ratkaisu riippuu Lähi-idän konfliktin isommasta kokonaisuudesta. Sen ainesosia ovat Libanonin sisäinen valtakamppailu Hizbollahin ja eri ryhmittymien välillä sekä jatkuva Israelin ja Syyrian välinen konflikti Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista.

Unifil on aina ollut mahdottoman tehtävän edessä. Se kykenee kyllä aika ajoin rauhoittamaan raja-aluetta mandaattinsa mukaisesti, mutta ei voi mitään sille laajemmalle konfliktille joka sen ympärillä koko ajan kytee. Aina kun konflikti on leimahtanut avoimeksi sodaksi, Unifil on ollut voimaton. Kun ei ole toimivaa rauhanprosessia, jota Unifil voisi edistää, Unifilistä on tullut operaatio, jonka tosiasiallisena tehtävänä on kulloinkin vallitsevan tilanteen pitäminen ennallaan, jolle ”no news is good news.” Tämän työn arvoa ei silti pidä vähätellä. Unifilistä on vuosien mittaan tullut ennustettava osa Etelä-Libanonin konfliktin kokonaiskuvaa. Unifilin läsnäolosta ei pidä sen paremmin Hizbollah kuin Israelkaan, mutta kumpikin on siihen tottunut ja sen poisvetämisellä olisi kiistatta raja-alueen haurasta vakautta, saati paikallista talouselämää, horjuttavia vaikutuksia.

Unifilin passiivista roolia on useasti yritetty useasti muuttaa. Viimeisin ja vakavin yritys tässä suhteessa tehtiin heti vuoden 2006 kesäsodan jälkeen. Länsivaltojen aloitteesta YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Unifiille uuden mandaatin, joka sallii laajemman voimankäytön ja jossa otetaan ensi kertaa poliittista kantaa yhtä osapuolta vastaan: ongelmaksi osoitetaan Hizbollahin aseet etelässä ja niiden riisuminen asetetaan operaation keskeiseksi tavoitteeksi. Unifil kytkettiin näin osaksi lännen yleistä Libanonin-politiikkaa, jossa etusijalla ovat länsimielisten libanonilaisten (maaliskuun 14. –liittouma) sekä länsimielisen pääministeri Haririn salamurhaa tutkivan YK:n erikoistuomioistuimen tukeminen.

Uusi mandaatti on kuitenkin monella tavalla ongelmallinen. Israelin armeija ei onnistunut riisumaan Hizbollahia aseista vuoden 2006 sodassa. On näin ollen epätodennäköistä, että Unifil kykenisi pääsemään samaan tavoitteeseen rauhanomaisin keinoin. Asettamalla Unifilille tälläisen tavoitteen turvallisuusneuvosto itse asiassa siirsi Unifilin toiminnan painopistettä perinteisestä rauhanturvausta, jossa keskeistä on puolueettomuus ja kaikkien osapuolten suostumus, kohti rauhaan pakottamista. Tämä jäi kuitenkin teoreettiseksi pohdiskelusksi. Libanonin länsimielinen hallitus kieltäytyi heti toteuttamasta aseistariisuntaa – peläten avointa sisällissotaa. Vuodesta 2008 lähtien Hizbollah on itse istunut Libanonin hallituksessa, joten on varmaa, että Libanonin kanta ei muutu. Turvallisuusneuvosto on joutunut antamaan periksi. Käytännössä, uusi vahvempi mandaatti ei ole muuttanut vallitsevaa tilannetta. Unifil on vaihvihkaa palautunut vanhaan roolinsa raja-alueen valvojana. Hizbollah on madaltanut profiiliaan etelässä, mutta se on yhä aseissa ja aseistautuu lisää. Myös Israel pitää ruudin kuivana.

Unifiliä on kuvailtu ”ansalangaksi”: sotatoimet raja-aluella koskisivat heti Unifiliä voisivat sitä kautta johtaa kansainvälisiin vastatoimiin. Tässä mielessä Unifil on kansainvälisen yhteistön – ja 2006 sodan jälkeen – varsinkin länsivaltojen Libanon-politiikan symboli. Ansalangaksi Unifil on kuitenkin kovin suuri ja kallis: operaatiossa palvelee yli 10 000 sotilasta ja sen vuosittainen budjetti 500.000.000 dollarin paikkeilla. Ansalanka ei näy liioin laukeavan kovin helposti. Suurena operaationa Unifil näkyy pienessä Etelä-Libanonissa. Varsinkin länsimaalaisista rauhanturvaajista tulee helposti iskujen kohde – kuten heinäkuinen isku ranskalaisia rauhanturvaajia vastaan osoittaa. Ansalankaa nakertaa myös se, että jotkin Unifiliin joukkoja luovuttaneet maat ovat uhanneet vetäytymisellä jos niiden sotilaat joutuvat iskun kohteeksi. Tämä on huolestuttavaa, sillä Syyrian epävakauden kasvaessa on entistä todennäköisempää, että epävakaus heijastuu myös Libanonissa.

Parisataa suomalaista rauhanturvaajaa saattaa pian palata Etelä-Libanoniin osaksi tätä kytevän konfliktin ja vahvan mutta suurelta osin toteuttamiskelvottoman mandaatin vyyhteä. Suomen osallistuminen Unifiliin on toki muutakin kuin pyrkimystä auttaa Etelä-Libanonin kriisin selvittelyssä. Se on ennen muuta mielikuvapolitiikkaa, osoitus Suomen pyrkimyksestä tukea nimenomaan YK:n rauhanturvatoimintaa, johon osallistuminen on supistunut rajusti takavuosista. Osallistuminen YK:n rauhanturvatoimintaan on tärkeää, mutta on silti aihetta miettiä, olisiko suomalaisia rauhanturvaajia tarvittu kipeämmin jossakin muussa YK-operaatiossa tai olisiko Suomella muitakin keinoja auttaa Etelä-Libanonissa kuin sotilaat. Valitettavasti kaikki viittaa siihen, että Lähi-idän konflikti jatkuu myös Libanonin suunnalla, eikä Unifil:n rooli Etelä-Libanonissa näin ollen tästä muuksi muutu. Todennäköistä onkin, että muutaman vuoden kuluttua suomalaiset rauhanturvaajat palaavat taas kerran kotiin tästä ”väliaikaisesta” operaatiosta.

Artikkeli julkaistu lyhyemmässä muodossa Helsingin Sanomissa 24.10.2011