Tyynenmeren Vuosisata, Eurooppa ja Nato Revisited

UIkoministeri Erkki Tuomioja tapaamassa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenia 23.1.2012. Kuva: NATO

Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.