Sealand, Kosovo, Etelä-Ossetia.. Kirjoitus valtioista, kukista ja mehiläisistä

Maailman osittain tunnustetut valtiot. Wikipedia Commons.

Regulaatioon kyllästyneet libertaarit ovat viime vuosikymmeninä yrittäneet paeta valtion pakkovallan kynsistä perustamalla oman valtionsa milloin minnekin (Economist, 10.12.2011). Mielenkiintoisin viritelmä lienee Sealandin entisestä ilmatorjuntatykin alustasta koostuva ruhtinaskunta Yhdistyneen kuningaskunnan aluevesillä Pohjanmerellä, jonka toimintaa on viime aikoina rajoittanut 1996 tapahtunut traaginen tulipalo, joka tuhosi valtion sisätilat (Ars Technica). Vaikka libertaarien yritykset ovat ainakin tähän mennessä tuottaneet lähinnä viihdearvoa IR-nörteille, aasinsiltana päästään kuitenkin kansainvälisen politiikan tärkeään ja perin kiistanalaiseeen peruskysymykseen: miten uudet valtiot syntyvät?

Valtiot joko syntyvät itsestään tai ne luodaan

Rautalangasta vääntäen kansainvälisen oikeuden teoriassa on kaksi versiota tästä tapahtumasta: deklaratiivinen ja konstitutiivinen (kirjoitus nojaa vahvasti Martti Koskenniemen From Apology to Utopia: The Structure of International Legal Argument -teokseen). Deklaratiivisen teorian mukaan valtio yksinkertaisesti julistautuu itsenäiseksi. Valtio on konkreettinen fakta, joka syntyy, oman toimintansa seurauksena. Deklaratiivinen teoria oli erityisen kovassa huudossa ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun lukuisat entisen Venäjän ja Itävalta-Unkarin keisarikuntien aluskansallisuudet –Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin kansallinen itsemääräämisoikeus-retoriikan innoittamina– riensivät julistamaan itsenäisyytensä. Pariisissa rauhankonferenssiaan pitäneiden sodan voittaneiden suurvaltojen päämiehet hyväksyivät julistukset loppupeleissä suureksi osaksi fait accomplina; Yhdysvalloilla, Britannialla ja Ranskalla ei ollut haluja eikä resursseja käyttää voimaa Itä-Euroopassa, ja Itävalta-Unkarin keisarikunta oli jo käytännössä kaatunut. Uusista valtioista itäisimmät (Ukraina, ja Transkaukasian liittovaltio) saivat tosin pian kyseenalaisen kunnian liittyä vapaaehtoisesti uuteen Neuvostovaltioon. Hyvän esimerkin itsenäisyysjulistuksesta tarjoaa tuttu teksti:

–Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.–

Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen. Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena. Suomen kansa uskoo, että vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon. Ja Suomen kansa rohkenee samalla toivoa maailman muiden kansojen tunnustavan, että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana paraiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamiselle se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa.–

Konstitutiivisen teorian mukaan uuden valtion luominen riippuu taas täysin vanhojen valtioiden mielipiteistä: siitä että tunnustavatko he tulokasta osaksi valtioiden muodostamaa kansainvälistä herrakerhoa. Sillä ei ole väliä kuka de facto hallitsee kyseistä maanpalaa, vaan halukkaan entiteetin on täytettävä tietyt ulkoiset juridiset kriteerit, joiden tulkitsemisen kansainvälinen oikeus jättää täysin valtioille itselleen. Suurimman osan historiasta konstitutiivinen teoria on ollut kovemmassa huudossa. 1800-luvun alkupuolella suurvalloista koostunut ‘Euroopan konsertti’ hyväksyi Kreikan ja Belgian suvereenien valtioiden klubin uusiksi jäseniksi. Aikakauden tärkein jäsenyyskriteeri tuli mainittua Suomen itsenäisyysjulistuksessa: kuuluminen ‘maailman sivistyskansojen joukkoon’. Toisin sanoen vain eurooppalaiset valtiot kuuluivat kerhoon ja kansainvälisen oikeuden säännökset koskivat vain eurooppalaisten välisiä suhteita. ‘Barbaareiden’ oikeuksista ei tarvinnut samalla tavalla välittää, ja olihan eurooppalaisten ‘valkoisen miehen taakka’ levittää kristinuskoa ja edistystä ottamalla suoraan hallintaansa suurimman osan Afrikkaa ja Aasiaa 1800-loppupuolella.

Toisin sanoen –viitaten kukkiin ja mehiläisiin– kuten ihmislapsien kohdallakin, uuden valtion syntyminen on tapana selittää kahdella tavalla, passiivilla ja aktiivilla: valtiot joko syntyvät tai ne joko tehdään vanhojen valtioiden toimesta. Molemmilla teorioilla on varjopuolensa. Konstitutiivinen teoria mahdollistaa sen että kansainvälisessä yhteisössä on kahden portaan väkeä: ne joilla on jäsenkortti, ja toiset joilta se puuttuu. Eurooppalaiset pystyivät perustelemaan itsevaltaista toimintaansa ympäri maailmaa toteamalla että esimerkiksi Ottomaanien valtakunta, Kiina tai Thaimaa eivät olleet loppukädessä ‘oikeita valtioita’. Toisaalta puhtaan deklaratiivinen maanpalasen hallintaan perustuva teoria saattaa myös oikeuttaa täysin regressiivisen hallintomuodon. Kun Etelä-Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) rotusortohallinto julistautui itsenäiseksi vuonna 1965, uuden valtion tunnustivat vain sen apartheid-kaverit Etelä-Afrikka ja Portugali. Valtion ei koettu olevan legitiimi koska valtaosalla maan väestöstä puuttuivat kansalaisoikeudet kokonaan ja se ei siten toteuttanut YK:n peruskirjaan kirjattua kansallisen itsemääräämisoikeuden kriteeriä.

Vanhojen valtioiden hajoaminen ja maailmanpolitiikan arkipäivä

Mitä tekemistä tällä teoreettisella hassuttelulla sitten on nykytodellisuuden kanssa, tarkkaavainen lukija saattaa kysyä? Hyvinkin paljon. Maailmanpolitiikan arkipäivää ovat viime vuosina värittäneet Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoamisesta juontuvat etniset konfliktit (lista vain osittain tunnustetuista valtioista), joita suurvallat ovat käyttäneet oman ulkopolitiikkansa pelinappuloina. Myös pieni Suomi on joutunut päättämään kantansa Kosovon, Etelä-Ossetian ja Abhasian tapauksiin. Suomen ulkopolitiikan realistisen tradition jatkuvuus on ollut havaittavissa: toisaalta ollaan oltu samaa mieltä EU-maiden enemmistön (ja Yhdysvaltojen kanssa) ja tunnustettu Kosovo, mutta samanaikaisesti ollaan yritetty olla tekemättä asiasta ongelmaa Venäjä-erityissuhteelle. Mieleen palautuu Mauno Koiviston erittäin varovainen linja –josta tätä aikanaan kovasti arvosteltiin– Baltian maiden tunnustamisen suhteen Neuvostoliiton hajotessa.

Venäjän reaalipolitiikasta juontuva takinkäännös Etelä-Ossetian ja Abhasian suhteen vuoden 2008 syksyllä Georgian sodan jälkeen, on ollut perin ironinen ja aiheuttanut kestävyysvajeen maan kansainvälisoikeudellisen argumentaation pitkän aikavälin kestävyyteen ja uskottavuuteen. 1991 joulukuussa silloisten Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän johtajat käytännössä lakkauttivat Neuvostoliiton niin sanotuissa Belavezhan sopimuksissa, ja veivät siten Mikhail Gorbachovilta niin sanotusti maton (tai oikeastaan valtion) jalkojen alta.

Me, Valko-Venäjän tasavalta, Venäjän federaatio (Venäjän federalistinen sosialistinen neuvostotasavalta) ja Ukraina valtioina –jotka perustivat Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton allekirjoittamalla vuoden 1922 liittosopimuksen– arvioimme että Neuvostoliitto, kansainvälisen oikeuden subjektina ja geopoliittisena todellisuutena, lopettaa oman olemassaolonsa.

Itsenäisten valtioiden yhteisön –Neuvostoliiton seuraajavaltioiden löyhän yhteistyöelimen, joka on kuollut myöhemmin käytönnössä pystyyn– peruskirjan (sopimuksen venäjänkielinen teksti) artiklaan 5 kirjattiin erittäin vahva muotoilu valtioiden alueellisesta koskemattomuuden varjelemisesta:

Korkeat sopimusosapuolet tunnustavat ja kunnioittavat toistensa alueellista koskemattomuutta ja olemassaolevien rajojen koskemattomuutta yhteisön alueella. He takaavat rajojen avoimuuden, kansalaisten ja tiedon vapaan liikkuvuuden yhteisön sisällä. 

Erittäin vahva muotoilu kirjattiin tekstiin koska 1991 Venäjä pelkäsi hajoavansa itse –Tsetsenian ja Tatarstanin kaltaisten alueiden nationalismin kasvaessa– ja seuraajavaltioiden päämiehet yrittivät varmistaa oman valtansa ja välttää entisen Neuvostoliiton alueen suistumisen totaaliseen etnisten konfliktien värittämään kaaokseen (kuten oli jo tapahtunut Georgiassa ja Azerbaidzanissa ja osissa Venäjän Pohjois-Kaukasusta). Toisin sanoen, englantilaisen koulukunnan terminologiaa käyttäen, poliitikot laittoivat alueellisen järjestelmän vakauden ja säilymisen abstraktin kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteestä juontuvan oikeudenmukaisuuden edelle. Tunnustaessaan Etelä-Ossetian ja Abhasian 2008 Venäjä halusi tahallisesti epävakauttaa Georgiaa, ja estää siten maan länsisuuntauksen jatkumisen ja Nato-jäsenyyden mahdollisuuden. Kuitenkin epävakauttamalla Georgiaa ja toimimalla toisin kuin mitä maa on itse saarnannut IVY-peruskirjan päivistä lähtien erityisesti Kosovon tapauksessa, Venäjä on ironisesti saattanut avata Pandoran lippaan Kaukasuksella, joka vaikeuttaa entisestään sen horjuvaa otetta vuorijonon pohjoispuolella (Ulkopolitist 26.3.2012).

Come to papa, baby. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän johtajat Neuvostoliittoa lakkauttamassa. Wikipedia Commons.

Venäjä ja Syyrian kansannousu

Syksystä lähtien kansainvälinen huomio on enenevässä määrin siirtynyt kohti Syyriaa ja maan syventyvää kriisiä. Erilaisista diplomaattisista yrityksistä huolimatta väkivaltaisuuksille ei näy loppua ja mahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Syyriassa hupenevat kovaa tahtia. Kuitenkin YK:n turvallisuusneuvostossa vahvemman kansainvälisen toiminnan esteeksi on muodostunut Venäjä (ja Kiina, mutta Kiina piiloutuu Venäjän kannan taakse).

Selittämään Venäjän Syyria-kantaa on turvauduttu pitkälti perinteisiin viisauksiin: ensinnäkin, todetaan, että Venäjä on aina vastustanut henkeen ja vereen (muiden) interventioita; toiseksi, onhan Venäjällä ja Syyrialla pitkäaikainen liittolaisuus ja Venäjän investoinnit maassa ovat merkittäviä. Kummassakin tulkinnassa on totuuden jyviä, mutta näiden liiallinen korostaminen kuitenkin verhoaa Venäjän Syyria-politiikan muita tekijöitä ja merkittäviä epäselvyyksiä.

Dialogia, mutta vain tietyillä ehdoilla

Keskeinen pilari Venäjän Syyria-politiikkaa on ollut haluttomuus hylätä Assadin hallintoa. Regiiminmuutosvaatimusten sijaan Venäjä on painottanut reformia, jonka – perinteen mukaisesti – tulisi olla sisäisen dialogin seurausta. Tätä dialogia tulisi käydä regiimin ja rauhanomaisen opposition kanssa – poissulkien aseellisen vastarinnan. Saman logiikan mukaisesti Venäjä edellyttää, että aselepoa tulisi vaatia sekä Syyrian armeijalta että kapinallisilta. Venäjä edelleen kiistää tiettyjä olennaisia konfliktin aspekteja soveltamalla moraaliekvivalenssia kapinallisten ja hallinnon surmatöiden välillä.

Asettamalla hallinnon ja kapinalliset samalla viivalle Venäjä tietoisesti suosii Syyrian hallintoa ja tätä myötä tehokkaasti torpannut vaatimuksia Bashar al-Assadin eroamiseksi – joka on ollut jo kuukausia arabi- ja länsimaiden lähtökohtainen vaatimus tilanteen ratkaisemiseksi. Veto-oikeuden uhalla laadittu Kofi Annanin rauhanmissio heijastaa tätä. Jo valtuutuksensa vuoksi Annanin rauhansuunnitelma joutuu kannattamaan näitä Venäjän tavoitteita – jonka käytännön seurausta on vahvistaa Assadin hallintoa ja heikentää kapinallisten asemaa.

Ei liene yllättävää, että Venäjä ei ole osallistunut arabi- ja länsimaiden järjestämiin ”Syyrian ystävien” kokouksiin. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi Istanbulin kokousta siitä ettei sillä ole valtuuksia puhua kansainvälisen yhteisön puolesta ja korosti, että ainoa foorumi jolla on valtuuksia keskustella Syyrian tilanteesta on YK:n turvallisuusneuvosto. Syyrian kapinallisten aseistamisesta Lavrov jatkoi: ”on päivänselvää, että oppositio ei voi päihittää Syyrian armeijaa vaikka olisi loppuun asti aseistettu, ja aseistamisen tuloksena olisi vain vuosien kestoinen verilöyly.” Osuutensa Syyrian kapinallisten vastustamisessa voi olla epämiellyttävät yhtäläisyydet Venäjän omaan valtarakenteeseen ja terrorismihuoliin Kaukasuksella.

Sinäänsä kiinnostavaa on, että vaikka Venäjä on suojellut Assadin hallintoa, Venäjä on myös pyrkinyt korostamaan ettei ole suinkaan Assadien ystävä; pikemminkin Venäjän johto on perustellut kantaansa viitaten laajempaan Syyrian tilanteen tulkintaan ja etenkin siihen, että muut tähänastiset ehdotukset pikemminkin lietsovat kuin rauhoittavat konfliktia. Tätä tulkintaa Venäjän Syyria-politiikasta on, esimerkiksi, antanut Venäjän YK-lähettiläs  Vitaly Churkin.

Samaten on huomautettava, että Venäjällä ei ole juurikaan merkittäviä intressejä pelissä Syyriassa.  Vaikka Syyria lienee Venäjä parhaimpia ystäviä Lähi-idässä, Syyria ei ole Venäjän liittolainen; osapuolten suhde rakoili etenkin 2000-luvun alkupuolella ja pohjautuu pitkälti kätevyyteen enemmänkin kuin ideologiseen tai muuhun yhtenäisyyteen. Neuvostoaikoina Syyria oli (etelä-) Jemenin kaltainen liittolainen: auliisti vastaanotti aseita ja rahaa, mutta ei juurikaan kuunnellut Moskovan ohjeita eikä pystynyt maksamaan aseistaan (vuonna 2005, Venäjä antoi anteeksi lähes 10 miljardin dollarin velat). Paljon kohuttujen asekauppojen arvo on noin 1.5 miljardia dollaria – vertauksen vuoksi, Venäjän asekauppojen arvo Libyan kanssa oli yli 4 miljardia. Toisin kuin Iran joka on tarjonnut ”repressio-osaamusta” Damaskokselle, Venäjän myymät aseet soveltuvat parhaiten ulkoisen intervention ehkäisyyn – ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjäkoneita ja tutkajärjestelmiä. Venäjä ei ole sitoutunut Assadien hallinnon selviytymiseen peruuttamattomalla tasolla.

Onko Venäjä realistisempi?

Venäjän kantaa on kovin sanoin kritisoitu. Toinen näkemys on, kuten muutama asiantuntija on asian laittanut, on, että Venäjä omaa ”realistisen” näkemyksen Syyrian tilanteesta. Näin ei ole, sillä Venäjän ”realismi” on pikemminkin länsimaiden näkemysten negatiivi. Venäjällä ei ole ollut sen suurempaa Lähi-idän politiikkaa ja kuten muut kansainväliset toimijat se on  suhtautunut sekavasti arabikevään muutoksiin. Omien intressien puutteessa, suhtautuminen Lähi-itään on pitkälti määräytynyt lännen kautta. Libyan tapauksessa Venäjällä oli vaa’ankieliasema YK-valtuutuksen läpimenemisessä; päätös olla vetoamatta oli kiistanalainen. Nyt Syyrian tilanteessa Venäjä nauttii vastaavasta asemasta ja on ominut kovemman linjan interventiota vastaan.

Innokkuus laittaa kapuloita lännen rattaisiin heijastuu erilaisissa salaliittoteoria-painotteisissa analyyseissä jotka kiistävät kansannousun agenttiuden. Esimerkiksi entinen pääministeri Primakov huomautti, että Libyassa ja Syyriassa ”oli alusta asti käynnissä aseellinen kapina hallitsijoita vastaan…He jotka varustivat aseet ja kehottivat niiden käyttöön tulevat eittämättä selväksi ajan kulun myötä”. Korostamalla kapinallisryhmien roolia väkivaltaisuuksissa Venäjä on implisiittisesti toistanut Syyrian regimiin tulkintaa tilanteesta. Diplomaattisella tasolla, Venäjä ei ole paljon näin tehnyt – vedoten mielummin ”tasapainon” tärkeyteen – mutta Venäjän valtion omistama/ohjeistama media on suorasti kierrättänyt  Syyrian regiimin argumentteja. Hyvin pienimuotoisella ja hyvin epätieteellisella katsauksella valtio-rahotteiseen ja ulkomaille suunnattuun Russia Today:n uutisointiin Syyriasta ilmenee mitä kiinnostavimpia ”totuuksia”.

Esimerkiksi paljastuu, että Vapaan Syyrian armeija on ollut Naton ”rahoittama alusta asti” kuten myös länsivaltojen aseistama. Kuitenkaan ulkopuoliset toimijat eivät luota riittävästi paikallisiin, sillä on uutisoitu ulkomaalaisten joukkojen sotivan Syyriassa (ranskalaiset upseerit olivat sen verran kömpelöitä, että heidät pidätettiin Syyriassa). Al-Qaeda sotii lännen kanssa ja toki on muistettava, että ”lännen petrodollarit” ovat ostaneet Arabiliiton. Oikeastaan, koko Syyrian tilanne on CIA:n, MI6, ja Mossadin tiedustelupalveluiden luoma sotku.

On sanomatta selvää, ettei interventio olisi helppoa tai toisi nopeaa ratkaisua Syyrian kriisiin. Intervention ongelmista huolimatta, Venäjä ei suinkaan omaa realistisempaa näkemystä Assadin hallinnon selviytymismahdollisuuksista. Ulkoisesta avusta huolimatta on epäselvää voiko Assadin hallinto lahdata riittävästi kansalaisiaan pysyäkseen vallassa, ja on päivänselvää, että vaikka se onnistuisikin siinä niin regiimin legitimiteetti on pysyvästi mennyttä.  Jäljellä olisi ontto repressiokoneisto, joka on täysin riippuvainen ulkoisesta tuesta – tuskin kestävä tai rauhanomainen ratkaisu. Ironista kyllä samanlaista toiveajattelua Assadien hallinnon selviytymisestä ilmenee myös Hizbollahin ja Iranin keskuudessa, pääosin siksi koska eivät halua ajatella muita vaihtoehtoja.

Onko muutosta nähtävissä?

Toivoa kuitenkin on, että Venäjä luopuu obstruktionismistään. Annanin suunnitelman asettama ukaasi umpeutuu tänään eikä ole tuonut loppua väkivaltaisuuksille.  Epäonnistumisen seurauksena Venäjälle poliittiset kustannukset Assadin kannattamisesta nousevat. Ulkopoliittisesti Venäjä on jo maksimoinut hyödyn Syyriasta: veton keinoin Moskovasta on tullut keskeinen toimija Syyrian kriisissä, jonka kantaa on pakko kuunnella. Annanin suunnitelmat puutteet johtuvat suoraan Kremlin vaatimista muutoksista – ja vaikka Venäjä painostaisikin Damaskosta seuraamaan ohjeita niin Venäjä kyky vaikuttaa Assadin hallinnon laskelmiin on pientä. Se missä Venäjällä on valtaa, on kansainvälisen yhteisön estämisen lopettamisessa.  Venäjä on tietoinen tilanteensa rajoitteistaan: Venäjä ei voi estää sotilaallista interventiota à la Kosovo, mutta voi olla antamatta sille turvallisuusneuvoston siunausta. Venäjä voi jarruttaa ja tätä kautta antaa aikaa Assadin regiimille – mutta jossain vaiheessa Venäjäkin on valmis hylkäämään uppoavan laivan. Kansainväliselle yhteisölle kesti vuosia puuttua Balkanin surmiin. Toivottavasti näin kauan ei tarvitse odottaa Syyrian tapauksessa.

Öljyn kirous

Venäjän presidentinvaalien jälkeen ovat maan talous ja tulevan presidentin vaalilupaukset olleet tapetilla mm. luottoluokitusyhtiö Fitchin toimesta. Huolenaiheena on ollut paitsi mittavien vaalilupausten hinta, myös Venäjän talouden liiallinen painottuminen energiavientiin yhtäältä taloudellisen volatiliteetin ja toisaalta rakenteellista uudistukselta välttymisen kannalta. Tuorein tilastotieto vahvistaa huolen. Kuten alla näemme, on vuoden 2010 vientitilastojen valossa ilmiselvää, että energiavienti, etenkin öljyn ja maakaasun muodossa, todellakin muodostaa leijonan osan maan viennistä lähes seitsemänkymmenen prosentin osuudellaan. Oljyn merkityksestä kertoo myös mielenkiintoinen, muttei odottamaton, tilastohavainto vaihtotaseen ja öljyn hinnan vahvasta korrelaatiosta.

Historiallisesti tilanne ei ole uusi siinä mielessä, että energiavienti on ollut kansantalouden kannalta merkittävää jo entiselle Neuvostoliitolle, jonka kohdalla 70-luvun öljyn hinnan nousu mahdollisti välttämättömien talousuudistusten siirtämisen hamaan tulevaisuuteen. Onko siis kyse eräänlaisesta historian toistosta, josta mieleen saattaa tulla paitsi Neuvostoliitto myös rentierismin oletetut mallimaat kuten Kuwait tai Saudi-Arabia? Tässä yhteydessä on hyvä suorittaa pikainen rentierismin merkityksestä yhteiskuntatieteellisenä terminä.

Lähde: IMF

Rentierismiä vai Hollannin tauti?

Kenties tunnetuin määritelmä rentierismistä on egyptiläisen ekonomistin, hiljattain valtiovarainministerin virasta eronneen Hazem Beblawin pohjautuva määritelmä, jonka pohjana ovat, nimeä myöten, Adam Smithin ja David Ricardon opit. Beblawin mukaan rentieerivaltion ytimessä on  maantieteelliseen sijaintiin ja luonnonvaroihin perustuva valtiolähtöinen talous. Puhtaimmillaan kyseessä on eräänlainen palkitsemisjärjestelmä, missä varsinaista lisäarvoa tuottavia yksilöitä (esim. öljynporaukseen erikoistuneita insinöörejä) on verrattain varsin vähän suhteessa resurssien jakajiin ja käyttäjiin. Yhteiskunta jakautuu tässä mallissa erinäisiin kerroksiin, joista jokainen kykynsä mukaan yrittävää saada mahdollisimman suuren palan luonnon suomasta resurssin vauraudesta. Tämän prosessin sivutuotteena työn ja palkkion välinen suhde katkeaa. Näin ollen Beblawin mukaan esimerkiksi Saudi-Arabian kansalainen, joka vielä taannoin pääsi nauttimaan valtion takaamasta työpaikasta, passivoituu poliittisesti – eihän kellään, joka saa valtion takaaman täysihoidon maksamatta veroja voi olla valitettavaa. “Ei veroja ilman edustusta” muuntuu “ei veroja, ei edustusta” –muotoon, Beblawi toteaa.

Jopa Lähi-Idän öljyvaltioiden – beblawilaisittain rentieerivaltioita, par excellence - kontekstissa voidaan puhua tästä “klassisesta” rentierismistä yksinkertaistavana, sillä esimerkiksi juuri Saudi-Arabiassa* ei voida puhua täysin poliittisesti passivoituneista ja poliittisen äänensä “myyneistä” kansalaisista. Vaikka osa rentieerivaltion piirteistä toki toteutuu Venäjän kohdalla, ovat viimeistään maan viimeaikaiset vaaliprotestit merkki siitä, ettei venäläisiä äänestäjiä voi kutsua poliittisesti passiivisiksi pahalla tahdollakaan.

Koska rentieerivaltion piirteet toteutuvat pitkälti lähinnä maan makroekonomisella tasolla, onkin  hedelmällisempää puhua Venäjästä nk. Hollannin taudin mahdollisena uhrina. Termi kuvaa tilannetta, jossa maan energiasektori kasvaa muiden talouden sektoreiden kustannuksella. On kenties omituista miettiä Venäjää öljyvarantonsa uhrina vielä, mutta liiallisessa tuotannollisessa öljyriippuvuudessa pysyminen aiheuttaa todellisia riskejä kansantaloudelle. 

Talousuudistusten välttämättömyys 

Viime kädessä Venäjän talouden luokittelu rentieristiseksi tai epärentieristiseksi on lähinnä akateemista, ainakin talouden näkökulmasta. Päivän Financial Timesin mukaan edessä ovat synkät taloudelliset näkymät, sillä maan vaihtotase näyttäisi kääntyvän negatiiviseksi noin 3-4 vuoden päästä. Viimeisen yhdentoista vuoden aikana on öljyn hinta nelinkertaistunut, mikä on heijastunut valtiollisen budjetin alituissa kasvussa ja kolminkertaistuneissa reaalipalkoissa. Öljyn hinnan tulisi kaksinkertaistua, jotta meno voisi jatkua nykyisellään. Hinnannousun sivutuotteena syntyisi globaali lama, jolla olisi vaikutuksena myös Venäjän talouteen – yhtälö on toisin sanoen mahdoton. Jäljelle jää kolme vaihtoehtoa – lainamarkkinoiden käyttäminen, ruplan devalvointi ja/tai valtiollisen budjetin leikkaaminen – joista vain yksi, budjetin (vähittäinen) pienentäminen, on talouden näkökulmasta kestävämpi, pidemmän aikavälin ratkaisu. Tässä yhteydessä on myös huomioitava, että juuri öljyn hinnan nousu on pitänyt maan budjetin ylijäämäisenä talouskriisin pahimman vuoden (2008-9) jälkeen.

Vuosia paitsi länsimaisten taloustutkimuslaitosten (mm. OECD:n Venäjä-raportti viime syksyltä) myös Venäjän ylimmän poliittisen johdon peräänkuuluttamat talousuudistukset näyttävät nyt todennäköisimmiltä kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvulla. Koska kuitenkaan Venäjän tai Neuvostoliiton lähihistoria ei tarjoa esimerkkiä onnistuneista talousuudistuksista – päinvastoin – ja koska Venäjän nykyhallinnon todellisen kannatuksen takana on öljyn siivettämän talouskasvun sivutuotteena kasvaneista eläkkeistä nauttivia äänestäjiä, on kuitenkin erittäin todennäköistä, että uhkaavasta taloustilanteesta huolimatta ei uudistuksia nähdä vielä vähään aikaan, jos silloinkaan.

* Ensi kirjoituksessa lisää Saudi-Arabian taloudesta ja rentierismistä.

Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi

Blogissamme on viime viikkoina käsitelty niin lukijoiden kuin ulkopolitistienkin toimesta humanitaarista interventionismia, erityisesti Syyrian kontekstissa, mutta myös yleisemmin. Vaikka humanitaarinen interventionismi onkin ongelmallinen käsitteellisesti ja strategisesti, sillä on kuitenkin tarkoituksensa, eikä sen rooli kansainvälisessä politiikassa ole vailla meriittejä.

Tarkan laillisen määritelmän puuttuessa, humanitaarista interventiota voidaan yleisesti luonnehtia sotilaallisen voiman käyttämiseksi toista valtiota (regiimiä) kohtaan sen suorittamien ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi. Tämän ympärille rakentunut humanitäärisen interventionismin idea joka, kuten Taivaanrannamaihari argumentoi, korostaa suojeluvastuun periaatetta: ”mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.” Täysin kiistaton käsite ei kuitenkaan ole. Humanitäärisen interventionismi on aiheuttanut, jos ei ymmärrettävää niin ennakoitavissa olevaa vastustusta mm. Kiinan ja Venäjän regiimeissä, niiden korostaessa valtion koskemattomuutta ja humanitäärisen interventionismin vastaista puuttumattomuusperiaatteen normia.

Venäjän ja Kiinan asennoitumista voidaan tutkia realististen linssien läpi katsoen: molemmat regiimit pelkäävät itse joutuvansa tulevaisuudessa ulkopuolisen sekaantumisen uhreiksi (varsinkin ottaen huomioon sen, että humanitaarisen interventionismin casus belli keskittyy ihmisoikeusloukkauksiin, ja selvää kriteeristöä intervention oikeuttavaan tilanteeseen ei ole), mikäli kyseinen normi vahvistuu koskemattomuus- ja puuttumattomuusperiaatteisiin nähden.

Tämä selittää, miksi Kiina ja Venäjä vastustavat humanitaarista interventionismia. Niille kyseinen vastustus on sidoksissa valtion intresseihin ja ennen kaikkea turvallisuuteen. Sekään tuskin auttaa humanitaaristen interventioiden edistämistä, että Afghanistanin ja Irakin interventiot eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Molemmissa maissa on myös varsin ongelmallinen tapa kritisoida humanitaarista interventionismia ”humanitaarisena imperialismina” – tämä ongelma vainoaa myös länsimaista ja suomalaista vasemmistoa. Imperialismin ja interventionismin käsitteiden rinnastaminen toisiinsa on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista. Siinä missä imperialismi pyrkii lisäämään sitä harjoittavan valtion suoraa poliittista kontrollia tai vaikutusvaltaa väkivaltaisesti, humanitaarisen interventionismin pyrkimyksenä on aseellisen intervention kautta lopettaa ihmisoikeuksia systemaattisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti loukkaavien valtioiden toiminta.

Humanitaarinen interventionismi on ideana positiivinen Suomen kaltaiselle länsimaiselle liberaalille, ihmisoikeuksia kunnioittavalle pikkuvaltiolle. Se pyrkii luomaan kansainvälistä normia, jonka tarkoituksena on saada autoritaariset valtiot noudattamaan ihmisoikeuksia, vakauttaen kansainvälistä järjestelmää ja edistäen turvallisuutta. Taivaanrannanmaiharia mukaillen, mikäli kansainvälisellä yhteisöllä on tarvittavat keinot puuttua käynnissä olevaan kansanmurhaan tai ehkäistä sen aloittaminen, sillä on moraalinen velvoite intervention suorittamiseksi, myös silloin kun YK:n mandaattia ei ole saatavilla, ja parhaimmillaan se myös edistää kansallisia intressejä vakauttamalla konfliktista kärsiviä alueita.

Näin ollen kysymys siitä, miksi Syyriasta käyty keskustelu Suomessa on äärimmäisen interventiovastaista (kuten oli myös Libyan yhteydessä) onkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Erkki Tuomioja kommentoi Helmikuun lopussa, ettei sotilaallista ratkaisua missään tapauksessa olla hakemassa. Tuomiojan kanta heijasti mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteerin Eekku Aromaan esittämää ”pasifistista utopismia”: ”lähtökohtana on, että väkivaltaisuudet saadaan loppumaan välittömästi ja saadaan aikaan tulitauko, jotta humanitaarista apua päästään toimittamaan.” Niin Tuomioja kuin Aromaakaan eivät ole kommentoineet, miten ”lähtökohdasta” päästäisi haluttuun lopputulokseen.

Samaa kantaa on edustanut myös Suomen Lähi-idän Instituutin johtaja Ari Kerkkäinen: “Ainoa käsitettävissä oleva ulospääsyreitti on väkivaltakierteen päättäminen, joka käynnistyisi alueellisista tai paikallisista tulitauoista ja laajenisi käsittämään koko maan.” Niin Tuomioja kuin Kerkkäinenkin painottavat Venäjän painostamista. Kuinka Venäjä saataisiin ”historian väärältä puolelta”, kuten Tuomioja luonnehti, painostamaan Syyriaa, jää epäselväksi. Venäjän signaalit sen sijaan ovat olleet varsin selvät. Sillä ei ole aikomusta lopettaa asekauppaa Assadin regiimin kanssa eikä se aio muuttaa kantaansa, mutta se ei myöskään puolusta Syyriaa aseellista interventiota vastaan.

Poliittinen ratkaisu, niin ideaalinen kuin se Syyrian tapauksessa olisikin, näyttää lähes mahdottomalta tällä hetkellä. Eri mieltä asiasta tuntuu olevan Kofi Annan, joka kävi Syyriassa neuvottelemassa viime viikolla. Annan mainitsi olevansa optimistinen poliittisen ratkaisun suhteen: ”It’s going to be difficult, but we have hope.” Annanin optimistisuus on arvostettavaa, mutta ei realistista. Kuten New York Times artikkelissaan luonnehtii, Assadin regiimillä ei tällä hetkellä ole mielenkiintoa poliittisen ratkaisun suhteen, eikä Syyrian regiimin – tai opposition – väkivallan käytölle näy loppua. Sillä välin poliittisen neuvotteluiden priorisoiminen on heikentänyt sotilaallisen intervention todennäköisyyttä, joka on mahdollistanut rajoittamattoman väkivallankäytön Syyrian oppositioryhmiä kohtaan, jotka eivät ilman ulkopuolista apua pysty haastamaan Assadin asevoimia.

Kun poliittinen ratkaisu näyttää epätodennäköiseltä, kysymys kuuluukin, tulisiko kansainvälisen yhteisön jatkaa poliittisen ratkaisun hakemista kaikesta huolimatta, vai hakea vaihtoehtoista ratkaisua sotilaallisen intervention kautta? Kysymys ei ole helppo, eikä vastaus siihen voi olla yksioikoinen. Humanitäärinen interventio voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin – Syyrian geopoliittisen sijainnin huomioon ottaen kyseessä on merkittävä riski – ja se monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Toisaalta, poliittisen ratkaisun pitäminen ainoana vaihtoehtona puolestaan vapauttaa Assadin regiimin toteuttamaan väkivaltaista strategiaansa, jonka todelliset seuraukset avautunevat kansainväliselle yhteisölle vasta konfliktin päättymisen jälkeen.

Syyrian tilanteen kannalta olisi hyödyllistä todeta kaksi faktaa: Ensinnäkin, Syyrian konflikti ei ole enää puhtaasti sisäinen, vaan Syyria on nähnyt jo useita ulkopuolisia interventioita. Venäjä jatkaa Assadin aseistamista, Iranin tuki regiimille jatkuu, ja oppositioryhmät hakevat sekä saavat aseistusta muilta alueellisilta valtioilta. Poliittisen ratkaisun hakeminen ei siis tarkoita sitä, että konflikti rajautuisi maagisesti pelkästään Syyrian sisäiseksi.  Kysymys kuuluukin, voiko humanitaarisen interventionismin nimissä tehty sotilaallinen operaatio parantaa tilannetta, tai ehkäistä vastaavia tapauksia tulevaisuudessa?

Toisena faktana onkin hyvä tunnustaa, että poliittisen ratkaisun hakeminen – erityisesti tilanteessa, jossa sen saavuttaminen näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä – sotilaallisen ratkaisun kustannuksella ei ole yleisesti eikä Syyrian tapauksessa automaattisesti moraalisesti parempi ratkaisu kuin humanitaarinen interventio. Päin vastoin, Syyrian tilanteessa missä siviileihin kohdistuva väkivalta kiihtyy, se voidaan nähdä myös selänkääntämisenä siviilien kärsimyksille ja suojeluvastuulle. Poliittisen ratkaisun priorisointi – mikä nojaa pelottavasti Venäjän hyväntahtoisuuteen sen intressien kustannuksella – mahdollistaa Assadin regiimin väkivaltaisuudet. Vielä tärkeämpää on huomata, että mitä kauemmas kansainvälisen intervention mahdollisuus on lipunut, sitä intensiivisemmäksi Assadin kampanja on muuttunut.

Aromaan, Tuomiojan ja jossain määrin myös Kerkkäisen peräänkuuluttamat poliittiset ratkaisut sopivat ideaalitilanteisiin, mutta harvoin toteutuvat käytännössä, mikäli konfliktin osapuolet eivät ilmaise haluaan väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että konflikti loppuu vasta kun yksi osapuolista – tai osapuolien välinen liittouma – pääsee väkivallan kautta haluttuun loppuratkaisuun. Se vaatii kuitenkin pitkän ja verisen aseellisen konfliktin. Mitä tahansa moraalisia argumentteja humanitaarista interventiota vastaan voidaan tehdä, potentiaalisten siviiliuhrien pelkääminen samalla kuin oikeiden siviiliuhrien määrä nousee, on kyseenalaista toimintaa vailla moraalista paremmuutta.  Tästä seuraa kysymys, onko Venäjän ja Kiinan kannan osittain jakava Suomikin nyt historian väärällä puolella?

Ulkopolitiikan to do -lista: Niinistön 10 haastetta

Sunnuntaina 12.2.2012, julkaistiin Aamulehdessä The Ulkopolitistin avoin kirje tulevalle presidentille, Sauli Niinistölle. Kirjeessä annettiin Niinistölle ehdotuksia ulkopoliittisen urakan suuntaviivoiksi. Artikkelin kylkeen Aamulehti oli toivonut “top-10 työlistaa uudelle valtionpäämiehelle”, jossa olisi kymmenen tärkeintä ulkopolitiikan osa-aluetta. Otsikkotasolla Top 10 -listassa on kuitenkin mahdotonta käsitellä tyhjentevästi, miksi nämä aiheet valikoitiin saati mihin otsikolla edes  viitataan.  Keskustelun avaamiseksi Ulkopolitist  laajentaa näkemyksiään siitä, mitä ulkopoliittisia haasteita Suomi kohtaa lähitulevaisuudessa ja mihin suuntaan Suomen ulkopolitiikan tulisi kehittyä.

1. Parempi ulkopoliittinen keskustelu

Toimiakseen, demokratia vaatii valistunutta kansalaiskeskustelua, eikä ulko- ja turvallisuuspolitiikka ole poikkeus. The Ulkopolitist on kirjoittanut Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja keskustelukulttuurista aikaisemminkin. Julkinen keskustelu Suomessa, sikäli kun sellaista voidaan todeta edes olevan, muodostuu parhaimmillaan jo valmiiksi kaivettujen ideologisten ja puoluepoliittisten poteroiden kautta. Surullisinta ulkopoliittisessa diskurssissa on kuitenkin sen  jo vuosikymmeniä noudattama paikallinen historisismi, jossa asioita ja kantoja perustellaan lähestulkoon ainoastaan sillä, että ne ovat olleet olemassa ennenkin. Olisikin jo korkea aika, että ulkopoliittisten linjojen ja päätöksien pohjalta tapahtuvaan julkiseen keskusteluun saataisiin faktat ja rationaalinen argumentaatio mukaan.

Perustuslakimuutoksien seurauksena presidentin rooli ei ole enää toimia ulkopolitiikan ja ulkosuhteiden mikromanageerajana, vaan pikemminkin Suomen ulkopolitiikan suurien parametrien asettajana: mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, mitä viestiä Suomi kuuluttaa maailmalle ja mitkä maat koemme vertaisryhmäksemme.   On maan edun mukaista jos nämä parametrit ovat hyvin perusteltuja, johdonmukaisia, ja ennen kaikkea avoimia; tämän toteuttamiseksi tarvitaan aktiivista keskustelua, eikä konsensushenkeä.  Puoluepolitiikasta irroitettuna, presidentti on avainasemassa edistämään tätä tarpeellista keskustelua ja samalla varmistamaan, ettei se jää vain käytävillä käytäväksi.

2. YK-turvallisuusneuvostokampanja

Paikka YK:n turvallisuusneuvostossa on kiistatta Suomen tärkein yksittäinen ulkopoliittinen projekti tällä hetkellä. Pienelle maalle jäsenyys on harvinaista herkkua: Suomi on ollut vain kaksi kertaa turvallisuusneuvoston jäsen (1969-1970, 1989-1990), eikä varmaan pyrkine uudestaan ennen kuin vasta 2030-luvulla.  Jäsenyyden aikana Suomen vaikutus kansainvälisissä suhteissa  korostuu moninkertaisesti, joka tarjoaa Suomelle ainutlaatuisen tilaisuuden muokata maailman kansainvälispoliittista debattia. Lokakuussa 2012 huipentuva kampanja on  loppumetreillä, mutta mikään ei ole varmaa. Johtuen salaisesta äänestystavasta, kirjalliset lupaukset ovat vain suuntaa-antavia. Nyt vaaditaankin aktiivista kampanjointia, valtiomiestason osallistumista ja oma-aloitteista lobbausta.

Mikäli Suomi valitaan turvallisuusneuvostoon lokakuussa, on oltava valmiita toimimaan vastuullisena ja aktiivisena jäsenenä.  Sinne ei kannata hakea ollakseen hiljaa. Jäsenenä Suomi voi asettaa pienen (mutta tärkeän) osan neuvoston agendasta, mutta tärkein osuus on kriisitilanteihin reagoidessa jolloin Suomen maltillinen ja viisas kanta voi painaa hyvinkin paljon.

3. & 4. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suunta

Tällä hetkellä Suomen puolustusvoimat ovat merkittävien haasteiden edessä. Puolustusvoimauudistus alentaa ainakin hetkellisesti maamme kykyä ylläpitää nykyistä maanpuolustuskykyä: vuoteen 2015 mennessä  reservin koko pienenee merkittävästi, ja puolustusvoimien budjetista tullaan leikkaamaan n. 825m€. Maalle, jonka puolustusvoimien budjetti on vain n. 2,7 miljardia euroa, leikkaustarve on merkittävä. Myös tulevaisuudessa maanpuolustukseen käytettävissä olevat resurssit tulevat suhteellisesti vähenemään, ja entistä suurempi osa rajallisista resursseista joudutaan käyttämään tulevaisuudessa materiaalihankintoihin (materiaalihankintojen hintataso nousee arviolta 5-8% vuosittain).

Tämä tarkoittaa, että toistaiseksi sotilaallisesti liittoutumaton Suomi joutunee nojaamaan kansainväliseen yhteistyöhön myös puolustuksen  osalta. Suomen turvallisuuspolitiikka tulee olemaan pienoisessa suvantovaiheessa seuraavaan selontekoon asti, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna, mutta on silti selvää, että kansainvälisen yhteistyön merkitys Suomen turvallisuudelle tulee nousemaan. Nyt olisi hyvä aika avata keskustelua siitä, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä tulee olemaan Suomen maanpuolustukselle: kenen kanssa yhteistyötä halutaan ja voidaan tehdä, miten, ja millä osa-alueilla.

5. Ihmisoikeuksien ja talouspolitiikan sovittaminen

Leijonan osa suomalaisten kauppataloudellisten etujen valvonnasta tapahtuu Euroopan unionin sisällä. Eurooppalainen sisämarkkina-alue on ollut eurooppalaisen integraation tärkein tukipilari, ja erityisesti viennistä riippuvaisen – ja kauppataseen alijäämästä kärsivän –  valtion kannalta on selvää, että sitä tulee kehittää entisestään, esimerkiksi vapauttamalla palveluiden ostamista rajojen yli. Eurooppa ei saa linnoittautua korkeiden tullimuurien taakse ja valtiontuista yrityksille pitää asteittain luopua. Tämä on sekä eurooppalaisten kuluttajien että kehitysmaiden tuottajien etu; räikeimpänä esimerkkinä yhteinen maatalouspolitiikka, joka surkeuttaa kehitysmaiden viljelijöiden asemaa. EU on kuitenkin vain osa kokonaiskuvasta. Niin kauan kun kansallisvaltiot asettavat tullimuureja, suomalaiset yritykset tarvitsevat lobbaustukea. Suomen edustustojen paikalliset kontaktit ja kauppadelegaatiot luovat uusia mahdollisuuksia viennille. Erityisen tärkeää on avata suhteita nouseviin talousmahteihin – tästä hyvänä esimerkkinä ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin äskettäinen vierailu Brasiliaan.

Ihmisoikeuksia ja talouspolitiikkaa ei tule nähdä vastakkaisina tavoitteina. Talouden vapauden ja ihmisoikeuksien toteutumisen välillä on vahva korrelaatio. Suomalaisilta yrityksiltä tulee edellyttää korkeita standardeja kehitysmaissa jo pelkästään siitä itsekkäästä syystä että kerran rakennettua brändiä tulee vaalia. Ihmisoikeuksien edistäminen ja talouspolitiikka ovat olleet ja tulevat vastaisuudessakin olemaan tasapainottelua, jossa ei aina löydy oikeita ratkaisuja. Ihmisoikeuksien korostaminen ja periaatteista kiinnipitäminen voi usein olla parempaa ja kestävämpää kehitysapua kuin varsinaisen rahan antaminen. Kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautalan aloitteesta tehty päätös lopettaa suora rahan antaminen Nicaraguan itsevaltaiselle ihmisoikeuksia rikkovalla hallinnolle on pitkään odotettu askel kohti suoraselkäisempää politiikkaa (Yle uutiset, 16.2.2012).

6. Suhteet suurvaltoihin – Venäjä, Yhdysvallat, Kiina

Suurvaltapolitiikka tekee paluun moninapaiseen maailmaan siirryttäessä. Näin ollen suhteet suurvaltoihin ovat tärkeässä roolissa Suomen kaltaisen pikkuvaltion ulkopolitiikassa. Tärkeimmät suurvallat Suomen kannalta ovat Venäjä, Yhdysvallat sekä kasvavissa määrin Kiina.

Vaikka Halonen hoitikin pääasiassa suhteet Venäjään hyvin, fakta on että Suomen ja Venäjän välinen “erityinen suhde” on mennyttä, ja Suomen tulee löytää uusia keinoja saadakseen äänensä kuuluviin. Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista, ja hetkenä jolloin Suomen vienti on heikossa kunnossa, Venäjä-suhteen taloudellinen tärkeys korostuu. Yhtälailla on kuitenkin tärkeä muistaa, että koska Venäjä ei kuulu Euroopan mantereen turvallisuutta hallinnoiviin poliittisiin instituutioihin – EU ja Nato – Suomen etujen mukaista toimintaa on pyrkiä parantamaan Venäjän suhdetta sekä integraatiota molempiin organisaatioihin – erityisesti kauppa- ja turvallisuuspolitiikan saralla, kuitenkin unohtamatta omaa turvallisuuttaan.

Parantamista sen sijaan löytyy suhteista Washingtoniin, sillä Halosen aikakaudella suhteet eivät ole olleet erityisen hyvät. Suhde Yhdysvaltoihin on Suomen kannalta kuitenkin tärkeä, sillä maa on EU:lle tärkeä taloudellinen yhteistyökumppani, sekä Euroopan turvallisuuden takaaja. Kuten Hiski Haukkala toteaa kirjassaan Suomen Muuttuvat Koordinaatit, on Suomen etujen mukaista, että Yhdysvallat säilyy myös eurooppalaisena suurvaltana, sillä se vakauttaa Eurooppaa. Suomen tulisi omalta osaltaan pyrkiä sitouttamaan Yhdysvaltoja Eurooppaan parhaansa mukaan.

Kiinan-politiikka asettaa Suomen moraalisten haasteiden eteen. Globaaliksi talousmahdiksi noussut Kiina on potentiaalisesti erittäin tärkeä kauppakumppani, mutta Suomen täytyy löytää sopiva tasapaino kaupallisten sekä ihmisoikeuskysymysten välillä. Yhtäältä Suomen ei kannata aggressiivisesti vaatia Kiinaa käyttäytymään sisäpoliittisesti länsimaisten arvojen mukaisesti, mutta toisaalta Suomen ei tule myöskään unohtaa, että Kiinassa on merkittäviä epäkohtia, joiden poistamiseksi kansainvälisen yhteisön tulisi toimia. Näitä kysymyksiä tulisi kuitenkin pohtia muistamalla, että pakottamalla Kiinan tilanne ei kuitenkaan muutu, ja tiukan Kiinan-politiikan heijastumista Suomen kauppapoliittisiin intresseihin tulisi välttää.

7. Kehitysyhteistyö

Suomi on vahvasti omistautunut kehitysyhteistyöhön, ja korostaa sen tärkeyttä kansainvälisessä kontekstissa.  Nykyisestä taloudellisesta ahdingosta huolimatta, Suomi ei aio leikata kehitysyhteistyöhön varattuja rahoja.  Juuri tästä syystä on entistä tärkeämpää, että ne varat käytetään hyvin.

Viime viikolla Suomi hyväksyi uuden kehityspoliittisen ohjelman, joka asettaa kehy-politiikan suuntaviivat.  Kehityskysymykset saavat varsin hyvää ja ansaittua huomiota, mutta poliittisten kysymyksen huomiointi on jäänyt vähemmälle. Esimerkiksi puhuttaessa ihmisoikeuksista, sosiaali-taloudellisaspektejen lisäksi on selviä poliittisia ongelmia, myös niissä maissa joihin Suomi on pitkäaikaisesti sitoutunut (Afganistan, palestiinalaishallinto ja etelä-Sudan). Julkisesti Suomen pyrkimyksena on kehitysyhteistyön kokonaisvaltaistaminen osaksi kestävän rauhan rakentamisen pakettia – tämä kokonaisvaltaisuus samalla edellyttää Suomelta selviä poliittisia kannanottoja demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan puolesta kehitystyökumppaneissaan.

8. Kestävä kehitys ja ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos on Kööpenhaminan flopin jälkeen pitkälti kadonnut kansainvälisestä keskustelusta. Odotukset COP-16 ja COP-17 kokouksia Cancunissa ja Durbanissa kohtaan olivat lähes olemattomia. Euroopan talouskriisin syövereissä maaginen kahden celsiusasteen tavoite alkaa olla unohdettu, vaikka ilmastonmuutos uhkana ei ole hävinnyt mihinkään.  Yksin Suomi ei pysty nostamaan ilmastonmuutosta kansainväliselle asialistalle tai sumplimaan kansainvälistä ilmastosopimusta, mutta kenties sen ei tarvitsekaan. Kansainvälisen ympäristöpolitiikan asiantuntija, tohtori Robert Falkner esimerkiksi on ehdottanut, että nyt, kattavien ilmastosopimusten epäonnistuttua, tulisi valtioiden keskittyä asteittaisiin ilmastosopimuksiin. Suomi voisi omalta osaltaan olla rakentamassa esimerkiksi alueellista tai temaattista ilmastosopimusta, kenties pohjoismaiden kesken tai vaikkapa teknologiaan liittyen. Tulee muistaa että Suomella on ilmastonmuutoksen suhteen myös oma lehmä ojassa: arktisten alueiden sulaminen saattaa hyvin epävakauttaa lähiympäristöämme ja luoda kilpajuoksun luonnonvaroista.

9. Kriisinhallinta ja rauhanturvaustoiminta

Suomalaiset usein korostavat maamme mainetta rauhanturvatoiminnassa ja rauhantyössä – totuus on kuitenkin vähemmän ruusuinen.  Meillä on vain yksi Martti Ahtisaari ja noin 250 sotilasta ja satakunta siviiliä maailmalla kriisejä hallitsemassa.  Emme ole rauhanturvaamisen “kääpiö” – mutta Suomen aktiivisuuden surkastumisesta voimme vain syyttää itseämme.

Julkinen keskustelu siitä, mikä on Suomen rauhanturvatoiminnan yhteys kansalliseen etuun on hyvin rajallista.  Ideologialla on osansa, mutta yleisesti ottaen syitä on kaksi: Suomen arvovallan ja maineen kohottaminen (prestige), ja sotilaiden koulutus, joka heijastuu myös maanpuolustukseen. Tavoitteet kuitenkin hukkuvat semanttiseen suohon jossa termejä sota, kriisinhallinta (siviili- ja sotilaallinen), rauhanturvaaminen käytetään merkitsemän samoja tosiasioita.  Poliittisesti oikeanlaisen kriisinhallintaoperaation määrittäminen on hankalaa, ja tulos on se, että on hyvin hankala selittää kansalaisille, miksi Suomi vetäytyy Afganistanista, on menossa Libanoniin, mutta pidättäytyi Libyasta.

Yksi tapa jolla tilannetta voisi kohentaa, olisi kohdentamalla enemmän resursseja siviilikriisinhallintaan.  Jos tavoitteena on parantaa Suomen mainetta ja vaikutusvaltaa kansainvälisesti, voisi esimerkiksi kasvattaa sitä osuutta kehitysyhteistyön määrärahoista joka allokoidaan siviilikriisinhallinnan asiantuntijoille ja suomalaisten sijoittamiseen kansainvälisiin instituutioihin.

10. Suhteet naapurimaihin

Suhde Suomen monella tavalla tärkeimpään ja haastavimpaan naapuriin on käsitelty jo kohdassa 5. Jäljelle jäävät Pohjoismaat ja Baltia. Näistä Suomella on ollut erityisen läheiset suhteet Viroon ja Ruotsiin. Menneinä vuosikymmeninä Suomi on usein katsonut Ruotsin kansankodista mallia, mutta nykyään mallin tarjoaa entistä useimmin Viro. Viro on ylivoimaisesti vaurain, vakain ja edistynein entisen Neuvostoliiton tasavalloista. Suomi voisi ottaa oppia virolaisen tietoyhteiskunnan kehittyneisyydestä sekä Euroopan ehkä liberaaleimmasta talousjärjestelmästä. Myös naapurimaa Ruotsissa tehtyjä uudistuksia – jotka ovat monella tapaa olleet täkäläisiä kauaskatsoisempia – on syytä tarkkailla kovalla silmällä.

Konkreettinen toimenpide, jolla Suomi voi edelleen parantaa suhteitaan naapureihin ja edesauttaa Itämeren alueen vakautta on osallistua yhdessä Ruotsin kanssa Baltian-maiden ilmatilaa valvovaan Nato-operaatioon. Se osoittaisi oikeaa naapurihenkeä ja olisi konkreettinen askel kohti tiivimpää Pohjoismaista puolustusyhteistyötä (Eurasia Daily Monitor, 9.2.2012).

Eurooppa, Nato, Suomi ja Tyynenmeren vuosisata

Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Markus Ylimaa pohti Naton merkitystä Suomelle. Hän näki kansainvälisen järjestelmän muutoksen asettavan Naton roolin kyseenalaiseksi, ja järjestön hakiessa vielä paikkaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle vähentävän sen merkitystä. Kuten Ylimaa varsin terävästi totesi, Suomessa yleinen Nato-keskustelu on ollut valitettavan dogmaattista, eivätkä presidentinvaalit olleet poikkeus. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen, ja se ansaitsee pidempää pohdiskelua.

Intuitiivinen argumentti Tyynenmeren vuosisadan vaikutuksesta Naton merkitykseen ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua (toim. huom. Tyynenmeren vuosisadan teesi on itsessään ongelmallinen, mutta sitä ei käsitellä tässä kirjoituksessa). Todennäköistä on, että uusien suurvaltojen nousu ei vähennä, vaan lisää transatlanttista yhteistyötä kansainvälisen järjestelmän arvojen ja vakauden varmistamiseksi. Nato tulee keskeisimpänä instituutiona kasvattamaan merkitystään useista haasteista huolimatta, ja Suomelle tämä merkitsee Nato-jäsenyyden muuttumista entistä ajankohtaisemmaksi

Kansainvälinen järjestelmä pysyy länsikeskeisenä

Vaikka kansainvälisen järjestelmän painopiste – ennen kaikkea taloudellisesti – näyttää siirtyvän hitaasti Atlantilta Tyynellemerelle, ainakin toistaiseksi, on syytä luottaa, että kansainvälisen järjestelmän poliittinen ja sotilaallinen painopiste pysynee vahvasti Atlantti-keskeisenä. Kiinan, ja yleisemmin muiden alueellisten suurvaltojen nousu (suurvaltojen nousu ei tapahdu pelkästään Aasiassa) luo kiistämättä painetta kansainvälisen järjestelmän normeja ja voimatasapainoa kohtaan, mutta kansainvälinen järjestelmä tulee jatkossakin olemaan vahvasti sidoksissa länsimaisten arkkitehtiensä arvoihin. Nykyisen voimatasapainon säilyttäminen sen sijaan onnistuu vain, jos länsimainen yhteisö kykenee toimimaan yhdessä.

Yhdysvaltain piikikäs, mutta asiallinen kritiikki eurooppalaista yhteisöä kohtaan mantereen puolustusvoimien ja sotilaallisen voiman heijastuskyvyn alasajosta tulisikin lukea tässä kontekstissa. Yhdysvaltain puolustusbudjettia leikataan tilanteessa, jossa sen reilun vuosikymmenen kestänyt unilateraalinen hetki on vääjäämättä mennyttä, ja maan on pakko vähentää 2000-luvulla merkittävästi noussutta puolustusbudjettiaan.  Washington pyrkii nyt aktivoimaan liittolaisensa, joiden turvallisuuden se on vuosikymmeniä taannut, ja jotka ovat vähentäneet sotilaallista kapasiteettiaan viime vuosina huomattavasti.

Transatlanttisen yhteisön jäsenet ovat kuitenkin ainoita toimijoita, jotka kykenevät toimimaan globaalisti (pois lukien Kiina, joka toimii globaalisti pelkästään taloudellisesti). Aasiasta vastaavia kumppaneita ei Yhdysvalloille löydy. Libyan operaatio kuitenkin paljasti merkittäviä ongelmia Naton sotilaallisessa toimintakyvyssä. Washington näkeekin, että Brysselin tulisi ymmärtää, että alueellisten suurvaltojen esiinmarssi tietää sitä, että tulevaisuudessa transatlanttinen yhteisö, sen arvot sekä intressit joutuvat suuremman paineen alle, jolloin kyky heijastaa sotilaallista voimaa on elintärkeä ulkopoliittinen työkalu.

Transatlanttinen yhteisö budjettikurimuksessa

Koska niin Yhdysvallat kuin eurooppalaiset valtiotkin ovat leikkaamassa puolustusmenojaan merkittävästi, on niin Euroopan yhteisön kuin Yhdysvaltojen edun mukaista nojautua entistä vahvemmin toisiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltain viime vuosikymmenen harjoittama sotilaallinen unilateralismi, josta muodostui sen unilateraalisen hetken coup de grâce, jäänee maan ulkopoliittiseen historiaan ainakin toistaiseksi maan palatessa maksiimiin, joka Clintonin hallituksen aikana tunnettiin muodossa Multilateral if possible, unilateral if necessary. Euroopan yhteisöltä puolestaan vaaditaan sijoituksia sotilaallisen kapasiteetin parantamiseksi ja entistä suuremman roolin ottamista alueen puolustuksessa sekä kansainvälisesti.

Optimaalisin mekanismi transatlanttisen yhteistyön syventämiseen on Nato. Transatlanttinen liittouma onkin todistanut olevansa ainoa eurooppalaisessa kontekstissa turvallisuutta tuottava, kriiseihin reagoiva, sekä globaalisti voimaa heijastava dynaaminen organisaatio, joka on muuttunut merkittävästi kylmän sodan jälkeen. Nato mahdollistaa transatlanttisen yhteisön globaalin toiminnan, joka ylläpitää kansainvälistä järjestystä sekä voimatasapainoa, se kykenee ottamaan osaa humanitäärisiin interventioihin ilman ei-länsimaisten alueellisten suurvaltojen vastalauseita.  Nato myös puolustaa kollektiivisesti eurooppalaisia jäseniään, toisin kuin EU, jonka turvatakuut ovat toistaiseksi poliittiset.

Yhdysvaltain ja eurooppalaisten asevoimien budjettileikkaukset asettavat kuitenkin Naton ja transatlanttisen yhteisön merkittävän ongelman eteen: kuinka heijastaa voimaa globaalisti, ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sekä torjua ja ehkäistä merkittäviä sotilaallisia uhkia yhteisölle yhä rajallisemmin resurssein?  Realistisin vaihtoehto on entistä laajempi sotilaallisen kapasiteetin koordinointi ja yhteiskäyttö (pooling and sharing), sekä transatlanttiseen puolustusinfrastruktuuriin nojaaminen. Eurooppalaisille jäsenilleen Nato onkin ainoa mekanismi, jonka kautta uskottavan sotilaallisen karkotteen sekä kansainvälisten järjestyksen ylläpito on tällä hetkellä mahdollista. Yhdysvalloille kansainvälisen järjestyksen ylläpitäminen tarkoittaa multilateraalista sotilaallista toimintaa, jota sen tarvitsee tulevaisuudessa koordinoida transatlanttisten liittolaistensa kanssa.

Liittoutumattomuuden loppu? 

Vaikka maailmanpolitiikan painopiste siirtyykin Tyynellemerelle, Suomi pysyy valitettavasti paikallaan. Moninapaisessa maailmassa kilpailu kiristyy ja epävakaus kasvaa, kuten Hiski Haukkala toteaa artikkelissaan Ulkopolitiikan Paluu, ja tämä tietää liittoutumattomille pikkuvaltioille tukalia aikoja. Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen geopoliittinen asema tukee tätä. Suomen toisella puolella on alati tiivistyvä, ja toistaiseksi kapasiteetiltaan pienentyvä transatlanttinen yhteisö, ja toisella asevoimiaan uudistava, ulkopoliittisesti – kuten Georgian sota ja Viron pronssisoturikriisi vahvistavat – vahvistuva suurvalta, Venäjä. Kuten ennenkin, Suomi on kahden poliittisen maailman rajalla.

Ongelmana on, että Suomi, niin kuin suurin osa Euroopan yhteisön jäsenistä, on leikkaamassa puolustusmenojaan.  Tämä asettaa kovia paineita onnistuneen ulkopolitiikan harjoittamiselle. Suomen kannalta kahdenväliset suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin ovat ehdottoman tärkeät. Yhdysvaltain heikkenevät resurssit kantaa vastuuta Euroopan turvallisuudesta paljastaa Suomen hauraan aseman. Ilman Yhdysvaltoja Euroopassa, Suomen turvallisuus olisi merkittävästi heikompi. Suomen intresseissä on siis pitää Yhdysvallat Eurooppalaisena valtana, kuten Haukkala toteaa. Vaikka Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä yksittäisistä kauppakumppaneista, sen onkin – useista vastalauseista huolimatta - ainoa potentiaalinen sotilaallispoliittinen uhka Suomelle (ilman merkittäviä muutoksia kansanvälisessä järjestelmässä). Suurvaltapolitiikkaa vierastavassa Suomessa ei saisi unohtaa, että Moskovassa – joka ei kuulu Euroopan keskeisiin poliittisiin instituutioihin – suurvalta- tai etupiiripolitiikkaa ei vierasteta.

Maanpuolustuksellisesta näkökulmasta moninapaisessa maailmassa kahdenvälisiin suhteisiin ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaaminen on merkittävä riski. Suomen maanpuolustuspolitiikan keskeisin pilari, sotilaallinen liittoutumattomuus, onkin alati kasvavan paineen alla. Muutokset lähialueen toimintaympäristössä, puolustusvoimien resursseissa, sekä resurssien käytössä antavat syytä kyseenalaistaa itsenäisen puolustuksen realistisuuden.  Suomen on herättävä muun Euroopan mukana moninapaiseen todellisuuteen uskosta, ettei sotilaallisia uhkia enää ole, ja että rajallisilla resursseilla voidaan ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia.

Ovet auki Eurooppaan

Suomen puolustuspoliittinen keskustelu onkin hiljalleen avautumassa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuteen myös puolustuspolitiikan osalta. Ongelmallista kuitenkin on, että Suomen maanpuolustuspoliittinen yhteistyökumppani on EU, jonka turvatakuut sekä sotilaallinen kapasiteetti ovat transatlanttista yhteisöä merkittävästi heikommat, eivätkä ne takaa Yhdysvaltain läsnäoloa Euroopassa, mikä on – kuten todettua – varsin tärkeää Suomelle ulkopoliittisesti. Tämän valossa Suomen tulisi miettiä uudelleen, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä on maan puolustuspolitiikassa ja mitkä tavoitteet sille pitäisi asettaa.

Moninapaisessa maailmassa Suomen puolustusvoimien tulee varautua toimimaan konflikteissa sekä niiden ehkäisemiseksi. Kriisinhallinnan kautta Suomi pystyy ylläpitämään sille suotuisaa voimatasapainoa ja kansainvälistä järjestelmää, joka edesauttaa Suomen turvallisuutta. Maailma on kuitenkin muuttumassa alueellisten suurvaltojen nousun myötä, ja se tietää, että Suomen puolustuspolitiikan tulee muuttua sen mukana. Resurssipulasta kärsivässä Euroopassa yhteistyö on päivän sana, ja uskottavia yhteistyökumppaneita on rajallisesti.

Vladimir Putin ja Venäjä 2012: kaksi rinnakkaista todellisuutta?

'Hyvää uutta vuotta ystävät!' toivottaa tyypillisen netistä löytyvän Putin-pilailun teksti.

Loppuvuodesta 2011 jotain muuttui Venäjällä. Joulukuun 10. päivän mielenosoitus Bolotnaya-aukiolla Moskovassa uutisoitiin kaikilla maanlaajuisilla televisiokanavilla. Vieläpä ilman perinteiseksi muodostunutta kommentaaria siitä kuinka tempaukseen osallistuvat olivat Yhdysvaltain ulkoministeriön ja muiden perivihollisten palkkalistoilla. Myös seuraava huomattavasti suurempi tapahtuma Sakharov-tiellä 24. joulukuuta sallittiin mukisematta. Kesyn duuman symboli, puhemies Boris Gryzlov, on saanut kenkää. Myös harmaa kardinaali, suvereenin demokratian spin-doctor, Vladislav Surkov, on siirtynyt uusiin tehtäviin. Kuitenkaan, kuten Dmitri Kamyshev kirjoittaa (Kommersant Vlast, 19. joulukuuta), tämä ei tarkoita sitä että valtaeliitti olisi valmis oikeasti kuuntelemaan ‘suo-opposition’ esittämää kritiikkiä (‘bolota’ tarkoittaa suota venäjäksi). Valtiotelevisio raportoi mielenosoituksista yleisenä kritiikkinä ja varoi visusti mainitsemasta sitä että erityisesti pääministeri Vladimir Putinista on muodostunut punainen vaate uudelle poliittisesti aktiiviselle suurten kaupunkien koulutetulle keskiluokalle. Ensimmäistä kertaa kuukausiin, tai peräti vuosiin, illan pääuutislähetyksessä ei mainittu sanallakaan Putinia tai lame duck presidentti Dmitri Medvedevia. Vaikka perinteisesti lähetyksen pääjuttu on esitellyt valtatandemin sen päiväisiä urotekoja kansakunnan suuruuden ja kansan syvien rivien puolesta.

Putin kuuluisasti arvosteli mielenosoittajia perinteisen ‘kansanomaisella’ retoriikallaan verraten opposition symboliksi muodostuneita valkoisia nauhoja kondomeihin, 15. joulukuuta pidetyssä tv-klassikoksi muodostuneessa vuosittaisessa kansalaisten kyselytunnissa. Pääministeri myös ilmoitti saaneensa tietoonsa että opiskelijoille oli maksettu taskurahaa tapahtuman organisaattorien taholta ja että jotkut oppositiojohtajat olivat kannustaneet osallistujia huutamalla ‘lampaat eteenpäin!’. Mitään oikeita henkilöstövaihdoksia presidentinhallinnossa tai liittovaltion hallituksessa ei ole tapahtunut; vanhoja, koeteltuja ja lojaaleiksi todettuja naamoja on kierrätetty uusiin tehtäviin. Edes vaalivilpin henkilöitymää, vaalilautakunnan puheenjohtaja, Vladimir Churovia ei ole erotettu tehtävästään. Tämä responssi, kuten olemme nähneet, on herättänyt vain lisää närkästystä ja suurempia protesteja. Kuka tahansa joka oli mukana Bolotnaya-aukiolla 10. joulukuuta tiesi, ja pystyi kertomaan tuttavapiirilleen, kuinka kaukana tapahtuneesta todellisuudesta Putinin televisiossa kertoma narratiivi oli.

Putinin todellisuus. Pääministeri suorittaa arkeologisia urotekoja elokuussa. Entistä useammat venäläiset eivät olleet vakuuttuneita siitä että pääministeri löysi täysin puhtaita kreikkalaisia amforoita suoraan merenpohjasta.

Mistä tämä tapahtuneen kieltäminen sitten kumpusi? Kamyshev tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehtoisen teorian: Vladimir Putin oikeasti uskoo siihen mitä sanoo. Pääministerin lähipiiri, ne ihmiset joiden kautta hän saa tietoa asioista, kertovat hänelle mitä hän haluaa kuulla. Tämä ulkomaailmalta suljettu todellisuus, rajoittuu fyysisesti Moskovan Valkoiseen taloon, esikaupungissa sijaitsevaan ylelliseen ja aidattuun gosdachaan ja lomanviettoon Mustanmeren rannikon huviloissa. Matkat taittuvat lentäen tai autosaattueessa, joka kirjaimellisesti pysäyttää pääkaupungin liikenteen, kahdesti päivässä. Julkisten esiintymisten yleisö on valikoitu etukäteen. Youtubessa voi nähdä mikä vaikutus Putiniin oli kun tämä Potemkinin kulissi säröili ensimmäisen kerran tämän jouduttua buuauksen kohteeksi nyrkkeilyottelussa. Henkisenä taustana toimii vanhan KGB-upseerin ja tämän saman taustan omaavien tukijoiden ja kollegojen maailmankuva, joka on uhkaavaa nollasummapeliä. Putin näki Dresdenissä 1989 miten vanha vahva regiimi voi sortua päivissä.

2011 duuman vaaleissa mikään ei muuttunut prosessin suhteen; vastuussa olevat virkamiehet järjestivät vaalit ‘business as usual’ asenteella. Mikä muuttui oli se että suuri osa kansasta ei enää jaksanut katsoa touhua läpi sormien. Venäläisen ‘suvereenin demokratian’ kontekstissa vaalit tarkoittavat massiivista ja läpinäkyvää tuloksen väärentämistä haluttujen numeroiden saavuttamiseksi. Kuitenkaan tämä ei tapahdu ‘vallan vertikaalin’ teorian tarkoittamassa hengessä täysin top-down. Johtuen Venäjän hallinnon tehottomuudesta maakuntien satraapeilla on insentiivi väärentää tuloksia stahanovilaisemmiksi oma-aloitteisesti. Käyttäen joskus, kuten olemme nähneet, niin läpinäkyviä metodeja että on vaikea kuvitella että niihin on saatu Moskovasta siunaus. Vladimir Putin varmasti luulee että hän on paljon suositumpi kuin hän todellisuudessa on -ja että Yhtenäinen Venäjä kykenee voittamaan vaalit ilman massiivista vaalivilppiä. Hänen alaisensa kentällä tietävät paremmin ja toimivat jotteivat tuottaisi Moskovalle pettymystä.

Venäjän, tai ainakin Moskovan, todellisuus 2012. 'Huomio! Ei toistuvaa käyttöä varten!'

Tässä todellisuudessa, Kamyshev jatkaa, vaaleissa väärennettiin alle 0,5% vaalituloksesta, mielenosoituksiin osallistutaan vain CIA:n jakaman rahan toivossa, ja kansa rakastaa palavasti johtajaansa, jolla on kohtalon hänelle antama tehtävä palauttaa Venäjän suuruus. Ja hänen seurueensa joutuu jatkamaan illuusion ylläpitämistä, antaen pomolle vain sellaista tietoa joka on mahdutettavissa tämän maailmankuvan osaksi. Tällä hetkellä suuttuneita ja suivaantuneita kansalaisia on toki vielä selkeä vähemmistö. Mutta suurimman tappionsa näissä vaaleissa Yhtenäinen Venäjä koki juuri hiljaisen enemmistön liittyessä nukkuvien puolueeseen. Ja kun jossain vaiheessa suivaantuneita tulee olemaan enemmän kuin tyytyväisiä, uudelleenvalitun presidentti Putinin joutuessa leikkaamaan sosiaalimenoja Venäjän talouden pysähtyneisyyden jatkuessa, saattaa hyvin olla liian myöhäistä sovittaa enää yhteen nämä kaksi hyvin erilaista todellisuutta.

Venäläinen James Bond

Standartenfuehrer Max Otto von Stirlitz oli Neuvostoliiton oma James Bond.  Kun tv-sarja Kevään 17. hetkeä esitettiin 1973 koko Neuvostoliitto pysähtyi sitä katsomaan iltaisin. Fiktionaalinen supervakooja on säilynyt elävänä osana venäläistä populaarikulttuuria näihin päiviin asti, josta ovat osoituksena lukuisat vitsit. Vanha perinne että sarja uusitaan Voiton päivän tienoilla, vähän kuin Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivän tienoilla Suomessa, on taas elvytetty henkiin. Vuonna 2009 sarjan 35-vuotisjuhlan kunniaksi siitä tehtiin värillinen versio, joka lienee maailman pisin väritetty elokuva ja on aikanaan myös näytetty Yle Teemalla. Kun pääosan esittäjä Vyacheslav Tikhonov kuoli myös presidentti Dmitry Medvedev ja Venäjän ulkomaantiedusteluvirasto esittivät perheelle surunvalittelunsa.

Sarjan nimi viittaa sen tapahtumiin, jotka sijoittuvat 17. päivän ajanjaksolle keväälle 1945. Natsi-Saksaan soluttautunut neuvostoagentti saa vihiä salaisista erillisrauhaneuvotteluista joidenkin johtavien natsien ja länsiliittoutuneiden kanssa. Stirlitzin tehtävänä on estää näiden toteutuminen. Teema oli neuvostoliittolaiselle historiankirjoitukselle tuttu; anglosaksiset kapitalistit alkoivat salaa valmistella kylmää sotaa sosialismin isänmaata vastaan jo toisen maailmansodan aikana. Nykykatsojalle Kevään 17. hetkeä on liian pitkä, kestäähän alkuperäinen versio yli kaksitoista tuntia. Tarinan anakronismit ovat jossain määrin koomisia; Saksan esitetään olevan yhä voimissaan ja potentiaalinen uhka Neuvostoliitolle muutamaa viikkoa ennen Berliinin valtausta. Berliinissä voi yhä huoletta käyttää metroa ja käydä kahviloissa. Vaikka tv-sarja on ylivoimaisesti kuuluisin, niin se ei kuitenkaan ole ainoa neuvostoliittolainen vakoojatarina.

Stirlitz on yhä voimissa. 'Hitler Kaput' niminen parodia vuodelta 2008.

Vuonna 1968 ilmestynyt minisarja ‘Miekka ja kilpi’ (sarjan nimi on viittaus KGB:n logoon), kertoo perin samankaltaisen tarinan. Se on huomattavasti lyhyempi, ja draaman kaari toimii siten paremmin. Myös siinä neuvostoagentti joutuu sabotoimaan saksalaisten ja petollisten anglo-saksien välisiä tunnusteluja, sekä pääsee vapauttamaan keskitysleirivankeja. Erityisen ironista on kuvaus vastarintaliikkeestä yhtenäisenä, kommunistisena ja venäläisten johtamana kokoonpanona, johon kuuluu ihmisiä kaikkialta (Itä-Euroopan tulevista satelliittivaltioista) jotka kamppailevat totalitaarista järjestelmää vastaan. Sarjahan esitettiin ensimmäistä kertaa Prahan kevään vuonna, kun Varsovan liiton tankit olivat antamassa veljellistä apua Tsekkoslovakiaan. Erityisesti Miekka ja kilpi -sarjan hieno tunnusmusiikki on jäänyt elämään, johon palaamme jutun lopussa.

Mielenkiintoista neuvostoliittolaisessa vakoojagenressä on että sitä alettiin tekemään turvallisuuspalvelun johtajan Yuriy Andropovin aloitteesta, osana kampanjaa parantaa KGB:n mainetta. Sen sijaan että kansalaiset olisivat muistelleet KGB:n edeltäjän NKVD:n roolia Stalinin puhdistusten toteuttajana, nuorisolle luotiin esikuvia urhoollisista neuvostoagenteista, jotka taistelivat omalta osaltaan isänmaan puolesta natsismin uhkaa vastaan. Stirlitzia ei kuvata dogmaattisena kommunistina, vaan ennen kaikkea isänmaallisena, hieman melankolisena, päättäväisenä hahmona, joka käy omaa hiljaista sotaansa. Toisin kuin kapitalistinen Bond, Stirlitz ei ole naistenmies ja on uhrannut perhe-elämänsä ja hänen ainoa paheensa on ketjutupakointi. Tämä kehityssuunta, neuvostoliittolaisen nationalismin loihtiminen, ei tietenkään ollut uusi; Stalin oli jo ennen sotaa alkanut luoda kommunistis-nationalistista ideologiaa Neuvostoliitolle alkuaikojen internationalismin sijaan.

Agenttimyytin hämmentävästä elinvoimasta kertoo jotain miten Anna Chapmanista tehtiin epäonnistuneen vakoilu-uransa jälkeen mediapersoona, joka on sekaantunut niin miestenlehdissä poseeraukseen, leijonankesytykseen kuin Kremlin nuorisojärjestöön. Viime uutena vuotena Venäjän valtiontelevision gaalassa Chapman esiintyi Stirlitz-sketsissä, jossa yritettiin luoda kuvaa hänestä rohkeana ja isänmaallisena nuorena. Myös analogia vaatimattoman ja vähäsanaisen sankarin arkkityyppi Stirlitzin ja Saksassa tiedustelumiehenä palvelleen Vladimir Putinin kanssa on melko selkeä, jota on pyritty vahvistamaan julkisuustempauksilla. Chapman ja muut Yhdysvalloista pois potkitun vakoojarenkaan jäsenet otettiin sankareina vastaan. Youtubesta löytyy video, jossa monitoimimies Putin tarjoaa aisteja järisyttävät versiot sekä Blueberry Hills-kappaleesta että soittaa pianolla Miekka ja kilpi -sarjan tunnusmusiikin ‘Mistä alkaa isänmaa?’

Lopuksi yksi tyypillinen Stirlitz-vitsi: Eräänä päivänä, Stirlitz oli pukeutunut puna-armeijan univormuun, kantoi punalippua ja lauloi Kansainvälistä marssien Prinz-Albrecht-Strassea pitkin. Koskaan aiemmin hän ei ole ollut näin lähellä epäonnistumista.

Linkkejä:

Kevään 17. hetkeä -tunnusmusiikki ‘Jossain kaukana‘

Miekka ja kilpi- tunnusmusiikki ‘Mistä alkaa isänmaa?‘

Kevään 17. hetkeä -sarja englanniksi tekstitettynä

Miekka ja kilpi -sarja englanniksi tekstitettynä

“Facebook potkaisi meitä kaikkia takamukseen” – Arabikeväästä venäläiseen talveen

Yhden aikakauden loppu?

Hiljattain käydyt Venäjän parlamenttivaalit päättyivät jännittävissä tunnelmissa. Tulosten mukaan valtapuolue Yhtenäinen Venäjä piti asemansa. Puolue menetti 80 paikkaa Duumassa, mutta saavutti kuitenkin yksinkertaisen enemmistön kannatuksen pudotessa 64 prosentista 49,5:een. Käytännössä, vaikka valtapuolueen asema heikentyi, opposition äänisaalis ei kuitenkaan kasvanut tarpeeksi suureksi vaikuttaakseen poliittiseen tilanteeseen.

Mielenkiintoista näissä vaaleissa ei kuitenkaan ole vaalitulos, vaan vaalien jälkeinen reaktio – ja yhä vahvistuva varmuus siitä, etteivät kyseessä olleet vapaat ja demokraattiset vaalit. Tuloksen vihastuttamat, aiemmin poliittisesti passiiviset ihmiset ovatkin aktivoituneet vaatimaan demokratiaa joukolla. Lauantain mielenosoituksiin Moskovassa kerääntyi jopa kymmenien tuhansien ihmisten joukko. Sosiaalisen median rooli on ollut protesteissa merkittävässä asemassa, jopa niin merkittävässä, että poliitikko Ilya Ponomaryov sanoi moskovalaisen radioaseman haastattelussa “facebookin potkaisseen kaikkia takamuksen”.

Vilppiä pidetään lähestulkoon itsestään selvänä, mutta sen metodista on esitetty monenmoisia teorioita katoavasta musteesta ylimääräisten lippujen painamiseen ja äänten ostamiseen. Myös entisistä IVY-maista saapuvia vaalitarkkailijoita on epäilty puolueellisiksi. Verkkolehti Fifin idän-suhteiden asiantuntijan, bloginimimerkki Veli Itäläisen mukaan Kommersantille vuodettu dokumentti paljasti, että vaalivirkailijoita oli ohjeistettu juottamaan toimittajat ja vaalitarkkailijat humalaan. Vaalitarkkailijoiden työtä ilmeisesti myös häirittiin useilla äänestyspaikoilla, ja Golos-järjestön vaalitarkkailijoiden mukaan vilppi saattoi olla pahempaa, kuin edeltävissä vaaleissa. Aktivistien mukaan jopa neljännes äänistä oli väärennettyjä.

Suomessa Facebookissa kiersi viime viikolla linkki mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen Venäjän vaalivilpistä. Rauhanturvaajaksi esittäytyvän Anton Nikolenkon blogissa pyrittiin tilastollisesti todentamaan vaalivilppi.  Se näyttäisikin olevan melko helppoa: kun tarkastellaan äänestysaktiivisuutta, saadaan hyvin erikoisia lukuja. Nikolenko kirjoittaa vaaleissa olleen huomattavan korkea määrä äänestyspaikkoja, joissa äänestämisprosentti oli huimat 80-100%. Kun tarkasteluun otetaan aikaisemmat vaalit, Nikolenko huomaa, että “ilmiö, jossa äänestysaktivisuus käyttäytyy oudosti, on ollut selvä jo aikaisemmin ja vahvistunut joka vaaleissa”. Äänestysaktiivisuus näyttäisi myös korreloivan erityisen suoraan Yhtenäisen Venäjän kannatuksen kanssa.

Nikolenko tarjaa kahta vaihtoehtoista selitystä: “joko äänestäjät usealla äänestyspaikalla järjestäytyvät pyrkiäkseen tiettyyn tasaluku-äänestysprosenttiin tai sitten viranomaiset manipuloivat äänestystuloksia päästäkseen tiettyyn tavoitteeseen”. Vaikka on melko selvää, eteivät luvut vastaa normaalijakaumaa vapaissa vaaleissa, “se ei kuitenkaan vielä todista kuka on vilpin takana tai että siitä on hyötyä”.

Todennäköisin selitys erikoiselle tulokselle on bloggaajan mielestä vaalilipukkeiden järjestelmällinen väärentäminen.  Vilppiä siis melko varmasti tapahtui, mutta sen metodista tai vaikutuksesta lopulliseen tulokseen ei ole varmuutta. Nikolenko ei tietystikään ole yksin epäilyjensä kanssa: aiemmin menneellä viikolla esimerkiksi Gorbatshov jopa vaati vaalien tuloksen mitätöimistä.

Vaikka valtapuolue Yhtenäisellä Venäjällä varmasti onkin jonkun verran legitiimiä kannatusta, sen asema ei ole itsestäänselvä, ja Venäjällä ollaankin haisteltu paranoian vienoa tuoksua ilmassa. Hallinnon tiedossa tuntui olevan, että protesteja olisi luvassa, ja uhkaan oltiin varauduttu jopa huolestuttavan perusteellisesti. Fifin Veli Itäläinen, kertoo hallituksen tilanneen  ”yli 320 000 poliisia ja 11000 ‘sisäisen armeijan’ sotilasta“ turvaamaan vaaleja. Hän kirjoittaa: “Moskovassa mahdollisia protesteja on vastassa kaikkiaan 51 000 hengen joukot, lukuun sisältyy poliisien ja “sisäisen armeijan” sotilaiden lisäksi myös poliisioppilaita, 8 000 yksityistä vartiomiestä eli “tšoppia” ja 10 000 vapaaehtoista järjestyksenvalvojaa eli “družinnikeja“.

New Yorkissa asuva toimittaja Katya Soldak povasi monien muiden tapaan jopa vaalien jälkeistä “Venäläistä kevättä” Forbesissa. Vaikkeivät protestit vielä ole kasvaneet vallankumouksellisiin mittakaavoihin, ne saattavat vielä jatkua ja kasvattaa kannatustaan. Arabikevät-vertaus on siinä mielessä osuva, että Venäjälläkin sosiaalinen media on osoittautunut tärkeäksi kanavaksi saada liikehdintää aikaan. Nettiyhteydet yleistyvät maassa kovaa vauhtia, ja nykyisin jopa 70-80 prosentilla äänestäjistä on arvioiden mukaan yhteys verkkoon.

Facebook- ja Twitter-aktivismin lisäksi esimerkiksi Gazeta.ru-verkkolehden ja Golos-järjestön yhteistyönä pystyyn pistämä sivusto kehoitti ihmisiä käräyttämään vaalivilpin. Siitä on tullut entistä helpompaa kännykkäkameroiden avulla ja erilaisia videoita onkin kiertänyt verkossa. Esimerkiksi eräs Forbes-lehden artikkelin yhteydessä julkaistu video näyttää ilmeisesti vaalilipukkeita ryöstettävän moskovalaiselta äänestyspaikalta. Paikallinen bloggaaja latasi materiaalin Youtubeen ja laittoi linkin sivuilleen. Tämän tyyppinen materiaali onkin lisääntynyt, ja ihmiset kutsuivat muita liittymään protesteihin twitterissä, facebookissa ja muualla. Konstantin Von Eggert kirjoittaa BBC:n verkkosivuilla vaalivilpin paljastamisen olleen mahdotonta ilman Facebookia, Twitteriä tai älypuhelimia.

Hän myös huomauttaa, että Putinin valtakaudesta (2000–8) hyötyneet keskiluokkaiset kolmekymppiset ovat alkaneet kääntyä häntä vastaan korruption, poliittisen tilanteen ja talouskriisin myötä. Monet protestoijista eivät kuuluneet oppositioryhmiin, vaan olivat aktivoituneet mukaan itsenäisesti. Poliittinen propaganda on vaikeaa, kun virallisen informaation ohella on saatavilla myös vaihtoehtoista tietoa.

Verkkoaktivismin suitsiminen saattoi myös vaikuttaa päinvastoin, kun oli ajateltu. Andrei Zolotovin ja Andrew Rothin Johnson’s Russia Listille haastatteleman venäläisen media-asiantuntijan mukaan hyökkäykset vaalitarkkailua harjoittavia nettisivustoja vastaan aktivoi lisää ihmisiä protestiin.

Videoiden autenttisuuta on vaikea todentaa, mutta vaalivilppi tuntuu yhä ilmeisemmältä, ja se turhauttaa ihmisiä. Ehkä Nikolenkon tyyli onkin paikallaan: tilastot paljastavat paljon, silloin, kun muun todistusaineiston autenttisuutta ei voida varmentaa.

Se, johtaako tyytymättömyys poliittiseen järjestelmään Venäjän omaan mellakkakevääseen tai -talveen, jää nähtäväksi. Mutta saattaa olla, että jos Arabikevät saapuu Etelä-Ossetiaan, se saattaa saapua Venäjällekin.

The Atlanticin Jeff Tayleria lainatakseni:  kuka tahansa Venäjällä valtaan nouseekaan, hänen on otettava huomioon uusi, poliittisesti aktiivinen nuoriso.

Arabikevät saapui Etelä-Ossetiaan?

Etelä-Ossetian separatistitasavallassa kuohuu. Eilinen yö oli tähänastisista kirein opposition kannattajien odottaessa pääkaupunki Tshinkvalin pääaukiolla mahdollista mielenosoituksen hajoittamista turvallisuusjoukkojen toimesta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Tuhansien ihmisten mielenosoitus on jatkunut päiväkausia Korkeimman oikeuden päätettyä kumota marraskuisen presidentinvaalin tuloksen, jonka oppositioehdokas Alla Dzhioeva -vahingossa- voitti 16 prosenttiyksikön marginaalilla.  6. joulukuuta tuomioistuin päätti pitää voimassa päätöksen vaalin mitättömyydestä, vedoten valituksiin vaalivilpistä (Kommersantin mainio juttu). Opposition mukaan merkillepantavaa on että suuri osa valituksista oli peräisin Leningorin georgialaisenemmistöiseltä alueelta, jonka asukkaita on heidän mukaansa helpompi pelotella antamaan vääriä lausuntoja. Uuden lisämausteen kriisiin antoi myös sinkoisku valtionsyyttäjän kotiin. Apulaissyyttäjä piti tapahtunutta mahdollisesti opposition yrityksenä vaikuttaa oikeusistuimen toimintaan. Kommersant-lehden haastattelema etelä-ossetialaisen KGB-lähde -kyllä, kyseisen organisaation nimi on vielä paikallisesti tuo- taas osoitti sormea perinteistä uhkakuvaa, Georgiaa, kohti, joka olisi hänen mukaan yrittämässä lietsoa vastakkainasettelua. Joka tapauksessa kaksi opposition kannattajaa on pidätetty aseiden hallussapidossa, maassa jossa joka kodista löytyy Kalashnikov.

Jotta voimme ymmärtää mitä tässä piskuisessa 70 000 asukkaan Venäjän vasallivaltiossa oikein tapahtuu, täytyy palata ajassa takaisin viime kesäkuuhun (narratiivi perustuu Timen erinomaiseen artikkeliin). Silloin Etelä-Ossetian nykyinen presidentti, monitoimimies (entinen ammattipainija, KGB-upseeri ja liikemies) ja Moskovan luottomies Eduard Kokoity yritti ottaa mallia pohjoisesta esikuvastaan ja voittaa itselleen kolmannen kauden. Metodiksi Kokoity valitsi sotilaiden lähettämisen parlamenttiin vaatimaan perustuslain muutosta. Ammattipainijan hermot kuitenkin pettivät joidenkin kansanedustajien protestoidessa ja alkaessa puhua sotilasvallankaappauksesta. Joten Moskovan piti valita Etelä-Ossetialla uusi presidentti. Venäjän painimaajoukkueen valmentaja Dzhambolat Tedeyev vaikutti lupaavalta; jatkuvuutta sekä presidentin mielipiteiden että ammatin suhteen. Valitettavasti tämän asuinpaikka -Moskova- epäsi ehdokkuuden. Tedeyev yritti kuitenkin tästä huolimatta rekisteröityä lähettämällä totuttuun tapaan parlamenttiin omia aseistautuneita kannattajiaan. Tälläkään kertaa ei onnistunut, vaan paikallinen poliisi ja media tekivät lopun poliittisesta tähdenlennosta.

Kommersant-lehden mukaan venäläisvirkamiehet tekivät työhaastatteluja Moskovassa koko pitkän kesän. Henkilöstöhallintokomiteaan kuului Kremlin, puolustusministeriön ja tiedustelupalveluiden edustajat. Viime kädessä päädyttiin entiseen etelä-ossetialaisministeri Anatoly Bibiloviin, jonka vaalilupaus oli tehdä Etelä-Ossetiasta Venäjän federaation osa. Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolue antoi tälle tukensa. Ilmeisesti Bibilov ja tämän neuvonantajat tulivat liian luottavaiseksi ja tekivät vaatimattoman vaalikampanjan; kuinka Kremlin tukema ehdokas voisi hävitä? Lokakuun 27. päivä hän sitten hävisi naisehdokas entinen opetusministeri Dzhiovalle. Kuitenkin peliä ei oltu vielä menetetty, vaan Korkein oikeus saatiin mitätöimään vaalitulos. Tämä siitä huolimatta että vaalitarkkailijoiden mukaan vaali oli ollut vapaa. Jopa venäläismedia on intoutunut kaunopuheisesti ilkkumaan Moskovan epäonnistuneelle vaali-interventiolle.

Paikalliseen tapaan myös Dzhiova on vedonnut Kremliin: ‘Venäjä, miksi et rakasta minua? Olenhan venäläinen passiltani ja sielultani?’ Molemmat osapuolet ovat yrittäneet käyttää Moskovan korttia, ja ilmoittivat duuman vaaleissa kannattavansa Putinin valtapuoluetta. Tämä kertonee paljon siitä kuka viime kädessä on alueella isännän roolissa. Tähän mennessä Moskova on vaikuttanut pitävän valtaapitävien puolta ja yrittävän pestä kätensä sotkusta. Oppositio syyttää presidentti Dmitry Medvedevin paikalle lähettämää sovittelijaa Sergey Vinokurovia Kokoityn kaveriksi, joka ei lähetä hyvälle tsaarille oikeaa kuvaa tilanteesta. Medvedev on korostanut Etelä-Ossetian itsenäisyyttä ja kehoittanut osapuolia itse sopimaan riitansa. Dzhiova ilmoitti 6. joulukuuta aikovansa anoa turvapaikkaa Venäjältä. Kuitenkin Venäjän raja on suljettuna virallisesti lumivyöryvaaran vuoksi. Ratkaisua vastakkainasetteluun ei vaikuta vielä löytyneen eri osapuolen välisissä neuvotteluissa. Oppositio on ilmoittanut järjestävänsä 10. joulukuuta Dzhiovan virkaanastujaisseremonian aukiolla kaikesta huolimatta.

Georgia on vaikuttanut pysyneen yllättävän hiljaa separatistimaakuntansa tilanteen johdosta. Syynä tähän saattaa olla että opposition leimaantuminen georgialaiseksi viidenneksi kolonnaksi olisi sille varmaan kohtalokasta, ja että Saakashvilin hallinto toivoisi Etelä-Ossetiaan Venäjästä itsenäisempää presidenttiä. Presidentti Kokoity on jo ennähtänyt sanomaan että ‘on vahvistettu että Etelä-Ossetian ‘oranssista vallankumousta’ sponsoroivat Georgian turvallisuuspalvelut’ ja että provokaatioihin vastattaisiin ‘päättäväisesti’. Sanomaa toistettiin valtionteleviossa, johon oppositiomielenosoituksen juontaja kommentoi ‘Meidän KGB:läiset ovat töissä’. Venäjä taas vaikuttaa yrittävän peitellä tapahtunutta imago-vahinkoaan sekä yrittää varmistaa oman vaikutusvaltansa jatkon alueella, jonka turvallisuudesta sen joukot vastaavat, joka rahoitetaan sen valtiobudjetista ja jonka Moskova näkee hyödyllisenä välineenä pelaamassaan geopoliittisessa pelissä. Jos hallinto ryhtyy jossain vaiheessa käyttämään voimatoimia mielenosoittajia vastaan, se ei halua näyttää olevan suoranaisesti vastuussa. Toisaalta halua ikävään julkisuuteen ei tällä hetkellä ehkä ole: Kremlin edustaja Vinokurovin kerrottiin sanoneen 7. päivä Dzhiovalle että hän ei tulisi hyväksymään mielenosoituksen hajoittamista voimakeinoin. Epäsuositut Kokoity ja Bibilov saatetaan vielä uhrata, jos heidän ylläpitäminen näyttää käyvän liian kalliiksi ja uudet vallanpitäjät todetaan tarpeeksi tottelevaisiksi.

Kremlillä vaikuttaa olevan tällä hetkellä tarpeeksi vaaliongelmia kotirintamalla. Parhaan kuvan siitä miten Yhtänäisellä Venäjällä meni vaaleissa saa huomioimalla että sen kannatus oli korkeinta Pohjois-Kaukasuksella (Tsetsenia 99,48%) ja matalinta Keski-Venäjällä (Moskova 32,48%). Kuten eräs venäläispoliitikko asian ilmaisi: ‘Kaukasukselle äänestetään kuten sanotaan.’ Edes vaalivilppi ei parantanut merkittävästi Yhtenäisen Venäjän tuloksia Pietarissa ja Moskovassa (Economistin analyysi). Euroopan väkivaltaisimman paikan Dagestanin pääkaupungissa Mahatskalassa on ollut isoja viranomaisten mielivaltaa vastustavia mielenosoituksia. Valary Dzutsevin mukaan arabikevään kaltaiset kansannousut Kaukasuksella ovat mahdollisia vain jos Moskova ei kykene tai halua tehdä väliintuloa. Hänen mukaan historia osoittaa että Venäjä on ollut valmiimpi käyttämään voimaa Venäjän ja entisen-Neuvostoliiton ei-venäläisillä alueilla kuin kanta-Venäjällä.