Suomalaista strategiaa

Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen puhui maanantaina 7. marraskuuta 199. maanpuolustuskurssin avajaisissa suomalaisen puolustuspolitiikan tulevaisuudesta (video ohessa). Viime aikoina on käyty paljon keskustelua puolustusmäärärahojen leikkauksista sekä puolustusvoimien rakenteellisista uudistuksista. Turvallisuuspoliittisella tapetilla on ollut esimerkiksi asevelvollisuus ja sen rooli maanpuolustuksessa. Kysymykset ovat kiperiä: kuinka paljon resursseja tulisi Suomen käyttää puolustukseen ja mitä uhkia torjumaan?

Puheloisen mukaan puolustusvoimilla on seuraavan viiden vuoden aikana kaksi keskeistä haastetta. Vuoteen 2015 mennessä on puolustusvoimien rakenteellisen uudistuksen oltava valmis, ja samalla ajanjaksolla puolustusmäärärahoja leikataan noin 10%. Komentajan viesti poliitikoille oli selvä: “leikkaukset ovat riskinotto Suomen sotilaallisessa puolustuksessa”. Puheloinen painotti kuitenkin, että on nimenomaan valtionjohdon “asia päättää, millainen puolustuskyky ja millaiset puolustusvoimat Suomessa on”. Puolustusvoimat puolestaan ovat hänen mukaansa sotilaallinen asiantuntijaorganisaatio, jonka tarkoitus on luoda paras strategia ja käyttää verorahat kustannustehokaasti.

Tosiasiassa maanpuolustus on aina sekoitus politiikkaa ja strategiaa. Esimerkiksi asevelvollisuus on maanpuolustuksen kannalta varsin tekninen kysymys: miten käytettävissä olevia resursseja käytetään mahdollisimman hyvin havaittuja uhkakuvia vastaan. Toisaalta asevelvollisuuteen liittyy paljon kysymyksiä yksilön vastuusta yhteiskunnalle ja armeijan kulttuurisesta asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Puheloinen sanoi, ettei Suomeen olla tekemässä “pientä, huippuunsa varustettua teknoarmeijaa” tai tehotonta “massa-armeijaa” – hänen mukaansa todellisuus tulee olemaan jotain näiden ääripäiden väliltä. Todellisuudessa tämä tarkoittaa asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuvaa armeijaa, joka käyttää mahdollisimman paljon rahaa myös materiaalihankintoihin.

Asevelvollisuus on merkitty Suomessa perustuslakiin

Suomalaisessa puolustuspoliittisessa keskustelussa mennään kuitenkin pahasti metsään. Puolustupolitiikan suunnittelussa pitäisi kyetä aivan ensiksi määrittelemään uhat, joita ollaan torjumassa, ja sitten erottelemaan poliittiset ja strategiset kysymykset toisistaan. Uhkakuvista ei juuri koskaan puhuta avoimesti, ja jos puhutaan niin kohuhan siitä nousee. Tosiasia on, että Suomen puolustuspoliittinen suunnittelu lähtee aina liikkeelle Venäjästä sotilaallisena uhkana, mutta siitä ei puhuta julkisesti. Suomen tulisi kyetä kysymään itseltään kaksi varsin tärkeää kysymystä: ensinnäkin, minkälainen turvallisuusuhka Venäjä on 21. vuosisadalla, vai onko se uhka lainkaan? Toiseksi, onko Suomella mitään mahdollisuuksia torjua Venäjää sotilaallisena uhkana? Jos Venäjä ei ole uhka, tarvitaanko lähes kolmen miljardin euron vuosittaisia puolustusmenoja ja laajamittaista asepalvelusta? Jos Venäjä puolestaan on sotilaallinen uhka, kykeneekö Suomi sellaisen torjumaan yksin ja nykyisillä resursseilla?

Asevelvollisuuskeskustelu puolestaan kiertää kehää, koska strategisia ja poliittisia kysymyksiä ei kyetä erottamaan toisistaan. Jos esimerkiksi haastaa asepalveluksen tarpeellisuuden strategisesta näkökulmasta, nostetaan monesti esille yhdistelmä argumentteja sen kulttuurisesta arvosta, talvisodasta tai “pojista miehiksi”-kasvatuksesta. Sama toisinpäin: jos kritisoi asevelvollisuuden asemaa yhteiskunnassa, saa usein vastaansa nipun lausahduksia “uskottavasta maanpuolustuksesta”.

Kysymys suomalaisesta puolustuspolitiikasta 21. vuosisadalla ei ole tulevaisuuden kannalta millään muotoa merkityksetön asia. Tänä vuonna puolustusvoimien budjetti oli n. 2,9 miljardia euroa, kun esimerkiksi korkeakoulutukseen ja tutkimukseen käytettiin hieman vähemmän, n. 2,8 miljardia euroa (visualisoitu budjetti täällä). Tokaisu “yhden Hornetin hinnalla” ei ole turha haaste (hankintahinta muuten n. 30 miljoonaa euroa/kpl, käyttö- ja huoltokustannukset siitä ylöspäin). Jos Suomi esimerkiksi haluaa olla mukana kansainvälisessä, sotilaallisessa kriisinhallinnassa, täytyy ratkaisujen olla sen mukaiset. Jos halutaan puolestaan keskittyä itänaapuriin, täytyy käydä kiperiä keskusteluja siitä mitä “uskottava” maanpuolustus tarkoittaa.

6 responses to “Suomalaista strategiaa

  1. Päivitysilmoitus: Mitä tasavallan presidentin tulee tietää kansainvälisestä politiikasta? « The Ulkopolitist·

  2. Päivitysilmoitus: Kadonneen strategian metsästys « The Ulkopolitist·

  3. Päivitysilmoitus: Suomi Pashtujen maassa « The Ulkopolitist·

  4. Päivitysilmoitus: Sodan tulevaisuus? | The Ulkopolitist·

  5. Päivitysilmoitus: Chicago, Suomi ja Naton vaikea tulevaisuus | The Ulkopolitist·

  6. Päivitysilmoitus: Ohi on? | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s