Blondin eka kerta Putinin kanssa? Katso video

Ulkopolitist tarjoaa lukijoilleen iltapulumaisen katsauksen Venäjän perin kyseenalaisten presidentinvaalien ehkä viihdyttävimpään ulottuvuuteen: poliittiseen mainontaan. Sekä televisiomainokset että Youtube-videot tarjoavat mahtavaa tahallista ja tahatonta komiikkaa itänaapurin poliittisesta järjestelmästä. Satiiri on ollut yksi mielenosoittajien vahvimmista aseista ja Internet on mahdollistanut videoiden halvan ja vaivattoman levittämisen maassa, jossa tietokoneet ja älypuhelimet ovat yleistyneet valtavasti viime vuosina.

Aloitetaan ensin Putinin leiristä. ‘Venäjä ilman Putinia. Maailmanloppu huomenna!’ video on kerännyt vajaa miljoona katsojaa Internetissä ja toistaa Putinin vaalikampanjan sanomaa vaihtoehdosta nykyisen vakauden ja 1990-luvun kaaoksen uusiutumisen välillä. Jos Putinia ei oltaisi valittu, maahan muodostuisi satoja uusia puolueita ja uusnatseista tulisi merkittävä poliittinen voimatekijä. Toukokuuhun mennessä Venäjän ydinasearsenaali on päätynyt Yhdysvaltojen hallintaan, ja vuotta myöhemmin Pohjois-Kaukasuksen tasavallat eroavat Venäjästä ja muodostavat islamilaisen emiraatin. Vuonna 2014 Georgia järjestää Sochin talviolympialaiset ja kieltää venäläisiä urheilijoita osallistumasta kisoihin.

Putinin viralliset vaalimainokset toistivat samaa sanomaa, joka esitettiin Venäjän valtiontelevisiossa ennen vaaleja esitetyssä dokumentissa jossa todettiin että ‘viimeisten yhdentoista vuoden aikana Venäjästä on tullut edistyksellinen valtio, jolla on erittäin kehittynyt talous, ja kunnia tästä kuuluu yhdelle miehelle, Vladimir Putinille’ (3.1.2012 Johnson’s List). Dynaaminen maanisä tekee konkreettisia uudistuksia ja kiertää maata. Yhtenäinen Venäjä keskittyy ihmisiin ja antaa huomiota jokaiselle. Jotta Venäjä voi jatkaa uudistumista tulee kieltäytyä populismista ja kantaa vastuuta. Voitot urheilussa edesauttavat terveen kansakunnan rakentamista ja voittoja elämässä. Tahatonta komiikkaa taas tarjoaa kaksimielinen mainos, jossa nuori kaunotar kysyy ennustajalta kenestä tulee hänen ensimmäinen kertansa. Tarot-kortissa komeilee kukas muu kuin Vladimir Vladimirovich – joka tulee varmasti pitämään huolta tytöstä luotettavana miehenä – jota sankarittaremme lähtee tuolta istumalta äänestämään. Toisessa versiossa brunette käy lääkärillä keskustelemassa samasta asiasta samanlaisin tuloksin.

Muista ehdokkaista venäläisen politiikan äärinationalistinen hovinarri ja takavuosien Suomen-syöjä Vladimir Zhirinovski ei tuota pettymystä. Zhirinovskin käsittämättömässä postmodernissa mainoksessa mies piiskaa aasiparkaa ja toteaa että Venäjän symboli on aina ollut laukkaava troikka, joka on nyt muuttunut pirun aasiksi -äänestämällä Zhirinovskia kaikki muuttuu paremmaksi. Kommunistien Gennadi Zjuganov -joka melkein voitti Boris Jeltsinin vuonna 1996- puolestaan yrittää olla köyhän miehen dynaaminen Putin-klooni, jonka vaalisloganina oli ‘Vaihtoehtoa ei ole? Vaihtoehto on aina olemassa’.

Paras ja ainakin huvittavin analyysi Venäjän päivänpolitiikasta löytyy usein Youtuben anonyymeistä satiirisista videoista. Eeppinen ‘Valitse toinen laiva‘ video esittää Dmitri Medvedevin ja Vladimir Putinin taannoisesta ilmoituksesta vaihtaa keskenään paikkoja Titanic-tulkinnan, jossa tandemi rinnastetaan Jackin ja Rosen kiihkeään tuhoontuomittuun romanssiin valtiolaivalla, joka on vääjäämättömästi törmäämässä jäävuoreen. Alunperin Ekho Mosvki -radioaseman kotisivulla esitetty ‘Talviyön unelma‘ video puolestaan tarjoaa oivaltavan analyysin siitä miksi Putin ja hänen liittolaisensa eivät tule suostumaan oikeaan demokraattiseen vallanvaihtoon (15.2.2012 Ulkopolitist). Videossa entinen pääministeri Putin vastaa oikeussalin häkissä syytöksiin korruptiosta ja valtionomaisuuden kavaltamisesta. Uudelleen kukoistukseen puhjennut poliittinen satiiri on yksi konkreettisimmista symboleista venäläisen yhteiskunnan vähittäisestä ‘eurooppalaistumisesta’ ja entistä korkeammin koulutettujen ja varakkaampien venäläisten turhautumisesta maansa yhä bysanttilaiseen poliittiseen kulttuuriin.

Vladimir Putin ja Kremlin kirous

Vladimir Putinista tullee Venäjän seuraava presidentti 4. maaliskuuta, vaalin ensimmäisellä kierroksella. Hän on ylivoimaisesti suositumpi kuin kukaan kesyistä vastaehdokkaistaan -muita ei päästetty ehdolle- ja virkamieskoneistolla on insentiivi varmistaa että pomo saa yli puolet äänistä kuten jo näimme tapahtuvan marraskuussa duuman vaalissa. Räikeä vaalivilppi on johtanut eksponentiaalisesti kasvaneihin mielenosoituksiin Moskovassa ja suureen rakenteelliseen muutokseen venäläisessä politiikassa: keskiluokan politisoitumiseen (Ulkopolitist, 9.1.). Oikea kysymys onkin kuinka kauan Putinilla on aikaa jäljellä, ja mitä tapahtuu hänen jälkeensä (Economist, 11.2.). Vaikka Putin ei haluaisi asiaa tiedostaa, hänen liittolaisensa tietävät että kulunut vuodenvaihde on vanhan tsaarin lopun alku. Heillä on yhteinen ongelma; varmistaa oma valta, vapaus ja kerätty omaisuus. Tämä ongelma tekee Putinista käytännössä Kremlin vangin ja demokraattisesta vallanvaihdosta hyvin epätodennäköisen.

Vaalit venäläiseen tapaan

Itse vaalien asetelma on masentavan yksinkertainen. Ehdokkaista Gennadi Zjuganov (kommunistit), Vladimir Zirinovski (liberaalidemokraatit) ja Sergei Mironov (Oikeudenmukainen Venäjä) edustavat duuman kesyjä oppositiopuolueita, jotka ovat ylläpitäneet demokratian vaikutelmaa. Miljardööri Mihail Prohorov (sitoutumaton) on ainoa poliittinen untuvikko tässä kaartissa. Ainoastaan Zjuganov, jonka Jeltsin voitti täpärästi 1996, saattaa päästä yli 10% prosentin eikä kenestäkään ole haastajaksi Putinille joka on jo ilmoittanut ettei osallistu vaaliväittelyihin. Tämän vuoksi heidät on päästetty ehdolle, toisin kuten esimerkiksi Liberaalipuolue Jablokon veteraanipuheenjohtaja Grigori Javlinsky. Zjuganov on kunnostautunut  duuman hovinarrina ja äärinationalistisena populistina. Prohorovilla ei taas ole oikeaa kannatuspohjaa edes Moskovan keskiluokan keskuudessa, jossa hänet nähdään Kremlin suosimana vaarattomana liberaalina varaventtiilinä. Hallintokoneisto ja valtionmedia on valjastettu Putinin presidenttiehdokkuuden taakse. Putin saattaisi hyvin voittaa tämän surullisen  joukon ensimmäisellä kierroksella ilman vaalivilppiä, sillä hänen henkilökohtainen kannatuksensa on huomattavasti Yhtenäistä Venäjää suurempi. Tulosta kuitenkin tuskin jätetään sattuman varaan.

Eläkevakuutus

Valtakunta syytesuojasta.

Jotta voimme ymmärtää Venäjän vuoden 2008 ja 2012 presidentinvaalien dynamiikkaa, meidän kannattaa palata hetkeksi ajassa taaksepäin. Pietariin ja 1990-luvun alun villeihin vuosiin, jolloin nuori virkamies Vladimir Putin toimi kaupungin kansainvälisten asioiden päällikkönä. Virka toi Putinin usein Suomeen, erityisesti ystävyyskaupunki Turkuun, jossa hän tapasi myös Suomen silloisen ulkoministerin Paavo Väyrysen (kuten Väyrynen on vaatimattomana miehenä usein huomauttanut). Olennaisempaa on kuitenkin että Putin vastasi lupien myontämisestä kansainväliseen raaka-ainekauppaan. Clearing-kaupanteon tarkoituksena oli saada ruokatarvikkeita vastineeksi ulkomaankaupasta. Ruokaa saatiin kuitenkin paljon odotettua vähemmän ja välittäjäfirmat ansaitsivat 34 miljoonan dollarin bonukset (St Petersburg Times, 29.7.2005). Kaupunginvaltuuston selvitys tammikuulta 1992 totesi 11 miljoonan dollarin katoamisen kirjanpidossa. Raaka-aineita oli jossain tapauksissa myyty 2000 kertaa maailmanmarkkinahintaa halvemmalla. Putinia syytettiin asiakirjojen pimittämisestä, ja raportti suositteli hänen erottamista ja syyteharkintaa.  Putinin mentori, pormestari Anatoly Sobchak piti huolta suojatistaan (American Foreign Policy Council, 17.3.2000); asia ei koskaan edennyt ja on unohtunut.

La bella vita.

Putin ja hänen tukijansa kuitenkin tietävät hyvin että heidän vapautensa ja vaurautensa riippuu vallan säilyttämisestä. Tämä on vuoden 1999 vallanvaihdon ja 2004 vuonna alkaneen Jukos-oikeudenkäynnin opetus. Jeltsinin terveyden murtuessa tämän lähipiirin piti hankkia uusi presidentti joka säästäisi heidät korruptio-oikeudenkäynneiltä ja turvaisi 1990-luvulla hankitun entisen valtio-omaisuuden. Rentier-taloudessa valtion hallitseminen tarkoittaa mahdollisuutta hallita sen raaka-ainatuloja, ja jakaa niitä omille tukijoille luovan kirjanpidon avulla. Putin ei halua päätyä Hodorkovskiksi Hodorkovskin tilalle viettämään eläkepäiviään pakkotyöleirille Siperiaan. Putinin hallinnon omat toimet antavat oivan esimerkin siitä kuinka päästä eroon vanhasta eliitistä, ottaa haltuunsa näiden keräämä omaisuus ja hankkia kansansuosiota heidän kustannuksellaan. Tilanne on enemmän tai vähemmän sama kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa (Baltiaa lukuunottamatta): Ukrainassa entinen pääministeri Julia Timoshenko on päätynyt vankilaan länsimaiden tuomitseman korruptio-oikeudenkäynnin seurauksena. Georgian uusi oppositiojohtaja miljardööri Bidzina Ivanishvili lupasi ensityökseen toimittaa Mikheil Saakashvilin linnaan korruptiosta. Tämän vuoksi demokraattinen ja todellinen vallanvaihto on henkilökohtainen riski, jota tulee välttää. Tämän vuoksi Putin päätyi epäkarismaattiseen vanhaan ystäväänsä Dmitri Medvedeviin 2008, toimimaan eräänlaisena harmittomana maatalouslomittajana. Medvevilla ei ollut taustaa turvallisuuspalvelussa -toisin kuin ennakkosuosikki varapääministeri Sergei Ivanovilla- ja hän ei saavuttanut itsenäistä kannatusta valtaeliitin tai väestön keskuudessa.

Jäljet pelottavat

Vallattoman kohtalo.

Arabikevät on lisännyt valtaeliitin paranoiaa ja huolta omasta tulevaisuudestaan. Putinia ei ole vaikea kuvitella Robert Mugaben tilalle pikaruokaketju Nandosin hilpeän nostalgiseen mainokseen. Tämä psykologinen paine auttanee osaltaan selittämään Venäjän päätöstä kaataa maltillinen Syyriaa-koskeva päätöslauselma, joka tulee heikentämään maan arvovaltaa erityisesti Lähi-idässä. Venäjän perustuslakituomioistuimen presidentti Valery Zhorkin kirjoitti 26. tammikuuta että ‘Länsi jahtasi Milosevicia, Saddamia ja Gaddafia. He ovat kaikki kuolleita. Länsi tulee hoitamaan Assadin, ja käymään meihin käsiksi. — Länsi tukee pahanlaatuista demokratialiikettä Venäjällä saadakseen tekosyyn interventioon ja kansakuntamme tuhoamiseen.’ Pavel Felgenhauer toteaa että Assadin suojeleminen ei palvele Venäjän vaikutusvaltaa Lähi-idässä. Kuitenkin Venäjän valtaeliitti ei ole suojaamassa klienttiään vaan itseään (Eurasia Daily Monitor, 2.2.2012). 3. helmikuuta, päivää ennen viimeisintä suurta mielenosoitusta Moskovassa, Putinin avustaja Dmitri Peskov kertoi (NY Times, 3.2.2012) tiedustelupalvelun tienneen jo ‘kaksi kolme vuotta sitten’ että duuman vaaleja syytettäisiin epärehelliseksi. Tämä poliittinen epävakaus on Washingtonin aikaansaannosta. Peskov antoi myös mielenkiintoisen ennustuksen että ‘sama skenaario tulee toistumaan myös 4. maaliskuuta jälkeen’. Sama topos jatkui seuraavan päivän pro-Putin varjomielenosoituksessa, joka oli valtiotelevision ykkösuutinen ja jossa osoitettiin sormella erityisesti Yhdysvaltojen uutta lähettilästä Michael McFaulia ja kannettiin ‘Ei oransseille vallankumouksille’ ja ‘Emme tarvitse arabikevättä!’ kylttejä (NY Times, 4.2.2012).

Valtaeliitti. Keskinäinen riippuvuussuhde.

Selviytymisen logiikka

Mitä maaliskuussa sitten tulee tapahtumaan, sen jälkeen kun Putin valitaan ensimmäisellä kierroksella? Oppositio ei tule luultavasti hyväksymään tulosta ja seurauksena on iso mielenosoitus, ainakin Moskovassa. Iso kysymys on alkaako hallinto käyttää nykyistä kovempia otteita opposition hajottamiseksi, jos mielenosoitukset jatkuvat ja protestimieliala kasvaa. Kreml valmistelee – näennäistä – uudistusohjelmaa, jonka Putin voi esitellä heti kautensa alussa. Useat ministerit tulevat saamaan kenkää, heidän joukossa ehkä myös Medvedev. Kuitenkin Putin on luultavasti menettänyt Moskovan ja Pietarin keskiluokan kannatuksen lopullisesti. Nykyhallinnon kannatus on laskemassa vääjäämättömästi myös hiljaa rappeutuvalla maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa (NY Times, 9.2.2012); suuren enemmistön mielipiteillä ei ole kuitenkaan väliä. Virkamieseliitin ja armeijan – joiden tuki on korvaamaton kansansuosion laskiessa – uskollisuus tullaan ostamaan jatkossakin investoinneilla maanpuolustukseen ja valtioyhtiöiden läänittämisellä. Niin kauan kuin Putinilla on näiden viiteryhmien tuki, hän on turvassa. Hodorkovski ainakin on tämän oivaltanut kirjoittaessaan että ‘Kudrinia ja hänen kollegojaan ei saa torjua. Putin voi nähdä heidät alaisinaan, mutta meidän tulee nähdä heidät kanssakansalaisina (Economist, 11.2.2012).’ Kuitenkaan niin kauan kun Putin ja tämän tukijat eivät voi varmistua syytesuojasta, heillä ei ole kannustimia vallanvaihtoon vapaiden vaalien kautta. He voisivat saada tämän varmuuden vain jos Venäjällä olisi onnistunut esimerkki demokraattisesta vallanvaihdosta. Sellaista ei kuitenkaan löydy maan historiasta. Sekä nykyhallinnolla että oppositiolla ei ole insentiivejä luottaa toistensa sanaan; peliteorian Prisoner’s dilemma soveltuu hyvin Venäjän nykytilaan. Maan instituutiot ovat niin kehittymättömät että politiikasta voisi tulla toistuva peli. Hallinnon omat teot muistuttavat siitä mitä vallattomalle voi käydä maassa, jossa ei ole riippumatonta oikeusvaltiota. Putin on itse luomansa järjestelmän vanki.

Venäjällä valta on joka kerta joko peritty tai otettu. Vladimir Putin tietää tämän.

Vladimir Putin ja Venäjä 2012: kaksi rinnakkaista todellisuutta?

'Hyvää uutta vuotta ystävät!' toivottaa tyypillisen netistä löytyvän Putin-pilailun teksti.

Loppuvuodesta 2011 jotain muuttui Venäjällä. Joulukuun 10. päivän mielenosoitus Bolotnaya-aukiolla Moskovassa uutisoitiin kaikilla maanlaajuisilla televisiokanavilla. Vieläpä ilman perinteiseksi muodostunutta kommentaaria siitä kuinka tempaukseen osallistuvat olivat Yhdysvaltain ulkoministeriön ja muiden perivihollisten palkkalistoilla. Myös seuraava huomattavasti suurempi tapahtuma Sakharov-tiellä 24. joulukuuta sallittiin mukisematta. Kesyn duuman symboli, puhemies Boris Gryzlov, on saanut kenkää. Myös harmaa kardinaali, suvereenin demokratian spin-doctor, Vladislav Surkov, on siirtynyt uusiin tehtäviin. Kuitenkaan, kuten Dmitri Kamyshev kirjoittaa (Kommersant Vlast, 19. joulukuuta), tämä ei tarkoita sitä että valtaeliitti olisi valmis oikeasti kuuntelemaan ‘suo-opposition’ esittämää kritiikkiä (‘bolota’ tarkoittaa suota venäjäksi). Valtiotelevisio raportoi mielenosoituksista yleisenä kritiikkinä ja varoi visusti mainitsemasta sitä että erityisesti pääministeri Vladimir Putinista on muodostunut punainen vaate uudelle poliittisesti aktiiviselle suurten kaupunkien koulutetulle keskiluokalle. Ensimmäistä kertaa kuukausiin, tai peräti vuosiin, illan pääuutislähetyksessä ei mainittu sanallakaan Putinia tai lame duck presidentti Dmitri Medvedevia. Vaikka perinteisesti lähetyksen pääjuttu on esitellyt valtatandemin sen päiväisiä urotekoja kansakunnan suuruuden ja kansan syvien rivien puolesta.

Putin kuuluisasti arvosteli mielenosoittajia perinteisen ‘kansanomaisella’ retoriikallaan verraten opposition symboliksi muodostuneita valkoisia nauhoja kondomeihin, 15. joulukuuta pidetyssä tv-klassikoksi muodostuneessa vuosittaisessa kansalaisten kyselytunnissa. Pääministeri myös ilmoitti saaneensa tietoonsa että opiskelijoille oli maksettu taskurahaa tapahtuman organisaattorien taholta ja että jotkut oppositiojohtajat olivat kannustaneet osallistujia huutamalla ‘lampaat eteenpäin!’. Mitään oikeita henkilöstövaihdoksia presidentinhallinnossa tai liittovaltion hallituksessa ei ole tapahtunut; vanhoja, koeteltuja ja lojaaleiksi todettuja naamoja on kierrätetty uusiin tehtäviin. Edes vaalivilpin henkilöitymää, vaalilautakunnan puheenjohtaja, Vladimir Churovia ei ole erotettu tehtävästään. Tämä responssi, kuten olemme nähneet, on herättänyt vain lisää närkästystä ja suurempia protesteja. Kuka tahansa joka oli mukana Bolotnaya-aukiolla 10. joulukuuta tiesi, ja pystyi kertomaan tuttavapiirilleen, kuinka kaukana tapahtuneesta todellisuudesta Putinin televisiossa kertoma narratiivi oli.

Putinin todellisuus. Pääministeri suorittaa arkeologisia urotekoja elokuussa. Entistä useammat venäläiset eivät olleet vakuuttuneita siitä että pääministeri löysi täysin puhtaita kreikkalaisia amforoita suoraan merenpohjasta.

Mistä tämä tapahtuneen kieltäminen sitten kumpusi? Kamyshev tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehtoisen teorian: Vladimir Putin oikeasti uskoo siihen mitä sanoo. Pääministerin lähipiiri, ne ihmiset joiden kautta hän saa tietoa asioista, kertovat hänelle mitä hän haluaa kuulla. Tämä ulkomaailmalta suljettu todellisuus, rajoittuu fyysisesti Moskovan Valkoiseen taloon, esikaupungissa sijaitsevaan ylelliseen ja aidattuun gosdachaan ja lomanviettoon Mustanmeren rannikon huviloissa. Matkat taittuvat lentäen tai autosaattueessa, joka kirjaimellisesti pysäyttää pääkaupungin liikenteen, kahdesti päivässä. Julkisten esiintymisten yleisö on valikoitu etukäteen. Youtubessa voi nähdä mikä vaikutus Putiniin oli kun tämä Potemkinin kulissi säröili ensimmäisen kerran tämän jouduttua buuauksen kohteeksi nyrkkeilyottelussa. Henkisenä taustana toimii vanhan KGB-upseerin ja tämän saman taustan omaavien tukijoiden ja kollegojen maailmankuva, joka on uhkaavaa nollasummapeliä. Putin näki Dresdenissä 1989 miten vanha vahva regiimi voi sortua päivissä.

2011 duuman vaaleissa mikään ei muuttunut prosessin suhteen; vastuussa olevat virkamiehet järjestivät vaalit ‘business as usual’ asenteella. Mikä muuttui oli se että suuri osa kansasta ei enää jaksanut katsoa touhua läpi sormien. Venäläisen ‘suvereenin demokratian’ kontekstissa vaalit tarkoittavat massiivista ja läpinäkyvää tuloksen väärentämistä haluttujen numeroiden saavuttamiseksi. Kuitenkaan tämä ei tapahdu ‘vallan vertikaalin’ teorian tarkoittamassa hengessä täysin top-down. Johtuen Venäjän hallinnon tehottomuudesta maakuntien satraapeilla on insentiivi väärentää tuloksia stahanovilaisemmiksi oma-aloitteisesti. Käyttäen joskus, kuten olemme nähneet, niin läpinäkyviä metodeja että on vaikea kuvitella että niihin on saatu Moskovasta siunaus. Vladimir Putin varmasti luulee että hän on paljon suositumpi kuin hän todellisuudessa on -ja että Yhtenäinen Venäjä kykenee voittamaan vaalit ilman massiivista vaalivilppiä. Hänen alaisensa kentällä tietävät paremmin ja toimivat jotteivat tuottaisi Moskovalle pettymystä.

Venäjän, tai ainakin Moskovan, todellisuus 2012. 'Huomio! Ei toistuvaa käyttöä varten!'

Tässä todellisuudessa, Kamyshev jatkaa, vaaleissa väärennettiin alle 0,5% vaalituloksesta, mielenosoituksiin osallistutaan vain CIA:n jakaman rahan toivossa, ja kansa rakastaa palavasti johtajaansa, jolla on kohtalon hänelle antama tehtävä palauttaa Venäjän suuruus. Ja hänen seurueensa joutuu jatkamaan illuusion ylläpitämistä, antaen pomolle vain sellaista tietoa joka on mahdutettavissa tämän maailmankuvan osaksi. Tällä hetkellä suuttuneita ja suivaantuneita kansalaisia on toki vielä selkeä vähemmistö. Mutta suurimman tappionsa näissä vaaleissa Yhtenäinen Venäjä koki juuri hiljaisen enemmistön liittyessä nukkuvien puolueeseen. Ja kun jossain vaiheessa suivaantuneita tulee olemaan enemmän kuin tyytyväisiä, uudelleenvalitun presidentti Putinin joutuessa leikkaamaan sosiaalimenoja Venäjän talouden pysähtyneisyyden jatkuessa, saattaa hyvin olla liian myöhäistä sovittaa enää yhteen nämä kaksi hyvin erilaista todellisuutta.

Venäläinen James Bond

Standartenfuehrer Max Otto von Stirlitz oli Neuvostoliiton oma James Bond.  Kun tv-sarja Kevään 17. hetkeä esitettiin 1973 koko Neuvostoliitto pysähtyi sitä katsomaan iltaisin. Fiktionaalinen supervakooja on säilynyt elävänä osana venäläistä populaarikulttuuria näihin päiviin asti, josta ovat osoituksena lukuisat vitsit. Vanha perinne että sarja uusitaan Voiton päivän tienoilla, vähän kuin Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivän tienoilla Suomessa, on taas elvytetty henkiin. Vuonna 2009 sarjan 35-vuotisjuhlan kunniaksi siitä tehtiin värillinen versio, joka lienee maailman pisin väritetty elokuva ja on aikanaan myös näytetty Yle Teemalla. Kun pääosan esittäjä Vyacheslav Tikhonov kuoli myös presidentti Dmitry Medvedev ja Venäjän ulkomaantiedusteluvirasto esittivät perheelle surunvalittelunsa.

Sarjan nimi viittaa sen tapahtumiin, jotka sijoittuvat 17. päivän ajanjaksolle keväälle 1945. Natsi-Saksaan soluttautunut neuvostoagentti saa vihiä salaisista erillisrauhaneuvotteluista joidenkin johtavien natsien ja länsiliittoutuneiden kanssa. Stirlitzin tehtävänä on estää näiden toteutuminen. Teema oli neuvostoliittolaiselle historiankirjoitukselle tuttu; anglosaksiset kapitalistit alkoivat salaa valmistella kylmää sotaa sosialismin isänmaata vastaan jo toisen maailmansodan aikana. Nykykatsojalle Kevään 17. hetkeä on liian pitkä, kestäähän alkuperäinen versio yli kaksitoista tuntia. Tarinan anakronismit ovat jossain määrin koomisia; Saksan esitetään olevan yhä voimissaan ja potentiaalinen uhka Neuvostoliitolle muutamaa viikkoa ennen Berliinin valtausta. Berliinissä voi yhä huoletta käyttää metroa ja käydä kahviloissa. Vaikka tv-sarja on ylivoimaisesti kuuluisin, niin se ei kuitenkaan ole ainoa neuvostoliittolainen vakoojatarina.

Stirlitz on yhä voimissa. 'Hitler Kaput' niminen parodia vuodelta 2008.

Vuonna 1968 ilmestynyt minisarja ‘Miekka ja kilpi’ (sarjan nimi on viittaus KGB:n logoon), kertoo perin samankaltaisen tarinan. Se on huomattavasti lyhyempi, ja draaman kaari toimii siten paremmin. Myös siinä neuvostoagentti joutuu sabotoimaan saksalaisten ja petollisten anglo-saksien välisiä tunnusteluja, sekä pääsee vapauttamaan keskitysleirivankeja. Erityisen ironista on kuvaus vastarintaliikkeestä yhtenäisenä, kommunistisena ja venäläisten johtamana kokoonpanona, johon kuuluu ihmisiä kaikkialta (Itä-Euroopan tulevista satelliittivaltioista) jotka kamppailevat totalitaarista järjestelmää vastaan. Sarjahan esitettiin ensimmäistä kertaa Prahan kevään vuonna, kun Varsovan liiton tankit olivat antamassa veljellistä apua Tsekkoslovakiaan. Erityisesti Miekka ja kilpi -sarjan hieno tunnusmusiikki on jäänyt elämään, johon palaamme jutun lopussa.

Mielenkiintoista neuvostoliittolaisessa vakoojagenressä on että sitä alettiin tekemään turvallisuuspalvelun johtajan Yuriy Andropovin aloitteesta, osana kampanjaa parantaa KGB:n mainetta. Sen sijaan että kansalaiset olisivat muistelleet KGB:n edeltäjän NKVD:n roolia Stalinin puhdistusten toteuttajana, nuorisolle luotiin esikuvia urhoollisista neuvostoagenteista, jotka taistelivat omalta osaltaan isänmaan puolesta natsismin uhkaa vastaan. Stirlitzia ei kuvata dogmaattisena kommunistina, vaan ennen kaikkea isänmaallisena, hieman melankolisena, päättäväisenä hahmona, joka käy omaa hiljaista sotaansa. Toisin kuin kapitalistinen Bond, Stirlitz ei ole naistenmies ja on uhrannut perhe-elämänsä ja hänen ainoa paheensa on ketjutupakointi. Tämä kehityssuunta, neuvostoliittolaisen nationalismin loihtiminen, ei tietenkään ollut uusi; Stalin oli jo ennen sotaa alkanut luoda kommunistis-nationalistista ideologiaa Neuvostoliitolle alkuaikojen internationalismin sijaan.

Agenttimyytin hämmentävästä elinvoimasta kertoo jotain miten Anna Chapmanista tehtiin epäonnistuneen vakoilu-uransa jälkeen mediapersoona, joka on sekaantunut niin miestenlehdissä poseeraukseen, leijonankesytykseen kuin Kremlin nuorisojärjestöön. Viime uutena vuotena Venäjän valtiontelevision gaalassa Chapman esiintyi Stirlitz-sketsissä, jossa yritettiin luoda kuvaa hänestä rohkeana ja isänmaallisena nuorena. Myös analogia vaatimattoman ja vähäsanaisen sankarin arkkityyppi Stirlitzin ja Saksassa tiedustelumiehenä palvelleen Vladimir Putinin kanssa on melko selkeä, jota on pyritty vahvistamaan julkisuustempauksilla. Chapman ja muut Yhdysvalloista pois potkitun vakoojarenkaan jäsenet otettiin sankareina vastaan. Youtubesta löytyy video, jossa monitoimimies Putin tarjoaa aisteja järisyttävät versiot sekä Blueberry Hills-kappaleesta että soittaa pianolla Miekka ja kilpi -sarjan tunnusmusiikin ‘Mistä alkaa isänmaa?’

Lopuksi yksi tyypillinen Stirlitz-vitsi: Eräänä päivänä, Stirlitz oli pukeutunut puna-armeijan univormuun, kantoi punalippua ja lauloi Kansainvälistä marssien Prinz-Albrecht-Strassea pitkin. Koskaan aiemmin hän ei ole ollut näin lähellä epäonnistumista.

Linkkejä:

Kevään 17. hetkeä -tunnusmusiikki ‘Jossain kaukana‘

Miekka ja kilpi- tunnusmusiikki ‘Mistä alkaa isänmaa?‘

Kevään 17. hetkeä -sarja englanniksi tekstitettynä

Miekka ja kilpi -sarja englanniksi tekstitettynä