Diplomatiaa ei kannata hylätä Syyrian tapauksessa

Kuva: Jean-Marc Ferré / YK

Syyrian konflikti tuskin tarvitsee edes esittelyä. Yli 70,000 kuolonuhria ja kaksi vuotta kestänyttä sotaa on yritetty ratkaista erilaisilla kansainvälisillä suunnitelmilla, kannusteilla, pakotteilla ja neuvotteluilla onnistumatta.  Kahden vuoden sotimisen muistomerkin väistyessä valitettavast ei ole syytä olettaa, että tilanne parantuisi tässä lähiaikoina. Tämän turhaantumisen ilmapiirin edistämänä Euroopassa on uudestaan noussut puhetta Syyrian opposition aseistamisesta.  Äänekkäimpinä aseistamisen puolestapuhujana on tuttu  post-imperialistinen parivaljakko Ranska ja Iso-Britannia, joista kumpikin on väläyttänyt mahdollisuutta yksipuolisiin toimiin jos ’EU-25’ ei suostu muuttamaan Unionin kantaa.  Ideaa on vastustanut etupäässä Saksa, jonka kanta on saanut tukea Ruotsilta, Itävallalta ja Suomelta.

On hyvin ymmärrettävää, että suuren tragedian jatkuessa muodostuu suunnaton impulssi tehdä jotain tilanteen ratkaisemiseksi.  Tässä tilanteessa kuitenkin pitää suurella varauksella suhtautua siihen mitä voi saavuttaa ja siihen mitä seurauksia on omilla teoillaan.  Opposition aseistaminen on lukuisista eri syistä siirto jota tulisi harkita hyvin varovaisesti.  Alla esitän kolme pääsyytä miksi aseistaminen on huono ratkaisu, ja viimeiseksi miksi pyrkimyksiä diplomaattiseen ratkaisuun ei pitäisi hylätä.

Ensinnäkin, aseistaminen ei johda siihen mihin haluamme sen johtavan: opposition aseistaminen ei itsessään lopeta Syyrian konfliktia. On mahdotonta näin etukäteen sanoa jouduttavatko vai pitkittävätkö aseet konfliktin ratkaisua.   Syyrian oppositiolla on jo hallussaan paljon aseita – raskaitakin sellaisia – joten muutama aselasti lisää eurooppalaisia aseita vaikuttaa tähän kokonaisuuteen todennäköisesti pienemmin, kuin mitä retoriikan tasolla elätellään.  Aseistaminen vaikuttaa siten, että se kiihdyttää väkivaltaa Syyriassa, johtaen vain mahdollisesti  opposition sotilaallisiin voittoihin. Jälkimmäinen on se mitä aseistamisen luonnollisesti toivotaan tekevän, mutta monella tavalla suurempi ongelma on Syyrian opposition (poliittisen sekä aseellisen) heikko järjestäytyneisyys.

On myös syytä korostaa, että ei ole mitenkään varmaa, että Bashar al-Assadin poistuminen lopettaa väkivallan Syyriassa. Sota synnyttää oman logiikkansa, joka pitkättää sen käyntiä; Syyriassa on käynnissä sisällissota, jonka pääjako on Assadin hallinon ja sen vastustajien välillä, mutta joka kätkee sisäänsä muita merkittäviä potentiaalisia jakolinjoja. Jopa parhaimmassa tapauksessa – Assadin hallinnon äkillinen luihistuminen – on silti todennäköistä, että matalan tason väkivalta jatkuu, eri aseellisten ryhmien selvitellessä välejään tai kilpaillen vallasta. Irak on tässä suhteessa varoittava esimerkki, jossa nyt kymmenen vuotta myöhemminkin väkivalta jatkuu sinnikkäästi.

Tässä todennäköisessä fragmentoitumisessa aseistaminen edesauttaa eri ryhmien välistä kilpailua. Esitetty idea sitovista takuista siitä, että aseet menevät – ja pysyvät – vain ”meidän” ryhmien kanssa on puhdasta toiveajattelua.  Taktisella tasolla oppositioryhmien yhteistyö on sen verran tiivistä, että erottelu ”meidän” ja ”muiden” opposition välillä on merkityksetöntä.  Länsimaita huolestuttaa eniten jihadistien rooli Syyrian konfliktissa, mutta missä tahansa tapauksessa sisällissodan päätyttyä on varmaa, että Syyriassa tulee olemaan hyvin aseistettuja ja kokeneita ryhmiä, joilla on kyky toimia naapurimaissa (Jordania, Irak, Libanon, Turkki, Israel).

Toiseksi, aseistaminen ei edesauta poliittisen raiteen lukkiutumisen purkamista. Kiistatta Syyrian konfliktin poliittisen raiteen lukkiutuminen suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden intressiristiriidassa on merkittävä este konfliktin ratkaisussa. Tässä valossa aseistaminen edesauttaa opposition aseman vahvistumista hallinnon kustannuksella ja siten pakottaa hallinnon liittolaisineen neuvottelupöytään.  Käytännössä näin on jo toimittu UNSMIS-operaation epäonnistumisen jälkeen; uusia avauksia on vältelty siinä toivossa, että sotilaallisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa osapuolten laskelmiin.  Sanomattakin on selvää, että tämä ei ole tuonut toivottua tulosta, vaikka opposition aseellinen asema on vahvistunut hitaasti.

Kuten yllä on todettu, on epävarmaa miten aseistaminen oikeasti vaikuttaa konfliktin kokonaisuuteen, mutta on myös hankala nähdä kuinka se johtaisi suurempaan neuvotteluhaluun hallinnon ja liittolaistensa keskuudessa.  Neuvotellun ratkaisun ytimessä oleva idea siirtymästä nojautuu siihen, että on mahdollista saada kumpikin osapuoli sitoutumaan yhteen prosessiin – selkä seinää vasten on hankala luottaa muihin.  Vastaavasti, Venäjä ja Iran ovat toistuvasti korostaneet valmiuttaan jatkaa tukeaan Assadin hallinnolle tai vähintäänkin muille ryhmille jotka ovat valmiita turvaamaan heidän intressinsä.  Venäjä on jo selvästi todennut vastustavansa ideaa ja, että tulkitsee sen olevan nykyisen diplomaattisen raiteen olemuksen vastaista: selvempi EU-rooli opposition aseistamisessa todennäköisesti johtaisi YK-raiteen lopulliseen romahtamiseen.

Tässä yhteydessä usein kuultu huono argumentti on, että tässä lukkiutuneessa tilanteessa  EU:n pitäisi ”ottaa kantaa”, joka jotenkin muuntautuu siksi, että olisi aseistettava yhtä osapuolta.  EU:lla on jo selvä kanta (pdf) Syyrian tapauksessa: väkivallan on lopputtava, nykyinen hallinto on menettänyt oikeutuksensa hallinta, ja kestävä rauha syntyy syyrialaisten kesken löytyvästä yhteisymmärryksestä siitä miten maan tulevaisuus tulisi järjestää. EU on tunnustanut Syyrian kansallisen koalition legitiiminä Syyrian kansan edustajana ja toimeenpannut taloudellisesti merkittävän (poliittinen hyöty on eri kysymys) pakotejärjestelmän (pdf) Syyrian hallintoa vastaan. Aseistamiskysymys pitäisi vähintäänkin käsittää näiden aikaisempien toimien jatkona, eikä jonakin yksittäisenä tempauksena tilanteen muuttamiseksi.

Kolmanneksi, aseistaminen ei auta Syyrian pitkän tähtäimen taloudellisten, humanitaaristen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua, mutta voivat vaikeuttaa niiden ratkaisua. Sotilaallinen konflikti on vain yksi osa Syyrian konfliktia, kestävän rauhan saattaminen Syyriaan edellyttää maata vaivaavien akuuttien ja pitkä-aikaisten ongelmien käsittelyä. Akuuteista ongelmista akuutein on Syyrian katastrofaalinen humanitaarinen tila: rekisteröityjä pakolaisia Syyrian naapurimaissa on yli 1.158.101,  kun vielä vuosi sitten pakolaisia oli 33.000; maan sisällä pakolaisia on arvioitu olevan vielä 3-4 miljoonaa lisää.   Syyrian koulu- ja terveysjärjestelmät ovat romahtaneet ja maan infrastruktuuri yleisemminkin on kärsinyt suunnatonta tuhoa; maan bruttokansantuote on tippunut 18.2% ja köyhyys sekä työttömyys nousseet radikaalisti. Kokonaisuusvaikutukseltaan, Syyrian inhimillisen kehityksen indeksi on romahtanut takaisin vuoden 1993 tasolle – 20 vuoden taantumus kahden vuoden sotimisen seurauksena.

Kaikki nämä ongelmat tulevat vaatimaan pitkän tähtäimen ratkaisuja, jälleenrakennusta ja tukea. Aseellisen konfliktin kiihdyttäminen tekee tämän mahdottomaksi, ja pikemminkin syventää entisestään näitä ongelmia. Pitkällä tähtäimellä, Syyrian valtionrakenteiden säilyttäminen niin ehjänä kuin mahdollista on paras toivo maan jälleenrakennukselle. Poliittinen reformi ja jonkinasteinen de-Ba’athikaatio on kiistattomasti tarpeellista ja välttämätöntä Syyriassa, mutta sekin toteutuu parhaiten, jos jäljellä on jotain mitä uudistaa.   Mitä enemmän konflikti tuhoaa Syyrian valtiota, sitä hankalemmaksi ja kalliimmaksi  maan (jälleen)rakentaminen muuttuu aseiden hiljennettyä.

Ottamalla huomioon nämä kolme tekijää, puollan varovaisesti sitä, että neuvoteltu ratkaisu – ja sitä kautta syntyvä kokonaisvaltainen siirtymäprosessi – on edelleen paras mahdollisuus turvata kestävä rauha Syyriaan. En usko, että tämä on todennäköistä, helppoa tai nopeaa, mutta – valitettavasti – Syyrian konfliktin ratkaisussa helppoja keinoja ei enää  ole. Sodan on annettu syventyä liian kauan ja nyt tarjolla on vain erilaisia huonoja vaihtoehtoja, jotka eivät voi taata onnistumista, tai sitten tulevat merkittävien haittavaikutusten kanssa.

On syytä kuitenkin huomata, että neuvotellusta ratkaisusta puhuttaessa uudellaista ajattelua tarvitaan kipeästi, etenkin sellaista ajattelua, joka esittelee vaihtoehtoja YK:n turvallisuusneuvoston ulkopuolella. Tällä tasolla uuden sovun saaminen on kovin epätodennäköistä millään tähtäimellä – vaikka jotkut elättävät toivoa, että Venäjä, USA, EU ja Iran saavuttavat yhdessä hengästyttävässä yössä sopivan grand bargainin, joka ratkaisee kaiken Lähi-idässä. Kofi Annan teki parhaansa huonolla kädellä ja UNSMIS oli tämän YK-TN platformin paras yritys. Lakhdar Brahimi, tai seuraajansa jos sellaista tulee, pystyy parhaimmillaan toistamaan saman tempun, mutta tuskin luomaan uutta ymmärrystä siitä miten konflikti ratkaistaan.  Geneven kommunikea (pdf) edustaa kyseisen tason toimivinta tuotosta, ja on nykyinen kehys neuvottelluille – ei ongelmaton sellainen, mutta työstämiskelpoinen.

Pääpainon pitäisi olla siinä, että pyritään löytämään rakenteita, jotka saattavat uskottavan tasapainon eri osapuolten edustajien välillä ja takaa heidän sitoutumisen sellaiseen prosessiin, jonka keinoin Syyrian syvempiä ongelmia voi käsitellä.  Maksimaalisella tasolla, tämä heijastaa Syyrian ”re-mandatisaatiota” laaja-alaisen YK-operaation alaisuuteen, mutta todennäköisempi ratkaisu on jokin muoto, jossa kansainväliset ja alueelliset toimijat avustavat paikallisen uuden järjestelmän syntyä. Luovia ratkaisuja löytyy, mutta resurssi, joka kaikista niistä puutuu on poliittinen tahto.  Ilman sitä, mikään ratkaisumalli ei tule kestämään.  Sen, että rauhan luominen on hankalaa ei pitäisi olla tekosyy sille, ettei sen luomista pitäisi jatkuvasti yrittää.

Lääkärin takki olisi riisuttava

YK:n yleiskokouksen istuntosali lääkäri-Suomen päänäyttämö. Kuva: Wikipedia

Vielä jokunen vuosikymmen taaksepäin suomalaisten mieliin oli piirtynyt selkeä kuva kansakuntamme harjoittamasta ulkopolitiikasta. Tarkkailessa 2010-luvun suomalaisia ulkopoliittisia kannanottoja ei välty siltä ajatukselta, että muinoin mieleen piirtyneet kuvat ovatkin kohtalaisen sitkeää sorttia. Hyvien idänsuhteiden liturginen toistaminen on sentään enää haikea muisto, mutta mielikuvat puolueettomasta Suomesta elävät ainakin jossain muodossa yhä edelleen.

Kaikkivaltias Urho Kekkonen totesi vuonna 1961 YK-puheessaan, että Suomi oli valinnut lääkärin eikä tuomarin roolin. Tämä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa korostanut legendaarinen sutkautus sai näin syntynsä ja jäi elämään. Vielä reilut viisikymmentä vuotta heiton jälkeen jo aikoja sitten puolueettomuuspolitiikkansa kuopannessa Suomessa lääkärin rooli nostaa yhä päätään päättäjiemme kannanotoissa. Vastikään käydyssä valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa koskevassa lähetekeskustelussa keskusta toi esille, että “Suomelle sopii paremmin lääkärin kuin tuomarin rooli: keskusta painottaa rauhanvälitystä, ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltiokehitystä maailman turvallisuusongelmien ratkaisemisessa”. Myös kristillisdemokraattien piiristä on peräänkuulutettu lääkäri-Suomea – luonnollisesti heijastaen Suomen ulkopolitiikkaa Lähi-idän tilanteeseen.

The Ulkopolitist on jo aiemmin käsitellyt kylmän sodan analogioiden käyttämisen ongelmallisuutta nykypäivänä. Ajatus Suomesta kansainvälisen politiikan lääkärinä kuuluu samaan laariin. Jotta sen käytön ongelmallisuus pystyttäisiin osoittamaan, tulee tarkastella sitä historiallista konteksia, jossa sitä on käytetty.

Lääkäri-Suomi sai voimansa reaalipolitiikan kaurapuurosta

Suomi liittyi Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi vuonna 1955. Jäsenyyden mahdollisti pitkälti Geneven hengen liennytyksen tuulet. Myös Suomen johtajien epäluuloiset asenteet YK:ta kohtaan olivat pikkuhiljaa hälventyneet, ja varovainen Paasikivikin näki YK:n foorumina, jossa pieni maa saattoi saada äänensä kuuluville. Jäsenyys olisi Paasikiven mukaan myös osoitus Suomen aseman normalisoitumisesta. Aiemmin Paasikivi oli epäillyt, että YK olisi vain paikka, jossa Suomi joutuisi ottamaan kantaa suurvaltojen eturistiriitoihin.

Kekkosen astuttua Suomen ulkopolitiikan ruoriin, Suomen kansainvälinen toiminta ja puolueettomuuspolitiikka alkoivat aktivoitua. Hieman legendaarisen lääkäripuheensa jälkeen Kekkonen julisti Kouvolassa, että “Suomi on omalta osaltaan valmis aktiivisesti myötävaikuttamaan kaikkiin ratkaisuihin, jotka edistävät jännityksen lieventämistä ja sodanuhan vähentämistä”. Yhdistäen näiden kahden puheen sanoman jännityksen lieventäminen ja sodanuhan vähentäminen saivat Suomen ulkopolitiikassa jopa ohjelmallisen luonteen. Samantyyppinen ohjelma ei välttämättä olisi mahdoton nykyiselle Suomen ulkopolitiikalle, ja tätä keskustakin ryhmäpuheenvuorossaan mitä ilmeisimmin halusi painottaa.

Miten lääkäri sitten käytännössä toimi? Ottaen huomioon YK:n varsin vähäisen vaikutusvallan ja realiteetin, että Suomi oli silloinkin varsin pieni ja mitätön valtio, eräs merkittävistä näyttämöistä Suomen toiminnalle oli YK:n yleiskokous. Suomen entinen YK:n pysyvä edustaja  Max Jakobson on todennut kirjassaan 38. kerros, että “yleiskokouksen äänestyksillä ei yleensä ole aineellista vaikutusta; ne eivät muuta valtioiden todellista käyttäytymistä; ne heijastavat todellisuutta – eivät sitä muovaa”. Näin ollen YK:n jäsenenä Suomikin oli sitoutunut antamaan merkkejä ja täten osoittamaan asemansa kylmän sodan maailmassa. Tässä piili Paasikiven pelkäämä vaara. Suomi joutuisi ottamaan kantaa suurvaltojen eturistiriitoihin. Päivänselvää oli, että Suomi ei olisi voinut asettua herkkähipiäistä Neuvostoliittoa vastaan mahdollisissa kannanotoissa ja äänestyksissä – olivathan hyvät idänsuhteet ja myöntyväisyyspolitiikka Suomen ulkopolitiikan perusvire.

Mahdollisuuksia kannanilmaisuihin tuli. Ensimmäinen niistä, Suomen YK-politiikan tulikaste, tuli jo 1956, ja se koski Unkarin kansannousua, jonka Neuvostoliitto verisesti murskasi. YK antoi kansannoususta 11 päätöslauselmaa, ja Suomi pidättäytyi kaikista, jossa arvosteltiin Neuvostoliiton toimintaa. Seuraava merkittävä episodi oli Tsekkoslovakian miehitys vuonna 1968. Virallinen Suomi pidättäytyi Neuvostoliiton arvostelemisesta miehityksen tapahduttua. Myöhemmin syksyllä Ahti Karjalainen piti tosin YK:ssa puheen, jossa hän antoi hellää piikkiä suurvalloille. Helsingissä toimiva Neuvostoliiton lähetystöneuvos Stepanov ei tästä pitänyt ja hän arvosteli ulkoministeri Karjalaisen toimintaa.

Neuvostolitto miehitti Afganistanin vuosien 1979-1980 taitteessa. Suomen ulkoministeriöstä ei Neuvostoliiton toimia tuomitsevia kommentteja kuulunut. Tammikuun puolivälissä YK:n yleiskokous käsitteli Neuvostoliiton hyökkäyksen tuomitsevaa päätöslauselmaa, joka lopulta hyväksyttiin 104:n maan äänestäessä sen puolesta. Suomi pidättäytyi Kyproksen ohella ainoana eurooppalaisena maana Neuvostoliiton toimien tuomitsemisesta. Pidättäytyminen oli ylipäätään Suomen YK-käytöksen perusvire. Jäsenyytemme alkuaikoina Suomen pidättäytymisprosentti oli jäsenvaltioista jopa suurin.

Vuonna 1983 sattui lääkärin johdonmukaisen toiminnan kannalta harmillinen tapaus. Yhdysvallat nimittäin otti sotilaallisesti haltuunsa piskuisen Grenadan saarivaltion, joka oli vuosikymmenen lopulla tapahtuneen sotilaskaappauksen myötä aloittanut yhteistyön Kuuban kanssa. Yhdysvaltojen toimet tuomittiin YK:ssa 108:n maan toimesta Suomi mukaan lukien. Lääkäri vaihtoi valkoisen takkinsa tuomarin asuun asettumalla toista suurvaltaa vastaan. Pidättäytyessä Suomi olisi astunut Belgian, Kanadan, Iso-Britannian ja Länsi-Saksan kaltaisten maiden joukkoon, mikä olisi saatettu tulkita väärään joukkoon kuulumiseksi.

Tämä pieni Suomen kansainvälispoliittisen ja YK-käyttäytymisen tarkastelu osoittaa, että lääkärin toiminnan taustalla ei ollutkaan aina järin jaloja ideaaleja, ja se ei ollut edes johdonmukaista. Suomen oli hyvä olla tuomitsijan “protestipolitiikasta” pidättyvä lääkäri, sillä täten Suomen kansainvälinen toiminta ei ärsyttänyt Neuvostoliittoa eikä häirinnyt kaikki kaikessa olleita hyviä idänsuhteita. Näin ollen Suomi toiminnallaan erottautui muista puolueettomiksi kutsutuista maista – esimerkiksi Ruotsista. Maamme geopoliittisella asemalla oli eittämättä merkitys kansainvälispoliittiseen toimintaamme. Max Jakobson toteaakin teoksessaan Tilinpäätös, että puolueeton Ruotsi kykeni syöttämään kansalaisilleen moralisoivan ulkopolitiikan kaviaaria, kun suomalaiset joutuivat tyytymään reaalipolitiikan kaurapuuroon. Selvää oli, että kaurapuuroon tyytyminen ei lämmittänyt kansaa muun muassa Tsekkoslovakian miehityksen aikana.

Suomen kylmän sodan aikaisen kansainvälispoliittisen ja YK-toiminnan pelkistäminen pelkäksi reaalipolitiikaksi ei ole täysin reilua eikä Suomen YK-toiminta ylipäätään rajoitu kannanottoihin eri kriiseihin. Suomi toimi myös “lääkärinä” melko merkittävissä asioissa. Esimerkiksi ensimmäisellä turvallisuusneuvostokaudellaan vuosina 1969-1970 Suomen rakentava toiminta ohjasi Afrikan maiden Etelä-Afrikan Namibian miehitykseen kohdistavaa protestipolitiikkaa uusille urille. Afrikkalaisten esitykset olivat olleet sellaisia, joita Iso-Britannia, tärkeä kauppakumppanimme, ei voinut hyväksyä, mikä taas aiheutti Britannian arvovallalle kolauksia ja eikä edistänyt tilanteen ratkaisua. Suomi ohjasikin afrikkalaisia kannanottoja sellaiseen suuntaan, mikä mahdollisti päätöslauselmien yksimielisen hyväksymisen.

Vanhat kielikuvat joutaisivat romukoppaan

Nykyiset, Suomen lääkärin roolia haikailevat idealistiset lausunnot ovat siis jokseenkin historiattomia ja kielikuvan reaalipoliittiset juuret unohtavia. Ajaakseen ulkopolitiikkansa idealistista puolta Suomen pitää tuomita sen arvoja vastaan olevat toimenpiteet – oli niiden tekijänä kuka tahansa. Ei kai kukaan vakavasti usko, että Suomen pitäisi kansainvälisessä politiikassa asettua siihen leiriin, jossa valtion sisäisiä toimia pidetään puhtaasti sen omana asiana? Suomalaisessa keskustelussa olisi viimein aika päästä eroon kaavoihin kangistuneista ja historiaan ohjaavista tavoista hahmottaa maamme ulkopolitiikkaa ja siirtyä aivan uusiin metaforiin.

PA on nimensä veroinen

Palestiinalaishallinnon (PA) presidentti Mahmud Abbas sai adventtisunnuntaina sankarin vastaanoton Ramallahissa. Vielä marraskuun puolivälissä näytti siltä, että Abu Mazen, kuten häntä yleisesti kutsutaan, oli jäänyt lopullisesti Gazan tapahtumien jalkoihin. Hamas ampui raketteja ja nosti profiiliaan vastarintaliikkeenä, mutta rauhanomaisiin keinoihin sitoutunut Abbas näytti joutuneen sivuraiteelle. Toisin kävi. YK:n jäsenvaltiot Eurooppaa myöden hyväksyivät suurella enemmistöllä palestiinalaisten hakeman tarkkailijavaltion aseman. Edellisvuodesta poiketen vain harvat olivat kerääntyneet kuulemaan Abbasin YK puhetta Länsirannalla, vielä harvemmat Itä-Jerusalemissa. Edistyksen puute on synnyttänyt paljon kyynisyyttä ja apatiaa. Seuraavana päivänä oli kuitenkin selvää, että Abbas oli kuin olikin saavuttanut diplomaattisen voiton ja sen myötä aikalisän. Ehkä viimeisensä.

”Nyt meillä on valtio” oli Abbasin kotiinpaluun iskulause. Tosiasiassa mikään ei tietenkään muuttunut, kuten Israelin hallitus mielellään muistuttaa. Miehitys jatkuu entisellään ja siirtokunnat jatkavat kasvuaan. Israel ilmoitti tuoreeltaan rakentavansa 3 000 uutta asuntoa Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin. Teoriassa tilanne on kuitenkin valoisampi. Tällä hetkellä yli 130 valtiota on tunnustanut Palestiinan ja 138 hyväksyi sen tarkkailijavaltioksi. Palestiina täyttääkin kansainvälisen tunnustuksen puolesta valtion kriteerit melkein yhtä hyvin kuin Israel.

Toinen tapa mitata valtiokelpoisuutta nojautuu vuoden 1933 Montevideon sopimukseen. Palestiina täyttää sen neljästä tunnusmerkistä parhaiten kaksi ensimmäistä, joiden mukaan valtiolla tulee olla pysyvä väestö ja määritelty alue. YK:n yleiskokouksen hyväksymän päätöslauselman mukaan Palestiinan valtion rajat perustuvat vuoden 1967 aselepolinjoihin ja pitävät näin ollen sisällään Gazan kaistan, Länsirannan ja Itä-Jerusalemin. Näin määritellyillä alueilla on pysyvä, runsas 4 miljoonainen palestiinalaisväestö. Ongelmana on tietysti Israelin yhä jatkuva miehitys ja sen seurauksena Palestiinan rajojen sisällä siirtokunnissa asuvat puoli miljoonaa Israelin kansalaista. Toisaalta myöskään Israel ei ole koskaan määritellyt rajojaan, minkä vuoksi sen siirtokuntalaiset elävät kuin Israelissa ikään.

Montevideon tunnusmerkkien kolmas ja neljäs kohta – hallituksen olemassaolo ja kyky solmia suhteita muiden valtioiden kanssa – aiheuttavat jo enemmän hankaluuksia. Palestiinalaishallinto ei nimittäin hallitse Gazaa tai Itä-Jerusalemia lainkaan ja Länsirannastakin vain pieniä irrallisia saarekkeita, joilla sijaitsee pääosa palestiinalaisten kaupungeista ja kylistä. Kaikki liike PA:n hallinnoimille alueille ja niiden välillä kulkee Israelin hallitseman niin kutsutun C-alueen läpi, johon kuuluu yli 60% Länsirannasta. Israel kontrolloi ilmatilaa sekä maa- ja merirajoja. Jopa PA:n presidentin liikkuminen on täysin Israelin käsissä, kuten Jasser Arafat sai huomata viimeisinä vuosinaan.

Palestiinalaishallinto syntyi vuosien 1993–1995 Oslon prosessin tuloksena. Sen oli tarkoitus olla väliaikainen ratkaisu, mutta lopullista rauhansopimusta ei saavutettu ja niin Oslon sirpaleiset hallintorajat sekä PA jäivät elämään. Sillä välin kansainvälinen yhteisö on tehnyt paljon työtä PA:n valmiuksien parantamiseksi, jotta se olisi aikanaan valmis itsenäisyyteen. Viime vuosina tuloksia ovat kiitelleet talouden osalta sekä IMF että Maailmanpankki ja turvallisuuskoneiston osalta myös Israel. Sujuva yhteistyö miehittäjän kanssa tuo kuitenkin mukanaan omat ongelmansa. Palestiinalaishallinto on ottanut hoitaakseen Israelin aiemmin tekemiä pidätyksiä osana Lähi-idän tiekartan ensimmäisen vaiheen vaatimusta väkivallan kitkemisestä. Tämän vuoksi PA on kuitenkin helppo nähdä pikemminkin miehityksen alihankkijana kuin itsenäisyyden alkusoittona. Kaikki riippuu lopullisen rauhansopimuksen näköaloista. Mitä kauemmin tilannetta kestää ja mitä epätodennäköisemmältä miehityksen loppuminen näyttää, sen heikommaksi muuttuu PA:n ja sitä hallitsevan Fatahin legitimiteetti palestiinalaisten keskuudessa. Tilanne on jo varsin kriittinen.

Ideologisen vararikon ohella vähintään yhtä vakava ongelma on Palestiinalaishallinnon jo pitkään kiikkeränä jatkunut rahatilanne, joka on tehnyt PA:n riippuvaiseksi ulkomaisesta tuesta. Avustusten vähennyttyä budjetti on muuttunut reilusti alijäämäiseksi. Suuri osa ongelmista on luonteeltaan poliittisia, sillä Israelin miehitys ja siihen kuuluvat liikkumisrajoitukset haittaavat Länsirannan talouden kehitystä. Potentiaalisesti suurin tulolähde, turismi, on lapsenkengissään suureksi osaksi miehityksen ja tulenaran poliittisen tilanteen tähden. Koska rajat ovat Israelin hallinnassa, Israel myös kerää Palestiinalaishallinnon puolesta sille kuuluvat tullimaksut, jotka muodostavat leinojanosan PA:n tuloista. Tämä on antanut Israelille kätevän ruuvin, jota säätelemällä se voi rangaista tai palkita Palestiinalaishallintoa. Se käytti sitä viimeksi sunnuntaina, jolloin Palestiinalaiset menettivät 93 miljoonan euron tullitulot rangaistuksena YK hakemuksestaan.

Israel pelaa tässä vaarallista peliä. Palestiinalaishallinnon palkkalistoilla on noin 170 000 henkeä, joiden tulojen varassa elää joka neljäs palestiinalainen. Kun tuloihin syntyy kolaus, palkkojen maksaminen keskeytyy, kuten on tapahtunut jo usemman kerran tänä vuonna. Tämä heikentää entisestään nimensä veroisen PA:n legitimiteettiä. Toisaalta Palestiinalaishallinnon romahtaminen olisi Israelinkin kannalta erittäin hankalaa, sillä se joutuisi sen myötä jälleen ottamaan Länsirannan kaupungit suoraan hallintaansa. Vaikka Israel onkin jäädyttänyt keräämiään varoja ja ajoittain uhkaillut Oslon sopimusten irtisanomisella, se on toisaalta myös pyytänyt PA:n puolesta ulkomaista rahoitusta. Näin selkeän etukytköksen olemassaolo on erittäin kiusallista Palestiinalaishallinnolle, jonka YK kampanjan voi nähdä myös pyrkimyksenä asettua poikkiteloin Israelin kanssa nostaakseen omaa uskottavuuttaan palestiinalaisten etujen ajajana. Israelin kiukkuinen reaktio ja laaja kansainvälinen tuki antavat PA:lle vain vähän lisäaikaa. Lopulta sen kohtalo on sidoksissa kahden valtion mallin uskottavuuteen.

Suomen ulkopolitiikan ytimessä: idealismi, identiteetti vai intressi?

Suomen yllättävä tappio YK:n turvallisuusneuvostoäänestyksessä toi sellaisen hopeareunuksen, että se on saanut vireille harvinaisen aktiivisen ulkopolitiisen keskustelun Suomessa etsimään tappiolle syytä. Erinäisten hyvinkin spesifien syiden jälkeen hyvin nopeasti epäonnistuminen kytkettiin kiinni Suomen ulkopoliittiseen identiteettin ja ulkopoliittisen linjan vaikeaselkoisuuteen. Jo pidempään The Ulkopolitistia lukeneet hyvin tietävätkin, että kollektiivimme kirjoittajien mielestä tämä kritiikki ei suinkaan ole aiheetonta. Silti viimeaikainen kritiikki kaipaa vielä terävöittämistä, etenkin pois YK-TN tulosten selittämisestä yleisempään Suomen ulkopolitiikan puintiin ja parantamiseen.

Ulkopolitiikan sietämätön keveys?

Viime viikkojen kritiikeista osuvin on ehkä ollut Kari Huhdan Suomen YK-politiikan onttoudesta, mutta sama väite soveltuu myös Suomen ulkopolitiikkaan laajemmaltikin: siihen sisältyy suunnaton määrä pakollisia viittauksia joiden päällimmäinen funktio on retorinen.

Selvintä tämä on ollut suhteessa Euroopan unioniin, joka tärkeydestään huolimatta on romahtanut ulkopoliittisena toimijana talouskriisin aikana – ja osittain sen seurauksena. Tästä huolimatta Suomessa on pidetty esillä ja viitattu EU:n yhteiseen linjaan toistuvasti kansainvälisissä kriiseissä (esim. Libyan operaatio, Palestiinan YK-jäsenhakemus) siitä huolimatta, että jäsenmaat ovat syvästi eri mieltä. Toinen ongelma on se, että EU:n avunantovelvoitteelle (”solidaarisuusklausuuli”) annettu painoarvo ei ole missään vaiheessa täsmännyt sen uskottavuutta.

Samanlainen ongelma vaivaa pohjoismaalaisuutta, jonka tärkeys ulkopoliittisessa liturgiassa on kasvavissa määrin syrjäyttänyt EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön pääväylänä. Ongelma tässä suhteessa on – lyhyesti todettuna – että, vaikka yhteistyön onkin arvokasta, sille annettu painotus ei täsmää potentiaalisia tuloksia: etenkin turvallisuuspolitiikan saralla, mutta myös ulkopolitiikankin, jokainen pohjoismaa on omaksunut varsin erilaisia ratkaisuja – joten sen käsittäminen yhteinäisenä mallina vaatii hieman mielikuvitusta. Tämä skitsofrenia on ollut kaikille nähtävissä Islannin ilmavalvontaoperaation käsittelyssä – jossa hallitus vetoaa pohjoismaalaisuuteen ja oppositio peloittelee Natolla. Oppositio on tahattomastikin oikeassa, että Suomessa pohjoismainen puolustusyhteistyö – joka kuitenkin nojaa pitkäti Nato-maiden keskenäiseen yhteistyöhön, olkoon se Islannissa tai Itämerellä – on esitetty nimenomaan pohjoismaisena hankkeena huomioimaan sisäpoliittista yleisöä.

Pitkäaikaisin ja ehkä pyhin lehmä on ollut YK. Juuri kukaan ei vastusta Suomen YK-toiminnan korostamista ja sen tärkeyttä – osittain siksi koska se on aidosti tavoittelun arvoista – mutta kiusallinen tosiasia on, että ”Suomi ei ole ollut YK-maa enää vuosiin”. Aikaisemmin mainittu Huhdan kolumi on tässä suhteessa lukemisen arvoinen. Paras indikaattori Suomen heikolle YK-panostukselle on suomalaisten määrä eri YK-viroissa ja heikko tuki niille suomalaisille jotka pyrkivät ylenemään tässä kansainvälisen diplomatian pyhätössä.

Aitoja puutteita, puutteellisia korvikkeita

Kiistatta Suomen ulkopolitiikan toteutus on ollut sekavaa – kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin väki argumentoi oivassa lyhyessä YK-TN kommentissaan tai Lauri Tähtinen vieraskynässään Helsingin Sanomissa. Ulkopoliittisesta identiteetistä – kuten kolleganikin arvioi – on tullut keskeinen aspekti tämän ”ongelman” ”ratkaisua”. Hämmentävää kuitenkin on ollut kuinka mielikuvituksettomia tarjotut ratkaisut ovat olleet: pohjoismaalaisuus ja puoleettomuus – kaksi vanhentunutta kylmän sodan ajan identiteettiä joita kumpaakin on jälleenlämmitelty ja todetettu sopivan 2010-luvun Suomelle erinomaisesti.

Puolueettomuuden esille nostaminen on edelleenkin varsin yleistä, vaikka käsitteen parasta ennen -päiväys umpeutui jo viimeistään Lissabonin sopimuksen myötä. Ikiliikkuja Paavo Väyrynen on toistuvasti ilmoittanut kaihostaan ja kaipuustaan puolueettomuutta kohtaan (2008, 2009, 2011, 2012) – mutta linjauksena on hankala nähdä mitä tarjottaavaa sillä on Suomelle nykyisessä maailmanpoliittisessa ympäristössä jossa sille ei ole kysyntää.

Pohjoismaalaisuus on kiinnostavampi ulkopoliittisen identiteetin ehdotus, mutta senkin hyötyä on hankala nähdä. Kantaa parhaiten argumenoinut, UPI:n Mika Aaltola, kuitenkin huomauttaa, että ”Pohjoismainen malli ei ole muun maailman silmissä yhtä vetovoimainen kuin aiemmin“ ja jopa mahdollisesti ylimielisyydessään haitallinen. Aaltolan painostus pohjoismaalaisen mallin reformiin maailman troubleshooterina ei vakuuta; ensinnäkin sillä se nojaa vanhentuneihin kekkoslaisiin kuviin, että Suomi ei tuomitse vaan ratkaisee, ja toiseksi tämä keskustelu ei ota huomioon mielipiteitä Oslossa, Tukholmassa tai Kööpenhaminassa.

Se kuinka selkäytimestä tulevat nämä menneisyyteen katsovat ehdotuksen toimivista ulkopoliittista malleista kertoo yleisestä suhtautumista Suomen ulkopolitiikkaan – kuten myös ne kritiikit jotka argumentoivat, että vain jos jokin linja olisi löytynyt niin voitto olisi tullut kotiin – joka osaltaan selittää kriitiikkiryppään ajankohtaa. Toki yllättävä YK-TN-tappio sai itsetutkiskelun käyntiin, mutta nämä esille otetut puutteet eivät ole mitenkään hetkellisiä. Miksi näitä huolia ei nostettu aikaisemmin? Miksi keskustelun syntyy on kestänyt näin kauan aikaa? Presidentivaalikampanjan aikana – Suomen ainoissa puhtaasti ulkopolitiikkaan liittyvissä vaaleissa – olisi ollut oiva tilaisuus nostaa esille tämä huutava puute.

Ehkä on todettava, että Suomen ulkopolitiikan linja koettiin varsin eheäksi ja toimivaksi vielä muutama viikko sitten, ennen lokakuun 18. mustaa torstaita New Yorkissa. Kampanjoinnin aikana loisti aito uskomus siihen, että Suomen korostamat seikat – kuten pohjoismaalaisuus, YK-omistautuminen, yms. – olisivat toimineet yhteinäisellä tavalla turvataakseen voiton. Unto Vesan vastikään kirjoittama historiikki Suomen YK-politiikasta heijastaa juuri sitä todellisuutta jota olisimme kokeneet jos äänet olisivat jakautuneet toisin. Tällöin Suomen ulkopolitiikan johdonmukaisuus olisi ilmeistä, samaten käytännönläheinen tulokulmamme. Hieman ennen YK-TN-vaaleja Suomen Kuvalehdessä (39/2012) presidentti Niinistö ylpeästi julisti, että hänellä ei tulisi olemaankaan ulkopoliittista linjaa – väite joka näyttää pitävän paikkansa jos katsoo hänen ulkopoliittista linjapuhetta suurlähettiläspäivillä – koska nykyinen suhtautuminen toimii hyvin, eikä ole tarvetta sitouttaa Suomea ideologioihin.

Koittaako intressittömän ulkopolitiikan loppu?

Kukaan ei tietystikään julista tavoittelevansa epäkäytännöllistä ulkopolitiikkaa. Pragmaattisuus on hyvä tapa ongelmanratkaisussa, mutta pragmatismi ei voi antaa ulkopolitiikalle sisältoä. Hieman samanlainen ongelma on liiallisessa fokusoinnilla ulkopoliittisiin identiteetteihin, sillä niiden hienous piilee siinä, että niitä voi olla – ja usein on suotavaa olla – lukuisiakin. Suomen nykyiset identiteetit – YK omistautuminen, eurooppalaisuus ja pohjoismaalaisuus – eivät ole huonoja, eikä ole pakko suinkaan yhtä noista valita. Suomen nykyisen ulkopolitiikan ongelmat eivät niinkään johdu identiteettien sekavuudesta vaan pikemminkin tavasta millä Suomi on tehnyt ulkopolitiikkaa.

Sitä ei ole juuri siksikään vielä nimitelty, mutta käytännössä Suomi on ajanut edeltävän vuosikymmenen ajan varsin idealistista ulkopolitiikkaa – nk. Halosen-Tuomiojan linjaa. Eräitä instituutionaalisia siteitä arvostettiin suuresti, kuten taas toisia tuntuvasti vähemmän, vaikka todellisuudessa toimet näissä eri kehyksissä eivät ole täsmänneet retoriikkaa. Vaikka tämän idealistisen linjan myötä Suomi on korostanut hyviä ja toteuttamisen arvoisia ulkopoliittisia päämääriä, aattellisesti sopivien kehysten määrittäminen on tuottanut suuremmoisia vaikeuksia ja hämmennystä ulkopoliittisessa linjassa.

Se mikä on loistanut puutteellaan on ollut määritelmä ja keskustelu ulkopolitiikan lähtökohdista: minkä tulisi ajaa Suomen ulkopolitiikkaa, mitkä ovat Suomen intressejä, ja mikä olisi suotavin tapa niitä edistää? Yhteistyökehykset olemassaolo eikä ”pöytien tavoittelu” ole kovin antoisaa, jos ei tiedä mitä tulisi kyseisellä paikalla tehdä. Realisteille tämä on jokseekin itsestäänselvä oletus, mutta myös arvopohjaisen ulkopolitiikan kannattajien tulisi pohtia kyseisten arvojen kytkökstä laajempiin intresseihin: miksi Suomi ajaa näitä arvoja ja miten nämä arvot vahvistavat Suomen kaltaisen pienen valtion asemaa maailmassa? Hyvinkin voi olla, että Suomi ulkopolitiikka ei tarvitse suurstrategiaa tai uutta linjausta. Suomella on runsaasti kehyksiä, ja identiteettejä, ja hyvä niin, mutta näiden kehysten kytkös kansallisiin intresseihin on ajoittain epäselvä. Kytkösten selventäminen antaisi uutta rohkeutta ja selkeyttä ulkopolitiikkaan, joka olisi hyvinkin tarpeellista ulkopoliittisina kohtalonhetkinä.

Intressien määrittely tapahtuu parhaiten jatkuvan ulkopoliittisen keskustelun kautta. Sen ajoittainen havahtuminen Suomessa on hienoa seurattavaa, mutta keskustelukulttuuri vielä laahaa perässä. Esimerkiksi Islannin ilmavalvontaoperaation keskustelu on ollut vilkasta, mutta nojaa vielä aivan liian vahvasti perin epäanalyyttisten vaihtoehtojen vastakkainasetteluun. Intresseistä lähtevä keskustelu näkökulma voisi olla analyyttisesti antoisampi lähtestymiskulma.

Provokaatio nimeltä Estelle

United Nations Office for the Coordination of Humanitarian Affairs – Gaza Strip Access and Closure – December 2011

Muun muassa Suomen ja Afrikan välillä reilun kaupan laivana seilannut s/v Estelle saapui lauantai-iltana (20.10.) Ashdodin satamaan. Nykyisin ruotsalaisomisteisen mutta Suomen lipun alla purjehtivan laivan määränpäänä ei suinkaan ollut Israel, vaan Gaza, jonne se oli kuljettamassa avustustarvikkeita. Matka kuitenkin keskeytyi itäisellä Välimerellä. Naamioituneet sotilaat nousivat alukseen ja Israelin laivasto saattoi sen uuteen määränpäähänsä. Miehistö siirrettiin säilytyskeskukseen ja karkotettiin maasta. Gazan merisaarto pysyi voimassa.

Oliko Estellen matka ”poliittinen provokaatio, jonka tarkoituksena on saada Israel negatiiviseen valoon”, kuten Israelin Helsingin suurlähetystö kiirehti ilmoittamaan? Totta kai. Kyseessä on juuri poliittinen provokaatio, mediatemppu, joka kohdisti huomiota Gazan saartoon poliittisen ratkaisun toivossa. Estellen miehistö tiesi varmasti tulevansa pysäytetyksi. Koko matkan tarkoitus oli tulla pysäytetyksi. Gazan tilanteen kannalta yhden laivalastin merkitys on lähinnä symbolinen. Ship to Gaza -järjestö pyrkiikin ”herättämään tiedotusvälineiden ja yleisön kiinnostuksen”. Kaikesta päätellen tässä on onnistuttu. Kiinnostus Gazan tilannetta kohtaan on taas omiaan saattamaan Israelin saartopolitiikan negatiiviseen valoon.

Estelle-kommentoinnin sävy on ollut aika kiihkeää. Saarron puolustajat huomauttavat, että Gazaa hallitseva Hamas on palestiinalaisten oikeuksia polkeva terrorijärjestö joka puhuu säännöllisesti Israelin tuhoamisesta sekä sallii kranaattien ja rakettien ampumisen Israelin alueelle. Viimeksi tällä viikolla raketteja ja kranaatteja satelikin tiheään. Monesti muistetaan mainita myös siitä, että vaikka Israel saartaa Gazaa tehokkaasti, se päästää rekkalasteittain ruokaa ja muita tarvikkeita alueelle. Lisäksi Egyptin rajan alittavien tunneleiden kautta salakuljetaan kaikenlaista. Ehkä erikoisin huomio oli, että tunnelibisneksen ansiosta Gazassa, toisin kuin Israelissa, on mahdollisuus ostaa viimeisin iPhone.

Saarron arvostelijat sen sijaan pohjaavat kritiikkinsä Gazan noin 1.7 miljoonaisen väestön hätään ja ihmisoikeuksien loukkaamiseen. Ilma-, meri- ja maarajojen sulkeminen on kurjistanut vain 360 neliökilometrin suuruisen Gazan kaistan ja valtaosa sen väestöstä elää täysin ulkopuolisen avun varassa. Egypti avasi viime vuonna tietyin rajoituksin Rafahin rajanylityspaikan, mutta Gazan talous on saarron takia raunioina. Gazassa ei kuolla nälkään, mutta inhimillinen hätä on muutaman rikkaan iPhonesta huolimatta todellinen. Raportteja ja lyhyempiä tiivistelmiä Gazan vaikeasta tilanteesta ovat julkaisseet esimerkiksi alueella työskentelevät YK:n humanitaarisen avun koordinointiyksikkö OCHA, YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestö UNRWA ja Punaisen Ristin kansainvälinen komitea ICRC.

Vaikka Gazasta tehdyt rakettihyökkäykset ovat tehottomia – tämän vuoden noin 600 raketti-iskua eivät ole tappaneet ketään – ne kuitenkin haavoittavat ihmisiä, tuhoavat omaisuutta ja tekevät elämästä Gazan lähistöllä psykologisesti erittäin rankkaa. Viime vuonna Israelissa kuoli kolme ihmistä raketti-iskuissa ja yhteensä 81 haavoittui. Israelilla on luonnollisesti halu ja oikeus puolustaa itseään hyökkäyksiltä. Se tekee niin aktiivisesti mm. pommittamalla Gazaa, minkä seurauksena tänä vuonna on syyskuuhun mennessä jo kuollut 57 ja haavoittunut 267 gazalaista. Tämän viikon eskalaatiossa haavoittui viisi israelilaista ja kuoli kuusi gazalaista.

Saarron laillisuus on mutkikas kysymys, mutta sitä voi arvioida esimerkiksi kansainvälisen humanitaarisen oikeuden suhteellisuusperiaatteen pohjalta. Sen mukaan ”sotilaalliset toimet eivät koskaan saa aiheuttaa suhteetonta haittaa niillä tavoiteltuun hyötyyn nähden.” Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC) on tuonut esiin juuri tätä näkökulmaa samalla kun se on tunnustanut Israelin oikeuden itsepuolustukseen. Asiaa ei tarvitse nähdä mustavalkoisesti. EU ja Suomi sen mukana ovat tuominneet terrorijärjestöksi luokittelemansa Hamasin toimet samalla kun ne yksiselitteisesti tuomitsevat myös Gazan saarron. Gazan väestö ei ole katoamassa minnekään ja onkin vaikea nähdä, miten melkein kahden miljoonan ihmisen keinotekoinen kärsimys palvelee Israelinkaan etua saatika Lähi-idän rauhannäkymiä.

Rio+20, resurssikysyntä, päästöt ja kuntavaalit

Sisällöllisesti Rio+20-kokouksen lopputulosta on pidetty välttävänä. Laihana Rio+20:n lopputulosta voi pitää siksi, että huippukokous ei synnyttänyt dramaattisia uusia kansainvälis-oikeudellisesti sitovia sopimuksia tai painavia poliittisia, taloudellisia tai institutionaalisia työkaluja. Toisin sanoen, kansainväliset institutionaaliset rakenteet tuntuvat pysyvän vuodesta toiseen ennallaan riippumatta siitä, että ilmastonmuutos useiden tieteellisten indikaattoreiden mukaan näyttää kiihtyvän.

Merkittävin Rio+20:n tulos, josta valtiot pääsivät yksimielisyyteen oli lupaus alkaa valmistella kestävän kehityksen tavoitteita (SDGs). Kestävän kehityksen tavoitteet astuisivat voimaan vuonna 2015, jolloin ne korvaisivat nykyiset YK:n vuosituhattavoitteet (MDGs). Niihin valtionpäämiehet sitoutuivat YK:n vuosituhatjulistuksessa (Millennium Declaration) vuonna 2000. Vuosituhattavoitteiden puute on niiden vähäinen ilmasto- ja ympäristöpainotus. Ne ovat olleet poliittisia kehitystavoitteita, jotka ensisijaisesti keskittyvät köyhyyden poistamiseen, ja joiden ajattelumallissa päästöjen kasvu  ei näyttäydy merkittävänä ongelmana. Vuosituhattavoitteet on pääosin saavuttanut vain Kiina nopean taloudellisen kehityksensä ansiosta. Samalla 20 vuodessa sen päästöt ovat lähes 4-kertaistuneet.

Ilmastonmuutoksen vahingoittaessa tulevaisuudessa taloudellisesti erityisesti köyhiä maita, on kehityskriitikoiden piirissä yhä voimallisemmin alettu puhua kestävän kehityksen tavoitteista. Kestävän kehityksen tavoitteita on alkanut valmistella korkean tason paneeli, jonka puheenjohtajina toimivat Iso-Britannian pääministeri David Cameron, Liberian presidentti Ellen Johnson-Sirleaf sekä Indonesian presidentti Susilo Bambang Yudhoyono. Paneelilta odotetaan raporttia vuoden 2013 ensimmäisellä puoliskolla.

Tällaiset YK-prosessit ovat kiinnostavia ainakin siitä syystä, että samanaikaisesti maailmanpolitiikan fokus ja kansalliset poliittiset järjestelmät operoivat aivan toisilla alueilla – useimmat niistä kädet sidottuina talouskriisin jälkihoitoon. Yhdysvallat perinteisenä valtakeskuksena on lisäksi linnoittautunut presidentinvaaleja varten. Tietyllä tavalla Rio+20-huippukokous oli idealismin linnake – joka ajankohdaltaan osui pahimpaan maailmanpoliittisen pessimismin aallonpohjaan, ja siksi reaalimaailmasta kovin irrallinen tapahtuma.

Realismin ja idealismin välillä voi nähdä kuilun, jonka silloittaminen on perinteisesti ollut hankala tehtävä. Realistit ovat ehtineet tottua kansainvälisten neuvotteluiden niukkoihin tuloksiin, ja kansainvälisen diplomatian tanssiessa vangin ongelman ympärillä, kasautuu vastuu luovista, suoraviivaisista ratkaisuista erityisesti yrityksille, yliopistoille sekä uusille innovatiivisille kumppanuuksille.

Mutta siinä missä vuodesta 2008 jatkunut talouskriisi on merkittävä taustaselittäjä Rio+20:n heikolle lopputulokselle, reaalipolitiikan näkökulmasta merkittävänä näyttäytyi myös moninapaistuva maailmanpoliittinen tilanne ja BRICS-maiden kasvava poliittinen painoarvo. Maailmanpoliittisesti Rio+20:tä onkin tulkittu osaltaan Brasilian voimannäyttönä.

YK:n sihteeristön luovutettua kokousvalmistelujen puheenjohtajuuden Brasilialle muutama päivä ennen päätösneuvotteluiden alkua, pakotti Brasilia “ota tai jätä” -neuvottelutaktiikallaan muut valtiot käytännössä joko hyväksymään tai hylkäämään sopimustekstin. Mutta YK:n sihteeristön luonnoksiin verrattuna Brasilian lakimiesarmeijan kirjoittama luonnos oli laiha kompromissi, joka lähinnä vahvisti valtioiden aiemmat sitoomukset kestävään kehitykseen.

Rio+20:ssa neuvotteluagenda laaja, vihreä talous ja kestävä kehitys kun koskettavat ympäristökysymysten lisäksi ainakin talous-, teollisuus-, maatalous- sekä kauppapolitiikkaa, joihin nivoutuvat vuosia jumittaneet kauppapolitiikan neuvottelut (Doha Round) sekä aineettoman pääoman (IPR) kysymykset. Lisäksi arkaluontoisissa sosiaalisissa kysymyksissä konsensuksen löytäminen valtioiden välillä on perinteisesti ollut haastavaa. Olisikin epäloogista olettaa, että juuri tämä huippukokous käänteentekevästi olisi muuttanut valtioiden syvään juurtuneita ulkopoliittisia asemia.

Valtioiden liikkumavaraa rajoittava tekijä on niiden halu pitää kiinni omasta suvereniteetistaan ja olla alistumatta YK-järjestelmän puitteissa tehtyihin lupauksiin. Tämä näkyy erityisesti ympäristö- ja luonnonvarakysymyksissä, sillä kansainvälisen ympäristölainsäädännön perusperiaatteisiin kuuluu valtioiden suvereniteetti käyttää alueella sijaitseviaan luonnonvaroja haluamallaan tavalla.

Talouskriisi ja moninapaistuva maailmantilanne ovat ohjanneet huomion sektoreille, joita on pidetty kestävän kehityksen käsitteelle yleensä ongelmallisina, jopa mahdottomina. Yhtäkkiä maailmanpolitiikan ja -talouden keskiössä ovat Kiinan resurssikysyntä, Arktiksen öljyvarat sekä biodieselin tuotanto ja uudet fossiilliset polttoaineet, kuten Pohjois-Amerikan öljyhiekat. Yhtäkkiä Suomessa keskustellaan kaivosteollisuudesta pääministerin suulla Suomen “uutena Nokiana”.

2010-luku sarastaa kovin erilaisena kuin 1990-luku, eikä vain viestintäteknologian mullistusten ansiosta.

Heinäkuussa 2012 veteraanitutkija Bill McKibben julkaisi Rolling Stone-lehdessä artikkelin “Global Warming’s Terrifying New Math”, joka hiljattain myös suomennettiin. Sosiaalisessa mediassa laajalle levinneessä artikkelissa McKibben kiteyttää nykyisten poliittisten ja taloudellisten rakenteiden ongelman. Artikkelissaan McKibben kuvaa eritysesti, kuinka öljy-yhtiöiden liiketoimintalogiikkaan ja jo tehtyihin investointeihin sisältyy nyt sellainen määrä päästöjä, joka ohjaa ilmastonmuutoksen väistämättä yli +2°C:een.

Kehitys – sellaisena ajatuksena kun se tähän asti on mielletty – perustuu vuonna 2011 yhä 87-prosenttisesti energiantuotantoon fossiilisilla polttoaineilla. Uudet talousveturit Kiina ja Intia seuraavat traditionaalisen talouskasvun mallia, ja niiden nykyinen ja tuleva talouskasvu perustuvat eritysesti hiilen käyttöön. IEA:n mukaan hiilidioksidipäästöt ovat Kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n vuoden 2007 pahimman kasvuennusteen yläpuolella.

Tässä valossa analyysi Rio+20:sta on lopulta varsin yksinkertainen.

Jos kansainvälisin sitoumuksin yhteisymmärrykseen ei päästä, korostuu poliittisesti kansallinen ja paikallinen taso – valtioiden, kaupunkien, kuntien ja kotitalouksien rooli. Ensimmäisenä mieleen tulevat kotimaiset kuntavaalit.

Turvaneuvostokampanjan taipaleen epäonninen loppu

Pitkän ponnistuksen jälkeen Suomen kampanja YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi päättyi häviöön Luxemburgille selvin äänin. Pettymys oli jostain euroviisujen ja jääkiekon maailmanmestaaruustappion välimaastosta – eihän näin pitänyt käydä. Tappio tuli aitona yllätyksenä, sillä jopa kansainvälisesti Suomea pidettiin vahvoilla tätä paikkaa varten. Turvallisuusneuvostokampanjan (YK-TN-kampanja) tulos kuitenkin tulee herättämään kysymyksiä: voittiko Luxemburg vai hävisikö Suomi? Mikä on syy tulokseen?  Miten tämä vaikuttaa Suomen ulkopolitiikkaan?

Ensimmäisen kysymyksen vastaus lienee ääripäiden väliltä.  Luxemburgilla on valtteja – joista suurimmat ovat frankofonisuus ja ensikertalaisuus turvaneuvostossa – joita ei pidä missään nimessä vähätellä etenkään YK-kontekstissa. Liian paljon huomiota ei tule kiinnittää toiseen kierrokseen, sillä viimeinen romahdus on tuttu piirre YK-äänestyksistä: moni maa äänestää ensimmäisen kierroksen jälkeen johtavaa ehdokasta niin, ettei äänestys jatku 2/3 enemmistön puuttuessa (kuten kävi viime vuonna Azerbaidžanille) kahvitauolle pääsemisen nopeuttamiseksi. Ensimmäisen kierroksen tulos – Australia 140, Luxembourg 128, Suomi 108 – on myös paljon tasaisempi, joskin silti pettymyksellinen, kun mitä otsikointi ”rökäletappiosta” antaa ymmärtää. Tästä huolimatta on myös selvää, että Suomen YK-brändi ei myynyt niin hyvin kuin toivottiin ja itse vilpittömästi uskottiin. Tätä heijastaa Martti Ahtisaaren pettymys tuloksiin: hän on henkilökohtaisesti tehnyt paljon kampanjan eteen ja myös Suomikin on korostanut rauhannobelistinsa ansioita suomalaisina ansiona.

TN-äänestyksen tuloksista jää varmasti kalvaamaan Ulkoministeriön keräämä lupausten (165) ja kerrottujen emme-äänestä-teitä (20) määrä. Lupaukset ja etenkin ei-kirjalliset sellaiset toki ovat vain suuntaa-antavia, mutta se kuitenkin herättää kysymyksiä tukijamaiden luotettavuudesta. Salainen äänestystapa estää täyden varmuuden saavuttamisen siitä kuka petti lupauksensa, vaikka YK:n käytäväkeskustelu paljastanee osan ehdokkaista.  Toki Suomi voisi julkaista saamansa kirjalliset lupaukset, mutta tässä reiluuteen nojaavassa naming-and-shaming-linjauksessa ei olisi mitään voitettavaa.

Syiden etsiminen on enemmän masokismia kuin aidosti opettavaista, sillä niistä ei tulla varmuutta saamaan. Oliko ongelma se, että Suomi ei ole yltänyt 0,7% kehitysyhteistyömäärärahoihin? Entä Suomen normaalia alhaisempi osallistuminen YK-rauhanturvaamiseen?  Salamyhkäinen viimeminuutin taktikointi? Ehkä syy onkin, että tarjosimme härskiintynyttä mustikkajauhetta Yleiskokouksen jäsenille? Entäpä viime aikainen EU-änkyröintimme? Äänestyksen tulos korostaa yli kaiken muun YK-diplomatian arvaamattomuutta.

Kiperät kotimaiset jälkilöylyt

Ulkopoliittiselle johdolle tappion karvautta lisää se – normaalisti hieno asia – että YK-TN -hanke nautti aidosti laajaa poliittista suosiota – kuten ulkoministeri Tuomioja korostikin. Päätös jäsenyyden hakemisesta tehtiin Paavo Lipposen toisen hallituksen aikana ja hanketta ovat olleet edistämässä niin sisäisesti kuin keskenään hyvin eriväriset hallitukset.

Tässä valossa tulosten sisäpoliittinen iltalypsy on täysin aiheetonta. Professori Heikki Patomäen pika-arvio ”uskottavuusvajeesta” ei kestä päivänvaloa – absoluuttisesti mitattuna Suomen panos YK-toimintaan on Luxemburgiin verrattuna moninkertainen. Suomen kampanjassa identifioidut ”ongelmat” ovat ideologisia. Patomäen ja muidenkin esille nostama syy on ollut Suomen panostus poispäin kylmän sodan aikaisesta linjauksistaan – joka oli ”kiinnostava ja erikoislaatuinen” Juhana Aunesluoman mukaan.  Jos on ollut jostakin kyse niin pikemminkin siitä, että neutraliteetti on ollut heikkous kampanjoinnissa eikä vahvuus. Yhdysvaltain läheinen liittolainen Australia äänestettiin kirkkaasti läpi ja Suomen päihitti Nato-maa Luxemburg.

Mitäs nyt?

Kampanjan panos on ollut kiistatta arvokasta Suomelle ja tuottaa pitkäaikaista tulosta. Kampanja ei ollut kallis – noin kaksi miljoonaa – mutta on tarjonnut oivan tilaisuuden edistää Suomen ulkopoliittista profiilia jo ennen vaaleja.  Kampanjan aikana Suomi on solminut uusia diplomaattisia suhteita ja luonut uusia kontaktiverkostoja.  Suomi on sponsoroinut useita tärkeitä YK-päätöslauselmia ja aloitteita, kuten YK-rauhanvälitystoiminnan ja naisten roolin vahvistamisessa konfliktin ehkäisyssä – myös kampanjan takia – joiden edistamistä tulee jatkaa. On hyvä, että ulkopoliittinen johto on korostanut jatkuutta Suomen linjassa ja YK-aktiviteetissa. Suomen seuraava YK-TN -yritys sijoittunee 2030-luvulle. Tätä ennen Suomen YK-diplomatian painopisteitä tulee jatkaa ja Suomen ulkopolitiikan asiapainotteisuutta korostaa.

Poliittinen realismi ja Syyria-keskustelun alastomat keisarit

The Ulkopolitist käynnistää syksynsä käsittelemällä jälleen Syyriaa. Aihetta on käsitelty ennenkin – osansa allekirjoittaneen kritiikistä ovat saaneet mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean Eekku Aromaa ja Ulkoministeri Erkki Tuomioja – mutta YK:n ja Arabiliiton Syyria-lähettiläänä toimineen Kofi Annanin äskettäinen ero tuo konfliktin takaisin ulkopoliittisen keskustelun pinnalle. Suomessa Annanin ero näkyi kahdella tapaa: ensiksi, spekulaatiot Martti Ahtisaaren mahdollisesta nimityksestä erityislähettilääksi palasivat dominoimaan Syyria-keskustelua (esimerkit täällä, täällä, täällä and täällä). Vähemmälle mediahuomiolle sitä vastoin jäi suomalaisen kansainvälisen politiikan professorin ja entisen ulkoministerin Keijo Korhosen nimetön kirjoitus Lapin Kansassa, jonka tarkoituksena oli laajentaa julkista keskustelua Syyrian tilanteesta.

Korhonen esittää kirjoituksessaan kolme väitettä: YK ei ole pystynyt ratkaisemaan Syyrian tilannetta, koska siihen sekaantuminen ei ole turvallisuusneuvoston jäsenten etujen mukaista; Syyrian valtiorakenne on äärimmäisen ongelmallinen; ja sisällissodat ovat yleensä pitkäkestoisia ja verisiä. Korhonen korostaa kirjoituksessaan, että Syyria tulisi jättää omilleen: ”Aseellinen puuttuminen Syyrian sotaan olisi kaikille suurvalloille liian kallista, liian arvaamatonta ja liian vaarallista.” Tämä kirjoitus käsittelee Korhosen väitteistä ensimmäistä.*

Kolumnissaan Korhonen tulkitsee oikein, että YK on epäonnistunut tehtävässään – ainakin tähän mennessä. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin konfliktista käytävään julkiseen keskusteluun Suomessa: huolimatta YK:n epäonnistumisesta, järjestön legitimiteettiä ainoana hyväksyttävänä toimijana konfliktin ratkaisemisessa ei ole juurikaan kyseenalaistettu, eikä vaihtoehtoisia mekanismeja esitetty. Harva on myöntänyt, ettei organisaatiolla ole juuri mahdollisuutta edistää Syyrian konfliktin ratkaisua – sanktioiden, sotilastarkkailijoiden ja toistuvien dialogikehoitusten vaikutus Syyrian konfliktin kehitykseen on ollut, ja tulee mitä todennäköisemmin jatkossakin olemaan, äärimmäisen rajallinen ilman merkittävää muutosta eri osapuolten suhtautumisessa toisiinsa tai sotilaallisessa kapasiteetissa. Tämän lisäksi harva on huomioinut, ettei Venäjän ja Kiinan toistuva kritisointi, niin oikeutettua kuin se onkin, juuri paranna tilannetta Syyriassa tai tee konfliktin päättymisestä todennäköisempää. Vaikka Kiina ja Venäjä lakkauttaisivat kansainvälisen paineen alla tukensa Assadin hallinnolle, se ei itsessään vielä kuitenkaan riitä, vaan sen jälkeen kansainvälisen yhteisön on löydettävä toimiva mekanismi Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi.

Korhonen liioittelee kuitenkin sitä, ettei turvallisuusneuvoston jäsenillä olisi intressejä Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi. Länsimailla, ja erityisesti Yhdysvalloilla on omat geopoliittiset syynsä Bashar al-Assadin regiimin syrjäyttämiseksi: se muun muassa poistaisi Hizbollahilta vastarintaliikkeen merkittävimmän poliittisen tukijan, ja epäisi Iranilta maan viimeisen arabiliittolaisen, heikentäen myös Israelin vastaista rintamaa. Parhaassa tapauksessa tämä saattaisi jopa johtaa ystävällismielisen (ja kiitollisen) hallinnon syntyyn Syyriassa, edistäen myös rauhanprosessia Israelin ja Syyrian välillä.** Yhtälailla länsimaiden intresseissä – kuten progressiivisemmat realistit argumentoivat – on ylläpitää niitä arvoja, jotka tekevät vastaavanlaisten kansanmurhien suorittajista hylkiöitä kansainvälisen yhteisön silmissä. Syyrian tapaus näyttää selvästi, että vastaavanlaisten konfliktien luoma epävakaus harvoin pysyy valtion rajojen sisäpuolella, vaan heijastuu alueelle, joka ei ole hyvästä erityisesti geostrategisesti tärkeillä alueilla kuten Lähi-idässä.

Näiden intressien tavoittelemiseksi tarvitaan kuitenkin selkeät laskelmat siitä, mitä kustannuksia tai haittoja intressien tavoittelemiseksi vaaditut toimet – kuten aseellinen interventio – aiheuttavat. Kuten tunnettu realisti Stephen Walt argumentoi, voimankäytöllä on hyvin usein seurauksia, joita ei joko voida tai kyetä ennustamaan etukäteen. Hyvinä esimerkkeinä tästä on mm. Iranin alueellisen vaikutusvallan nousu Lähi-idässä Afganistanin ja Irakin sodan seurauksina, al-Qaidan ”uudelleensyntyminen” Irakin konfliktin ympärille sekä Malin ongelmat Libyan operaation seurauksena. Mikäli Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi käytettäisiin aseellista voimaa, sillä voisi olla arvaamattomia seurauksia niin Syyriassa kuin laajemmalti Lähi-idässä. On myös erittäin vaikea ennustaa, minkälainen hallinto Syyriaan tulisi Assadin jälkeen, joten aseellisen intervention hyödyistäkään ei ole täyttä varmuutta. Toiveet sujuvasta siirtymästä Assadin jälkeisessä Syyriassa ovat lähinnä toiveajattelua.  Syyrian konflikti on paljastanut pinnan alla piilleet jännitteet – vaikka konfliktia ei tulisi ymmärtää puhtaasti sektaarisena – jotka tulevat todennäköisesti jatkumaan myös konfliktin päätyttyä.

Näin ollen myös väite siitä, ettei Syyrian konfliktia voitaisi ratkaista suurvaltapoliittisten intressien puutteesta johtuen, paljastuu ongelmalliseksi. Venäjän kohdalla esimerkiksi voidaan väittää, että maa pyrkii aktiivisesti puuttumaan Syyrian tilanteeseen turvaneuvoston diplomatian kautta, koska maan kokee ajavansa etuaan omaksumalla politiisen linjan, joka pyrkii maksimoimaan Venäjän vaikutusvallan kansainvälisissä kysymyksissä. Kiinan intresseissä puolestaan on heikentää kansainvälisiä normeja, jotka mahdollistavat ulkovaltojen laillisen tai normatiivisen puuttumisen maiden sisäisiin ongelmiin. Yhdysvaltain kohdalla voidaan väittää, että maalla on merkittäviä intressejä Assadin syrjäyttämiseksi, mutta maa kärsii sotaväsymyksestä, joka korottaa sisäpoliittista hintaa Syyrian interventiolle, eivätkä alueelliset (Syyrian sisällä sekä Levantin alueella) seuraukset näytä lupaavilta. Onkin varsin selvää, että Syyrian tapauksessa suurvallat näkevät intressinsä eri lailla, joka heijastuu niiden Syyria-politiikassa. Aseellisen intervention suorittaminen on kuitenkin arvaamatonta ja siitä koituvat hyödyt epävarmat. Tästä johtuen erityisesti Yhdysvalloissa on käyty kiivasta keskustelua aseellisen intervention suotavuudesta, tarpeellisuudesta ja seurauksista.

Suomessa vastaavaa keskustelua ei ole nähty, mikä on valitettavaa. Korhosen kanssa on helppo olla samaa mieltä, että Suomessa julkinen keskustelu kaipaisi useampaa näkökulmaa, erityisesti ottaen huomioon YK-diplomatian tehottomuuden Syyrian tapauksessa. Julkisen Syyria-keskustelun pohjalta on vaikea ymmärtää, että tilanteen ratkaisemiseksi on olemassa myös YK:n ulkopuolisia vaihtoehtoja, joita ei tulisi automaattisesti rajata keskustelun ulkopuolelle – myös näiden vaihtoehtojen tuomat hyötyt ja haitat ansaitsevat julkista pohdintaa. Kuten Korhonen tekstissään toteaa, myös Suomessa tulisi kuunnella ihmisiä, jotka sanovat ettei keisarilla ole vaatteita.

* näin ollen äärimmäisen ongelmallinen ja orientalistinen väite ylikansallisten identiteettien suhteesta modernin valtion ongelmiin Lähi-idässä jää toiseen kertaan.

** tätä ei tulisi tulkita siten, että nämä geopoliittiset syyt olisivat ainoa ajuri Yhdysvaltain Syyria-politiikalle, tai ettei kansainvälisellä yhteisöllä olisi vahvoja moraalisia syitä Assadin syrjäyttämiseksi.

Vieraskynä: Rio+20 – suljettuja ovia ja avoimia kysymyksiä

Joni Karjalainen osallistuu Dodon edustajana Rio+20-kokoukseen. Hän on Lontoossa asuva helsinkiläinen ja paikalla Rio de Janeirossa 12.–24. kesäkuuta 2012.

Rio de Janeirossa, Brasiliassa järjestettävä Rio+20-huippukokous kokoaa yhteen 193 valtiota, 100-120 valtionpäämiestä ja 50 000 akkreditoitunutta ihmistä, ja sen odotetaan olevan historian suurin YK-kokous. Lyhyen oppimäärän saa Guardianin ja Forbesin jutuista.

Karkeasti ottaen, Rio+20:n pääteemoina ovat vihreä talous, globaalien ympäristöinstituutioiden kehittäminen sekä kestävän kehityksen tavoitteet. Lisäksi keskustellaan uusiutuvasta energiasta, kestävistä kaupungeista, energiatehokkuudesta, työpaikoista ja ruoantuotannosta.

Ja 40 km keskustasta järjestettävästä Riocentron messupaikalta Flamengossa kokoontuu kansalaisyhteiskunnan People’s Summit, ei-valtioiden välinen, järjestäjien mukaan rahoituksen pidikkeistä vapaa kansalaisyhteiskunnan avoin kokoontumispaikka.

Mutta niin, vihreä talous.

Intellektuellia vääntöä kasvusta ovat Suomessa hiljan käyneet vihreä talous- ja degrowth –ajattelijat.

Hiljattaisessa talouteen liittyvässä postauksessaan Ulkopolitist-blogi analysoi eurokriisiä, joka on johtanut ennätykselliseen nuorisotyöttömyyteen Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa.

Teksti viittasi rakenteellisiin ja institutionaalisiin syihin, jotka vaikeuttavat eurokriisin ratkaisemista, ja samanlaisia haasteita liittyy myös ilmastokysymyksen ratkaisuun.

Eurokriisiin ja ilmastouhan välillä on yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.

Erona on, että samaan aikaan, kun päivälehdet siteeraavat Paul Krugmania, eivätkä keynesiläiset ymmärrä, miksi kansallisten talouksien ajaminen henkitoreisiin lisäisi markkinoiden luottamusta ja siten kokonaiskysyntää, Rio+20:ssa yritetään löytää ratkaisuja, joilla siirtää koko maailmantalous kestävälle uralle.

Valitettavasti näitä kahta talouskeskustelua käydään erillään, vaikka kysymykset talouskasvun, sosiaalisten näkökohtien ja ilmasto- ja ympäristönäköuhkien yhteensovittamisessa liittyvät kiinteästi toisiinsa.

On kiinnostavaa, että Rio+20:n kysymykset linkittyvät ajankohtaisesti Suomeen, missä alkuvuosi on analysoitu Talvivaaran vahinkoja ja pohdittu yritysten yhteiskuntavastuun merkistystä 2010-luvulla. Tämän lisäksi kaivosteollisuutta pohditaan nyt uutena suomalaisena vientistrategiana, ja tässä ideassa länsimainen yhteiskuntavastuu esitetään argumenttina kaivostoiminnan puolesta.

Vihreän talouden kysymykset ansaitsevatkin kriittistä tarkastelua myös muilta kuin ympäristöekonomisteilta.

Rio+20 on yritys purkaa vastakkainasettelut, sillä Riossa on tarkoitus rakentaa vihreää taloutta. Se tapahtuu jotakuinkin seuraavasti.

Yksi, tuttu YK-moodi. Rio+20:ssa väännetään tällä ja ensi viikolla loppuun kunnianhimoinen asiakirja nimeltään ”The Future We Want”. Tammikuisesta nolladraftista (zero draft tai outcome document) on YK-pöydissä valtioiden diplomaattien moukaroinnin jälkeen syntynyt sopimusteksti, jonka painoarvoa tulkitaan jälkeenpäin kansainvälisoikeudellisesti sekä poliittisesti. Mitä kirjoitettiin, millä sanamuodoin – ja mitä seurauksia sillä on?

Kysymys vihreästä taloudesta on erityisen maailmanpoliittinen.

Ratkaisuja, miten luoda ympäristölle ei-haitallista kasvua rajoittavat erityisesti teollisuusmaiden tukipolitiikka, IPR-oikeudet sekä kauppapolitiikka.

’Common but differentiated responsibilities’- näkökulmasta, joka oli yksi vuonna 1992 Rion kokouksen tärkeitä saavutuksia, kehitysmaiden pitää saada kasvaa, kehittyneiden maiden laskea päästöjään ja nousevien talouksien sekä kasvaa että laskea päästöjään. Edelleen kehitysmaat pelkäävät, että teollistuneet maat myyvät vihreän talouden troijan hevosena, mikä rajoittaisi niiden oikeutta kehittyä lisääntyvien sertifikaattien ja standardien johdosta.

Kaksi. Poliittisista kiistoista ja ideologioiden ristipaineesta huolimatta Riossa luodaan samanaikaisesti kumppanuuksia, uusia ideoita, tavoitteita ja ratkaisuja niin kansalaisyhteiskunnassa, yritysten kuin valtioiden välillä – ja toivottavasti kaikkien näiden kolmen ryhmän kesken.

Toisin sanoen, käytävillä tavataan tyyppejä, istutaan alas, juodaan cokiksia, syödään luomukeksejä sekä vaihdetaan käyntikortteja. (Lue: Vähän niin kuin start up –hautomo.)

Mitä tämä tarkoittaa?

Ensinnäkin, konferenssilta voi odottaa ja nähdä olevan monenlaisia tuloksia. Poliittinen taso on niistä perinteisesti näkyvin ja näkymättömin. Uutiset kertovat lähinnä neuvotteluista, jotka käydään suljettujen ovien takana.

Mutta YK-prosessit ovat monivivahteisia, ja aivan kuin politiikka, kyse ei ole vain vaaleista, vaan politiikasta ja politiikkamuutoksista massatapahtumien välillä.

Toiseksi, vaikka Rio+20 pyrkii ratkaisuhakuisuuteen välttääkseen ilmastokokousten (Kööpenhamina, Cancun, Durban) tuottamat pettymykset, ja se nähdään mukavana ympäristö- ja kehityskokouksena, tiukkoja taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä on haastava välttää.

Chatham Housen Bernice Lee kritisoi kokouksen alla, että vaikeista asioita, kuten resurssi- ja luonnonvarakysymyksistä ei ole puhuttu. Kehityspolitiikan seuraajille puolestaan Dohan neuvottelukierros (Doha Round) kauppapolitiikassa sekä IPR-oikeudet ovat tuttuja keskustelunaiheita.

Ilmastokriisiä tuskin ratkaisevat ympäristönsuojelijat yksin. Ratkaisut jäävät ideoiksi, ellei niitä oteta käyttöön päivittäisen elämän alueilla. Siksi niitä määrittävät erityisesti elinkeino-, teollisuus- ja sosiaalipolitiikka, jotka lopulta ohjaavat ihmisten arkisia valintoja.

Tästä kaikesta ei yksin Riossa päätetä.

Kolmanneksi, kestävä kehitys on tästä johtuen vaativa käsite.

Ideologisesta suuntauksesta riippuen maailmaa parannetaan vihreästi joko vihreällä yrittäjyydellä tai vaihtoehtoisesti tiukan linjan aktivismilla, joka on tyypillisesti hyvin kehityskriittistä. Kummallakin on nähdäkseni oma paikkansa.

Kun vihreän talouden yhtälöön lisätään köyhyyden poistaminen ja kehityspolitiikka, neoklassisen talousteorian keinot loppuvat.

Vaikka vihreän talouden voi ajatella välttämättömänä, ei se tee taloudesta kestävää, jos biopolttoaineet vähentävät päästöjä ja heikentävät paikallisia elinolosuhteita, mikäli yhteiskuntavastuulliset yritykset samanaikaisesti etsivät arktista öljyä, tai mikäli kehitys ja talouskasvu vievät alkuperäiskansojen elintilan teollisuus- tai kehitysmaissa.

Jos Winston Churchill totesi demokratiasta, että: ”se on huonoin hallintomuoto, lukuun ottamatta kaikkia muita kokeiluja”, samaa voitaneen sanoa talouskasvusta.

Neljänneksi, kestävä kehitys tahi vihreä talous, yhteiskuntapoliittista edistystä ei saada, jos eri politiikan foorumit jatkavat puhumista toistensa ohi.

Poliittisesti pidetään tärkeänä, että Meksikossa samanaikaisesti pidettävä G20-kokous (17.–19.6.) huomioisi Rio+20:n keskustelut.

Kansalaisjärjestöt toivovat, että Rio+20 ei muutu Rio-20-kokoukseksi, vaan lopputeksti on vahva, joka ei vain huomioi, vaan lupaa tehdä jotain niiden tarpeille, jotka julistuksia eniten tarvitsevat.

Itse huippukokousvaihe kestää vain kolme päivää (20.-22.6.), joten loppuväännölle ei jää hirveästi aikaa. Valtionpäämiesten ja muiden kuin yksin ympäristö- ja kehitysministereiden läsnäolo osallistuminen on tässä vaiheessa välttämätöntä.

Kertauksena lopuksi faktat.

Kansainvälisen energiajärjestön (IEA) mukaan – huom. IEA on yleensä lausunnoissaan varovainen – jatkuvasti kasvavat päästöt johtavat tilanteeseen, jossa vuonna 2017 on rakennettu niin paljon infrastruktuuria, että maapallo lämpenee väistämättä tulevaisuudessa yli +2°C asteen.

Kiinan päästömäärään ei koko maailmalla ole varaa.

Kriittisimmät arviot varoittavat ’tipping pointseista’ ja siksi ympäristöpolitiikkaa pitäisi ohjata ’precautionary principle’, jonka mukaan on toimittava ennaltaehkäisevästi.

Politiikassa puhutaan kompromissina yhä kahdesta asteesta, vaikka tiedeyhteisö pitää turvallisena rajana itse asiassa +1,5°C-astetta.

TOP 5 maailmanpoliittiset vinkit Rio+20 -kokoukseen:

1. Mitä lukee päätöslauselmassa ja millä tavalla se on kirjoitettu? Lupaudutaanko vai kannustetaanko? Onko teksti (suluissa)? Mistä asioista lauselmassa ei lue? Mitä poikkeuksia on kirjattu alaviitteisiin?
2. Kuinka paljon puhutaan rakentavasti epämukavista asioista? Uusi-Seelanti on nostanut esiin fossiilisten polttoaineiden tukien poistamisen.
3. Mitä päätetään kestävän kehityksen tavoitteista (SDGs), joiden on ehdotettu korvaavan vuosituhattavoitteet (MDGs) vuoden 2015 jälkeen?
4. Desertec-projekti suunnittelee Afrikan täydeltä aurinkovoimaa, aina Eurooppaan asti tuotavaksi. Suomi ei ole ollut keskusteluissa mukana. Mutta Saharan eteläpuolinen Afrikka tarvitsisi virtaa paljon kipeämmin.
5. Puhutaanko G20-kokouksessa vain talouskriisistä?

Yleistajuista Rio+20-journalismia kannattaa seurata erityisesti The Guardianin sivuilta, joka on harvoja ilmasto-yhteiskuntapoliittisista kysymyksistä raportoivia medioita sekä Twitteristä tagilla #RioPlus20. Allekirjoittanut raportoi Facebookilla, Twitterillä sekä Flickriin.

Venäjä ja Syyrian kansannousu

Syksystä lähtien kansainvälinen huomio on enenevässä määrin siirtynyt kohti Syyriaa ja maan syventyvää kriisiä. Erilaisista diplomaattisista yrityksistä huolimatta väkivaltaisuuksille ei näy loppua ja mahdollisuudet rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi Syyriassa hupenevat kovaa tahtia. Kuitenkin YK:n turvallisuusneuvostossa vahvemman kansainvälisen toiminnan esteeksi on muodostunut Venäjä (ja Kiina, mutta Kiina piiloutuu Venäjän kannan taakse).

Selittämään Venäjän Syyria-kantaa on turvauduttu pitkälti perinteisiin viisauksiin: ensinnäkin, todetaan, että Venäjä on aina vastustanut henkeen ja vereen (muiden) interventioita; toiseksi, onhan Venäjällä ja Syyrialla pitkäaikainen liittolaisuus ja Venäjän investoinnit maassa ovat merkittäviä. Kummassakin tulkinnassa on totuuden jyviä, mutta näiden liiallinen korostaminen kuitenkin verhoaa Venäjän Syyria-politiikan muita tekijöitä ja merkittäviä epäselvyyksiä.

Dialogia, mutta vain tietyillä ehdoilla

Keskeinen pilari Venäjän Syyria-politiikkaa on ollut haluttomuus hylätä Assadin hallintoa. Regiiminmuutosvaatimusten sijaan Venäjä on painottanut reformia, jonka – perinteen mukaisesti – tulisi olla sisäisen dialogin seurausta. Tätä dialogia tulisi käydä regiimin ja rauhanomaisen opposition kanssa – poissulkien aseellisen vastarinnan. Saman logiikan mukaisesti Venäjä edellyttää, että aselepoa tulisi vaatia sekä Syyrian armeijalta että kapinallisilta. Venäjä edelleen kiistää tiettyjä olennaisia konfliktin aspekteja soveltamalla moraaliekvivalenssia kapinallisten ja hallinnon surmatöiden välillä.

Asettamalla hallinnon ja kapinalliset samalla viivalle Venäjä tietoisesti suosii Syyrian hallintoa ja tätä myötä tehokkaasti torpannut vaatimuksia Bashar al-Assadin eroamiseksi – joka on ollut jo kuukausia arabi- ja länsimaiden lähtökohtainen vaatimus tilanteen ratkaisemiseksi. Veto-oikeuden uhalla laadittu Kofi Annanin rauhanmissio heijastaa tätä. Jo valtuutuksensa vuoksi Annanin rauhansuunnitelma joutuu kannattamaan näitä Venäjän tavoitteita – jonka käytännön seurausta on vahvistaa Assadin hallintoa ja heikentää kapinallisten asemaa.

Ei liene yllättävää, että Venäjä ei ole osallistunut arabi- ja länsimaiden järjestämiin ”Syyrian ystävien” kokouksiin. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi Istanbulin kokousta siitä ettei sillä ole valtuuksia puhua kansainvälisen yhteisön puolesta ja korosti, että ainoa foorumi jolla on valtuuksia keskustella Syyrian tilanteesta on YK:n turvallisuusneuvosto. Syyrian kapinallisten aseistamisesta Lavrov jatkoi: ”on päivänselvää, että oppositio ei voi päihittää Syyrian armeijaa vaikka olisi loppuun asti aseistettu, ja aseistamisen tuloksena olisi vain vuosien kestoinen verilöyly.” Osuutensa Syyrian kapinallisten vastustamisessa voi olla epämiellyttävät yhtäläisyydet Venäjän omaan valtarakenteeseen ja terrorismihuoliin Kaukasuksella.

Sinäänsä kiinnostavaa on, että vaikka Venäjä on suojellut Assadin hallintoa, Venäjä on myös pyrkinyt korostamaan ettei ole suinkaan Assadien ystävä; pikemminkin Venäjän johto on perustellut kantaansa viitaten laajempaan Syyrian tilanteen tulkintaan ja etenkin siihen, että muut tähänastiset ehdotukset pikemminkin lietsovat kuin rauhoittavat konfliktia. Tätä tulkintaa Venäjän Syyria-politiikasta on, esimerkiksi, antanut Venäjän YK-lähettiläs  Vitaly Churkin.

Samaten on huomautettava, että Venäjällä ei ole juurikaan merkittäviä intressejä pelissä Syyriassa.  Vaikka Syyria lienee Venäjä parhaimpia ystäviä Lähi-idässä, Syyria ei ole Venäjän liittolainen; osapuolten suhde rakoili etenkin 2000-luvun alkupuolella ja pohjautuu pitkälti kätevyyteen enemmänkin kuin ideologiseen tai muuhun yhtenäisyyteen. Neuvostoaikoina Syyria oli (etelä-) Jemenin kaltainen liittolainen: auliisti vastaanotti aseita ja rahaa, mutta ei juurikaan kuunnellut Moskovan ohjeita eikä pystynyt maksamaan aseistaan (vuonna 2005, Venäjä antoi anteeksi lähes 10 miljardin dollarin velat). Paljon kohuttujen asekauppojen arvo on noin 1.5 miljardia dollaria – vertauksen vuoksi, Venäjän asekauppojen arvo Libyan kanssa oli yli 4 miljardia. Toisin kuin Iran joka on tarjonnut ”repressio-osaamusta” Damaskokselle, Venäjän myymät aseet soveltuvat parhaiten ulkoisen intervention ehkäisyyn – ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjäkoneita ja tutkajärjestelmiä. Venäjä ei ole sitoutunut Assadien hallinnon selviytymiseen peruuttamattomalla tasolla.

Onko Venäjä realistisempi?

Venäjän kantaa on kovin sanoin kritisoitu. Toinen näkemys on, kuten muutama asiantuntija on asian laittanut, on, että Venäjä omaa ”realistisen” näkemyksen Syyrian tilanteesta. Näin ei ole, sillä Venäjän ”realismi” on pikemminkin länsimaiden näkemysten negatiivi. Venäjällä ei ole ollut sen suurempaa Lähi-idän politiikkaa ja kuten muut kansainväliset toimijat se on  suhtautunut sekavasti arabikevään muutoksiin. Omien intressien puutteessa, suhtautuminen Lähi-itään on pitkälti määräytynyt lännen kautta. Libyan tapauksessa Venäjällä oli vaa’ankieliasema YK-valtuutuksen läpimenemisessä; päätös olla vetoamatta oli kiistanalainen. Nyt Syyrian tilanteessa Venäjä nauttii vastaavasta asemasta ja on ominut kovemman linjan interventiota vastaan.

Innokkuus laittaa kapuloita lännen rattaisiin heijastuu erilaisissa salaliittoteoria-painotteisissa analyyseissä jotka kiistävät kansannousun agenttiuden. Esimerkiksi entinen pääministeri Primakov huomautti, että Libyassa ja Syyriassa ”oli alusta asti käynnissä aseellinen kapina hallitsijoita vastaan…He jotka varustivat aseet ja kehottivat niiden käyttöön tulevat eittämättä selväksi ajan kulun myötä”. Korostamalla kapinallisryhmien roolia väkivaltaisuuksissa Venäjä on implisiittisesti toistanut Syyrian regimiin tulkintaa tilanteesta. Diplomaattisella tasolla, Venäjä ei ole paljon näin tehnyt – vedoten mielummin ”tasapainon” tärkeyteen – mutta Venäjän valtion omistama/ohjeistama media on suorasti kierrättänyt  Syyrian regiimin argumentteja. Hyvin pienimuotoisella ja hyvin epätieteellisella katsauksella valtio-rahotteiseen ja ulkomaille suunnattuun Russia Today:n uutisointiin Syyriasta ilmenee mitä kiinnostavimpia ”totuuksia”.

Esimerkiksi paljastuu, että Vapaan Syyrian armeija on ollut Naton ”rahoittama alusta asti” kuten myös länsivaltojen aseistama. Kuitenkaan ulkopuoliset toimijat eivät luota riittävästi paikallisiin, sillä on uutisoitu ulkomaalaisten joukkojen sotivan Syyriassa (ranskalaiset upseerit olivat sen verran kömpelöitä, että heidät pidätettiin Syyriassa). Al-Qaeda sotii lännen kanssa ja toki on muistettava, että ”lännen petrodollarit” ovat ostaneet Arabiliiton. Oikeastaan, koko Syyrian tilanne on CIA:n, MI6, ja Mossadin tiedustelupalveluiden luoma sotku.

On sanomatta selvää, ettei interventio olisi helppoa tai toisi nopeaa ratkaisua Syyrian kriisiin. Intervention ongelmista huolimatta, Venäjä ei suinkaan omaa realistisempaa näkemystä Assadin hallinnon selviytymismahdollisuuksista. Ulkoisesta avusta huolimatta on epäselvää voiko Assadin hallinto lahdata riittävästi kansalaisiaan pysyäkseen vallassa, ja on päivänselvää, että vaikka se onnistuisikin siinä niin regiimin legitimiteetti on pysyvästi mennyttä.  Jäljellä olisi ontto repressiokoneisto, joka on täysin riippuvainen ulkoisesta tuesta – tuskin kestävä tai rauhanomainen ratkaisu. Ironista kyllä samanlaista toiveajattelua Assadien hallinnon selviytymisestä ilmenee myös Hizbollahin ja Iranin keskuudessa, pääosin siksi koska eivät halua ajatella muita vaihtoehtoja.

Onko muutosta nähtävissä?

Toivoa kuitenkin on, että Venäjä luopuu obstruktionismistään. Annanin suunnitelman asettama ukaasi umpeutuu tänään eikä ole tuonut loppua väkivaltaisuuksille.  Epäonnistumisen seurauksena Venäjälle poliittiset kustannukset Assadin kannattamisesta nousevat. Ulkopoliittisesti Venäjä on jo maksimoinut hyödyn Syyriasta: veton keinoin Moskovasta on tullut keskeinen toimija Syyrian kriisissä, jonka kantaa on pakko kuunnella. Annanin suunnitelmat puutteet johtuvat suoraan Kremlin vaatimista muutoksista – ja vaikka Venäjä painostaisikin Damaskosta seuraamaan ohjeita niin Venäjä kyky vaikuttaa Assadin hallinnon laskelmiin on pientä. Se missä Venäjällä on valtaa, on kansainvälisen yhteisön estämisen lopettamisessa.  Venäjä on tietoinen tilanteensa rajoitteistaan: Venäjä ei voi estää sotilaallista interventiota à la Kosovo, mutta voi olla antamatta sille turvallisuusneuvoston siunausta. Venäjä voi jarruttaa ja tätä kautta antaa aikaa Assadin regiimille – mutta jossain vaiheessa Venäjäkin on valmis hylkäämään uppoavan laivan. Kansainväliselle yhteisölle kesti vuosia puuttua Balkanin surmiin. Toivottavasti näin kauan ei tarvitse odottaa Syyrian tapauksessa.