Tyynenmeren Vuosisata, Eurooppa ja Nato Revisited

UIkoministeri Erkki Tuomioja tapaamassa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenia 23.1.2012. Kuva: NATO

Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

IR: vieläkin Amerikkalainen tieteenala?

Oh say does that star-spangled banner yet wave, over the tower of ivory and the home of IR? Harvard, Princeton, Stanford, Columbia ja Yale olivat vuoden 2009 TRIP Survey of International Relations Faculty in Ten Countries -tutkimuksessa haastateltujen professorien mukaan maailman parhaat kansainvälisten suhteiden laitokset. Parhaiden kahdenkymmenen viiden joukkoon pääsi amerikkalisyliopistojen lisäksi neljä brittiläistä ja yksi australialainen yliopisto. Lienee selvää että kansainvälisten suhteiden  vallitsevat teoriat kehittyivät Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen – ja että valtaosa isoista nimistä on joko amerikkalaisia tai on muuttanut sinne (Morgenthau, Waltz, Nye, Keohane, Wendt jne). 1980-luvulla amerikkalainen International Studies Association lähestyi muunmaalaisia vastineitaan pyytäen näiltä vuosikertomuksia kansainvälisen kattojärjestön manttelissa. The Ulkopolitist pohtii heinäkuun neljännen päivän hengessä kansainvälisten suhteiden tieteenalan nykytilaa: Voimmeko vieläkin kutsua sitä Amerikkalaiseksi tieteenalaksi? Ja mitä tämä tarkoittaa suomalaiselle tutkimukselle?

Stephen M. Walt päätyy kahteen syyhyn Foreign Policyn blogikirjoituksessaan  transatlanttiselle tai laajemmin anglo-saksiselle dominanssille kansainvälisten suhteiden tutkimukselle: Hegemoniset vallat käyttävät enemmän aikaa oman asemansa ja maailmanjärjestyksen luonteen pohtimiseen kuin muut. Sen lisäksi pienemmillä valtioilla on intressi ymmärtää isompiensa ajattelua voidakseen ehkä ennakoida näiden tekosia. Näin ollen on luonnollista että brittiläinen ja nyttemmin amerikkalainen ajattelu on erittäin läpitunkevaa. Ja kun ottaa huomioon sen että pehmeä valta tuntuu vanhentuvan huomattavasti hitaammin kuin perinteinen sotilaallinen ja taloudellinen, voinee olettaa nykytilan jatkuvan vielä pitkään. Toiseksi syyksi Walt nostaa tieteenalan sosiologian: Venäjän ja Kiinan kaltaisissa autoritaarisimmissa yhteiskunnissa yhteiskuntatieteet eivät voi kehittyä yhtä vapaasti ja kyseenalaistaa vanhoja dogmia, joille järjestelmä perustuu. Yhdysvalloissa – maassa jossa on yli 2000 yliopistoa – ja jonkinlainen yhteinen ‘opetusmarkkina’ toimii myös kilpailu, ja siten eri paradigmat voivat elää rinnakkain ja vähitellen syrjäyttää vanhempia.

Kuitenkin amerikkalaisen dominanssin asteen ja TRIPS tutkimuksen murskaavat luvut voi hyvin kyseenalaistaa impivaaralaisen metodologian pohjalta. Ensimmäiseen tutkimukseen 2005 haastateltiin vain amerikkalaisia akateemikkoja, toiseen hankittiin 2007 sitten jo kansainvälistä perspektiiviä -Kanadasta. Viimeisimpään 2009 vuoden tutkimukseen osallistuivat Yhdysvaltain lisäksi Australia, Kanada, Irlanti, Israel, Hong Kong, Uusi Seelanti, Singapore, Etelä-Afrikka ja Britannia. Kaikki kyseisistä ‘maista’ ovat jossain vaiheessa olleet Britannian alusmaita, niissä puhutaan vieläkin laajalti englantia, ja esimerkiksi Israelin suhde Yhdysvaltoihin on erittäin tiivis myös tieteen saralla. Kotiin päin vetäminen näkyy tuloksissa selvästi: Onneksi seuraavaan raporttiin aiotaan ottaa mukaan myös ‘manner-Eurooppa’, manner-Kiina ja Japani. Jäämme innolla odottamaan tuloksia.

On mielenkiintoista lukea Ole Waeverin – joka yhdessä Barry Buzanin kanssa tunnetaan Kööpenhaminan koulukunnan johtohahmona – vanhempaa artikkelia vuodelta 1998, jossa lähestytään IR-alaa tieteensosiologisesta näkökulmasta. Waever tarjoaa kirjoituksessa mielenkiintoisen historiallisen vertailun Yhdysvaltojen, Brittien, Saksan ja Ranskan kehityksestä. Waever ennusti  tuolloin amerikkalaisen IR-tutkimuksen vaikutuksen tulevan heikentymään, ainakin Euroopassa, sen kääntyessä entistä enemmän sikäläisen politiikan tutkimuksen inspiroimana rationaalisen valinnan teoriaan. Samalla Euroopassa ja muualla maailmassa, jossa IR-tutkimus on vielä vielä pitkälti Waeverin mukaan pirstaloitunutta maa ja jopa yliopistotasolle saattaa syntyä kilpailevia laajempia ‘tieteen markkina-alueita’ kieliryhmien (ranska, saksa, skandinaviska), ja ehkä jopa koko mantereen tasolle. Kuitenkin lienee selvää että kehittyvissä maissa, joiden yliopistot kasvavat eksponentiaalisessa tahdissa, katsotaan IR:ssä -kuten kaikilla aloilla- inspiraation perään ennen kaikkea Yhdysvaltain huippuyliopistoihin, ja sinne myös Bric-maiden fiksut jatko-opiskelijat haluavat päätyä.

Palataksemme lopuksi toiseen kysymykseen: mihin suomalainen tutkimus sijoittuu tässä kaikessa? Waeveriläisittäin ajateltuna olemme selkeästi osa manner-Eurooppaa ja, osittaisesta kielimuurista huolimatta, Skandinaviaa. Empiria tuntuu tukevan väitettä; konstruktivismi – ja ylipäätään ‘kriittisemmät’ teoriat – tuntuvat edustavan kansainvälisten suhteiden tutkimuksen valtavirtaa Suomessa. Kuitenkin vaikka Suomen noin puolesta tusinasta IR-professorista kukaan ei ole tiettävästi opiskellut Yhdysvalloissa, peräti kolmella on koulutustaustaa Britanniassa.Sekä semantiikka että instituutiot vaikuttavat IR:än luonteeseen; Esimerkiksi Helsingin yliopistossa oppiainetta kutsutaan maailmanpolitiikan tutkimukseksi angloamerikkalaisen IR-nimikkeen sijaan, kritisoiden alaa keskittymisestä liikaa kansallisvaltioiden välisiin suhteihin (international relations) ja korostaen ylikansallisten yritysten ja kansalaisyhteiskunnan kasvanutta roolia maailmassa. Institutionaalisella tasolla IR on Suomessa osa politiikan tutkimuksen laitoksia; oppiaineet ovat pieniä -ainoastaan Helsingissä on kaksi professoria.  Erityisen mielenkiintoista on pohtia Stephen M. Waltin hengessä miten ulkopoliittisen konsensuksen traditio ja vanhat dogmat  yhdessä kilpailun vähyyden kanssa pienellä koulutusmarkkina-alueelle vaikuttavat pienen maan IR-tutkimuksen dynamiikkaan ja ulkopoliittisen keskusteluun -mihin aiheeseen The Ulkopolitist tullee varmasti palaamaan muodossa tai toisessa.

NAFO pähkinänkuoressa

Ulkopolitistin tämänviikkoisen kv-järjestöesittelyn kohteena on Luoteis-Atlantin kalastusjärjestö, eli kaverien kesken Nafo. Tämä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestön tuntemattomampi pikkuveli ei ole ainakaan vielä onnistunut herättämään suuria tunteita ja loogisia virhepäätelmiä suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa perheenjäsenensä tapaan. Liekö tämä todellinen pohja Islannin, Norjan ja Tanskan vahvalle transatlanttiselle painotukselle ulko- ja turvallisuuspolitiikassa? Kuvassa turska, joka on perin atlanttinen eläin. Transatlanttisin kotimaisista kaloistamme lienee silakka, jonka nimi vaihtuu silliksi sen vaeltaessa Juutinrauman läpi isolle merelle.

Ohessa linkki järjestön kotisivulle: http://nafo.int