Venäjä ja Syyrian kansannousu

Syksystä lähtien kansainvälinen huomio on enenevässä määrin siirtynyt kohti Syyriaa ja maan syventyvää kriisiä. Erilaisista diplomaattisista yrityksistä huolimatta väkivaltaisuuksille ei näy loppua ja mahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Syyriassa hupenevat kovaa tahtia. Kuitenkin YK:n turvallisuusneuvostossa vahvemman kansainvälisen toiminnan esteeksi on muodostunut Venäjä (ja Kiina, mutta Kiina piiloutuu Venäjän kannan taakse).

Selittämään Venäjän Syyria-kantaa on turvauduttu pitkälti perinteisiin viisauksiin: ensinnäkin, todetaan, että Venäjä on aina vastustanut henkeen ja vereen (muiden) interventioita; toiseksi, onhan Venäjällä ja Syyrialla pitkäaikainen liittolaisuus ja Venäjän investoinnit maassa ovat merkittäviä. Kummassakin tulkinnassa on totuuden jyviä, mutta näiden liiallinen korostaminen kuitenkin verhoaa Venäjän Syyria-politiikan muita tekijöitä ja merkittäviä epäselvyyksiä.

Dialogia, mutta vain tietyillä ehdoilla

Keskeinen pilari Venäjän Syyria-politiikkaa on ollut haluttomuus hylätä Assadin hallintoa. Regiiminmuutosvaatimusten sijaan Venäjä on painottanut reformia, jonka – perinteen mukaisesti – tulisi olla sisäisen dialogin seurausta. Tätä dialogia tulisi käydä regiimin ja rauhanomaisen opposition kanssa – poissulkien aseellisen vastarinnan. Saman logiikan mukaisesti Venäjä edellyttää, että aselepoa tulisi vaatia sekä Syyrian armeijalta että kapinallisilta. Venäjä edelleen kiistää tiettyjä olennaisia konfliktin aspekteja soveltamalla moraaliekvivalenssia kapinallisten ja hallinnon surmatöiden välillä.

Asettamalla hallinnon ja kapinalliset samalla viivalle Venäjä tietoisesti suosii Syyrian hallintoa ja tätä myötä tehokkaasti torpannut vaatimuksia Bashar al-Assadin eroamiseksi – joka on ollut jo kuukausia arabi- ja länsimaiden lähtökohtainen vaatimus tilanteen ratkaisemiseksi. Veto-oikeuden uhalla laadittu Kofi Annanin rauhanmissio heijastaa tätä. Jo valtuutuksensa vuoksi Annanin rauhansuunnitelma joutuu kannattamaan näitä Venäjän tavoitteita – jonka käytännön seurausta on vahvistaa Assadin hallintoa ja heikentää kapinallisten asemaa.

Ei liene yllättävää, että Venäjä ei ole osallistunut arabi- ja länsimaiden järjestämiin ”Syyrian ystävien” kokouksiin. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi Istanbulin kokousta siitä ettei sillä ole valtuuksia puhua kansainvälisen yhteisön puolesta ja korosti, että ainoa foorumi jolla on valtuuksia keskustella Syyrian tilanteesta on YK:n turvallisuusneuvosto. Syyrian kapinallisten aseistamisesta Lavrov jatkoi: ”on päivänselvää, että oppositio ei voi päihittää Syyrian armeijaa vaikka olisi loppuun asti aseistettu, ja aseistamisen tuloksena olisi vain vuosien kestoinen verilöyly.” Osuutensa Syyrian kapinallisten vastustamisessa voi olla epämiellyttävät yhtäläisyydet Venäjän omaan valtarakenteeseen ja terrorismihuoliin Kaukasuksella.

Sinäänsä kiinnostavaa on, että vaikka Venäjä on suojellut Assadin hallintoa, Venäjä on myös pyrkinyt korostamaan ettei ole suinkaan Assadien ystävä; pikemminkin Venäjän johto on perustellut kantaansa viitaten laajempaan Syyrian tilanteen tulkintaan ja etenkin siihen, että muut tähänastiset ehdotukset pikemminkin lietsovat kuin rauhoittavat konfliktia. Tätä tulkintaa Venäjän Syyria-politiikasta on, esimerkiksi, antanut Venäjän YK-lähettiläs  Vitaly Churkin.

Samaten on huomautettava, että Venäjällä ei ole juurikaan merkittäviä intressejä pelissä Syyriassa.  Vaikka Syyria lienee Venäjä parhaimpia ystäviä Lähi-idässä, Syyria ei ole Venäjän liittolainen; osapuolten suhde rakoili etenkin 2000-luvun alkupuolella ja pohjautuu pitkälti kätevyyteen enemmänkin kuin ideologiseen tai muuhun yhtenäisyyteen. Neuvostoaikoina Syyria oli (etelä-) Jemenin kaltainen liittolainen: auliisti vastaanotti aseita ja rahaa, mutta ei juurikaan kuunnellut Moskovan ohjeita eikä pystynyt maksamaan aseistaan (vuonna 2005, Venäjä antoi anteeksi lähes 10 miljardin dollarin velat). Paljon kohuttujen asekauppojen arvo on noin 1.5 miljardia dollaria – vertauksen vuoksi, Venäjän asekauppojen arvo Libyan kanssa oli yli 4 miljardia. Toisin kuin Iran joka on tarjonnut ”repressio-osaamusta” Damaskokselle, Venäjän myymät aseet soveltuvat parhaiten ulkoisen intervention ehkäisyyn – ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjäkoneita ja tutkajärjestelmiä. Venäjä ei ole sitoutunut Assadien hallinnon selviytymiseen peruuttamattomalla tasolla.

Onko Venäjä realistisempi?

Venäjän kantaa on kovin sanoin kritisoitu. Toinen näkemys on, kuten muutama asiantuntija on asian laittanut, on, että Venäjä omaa ”realistisen” näkemyksen Syyrian tilanteesta. Näin ei ole, sillä Venäjän ”realismi” on pikemminkin länsimaiden näkemysten negatiivi. Venäjällä ei ole ollut sen suurempaa Lähi-idän politiikkaa ja kuten muut kansainväliset toimijat se on  suhtautunut sekavasti arabikevään muutoksiin. Omien intressien puutteessa, suhtautuminen Lähi-itään on pitkälti määräytynyt lännen kautta. Libyan tapauksessa Venäjällä oli vaa’ankieliasema YK-valtuutuksen läpimenemisessä; päätös olla vetoamatta oli kiistanalainen. Nyt Syyrian tilanteessa Venäjä nauttii vastaavasta asemasta ja on ominut kovemman linjan interventiota vastaan.

Innokkuus laittaa kapuloita lännen rattaisiin heijastuu erilaisissa salaliittoteoria-painotteisissa analyyseissä jotka kiistävät kansannousun agenttiuden. Esimerkiksi entinen pääministeri Primakov huomautti, että Libyassa ja Syyriassa ”oli alusta asti käynnissä aseellinen kapina hallitsijoita vastaan…He jotka varustivat aseet ja kehottivat niiden käyttöön tulevat eittämättä selväksi ajan kulun myötä”. Korostamalla kapinallisryhmien roolia väkivaltaisuuksissa Venäjä on implisiittisesti toistanut Syyrian regimiin tulkintaa tilanteesta. Diplomaattisella tasolla, Venäjä ei ole paljon näin tehnyt – vedoten mielummin ”tasapainon” tärkeyteen – mutta Venäjän valtion omistama/ohjeistama media on suorasti kierrättänyt  Syyrian regiimin argumentteja. Hyvin pienimuotoisella ja hyvin epätieteellisella katsauksella valtio-rahotteiseen ja ulkomaille suunnattuun Russia Today:n uutisointiin Syyriasta ilmenee mitä kiinnostavimpia ”totuuksia”.

Esimerkiksi paljastuu, että Vapaan Syyrian armeija on ollut Naton ”rahoittama alusta asti” kuten myös länsivaltojen aseistama. Kuitenkaan ulkopuoliset toimijat eivät luota riittävästi paikallisiin, sillä on uutisoitu ulkomaalaisten joukkojen sotivan Syyriassa (ranskalaiset upseerit olivat sen verran kömpelöitä, että heidät pidätettiin Syyriassa). Al-Qaeda sotii lännen kanssa ja toki on muistettava, että ”lännen petrodollarit” ovat ostaneet Arabiliiton. Oikeastaan, koko Syyrian tilanne on CIA:n, MI6, ja Mossadin tiedustelupalveluiden luoma sotku.

On sanomatta selvää, ettei interventio olisi helppoa tai toisi nopeaa ratkaisua Syyrian kriisiin. Intervention ongelmista huolimatta, Venäjä ei suinkaan omaa realistisempaa näkemystä Assadin hallinnon selviytymismahdollisuuksista. Ulkoisesta avusta huolimatta on epäselvää voiko Assadin hallinto lahdata riittävästi kansalaisiaan pysyäkseen vallassa, ja on päivänselvää, että vaikka se onnistuisikin siinä niin regiimin legitimiteetti on pysyvästi mennyttä.  Jäljellä olisi ontto repressiokoneisto, joka on täysin riippuvainen ulkoisesta tuesta – tuskin kestävä tai rauhanomainen ratkaisu. Ironista kyllä samanlaista toiveajattelua Assadien hallinnon selviytymisestä ilmenee myös Hizbollahin ja Iranin keskuudessa, pääosin siksi koska eivät halua ajatella muita vaihtoehtoja.

Onko muutosta nähtävissä?

Toivoa kuitenkin on, että Venäjä luopuu obstruktionismistään. Annanin suunnitelman asettama ukaasi umpeutuu tänään eikä ole tuonut loppua väkivaltaisuuksille.  Epäonnistumisen seurauksena Venäjälle poliittiset kustannukset Assadin kannattamisesta nousevat. Ulkopoliittisesti Venäjä on jo maksimoinut hyödyn Syyriasta: veton keinoin Moskovasta on tullut keskeinen toimija Syyrian kriisissä, jonka kantaa on pakko kuunnella. Annanin suunnitelmat puutteet johtuvat suoraan Kremlin vaatimista muutoksista – ja vaikka Venäjä painostaisikin Damaskosta seuraamaan ohjeita niin Venäjä kyky vaikuttaa Assadin hallinnon laskelmiin on pientä. Se missä Venäjällä on valtaa, on kansainvälisen yhteisön estämisen lopettamisessa.  Venäjä on tietoinen tilanteensa rajoitteistaan: Venäjä ei voi estää sotilaallista interventiota à la Kosovo, mutta voi olla antamatta sille turvallisuusneuvoston siunausta. Venäjä voi jarruttaa ja tätä kautta antaa aikaa Assadin regiimille – mutta jossain vaiheessa Venäjäkin on valmis hylkäämään uppoavan laivan. Kansainväliselle yhteisölle kesti vuosia puuttua Balkanin surmiin. Toivottavasti näin kauan ei tarvitse odottaa Syyrian tapauksessa.

Humanitäärisen sodan haasteet

Intervention loputon tie Afghanistanissa? Kuva: ISAFmedia 

Syyrian tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi on keskustelusta humanitäärisestä interventiosta tullut jälleen kerran ajankohtaiseksi. Jo 11 kuukautta kestänyt kansannousu on shokeerannut väkivaltaisuudellaan – useimmat arviot kuolonuhrien määrästä ovat noin 7000 hengessä – ja kansainvälinen paine Assadin hallintoa kohtaan on kasvanut varsinkin Homsin verilöylyn jälkimainingeissa. YK:n turvallisuusneuvostossa Kiinan ja Venäjän toimesta torpattu päätöslauselma hyväksyttiin eilen YK:n yleiskokouksessa hieman muunneltuna versiona. Päätöslauselma ei varsinaisesti ota kantaa intervention puolesta, mutta vaatii Assadia luopumaan vallasta ja tuomitsee kovasanaisesti Syyrian väkivallan. Kielenkäyttö ja toimet Syyrian hallintoa kohtaan kovenevat, ja monet (esimerkiksi ranskalaiset, The Economist, John McCain, Syyrian oppositio sekä Anne-Marie Slaughter) ovatkin alkaneet liputtaa jonkinasteisen intervention puolesta. Interventioon liittyy kuitenkin aina sarja eettisiä, laillisia ja strategisia kysymyksiä, jotka monesti unohtuvat. Soitellen ei pidä mennä edes, tai varsinkaan humanitääriseen sotaan.

Kansainväliset normit interventioon liittyen ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten kylmän sodan loppumisen. Siinä missä YK:n peruskirja puolustaa vankasti valtion suvereniteettiä sekä puuttumattomuusperiaatetta (non-intervention), on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu kiinnittää entistä suurempaa huomiota ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, että valtioiden tulee ansaita suvereniteettinsä huolehtimalla kansalaistensa hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista johti suojeluvastuun periaatteen eli Responsibility to Protect (tuttavallisemmin R2P) -normin kehittämiseen. Alunperin Kanadan hallituksen toimeenpanema ICISS-komissio julkaisi vuonna 2001 raportin, jossa esiteltiin R2P:n pääperiaatteet. Suojeluvastuun periaate lähtee liikkeelle siitä, että mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.

Monet ovat kuitenkin skeptisiä suverenititeetin määrittämisestä tällä tavoin. Esimerkiksi Kiinan ja Venäjän mielestä valtion alueellinen koskemattomuus on lähtökohta, josta ei tingitä. On helppo nähdä miksi Syyrian hallinto argumentoi näin, mutta on tärkeää muistaa, että taustalla on tiettyjä olettamuksia kansainvälisen yhteisön olemuksesta. Michael Walzer esimerkiksi väittää mainiossa Just and Unjust Wars -kirjassaan, että kansainvälisellä yhteisöllä ei useimmissa tapauksissa ole oikeutta puuttua valtioiden sisällä tapahtuviin konflikteihin tai vääryyksiin, koska ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää paikallisia arvoja ja valtajärjestelyjä. Esimerkiksi Libyan interventiossa olivat päämäärät aivan hukassa, eikä tilanne Libyassa tänä päivänä ole välttämättä ollenkaan parempi kuin Gaddafin Libyassa, argumentoi Walzer.

Moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole monesti humanitäärisen sodan vaikein osuus. Jos kansainvälinen yhteisö pystyisi varmasti estämään esimerkiksi kansanmurhaa tapahtumasta, on moraalinen vastuu melko selvä: muiden maiden on toimittava ihmisoikeuksien puolesta ja suvereniteettia vastaan. Vaikeinta humanitäärisessä sodassa on kuitenkin seurauksien ennustaminen ja strateginen suunnittelu. On helppoa vedota etiikkaan ja kannattaa interventiota, mutta äärimmäisen vaikeaa saada aikaan muutosta  kohdemaassa. Somalian, Afghanistanin, Irakin ja joidenkin mielestä myös Kosovon katastrofaaliset interventiot osoittavat, että ulkopuolisten sekaantumisella paikalliseen kriisiin voi olla varsin odottamattomia ja suunnattoman väkivaltaisia seurauksia. Somaliaan Yhdysvallat menivät YK:n siunauksella 90-luvun alussa vailla harmainta aavistusta siitä, mitä voimankäytöllä piti saada aikaan ja kenen puolesta. Afghanistanissa liittouma ei tunnu vieläkään ymmärtävän paikallista kulttuuria tai vallanjakoa, ja Irakissa Yhdysvaltojen interventio sai aikaan verisen sisällissodan. Kosovossa etnisen puhdistuksen kohteeksi joutuivat myös Kosovon serbit, kun taas Libyassa valtaa pitää epämääräinen joukko kapinallisia jotka eivät ole olleet lempeämielisiä poliittisia vihollisiaan kohtaan.

Humanitäärinen sota on arvaamatonta, ja se saattaa monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää. Kansainvälisen yhteisön tulee siis harkita interventiota tarkoin myös silloin kun moraalinen oikeutus on vahva. Strateginen päämäärättömyys on erityisen tuhoisaa silloin kun valtioilla ei tunnu olevan intressejä tai halua uhrautua muiden puolesta. Kosovossa siviiliuhreja aiheutti strateginen pommitus korkealta yläilmoista, joka puolestaan johtui NATO-maiden haluttomuudesta hyväksyä henkilötappioita (kts. riskiyhteiskunta). Syyrian tilanteen todennäköisesti vain pahentuessa tulee muun maailman miettiä kovasti, minkälaisia arvoja se haluaa puolustaa, millä hinnalla ja minkälaisilla seurauksilla.

Unifil: Mission Impossible?

Tunnetun aforismin mukaan mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Yli 30 vuotta Libanonissa toiminut YK:n ”väliaikainen” rauhanturvaoperaatio Unifil näyttää vahvistavan väitteen paikkansapitävyyden. Unifil perustettiin vuonna 1978 rauhoittamaan Israelin ja Libanonin välinen raja-alue Israelin ensimmäisen invaasion jäljiltä. Sen jälkeen on toinenkin Israelin invaasio ja raja-alueen miehitys vuosina 1982 – 2000 sekä Israelin ja Hizbollahin välinen sota vuonna 2006. Etelä-Libanonin konflikti on muuttanut muotoaan, mutta se jatkuu yhä, ja sen perimmäiset syyt ovat edelleen olemassa. Sama pätee Unifiliin, jonka riveihin Suomikin on lähettämässä sotilaitaan – jo kolmannen kerran. Miksi kansainvälisen yhteisön vuosikymmeniä kestänyt, merkittävä rauhanturvapanos Etelä-Libanoniin on tuottanut näin vaatimattomia tuloksia?

Konfliktin keskiössä on ristiriita Israelin ja Etelä-Libanonista käsin toimivien Israelin vihollisten (ennen palestiinalaiset, nyt Syyrian ja Iranin tukema Hizbollah) välillä. Vaikka Unifilin tehtävä on rajattu Etelä-Libanoniin, alueen konfliktia ei kuitenkaan voida ratkaista Etelä-Libanonissa. Ratkaisu riippuu Lähi-idän konfliktin isommasta kokonaisuudesta. Sen ainesosia ovat Libanonin sisäinen valtakamppailu Hizbollahin ja eri ryhmittymien välillä sekä jatkuva Israelin ja Syyrian välinen konflikti Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista.

Unifil on aina ollut mahdottoman tehtävän edessä. Se kykenee kyllä aika ajoin rauhoittamaan raja-aluetta mandaattinsa mukaisesti, mutta ei voi mitään sille laajemmalle konfliktille joka sen ympärillä koko ajan kytee. Aina kun konflikti on leimahtanut avoimeksi sodaksi, Unifil on ollut voimaton. Kun ei ole toimivaa rauhanprosessia, jota Unifil voisi edistää, Unifilistä on tullut operaatio, jonka tosiasiallisena tehtävänä on kulloinkin vallitsevan tilanteen pitäminen ennallaan, jolle ”no news is good news.” Tämän työn arvoa ei silti pidä vähätellä. Unifilistä on vuosien mittaan tullut ennustettava osa Etelä-Libanonin konfliktin kokonaiskuvaa. Unifilin läsnäolosta ei pidä sen paremmin Hizbollah kuin Israelkaan, mutta kumpikin on siihen tottunut ja sen poisvetämisellä olisi kiistatta raja-alueen haurasta vakautta, saati paikallista talouselämää, horjuttavia vaikutuksia.

Unifilin passiivista roolia on useasti yritetty useasti muuttaa. Viimeisin ja vakavin yritys tässä suhteessa tehtiin heti vuoden 2006 kesäsodan jälkeen. Länsivaltojen aloitteesta YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Unifiille uuden mandaatin, joka sallii laajemman voimankäytön ja jossa otetaan ensi kertaa poliittista kantaa yhtä osapuolta vastaan: ongelmaksi osoitetaan Hizbollahin aseet etelässä ja niiden riisuminen asetetaan operaation keskeiseksi tavoitteeksi. Unifil kytkettiin näin osaksi lännen yleistä Libanonin-politiikkaa, jossa etusijalla ovat länsimielisten libanonilaisten (maaliskuun 14. –liittouma) sekä länsimielisen pääministeri Haririn salamurhaa tutkivan YK:n erikoistuomioistuimen tukeminen.

Uusi mandaatti on kuitenkin monella tavalla ongelmallinen. Israelin armeija ei onnistunut riisumaan Hizbollahia aseista vuoden 2006 sodassa. On näin ollen epätodennäköistä, että Unifil kykenisi pääsemään samaan tavoitteeseen rauhanomaisin keinoin. Asettamalla Unifilille tälläisen tavoitteen turvallisuusneuvosto itse asiassa siirsi Unifilin toiminnan painopistettä perinteisestä rauhanturvausta, jossa keskeistä on puolueettomuus ja kaikkien osapuolten suostumus, kohti rauhaan pakottamista. Tämä jäi kuitenkin teoreettiseksi pohdiskelusksi. Libanonin länsimielinen hallitus kieltäytyi heti toteuttamasta aseistariisuntaa – peläten avointa sisällissotaa. Vuodesta 2008 lähtien Hizbollah on itse istunut Libanonin hallituksessa, joten on varmaa, että Libanonin kanta ei muutu. Turvallisuusneuvosto on joutunut antamaan periksi. Käytännössä, uusi vahvempi mandaatti ei ole muuttanut vallitsevaa tilannetta. Unifil on vaihvihkaa palautunut vanhaan roolinsa raja-alueen valvojana. Hizbollah on madaltanut profiiliaan etelässä, mutta se on yhä aseissa ja aseistautuu lisää. Myös Israel pitää ruudin kuivana.

Unifiliä on kuvailtu ”ansalangaksi”: sotatoimet raja-aluella koskisivat heti Unifiliä voisivat sitä kautta johtaa kansainvälisiin vastatoimiin. Tässä mielessä Unifil on kansainvälisen yhteistön – ja 2006 sodan jälkeen – varsinkin länsivaltojen Libanon-politiikan symboli. Ansalangaksi Unifil on kuitenkin kovin suuri ja kallis: operaatiossa palvelee yli 10 000 sotilasta ja sen vuosittainen budjetti 500.000.000 dollarin paikkeilla. Ansalanka ei näy liioin laukeavan kovin helposti. Suurena operaationa Unifil näkyy pienessä Etelä-Libanonissa. Varsinkin länsimaalaisista rauhanturvaajista tulee helposti iskujen kohde – kuten heinäkuinen isku ranskalaisia rauhanturvaajia vastaan osoittaa. Ansalankaa nakertaa myös se, että jotkin Unifiliin joukkoja luovuttaneet maat ovat uhanneet vetäytymisellä jos niiden sotilaat joutuvat iskun kohteeksi. Tämä on huolestuttavaa, sillä Syyrian epävakauden kasvaessa on entistä todennäköisempää, että epävakaus heijastuu myös Libanonissa.

Parisataa suomalaista rauhanturvaajaa saattaa pian palata Etelä-Libanoniin osaksi tätä kytevän konfliktin ja vahvan mutta suurelta osin toteuttamiskelvottoman mandaatin vyyhteä. Suomen osallistuminen Unifiliin on toki muutakin kuin pyrkimystä auttaa Etelä-Libanonin kriisin selvittelyssä. Se on ennen muuta mielikuvapolitiikkaa, osoitus Suomen pyrkimyksestä tukea nimenomaan YK:n rauhanturvatoimintaa, johon osallistuminen on supistunut rajusti takavuosista. Osallistuminen YK:n rauhanturvatoimintaan on tärkeää, mutta on silti aihetta miettiä, olisiko suomalaisia rauhanturvaajia tarvittu kipeämmin jossakin muussa YK-operaatiossa tai olisiko Suomella muitakin keinoja auttaa Etelä-Libanonissa kuin sotilaat. Valitettavasti kaikki viittaa siihen, että Lähi-idän konflikti jatkuu myös Libanonin suunnalla, eikä Unifil:n rooli Etelä-Libanonissa näin ollen tästä muuksi muutu. Todennäköistä onkin, että muutaman vuoden kuluttua suomalaiset rauhanturvaajat palaavat taas kerran kotiin tästä ”väliaikaisesta” operaatiosta.

Artikkeli julkaistu lyhyemmässä muodossa Helsingin Sanomissa 24.10.2011

Paluu Libyaan

Muutama viikko sitten The Ulkopolitist kirjoitti Suomen Libya-politiikasta ja siitä, kuinka Suomen alkuperäinen aktiivisuus muuttuikin sekavuudeksi ja passiivisuudeksi. Lopputoteama oli: ”Helsingistä katsoen Libya on nyt muiden sotku.” Aikaisemmasta hiljaisuudesta huolimatta Libya on palannut suomalaiseen ulkopolittiseen keskusteluun. Ulkoasiainministeriön suurlähettiläspäivänä ulkoministeri Erkki Tuomioja yllätti nostamalla esille Suomen valmiuden osallistua sisällissodan jälkeiseen operaatioon Libyassa, mahdollisesti jopa sotilaskriisinhallintaan. Tämä oli Helsingin Sanomien mukaan Tuomiojan improvisaatiota, sillä hänen alkuperäisessä puheessaan ei ollut mainintaa Libyasta. Vaikka Tuomiojan alkuperäinen kommentti oli suhteellisen varovainen, se johti laajempaan spekulaatioon siitä, että suomalaisia rauhanturvaajia lähetettäisiin Libyaan.

Vaikka ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta vahvisti periaatepäätöksen maanantaina, puhe mistään sisällissodan jälkeisestä operaatiosta ylipäätäänsä on ennenaikaista. Tai, kuten Suomen Kuvalehden sotilaslähde kuivasti totesi, ”minkäänlaista pyyntöä joukkojen lähettämiseksi Libyaan ei ole Suomen hallituksen pöydällä”. Pyyntöä ei tietystikään voi olla, sillä on erittäin epäselvää, tuleeko Libyaan mitään edes operaatiota, saati kuka vetäisi kyseistä operaatiota ja mitä sillä yritettäisiin saavuttaa. Koska Suomi ei osallistu niihin foorumeihin joissa asiasta oikeasti päätetään, hallituksen kommentit ovat enemmänkin tiedotus kotimaiselle yleisölle kuin kansainväliselle yhteisölle. Juuri tässä konteksissä täytyy ymmärtää Tuomiojan vakuutukset siitä, että Libya-foorumista ulkopuolelle jääminen ”ei ollut ulkopoliittinen tappio.”

Ulkopoliittisen johdon kommentit Libya-operaatiosta ja Suomen osallistumisen logiikasta ovat silti kiinnostavia. Tuomioja perusteli mahdollista Libya-osallistumista sillä, että Suomen kriisinhallintakapasiteetin käyttö on historiallisen alhaisella tasolla ja että Libya-operaatio sopisi myös hyvin Suomen erikoisosaamisiin kriisinhallintatoimijana. Tämä on aivan totta, mutta osallistuminen tapahtuisi kuitenkin vain tietyillä ehdoilla. Suomi on nähtävästi luopunut sotilaallisen osallistumisen vastustuksesta – jos kerran sotilastarkkailijoiden lähettämistä pohditaan – mutta organisaatiokysymykset ovat edelleen tärkeitä. Suomelle sopisi parhaiten, jos kaavailtu Libya-operaatio olisi ”YK-vetoinen”, mutta Tuomioja täsmensi, että oleellisinta on YK:n valtuutus. Myös EU on mahdollinen toimija, mutta Nato taas ei edelleenkään tule kyseeseen; Tuomioja ei usko ”että Libyan tilannetta edesauttaisi, jos sinne tulisi Nato-maita joukkoineen”.

Tarve erottaa hyvä YK/EU-toiminta pahasta Nato-toiminnasta on vetänyt Suomen Libya-politiikan solmuun. Kautta Libyan kriisin samat toimijat ovat vaikuttaneet niin YK:ssa, Natossa kuin EU:ssa. Fakta on, että Naton Libya-operaatio on YK:n valtuuttama; vaikka on hyvinkin mahdollista, että Libyaan luodaan YK-operaatio, on naiivia olettaa, että Naton, tai pikemminkin Naton jäsenmaiden, kiinnostus Libyaan täysin katoaa sen myötä. Libyan kapinalliset eivät koe kiitollisuuden tunnetta YK:ta tai EU:ta kohtaan, Nato – ja eritoten tietyt Nato-maat – heidät pelasti. Absurdeinta on puhe EU-operaatiosta ilman Nato-maita (jollei Suomi suunnittele EU-operaatiota Ruotsin, Itävallan, Irlannin, Maltan ja Kyproksen kanssa). Jatkuvat viittaukset EU:n rooliin ovat pikemminkin salonkikelpoinen vaihtoehto Nato-operaatioon osallistumiselle: samaa EU-oljenkortta esitettiin huhtikuussa, kun Suomi jättäytyi Nato-operaatiosta.

Koska Naton rooli Libyassa on jatkuva, Suomen pois jääminen Libyasta on ehkä joillekuille ulkopoliittinen torjuntavoitto: olisimme osallistuneet, mutta vain tietyillä ehdoilla. Vaikka kirjoittaja toivoo, että Suomi osallistuu Libyan sisällissodan jälkeiseen hoitoon järkevällä tavalla – eli todennäköisesti siviilikriisinhallinan keinoin – niin jatkuva n-sana-allergia on vain haitallista. Kuten Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 26.8. totesi: ”Voi olla, että Natoon suhtaudutaan kriittisemmin Suomessa kuin Libyassa.”

Artikkeli julkaistu lyhyemmässä muodossa Helsingin Sanomissa  7.9.2011

Linkkivinkki: YK:n Libya-suunnitelma

Inner City Press viimeittäin julkaisi YK:n luonnosdokumentteja mahdollisesta YK-operaatiosta sisällissodan jälkeisestä Libyasta. Vuodon mukaan Libyaan kaavaillaan noin 200 sotilastarkkailijan missioita jonka jälkeen lähettäisiin pienikokoinen poliisioperaatio poliittisen siiven kanssa.  Natolla olisi myös jatkuva rooli Libyassa. (ICP:n lisäksi Christian Science Monitorilla on myös kätevä katsaus dokumentista). Tietystikään mikään operaatio varmasti toteudu käyntänössä niin kuin paperilla on suunniteltu.   Silti, luonnoksen oletukset Libyan konfliktista ja kansainvälisen yhteisön roolista – ja siitä mitä on mahdollista saavuttaa – ovat äärimmäisen kiinnostavia.

Linkki suoraan YK:n Libya-dokumenttiin

Linkki pidempään YK:n Libya-taustadokumenttiin

JK: tänään Libyan kapinallisneuvosto NTC ilmoitti, ettei Libyaan tarvita ulkomaalaisia sotilaita.  Poliisioperaation NTC kuitenkin koki mahdolliseksi.

Tunnustaako vai eikö tunnustaa?

Presidentti Juho Paasikivi tapasi sanoa, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Paasikivi ei kertonut mitä tosiasoiden legitimiteetin tunnustaminen on. Tällä viikolla Helsingin Sanomien mukaan ulkoministeri Erkki Tuomioja on tunnustanut Libyan kapinallisneuvoston (NTC, englanninkielisen lyhenteen mukaan) legitiiminä Libyan kansan edustajana.

Vaikka uutinen kenties kuulostaa merkittävältä, päätöksen käytännön seuraukset ovat vähäisiä. Legitimiteetin tunnustaminen on enemmänkin moraalinen kuin juridinen askel, ja tunnustus koskee sitä, että Suomi myöntää NTC:n olevan Libyan kapinallisten poliittinen edustaja. NTC:n legitimiteetin tunnustaminen ei ole sama asian kuin NTC:n tunnustaminen Libyan laillisena hallituksena – niin kuin esimerkiksi Ranska ja Yhdysvallat ovat tehneet. NTC:n tunnustaminen hallituksena olisi selvä kannanotto Suomelta Libyan konfliktissa ja edellyttäisi suhteiden katkaisua Gaddafin Libyan kanssa.

Tämä päätös on kylmän sodan aikaisen ulkopoliittisen perinteen mukainen: Suomi ei tunnusta hallituksia, vaan valtioita. Toisin sanoen Suomi tunnustaa, että Libyan valtio on olemassa, mutta ei valitse puoltaan Tripolissa ja Benghazissa olevien hallitusten välillä. Samaa kaavaa on sovellettu myös palestiinalaisalueiden kanssa.

Monella eri tapaa itse päätös ja sen ajankohta ovat epäjohdonmukaisia. Vaikka maaliskuussa Suomi saattoi ”[osana EU:ta] – - keskustella kaikkien osapuolten kanssa,” nyt elokuussa NTC:n legitimiteetin tunnustamisen jälkeen Suomi voi ”pitää yhteyttä” NTC:n kanssa, ”jos siihen on tarvetta”. Tuomiojan lausunnon logiikka palautuu maaliskuussa Stubbin esittämään; tuolloin epävarmuus NTC:n koostumuksesta, sisällissodan kulusta ja kansainvälisen yhteisön roolista Libyassa johti länsimaat varovaiseen linjaan. Nyt jopa vahvasti interventiokriittiset Nato- ja EU-maat, kuten Saksa ja Turkki, ovat tunnistaneet NTC:n Libyan laillisena hallituksena, mutta Suomen linjaus vaikuttaa entistä konservatiivisemmalta.

Joillekuille tuottanee huojennusta, että suhteessa NTC:n tunnustamiseen Suomi seuraa ”pitkälti samaa linjaa kuin Ruotsi”. Kommentti viittaa fiktiiviiseen yhteiseen pohjoismaiseen rintamaan, jonka osa Suomi ei ole ollut sitten maaliskuun. Kun selvisi, että Libyaan luotaisiin YK:n valtuuttama lentokieltoalue, muut pohjoismaat päättivät osallistua (Ruotsi tosin pohdinnan jälkeen). Sen sijaan Suomen vahva tuki YK:lle ja YK:n toimille Libyan suhteen laimeni äkkiä. Kävi ilmi, että Suomi ei aikoisikaan osallistua lentokiellon toteuttamiseen. Useita syitä esitettiin – koska Hornetimme eivät sovellu siihen, koska Suomi aikoo osallistuu muilla tavoin, koska osallistumispäätös olisi ollut suuri ulkopoliittinen muutos, koska hylkäsimme turhan idealismin omien intressejen sijaan – mutta todelliset syyt eivät ole selviä. Päätökset vain ilmoitettiin ilman sen syvällisempää perustelua. Suomi ei myöskään saanut kutsua Libya Contact Groupin (liittouma, joka suunnittelee yhteistä poliittista ja sotilaallista linjaa Libyaa kohtaan) jäseneksi.

Viimeviikkoisen tunnustuksen todellinen uutinen on se, kuinka heikosti Suomen ulkopoliittinen johto käsitteli Libyan konfliktia. Helsingin Sanomat esittikin kritiikkiä seuraavana päivänä pääkirjoituksessaan: ”Kannan viipymiselle ei enää olisi ollut perusteita. Suomen yhteydet Libyan vastarintaryhmiin jäivät hatariksi alussa harkitusti mutta sen jälkeen enemmän olosuhteiden uhreina.” Maaliskuun aktiivisuuspuuskaa tietysti hiljensivät eduskuntavaalit, ja niistä seurannut hallituksettomuus jäädytti päätöksenteon kesäkuuhun. Siihen menessä Libyasta oli kehittynyt kiusallinen konflikti, johon mieluiten emme kaavailisi Suomelle roolia. Tälle on monta syytä, joista vähäisimpiä ei ole se että sota menee päin Benghazia eikä sekään kiusallisuus, että Suomen ajama kansainvälinen R2P-mäinen interventio Libyaan muuttuikin Naton vetämäksi sotilasoperaatioksi. Se, että Suomessa kehitettiin selvästi ulkopoliittisesti hiljaisempi hallitus, joka pisti ulkoministerin vaihtoon, vain vahvisti kiusallisuutta.

Siksi ei liene ihme, että NTC:n legitimiteetin tunnustamisesta ei ole mainintaa Ulkoministeriön tai Valtioneuvoston sivuilla tai Tuomiojan omassa blogissa. Ainoa lähde on Helsingin Sanomat – jos joku minua etevämpi nettivelho löytää virallisemman ilmoituksen, linkittäkää kommenteissa. Asia kai koetaan niin vähäpätöiseksi, että se ei lehdistötiedotetta tarvitse. Helsingistä katsoen Libya on nyt muiden sotku.

Maailma vuonna 2100

YK:n väestötietokeskus hiljattain julkaisi viimeisimmän väestöennusteensa maailman kasvusta. Tilastoista välittyy kiinnostava kuva maailmasta vuonna 2100.

Niille, joita kiinnostavat suuret kuviot, tämä arvio on varsinainen aarreaitta. Datasta käy ilmi muun muassa, että vuonna 2100:

• Afganistanissa on yhtä paljon asukkaita kuin Venäjällä (110 miljoonaa)

• Malawissa, Zambiassa ja Ugandassa on kaikissa enemmän asukkaita (130, 140 ja 170 miljoonaa)

• Zambian asukasmäärä kasvaa seuraavan 90 vuoden aikana lähes 1000%; eteläisen Afrikan pienin kasvu tapahtuu Lesothossa (31%). Jos katsotaan Zambian ja Lesothon kasvua vuodesta 1950, niin kasvuhaitari on huima (5900%-300%).

• Historiallinen kasvuvoittaja vuonna 2100 on ehdottomasti Arabiemiraatit, joka on kasvanut lähes 15 000% vuodesta 1950. Vuonna 2100 moni muu Lähi-idän maa on myös kasvanut valtavasti vuodesta 1950: öljyvaraus on kasvattanut Qataria (8500%) ja Kuwaitia (4000%), mutta sota ja rakenteellinen köyhyys eivät ole estäneet Länsi-Saharan (6000%), Jemenin (2200%) tai palestiinalaisalueen (1500%) vastaavaa huimaa kasvua.

• Euroopan suurin kasvaja vuonna 2100 on Andorra (88%); tulloin ruhtinaskunnalla arvoidaan olevan 162,000 asukasta. Toinen ääripää on Bosnia-Herzegovina, jonka asukasluku puolittuu.

• Itä-Eurooppa ja Neuvostoliitto ovat historiallisia häviäjiä. Alueen kasvu on ollut rajattua vuodesta 1950 ja asukasmäärä lähes kautta alueen vähenee vuoteen 2100 menessä. Asukasmäärä on paikoin jopa alhaisempi kuin vuonna 1950.

• Suomi, kuten suurin osa Euroopasta, ei kuulu voittajiin tai häviäjiin. Vuonna 2100 Suomessa on alle kuusi miljoonaa asukasta (noin 5,8 miljoonaa). Vertailun vuoksi: tällä hetkellä Suomessa on lähes 5,4 miljoonaa asukasta, kun vuonna 1950 asukkaita oli neljä miljoonaa.

Kiinnostavat tilastot sikseen, täytyy muistaa, että kyseessä ovat vain etäiset ja epävarmat arviot. Dataan vaikuttavat hyvin selkeästi parin viimeisen vuosikymmenen tapahtumat. Muuttoliikkeet näkyvät vahvasti tilastoissa (esimerkiksi pois Libanonista ja itä-Euroopasta kohti pohjois-Amerikkaa).  Samoin näkyvät myös suhteellinen rikkaus (vähäinen kasvu) ja köyhyys (räjähdysmäinen kasvu).  Tästä huolimatta, tilastot tarjoavat kiinostavia viitteitä tulevasta maailman rakenteesta.

• Jos vuonna 1950 YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat edustivat 35,7%:a maailman asukkaista ja niiden oletetaan vuonna 2100 olevan edelleen samoja, ne edustavat enää 16,6%:a maailman väestöstä.

• Keitä sitten ovat haastajat? BRIC-maiden asukasluku pienenee: Kiinan väestön oletetaan pienentyvän 30%:lla, Venäjän 22,5%:lla ja Brasilian 10%:lla.  Poikkeuksena on Intia jonka väestönkasvu hidastuu rajusti (vain 25%:n kasvu).

• Lähi-idän ja Aasian kasvu taittuu (n. 9%): Tämän hetken poliittiset juggernautit Iran (-17%), Indonesia (5%) ja Etelä-Afrikka (8%) kutistuvat tai hädin tuskin kasvavat.

• Transatlanttiset erot korostuvat. Euroopan väestö vähenee etenkin itä-Euroopan maissa (Bulgaria -44%, Romania -30% ja Puola -23%). Kyse ei ole varaudesta, sillä muut länsivaltiot kasvavat (etenkin Australia ja Yhdysvallat).

• Sota ei näytä olevan kasvun este: niin Irak, Kongon demokraattinen tasavalta kuin Somaliakin kaikki monikertaistuvat asukasmäärältään.

• Afrikka kasvaa räjähdyksenomaisesti (241%): Nigeria on maailman kolmanneksi suurin maa 730 miljoonan väestömäärällään ja sijoilla viisi ja kahdeksan ovat Tansania (316 miljoonaa) ja Kongon demokraattinen tasavalta (212 miljoonaa). Suuri tulevaisuuden kysymys onkin, tuleeko muu vaikutusvalta kasvamaan väestökasvun myötä.

YK:n raportiin ja raakadataan pääsee käsiksi tämän linkin kautta. The Guardianilla on myös varsin kätevä taulukko datasta.