The Ulkopolitist ja presidentinvaalit 2012

Huomenna, sunnuntaina 5. helmikuuta 2012, valitaan Suomelle presidentti vähintään seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Vaalitaival on ollut pitkä: osa ehdokkaista on ollut esillä jo kesällä, 8 kuukautta sitten. Matkan varrella The Ulkopolitist on kommentoinut vaalikoneita, analysoinut ehdokkaita ja kritisoinut keskustelua. Tänään, vaalipäivän aattona, on aika kerrata hiukan menneitä puheenvuoroja.

 

Vaalikauden avasi syyskuussa Jussi Schumanin artikkeli, Harmaan eri sävyt, joka käsitteli EMU-keskustelua ja presidenttiehdokkaiden kantoja euroon. Juttua innoittamassa oli varsinkin presidenttiehdokas Paavo Väyrysen hurja avaus Pohjoismaisesta rahaliitosta, “Pohjolan Kruunusta”, joka jäi kenties kaikkien onneksi vain ehdotukseksi.

“On kuitekin ikäväkseen todettava, että tällä hetkellä polittisella tasolla käytävä EMU-keskustelu on Suomessa yksinkertaistavaa, visiotonta ja jämähtänyttä – toisin sanoen hyvää eurooppalaista keskitasoa.” - Jussi Schuman, Harmaan eri sävyt – EMU-keskustelu ja presidentinvaalit 26.9.2011

 

Marraskuussa oli Synkeän yksinpuhelun vuoro puuttua ulkopoliittiseen vaalikeskusteluun antamalla presidenttiehdokkaille lukuehdotuksia. Helsingin yliopistolla 15.11. järjestetyssä paneelissa ei kuultu ulkopolitiikan saralla avauksia, joten bloggaajamme koki aiheelliseksi suositella ehdoikkaille kansainvälisen politiikan merkkiteoksia vuosikymmenien varrelta, Kissingeristä Aunesluomaan.

“Mitään uusia ulkopoliittisia avauksia ei tulla näkemään, ja ehdokkaat tulevat pysymään poteroissaan. – - Tämä asiapohjainen hiljaiselo verrattuna retoriseen ilotulitukseen tulee ymmärrettäväksi kun pitää mielessä rationaalisten ehdokkaiden – niin yleisen kuin yksittäiset – prioriteetit:

1. Tulla valituksi

2. Olla mokaamatta ja tulla valituksi ensimmäisellä kierroksella.

3. Toteuttaa jumalallinen tehtävä tulla valituksi Suomen kansan johtajaksi.

4. Päästä fiksuna ehdokkaana toisella kierrokselle ohi entisten isojen puolueiden ehdokkaiden.

5. Toivoa ettei puolueelle tule mahalaskua häkellyttävän eduskuntavaalituloksen jälkeen.

6. Kostaa maakuntien kaunaisille satraapeille Linnan-juhlakutsujen avulla.

7. Hoppas att dom ska inte glömma att jag faktiskt kandiderar också.”

- Synkeä yksinpuhelu, Mitä tasavallan presidentin tulee lukea kansainvälisestä politiikasta? 16.11.2011

 

Artikkelissa Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu puolestaan puitiin ehdokkaiden Nato-kantoja sekä vaalien tiimoilla aiheesta käytyä keskustelua. Mies Ulkosuomalainen kiinnitti huomiota siihen, että ehdokkaiden parissa käytiin asiallisen Nato-keskustelun sijaan kisaa siitä, kuka ensimmäisenä ja jyrkimmin irtisanoutuu Natosta. Paavo Väyrynen esimerksi syytti kanssaehdokkaitaan Nato-kantojen piilottelemisesta.

“Kaikki ehdokkaat vastustavat Suomen Nato-jäsenyyttä tulevalla vaalikaudella.- – Nato-jäsenyyden kannattamisesta on tullut poliittinen leima, jota ehdokkaat pyrkivät kaikin keinoin välttämään.” Mies Ulkosuomalainen, Yksimielistä keskustelua: presidentinvaalit ja Nato-keskustelu 23.11.2011

 

Turvallisuuspoliittisilla aiheilla jatkoi Sunnuntaistrategisti ja The Ulkopolitistin ensimmäinen vaalikonevahti. Kirjoituksessa tutkailtiin HS.fi:n vaalikonetta, ja eritoten sen Libya-osuutta. Sunnuntaistrategisti argumentoi, että vaalipaneelit usein edesauttavat keinotekoista vastakkainasettelua, joka puolestaan vääristää ulkopoliittista keskustelua.

“Helsingin vaalikone vastauksineen todennäköisesti paljastaa äärimmäisen vähän siitä, mitä mieltä ehdokkaat ovat Suomen valitsemasta turvallisuuspoliittisesta päätöksestä Libyan operaation yhteydessä. Luomalla täysin keinotekoisen vastakkainasettelun vaihtoehtojen välille, he pahimmillaan edesauttavat väärän ja yksinkertaistavan mielikuvan syntymistä” Sunnuntaistrategisti, Vaalikonevahti: Helsingin Sanomat, Libya ja kriisinhallinta 24.11.2011

 

Seuraavana vaalikonevahdin kynsiin joutui MTV3.fi:n vaalikone. Taivaanrannanmaahari kiinnitti jutussaan huomiota vaalikoneen tekniseen toteutukseen sekä ulkopoliittisiin kysymyksiin. Maikkarin vaalikone sisälsi kyllä olennaisia kysymyksiä ulkopolitiikasta, mutta myös harhaanjohtavia kysymyksiä muista aiheista. Vaalien alla The Ulkopolitist on useasti yrittänyt painottaa, että tasavallan presidentin päätäntävalta rajoittuu lähes yksinomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan – aiheisiin, joista on käyty paikoin luvattoman kehnoa keskustelua.

“Tämän, kuten muidenkin vaalikoneiden, keskeinen ongelma piileekin siinä että tärkeät ulkopoliittiset kysymykset jäävät helposti muiden, kenties suurelle yleisölle mielenkiintoisempien aiheiden jalkoihin.” Taivaanrannanmaahari, Vaalikonevahti: MTV3.fi ja presidentin tehtävä 16.12.2011

 

Ulkopoliittisen keskustelun tasosta parantamisen varaa löysi myös vieraskynäilijä, vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Kirjoituksessaan Andersson nosti esille muun muassa Nato-keskustelun puutteeita, Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjan sivuuttamisen sekä Suomen asekaupasta vaikenemisen.

“Presidenttiehdokkaiden tulee selkeästi linjata minkälaisella strategialla vakautta, rauhaa ja kehitystä halutaan edistää maailmanlaajuisesti – ja keiden kanssa. Kuitenkin vaikuttaa, että presidentinvaalien kampanjoinnissa on ollut harvinaisen vaikeaa saada aikaan ulkopoliittisesti mielenkiintoista keskustelua.” – Li Andersson, The Ulkopolitistin vieraskynä 20.12.2012

 

Vaalien ensimmäinen kierroksen jälkeen, Niinistön ja Haaviston läpipääsyn varmistuttua, teki Mies ulkosuomalainen katsauksen ehdokkaiden ulkopoliittisiin kantoihin – vain todetakseen etteivät ne eroa juurikaan. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota myös puolivillaisiin perusteluihin, koukeroisiin ilmaisuihin sekä dogmaattisuuteen. Juttu onkin mainio yleiskatsaus Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun!

“Yleisesti ottaen ja jopa hieman yllättäen ehdokkailla on loppujen lopuksi hyvin paljon yhteistä: kumpikin suhtautuu Euroopan unioniin positiivisesti, kannattaa Suomelle aktiivista ulkopolitiikkaa, on konservatiivinen suhtautumisessaan Venäjää kohtaan ja korostaa viennin tärkeyttä. – - Ehdokkaat eivät haasta Suomen perinteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia pilareita: liittoutumattomuutta, laajamittaista asevelvollisuutta ja ”pieni mutta moniosaava Suomi” -hypeä. Tässä suhteessa sekä Sauli että Pekka on pienoinen pettymys.” Mies ulkosuomalainen, Kaksi ehdokasta, yksi ulkopolitiikka 27.1.2012

 

Niinistön ja Haaviston turvallisuuspoliittisia kantoja puolestaan tarkasteli (kukas muukaan kuin) Sunnuntaistrategisti. Varsin kattavassa analyysissä kuvataan – kansainvälisen politiikan tutkimuksen käsitteitä käyttäen – Pekka Haavisto liberaalina institutionalistina ja Sauli Niinistö melko tyylipuhtaana realistina. Haavisto korostaa uhkien monimuotoisuutta sekä turvallisuuskäsitystä Niinistön keskittyessä perinteisempään maanpuolustukseen, kukin siis omaa koulukuntaansa edustaen. Sunnuntaistrategisti olikin poikkeuksellisesti varsin tyytyväinen turvallisuuspoliittisista aiheista esitettyihin kantoihin:

“Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. – - [Niinistön ja Haaviston kannat] antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.” Sunnuntaistrategisti, Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin 28.1.2012

 

The Ulkopolitistin viimeisin vaaliaiheinen kirjoitus oli Synkeän yksinpuhelun alkuviikosta julkaistu artikkeli presidentin perustuslaillisesta asemasta. Kirjoituksen mukaan presidentin valtaa karsitaan huomattavasti 1. maaliskuuta voimaan astuvan perustuslain muutoksen myötä. Synkeä yksinpuhelu kuitenkin huomauttaa, että nimitysoikeuden ja arvojohtajuuden kautta presidentillä voi vielä olla todellista vaikutusvaltaa.

”Presidentti ei enää johda ulkopolitiikkaa, ei omaa sananvaltaa EU:n suhteen eikä saa enää nimittää kansliapäälliköitä… onko hän täysin vallaton? Ei. Vahvalla mandaatilla valitulla suositulla presidentillä on luonnollisesti paljon pehmeää epävirallista vaikutusvaltaa. Tämän lisäksi tasavallan presidentillä säilyy iso osa tämän vaikutusvallan kovasta ytimestä, nimittäin nimitysvallasta ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen.” Synkeä Yksinpuhelu, Perustuslain muutos ja puolivallaton presidentti Niinistö? 1.2.2012

 

Vuoden 2012 presidentinvaalien seuraaminen on huomisen jälkeen takanapäin, ja sitten onkin taas aika siirtyä uusiin aiheisiin. Näillä puheilla ja näillä teksteillä The Ulkopolitist kiittää ja kuittaa näiden vaalien osalta!

Lopuksi, kansalaiset, muistakaa käyttää äänioikeuttanne! Oheisessa kuvassa äänestysohjeet:

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

Ylipäällikköä etsimässä: Niinistö, Haavisto ja turvallisuuden kova ydin

Eilen The Ulkopolitist kirjoitti ehdokas Niinistön ja ehdokas Haaviston ulkopoliittisten mielipiteiden yhteneväisyyksistä. Tänään vuorossa on ehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisten linjavetojen vuoro, jotka paljastavat yllättävän suuria eroavaisuuksia. Ulkopolitiikan ja Suomen Sotilaan uusimmista numeroista poimitut artikkelit antavat sekä tervetulleen näkökulman presidenttiehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ajatuksiin, että luontaisen vasta-argumentin väitteille, ettei ehdokkaiden välillä olisi merkittäviä eroja.

Turvallisuutta etsimässä

Haavisto toteaa varsin oikein, että Suomen turvallisuuspolitiikassa mennään aina ulkopolitiikka edellä. Kuten sodankäynnissä, myös turvallisuuspolitiikassa maanpuolustuksen tavoitteiden tulee määräytyä poliittisten tavoitteiden mukaan, ja sotilaallisten keinojen tulee tapahtua yhteisymmärryksessä Suomen harjoittaman ulkopolitiikan mukaan – tämä määräsi myös Suomen Ottawan sopimukseen liittymisen.  Mutta se, miten turvallisuuspolitiikka muuttuu konkreettiseksi maanpuolustukseksi (lue: kansalliseksi strategiaksi) riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettisia seurauksia.

Haavistolle turvallisuuspolitiikassa erityisen tärkeää ovat hyvät suhteet suurvaltoihin, sekä läheinen yhteistyö EU:n ja pohjoismaiden kanssa. Haaviston ajattelusta löytyykin aimo annos institutionaalista liberalismia. Suomen, pienenä maana, tulee panostaa vahvojen kansainvälisten normien ja instituutioiden ylläpitämiseen, jotka yhtäältä vähentävät, Thukydidestä mukaillen, suurvaltojen mielivaltaista voimankäyttöä, ja toisaalta varmistavat pikkuvaltioiden avunsaantia vaaratilanteissa.

Kollegaansa realistisempi – sanan kansainvälisen politiikan teorian merkityksessä – Niinistö korostaa yhtälailla kansainvälisen toiminnan merkitystä yhteisten turvallisuushaasteiden torjumisessa. Mutta Niinistö ei kuitenkaan korosta yhteistyötä etupäässä normien ja instituutioiden, vaan toiminnan kontekstissa. Niinistölle sotilaallinen voimankäyttö on vielä relevantti – vaikkakin äärimmäisen epätodennäköinen – uhka, joka tulee selväksi siitä, miten ehdokkaat määrittelevät Suomea kohtaavat turvallisuusuhat.

Haavisto näkee, ettei Suomelle tällä hetkellä ole perinteistä sotilaallista uhkaa, vaan sen tulisi varautua vahvemmin uudenlaisiin turvallisuusuhkiin. Laajempaa turvallisuuskäsitystä kannattava Haavisto näkee ympäristöllisten, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten uhkien olevan merkittäviä. Vaikka Haaviston tavoin Niinistö on myös auki laajemmalle turvallisuuskäsitteelle, hän kuitenkin alleviivaa myös perinteisten perinteisen turvallisuuden tärkeyttä: muutokset lähialueilla voivat tapahtua nopeasti, ja maailman valtasuhteissa on käynnissä murros. Koska puolustuskykyä ei rakenneta hetkessä, myös perinteisiin sotilaallisiin uhkiin pitää varautua.

Miten tämä heijastuu kandidaattien ajatuksissa maanpuolustuksesta?

Yhteistyötä vai liittolaisuutta?

Molemmat ehdokkaat ovat samaa mieltä siitä, että Suomen maanpuolustuksessa keskeisintä on, että se on sellaisella tasolla, joka ylläpitää uskottavaa sotilaallista suoritustasoa. Vaalien toisella kierroksella ei Väyrysen kariutumisen myötä suoranaisia puolustuspoliittisia isolationisteja tai puolueettomuusintoilijoita ole.  Molemmat kandidaateista omaavatkin kansainväliset lähtökohdat puolustuspoliittisessa ajattelussaan. Samankaltaisuudet loppuvat kuitenkin tähän.

Ehdokas Haavisto, vaikka korostaakin hyvän yhteistyön tärkeyttä Naton kanssa – erityisesti rauhanturvaoperaatioiden yhteydessä – ei näe sellaisia turvallisuusuhkia, joita vastaan Suomi voisi varautua liittymällä Natoon. Vastaus edustaa näkökulmaa,  mitä Robert Kagan kuvaa tyypillisenä post-modernina eurooppalaisena ajattelua – nojaten vahvasti mantereen liberalistiseen traditioon –  joka näkee perinteisen sodan etupäässä historiallisena ilmiönä ja maailman periferioissa tapahtuvana epäkohtana, joka tuottaa globaalia turvattomuutta.

Ehdokas Niinistö sen sijaan kokee, että Suomi on jo liittoutunut EU:n kanssa Lissabonin sopimuksen myötä. Tässä kontekstissa hän näkee, että Suomen kannattaa työskennellä yhteisen puolustuspolitiikan edistämiseksi. Tätä saattaa kuitenkin haitata se, kuten Niinistö itsekin myöntää, että EU:n Nato-maat eivät voi tehdä EU:n ei-Nato-maiden kanssa pidemmälle menevää yhteistyötä kuin ne tekevät keskenään. Tätä yhteistyötä haittaa myös osaltaan vesitetyt turvatakuut, mitä Niinistö ei maininnut.

Nato-jäsenyyttä Niinistö, ainakaan tämän hallituksen aikana, ei kannata. Vaikka Suomen puolustus on taattava, käytännössä kaikki länsimaat  leikkaavat puolustusbudjettejaan. Näin ollen Niinistön mielestä on järkevää etsiä tehokkuutta yhteistyöstä, erityisesti pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa kontekstissa. Mutta jostain syystä ainoa järjestö, jolla on sotilaallis-poliittisesti sitovat turvatakuut, valmis sotilaallinen infrastruktuuri ja toimiva poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei tähän kelpaa. Niinistön realismilla on siis rajansa.

Tärkein ero kandidaattien välillä näyttääkin olevan siinä, mihin raja vedetään sotilaallisessa yhteistyössä. Haaviston linjavetoon vaikuttaa keskeisesti ajattelu, että Suomeen ei kohdistu sellaista sotilaallista uhkaa, joka oikeuttaisi Nato-jäsenyyden, joten luontainen raja menee kriisinhallintatehtävissä.  Niinistö uskoo, että puolueettomuusretoriikalla flirttaileva Suomi on itse asiassa jo liittoutunut Lissabonin-sopimuksen myötä, ja näkee sotilaallisen yhteistyön myös maanpuolustuksessa tärkeänä, mutta Natoa hän on rajaamassa tämän yhteistyön ulkopuolelle – ainakin toistaiseksi.

Asevelvollisuus, ammattiarmeija ja puolustusvoimauudistus

Huolimatta siitä, kenen kanssa Suomi tekee yhteistyötä ja millä tavalla, maanpuolustuksemme ytimessä on aina kansallinen maanpuolustuslaitos. Miten ehdokkaat näkevät puolustusvoimien roolin Suomen maanpuolustuspolitiikassa, ja minkälaisten puolustusvoimien tulisi tätä roolia täyttää?

Niinistö näkee, että puolustusvoimien uskottavan puolustuksen ytimessä on asevelvollisuusarmeijaa. Ehdokas uskoo puolustusvoimien vetäneen oikeat johtopäätökset, sen rakentaessa nyt entistä suorituskykyisempiä Puolustusvoimia. Tosin hallinnosta pitää Niinistön mukaan karsia, jotta puolustuksen kovaa ydintä voidaan vahvistaa, erityisesti suorituskykyjen yhteiskäytön kautta.  Kolme keskeistä muutosta, joihin tulee reagoida, ovat asevelvollisten ikäluokkien pieneneminen, materiaalin ja toiminnan kustannusten nousu, ja maailman muuttuminen. Yksi tapa reagoida olisi EU-tason ja pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen, mikä lisäisi puolustuksemme uskottavuutta.

Haavisto  näkisi nykyaikaisen ympäristön tarkoittavan korkeassa teknisessä valmiudessa olevia, nopeaan toimintaan kykeneviä puolustusvoimia. Tämä merkitsee ennen kaikkea varusteiden ja laitteiden sekä koulutuksen ajanmukaisuutta. Haavisto uskoo, että  osallistumalla kansainväliseen kriisinhallintaan puolustusvoimat kehittyy myös kansallisesti. Näin ollen kansainväliset tehtävät eivät ole pois kotimaan puolustuksesta, vaan tuovat siihen lisää osaamista, kyvyn toimia muiden kanssa yhteistyössä sekä kyvyn kriisin hetkellä antaa ja vastaanottaa apua.

Haavisto uskoo, että osana puolustusvoimauudistusta  varuskuntaverkostoa joudutaan supistamaan, mutta tämä ei merkitse koko maan puolustamisesta luopumista.  Toisaalta, asevelvollisuusarmeijan roolia tulisi miettiä uudelleen: Haaviston mukaan se on Suomelle toimiva vaihtoehto vain silloin, kun pyritään pitämään reservin koko suurena.

Molemmat ehdokkaat ovatkin samaa mieltä siitä, että Suomen puolustusvoimien reservi tulee pienentymään nykyisestä.

Kovassa ytimessä

Se, miten turvallisuuspolitiikka vaikuttaa konkreettiseen maanpuolustukseen riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettiset seuraukset. Jos liberaali institutionalismin on heittänyt perinteiset sotilaalliset uhat historian roskakoriin, kuka tai mikä Suomea uhkaisi sotilaallisesti? Jos Suomelle ei ole suoranaista sotilaallista uhkaa, laajan reservin ylläpitämiseksi ei lödy strategisia perusteita. Sen sijaan tärkeää on, että Suomen puolustusvoimat ovat liikkuvuudeltaan ja koulutukseltaan huipputasoa on äärimmäisen tärkeää, koska puolustusvoimia käytetään pääasiassa multilateraalisissa rauhanturvaoperaatioissa.

Jos puolestaan perinteinen sotilaallinen uhka – niin epätodennäköinen kuin se on – on vielä olemassa, Suomi vaatii vielä asevelvollisuusarmeijan – mikäli se on paras väline tällaisen uhan karkottamiseksi tai voittamiseksi. Mikäli asevelvollisuusarmeija ei ole tarpeeksi hyvin koulutettu, motivoitunut ja aseistettu esimerkiksi resurssien puutteesta johtuen, maanpuolustusta tulee parantaa sotilaallisella liittoutumisella, ja maanpuolustuslaitoksen toimintaa tulee mahdollisuuksien mukaan priorisoida sekä tehostaa.

Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. Vaikka oheinen kirjoitus on aavistuksen kärjistävä, ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että monella tapaa – yhteisistä kannoistaan huolimatta – Haavisto ja Niinistö edustavat eri koulukuntia. Kummankaan käsitys Suomen turvallisuudesta ei varmasti ole täydellinen – mikäli sellaista voi edes olla – eikä vailla omia loogisia virheitään ja rajoitteitaan, mutta ne antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.

Kadonneen strategian metsästys

Suomalainen maanpuolustuslaitos on tällä hetkellä suurien haasteiden edessä. Tällä viikolla Eduskunta ratifioinee Ottawan sopimukseen liittymisen Perussuomalaisten äänekkäistä vastalauseista huolimatta, korvaavien hankintojen maksaessa arviolta 300 miljoonaa euroa. Samanaikaisesti Puolustusvoimien tulee kuitenkin uudistaa organisaatiotaan merkittävästi ja leikata budjettiaan noin 800m€ vuoteen 2015 mennessä, ja sen tulevat asehankinnat on jo määritetty vuosiksi. Tämä on itsessään jo suuri riskinotto suomalaiselle maanpuolustukselle, kuten komentaja Ari Puheloinen kommentoi, mutta tämän lisäksi suomalaista maanpuolustusta kohtaa myös intellektuaalisempi ongelma, kykenemättömyys ajatella maanpuolustusta strategisena kysymyksenä. 

Maanpuolustus, kuten arvoisa kollegani toteaa, on aina sekoitus politiikkaa ja strategiaa. Amerikkalais-englantilainen strategisti Colin S. Gray määrittelee strategian kirjassaan Modern Strategy siltana, joka yhdistää sotilaallisen kapasiteetin poliittiseen tarkoitukseen. Strategia ei siis ole yhtä kuin sotilaallinen kapasiteetti – on sen pohjana esimerkiksi kansalaisarmeija jalkaväkimiinoineen tai teknoarmeija Nato-yhteensopivuuksineen – eikä se ole yhtä kuin poliittinen tarkoitusperä – kuten Suomen valtion suvereniteetin ja toimintavapauden turvaaminen.

Suomen maanpuolustuspolitiikan harjoittamisessa politiikan ja strategian välinen raja on häivettymässä, ja politiikka ja puoluepolitikointi on ottamassa niskalenkkiä strategiasta. Tätä kehitystä alleviivaa kolme viimeaikaista osatekijää:

Ensiksi, kuten allekirjoittanut on ennenkin huomauttanut, Suomessa turvallisuuspolitiikka on siirtynyt puoluepolitiikan pelivälineeksi, jossa ulkoiset maanpuolustuspolitiikan kannalta tärkeät strategisen kontekstin muutokset ovat toissijaisen tärkeitä puolue- ja ulkopoliittisiin tekijöihin nähden. Mm. Ottawa-prosessin yhteydessä tämä on näyttäytynyt siten, että päätös sopimukseen liittymisestä tehtiin ilman huomattavaa parannusta Suomen strategisessa toimintaympäristössä. Päinvastoin, Suomen välitön toimintaympäristö tulee mitä todennäköisimmin muuttumaan tulevaisuudessa, kuten selviää äskettäin ilmestyneestä Venäjän sotilaallispoliittista kehitystä käsittelevä raportista. Suomen itäinen rajanaapuri Venäjä on uudistamassa asevoimiaan – mikä näkyy myös kasvavina investointeina puolustusvoimiin - ja sen turvallisuuspoliittinen eliitin sisällä on voimistumassa sekä vastakkainasettelu Venäjän ja Lännen välillä, että näkemys siitä, kuinka eurooppalaiset kollektiiviset turvallisuusjärjestelyt eivät ole sen etujen mukaisia.

Toiseksi, Asevoimien tällä hetkellä läpikäyvät budjettileikkaukset ovat esimerkki siitä, miten perinteinen maanpuolustus on käsitteellisesti kärsinyt turvallisuuspoliittisten murroksissa 1990- ja 2000-luvuilla. Ensin läpikäyty turvallisuuspoliittisen agendan laajeneminen perinteisestä sotilaallisesta ja poliittisesta turvallisuudesta sosiaaliseen, ympäristölliseen ja taloudelliseen turvallisuuteen alensi maanpuolustuslaitoksen merkitystä valtion turvallisuuden takaajana. Euroopassa traditionaalisiin sotilaallisiin uhkiin – tai sotiin – ei olla varauduttu, eikä niitä koeta merkittävänä osana turvallisuuspolitiikkaa, kuten Robert Kagan kirjoitti  esseessään Of Paradise and Power: America and Europe in the New World Order.

Maanpuolustuslaitosten perinteistä sotilaallista kapasiteettia onkin rajoitettu huomattavasti koko mantereenlaajuisesti selkeiden strategisesti määriteltyjen ja ymmärrettyvien uhkakuvien puuttuessa. Tämän seurauksena, kuten Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert Gates läksiäispuheessaan huomautti, eurooppalaisten valtioiden kyky ja halu käyttää sotilaallista voimaa  on surkastunut resurssien puuttuessa. Yhä rajallisimmilla resursseilla toimivat eurooppalaiset asevoimat ovat joutuneet mukautumaan uusien tehtävien ja strategisten operaatioiden hoitamiseen, jolloin näiden tehtävien – kuten sotilaallisen kriisinhallinnan – hoitamiseen tarvittavat resurssit ovat pois maanpuolustuslaitosten perinteisen kapasiteetin ylläpidosta.

Viime vuosina turvallisuuspoliittista agendaa ovat hämmentäneet tämän lisäksi myös inhimillisen turvallisuuden ja riskiyhteiskunnan käsitteiden lisääminen turvallisuuspoliittiseen sanastoon, joka on laajentanut puolustusvoimien roolia Länsimaisen yhteiskunnan turvaajana, ja vaikeuttanut  uhkakuvien selkeää määrittelyä sekä kohtaamista strategisin keinoin.

Tärkein syy on syntynyt kuitenkin edellisten trendin yhteisvaikutuksesta. Turvallisuuspoliittisten käsitteiden laajentuessa strategisen paradigman ulkopuolelle ja laajalle levinnyt virheellinen konsensus perinteisen sodankäynnin siirtymisestä historian roskakoriin, Suomi on lakannut käsittelemästä turvallisuuspoliittisia kysymyksiä sekä maanpuolustusta strategian kautta. Päinvastoin maanpuolustus on kasvavissa määrin asetettu alttiiksi politisoinnille ja puoluepolitiikalle, kuten tapaus Ottawa – ja erityisesti Kokoomuksen muuttunut kanta siihen – paljastaa.  Varsin kuvaavaa on, että kaksi Suomen puolustusvoimia kohdannutta muutosta – jalkaväkimiinoista luopuminen sekä rakenteellinen virtaviivaistaminen – eivät tapahtuneet strategisen kontekstin muuttumisen vuoksi vaan pikemminkin siitä huolimatta.

Suomen sotahistoriallinen kehitys eroaa monella tapaa manner-eurooppalaisesta kehityksestä. Mutta Suomessa, kuten myös suurimmassa osaa Eurooppaa, selkeiden strategisten uhkakuvien puute – joka on myös seurausta Suomen poliittisen kulttuurin erikoispiirteistä, jossa uhkakuvia ei haluta määritellä selkeästi edes poliittisesti –  ja epätarkka määrittely on surkastuttanut kyvyn ajatella strategisesti, sekä eritoten altistanut turvallisuuspoliittisen päätöksenteon puoluepoliittiselle keinottelulle. Maanpuolustuslaitosten tarkoitus ei kuitenkaan ole olla puoluepolitiikan jatke toisin keinoin.

On todennäköistä, että Suomen asevoimilla tulee tulevaisuudessa olemaan yhä rajallisemmin resursseja käytössään, ellei maamme turvallisuustilanne laske dramaattisesti. Vaikka kumpikaan skenaario ei ole erityisen toivottava, se kuitenkin voi toimia tarvittavana herätyksenä niin Suomen poliittisille kuin turvallisuuspoliittisille toimijoille tuoda strategia takaisin keskeiseksi osaksi maanpuolustuksen harjoittamista, jotta rajallisista resursseista saataisiin maksimaalinen hyöty irti. Käyttäytyäkseen strategisesti on kuitenkin osattava ajatella strategisesti, ja ennen kaikkea ymmärrettävä sitä, mitä strategia on, ja mitä se ei ole.

Strategian ja politiikan ymmärtäminen toisistaan erillisinä, mutta toisilleen elintärkeinä osina maanpuolustusta on äärimmäisen tärkeää. Ilman politiikkaa, maanpuolustuksella ei voi olla rationaalista tarkoitusta, mutta ilman strategiaa maanpuolustus ei voi olla instrumentaalista. Tällä hetkellä, kuten viimeaikaiset päätökset antavat ymmärtää, strategian ymmärtäminen instrumentaalisin termein on resurssi, jota Suomi tarvitsee kipeimmin tällä hetkellä, jopa enemmän kuin jalkaväkimiinoja.

.

Pahan sektorin oppi

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muuttuu merkittävästi suunnitellun puolustusvoimen uudistuksen myötä. Osa uudistuksista on tarvittu rakenneuudistuksia, osa taas yllättävän syvistä leikkauksista kumpuavia. Tähänastissa uudistusdebattissa huoli Suomen puolustuksen ”uskottavuudesta” on useasti esiintynyt. Keskittyminen uskottavuuteen ei ole millään tavalla uusi ilmiö puhuttaessa Suomen turvallisuuspolitiikasta ja puolustusvoimista – sitä on käytetty Nato-keskustelun ja yleisen asevelvollisuuden tulevaisuuden yhteydessäkin. Osittain jo ennalta arvattavat kannat ovat tulleet esille; eräänä esimerkkinä toimikoon Jaakko Iloniemi. Hänen geopoliittiset argumenttinsa eivät ole kovin vakuuttavia, mutta ministeri osuu naulan kantaa kysyessään: ”Onko siis Suomen turvallisuuspoliittinen asema yhtäkkiä olennaisesti parantunut, kun on tinkimisen varaa?” Turvallisuuspolitiikka ja sen uskottavuus ovat mitä suurimmassa määrin kontekstisidonnaisia. On selvää, että muutoksia kaavailtaessa täytyy pohtia tulevaisuudennäkymiä, mutta myös mennyttä on syytä tarkastella. Miten uskottava Suomen puolustus oli aikaisemmin, esimerkiksi kylmän sodan aikana?

Tätä kysymykstä sivuaa myös Jukka Rislakin Paha Sektori: Atommipommi, kylmä sota ja Suomi -teos (2010). Alaotsikostaan huolimatta kirja käsittelee todellisuudessa kylmän sodan aikaista Suomea, sen suhteita lännen kanssa sekä ydinaseita. Teos on asiallinen ja siinä on paljon tietoa, mutta sen merkittävin ansio on ennestään tuttujen faktojen ja luulojen jälleenjärjestely. Rislakin mielestä Suomen keskeinen dilemma kylmän sodan aikana oli: ”miten kehittää uskottava puolustus, jota sopimuskumppani Neuvostoliittokin vaatii, kun rauhansopimus rajoitti aseistautumista ja länsi vastusti aseiden hankintaa juuri Suomen neuvostoystävyyden ja omien sotilaallisten etujensa takia?”

Suomen kylmän sodan aikainen ulkopoliittinen historia on varsin tunnettua, mutta se, mikä tekee kirjasta kiinnostavan, on ydinaseiden lisääminen tähän yhtälöön. Suomen puolustusvoimat valmistautuivat perinteiseen sotaan eivätkä mielellään huomioineet ydinaseiden tuomia lisäongelmia. Ydinase, ja etenkin ydinsodan mahdollisuus, on vastakohta uskottavalle puolustukselle – siksi ydinaseen uhkaan ei osattu suhtautua realistisesti. Puolustusvoimien asenteesta kertoo, kuinka silloinen upseeri Aimo Pajunen kommentoi happamasti, että ”sotaharjoituksissa keltainen puoli paukuttelee … atomipommeja … siitä huolimatta sininen puoli saavuttaa jos ei voittoa niin ainakin kunniakkaan tasapelin suomalaisen korpisoturin harmaan kivenkin läpäisevällä sisulla.” Eräässä 1960-luvun alkupuolella pidetyssä sotaharjoituksessa puolustavat joukot ”polkivat [ydinpommin räjähdystä] pyörillään pakoon kaasunaamarit päässä.” On selvää, ettei Suomella ole kapasiteettia suojata itseään uskottavasti suurvallan ydinaseilta. Koska puolustusvoimat eivät kykenisi estämään ydinaseita, looginen loppupäätelmä oli, että ainoastaan ”kansan fyysisen olemassaolon säilyttäminen” oli tavoiteltavissa. Käytännön tasolla Suomi varautui ydinsotaan väestönsuojelun parantamisen kautta. Ydinaseiden takia Suomen puolustuksen uskottavuutta ei voinut sotilasteknillisesti taata. Ulkopolitiikasta tuli turvallisuuspolitiikan ydin, ja kylmän sodan aikana tämä tarkoitti puoluettomuuspolitiikkaa.

Puolueettomuus on edelleen keskeinen osa kansallista ulkopoliittista myyttiä. Sen ongelmallista ulottuvuuksista ollaan mieluiten puhumatta. Vaikka puolueettomuus oli tapa sivuttaa puolustuksen uskottavuuden kysymyksiä, kylmän sodan aikana puolueettomuudella oli vakavia vaikutuksia puolustuskykyyn. Sekä Neuvostoliitto että länsivallat olivat samaa mieltä siitä, että Suomi ei kykenisi puolustamaan omaa maaperäänsä. Tästä huolimatta, Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset rajoitteet jäivät voimaan kylmän sodan ajaksi, vaikka yya-sopimus asetti puolustusvaatimuksia. Lopputulema oli, että kumpikin suurvalta epäili sitä, kumman puolella Suomi lopulta oli, ja kumpikin tyrkytti Suomelle ratkaisuja tähän uskottavuuden ”ongelmaan”. Puolueettomuuden tavoittelu oli Suomelle tapa ”juosta koko ajan kovaa, jotta pysyisi paikoillaan”.

Rislakin sanoin, ”sopimusten ja puolustustarpeiden välinen ristiriita oli keskeinen turvallisuuspoliittinen ongelma, jota ei kylmän sodan aikana pystytty kunnolla ratkaisemaan. Siitä ei mielellään puhuttu julkisuudessa.” Ongelmaa ei niinkään ratkaistu kuin että se katosi naapurivaltion romahtamisen takia. Vasta vuonna 1990 Suomi hylkäsi omatoimisesti Pariisin rauhansopimuksen rajoitukset. Tästä huolimatta sotilaallinen puolueettomuus on säilytetty, vaikka poliittinen puolueettomuus on hylätty EU-jäsenyyden myötä (joskaan tätäkään seikkaa ei mielellään tunnusteta).

Mitä tämä tarkoittaa nykypäivän uskottavuuspelkojen ja uudistusangstien kannalta? Koska uskottavuuden kysymys yksinkertaisesti lakkasi olemasta relevantti, vanhan puolustusmallin puolustaminen nimenomaan ”uskottavana” vaihtoehtona on omituista. Puolustusuudistuksien pitää seurata ennakoiduista uhkista. Nykyään ydinaseiden uhka ei ole läheskään yhtä merkittävä kuin kylmän sodan aikana, mutta ”hybridisotien” aikana yleisen asevelvollisuuden suoma etu on vähäinen. Mukaillakseni ministeri Iloniemen sanoja: onko Suomen puolustuksen uskottavuus jotenkin oleellisesti parantunut kylmän sodan päätyttyä, kun sen perustoja ei rohjeta uudistaa?

Jukka Rislakki, Paha Sektori: Atomipommi, kylmä sota ja Suomi. Helsinki: WSOY, 2010.

Maan litteää muotoa ei edelleenkään syytä epäillä

Kardinaali Roberto Bellarmino kertoi Galileille 1615 että kopernikaanista maailmankuvaa ei ole painavia syitä harkita. Yle Uutisten (26.5.2011) mukaan eräät hallitusneuvotteluihin osallistuvat puolueet lobbaavat sen puolesta, että viimeisimmän turvallisuus ja puolustuspoliittisen selonteon jälkeen omaksuttu lauseke siitä että Suomella on jatkossakin vahvoja perusteita harkita Nato-jäsenyyttä (s. 68) tulisi vaihtaa ’lievempään muotoiluun’.

Vaikka YLE:n englanninkielinen sivusto asiasta uutisoikin otsikolla ‘Friction Over Foreign Policy‘, kiista ei kuitenkaan suoranaisesti koske Suomen ulkopoliittista linjaa (foreign policy), vaan puoluepoliittista maailmankatsomusta ja diskurssia. Osa neuvottelijoista pyrkii, ehkäpä aavistuksen ironisesti, kennanmaisella patoamispolitiikalla ehkäisemään ulkopoliittista linjamuutosta estämällä muiden puoluepoliittisten diskurssien esiintymisen hallitusneuvotteluissa, joka saattaisi johtaa transatlanttisen turvallisuusjärjestön tärkeyden kasvamiseen hallitusohjelmassa.

Ongelma on enimmäkseen diskursiivinen, mutta sillä voi olla konkreettisia poliittisia vaikutuksia. Mikäli uutisointi pitää paikkansa, ja hallituskeskustelussa todella käydään debattia siitä, saako mahdollisen Nato-jäsenyyden taustalla sanoa olevan vakavasti harkittavia perusteita, Suomen Nato-keskustelu voi pahimmillaan siirtyä jäsenyyden etujen ja haittojen punnitsemisesta – niin vääristynyttä kuin keskustelu tällä hetkellä onkin – pohdinnaksi siitä, millä termein Nato-jäsenyydestä saa keskustella.

Hallitusneuvotteluissa käytävä keskustelu tulisi perustua tosiasioihin, ja yhdenkään oven avainta ei saa etukäteen heittää kaivoon. Kuvitellaanpa että hallitusohjelmaan kirjattaisiin, että ‘julkisen sektorin menojen pienentämiseen ei olisi jatkossakaan hyviä perusteita’. Toisin sanoen menoleikkauksista ei saisi edes keskustella keinona tulevan neljän vuoden aikana vaan jäljelle jäisivät ainoastaan verojen korottaminen ja lisälainan ottaminen, joiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset vastineet voisivat olla vaikka Pohjoismaisen yhteistyön förbättraaminen sekä puolustusvoimien menojen kasvattaminen.

Vaikka Nato-jäsenyyttä vastaan on monta hyvää, liian harvoin kuultua syytä, hallituskeskusteluissa tulisi myös voida myöntää se tosiasia, että myös Nato-jäsenyyden puolesta on monta painoa vaakakupissa, joiden ylenkatsominen puoluepoliittisista tai ideologisista syistä ei tulisi kuulua vastuulliseen politiikantekoon ja julkiseen keskusteluun.

Bellarminon henkeä kanavoiville hallitusneuvottelijoille voisimme esittää mm. seuraavia esimerkkejä jäsenyyden puolesta:

1. Nato-jäsenyys parantaisi Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa vähentämällä Suomeen kohdistuvan sotilaallisen painostuksen todennäköisyyttä (ulkoministeriön selonteko).
2. Jäsenyys lisäisi mahdollisuuksia tuoda suomalaista näkökulmaa esille kriisinhallintaoperaatioiden poliittisessa johdossa, Nato-Venäjä neuvostossa ja Euroopan ainoassa tällä hetkellä toimivassa puolustusyhteisössä.
3. Sotilaallinen liittoutuminen mahdollistaisi paremmin puolustusvoimien uskottavan suorituskyvyn ylläpitämisen ilman massiivisia korotuksia puolustusbudjettiin.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ei tulisi missään nimessä keskittyä siihen, mistä vaihtoehdoista saa ja ei saa keskustella. Ns. turvallisuuspoliittinen metakeskustelu, eli keskustelu turvallisuuskeskustelun eri piirteistä, kuuluu ihmisille, jotka käsittelevät turvallisuuspolitiikkaa ympäristössä, jossa ei ole konkreettisia seuraamuksia. Pyrkimys rajoittaa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua koko seuraavan hallituskauden ajaksi on vastuuntunnotonta toimintaa, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka tärkeää koherentti, ja strategisen ympäristön muutoksiin mukautuva ulko- ja turvallisuuspolitiikka on.

- Mies ulkosuomalainen, Synkeä yksinpuhelu, Sunnuntaistrategisti

Voiko Natotukseen kuolla?

“On loogista, että Suomi tulee mukaan kaikkiin järjestöihin, joissa demokraattiset, läntiset valtiot ovat mukana.” – Presidentti Martti Ahtisaari

Eiliset kommentit Paavo Arhinmäeltä ja Alex Stubbilta ovat onnistuneet tuomaan Suomen Nato-kannan hetkeksi mukaan hallitusneuvotteluista käytävään julkiseen keskusteluun. Vaikka Jyrki Kataisen lausunnon mukaan ulkopoliittiset aiheet eivät kuulu neuvottelujen pääteemoihin, Nato-kannan käsittely on mukana hallituskeskusteluiden ulkopoliittisessa työryhmässä, johon kuuluvat mm. Alex Stubb (kok.), Erkki Tuomioja  (sd.), Pekka Haavisto (vihr.) Annika Lapintie (vas.), Carl Haglund (r.) sekä Sari Essayah (kd.).

Tietoa, jota Stubb on ehtinyt jo kommentoimaan “bullshittinä”, on tuonut median tietoon vasemmistoa edustava, ex-KGB konsultti Jaakko Laakso (vas), joka totesi ulkoministerin vetävän neuvotteluissa kovaa linjaa, tuoden jo kolmannen Nato-myönteisen muotoiluehdotuksen ryhmän kuultavaksi. Jää nähtäväksi, ovatko Laakson kommentit seurausta kokoomuslaisten yrityksestä saada aikaan virallista poliittista muutosta Suomen turvallisuus-strategiseen linjaukseen (kuten mm. YLE ja Helsingin Sanomat uutisoivat), vai onko kyseessä Vasemmistoliiton pyrkimys ennaltaehkäistä keskustelua aiheesta, joita käydään tällä hetkellä vasemmistolle mieluisista kylmän sodan aikaisista asetelmista.

Suomen Nato-keskustelussa onkin useita ongelmia. Kuten Toby Archer paljastaa, Suomen suhtautuminen Natoon on varsin paradoksaalinen. Yhtäältä, Suomi osallistuu yhä enemmän kansainvälisen järjestön kriisinhallintaoperaatioihin, myös Naton alaisuudessa, integroituen mukaan järjestön toimintaan, mutta toisaalta Suomen poliittinen johto on kieltäytynyt ottamasta Nato-jäsenyyttä vakavaan harkintaan, samalla kun julkinen mielipide on pysynyt vakaasti Nato-vastaisena näennäisesti oikeuttaen Nato-optiolla prokrastinoinnin.

Julkisessa keskustelussa on myös huomioitava, että Nato-kysymystä käsitellään suomalaisessa mediassa usein sisäisenä puoluepoliittisena kysymyksenä, jolloin Nato-jäsenyyttä puntaroivat kansainvälisestä näkökulmasta tehdyt argumentit, varsinkin Nato-jäsenyyden puolesta, ovat saavuttaneet rajatusti palstatilaa (kuten Janne Kuuselan ja Karoliina Honkasen julkaistu kannonotto tämän vuoden alussa, tai viime vuonna Suomen puolustusvoimissa tehdyt mielipidemittaukset). Sen sijaan Suomen sisäisiin tekijöihin pohjautuvat kannanotot, esimerkiksi Nato-option ajankohtaisuudesta tai yleisen mielipiteen vastustuksesta ovat usein kuultuja liturgisia vastauksia uusille keskustelunavauksille, jotka pyrkivät tuomaan debattiin strategisia tai ulkopoliittisia näkökulmia Nato-jäsenyydestä.

Keskeisenä ongelmana onkin se, että Suomessa epäsäännöllisesti käytävässä julkisessa Nato-keskustelussa keskeisessä roolissa ovat Kylmän sodan aikana luodut mielikuvat Natosta, sen roolista ja politiikasta, heijastuen myös Suomen Venäjä-suhteisiin.

Venäjä-suhteet ovat suuressa roolissa ja Nato-debatissa.  Venäjä ei kuitenkaan presidentti Halosen mukaan ratkaise Suomen Nato-jäsenyyttä, eikä sen tulisi niin tehdä. Venäjä-suhteiden merkitystä Nato debaatissa onkin liioiteltu. Kuten kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki toteaa blogissaan,   “Venäjä vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä kuten se on vastustanut itäisen Euroopan maiden jäsenyyttä yleensä. Koska Suomi ei ole hakenut jäsenyyttä, asia ei kuitenkaan ole ollut paljon esillä... …Venäjän nykyinen hallitus hyväksyisi Suomen Nato-jäsenyyden, koska ei muuta voisi ja koska Suomi on vain pieni osa laajempaa kuviota.” Huomioitavaa kuitenkin on, että Venäjä-suhteiden priorisoinnilla, poliittinen eliitti on toiminnallaan ehkäissyt Suomen jäsenyyden tärkeässä Nato-Venäjä neuvostossa, josta on nousemassa keskeinen foorumi Euroopan ja Venäjän väliseen turvallisuuspoliittiseen dialogiin. Luonteva kysymys kuuluukin, onko Suomen puolustuspoliittinen itsesensuuri näin ollen itseasiassa heikentänyt Suomen valtiollista turvallisuutta sekä asemaa eurooppalaisessa turvallisuusyhteisössä?

Huoli Suomen alistumisesta Yhdysvaltojen ulkopoliittisen johtajuuden alle edustaa malliesimerkiä kylmän sodan aikaisesta ajattelusta, jonka taustalla vaikuttaa myös sosialistisen ideologian mielikuvat Yhdysvalloista. Toisin kuin Varsovan Liitto, Transatlanttinen turvallisuusyhteisö kuitenkaan ei ole koskaan toiminut täysin yhden valtion ulkopoliittisen tahdon mukaan. Nato ei ole ollut, eikä ole tälläkään hetkellä, vastentahtoinen kumppani “Yhdyvaltain imperialistisissa hyökkäyssodissa”, kuten vasemmistolainen antimilitarismi on luonnehtinut mm. Afganistanin ja Irakin konflikteja, sekä Libyan interventiota. Näin ollen myös pelko siitä, että nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi mukaan toisen jäsenvaltion omaan sotaan on myös perusteeton, ellei kyse ole puolustussodasta.

Suomi tarvitsee oikeaa keskustelua Natosta. On todennäköistä, että ainoa tilaisuus tähän aukeaa juurikin hallitusneuvotteluissa, jossa asiasta tulisi käydä kunnollinen keskustelu siitä, mitä Suomen seuraavan hallituksen puolustuspoliittisen linjausten tulisi pitää sisällään.Suomalainen konsensuskulttuuri tarkoittanee sitä, että laajassa hallituskoalitiossa yleistä linjaa tuskin lähdetään haastamaan. Julkisen keskustelun tulee kuitenkin jatkua. Keskustelua tulisi käydä julkisesti ja laajalla rintamalla, ottamalla huomioon ne tekijät, jotka ovat oleellisia Suomelle. Keskeisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi miten Nato on muuttunut viimeisten vuosien aikana,  mikä rooli Natolla on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa toiminnassa, ja miten Nato-jäsenyys parantaa tai heikentää Suomen valtiollista turvallisuutta. Turhimmat kliseet unilateraalisesta suurvaltapolitiikasta, muiden hyökkäyssotien tukemisesta tai Islamistisen terrorismin leviämisestä Suomeen tulisi unohtaa. Oleellisin kysymys on parantaako vai heikentääkö Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys sen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa.